MUISTELMANI JATKOSODASTA Kalle Krappe

2

ESIPUHE Seuraava teksti on isoisäni Kaarlo Fredrik (Kalle) Krappen (10.05.1904-19.02.1983) itse kirjoittama muistelma hänen Jatkosodan aikaisista rintamakokemuksistaan. Oma osuuteni rajoittuu tekstin puhtaaksikirjoittamiseen (sellaisenaan) ja kuvituksen kokoamiseen isoisäni jäämistöstä hänen itse ottamistaan reilusta 200 valokuvasta. Valokuvat on vedostettu negatiiveista vasta vuonna 1987, isoisäni jo kuoltua, joten olen kerännyt lisätietoja Jalmari Antolalta, Viljo Antolalta ja Osmo Karilta, kaikki Lapppi T.L:stä; nämä täydennykset ovat kursivoituina kuvateksteinä. Huomautettakoon, että isoisäni rintamalla tekemät päiväkirjamerkinnät osin poikkeavat tässä esitetystä, mutta kuten hän loppukommentissaan toteaa päiväkirja on tekstin pohja. Muutama kommentti päiväkirjasta on sijoitettu tekstiin kursivoituna. Vesa Toivonen

3

MUISTELMANI JATKOSODASTA 22.06.1941. Sain tiedon, että pääsen lähtemään toisten mukana rintamalle. Minulta oli otettu määräykset pois, koska palopäälliköt oli määrätty jätettäviksi kotirintamalle. Ämmät oli jo ehtineet pitää pahaa porua, etten muka uskaltanut lähteä, vaikka olin kivääri selässä kulkenut SK:n harjoituksissa. Nyt puuttui ykkösheittimen johtaja JR56:n 1. pataljoonasta ja pääsin sille vakanssille. Terve! 24.06. Marssi Vuojoelle ja matka Parolaan, jossa marssittiin kauniille paikalle järven rannalle ja pantiin teltat pystyyn. Jalkani menivät rikki siviilisaappaissa. 25.06. Kävin Hämeenlinnassa ostamassa radion, joka palveli meitä koko sodan ajan uskollisesti. Se on Philips-merkkiä ja hyvä kuuluvaisuus. Maksoi 19.000 mk ja sain 4.000 mk alennusta, koska olin vanha asiamies. Kun sitten ruvettiin porukalta kokoamaan rahaa, eivät Kulju ja Huhtamäki maksaneet osuuttaan, joten sain itse maksaa heidän puolestaan ja sovittiin, että jos sota joskus loppuu, radio kuuluu minulle (se on meidän vintillä; nyttemmin Lappi TL:n kotiseutumuseossa). Toivo Vahala osti myös radion 3. komppanialle, Telefunken-merkkisen, mutta se oli täysin kelvoton ja pojat tulivat aina meille uutisille. Jätin saappaani ja partaveitseni J. Niemiselle Hämeenlinnaan. 