SAK:n, Akavan ja STTK:n lausunto pakkolaeista

SAK AKAVA STTK Lausunto 1 (28) 9.12.2015

SAK AKAVA STTK Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry Akava ry Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry Hakaniemenranta 1, 3. krs, 00530 Helsinki Maistraatinportti 2 Mikonkatu 8 A, 6. krs, 00100 Helsinki PL 157, 00531 Helsinki 00240 Helsinki PL 421, 00101 Helsinki vaihde 020 774 000 vaihde 020 7489 400 vaihde (09) 131 521 www.sak.fi www.akava.fi www.sttk.fi

Työ- ja elinkeinoministeriö [email protected] [email protected] Palkansaajakeskusjärjestöjen SAK:n, Akavan ja STTK:n yhteinen lausunto hallituksen esitykseen kustannuskilpailukykyä vahvistavista toimista Yleistä

• Säännösesitykset rajoittavat merkittävästi työ- ja virkaehtosopimusosapuolten sopi-musvapautta ja ovat ristiriidassa perustuslain, Euroopan unionin oikeuden ja Suo-mea velvoittavien kansainvälisten sopimusten kanssa.

• Työelämän sääntelyn keskeisenä periaatteena on ollut vuosikymmeniä työntekijöi-den suojelu. Lainsäädännöllä on asetettu minimivaatimukset suojan tasolle, joita ei ole voinut alittaa sopimusteitse. Palvelussuhteen ehdot, erityisesti palkkaus, työajat ja lomat, kuuluvat sopimustoiminnan ytimeen. Vapaasti, ilman ylärajaa neuvotelta-vat työehtosopimukset ovat ammatillisen järjestäytymisvapauden keskeinen tarkoi-tus. Se, että pakottavalla lainsäädännöllä rajoitetaan työmarkkinaosapuolten oi-keutta sopia lain tasoa paremmista palvelussuhteen ehdoista, tarkoittaa käytän-nössä luopumista heikomman eli työntekijöiden suojelun periaatteesta ja pakkola-kien kohteena olevissa asioissa kollektiivisen sopimisoikeuden mitätöintiä. Lisäksi on selvää, että lain pakottavat säännökset estävät eri alojen tarpeiden huomioimi-sen.

• Säännösesitysten vaikutukset ovat ennakoimattomia ja kohdistuvat epätasaisesti eri toimialoille ja työntekijäryhmiin. Yksilötasolla esitettyjen työehtojen heikennysten vaikutukset vaihtelevat suuresti. Säännösesitykset kohdistuvat myös epätasa-arvoi-sesti, sillä esityksen mukaiset työehtojen heikennykset tulevat kohdentumaan erityi-sesti julkisen sektorin matalapalkkaisille naisvaltaisille aloille. Epätasa-arvoa lisää myös se seikka, että esitys heikentää useassa kohdassa niin sanotuissa epätyypilli-sissä työsuhteissa työskentelevien asemaa. Sukupuolivaikutusten arviointia esityk-sen vaikutuksista ei ole lainkaan tehty.

• Säännösesitykset ovat tulkinnanvaraisia ja tulevat lisäämään työnantajien hallinnol-lista taakkaa työpaikoilla. Tästä aiheutuvia kustannuksia ei ole selvitetty. Hallitus on muissa yhteyksissä pitänyt hallinnollista taakkaa työllistämiskynnystä nostavana te-kijänä, mutta tässä esityksessä asia on vaikutusarvioinneissa sivuutettu.

• Säännösesitysten työllisyys- ja taloudelliset vaikutukset on puutteellisesti selvitetty ja ne perustuvat lukuisiin oletuksiin. Esitetyt säännösmuutokset ovat pysyviä, mutta sopimusvapauden rajoitukset määräaikaisia. Työehtojen ei kuitenkaan vaikutusarvi-oissa oleteta palautuvan aikaisemmalle tasolle määräajan jälkeenkään. Tämä on omiaan aiheuttamaan epävakautta ja ennakoimattomuutta työmarkkinoille.

• Esityksen mukaan paremmista työehdoista sopiminen henkilökohtaisilla työsopi-muksilla on yhä mahdollista. Käytännössä tämä on mahdollista vain hyvin harvalle työntekijälle. Virkasuhteisilla paremmin sopiminen ei ole mahdollista edes teoriassa,


koska virkaehtosopimukset määrittelevät myös palvelussuhteen ehtojen enimmäis-tason eikä henkilökohtaista sopimusoikeutta ole.

Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys

Yleistä Lakiesitysluonnoksen sisältämä työehtosopimusten enimmäissääntely merkitsee - määräai-kaisenakin - puuttumista PL 13.2 §:ssä perusoikeutena turvattuun ammatilliseen yhdisty-misvapauteen. Tätä perusoikeuteen puuttumista on kansallisen perusoikeuksien rajoitta-misopin lisäksi tarkasteltava etenkin Suomen ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisvaati-muksen ja EU:n perusoikeuskirjan kannalta. Nämä tekijät menevät osittain päällekkäin si-käli, että myös EU:n perusoikeuskirjan 28 artiklalla on olennaisesti ihmisoikeusluonne ja kytkentänsä erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja ILOn sopimuksiin. Koros-tamme, että jäsenvaltioiden lojaliteettivelvoitteen ja lopulta EU-oikeuden etusijan vuoksi pe-rusoikeuskirjaan sisältyvistä oikeuksista sekä toisaalta ihmisoikeusvelvoitteiden yleisestä noudattamisvaatimuksesta ei voida poiketa edes perustuslainsäätämisjärjestyksessä sää-detyllä poikkeuslailla. Hallituksen mielestä ”ehdotetut työmarkkinaosapuolten sopimusvapauden rajoitukset ovat sopusoinnussa Suomea sitovien kansainvälisten määräysten, kuten ILO-sopimusten, Eu-roopan uudistetun sosiaalisen peruskirjan ja EU:n perusoikeuskirjan sekä muun EU-lain-säädännön kanssa.” (lakiesitysluonnoksen s. 51). Tämän kannan tueksi ei ole esitetty pitä-vää analyysia. Olemmekin hallituksen johtopäätöksestä jyrkästi eri mieltä sekä kansainvä-listen ihmisoikeusvelvoitteiden että perusoikeuskirjan osalta. ILOn yleissopimukset Suomen talous ei ole sellaisessa hätätilassa, joka ILO:n yleissopimusten nro 87 ja 98 mu-kaan oikeuttaisi esitetyt sopimusvapauden rajoitukset. Lakiesitysluonnos selostaa ILOn yleissopimusten nro 87 ja 98 valvontakäytännön puutteel-lisesti ja osin harhaanjohtavastikin. Luonnos toteaa ensin (s. 16) sinänsä oikein sen, että sopimusvapauden määräaikaisten rajoitusten tulee ILOn yhdistymisvapauskomitean valvontakäytännön mukaan olla vain vält-tämättömiä poikkeustoimia. Tämän jatkona (s. 17) luonnos toteaa, miten yhdistymisva-pauskomitea ei ole arvioinut sitä, milloin taloudellinen tilanne on edellyttänyt poikkeustoimia tai missä määrin palkkaukseen puuttuminen on ollut perusteltua, mutta on – luonnoksen tekstin mukaan - katsonut, että mahdollisuuksien mukaan puuttumisen tulisi koskea vain ”ongelmallisia” sektoreita. Asiallisesti luonnoksen tämä toteamus voi nojata vain komitean valvontakäytännön v. 2006 kokoelmajulkaisun “Digest of decisions and principles of the Freedom of Association Committee of the Governing Body of the ILO” (ILO Digest) 1028 kohtaan. Viittaus yleisesti ”ongelmallisiin” sektoreihin vääristää olennaisesti komitean linjan kuvauksen, sillä ko. kohta kuuluu seuraavasti:

‘1028. The Committee is not mandated to decide on acceptable amounts of financial restraint, but where possible these measures should only extend to the sectors actually facing an emergency situation.’


Näin ollen myös poikkeustoimien välttämättömyyttä on arvioitava tiukasti, lähtökohtanaan hätätilasektorit eikä talouden yleinen tila, jota talouden mielessä hyvinäkin aikoina voidaan pitää ”ongelmallisena”. ILO Digestin 1028 kohta edustaa sitä paitsi komitean pitempää lin-jaa. Sama kanta – samalla sanamuodollakin - on todettu jo v. 1996 Digestin 889 kohdassa, joka viittaa aiempiin vastaaviin kannanottoihin (asianomaisia tapauksia kuitenkaan yksilöi-mättä). Mainittu ahdas tulkintalinja ilmenee sitä paitsi myös komitean kannanotossa tilanteeseen, jossa pelkkää työehtosopimusten voimassaoloaikaa tilapäisesti jatketaan lainsäädännöllä, muuttamatta itse työehtoja. Sekin on sidottu hätätilanteisiin (cases of emergency): ILO Di-gestin 1023 kohta. Vaikka komitea ei ota suoranaisesti kantaa sopimusvapauden määräaikaisten rajoitusten taloudelliseen välttämättömyyteen konkreettisissa tapauksissa, sen sitominen mainitulla tavalla hätätilasektoreihin osoittaa, ettei jäsenvaltioilla ole ihmisoikeusvelvoitteiden – ml. perustuslain 22§ - kannalta vapaita, pelkän poliittisen päätöksenteon sitomia käsiä välttä-mättömyyden arvioinnissa. Suomen talous ei ole hätätilassa sen enempää yksityisen sek-torin alojen kuin julkisenkaan sektorin osalta. Lakiesitysluonnoksen sisältämät sopimusva-pauden rajoitukset eivät siten ole ILO-sopimusten nro 87 ja 98 mielessä välttämättömiä – eivätkä myöskään tehokkaita - luonnoksen perusteluina esittämien sosiaalisten ja sivistyk-sellisten perusoikeuksien sekä työllisyyden turvaamiseksi. Viittaamme lausuntomme jak-soon ”Työllisyysvaikutukset ja kestävyysvaje”. Euroopan ihmisoikeussopimus (EIS) Sopimusvapauden rajoitukset merkitsevät oikeuttamatonta puuttumista EIS:n turvaamaan ammatilliseen järjestäytymisvapauteen. Lakiesitysluonnos toteaa (s. 15), että oikeus käydä työehtosopimusneuvotteluja ”kuuluu” Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) käytännön mukaan ammatillisen järjestäytymis-vapauden ”piiriin ja siten myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen piiriin”. Tätä painavam-min – so. pelkän neutraalin ”piirin kuulumisen” sijasta - EIT:n suuri jaosto vahvisti v. 2008 yksimielisesti ratkaisussa Demir ja Baykara (valitus nro 34503/97, ”Demir”), että oikeus työ-ehtosopimusneuvotteluihin on nykyään tullut yhdeksi ”olennaiseksi osaksi” (”one of the es-sential elements”) ammatillista järjestäytymisvapautta (154 kohta). Samalla vahvistettiin, että neuvotteluista syntyvä sopimus muodostaa olennaisen välineen ammattijärjestön jä-senten etujen edistämisessä ja turvaamisessa (157 kohta). Tältä pohjalta on selvää, että luonnoksen sisältämät sopimusvapauden rajoitukset (enimmäissääntely) merkitsevät puut-tumista EIS 11.1 artiklan turvaamaan ammatilliseen järjestäytymisvapauteen. Vapaissa neuvotteluissa työnantajilla järjestöineen ei myöskään voi olla mitään EIS 11.2 tarkoittamaa ”toisten henkilöiden oikeutta”, jonka turvaamista enimmäissääntely voisi oikeuttaa. Euroopan Sosiaalinen Peruskirja (ESP) ESP edellyttää vapaaehtoisiin ja siten vapaisiin työehtosopimusneuvotteluihin perustuvaa järjestelmää. Lakiesitysluonnos jättää mainitsematta, että ESP, joka sitoo Suomea valtiosopimuksena, on Suomessa voimassa myös lakina (486/2002).