26.06. Oltiin krh-harjoituksissa ilman heittimiä, ainoastaan suuntakehät ja kartat mukana. En ole koskaan nähnyt koko torvia, mutta koska niissä oli samat koordinaatit kuin tykistössäkin, niin kai ne osaa suunnata. Jallun kanssa retkellä lentokentällä. Ilmahälytys. Oli päivystysvuoroni. Aarne Leino pyysi puolestani saada lukea rukouksen iltahartaudessa. Annoin luvan lukea Herran Siunauksen, mutta ei hän voinutkaan pysähtyä tähän, vaan yritti jatkaa jotain höplötystä, jolloin komensin "lakki päähän, poistukaa" ja mies jäi hölmistyneenä yksin seisomaan. 29.06. Palmenin Ape kävi meillä. Jv-komppaniat häipyivät jo asemalle. 30.06. Kuormaus junaan ja lähtö Tampere-Haapamäki-Jyväskylä -suuntaan. Esikuntakomppania oli vienyt muonan mennessään, eikä alikersantti Kulmio, joka oli muonamikko, ollut huomannut edes kuivaa muonaa varata meille. Jokisen Nesu kirosi miestä ja sanoi häntä "Solmioksi". Tästä taas johtui, että häntä alettiin sanoa "Kravatiksi" ja sitä nimeä hän sai julkisesti kantaa koko ajan. "Mullivaunussa" matkustettiin ja juna oli pitkä, eikä edes pysähtynyt väliasemille. Oli omituista katsoa vaunun ovesta, kun pojat kusivat junasta. Koska miehiä oli paljon, oli suihku junasta melkoinen. Kaikki eivät voineet kusta, koska juna tärisi ja olivat hätää kärsimässä kuten minäkin. Haapamäeltä lähdettyä oli rata täynnä sotilasjunia ja pysähdykset muodostuivat liiankin pitkiksi joka asemalla. Pieksämäeltä lähtiessä oli ilmahälytys, mutta mitään koneita ei näkynyt. Matka jatkuu hitaana. 02.07. Kello 19.35 saavuttiin Kaltimon asemalle, jota oli pommitettu ja asemarakennus paloi vielä. Pari tuntia maattiin metsässä. 03.07. Kello 1.00 lähdettiin marssille. Matka oli 35 kilometriä ja kadutti kovasti, että en ollut lähtenyt tykistöön, kun Toivo Anttila oli Parolassa käynyt minua hakemassa, koska se oli varsinainen yksikköni. Minulle oli siellä varattuna esikuntapatterin viestialiupseerin vakanssi, jossa oli oma auto käytettävänä, eikä olisi tarvinnut marssia. Pojat olivat kovasti siirtoani vastaan ja niin jäin, koska luulin, että myös heittimet kuljetetaan moottoriajoneuvoilla.

4

Tässä sitä nyt oltiin. Jalkani menivät taas rikki jo alkumatkasta, mutta jaksoin sentään tuon 35 kilometrin taipaleen. Matkaa olikin vielä neljä kilometriä! Pääsin järven rannalle, missä pesin jalkani, joista rakot olivat jo puhjenneet. Toiset jäivät tauolle, mutta meitä oli viisi miestä, jotka jatkoimme verkkaista matkaamme, että päästäisiin perille kuten päästiinkin, mutta pumppu löi taajaa pärinää. Heräsin siihen kun J. Anttila koetti minua ilmasuojaan ja sireenit ulvoivat kovasti. En viitsinyt evääni väräyttää mokoman takia. 04.07. Saimme nukkua yön. Erkki Aaltola oli lähtenyt hilpasemaan ja häntä lähdettiin etsimään. Tykistön jyly kuului jo. Ville Nurminen oli kortissa hävinnyt Pitrun (hevonen?) ja Kaski käski panna sen muistiin. 05.07. Saimme heittimet ja päästiin harjoituksiin. Heittimet olivat eri maissa valmistettuja ja vaikeita suunnata. Tykistö jyräjää edessä ja Jokisen Nesu leikkasi: "Ny Herra rankase Israeli lapsi". Yksi vanjan kone ammuttiin alas viereiseen järveen. Sieltä lentäjä kahlasi rannalla odottavan partion luo kädet ylhäällä, mutta päästyään lähelle otti äkkiä pistoolin ja ampui erästä miestä polveen ja sitten itsensä. 06.07. Saatiin paremmat heittimet. Kirjeitä ei tule. Yksi vanjan kone ammuttiin taas alas. 07.07. Nähtiin ilmataistelu. Aika karusellia ilman tulosta. Illalla kello 19.00 piti lähdettämän, mutta vasta kello 23.00 lähdettiin. Matka 15 kilometriä. 08.07. Kello 5.00 päästiin perille. Pystytettiin teltat ja maattiin päivä. Kello 21.30 alkoi hirveä ukonilma. Salama iski taajaan alas ja Eurajoen komppania oli tehnyt telttansa suuren koivun alle, johon salama iski lyöden kymmenen miestä tajuttomaksi. Lääkintämiehiä huudettiin ja juostiin sinne tänne pimeässä. Aron Kaino siinä rytäkässä loukkasi jalkansa ja pääsi Raumalle, jossa oli sodan loppuun. 09.07. Joku tuntematon luutnantti oli levittänyt tietoa, että Korpiseljän taistelussa, jota käytiin ankarimman ukkosen aikana noin kahdeksan kilometrin ja jossa 130 tykkiä oli meidänkin puolella, oli kaatunut veljeni, Kustaa Lehto Kivikylästä ja Yrjö Nurmi. Pyysin ja sain luvan mennä ottamaan asiasta selvää. Sain polkupyörän alleni. Kaatuneita oli kasa vanhalla paloasemalla, mutta niistä en löytänyt yhtään tuttua miestä. Oli parhaillaan hautaus käynnissä ja pappina oli Andsten, joka oli ollut meillä JTR:n sotilaspappina ja häneltä sain kaatuneiden luettelon, jossa ei ollut yhtään lappilaista. Miksi moinen hälytys, jäi arvoitukseksi. Kun tulin takaisin, huudettiin kovasti nimeäni. Jodimikko se oli, joka oli jo toiset myrkyttänyt ja kaipasi minua. En ollut siihen halukas pahan pumppuni ja Talvisodan kokemusten vuoksi, mutta ei se lakannut huutamasta ja niin menin. Hän käski riisua paitani, mutta sanoin suuresta päänlävestä sen kyllä käyvän. Vihapäissään hän sitten lykkäsi piikin rintalihakseeni, mutta niin pitkälle, että sen pää tuli ulos ja kun hän painoi, tuli komea suihku ja pojilla oli hauskaa sekä jodimikko tyytyväinen. 11.07. Saatiin äkkiä marssikäsky. Aikaa kymmenen minuuttia valmistautua, edessä kuuma päivä ja matkaa 22 kilometriä. Lisäksi komennettiin pakkaus selkään. Majuri Oksanen on lupsakka mies, muttei nähtävästi ymmärrä mitään miesten kestävyydestä. Minulla oli tarpeeksi sälyä muutenkin: kivääri, Ukko-Mauseri, karttalaukku, leipälaukku, suuntakehä ja sen jalat ja päätin, etten kanna koskaan selkäreppuani. Tie oli huono ja hevosetkin alkoivat väsyä. Annoimme niille leipä- ja sokeriannoksemme ja hetken levättyään ne jaksoivat taas, kun autoimme mäissä. 12.07. En vieläkään ole saanut kirjettä kotoa. Alkaa jo kaivata tietoja kotoa. Kuinka voi Soili? Ryssän pommikone koetti häiritä, mutta tuloksetta.