Lakiesitysluonnos jättää niin ikään mainitsematta ESP 2.1 artiklan. Sen mukaan sopimuk-sen osapuolet sitoutuvat ”määräämään kohtuullisista päivittäisistä ja viikoittaisista työ-ajoista ja siitä, että työviikkoa lyhennetään vähitellen siinä määrin kuin tuottavuuden kasvu ja muut asiaan vaikuttavat tekijät sen sallivat.” Loppiaisen ja helatorstain määrääminen lailla palkattomiksi vapaapäiviksi vuosityöaikaa lyhentämättä, ts. työaikaa pidentäen, sekä vuosilomien lyhentäminen kuuluvat 2.1 artiklan piiriin. Työajan pidentäminen on ristiriidassa ESP 2.1 artiklan kanssa. ESP 2.2 artiklan mukaan osapuolten on määrättävä (säädettävä) yleisistä palkallisista juh-lapäivistä kuten loppiainen ja helatorstai. Valvontakäytännön mukaan silloin tehtävästä työstä tulisi maksaa 100 % korotettu palkka (European Committee of Social Rights, Digest of the Case-law, s. 198, 48 kohta: Conclusions XVIII-1, Croatia). Lakiesitysluonnos estäisi tämän korotuksen työehtosopimuksella sovittuna. ESP 6.1 ja 6.2 artiklat konkretisoivat kollektiivisen neuvotteluoikeuden tehokasta tunnusta-mista edellyttämällä vapaaehtoisiin työehtosopimusneuvotteluihin perustuvaa järjestelmää. Lakiesitysluonnos (s. 15) tyytyy referoimaan ESP 6 ja 31 (nykyään G) artiklat. Luonnoksen myöhempi kannanotto (s. 51) sopimusvapauden rajoitusten sopusoinnusta ESP:n kanssa voi mielekkäästi nojata vain jälkimmäiseen artiklaan. Taloudellisilta vaikutuksiltaan epä-määräisen säädöskokonaisuuden ei voida katsoa toteuttavan G artiklan tarkoittamaa yleistä etua ESP 2 artiklan oikeuksien rajoittamiseksi. EU-oikeus lakiesitysluonnoksessa Luonnoksessa on EU-oikeudesta virheellinen yleisnäkemys, jolla työehtosopimusten enim-mäissääntelyä ei voi perustella. Lakiesitysluonnoksen rationa on (s. 49-50) luetella käytännössä kaikki mahdolliset sopi-musvapauden legitiimit rajoitukset, mukaan lukien EU-oikeuteen sisältyvät. Niillä on kulla-kin omat painavat perustelunsa eivätkä ne yhdessäkään perusta mitään yleistä valtuutusta puuttua työmarkkinaosapuolten sopimusautonomiaan. Lakiesitysluonnos perustelee (s. 49) sopimusvapauden rajoitusten yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa – tai ainakin niiden ”tavanomaisuutta” - ensinnäkin direktiivin 96/71 imple-mentoivan, lähetettyjä työntekijöitä koskevan lain (1146/99) luonnoksen mukaan sisältä-mällä enimmäissääntelyllä, mikä on harhaanjohtavaa. Direktiivi ja laki toki soveltuvat välit-tömän oikeusvaikutuksen omaavaan palvelutarjonnan vapauteen kuuluvan sen periaatteen rajaamina, että lähetetyille työntekijöille ei voida asettaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa lailla tai työehtosopimuksella edullisempia työehtoja kuin vastaavilla kansallisilla työnteki-jöillä on (sosiaalisen protektionismin kielto). Kyse ei kuitenkaan ole enimmäissääntelystä siinä mielessä, että se estäisi sopimasta lähtöjäsenvaltiossa edullisemmista työehdoista – kuten esimerkiksi 50 %:n lomarahasta - kuin vastaanottavassa jäsenvaltiossa sovitut tai säädetyt. Direktiivi ja laki ovat lainvalintasäännöstöjä, jotka eivät mitenkään perustele laki-esityksen enimmäissääntelyä. Toiseksi, enimmäissääntelyn perusteena tai ainakin sen poikkeuksellisuuden liudentajana lakiesitysluonnos viittaa sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaisten työehto-sopimusmääräysten mitättömyyteen, mikä pohjautuu sekä kansalliseen että EU-oikeuteen. Sukupuolten tasa-arvon (direktiivissä 2006/54) poikkeukseton toteuttaminen on samalla ihmisoikeus, minkä luonnollisesti täytyy koskea myös työehtosopimuksia. Tämä ilmeni jo EU-tuomioistuimen ratkaisussa 43/75 Defrenne II. Niin ikään yhdenvertaisuusperiaate –


kuten ikäsyrjinnän kieltokin - unionin oikeuden yleisenä periaatteena luonnollisesti kattaa myös työehtosopimukset. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus (siinä myös direktiivit 2000/43 ja 2000/78) eivät kuitenkaan perustele nyt puheena olevaa enimmäissääntelyä. Kolmanneksi, luonnos ei lopulta asiallisesti perustele johtopäätöstä siitä, että enimmäis-sääntely olisi perusoikeuskirjan kanssa sopusoinnussa. Luonnos tyytyy toteamaan tämän seuraavasti (s..49 - 50):

”Vaikka myös EU:n perusoikeuskirja suojaa kollektiivista neuvotteluoikeutta, työehtosopimuksin ei voida poiketa EU:n pakottavasta lainsäädännöstä. Esi-merkiksi EU:n työvoiman vapaata liikkuvuutta loukkaavat kansallisen lain säännökset ja työehtosopimusten määräykset ovat EU-oikeuden nojalla mität-tömiä.”

Sivumennen todettuna ko. kansalliset säännökset eivät tarkasti ottaen ole mitättömiä, vaan tarvittaessa väistyvät EU-oikeuden tieltä sen etusijan vuoksi. Edellä siteeratussa luonnok-sen kohdassa nojataan yleisesti ajatukseen siitä, että esitetty enimmäissääntely olisi oikeu-tettua myös sen tosiseikan varassa, että EU-oikeudessa ylipäätään on pakottavia säännök-siä, joista ei voi työehtosopimuksin poiketa. Tässä ajatuksessa EU-oikeuden kulloisetkin erityispiirteet hämärtyvät ratkaisevasti. Tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, ikäsyrjinnän ja sosi-aalisen protektionismin kieltoa kommentoimme jo edellä; samaten kansalaisuuteen liittyvän syrjinnän ehdoton kielto koskee myös työehtosopimuksia. Juuri työvoiman vapaan liikku-vuuden osalta riittää todeta, että se turvaa työntekijöiden oikeuksia sisämarkkinoilla eikä siten mitenkään perustele enimmäissääntelyä koskien sairausajan palkkaa, loppiaisen ja helatorstain saattamista palkattomiksi, vuosilomien lyhentämistä ja lomarahojen leikkaa-mista. Sisämarkkinavapauksista ei voida - kuten ei voida välittömästi vaikuttavista unionin oikeu-den yleisistä periaatteista tai muustakaan pakottavasta EU-oikeudesta - muutenkaan joh-taa mitään yleistä, työehtosopimusten lailla tapahtuvan kansallisen enimmäissääntelyn oi-keuttavaa periaatetta. Olennaista on, että kyseisten työehtojen enimmäissääntely tapah-tuisi tilanteessa, jota EU-oikeudessa – sairausajan palkan jäädessä EU-oikeuden ulkopuo-lelle, paitsi syrjintäkysymyksenä - koskee vähimmäis- ja samalla erityissääntelyä edustava työaikadirektiivi. Vähimmäissääntelyn ylittävältä osalta ne ovat työmarkkinaosapuolten ”puhtaan” sopimusautonomian piirissä. Luonnoksen mukaan – kuten yllä oleva sitaatti osoittaa - perusoikeuskirjan työehtosopi-muksille antama suoja alistuu yksioikoisesti ”EU:n pakottavalle lainsäädännölle”. Tässä nä-kemyksessä hämärtyy se, että perusoikeuskirja on itsessään oikeudellisesti sitova ja osa unionin primäärioikeutta. Sillä on sama oikeudellinen arvo kuin perussopimuksilla ja tarvit-taessa se syrjäyttää ristiriidassa olevan sekundäärilainsäädännön. Perusoikeuskirjan suh-detta unionin muuhun primäärioikeuteen ei ole kuitenkaan tarpeen eritellä tässä yksityis-kohtaisesti, koska kyseisiin työehtoihin liittyvässä enimmäissääntelyssä relevanttia on itse perusoikeuskirjan ohella vain työaikadirektiivi. On näin ollen käsiteltävä ensin sitä, missä määrin mainittu enimmäissääntely kohdistuu unionin oikeuden - so. työaikadirektiivin – alaan, seurauksenaan perusoikeuskirjan soveltu-minen. Palaamme siihen jäljempänä.


Lomarahan enimmäissääntely suhteessa EU-oikeuteen Osana loma-ajan palkkausta lomaraha liittyy erottamattomasti palkkaan, jonka työntekijä saa vastikkeena suorittamastaan työstä. Lakiesitysluonnoksen perusteluissa (s. 14) todetaan, ettei lomaraha vuosilomapalkasta ja –korvauksesta erillisenä etuutena ole osa ”työaikadirektiivin 7 artiklassa tarkoitettua vuosilo-mapalkkaa”. Tällä tarkoitettaneen sitä, ettei esitettävä lomarahan leikkaus kohdistu direktii-vin 7 artiklan tarkoittaman vuosiloman palkallisuuteen. Tämä näkemys on väärä, mitä on syytä perustella yksityiskohtia myöten. Jo asiassa C-49/98 Finalarte ym., tuomion 7, 18 ja 65 kohta, esiintyi Saksan rakennusalan ”lomapalkka ja ylimääräinen lomaraha” (Urlaubsentgelt und zusätzliches Urlaubsgeld). Tämä lomaraha ei saanut vapaaseen palvelutarjontaan liittyneessä tuomiossa mitään eri-tyiskohtelua palvelutarjonnan rajoituksena, vaan lomapalkkaa ja lomarahaa käsiteltiin yh-tenä kokonaisuutena. Ainoa nimenomaisesti lomarahan asemaa eritellysti koskeva tuomio on C-396/13 Sähkö-alojen ammattiliitto. Satakunnan käräjäoikeus kysyi EU-tuomioistuimelta – pelkistäen sanottuna - kuuluuko säh-köistysalan yleissitovan työehtosopimuksen sisältämä 50 % lomaraha ns. lähetettyjen di-rektiivin 96/71 sisältämän vähimmäispalkkojen käsitteen piiriin. Työntekijät Suomeen lähet-tänyt puolalaisyritys ehdotti kirjallisissa huomautuksissaan kielteistä vastausta. Se vetosi ennen muuta siihen, että lomaraha on työehtosopimuksessa sovittua ”extraa” suhteessa varsinaiseen lomapalkkaan. EU-tuomioistuin hylkäsi yrityksen kannan. Kysymyksenasetteluna tuomioistuin totesi mm. lomarahan osalta sen, onko tämä palkanosa osa direktiivin 96/71 3 artiklassa tarkoitettua vähimmäispalkkaa (37 kohta). Tuomioistuin perusti vastauksensa – otsikon ”Loma-ajan palkkaus” alla - unionin perusoikeuskirjan 31.2 artiklan säännökseen oikeudesta palkalli-seen vuosilomaan. Aiemman oikeuskäytännön (johon palataan jäljempänä) noteerattuaan se katsoi, että ylipäätään ”loma-ajan palkkaus liittyy erottamattomasti palkkaan, jonka työn-tekijä saa vastikkeena suorittamastaan työstä” (68 kohta). Edelleen se katsoi lähetettyjen direktiivin 96/71 oikeaksi tulkinnaksi sen, että loma-ajan palkkaus vastaa vähimmäispalk-kaa, johon työntekijällä on oikeus ”viitekautena” (69 ja 70 kohdat). Tavanomaisessa työoikeudellisessa ja työmarkkinakielenkäytössä ”loma-ajan palkkaus” kattaa kiistatta varsinaisen vuosilomapalkan lisäksi lomarahan. Tästä seuraa, että myös lomaraha liittyy erottamattomasti palkkaukseen, johon työntekijällä on oikeus vuosiloman aikana. Uusien nimitysten (”lomaltapaluukorvaus” ja ”sitä asiallisesti vastaava korvaus”) käyttöönotto lakiesitysluonnoksessa ei muuta substanssia tässä suhteessa, mihin pa-laamme jäljempänä. Päätelmä lomarahan liittymisestä erottamattomasti vastikkeena saatavaan palkkaan on kiistatta oikeutettu myös tuomiossa Sähköalojen ammattiliitto ilmenevän, loma-ajan palk-kausta koskevan päättelyn yleisen logiikan kannalta. Kielteinen vastaus kansallisen tuomio-istuimen kysymykseen lomarahan jäämisestä vähimmäispalkkojen käsitteen ulkopuolelle olisi luonnollisesti merkinnyt sen lausumista yksiselitteisesti – sitä paitsi perusteluineen - julki. Sellaista lausumaa tai perusteluja tuomiossa ei ole.


Mainittua päätelmää ei kumoa myöskään tuomiossa käytetty termi (vähimmäispalkka) ”vii-tekautena”. Se poikkeaa ratkaisevasti vuosilomalain terminologian sisältämästä, vain työs-säoloaikaan (tai sen veroiseen aikaan) liittyvästä termistä ”lomanmääräytymisvuosi”. Unio-nin oikeudessa ”viitekausi” sisältää vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan työssäoloajan lisäksi myös ansaitun loman pitämisen, mikä ilmenee esimerkiksi tuomiosta C-486/08 Zent-ralbetriebsrat der Landeskrankenhäuser Tirols, 30 ja 32 kohta, ja määräyksestä C-415/12 Brandes, 21, 30 ja 35 kohta, sekä tuomiosta C‑579/12 RX-II Strack, erityisesti 30-32 kohta. Mainittua päätelmää ei kumoa myöskään tuomion Sähköalojen ammattiliitto sisältämät viit-taukset (66 ja 67 kohta) aikaisempaan oikeuskäytäntöön, jossa on ilmennyt periaate, että vuosiloman aikana on maksettava työskentelyaikaa vastaavaa ”normaalia palkkaa”. Tuo-mion 66 kohdassa mainitussa tuomiossa C-131/04 ja C-257/04 Robinson-Steele ym. oli kyse vain vuosilomapalkan sisällyttämisestä tunti- tai päiväpalkkaan ("rolled-up holiday pay"). Tässä riittää todeta, että EU-tuomioistuin nojautui ratkaisussaan vuosilomaoikeuden perusteisiin – Suomessakin - kuuluvaan vähimmäispakottavuuteen ja määräsi erillisen vuo-silomapalkan maksettavaksi (erityisesti tuomion 51 ja 52 kohta). Tuomion Sähköalojen ammattiliitto 66 ja 67 kohdissa viitattu tuomio Lock, C-539/12, koski kysymystä peruspalkan lisäksi myyntiprovisiota saaneen työntekijän lomapalkasta. Työnan-taja maksoi vuosiloman ajalta vain peruspalkan. EU-tuomioistuin määräsi vuosilomapalkan maksettavaksi myös palkan provisio-osuudesta, toki jättäen sen maksuperusteiden tarkem-man määrittelyn kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi. Tämä vastaa täysin Suomenkin vuosilomalain periaatteita. Tuomioon Lock liittyvään periaatteeseen saattaa työntekijä lo-malla palkan osalta työskentelykausia vastaavaan tilanteeseen on lisäksi todettava, että meillä työntekijä kerryttää työskentelykausina lomarahaa siinä missä varsinaista lomapalk-kaakin. Tapaukset Robinson-Steele ja Lock eivät siten sisältäneet minkäänlaista lomarahaa ei-vätkä muutenkaan mitenkään mitätöi tuomiossa Sähköalojen ammattiliitto – näiden tapaus-ten huomioon ottamisen jälkeen – omaksuttua kantaa (68 kohta), jonka mukaan ”loma-ajan palkkaus” – ja sen myötä lomaraha – ”liittyy erottamattomasti palkkaan, jonka työntekijä saa vastikkeena suorittamastaan työstä” (korostus tässä). Tämän periaatteen toteaminen on tuomion Sähköalojen ammattiliitto ratkaiseva panos nyt relevantissa lomarahan leik-kauksen EU-oikeudellisen aseman määrittelyssä. Tuomion Sähköalojen ammattiliitto merkitystä ja vaikutusta vastaan saatetaan vedota sii-hen, että jutussa oli kysymys (vain) lähetettyjen direktiivin 96/71 sisältämän vähimmäispalk-kojen käsitteen soveltamisesta. Tämäkin vetoaminen olisi tehotonta. Tuomion 65 kohta to-teaa, miten työaikadirektiivin 7 artikla täsmentää perusoikeuskirjan 31.2 artiklan oikeutta palkalliseen vuosilomaan. Sitten tapaukset Robinson-Steele ja Lock esitellään nimen-omaan työaikadirektiivin 7 artiklan tapauksina. Niiden sisältämään, työsuorituksesta mak-settavan vastikkeen ideaan nojaten seurasi 68 kohdan sisältämä linjaveto ylipäätään loma-ajan palkkauksen – ml. lomaraha - asemasta. Vain välttämätön muodollinen vastaus asian-omaiseen ennakkoratkaisukysymykseen tuli tuomiossa Sähköalojen ammattiliitto, 69 kohta, lähetettyjen direktiivin 96/71 kautta. Sen systematiikassa lähetetylle työntekijälle makset-tava ”loma-ajan palkkaus” – SEUT 57.3 artiklan edellyttämän yhdenvertaisen kohtelun mu-kaisesti - vastaa työntekovaltion lakia ja (Suomessa kaikkien alojen) työehtosopimuksia, joille juuri työaikadirektiivin 7 artikla asettaa vähimmäistason. Vastaavasti termin ”loma-ajan vähimmäispalkkaus” käyttäminen tuomion 69 kohdassa johtuu direktiivin 96/71 systematii-kasta ja terminologiasta, eikä merkitse minkäänlaista perääntymistä tuomion 68 kohdan ilmaisemasta kannasta liittyen loma-ajan palkkaukseen ja sen myötä lomarahan asemaan.