5

13.07. Sain vihdoinkin kaksi kirjettä. Veli-Kustaa tuskin on kaatunut. Marssikäsky kello 9.00. Mitään valmista ei tullut, koska tiet olivat täynnä marssikolonnia. Vasta kello 13.30 lähdettiin. Parempi olikin, sillä päivä oli kovin helteinen. Matkaa tuli 40 kilometriä ja otti se kovin lujille. Sydän alkoi treikata, mutta en valita, vaikka henki menisi. Pääsisin kyllä pois, jos menisin lääkärille, mutta en mene, tulisi ämmien naurettavaksi kotiin. Kello 17.00 ylitettiin uusi raja. Poltettua maastoa, sotamateriaalia ja kaatuneita vanjoja lojui teidenvarsilla. Ilkeän vaikutelman teki, kun kasa omia kaatuneita oli tien poskessa. Valtava hyökkäysvaunuveturi oli tullut matkansa päähän. Matka tuntui loputtomalta. En jaksa mennä peseytymään, vaan menen nukkumaan. 14.07. Heräsin it-tykistön ammuntaan. Tulosta en tiedä. Tykistö mouruaa edessä jatkuvasti. Kovat lienee taistelut edessä, mutta vanja perääntyy paonomaisesti, koska emme sitä tälläkään vauhdilla saavuta. 15.07. Aamulla kello 6.30 herätys heti marssille. Matkaa 43 km. Tuttu majuri Raumalta käski kyytiin ja otin sen kiitollisuudella vastaan. Pääsin autolla Lehmävaaraan asti, missä tiemme erkanivat. Sain teetä sikäläisiltä it-patterin miehiltä. Juuri kun oltiin sitä juomassa, alkoi ammunta sadan metrin päässä. 2. pataljoonan miehet läksivät partioon ja toivat kolme vankia ja pari olivat saaneet ammutuksi. Kovia kavereita, kun viisi miestä alkaa ampua kahta tuhatta meikäläistä. Matkalla kohtasimme lauman lampaita, joukossa suuri musta pässi. Jokisen Nesulla leikkasi. Hän läksi juoksemaan pässin perässä ja huusi: "Älä viä mnuun kenttäpulloan mihinkkä!". Nesulla oli musta kenttäpullo, juuri samanlainen kuin pässin jalkojen välissä. Tätä nauroi jo majurikin. Kello 23.00 päästiin nukkumaan. 16.07. Pääsin taas kuoma-auton lavalle Mäkelän kanssa. Se oli hyvä, sillä polveni oli aivan kankea ja jalat rakoilla. Loimolassa tie erkani Sortavalan suuntaan ja jäin autosta, koska en tiennyt mihin suuntaan menemme. Yllätyksekseni tulivat toisetkin autoilla, koska Kollaanjoella tarvittiin miehiä ja äkkiä. Yrjö Malmi tuli pahan näköisenä luokseni ja moitti, että heittimen johtaja ja kehtaa karata. Sanoin vaan, etten ollut hänelle tilivelvollinen ja lisäksi olin "karannut" päin rintamaa ja ei kai se ollut niin paha kuin rintamalta pois karkaaminen. Näin Kustaan ja sain häneltä villapaidan, koska hänellä oli kaksi.

Yleiskuva Kollaan taistelupaikoilta. Kuvan keskellä Kollaanjoki,venäläisten asemat taustalla.

6

Näin tultiin kuululle Kollaan taistelupaikalle. Pysähdyimme ns. Tappokukkulan taakse. Luokseni tuli taas Yrjö Malmi ja pyysi ottamaan valokuvan hänestä Talvisodan aikaisen korsunsa päällä. Malmi kiipesi erään korsun päälle, mutta ennen kuin ehdin ottaa kuvan tuli sotamies Viljo Lehtinen Kauklaisista ja kysyi syytä "offensiiviin". Kun selitin, hän alkoi kirota, ettei tuonnäköistä miestä ole ennen Kollaalla nähty, saati sitten näissä korsuissa. Tilanne muuttui noloksi, koska koko joukkue oli kuulemassa. Otin kuvan Luoviosta, joka todella oli ollut sanotussa korsussa Talvisodassa.

Korsukuva Kollaalta. Ville Luovio korsunsa edessä.

Joukot ryhmittyivät tässä ja lähdettiin liikkeelle. Näin vanhan hyvän ystäväni Toivo Pinomäen Paneliasta. Hän kysyi, mitä minulla oli kenttäpullossani. Sanoin, että mehua. Hänellä oli pirtua ja päätimme tehdä näkäräiset. Menimme Kollaanjoen varteen. Joki oli pahainen puro, joka luikerteli suossa. Istuimme ja katsoimme sillan yli marssivaa rykmenttiä. Topi sanoi: "Ei nuakkaan kaik tualt omi avui takasin tul, mahdank mekkään kumpakan tul?". Kun huomautin hänelle hänen kirkkaan sinisistä housuistaan, sanoi Topi vaan "ettei ryssä housuihin ammu, päähän se yrittää" ja niin läksimme toisten perään.