Lakiesitysluonnoksesta on poistettu aiemmissa versioissa tuomiosta Sähköalojen ammatti-liitto esitetyt perustelut, joilla pyrittiin vakuuttamaan lukijaa siitä, ettei lomarahan leikkaus kohdistu neljän viikon vähimmäisvuosiloman palkallisuuteen. Niin ikään luonnoksesta on poistettu aiempi, tyhjäksi jäänyt otsikko ”riskinarviointi suhteessa EU:n vuosilomasäänte-lyyn”. Luonnoksessa leikkaus tarkoitetaan ilmeisesti pitää EU-oikeuden ulkopuolella totea-malla nyt, että ”erillisenä etuutena” lomaraha ei ole osa ”työaikadirektiivin 7 artiklassa tar-koitettua vuosilomapalkkaa”. Tämäkään muotoilu ei vakuuta, koska se rakentuu oletukselle vuosilomapalkan määrittelystä direktiivissä niin, että lomaraha olisi samalla suljettu vuosilo-man palkallisuuden ulkopuolelle. Direktiivissä ei ole muuta määritelmää tai ilmaisua kuin ”palkallinen vuosiloma”. Lomarahaetuuden erillisyyskin on hyvin suhteellista kun lomarahan laskentaperusteena yleisesti on prosentuaalinen osuus (50 %) vuosilomapalkasta. Palautan mieleen myös ra-kennusalan sopimustekniikan, jossa lomapalkka, lomaltapaluuraha ja lomakorvaus on yh-distetty yhdeksi eräksi loma-ajan palkkausta, nimeltään ”lomaraha”. Vastaavasti esimer-kiksi sähköistysalan työehtosopimus määrää työsuhteen päättyessä maksettavaksi 50 % korotetun vuosilomakorvauksen, siis käyttämättä termiä ”lomaraha”, vaikka tarkoitus on selvä: lomarahaa vastaava korotusosuus myös lomakorvauksesta. Yhtä kaikki, loma-ajan palkkauksesta siinäkin on kyse omalla erityisellä tavallaan, siis mahdollistaessaan työnteki-jän työsuhteen päättymisen jälkeen omalla ajallaan pitämän loman. Lopulta tuomion Sähköalojen ammattiliitto linjanveto loma-ajan palkkauksesta lomarahoi-neen on täysin sopusoinnussa myös työaikadirektiivin muun oikeuskäytännön kanssa. Siis: perusoikeuskirjan 31.2 artiklaa konkretisoiden direktiivin 7 artikla määrää neljän viikon pal-kallisen vähimmäisvuosiloman. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sitä on pidettävä unionin sosiaalioikeuden erittäin tärkeänä periaatteena, jota ei voida - perusoikeutta toteut-tavana säännöksenä - tulkita suppeasti: ks. esim. tuomio yhdistetyissä asioissa C-229/11 ja C-230/11 Heimann ja Toltschin, 22 ja 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio C-486/08 Zentralbetriebsrat der Landeskrankenhäuser Tirols, 29 kohta; tuomio C‑579/12 RX-II Strack, 29 kohta. Tuomioon Sähköalojen ammattiliitto ja muuhunkin mainittuun oikeuskäytäntöön nojaavana johtopäätöksenä on siten todettava, että lomaraha liittyy erottamattomasti työaikadirektiivin 7 artiklan edellyttämän neljän viikon vähimmäisvuosiloman palkallisuuteen. Lomarahojen leikkauksen kohdistumisesta Lomarahan leikkaus kohdistuu työaikadirektiivin 7 artiklan vähimmäismääräyksenä asetta-maan neljän viikon vuosiloman palkallisuuteen. Lakiesitysluonnosta on tarkasteltava myös siltä kannalta, mihin lomarahan leikkaus kohdis-tuu työaikadirektiivin mielessä. Lomarahan leikkauksen kohdentumisen määrittelyssä on nojattava työsuhteen peruskäsit-teisiin. Niitä ovat itse työsuoritus ja toisaalta lomarahan liittyminen erottamattomasti palk-kaan, jonka työntekijä saa vastikkeena työsuorituksesta. Kun lomarahaa kerrytetään kaik-kina työssäolokuukausina, on loogista päätellä, että myös lomarahan leikkaus kohdistuu koko loma-ajan – siis myös työaikadirektiivin asettaman neljän viikon vähimmäisloman – palkkaukseen.


Sivumennen: jos tämä päätelmä yritettäisiin keinotekoisesti kiertää lomarahan ”viipaloin-nilla”, leikkauksen kohdentumiselta myös neljän viikon lomaosuuteen ei vältytä. Otamme esimerkin. Olkoon lomarahojen leikkausprosentti hallituksen ilmoittama 30. Tässä ”viipa-lointimallissakin” viiden viikon vuosilomaan liittyvästä lomarahasta leikattaisiin osuus, joka väistämättä kohdistuu myös työaikadirektiivin edellyttämän neljän viikon loman osuuteen. Viidennen lomaviikon ”lomarahaosuutta” vastaisi vain 20 % leikkaus. Näistä syistä – ja kei-notekoisuuttaan - tällainen viipalointiselitys ei ansaitse enempiä kommentteja. Vastaavasti niillä työntekijöillä, joilla on vain neljän viikon loma, lomarahan koko 30 %:n leikkaus kohdistuu ”määritelmän mukaan” työaikadirektiivin edellyttämään neljän viikon pal-kalliseen vuosiloman aikaan. Nyt käsiteltävän EU-oikeuden kannalta ei ole tarpeen puuttua siihen tosiseikkaan, että lomaa kertyy alle vuoden työsuhteissa kaksi arkipäivää loman-määräytymiskuukaudelta eikä neljän viikon loma pääsääntöisesti toteudu niissä. Lakiesitysluonnoksessa esitetään vuosilomalakiin sisällytettäväksi enimmäissäännös ”lo-maltapaluukorvauksesta” tai sitä ”asiallisesti vastaavasta korvauksesta”. Viimeksi mainittu tarkoittaa käytännössä nykyisiä lomarahoja. Laki estäisi ja/tai mitätöisi työehtosopimuksella sovittavat – ja käytettävistä termeistä riippumattomat - paremmat ehdot kuin 35 % korotus varsinaiseen vuosilomapalkkaan. Se vastaa edelleen lomarahan yleistä 30 % leikkausta. Kun kaavailtu ”lomaltapaluukorvaus” ja ”sitä asiallisesti vastaava korvaus” määriteltäisiin laissa prosentuaalisena lisänä vuosilomapalkkaan, nekin kertyisivät työssäolon (ja sen ve-roiselta) ajalta ja olisivat osa loma-ajan palkkausta. Vaikka laki säädettäisiin näillä termeillä, se kohdistuisi ”määritelmän mukaan” myös neljän viikon vähimmäisloman palkkaukseen, seurauksenaan unionin perusoikeuskirjan soveltuminen, kuten jäljempänä esitämme. Kun ministeriön esitys on vain sanonnallinen ja lakitekninen muutos - substanssin siitä miten-kään muuttumatta - pitäydymme jäljempänä valtioneuvoston 30.9.2015 tiedonannon termi-nologiaan eli lomarahojen leikkaukseen. Johtopäätöksenä on todettava, että lomarahojen leikkaus kohdistuu työaikadirektiivin 7 ar-tiklan vähimmäismääräyksenä asettamaan neljän viikon vuosiloman palkallisuuteen. Loppiaisen ja helatorstain työaikajärjestelyt Arkipyhien osalta säännellään työaikadirektiivin tarkoittamaa työaikaa ja toimitaan siten unionin oikeuden alalla. Työaikadirektiiviä on vakiintunutta oikeuskäytäntöä vastaten tulkittava niin pitkälle kuin mahdollista perussopimuksen asianomaisten määräysten, tässä siis myös SEUT 151 artik-lan tavoitteiden, so. työehtojen parantamisen ja työehtosopimuksiin tähtäämiseen, valossa. Direktiivin oikeusperustana on EY 137 (nykyään SEUT 153) artikla, joka sitä paitsi viittaa direktiivisääntelyyn SEUT 151 artiklan tavoitteiden toteuttamiseksi. Loppiaisen ja helatorstain saattaminen palkattomiksi vapaapäiviksi enimmäissääntelyineen perustuu ilmeisesti näkemykseen, että se on mahdollista kun työaikadirektiivin sanamuoto ei nimenomaisesti koske ao. sääntelyä, ja että se ei millään muotoa ole EU-oikeuden pii-rissä. Tämä näkemys ei ole kestävä. Lakiesitysluonnos sääntelisi loppiaisen ja helatorstain luonnetta vuosityöajan pidentä-miseksi. Siinä siis joka tapauksessa säännellään työaikadirektiivin tarkoittamaa työaikaa ja toimitaan siten unionin oikeuden alueella.


Lakiesitysluonnos toimii työaikadirektiivin, siis unionin oikeuden, alueella myös loppiaiseen ja helatorstaihin liittyvän, työajan pidentämistä (sisääntekoa) edellyttävän palkkauksen osalta, vaikka direktiivin sanamuoto koskee palkkausta vain neljän viikon vähimmäisvuosi-loman osalta. Perustellusti voi katsoa, että tiettyjen päivien (arkipyhien) määrääminen ko-konaan palkattomiksi vapaapäiviksi on työajan sääntelyä ja siten työaikadirektiivin kautta unionin oikeuden alalla toimimista. Vastaavasti loppiaisen ja helatorstain työaikaan ja palk-kaukseen liittyvä työehtosopimusten enimmäissääntely kohdistuu työaikadirektiiviin kun sitä luetaan SEUT 151 artiklan osoittamien – unionin ja jäsenvaltioiden - tavoitteiden, joita ovat työehtojen parantaminen ja työehtosopimustoiminta, valossa. Tätä kantaa ei myöskään kumoa 10.9.2015 tuomio Comisiones obreras (CC.OO), 1 joka toteaa, miten työaikadirektiiviä lähtökohtaisesti ei sovelleta palkkaukseen. Niin ikään EU-tuomioistuimen määräys Vorel 2 totesi, miten direktiiviä ei periaatteessa sovelleta palkkauk-seen, samoin määräys Grigore. 3 Myöskään SEUT 153.5 artikla ei estä tulkintaa, jonka mu-kaan direktiivi, luettuna SEUT 151 artiklan tavoitteiden valossa, myös palkkauksen osalta riittää vetämään asian unionin oikeuden alaan. Sellainen tulkinta ei merkitse tietyn palkka-tason edellyttämistä, joka on SEUT 153.5 artiklan nojalla jäsenvaltioiden ja niiden työmark-kinaosapuolten tehtävä (Del Cerro Alonso 4). Näin ollen loppiaiseen ja helatorstaihin liitettävä sääntely koskee direktiivin tarkoittamaa työaikaa. Viittä viikkoa pitempien vuosilomien lyhentäminen Jäsenvaltioilla ei ole direktiivin 15 artiklan sanamuodon mukaan velvollisuutta (vaan oikeus) sallia ja edistää neljää viikkoa pitemmän vuosiloman sisältäviä työehtosopimusmääräyksiä. Kun direktiiviä luetaan SEUT 151 artiklan unionin ja jäsenvaltioiden tavoitteeksi vahvista-man työehtojen parantamisen periaatteen ja SEUT 151 artiklaan sisältyvän työmarkkina-osapuolten keskinäisen vuoropuhelun (joka kattaa myös työehtosopimustoiminnan) va-lossa, päädytään tältäkin osin – Dominguez –tapauksesta 5 huolimatta – tulkintaan, jonka mukaan pitkien vuosilomien lyhentämisessä toimitaan unionin oikeuden alalla. Perusoikeuskirjan soveltuminen Lomarahojen, loppiaisen ja helatorstain työaikasääntely sekä vuosilomien lyhentäminen ovat työaikadirektiivin kautta perusoikeuskirjan soveltamista edellyttävää unionin oikeuden alueella toimimista. Perusoikeuskirjalla on Euroopan unionista tehdyn sopimuksen mukaan sama oikeudellinen arvo kuin EU:n perussopimuksilla. Se on siten vaikutukseltaan yhtä vahva kuin vaikkapa tavaroiden tai palvelujen vapaa liikkuvuus EU:n sisämarkkinoilla. Perusoikeuskirja on myös oikeudellisesti sitova.

1 Asia C-266/14 Federación de Servicios Privados del sindicato Comisiones obreras (CC.OO), 48 kohta. 2 Asia C-437/05 Vorel, 32 kohta. 3 Asia C-258/10 Grigore, 83 kohta (saatavilla vain ranskaksi ja romaniaksi). 4 Asia C-307/05 Del Cerro Alonso, 39-40 kohta. 5 Asia C-282/10 Dominguez.


EU:n perusoikeuskirjan sovellettavuudesta sen 51 artikla sanoo, että se on osoitettu jäsen-valtioille silloin kun ne ”soveltavat” unionin oikeutta. Lakiesitysluonnos (s. 16) asiallisesti toistaa tämän todetessaan, että ”perusoikeuskirja on oikeudellisesti sitova silloin, kun so-velletaan EU-oikeutta”. Todellisuudessa soveltamisala on oikeuskäytännön mukaan laa-jempi. EU-tuomioistuimen suuri jaosto totesi – sinänsä aiempaan oikeuskäytäntöön tukeu-tuen - maamerkkiratkaisussaan C-617/10 Åkerberg Fransson, 21 kohta, johtopäätökse-nään seuraavaa:

”Koska perusoikeuskirjassa taattuja perusoikeuksia on siis noudatettava sil-loin, kun kansallinen lainsäädäntö kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan, sellaisia unionin oikeuden alaan kuuluvia tilanteita ei voi olla, joihin kyseisiä perusoikeuksia ei sovellettaisi. Unionin oikeuden sovellettavuus merkitsee pe-rusoikeuskirjassa taattujen perusoikeuksien sovellettavuutta.” (korostus tässä)

Hienous on siinä, että ei vain ”soveltamisalaan” vaan laajemmin ”unionin oikeuden alaan kuuluvat tilanteet” riittävät laukaisemaan perusoikeuskirjan soveltamisen. Kyseessä ei tar-vitse olla esimerkiksi direktiivin implementointitilanne. Lainsäätäjä voi muutenkin toimia unionin oikeuden alalla, kuten myös kansalliset tuomioistuimet. Ratkaisun Åkerberg Fransson mielessä työaikadirektiivin 7 artiklan määräämä neljän viikon palkallinen vähimmäisvuosiloma muodostaa unionin oikeuden alan rajat lomarahojen leik-kauksen EU-oikeudellisen aseman määrittelyssä. Kun lomarahojen leikkaus edellä kerro-tusti kohdistuisi myös tuohon palkalliseen loma-osuuteen, väistämättömänä johtopäätök-senä on se, että leikkaus muodostaa vähintään tilanteen, joka kuuluu unionin oikeuden alaan. Estettä ei ole tulkita tilannetta myös niin, että leikkaus tulee työaikadirektiivin 7 artik-lan osoittamalle unionin oikeuden ”soveltamisalalle”. Kyse on siis siitä, että työaikadirektiivin 7 artiklan vuosilomasäännös ”vetää” lomarahojen ilmoitetun leikkauksen unionin oikeuden sisään, jolloin myös leikkaukseen liitettäväksi il-moitettu enimmäissääntely – olkoonkin määräaikaista - työntekijöille edullisempien työehto-sopimusmääräysten estämiseksi ja/tai mitätöimiseksi alistuu unionin perusoikeuskirjan määräysten soveltamiselle. Vastaavasti loppiaisen ja helatorstain työaikasääntely sekä vuosilomien lyhentäminen on työaikadirektiivin, luettuna SEUT 151 artiklan valossa, kautta unionin oikeuden alueella toi-mimista johtaen perusoikeuskirjan soveltumiseen. Työehtosopimusten enimmäissääntelystä perusoikeuskirjan kannalta EU-oikeudessa on painavat perusteet pitää myös määräaikaista työehtosopimusten enim-mäissääntelyä yhteensopimattomana perusoikeuskirjan kanssa. Lakiesitysluonnos ei mitenkään erittele mainitsemaansa, perusoikeuskirjan kollektiiviselle neuvotteluoikeudelle ja työehtosopimuksille antamaa suojaa. Erittely on välttämätöntä esi-tetyn työehtojen enimmäissääntelyn EU-oikeudellisen aseman arvioinnissa.

Työehtosopimusten solmimista ja sopimusten asemaa koskeva perussäännös on perusoi-keuskirjan (POK) 28 artikla. Siinä vahvistetaan – otsikon ”Neuvotteluoikeus ja oikeus työ-taistelutoimiin” alla –, että


”Työntekijöillä ja työnantajilla tai näiden järjestöillä on unionin oikeuden sekä kansallisten lainsäädäntöjen ja käytäntöjen mukaisesti oikeus asianmukaisilla tasoilla neuvotella ja tehdä työ- ja virkaehtosopimuksia sekä oikeus ryhtyä eturistiriitatilanteissa etujensa puolustamiseksi työtaistelutoimiin, lakko mu-kaan lukien.”

Ensin on syytä käsitellä POK 28 artiklan sanamuodon viittausta neuvotteluoikeuteen ”kan-sallisten lainsäädäntöjen ja käytäntöjen mukaisesti”. Käsiteltävien työehtojen leikkaukseen liitettävän enimmäisnormin yhteensopivuutta unionin oikeuden kanssa saatetaan perustella tällä sanamuodolla. Sellainen perustelu ei ole kestävä. Kun leikkaus muodostaa unionin oikeuden alaan kuuluvan tilanteen, perusoikeuskirjan sisältämä työehtosopimusoikeuden sääntely saa etusijan suhteessa kansalliseen lainsäädäntöön tai käytäntöön (asia 6/64 Costa v ENEL). Työehtosopimusten yhteydessä tämä konkretisoitui tapauksessa C-271/08 komissio v Saksa, ns. AKA–tapaus, 43 kohta. Siinä EU:n perusoikeuskirja syrjäytti Saksan perustuslain järjestäytymisvapauden ja siihen nojaavan kollektiivisen neuvotteluoikeuden sääntelyssä. Toiseksi on huomattava, että EU-tuomioistuin tunnustaa sopimusosapuolten autonomiaan sisältyvän oikeuden määritellä vapaasti etujensa tasapaino; ks. esim. ratkaisu C-297/10 ja C-298/10, Hennigs ja Mai, 66 ja 92 kohta. Työehtojen enimmäissääntely järkyttäisi tasapai-noa radikaalisti työnantajapuolen eduksi. Kysymyksessä olisi olennaisesti vakavampi kuin ratkaisusta C-131/12 Google Spain, 81 kohta, ilmenevä potentiaalinen puuttuminen perus-oikeuksiin, joka siinä riitti syrjäyttämään sisämarkkinoilla toimivan yrityksen taloudellisen intressin. Kolmanneksi: keskeisestä oikeuskäytännöstä on vielä palattava mainittuun AKA-tapauk-seen (C-271/08). Siinä EU-tuomioistuin suojasi POK 28 artiklaa sovellettaessa erään julki-sen sektorin työehtosopimuksen perusolemuksen lausuen seuraavasti (49 kohta):

”On lopuksi syytä todeta, että toisin kuin työmarkkinaosapuolten sopima kun-nallisten työntekijöiden eläketason kohentamisen tavoite, laitosten ja yritysten nimeäminen esillä olevan kaltaisessa työehtosopimuksessa ei liity kollektiivi-sen neuvotteluoikeuden perusolemukseen.”

Eläketason kohentaminen palkkaukseen liittyvien sopimusmääräysten kautta oli neuvotel-tavien työehtojen piirissä. Tuomio ilmentää yleisesti työehtosopimusten perusolemusta, ts. työehtojen parantamisen periaatetta, ja on radikaalissa ristiriidassa työehtojen leikkauk-seen liitettävän, työehtosopimuksia koskevan enimmäissääntelyn kanssa. Tämä tuomio on sopusoinnussa myös sen kanssa, että ns. ”Viking Line” –ratkaisussa (79 kohta) vahvistet-tiin, miten unionin taloudellisten ja sosiaalisten päämäärien vertailu (tasapainotus) sidottiin juuri SEUT 151 (ex EY 136) artiklan sisältämään työolojen parantamisen periaatteeseen ja sosiaalidialogiin. Neljänneksi on korostettava, että unionin tuomioistuin tukeutuu vakiintuneesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vastaavaan oikeuskäytäntöön (ks. esim. ratkaisu ”Viking Line”, 86 kohta EIT:n senhetkisen käytännön osalta), mitä myös POK 52.3 ja 53 artiklat edellyttä-vät. Nykyään sitä edustaa työehtosopimusten osalta EIT:n mainittu ratkaisu Demir, jonka mukaan oikeus työehtosopimusneuvotteluihin on nykyään olennainen osa ammatillista jär-jestäytymisvapautta (154 kohta). Seurauksena on Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 11.2 artiklan rajoitusperusteiden soveltuminen, johon työehtojen leikkauksen perusteeksi


ilmoitettu kilpailukyvyn parantamishanke kansallisine perusteluineen ei voi sisältyä. Myös-kään työnantajapuolella ei ole sellaisia EIS 11.2 artiklan tarkoittamia oikeuksia, joiden tur-vaamiseksi oikeutta työehtosopimusneuvotteluihin ja sopimuksiin voitaisiin rajoittaa. Viidenneksi on todettava POK 28 artiklan kytkentä ILO-sopimusten valvontakäytäntöön, jonka merkitys EU-oikeudessa tunnustettiin implisiittisesti esimerkiksi ratkaisussa C-438/05 ”Viking Line”, 43 kohta, katsottaessa, että ILO-sopimus nro 87 sisältää lakko-oikeuden, mikä perustuu juuri sopimuksen valvontakäytäntöön. 6 Tämä sopimus on POK 53 artiklan tarkoittamalla tavalla unionin kaikkien jäsenvaltioiden ratifioima, mistä osaltaan johtuu, ettei POK 28 artiklaa voida tulkita ja soveltaa mainitusta valvontakäytännöstä poikkeavasti. Seu-rauksena on, että edellä otsikon ”ILOn yleissopimukset” alla todettu kollektiivisen neuvotte-luoikeuden määräaikaistenkin rajoitusten oikeuttamisen sitominen hätätilasektorien – joita Suomessa ei ole - olemassaoloon on myös POK 28 artiklan mielessä välttämätöntä. Yhteenvetona on todettava, että POK 28 artiklalle on ominaista ensinnäkin EU:n omasta oikeudesta johtuva kollektiivisen neuvotteluoikeuden ja sopimusten vahva suoja. Lisäksi sen yhdenmukainen – samalla ihmisoikeusperusteinen - tulkinta ja soveltaminen Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ILO:n sopimusten kanssa pakottaa johtopäätökseen, että - myös määräaikaista – lomarahaa, loppiaisen ja helluntain työaikajärjestelyjä sekä vuosilomien pituutta koskevien työehtosopimusten enimmäissääntelyä on pidettävä yhteensopimatto-mana perusoikeuskirjan kanssa. Edellytämme, että hallitus luopuu enimmäissääntelystä myös tällä perusteella. Sairausajan karenssipäivä ja palkan leikkaus Lakiesitysluonnokseen sisältyy myös sairausajan pakollinen karenssipäivä ja 2. – 8. sai-rauspäivien palkan pakollinen leikkaus 80 %:iin. Molempiin osioihin liittyisi paremmat työeh-tosopimusmääräykset määräajan estävä sääntely. Työsopimuslain (55/2000) 13 luvun 7 §:ssä säädetään, mistä työsopimuslain säännöksistä työnantajien ja työntekijöiden valtakunnalliset yhdistykset voivat poiketa työehtosopimuk-sella. Näihin kuuluu muun muassa mahdollisuus poiketa sairausajan palkkaa koskevista säännöksistä, mitä säännöstä nyt esitetään muutettavaksi. Tätä säännöstä on perustuslaki-valiokunnan tulkinnan mukaan tarkasteltava perustuslain 80 §:n 1 momentin valossa siltä osin kuin se koskee asioita, jotka perustuslain mukaan "muuten kuuluvat lain alaan" (PeVM 41/2000). Nykyistä työsopimuslakia säädettäessä lähtökohtana oli, että työnantaja maksaa sairaus-ajan omavastuuajalta palkan. Perustuslakivaliokunta piti tuolloin ongelmallisena sitä, että työehtosopimuksella voitaisiin poiketa tästä säännöstä. Valiokunta viittasi tässä perustus-lain 19 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan jokaiselle taataan lailla oikeus perustoimeentulon turvaan muun muassa sairauden aikana. Valiokunta totesi, että sairauspäivärahan oma-vastuuajan valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa on ennen perusoikeusuudistusta otettu huomioon työntekijöiden lähtökohtainen oikeus saada vastaavana aikana palkkaedut työ-suhteen perusteella. Lopputulos oli kuitenkin se, ettei valiokunta nähnyt asiassa mitään on-gelmia. (PeVM 41/2000.)

6 Valvontakäytännön unionin oikeudessa tunnustetusta merkityksestä viittaamme esimerkkinä neuvoston asetuk-seen yleisestä tullietuusjärjestelmästä 978/2012/EU, 9, 15 ja 19 artikla, joissa on viittaukset asianomaisten kansain-välisten sopimusten valvontakäytäntöön. Asetusten liitteet (liite III asetukseen 732/2008 ja liite VIII asetukseen 978/2012) sisältävät muun muassa Kansainvälisen työjärjestön yleissopimukset nro 87 ja 98.