Kollaanjoki. Kalle Krappe vasemmalla

7

Kollaan maasto oli ammuttu niin, ettei ainuttakaan vehreää oksaa näkynyt. Maassa oli terästä niin, että se kilisi jalkojen alla ja maa oli täynnä ammusten kuoppia.

Kollaan taistelumaastoa, taustalla Kollaanjärvi

Lehto, Antola ja Kulju läksivät tulenjohtueeseen etulinjaan ja me Karin kanssa aloimme suunnitella heittimelle asemaa. Kaksi heitintä meni tien vasemmalle puolelle ja me oikealle. Tien varrella oli mäntyä kasvava kumpu, johon päätimme heittimen pystyttää. Kari oli kuitenkin mennyt kauemmas tiestä ja löytänyt vielä paremman paikan ja niin menimme sinne. Puhelinmiehet läksivät tapseineen tulenjohtueeseen ja heitin laitettiin pystyyn. Koska olin outo heittimen kanssa, ammutin ensimmäiset laukaukset tarpeeksi kauas, ettei omiin miehiin mene. Kulju kuitenkin kysyi, miksi en ammu niin, että saisi korjaukset tehtyä. Lyhensin matkaa ja jo pojat kuulivat ammusten räjähdykset ja niin saimme luvut kohdalleen. 17.07. Kello 5.30 alkoi kaamea seremonia. Oma tykistömme ampui 50 tykin voimalla ja siihen kuoroon yhtyi heittimemme 80 ammuksella. Ryssä ampui vastaan minkä kerkesi. En alussa saanut miehiä liikkeelle korsuistaan. Joko eivät kuulleet, tai olivat muuten haluttomia. Lauri Pietilä Kaukolasta tuli, J. Toivonen ja Luovio olivat paikalla ja koska ladattuja ammuksia oli varastossa, kannoin niitä likelle ja kävihän se niinkin. Toisetkin tulivat paikoilleen ja "työ" alkoi käydä. Puhelin toimi ja pian sain onnittelut Kuljulta. Vanjan korsuun oli tullut täysosuma ja ne olivat paniikin vallassa. Kymmenen kappaletta lisää ja taas ilmoitus, että kaksi korsua, yksi kk-pesäke ja yksi pk-pesäke olivat lakanneet ja hyökkäys tyrehtynyt. Olimme ampuneet 125 ammusta, ajoittain niin kovalla vauhdilla, että heittimen putki tuli punaiseksi ja lopetin ammunnan, koska putkiräjähdyksen vaara oli liian suuri. Sain Huhtamäen porukalta uuden putken, koska hän ei ollut saanut tulenjohtuetta, eikä saanut muitakaan toimimaan. Toisen heittimen putkeen oli Lempinen pudottanut ammuksen kärki edellä, eivätkä uskaltaneet ottaa sitä sieltä pois. Oli hullua, että Huhtamäen porukka kantoi kelvotonta putkea aina Karhumäen porteille asti. 18.07. Samaa möyrinää näyttää jatkuvan edelleen. Ei tässä helvetissä kauan kukaan ehjänä säily. Vilu oli yöllä kova, sillä täällä ovat yöt nyt jo kylmiä, eikä korsuissa ole mitään lämmityslaitetta. Päivisin on sitäkin lämpimämpää. Onneksi ei sada. Illalla kävin Pietilän kanssa tulenjohtueessa, koska simarit olivat poikki,