Nyt luonnoksessa esitetään itse lakiin yhden päivän omavastuuta, minkä jälkeen palkkaa leikattaisiin 80 %. Tämä olisi varsin dramaattinen huononnus verrattuna siihen, että työeh-tosopimuksissa on yleensä korkeintaan vain yhden päivän omavastuu, minkä jälkeen työn-antaja maksaa palkan jäljelle jääneeltä sairausvakuutuslain omavastuuajalta. Kyse on siis aivan erilaisesta tilanteesta kuin nykyistä työsopimuslakia säädettäessä. Käytännössä tämä merkitsisi sitä, ettei aikaisemman lainsäädännön pohjana ollut oletus siitä, että sai-rausajan palkka korvaa sairauspäivärahan omavastuuajan, enää toteutuisi. Esityksen to-teutuminen merkitsisi käytännössä sitä, että työntekijän perustoimeentulo saattaisi sairaus-päivärahan perusteena olevista ansioista riippuen jäädä omavastuuajalta pienemmäksi kuin sairausvakuutuslain mukainen päiväraha. Perustoimeentulon varmistamiseen sairau-den ajalta on suhtauduttu varsin vakavasti. Esimerkiksi työttömyyskassat maksavat työttö-myyspäivärahaa sairausvakuutuslain omavastuuajalta, vaikka työntekijä ei tuolloin olekaan työttömyysturvalain edellyttämällä tavalla työvoimaviranomaisten käytettävissä vaan sai-raana. Tältä osin kyse on perustuslain 19 § 2 momentin edellytysten toteutumisesta. Luonnoksessa esitetään, ettei omavastuuta olisi, jos kyse on ammattitaudista tai työtapa-turmasta. Epäselväksi jää, miten käytännössä varmistettaisiin se, että työntekijä saisi palk-kansa kansainvälisen työjärjestön (ILO) työvammatapauksia koskevaa yleissopimusta nro 121 ja laivanisännän vastuuta koskeva yleissopimusta nro 55 mukaisesti ottaen huomioon, ettei työtapaturman tai ammattitaudin todentaminen aina ole helppoa ja että saatavien van-hentumisaika on suhteellisen lyhyt. Näillä perusteilla pidämme sairausajan karenssipäivän ja sairausajan palkan ehdotettua sääntelyä perustuslain 19.2 §:n tarkoittaman perustoimeentulon turvaamisen ydinaluee-seen puuttumisena, mitä ei voida oikeuttaa lakiesitysluonnoksen vaikutuksiltaan epämää-räisillä perusteluilla. Karenssipäivään ja sairausajan palkkaan työehtosopimusten osalta liittyvä enimmäissään-tely puolestaan kohdistuu ammatillisen yhdistymisvapauden ydinalueen suojaan, eikä enimmäissääntelyä voida tästä syystä toteuttaa tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä. Oleellisempaa on, että myös tämän enimmäissääntelyn, ollakseen perustuslainmukaista, tulisi määräaikaisenakin täyttää Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ILO-sopimusten aset-tamat tiukat vaatimukset. Näin ei ole, kuten edellä on osoitettu. Yhteenveto ihmisoikeusvelvoitteiden ja EU-oikeuden kannalta Koko ehdotettu, työehtosopimuksia koskeva enimmäissääntely on edellä esitetyillä perus-teilla ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ILOn yleissopimusten nro 87 ja 98 kanssa. Kyseiset sopimusvapauden rajoitukset eivät ihmisoikeusvelvoitteiden loukkaami-sen vuoksi ole perustuslain mukaisia edes poikkeuslailla säädettyinä (PL 22 §, PeVM 25/1994 ja esim. Veli-Pekka Viljanen, Perusoikeuksien rajoittaminen, teoksessa Hallberg ym, Perusoikeudet, WSOY Pro 2011, s. 163-164). Lomarahaa, loppiaisen ja helatorstain työaikajärjestelyjä sekä vuosilomien pituutta koske-vien työehtosopimusten enimmäissääntelyä on edellä esitetyillä perusteilla pidettävä yh-teensopimattomana EU:n perusoikeuskirjan kanssa. Enimmäissääntelyä ei voida toteuttaa loukkaamatta SEU 4.3 artiklan mukaista lojaliteettiperiaatetta ja EU-oikeuden etusijaa. Loppiaisen ja helatorstain työaikasääntely on ristiriidassa Suomea valtiosopimuksena ja kansallisena lakina sitovan Euroopan sosiaalisen peruskirjan kanssa.


Nykytilan arviointi

Hallituksen esitysluonnoksen nykytilan arviointia koskevassa osiossa on nähtävissä tarkoi-tushakuisuutta ja ainakin yksipuolisia näkemyksiä. Esityksessä todetaan, että Suomessa on varaa pidentää työaikoja. Tätä perustellaan muun muassa sillä, että palkansaajien kes-kimääräinen viikkotyöaika jää Suomessa EU:n keskiarvon alapuolelle ja vuosityöaika OECD-maiden keskiarvon alapuolelle. Esityksessä ei huomioida mitenkään sitä seikkaa, että Suomen työvoimarakenne poikkeaa useista EU maista. Suomessa lähes puolet työssäkäyvistä on naisia ja valtaosa naisista työskentelee kokoai-katyössä. Vertailtaessa maita keskenään on tällä tekijällä merkittävä vaikutus. Mikäli koko-aikatyötä tekevien viikkotyöaikaa pidennettäisiin, koskisi se Suomessa tyypillisesti sekä miehiä että naisia. Vaikutukset perheisiin olisivat voimakkaammat kuin maissa, joissa mie-het tekevät tyypillisesti kokoaikatyötä ja naiset joko eivät osallistu yhtä yleisesti työmarkki-noille tai he työskentelevät tyypillisesti osa-aikaisesti. Maiden välisissä työaikavertailuissa eri tilastot antavat hyvin erilaisen viestin suomalaisten työaikojen pituudesta verrattuna muihin EU maihin. Tilastot ovat riippuvaisia työajan määrit-telystä ja mittauksen kohteesta. Yleisesti ottaen yrittäjien työajat ovat palkansaajia pidem-mät. Pisimmät työajat ovat maissa, joissa yrittäjien osuus työssäkäyvistä on suuri ja toi-saalta työn tuottavuus on maavertailussa keskimääräistä heikompi. Vauraammissa, kor-kean arvonlisäyksen maissa työajat ovat keskimäärin lyhempiä kuin matalan arvonlisäyk-sen maissa. Esityksessä ei myöskään millään tavoin oteta ota huomioon sitä, että tarkasteltaessa työ-aikojen merkitystä kilpailukykyyn, työajan pituuden merkitys on rajallinen. Tärkeintä tuotta-vuuden ja kilpailukyvyn kannalta on se, mitä työaikana tehdään ja miten työn häiriötekijät minimoidaan.

Vaikutusarviot

Yleistä Hallituksen esitysluonnoksen taloudelliset sekä työllisyyttä ja ostovoimaa koskevat vaiku-tusarviot ovat puutteellisia ja perustuvat liiaksi oletuksiin. Myös sukupuolivaikutuksia koske-vat arviot ovat ohuita ja puutteellisia. Puutteelliset vaikutusarviot heikentävät esityksen us-kottavuutta, mutta toisaalta antavat myös väärän kuvan sen vaikutuksista. Esityksen tarkoituksena on parantaa yritysten kilpailukykyä. Työvoimakustannuksia olen-naisempaa kansainvälisen kilpailukyvyn kehittymisessä on yritysten kyky tehdä tuote- ja palveluinnovaatioita ja uudistaa sisäisesti käytäntöjään. TEKESin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan vain 25 % organisaatioista täytti innovatiivisen organisaation määritel-män, eli ne olivat edellisen kahden vuoden aikana joko uudistaneet merkittävästi tai kehittä-neet kokonaan uusia tuotteita tai palveluja.


Taloudelliset vaikutukset

Tietoiset virheet laskelmissa Taloudelliset vaikutukset ovat monin paikoin puutteellisesti selvitetty. Tämä myönnetään lakipaketissa suoraan: laskelmissa ei ”ole voitu vielä ottaa huomioon kaikkia lainvalmistelun yhteydessä täsmentyneitä laskentaan vaikuttavia tekijöitä” ja ”valmistelussa on noussut esille tarpeita tehdä laskelmiin tarkennuksia”. Laskelmissa on siis tietoisesti lukuisia pie-nempiä ja suurempia virheitä, joita ei tässä vaiheessa ole vielä pyrittykään korjaamaan. Vaikutusten kannalta ratkaiseva palkkavaikutus sivuutetaan täysin Laskelmissa on tehty yksinkertaistavia ja virheellisiä oletuksia laskennan yksinkertaista-miseksi. Laskelmissa oletetaan, että lakisääteiset työehtoheikennykset jäävät pysyviksi eikä niillä ole mitään vaikutusta palkkaneuvotteluihin. Jos työehtoheikennykset kompensoi-tuvat merkittäviltä osin tai kokonaan tulevien vuosien palkkaneuvotteluissa, niin lakipaketin työehtojen heikennyksillä ei ole pitkällä aikavälillä tosiasiallista vaikutusta työllisyyteen. Tämä pudottaa myös pohjan kestävyysvajearviolta, koska se perustuu yksinomaan työlli-syysarvioihin. On selvää, että tällaisilla työehtoheikennyksillä on vaikutusta palkkaneuvotteluihin. Tämä myönnetään myös hallituksen esityksen luonnoksessa. Siinä todetaan, että todellisuudessa palkkavaikutus riippuu taloustilanteesta ja neuvotteluvoimasta. Tätä palkkavaikutusta las-kelmissa ei kuitenkaan huomioida mitenkään, koska ”vaikutuksen ennakointiin ei ole ole-massa yleisesti hyväksyttyä menetelmää”. Vaikutusarviot ovat siis tältä osin tietoisesti ylä-kanttiin. Vaikutusarvioissa tyydytään mahdollisimman tarkasti arvioimaan sitä mikä on helppo laskea, jolloin lakipaketin todelliset vaikutukset jäävät selvittämättä. Työ- ja virkaehtosopimusten piirissä on n. 85 % palkansaajista. Niin sanotuilla sopimukset-tomilla aloilla pakkolakien eriarvoistava vaikutus korostuu, sillä kompensaatiota työ- ja vir-kaehtosopimuksilla ei voida hakea. Sairauskarenssin vaikutukset selvästi yläkanttiin Sairausajan palkan heikentämisen käyttäytymisvaikutus on laskelmissa arvioitu epärealisti-sen suureksi. Vaikutusarvioissa oletetaan, että vaikutus sairauspoissaoloihin tulee kaari-joustolla yksi. Tämä oletus tarkoittaa sitä, että leikkausten myötä nykyiset yhden päivän sairastamiset poistuisivat kokonaan ja alle yhdeksän päivän sairausjaksojen sairauspäi-vistä poistuisi noin 60 %. Oletus on harhaanjohtava. Laskelmien pohjana olleissa kansainvälisissä tutkimuksissa tutkittiin aivan erityyppisiä muutoksia sairausajan palkassa tai päivärahassa, jonka takia niistä havaittua kaarijoustoa ei voi suoraan soveltaa tämän reformin arviointiin. Matemaattista mallia soveltaen ei saada järkeviä vaikutusarvioita, kun laskelmien pohjana olevat tutkimukset tutkivat tosiasiassa eri ilmiötä.


Vaikutukset julkiseen talouteen ovat epävarmoja ja ylioptimistisia Valitut toimet tuottavat julkiseen talouteen suoria säästöjä työvoimakustannusten alenemi-sen myötä (lomarahan, vuosilomien lyhennyksen ja sairausajan palkan osalta) ja pidem-mällä aikavälillä työpanoksen lisäyksen ja työvoiman tarpeen vähenemisen kautta (arkipy-hät, sairausajan palkka, vuosilomat). Suorien säästöjen määräksi on arvioitu 682 miljoonaa ja epäsuorien säästöjen määräksi 856 miljoonaa (koko julkinen talous). Esitysten vaikutukset julkiseen talouteen ovat hyvin epävarmoja, mutta ainakin lyhyellä ai-kavälillä selvästi miinusmerkkisiä. Lyhyellä aikavälillä toimet säästävät julkiselta sektorilta suoraan 682 miljoonaa euroa. Samalla pienentyvien palkkojen takia verotulot vähenevät 765 miljoonaa euroa, eli kokonaisuutena julkinen sektori jäisi 83 miljoonaa miinukselle. Kun huomioidaan myös työnantajien sosiaaliturvamaksun alennuksen tuoma 847 miljoonan kustannus, niin yhteensä julkinen sektori heikentyisi lyhyellä tähtäimellä jopa 930 miljoo-naa. Esityksessä mainittuun 74 miljoonan heikentymiseen päästäisiin vain, jos epäsuorat sääs-töt toteutuvat täysimääräisesti. Niiden toteutumisesta ei ole kuitenkaan varmuutta, eikä esi-tyksessä ole mukana mekanismeja, joilla epäsuorien säästöjen toteutus varmistettaisiin. Esitysluonnoksen sivun 25 analyysi antaa siten liian myönteisen kuvan sen vaikutuksista julkiseen talouteen lyhyellä aikavälillä. Lisäksi esityksen luvussa 5.2 todettujen lyhyen aika-välin haitallisten työllisyysvaikutusten vaikutus julkisen talouden tasapainoon sivuutetaan täysin. Pidemmällä aikavälillä epäsuorat säästöt toisivat laskelmien mukaan 856 miljoonaa sääs-töjä julkiselle sektorille. Lisäksi parantuva työllisyys vahvistaisi julkista taloutta. Pitkästä ai-kavälistä ei tosin voi varmuudella sanoa mitään, koska epävarmuus palkkakehityksestä vai-kuttaa ratkaisevasti pitkän aikavälin säästöihin.