8

eikä halukkaita korjaajia ollut. Lauri muuten on kovin halukas tällaisiin ja pyysi aina päästä mukaan. Kovahermoinen poika! Sain siellä kokeilla uutta kivääriäni ja Kulju totesi osumat. Maaleja olisi ollut enemmänkin, mutta tykistön tulenjohtaja pyysi lopettamaan ampumisen, etten muka paljastaisi tulenjohtueen paikkaa, vaikka heidän korsuissaan oli ratakiskoista kaksinkertainen katto. Tullessa rupesi meitä joku ampumaan kiväärillä. Minulla oli kypärä päässä, enkä tiennyt tilanteesta mitään, kunnes Lauri tönäisi ja näytti tilanteen. Mekin aloimme ampua ja kuulien tulo loppui äkkiä. Pari tankkiakin ajoi etulinjaan ja saivat pienen paniikin aikaan, mutta tykistötuli ajoi ne takaisin. Kello 16.00 hyökkäsi 2. pataljoona (laitilalaiset ym.) oikealta sivustalta, mutta se epäonnistui surkeasti. Vanja keskitti tykistöllä jo lähtöasemaan ja kaikki meni sekaisin. Suuret tappiot vaan tulivat. Lappilaisia on ainakin yhdeksän kaatunut, haavoittuneiden lukumäärää en ole kuullut. Läksin Toivosen kanssa noutamaan ATP:stä sytyttimiä. Tien vieressä lepäsi parikymmentä kaatunutta, havunoksa silmillään. Huomasin yhdet siniset housut ja siinä oli Toivo Pinomäki vainajana. Tuli paha olla, kun muistin äskeisen keskustelumme. Otsaan häntä oli ammuttukin ... jo kolmas poika samoja veljeksiä. Kaksi kaatui Talvisodassa ja viimeinen, Heikki, kk:n johtajana? Hänet sain pois taaemmaksi asian majurille selitettyäni. 19.07. Ryssällä on aavetykki, jonka väitetään ampuvan 20 kilometrin päästä ja sille eivät tykkimme voi mitään. Sen ammus on 8 tuumainen ja pitää kamalaa meteliä jo tullessaan, puhumattakaan räjähdysvoimasta. Muuten ampuu ryssä tarkasti tykistöllään. Me olemme päässeet vähällä erinomaisen asemapaikkamme takia. Siihen, mihin ensin aioimme heittimemme pystyttää, meni vänrikki Pohjamo heittimineen, mutta siihen oli, kuten myöhemmin todettiin, vanjan tulenjohtueella näköyhteys. Aina kun ammuimme, tuli sinne kranaatteja ja pojat joutuivat pakoon meidän turviimme. Tänne tulivat myös toiset heittimet, koska eivät olleet saaneet ammuttua yhtään laukausta. Ikävää, että näin kouluttamatonta porukkaa pannaan aselajiin, jota ei ollenkaan tunne. Saimme nukkua pitkästä aikaa. 20.07. Tuli taas kranua. 12 lappilaista on kaatunut ja 35 haavoittunut, kerrotaan. Tilanne vähän helpottanut. 12 tuumainen on hiljaa. Kerrotaan meille tulleen myös rautatietykistöä, liekö vanja sitten saanut osuman tai joko tykki on mennyt piloille. Vähemmästäkin räiskyttelystä. Kello 20.00 alkoi vanja hyökätä. Tykistö ampui taajaan ja myös me heittimien kanssa. Pohjamokin yhtyi leikkiin ja hyökkäys tyrehtyi. Tuntia myöhemmin uusiutui sama leikki, samalla tuloksella. Moni iivana siinä taisi muuttaa hiippakuntaa. 21.07. Saimme taas kranaatteja kotitarpeiksi. Se ampuu summassa, sillä se nähtävästi ei ole löytänyt olinpaikkaamme. V. Heino ja V. Kuusisto ovat kaatuneet viime yönä. Raskaalta näyttävät menetykset Kaukolan kylän kohdalla. Koskahan tulee oma vuoro? 22.07. Perin rauhallista. Aamulla tuli taas muutama kranu. Töpinää kuuluu kiusaavan. Taitavat suunnitella uutta operaatiota. Läpimurto tuskin heiltä onnistuu, siksi voimakas on tykistö ja heittimet meillä. Mistähän niitä niin äkkiä saatiin, koska Talvisodassa ei ollut mitään? Halsten toi plättejä, joita hevosmiehet olivat paistaneet. Ne olivat selkärepussa ja kun oli tullut muutama kranu tienposkeen, oli mies kierinyt maastossa ja repussa oli enää potkupallon kokoinen möykky. Toivonen veistikin: "Jos sota mene yht hauanost ko meijäm plätim paistamine, niin kyl mes sit hävetän koko sota".