Epäsuorat säästöt ovat ilmassa Laskelmissa oletetaan että työajan pidentäminen ei vaikuta tuottavuuteen. Tämän perus-teella on laskettu suuria epäsuoria säästöjä julkiselle taloudella ja yrityksille arkipyhien poistosta, sairauspäivien vähenemisestä ja pitkien vuosilomien lyhentämisestä. Todellisuus voi olla toinen. Esimerkiksi sairauspoissaolon todellinen kustannus työnantajalle voi vaihdella huomatta-vasti. Joissain tapauksissa vaikutusta tuotokseen ei ole ollenkaan, vaan työntekijä tekee sairastamisen aikana rästiin jääneet työt myöhemmin ilman eri korvausta. Toisaalta joissain tilanteissa kustannus työnantajalle voi olla huomattavasti palkkaa suurempi, jos yllättävän sairauspoissaolon takia joku suurempi prosessi häiriintyy. Laskelmissa on yksinkertaisuu-den vuoksi oletettu, että työajan pidennys ei vaikuta tuottavuuteen, mutta mitään empiiristä perustetta oletukselle ei esitetä. Kohteleeko uudistus kuntia tasapuolisesti? Esityksen tavoitteena on rahoittaa työnantajien sosiaaliturvamaksun alennus työehto-heikennysten tuomilla säästöillä julkiselle sektorille. Työnantajien sosiaaliturvamaksun alentaminen kuitenkin lisää nimenomaan valtion menoja, kun taas esitetyt työehtojen hei-kennykset tuovat säästöjä pääasiassa kunnille. Kokonaisuus vaikuttaa siis hyvin eri tavalla


kuntiin ja valtioon. Esityksessä ei käy ilmi, miten valtio siirtäisi kunnille tulleet säästöt työn-antajien sosiaaliturvamaksun alennukseen. Tällainen massiivinen rahansiirto saattaa toteu-tustavasta riippuen kohdella eri kuntia hyvinkin epäreilusti. Toimenpiteet kohdentuvat hyvin epätasaisesti

Ehdotusten vaikutukset vaihtelevat merkittävästi aloittain ja yksilökohtaisesti. Suurimpia vaikutukset ovat julkisella sektorilla, jossa lomat ovat pidempiä, lomarahat suurempia ja sairastavuus korkeampi kuin yksityisellä sektorilla. Julkisen sektorin alat ovat tyypillisesti naisvaltaisia, joten esityksen vaikutukset kohdentuvat korostetusti naisiin. Lisäksi sairaus-ajan palkan muutokset kohdistuvat voimakkaammin naisiin ja työntekijäasemassa oleviin, koska heillä sairastavuus on korkeampi. Lomarahojen ja sairausajan palkan heikennykset voivat leikata palkkaa julkisella sektorilla suoraan lähes 4 %, yksityisellä sektorilla hieman vähemmän. Yksilötason vaihtelu on suurta, ja leikkaus voi olla huomattavasti tätä suurempi. Lisäksi työajan pitenemistä seu-raava epäsuora palkanleikkaus on julkisella sektorilla enimmillään n. 3,5 %. Näin ollen pal-kanalennus voi enimmillään olla yhteensä noin 8 %, ja yksilötasolla suurempi. Esitysluon-noksen vaikutusarviot ovat tältä osin vakavasti puutteelliset. Työllisyysvaikutukset ja kestävyysvaje Pitkän aikavälin työllisyysvaikutukset epävarmoja Työllisyysvaikutukset perustuvat pitkälti oletukseen, että lakipaketin tuomat työehtojen hei-kennykset jäävät pysyviksi. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita. Itseasiassa on selvää, että työehtojen heikennykset jäävät väliaikaisiksi. Palkoista neuvotellaan säännöllisesti ja pitkällä aikavälillä palkat kehittyvät samaa tahtia tuottavuuden kanssa. Pakkolait eivät pysy-västi muuta työmarkkinoiden neuvottelutasapainoa tai kannustimia palkkamalttiin, joten vai-kutus jäänee väliaikaiseksi. Siten myös työllisyysvaikutus jää väliaikaiseksi. Tätä esityksen laskelmissa ei huomioida. Työllisyysvaikutukset perustuvat yhteen laskelmaan, jossa on arvioitu yksikkötyökustan-nusten alentamisen työllisyysvaikutusta pitkällä aikavälillä. Edellä on kuvattu, että laskel-man oletukset eivät ole realistisia. Näillä epärealistisilla oletuksilla paketin vaikutukseksi saadaan 38 000 henkilön parannus yksityisen sektorin työllisyyteen. Julkisen sektorin työlli-syys puolestaan alenee 15 000 henkilötyövuodella. Vaikka laskelmat ovat hyvin herkkiä tehdyille oletuksille, ja oletukset eivät ole realistisia, tuloksista ei ole tehty herkkyysanalyysiä. Perusteluissa ei ole myöskään arvioitu, millaisella aikavälillä myönteiset työllisyysvaikutukset syntyvät. Siitäkään ei ole arviota, millaisin edel-lytyksin ja millä todennäköisyydellä positiiviset työllisyysvaikutukset realisoituvat käytän-nössä. Lyhyen aikavälin työllisyysvaikutukset negatiivisia ja arviot puutteellisia Lyhyen aikavälin työllisyysvaikutukset sivuutetaan esityksessä vain maininnalla ja todelli-nen vaikutusarvio puuttuu. Yksikkötyökustannusten alentaminen heikentää ostovoimaa, jota seuraava kysynnän lasku heikentää työllisyyttä lyhyellä aikavälillä kotimarkkinasekto-rilla. Samoin työajan pidennys heikentää työllisyyttä lyhyellä aikavälillä. Esityksen peruste-luista (luku 5.2) käy ilmi, että asia on tunnistettu. Esityksessä ei kuitenkaan esitetä arviota,


kuinka paljon ostovoima heikkenee ja kuinka paljon työllisyys alenee lyhyellä aikavälillä. Tämän arvion puuttuminen vääristää johtopäätöksiä olennaisesti. Lisäksi heikentyvä työllisyys heikentää julkisen talouden tasapainoa lyhyellä aikavälillä. Myöskään tämän vaikutusten suuruutta ei ole arvioitu. Kestävyysvajearvio on ylioptimistinen Esitysluonnoksessa on arvioitu, että toimet pienentävät kestävyysvajetta 0,4 prosenttiyksik-köä suhteessa BKT:hen. Luku perustuu yksinomaan arvioon yksityisen sektorin työllisyy-den paranemisesta 38 000 hengellä pitkällä aikavälillä. Edellä on kuvattu, että arviot työlli-syysvaikutuksista perustuvat virheellisiin ja epärealistisiin oletuksiin. Todellisuudessa pitkän aikavälin työllisyysvaikutus jää arvioitua pienemmäksi, jolloin myös kestävyysvajevaikutus on pienempi kuin arvioitu 0,4 prosenttiyksikköä. Valittujen toimien taloudellisesta välttämättömyydestä Esityksen perusteluissa todetaan, että hallitus alentaa yksikkötyökustannuksia niillä lain-säädännöllisillä keinoilla, joita sillä on käytettävissä. Tämän todetaan olevan vaikeaa, josta syystä hallitus on päätynyt esittämään työmarkkinaosapuolten sopimusvapauden rajoitta-mista väliaikaisesti (luku 3.). Perustelu on heikko. Hallituksen käytössä on keinoja, joilla voidaan alentaa yksikkötyökustannuksia ilman, että työehtoihin ja sopimisvapauteen tarvit-see puuttua. Esityksen toimenpiteet ja TSS-oikeudet Esitysluonnoksen perusteluissa säätämisjärjestyksestä todetaan (s. 50), että ”toimenpiteet ovat välttämättömiä muun muassa sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien edellyt-tämän talouden rahoituspohjan turvaamiseksi” ja ”…ehdotuksilla pyritään vaikuttamaan sii-hen, että valtiovalta kykenisi turvaamaan perustuslain 18 §:n 1 momentin mukaisesti jokai-selle oikeuden lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä”. Edellä kohdissa 1.2 ja 1.3 on esitetty, kuinka esityksen vaikutukset työllisyyteen ja julkisen talouden tasapainoon ovat lyhyellä aikavälillä negatiiviset. Pitkän aikavälin vaikutusarviot ovat esitysluonnoksessa epärealistisia, eikä mitään varmuutta 0,5 % kestävyysvajevaiku-tuksesta ole. Luonnoksen sivulla 51 todetaan, että 0,5 % vaikutus julkiseen talouteen syn-tyy vain, jos toimenpiteiden vaikutus jää pysyväksi. Pysyvä vaikutus syntyy puolestaan vain, jos toimenpiteet eivät vaikuta myöhempään pal-kanmuodostukseen, minkä olettaminen ei ole realistista. Näin ollen esityksen toimenpiteet eivät pienennä kestävyysvajetta ja siten turvaa julkista taloutta siinä esitetyllä tavalla. Ei siis voida yksiselitteisesti todeta, että esitetyt toimet takaavat julkisen vallan mahdollisuudet tur-vata TSS-oikeuksia verrattuna tilanteeseen, että niitä ei tehdä. Sukupuolivaikutukset

Luonnoksessa esitetyt leikkaukset kohdistuisivat keskimäärin enemmän naisiin kuin mie-hiin. Toteutuessaan lakiesitys heikentäisi sukupuolten palkkatasa-arvoa, koska esimerkiksi pitkät lomat kompensoivat pienenpää palkka. Esitys olisi näin ollen perustuslain 6 §:n tasa-arvopäämäärien vastainen. Esitys ei myöskään ole sopusoinnussa perustuslain 6 §:n yh-denvertaisuussäännösten kanssa.


Vuosiloman lyhentäminen (Vuosilomalaki 32 §, 33 §) Sukupuolivaikutuksiltaan merkittävin on vuosilomien leikkaaminen. Monet niistä aloista, joi-hin pitkien vuosilomien leikkaaminen vaikuttaa, ovat naisvaltaisia aloja. Näistä suurin on kuntasektori, joka on lähes 80 %:sesti naisvaltainen. Lomien lyhentäminen vahvistaisi myös palkkaeriarvoisuutta sukupuolten välillä, koska esimerkiksi pitkät lomat kompensoivat pienempää palkkaa. Sairausajan palkkaa koskeva sääntely (Työsopimuslaki 2 luku 11 §) Sairausajan palkan leikkaaminen kohdistuisi jossain määrin enemmän naisiin kuin miehiin. Tutkimusten mukaan naisilla on miehiä enemmän lyhyitä sairauspoissaoloja. Siten erityi-sesti ensimmäisen sairauspäivän karenssi kohdistuu jossain määrin enemmän naisiin kuin miehiin. Naiset ovat myös miehiä useammin ilmoittaneet olleensa sairaana töissä. On siis mahdollista, että lakimuutos entisestään lisää eroa miesten ja naisten välillä sairaana työs-kentelyssä. Erityisesti pienituloiset, joilla ei ole varaa karenssipäivään tai joiden työaika ei jousta tai jotka eivät voi tehdä etätyötä, tulisivat töihin sairaudestaan huolimatta. Leikkaus kohdistuisi siis enemmän pienituloisiin naisiin.

Työnteko helatorstaina ja loppiaisena (Työaikalaki 33 §) Luonnoksesta ei käy ilmi, millainen on loppiaisena ja helatorstaina töitä tekevien sukupuoli-jakauma. Vaikutusten arvioinnista voi kuitenkin päätellä, että kyseisinä päivinä töitä tekevät ensisijaisesti ne, joiden työpanos on välttämätön monien lakisääteisten yhteiskunnan toi-mintojen (terveydenhuolto, pelastustoimi jne.) ylläpitämiseksi. Käytännössä nämä työnteki-jät tekevät usein jakso- ja vuorotyötä. Tämän kaltaista työtä tekeviltä poistuu sunnuntaityö-korvaus. Esityksen sisältämillä tiedoilla sen sukupuolivaikutusten arviointi tältä osin jää puutteelliseksi. Lomaltapaluukorvaus (Vuosilomalaki 33 a §) Lomaraha määräytyy vuosilomapalkan mukaan, jolloin lomarahan leikkaus kohdistuu ra-juimmin niihin työntekijöihin, joilla on palvelusvuosien perusteella määräytyvä pidempi vuo-siloma. Koska nämä alat ovat edellä vuosilomien leikkausta koskevassa kohdassa tarkoite-tulla tavalla naisvaltaisia, kohdistuisi myös lomarahan leikkaus rajummin naisiin kuin mie-hiin.

Lakisääteisen lomaltapaluukorvauksen sukupuolivaikutusten arviointi jää annetuilla tiedoilla puutteelliseksi.

Yksityiskohtaiset perustelut

Työaikalaki: Sunnuntaityö ja loppiaisen ja helatorstain palkattomuus Työaikalakiin ehdotetaan muutosta, jonka mukaan loppiainen ja helatorstai eivät enää ly-hennä säännöllistä työaikaa eikä niistä makseta sunnuntaityökorvausta. Lisäksi rajoitetaan valtakunnallisten työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen mahdollisuutta poiketa laista työnteki-jän eduksi. Olennainen muutos aiempaan oikeustilaan ja työehtosopimusten määräyksiin on myös työaikalain 33 §:n uusi 3 momentti, jonka mukaan työntekijälle ei maksettaisi palk-kaa arkipäiville sijoittuvilta loppiaiselta ja helatorstailta, ellei hän ole työssä näinä päivinä.


Mikäli työntekijälle ei järjestetä mahdollisuutta tehdä tunteja sisään myöhemmin, merkitsee tämä esitys palkan pienentymistä kahden työpäivän ansion verran vuositasolla. Hallitus on näin ollen puuttumassa myös olemassa olevien työsopimusten sisältöön antaessaan työn-antajalle yksipuolisen oikeuden palkan alentamiseen ilman lomautus- tai irtisanomisperus-tetta. Peruspalkan lisäksi työntekijä menettää myös sunnuntaityökorvaukset sekä mahdollisen työajan lyhennys- tai arkipyhäkorvauksen. Mikäli työntekijällä on mahdollisuus tehdä sisään kyseiset päivät, merkitsee tämä lakimuutos työajan pidentymistä kahdella työpäivällä vuo-dessa. Mikäli kyseisten päivien työaika tehdään sisään sunnuntaina, tulee työnantajan maksaa sunnuntaikorvaus, mutta työajan lyhennyskorvaus jää saamatta aina. Kuten hallituksen esitysluonnoksessakin todetaan, alakohtaisten työehtosopimusten loppi-aista ja helatorstaita koskevissa määräyksissä on eroja ja niiden moninaisuudesta johtuen lainsäädäntömuutosten vaikutuksista voidaan esittää ainoastaan arvioita. Esityksessä jää puutteelliseksi se, mitä määräys tarkoittaa käytännössä aloilla, joilla loppi-aisena ja helatorstaina ei tehdä työtä. Toisaalta esityksessä ei myöskään millään tavoin huomioida erilaisia työaikajärjestelmiä: vaikka loppiainen ja helatorstai eivät lyhentäisikään työaikaa, kaikki työntekijät eivät suinkaan ole juuri niinä päivinä töissä. Jos työntekijä ei suostu työskentelemään loppiaisena ja helatorstaina tai työnantaja on määrännyt ne vapaapäiviksi, työnantajan on ehdotuksen mukaan ”pyrittävä järjestämään työntekijälle vastaava työaika jonain muuna aikana”. Esityksen perustelujen mukaan työn-antajalla ei ole tähän velvollisuutta, jos siihen ei ole mahdollisuutta työnantajan toiminnan luonteen vuoksi. Esityksessä todetaan, että monilla aloilla on käytössä joustavia työaikajär-jestelyitä, joita käyttämällä loppiaisen ja helatorstain työaika voidaan korvata. Esityksessä ei kuitenkaan velvoiteta työnantajaa käyttämään näitä järjestelmiä. Loppiaisen ja helatorstain säätäminen palkattomiksi päiviksi ilman, että työnantajalla on velvollisuus järjestää työaika muulloin, johtaa siihen, että työnantaja voi yksipuolisesti alen-taa työntekijän työsopimuksessa sovittua palkkaa. Tämä on täysin poikkeuksellista ja poik-keaa myös siitä, miten asiasta oli määrätty työehtosopimuksissa ja lainsäädännössä ennen kuin loppiaisesta ja helatorstaista on tullut työaikaa lyhentäviä, korvattavia arkipyhiä: Tällöin työnantajalla oli velvollisuus järjestää työtä työsopimuksen mukaisesti ja ellei työtä pystytty järjestämään, se jäi työnantajan vahingoksi.

Työsopimuslaki: Sairausajan palkkaa koskevat muutokset

Sairausajan palkkaa koskevaa TSL:n 2:11 ehdotetaan muutettavaksi siten, että ensimmäi-nen työstä poissaolopäivä olisi palkaton. Sen jälkeisiltä kahdeksalta sairauspäivältä mak-settaisiin 80 % normaalista sairausajan palkasta, jos työsuhde olisi jatkunut vähintään kuu-kauden. Alle kuukauden jatkuneissa työsuhteissa maksettaisiin 50 % palkasta. Edellä todetun omavastuuajan jälkeen palkka maksettaisiin työhön sovellettavan työehto-sopimuksen mukaan. Omavastuuaikaa koskevaa säännöstä ei kuitenkaan sovellettaisi ti-lanteissa, joissa työkyvyttömyys johtuu muusta kuin työtapaturmasta tai ammattitaudista tai kun kysymys on samasta syystä johtuvan työkyvyttömyyden uusiutumisesta 30 päivän ku-luessa edellisen työkyvyttömyysjakson päättymisestä.


Työtapaturmia ja ammattitauteja koskeva poikkeus koskee esityksen mukaan vain omavas-tuuaikaa: Sairausajan 2-8 päivän sairausajan palkkaa koskeva 20 %:n leikkaus koskee myös työtapaturmista ja ammattitaudista johtuvaa työkyvyttömyyttä. Tämä leikkaus tulisi sovellettavaksi myös saman sairauden uusiutuessa. Näin ollen työntekijä menettää osan sairausajan palkastaan, vaikka kyseessä olisi työtapaturmasta tai ammattitaudista johtuva työkyvyttömyys tai saman sairauden uusiutuminen. Sairausajan palkkaa koskevat määräykset ovat osassa työ- ja virkaehtosopimuksia parem-mat kuin nykyinen työsopimuslain säännös, joten ehdotetulla säännöksellä heikennetään näillä aloilla myös työ- tai virkaehtosopimuksen mukaista oikeutta sairausajan palkkaan työsuhteen alussa. Esimerkiksi kunta-alalla maksetaan nykyisin sairausajan palkkaa täysi-määräisesti alle kuukauden työsuhteissakin oleville, jolloin heidän osaltaan alle kuukauden työsuhteissa palkan leikkaus 2-8 sairauspäiviltä on peräti 50 %. Esitys on työnantajakohtainen, mikä johtaa siihen, että jos työntekijällä on useita eri työn-antajia, voi työntekijä pahimmillaan jäädä sairausajalta kokonaan ilman palkkaa. Tällainen tilanne on erityisesti aloilla, joilla työskennellään sirpaleisissa ja päällekkäisissä työsuh-teissa. Kun nyt lisäksi estetään työ- ja virkaehtosopimuksilla sopimasta alalle paremmin so-pivia järjestelyitä, joutuvat erilaisissa pätkä- ja silpputöissä työskentelevät työntekijät erityi-sen huonoon asemaan. Työntekijöiden kannalta ongelmallista on myös se, että sairausajalta maksettavan palkan määrä vaihtelee työehtosopimusaloittain. Ei ole mitään yhtenäistä täyden palkan määritel-mää. Niillä matalapalkkaisilla aloilla, joilla sairausajan palkkana nykyiselläänkin maksetaan vain peruspalkkaa ilman lisiä, johtaa karenssipäivä ja palkanleikkaus kohtuuttomaan tilan-teeseen työntekijän toimeentulon kannalta. Esitetty muutos tulee aiheuttamaan monenlaisia työpaikkatason soveltamiseen liittyviä on-gelmatilanteita. Esityksen perusteluissa todetaan, että joissakin työehtosopimuksissa on jo vastaavanlaisia sopimusmääräyksiä ja, että niihin liittyvä soveltamiskäytäntö pitäisi ottaa huomioon esimerkiksi laissa tarkoitettua samaa syytä arvioitaessa. On kuitenkin paljon aloja, joissa omavastuusäännöksiä ja niihin liittyviä rajoitussäännöksiä ei ole käytössä. Kun lainsäädäntöön esitetään yleistä omavastuusäännöstä, edellyttää se sitä, että samanlaiset tilanteet tulisi ratkaista samoin perustein. Viittaamalla joidenkin alojen työehtosopimusmää-räyksiin ja sen soveltamiskäytännön merkitykseen, ei oteta huomioon tasapuolisen ja yh-denvertaisen kohtelun periaatetta esimerkiksi niiden alojen osalta, joissa vastaavia sopi-musmääräyksiä ei ole. Perusteluissa ei ole myöskään miltään osin otettu huomioon sitä, että työtapaturman ja am-mattitaudin toteaminen perustuu asiasta annettuun erillissääntelyyn. Tapauksesta riippuen työtapaturman ja ammattitaudin toteaminen mahdollisine muutoksenhakuprosesseineen voi pahimmillaan viedä useita vuosia. Työntekijän oikeusturva on puutteellinen tilanteessa, jossa muutoksenhaun kohteena on esimerkiksi työtapaturman juridinen puoli eli se, onko kyseessä laissa tarkoitettu työtapaturma. Vastaavasti ammattitaudin toteaminen voi ajalli-sesti olla hyvin pitkäkestoinen prosessi, joka pitää sisällään monenlaista selvittelyä esimer-kiksi altistuksen alkuperästä, lääketieteellisestä syy-yhteydestä sekä työntekijään kohdistu-vista lääketieteellisistä tutkimuksista. Jos työtapaturman tai ammattitaudin toteamiseen ku-luu useampi vuosi, saattavat palkkasaataviin liittyvät kanneajat olla jo vanhentuneet.


Lisäksi on useita, erityisesti mielenterveysperusteisia ja työpaikan sisäilmaongelmista ai-heutuneita samoin kuin esimerkiksi työssä kohdatusta väkivallan uhasta johtuvia työkyvyt-tömyystilanteita, jotka aiheutuvat työpaikan olosuhteista mutta jäävät työtapaturma- ja am-mattitautikäsitteiden ulkopuolelle. Monilla aloilla myös esimerkiksi normaalit virusperäiset sairaudet johtuvat työstä, jossa ollaan jatkuvasti tekemisissä eri ihmisten kanssa (asiakkai-den, potilaiden, oppilaiden ja lasten). Tämä on yleistä naisvaltaisilla julkisilla ja yksityisillä palvelualoilla. Ottaen huomioon kaikkien esitettyjen toimenpiteiden vaikutukset työntekijöiden toimeentu-loon on selvää, että työntekijät tulevat jatkossa sairaana työpaikalle, vaikka toipumisen ka-nalta nimenomaan sairauden alussa lepääminen on tärkeää. Tavanomaiset flunssat voivat hoitamattomina johtaa yksilötasolla kalliiseen erikoissairaanhoidon tarpeeseen. Sairaus-ajan palkanleikkaukset kohdentuvat erityisesti niihin työntekijöihin, joilla ei ole mahdolli-suutta joustaviin työaikoihin tai etätyöhön ja joiden työssäolo sairaana olisi erityisen vahin-gollista. Näin on varsinkin niissä tilanteissa, joissa sairauspäivä osuu sellaiselle työpäivälle, jolta maksetaan lain tai työehtosopimuksen mukaan erillisiä säännöllisen palkan päälle maksettavia lisiä. Työn tekeminen sairaana ei voi olla vaikuttamatta työntekijän työpanokseen sekä siten työnteon tuottavuuteen ja tehokkuuteen. Vaikutuksia voi olla myös yleiseen terveyteen ot-taen huomioon muiden työntekijöiden ja mahdollisten asiakkaiden riskin sairastua myös. Myös virheiden mahdollisuus ja tapaturmariski kasvavat, koska sairaana työskenneltäessä henkinen ja fyysinen työkyky eivät ole tavanomaisella tasolla. Ruotsissa saadut kokemuk-set vastaavasta karenssijärjestelmästä ovat osoittaneet, että sairauspoissaolojen määrä ja erityisesti pitkät sairauspoissaolot ovat lisääntyneet.

Vuosilomalaki: Vuosilomien lyhentäminen ja lomaltapaluukorvaus

Vuosilomalaki Vuosilomalain 32 § 1 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös, joka rajoittaa työehtoso-pimukseen perustuvan vuosiloman enimmäiskertymän kolmeen arkipäivään kuukaudessa. Loman pituutta koskevien rajoitusten esitetään tulevan voimaan sen mukaan, miten kunkin alan sopimuskaudet päättyvät. Näin ollen loman ansainta voi muuttua kesken lomanmää-räytymisvuotta. Palkansaajakeskusjärjestöt pitävät tätä esitystä käytännön kannalta erittäin hankalana. Ehdotettu muutos ei vaikuta työsopimuksella sovittuihin ehtoihin, koska ehdotettu säännös koskee ainoastaan työehtosopimukseen perustuvan loman enimmäismäärää. Tämän poik-keamismahdollisuuden merkitys on käytännössä hyvin vähäinen, mutta voi johtaa ristirii-taan työnantajaa velvoittavan tasapuolisen kohtelun kanssa. Vuosilomien lyhentäminen kohdistuu pääosin henkilöihin, joilla on pitkä ura takanaan ja jotka ovat sitä kautta ansainneet lomansa. Lomat ovat yksi kokonaisuus työehdoista ja pit-killä lomilla on julkisella sektorilla kompensoitu yksityistä sektoria alempaa palkkatasoa. Työssä jatkamisen ja jaksamisen halukkuuteen vaikuttavat mahdollisuudet työaikajoustoi-hin erityisesti uran loppupäässä. Lomien lyhentämisellä tämä tavoite ei toteudu. On selvää, että työssä jaksaminen vähenee erityisesti uran loppupäässä. Myös julkisen sektorin edus-tamien ammattialojen ja työpaikkojen houkuttelevuus vähenee ja saattaa johtaa työvoima-pulaan.


Vuosilomien lyhentäminen kohdistuu eri tavalla eri ryhmiin ja esitys kohdistuu sekä eräisiin yksityisalojen mutta erityisesti naisvaltaisen ja matalapalkkaisen julkisen sektorin palkan-saajiin, jotka pitävät yllä kansalaisille välttämättömiä peruspalveluja.

Lomaltapaluukorvaus Vuosilomalakiin ehdotetaan säädettäväksi lomaltapaluukorvaus, joka on määrältään 35 % työntekijän vuosilomapalkasta tai sitä vastaavasta lomakorvauksesta. Lomaltapaluukor-vauksesta ei saa sopia työehtosopimuksella toisin työntekijän eduksi. Lomaltapaluukor-vausta koskevaa pykälää sovellettaisiin vasta lain voimaantulon jälkeen tehtyihin työsopi-muksiin. Lomaltapaluukorvausta koskevan säännöksen rajoittaminen vain uusiin työntekijöihin on yhdenvertaisuusnäkökulmasta ongelmallinen. Tilanne, jossa osalle työntekijöistä makse-taan lomaltapaluukorvaus ja osalle ei, on vahvasti ristiriidassa työntekijöiden tasapuolisen kohtelun periaatteen kanssa. Sopimuksettomilla aloilla ja niillä sopimusaloilla, joiden työehtosopimuksessa ei ole sovittu lomarahasta, työntekijöille tulee lain voimaan tulon jälkeen alkavissa työsopimussuhteissa oikeus lomaltapaluukorvaukseen, jollei työsopimusosapuolten kesken toisin sovita. On kui-tenkin todennäköistä, että työntekijä joutuu luopumaan tästä oikeudesta työsopimusta sol-mittaessa työntekijän heikomman neuvotteluaseman vuoksi. Lomaltapaluukorvaus voidaan myös sopia sisältyväksi osaksi muuta työntekijälle suoritetta-vaa palkanosaa kokonaan tai osittain, jolloin sen selvittäminen, maksetaanko työntekijälle tosiasiallisesti ko. korvausta vai ei ja kuinka paljon, on käytännössä hankalaa. Työntekijöi-den tasapuolisen kohtelun varmistaminen on tällöin lähes mahdotonta. Myös maksamisen edellytyksistä voidaan sopia tarkemmin, jolloin lomaltapaluukorvausoikeus voi jäädä riippu-maan mistä tahansa työnantajan määrittämästä seikasta. On keinotekoista ja heikkoa lainsäädäntövalmistelua, että oikeudesta lomaltapaluukorvauk-seen säädetään laissa vain siitä syystä, että tähän asti työ- ja virkaehtosopimuksilla sovit-tua etuutta olisi mahdollista leikata ja sopimisoikeutta rajoittaa.