9

Tulimme illalla Lauri U:n kanssa partiosta, kun asemiltamme kuului outoa kolinaa. Oli kuin lehmälauma olisi kulkenut. Sieltä tulivat sakemannit ja heillä oli varusteissa paljon peltiä, yksin konepistoolin tukkikin ja siitä helinä. He olivat iloisia poikia ja näyttivät käsivarsissaan olevista merkeistä vallanneensa jo Tanskan ja Norjan. Heillä oli sormus oikeassa kädessä ja ihmettelivät sormustani, joka oli vasemmassa. Selitin käsin, että suomalaisilla vasemmassa, saksalaisilla oikeassa ja ryssillä "tapin" päässä. Siitäkös nauru alkoi ja minulle tarjottiin tupakkaa vaikka miten, muka hyvästä vitsistä. Yksi outo vänskä toimi tulkkina ja he selittivät menevänsä tästäkin läpi kuin tyhjää vaan. Varoitimme poikia, että nyt vasta saitte vastaanne kavereita, jotka eivät lähde elävinä kuopistaan.

Saksalaiset Kollaanjärven rannalla. Saksalaiset pelkäsivät metsää ja tekivät leirin aukealle, kuva Korsukukkulalta

23.07. Saksalaisia alkoi lappaa etulinjoille. Hidasta ja perusteellista oli heidän hommansa. Illalla ryssä yritti hyökätä ja tykistö mourusi kovasti molemmin puolin. Epäonnistui taas. Illalla tappelivat keskenään. Sekaannusta siis sielläkin. Kävin tykistön poikia katsomassa ja sain Y. Nurmelta pannukakkua. Hyvät oltavat tykistössä. Harmittaa, kun en totellut Toivo Anttilaa Parolassa. Olen saanut pahaa yskää. 24.07. Vanja haistaa jotain ja ampuu koko yön, pääasiassa meidän tykistöä ja huoltoa. Laitilan Amberla ampui taas raskaalla heittimellä omaa tulenjohtuettaan ja kaksi miestä kaatui. Hutiloimista! Jalmar Toivonen teki soppakauhan meille ryssän kenttäpullosta, jonka hän kuurasi kirkkaaksi ja luovutti joukkueen käyttöön. Kello 13 Huhtamäki otti kauhan ja ajatuksissaan alkoi sillä kaapia paljaita likaisia jalkojaan. Mikkilä, joka toimi kokkina, suuttui ja löi sen suurella naulalla puuhun ja Huhtamäki oli flaatti. Saksalaiset kuljettavat kalustoaan etulinjoille ja niitä tuntuu olevan paljon, aseistus ja kunto näyttää hyvältä. 25.07. Kello on 2.00, mutta ei nukuta, sillä aamulla loppuu ryssältä rauhoitusaika. Historiallinen yö! Miehiä lappaa yhä kohden etulinjoja. Kello 6.35 alkoi tykistö jauhaa ryssän asemia. Se oli totisesti juhlallinen näky suomalaiselle. Yli sataviisikymmentä tykkiä laukaisi yhtäaikaisesti. Oli kuin koko maailma olisi revennyt kahtia. Taivas päällämme oli yhtä suhinaa, koska olimme juuri linjalla. Vanjan puolella oli kamala mylläkkä kranaattien möyhentäessä maata ja katkoessa puita. Paksu pölypilvi nousi taivaalle. Eipä ollut heidänkään nyt hauska olla. Tähän saakka olimme saaneet ottaa, nyt annettiin ja vahingonilo oli