Esityksen sopimusvapautta kokevien rajoitusten voimaantulosäännös on epäselvä. Esityk-sessä todetaan, että lain voimaantulon jälkeen tehtävät uudet työ- ja virkaehtosopimukset olisivat sopimisrajoitusten piirissä. Lomaltapaluukorvausta (lomarahoja) koskien ei kuiten-kaan mainita, että rajoitus koskisi vain uuden sopimuskauden alkamisen jälkeen ansaitta-vista vuosilomista maksettavia lomarahoja (tai vastaavia).

Lomaraha on kytköksissä vuosiloman ansaintaan ja vuosilomapalkkaan. Samalla kun työn-tekijä ansaitsee vuosilomaa, hän kerryttää vuosilomapalkkaa tai vuosilomakorvausta sekä lomarahaa. Lomarahaoikeuteen ei voida puuttua taannehtivasti sen loman osalta, joka on ansaittu ennen uutta sopimuskautta. Tämä on huomioitu esityksen taloudellisten vaikutus-ten arvioinnissa (s. 24), jossa todetaan, että ”vuonna 2017 pidettävät lomat ja maksettavat lomarahat määräytyvät kuitenkin vielä pääosin nykyisten työehtosopimusten mukaisesti.”

SAK AKAVA STTK Lausunto 25 (28) 9.12.2015 Työsopimuslaki: Muutosturva

Palkansaajakeskusjärjestöt suhtautuvat muutosturvan kehittämiseen myönteisesti. Hallituk-sen esitys on kuitenkin ohut ja riittämätön. Sen piiriin eivät pääse kaikki palkansaajat, koska se koskee vain vähintään 20 henkilön yrityksiä ja korvauksen määrä on sidottu yri-tyksen likimääräiseen kuukausipalkkaan. Tilastokeskuksen vuoden 2013 tilaston mukaan 97,5 %:a Suomessa olevista yrityksistä työllistää alle 20 työntekijää. Näissä alle 20 henki-lön yrityksissä työskentelee yli puoli miljoonaa ihmistä eli noin neljännes palkansaajista. Työntekijöiden muutos- ja työsuhdeturvaa on tarpeen uudistaa niin, että uudelleen työllisty-mistä voidaan nopeuttaa. Taloudellisissa ja tuotannollisissa irtisanomistilanteissa työnanta-jan vastuuta muutosturvan rahoituksesta tulee lisätä. Vastuun määrä pitäisi suhteuttaa irti-sanottavan henkilön palkkaan ja vähintään työpaikan keskimääräiseen kuukausipalkkaan. Esitys ei koske saneerausmenettelyssä olevia työpaikkoja eikä määräaikaisessa työsuh-teessa olevia työntekijöitä, mikä johtaa työntekijöiden eriarvoiseen kohteluun. Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että työsopimuslakiin lisätään uusi 13 §, jossa sääde-tään työnantajan velvollisuudesta kustantaa taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä irtisano-malleen työtekijälle tämän työllistämistä edistävää valmennusta ja koulutusta. Esityksen mukaan kustannettavan valmennuksen tulee arvoltaan likimääräisesti vastata irtisanotta-van kanssa samassa toimipaikassa työskentelevien työntekijöiden keskimääräistä kuukau-siansiota. Esityksen mukaan työnantajalla olisi velvollisuus tarjota valmennusta irtisanomilleen työnte-kijöille, mutta ei velvollisuutta järjestää sitä. Myös valmennuksen sisällön määrittely, val-vonta ja seuraamukset puuttuvat täysin. Perusteluissa ei ole myöskään tarkennettu, mitä likimain vastaaminen tarkoittaa, eli kuinka paljon työnantaja voi joustaa laista alaspäin en-nen kuin tämän katsotaan rikkoneen lakia. Lisäksi valmennuksen tai koulutuksen tarjoami-nen irtisanomisajan tai kohtuullisen ajan kuluessa jättää avoimeksi sen, mitä kohtuullisella ajalla tarkoitetaan. Esityksen perusteluissa todetaan, että työnantaja voi toteuttaa pykälässä säädetyn velvolli-suutensa myös maksamalla työntekijän koulutuskustannuksista osan työntekijän itse kus-tantaessa loppuosan. Esityksessä ei kuitenkaan miltään osin ole otettu kantaa valmennuksen tai koulutuksen ve-rokohteluun. Esitystä annettaessa olisi ehdottomasti varmistettava, ettei tästä synny työnte-kijälle verotettavaa tuloa. Tämä vaatii henkilöverotussäännösten täsmentämistä. On epäselvää, koskeeko säännös myös vähintään 200 päivää yhdenjaksoisesti lomautet-tuna olleita irtisanoutuneita työntekijöitä. Työsopimuslain ehdotetun 7:13 §:n säännöksen rikkomiseen ei ole liitetty erityistä seuraa-musta. Näiltä osin jäädään siis TSL 12:1 §:n yleisen korvausvelvollisuuden varaan, mikä johtaa helposti siihen, ettei säännöstä käytännössä noudateta. Kuitenkin vain harva irtisa-nottu on valmis riitauttamaan työnantajan rikkomuksia oikeudenkäyntiin liittyvän taloudelli-sen riskin, mahdollisen vahingonkorvauksen vähäisyyden sekä sen määrään liittyvien näyt-töongelmien sekä riitauttamisesta työntekijän maineelle ja sitä kautta uudelleentyöllistymis-mahdollisuuksille aiheutuvan haitan vuoksi.


Yhteistoimintalakia esitetään täydennettäväksi velvoitteella sisällyttää toimintasuunnitel-maan periaatteet, joiden mukaisesti työnantaja hankkii työntekijöille työllistämistä edistävää valmennusta tai koulutusta. Ainoastaan yleisten periaatteiden käsittely ei kuitenkaan täs-mennä riittävän täsmällisesti työnantajan velvollisuutta tarjota koulutusta. Esityksen mukaan vastaavat muutosturvaa koskevat muutokset tehdään kuntien palvelus-suhteita koskevaan lainsäädäntöön. Sen sijaan valtion palvelussuhteiden osalta muutostur-vasta ei säädettäisi, vaan asia jätettäisiin vuoden 2015 lopussa päättyvän Valtioneuvoston muutosturvaa koskevan periaatepäätöksen varaan. Tämä päätös ei kuitenkaan ole viras-toja velvoittava. Tämän vuoksi valtion palvelussuhteiden osalta vastaavat muutokset on to-teutettava niin ikään lainsäädännöllä.

Työterveyshuollon palvelut irtisanomisen jälkeen

Palkansaajakeskusjärjestöt suhtautuvat myönteisesti hallituksen esitykseen työterveyshuol-lon palvelujen laajentamisesta. Esityksen mukaan taloudellisista ja tuotannollisista syistä irtisanotut työntekijät tulisivat työterveyshuollon palvelujen piiriin kuudeksi kuukaudeksi työ-suhteen päättymisen jälkeen. Laadukkaasti toteutettu, yhteistyössä työnantajan ja henkilöstön edustajien kanssa valmis-teltu työterveyshuolto auttaa merkittävällä tavalla työkyvyn ylläpitämisessä ja edistämi-sessä sekä työurien pidentämisessä. Irtisanomistilanteissa olisi erityisen tärkeätä suorittaa laajasti työntekijän terveyttä sekä työ- ja toimintakykyä arvioiva terveystarkastus, ja hoitaa mahdollisesti tarvittavat sairaanhoidon sekä monialaisen kuntoutuksen toimet. Terveyden sekä työ- ja toimintakyvyn huolellinen arviointi palvelussuhteen päättymisen tilanteissa auttaisi saamaan kuntoutuspalveluja tar-vitsevat ja niihin oikeutetut asiakkaat oikea-aikaisesti palvelujen piiriin.

Työterveyshuollon sisältöä vuosien kuluessa kehitettäessä on pidetty tärkeänä periaat-teena työntekijöiden yhdenvertaista kohtelua. Tähän velvoittaa jo työsopimuslakikin. Näin ollen hallituksen esitysluonnoksen rajaus ulottaa työterveyshuollon palvelujen laajennus ainoastaan vähintään 20 hengen työpaikoille ei ole kannatettava. Edelleen ulkopuolelle on rajattu kaikkien työntekijöiden irtisanominen saneerausmenettelyjen yhteydessä, mikä su-pistaa myös tämän oikeuden piirin pääsevien määrää. Kela voi kuitenkin korvata työterveyshuollon kustannuksia (I+II-luokat) yhteensä 223 e/ vuosi/ työntekijä keskimäärin. Viime vuosina työnantajille maksetut korvaukset ovat olleet n. 50 % hyväksytyistä kustannuksista. Ennaltaehkäiseviin kustannuksiin ja korvauksiin si-sältyy myös koko työyhteisöä koskevia tehtäviä, kuten työpaikkaselvityksiä. Nämä kulut ei-vät ole suoraan riippuvaisia yksittäisestä työntekijästä. Alle 10 hengen työpaikoilla on myös mahdollista jo nyt saada korotus työntekijäkohtaiseen keskimääräiseen maksimikorvaukseen (2014 yhteensä 2235 e/ pientyönantaja).

Kaiken kaikkiaan kyse ei ole sellaisesta kohtuuttomasta taloudellisesta taakasta pientyöpai-koille, etteikö irtisanomisajan jälkeistä oikeutta työterveyshuoltoon tulisi yhdenvertaisesti ulottaa kaikille työntekijöille.

Verolainsäädäntöä ja ohjeistusta on muutettava siten, että työterveyshuollon laajentami-sesta ei missään tilanteessa koituisi veroseuraamuksia irtisanotulle työntekijälle.


Voimaantulo

Kyseiset lait on tarkoitus antaa eduskunnalle helmikuussa 2016. Hallitus on ilmoittanut, että se voi vetää esityksensä kuitenkin pois, jos työmarkkinajärjestöt pääsevät yhteisymmärryk-seen kilpailukykyä edistävistä toimista. Esitetyt lakimuutokset on valmisteltu tavalla, jossa palkansaajakeskusjärjestöillä ei käytän-nössä ollut lainkaan mahdollisuutta vaikuttaa valittuihin tavoitteisiin, keinoihin eikä niiden vaikuttavuuden arviointiin. Esityksessä todetaan, että työ- ja virkaehtosopimusosapuolia koskevat sopimisrajoitukset olisivat voimassa 31.12.2019 saakka. Sen sijaan itse substanssilakeihin tehtävät muutok-set ovat pysyviä. Palkansaajakeskusjärjestöt lausuvat, että esityksestä on annettu har-haanjohtava vaikutelma ainoastaan määräaikaisena työehtoja leikkaavana säästötoimenpi-teenä. Muun muassa sellaisilla aloilla, joilla ei ole noudatettavaa työehtosopimusta kyseiset lakimuutokset astuvat voimaan välittömästi ja pysyvästi. Sopimisrajoitusten voimaantulo koskisi ehdotuksen mukaan lakimuutosten voimaantulon jälkeen tehtäviä uusia työ- ja virkaehtosopimuksia. Lakien on ilmeisesti suunniteltu tulevan voimaan kesällä 2016. Rajoituksia ei voi tehdä voimassa oleviin sopimuksiin, joten pisim-millään sopimusoikeuden rajoitukset olisivat 3,5 vuotta ja lyhimmillään noin vuoden mittai-sia. Palkansaajakeskusjärjestöt lausuvat tältä osin, että työehtojen leikkaukset kohdistuvat näin ollen hyvin eriarvoisesti eri sopimusalojen kesken riippuen täysin ajankohdasta, jolloin uusi sopimus astuu voimaan. Yksityisen sektorin sopimuksissa on tyypillisesti noudatettu ns. jälkivaikutusta eli noudatettu entisen sopimuksen määräyksiä kunnes uusi työehtosopimus tehdään. Hallituksen esityk-sessä esitetään tältä osin huomattavaa juridista muutosta vallitsevaan oikeustilaan rajoitta-malla jälkivaikusta. Ehdotuksen mukaan sopimuksettomana aikana ei saisi noudattaa ko. lakimuutoksia parempia ehtoja.

Lakimuutoksen vaikutukset parantavat työnantajapuolen asemaa uusittavien työehtosopi-musten neuvotteluissa. Tilanne saattaa johtaa siihen, että ns. pakkolait astuvat voimaan toisen osapuolen neuvotteluhaluttomuuden tai sopimuksen yksipuolisen irtisanomisen joh-dosta. Pahimmillaan tilanne saattaa johtaa koko sopimuksen syntymättä jäämiseen osa-puolten kiistellessä pakkolain aikaisten parempitasoisten määräysten kohtalosta. Tämä saattaisi tarkoittaa myös palkkaratkaisun jäämistä auki. Tämän kaltaiset seuraamukset oli-sivat erittäin haitallisia koko Suomen kansantalouden kannalta. Sopimisrajoitusten ollessa määräaikaisia tulee pääsääntönä olla, että tällä hetkellä voi-massa olevat työntekijää suojaavat sopimusmääräykset jäävät uusittaviin työ- ja virkaehto-sopimuksiin sellaisinaan. Määräaikaisten sopimisrajoitusten lakatessa aikaisempien mää-räysten noudattamisen tulee jatkua.


Työmarkkinaosapuolten sopimisrajoitukset ovat esityksen mukaan määräaikaisia, mutta perusteluissa on todettu osan jäävän kuitenkin mahdollisesti pysyviksi. Edelleen ministeriön taholta on tuotu esille, että nykyinenkin hallitus voi vielä hallituskautensa loppupuolella käynnistää jatkovalmistelun määräaikaisten pakkolakien määräajan jatkamiseksi, mikäli ta-loudellinen tilanne yhteiskunnassa ei ole olennaisesti parantunut. Palkansaajakeskusjärjes-töt lausuvat, että ehdotetut poikkeukset on esityksen mukaan tarkoitettu olemaan voimassa määräajan ja niiden vaikuttavuutta ja vaikutuksia mm. työntekijöiden asemaan tulee laki-muutosten mahdollisesti voimaan tultua seurata kattavasti.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry Akava ry Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry

SAK:n, Akavan ja STTK:n lausunto pakkolaeista

News & Politics

Transcript of SAK:n, Akavan ja STTK:n lausunto pakkolaeista