10

vilpitön. Tätä mylläkkää kesti 25 minuuttia. Kaikki miehet olivat pois kuopistaan, vaikka vanjakin ampui tykistöllään, mutta sitä ei huomattukaan siinä hulinassa. Kello 7.00 loppui tykistötuli kuin knappiin ja saksalainen jalkaväki hyökkäsi. Se ampui kainalostaan monella sadalla konepistoolilla ja läksi etenemään. Vanjalle oli kuitenkin jäänyt muutama konekivääri asemiin ja alkoi niillä paahtaa. Saksalaisten konepistoolien luodit eivät edes kantaneet sinne asti ja heitä suolattiin niin, että pahaa teki. Verissäpäin he tulivat takaisin ja menettivät satoja kaatuneita (400). Tukikohtamme sivuitse kaksi ryssää kantoi haavoittunutta saksalaista vääpeliä. Edessä oli valtavan suuri sellainen, mutta takana pieni ja heiveröinen raukka, joka väsyi ja kaatui. Saattajana ollut saksalainen alkoi lyödä ja potkia raukkaa. Suutuin ja löin saksmannia päin naamaa flattakädellä ja sanoin Eino Yli-Kerttulalle, että ottaisi paarien toisesta aisasta kiinni ja itse otin toiseen ja niin mentiin JSP:lle saksalaisen ja ryssän saattamana. Raakoja ihmisiä saksmannit! Kello 14.00 vanja jätti asemansa ja perääntyi parisen kilometriä. Ammuimme läksiäisiksi 20 kranaattia, mutta saimme sen tykistä takaisin. Ei vahinkoja. Kello 21.00 läksimme perässä vasemmalla sivustalla. Kaivoimme sirpalesuojat pehmeään hiekkaan. Sitä ennen tapasimme Lapin poikia. Vänrikki Hollmén kokosi porukkaa, että olisi menty kaappaamaan ryssän heitin, joka louskutti melko lähellä ja tuskin paljon varmistettuna. Ajatus oli mielestäni oikea ja lupasin mennä porukkaan. Majuri tuli kumminkin ja esti koko aikeen. Hetken päästä O. Hollmén tuli metsästä nilkuttaen ja kertoi ryssän ampuneen häntä puusta sääreen. Läksimme hakemaan mokomaa V. Rintasen ja L. Junnilan kanssa, mutta ei siellä ketään ollut. Junnilan sytytti: se on itse ampunut kinttuunsa ja niin lähdettiin herraa tapaamaan. Saksalaiset olivat kumminkin vieneet miehen, emmekä enää tavanneet häntä ennen kuin siviilissä. Kun juuri saimme kuopat kaivettua, alkoi kova konepistoolituli, joka kai tarkoitti meitä, mutta liian kaukaa ammuttuna ei tehonnut. Majuri kiipesi kiven päälle ja alkoi huutaa sinne jotain saksankielellä ja tuli taukosi. Saksalaisten hermot olivat riekaleina. He luulivat meitä ryssiksi, eivätkä rauhoittuneet ennen kuin suomalaisista oli pantu etuvartio eteen. Toivonen oli kaivanut poteron meitä molempia varten, että olisi lämpimämpi nukkua. Tiesin, mihin 3. komppanian poikia oli jättänyt mantteleitaan ja läksi niitä hakemaan. Pääsin onnellisesti sinne ja otin muutaman manttelin kainalooni lähtien takaisin. Ryssä oli kuitenkin huomannut touhuni ja koska se oli muutenkin äreällä päällä, alkoi se ampua minua automaattitykillä. En voinut jäädä paikallenikaan, vaan läksin juoksemaan minkä käpälistä lähti. Matkaa oli noin sata metriä ja sen menin niin lujaa kuin pahoista kintuistani pääsin, ryssän koko ajan ampuessa. Jos kranut olisivat olleet räjähtäviä, olisin jäänyt jo alkumatkalla, mutta onneksi ne olivat panssarikranaatteja. Pahan napsauksen ne pitivät, kun menivät muutaman tuuman päästä ja enemmän harmitti se, että pojat nauroivat pikajuoksuani koska olivat suojassa kummun takana. Kallis saalis olisi minusta tullut, jos olisi osunutkin, siksi monta ammusta se suuntasi minua kohti. Yksi mantteli oli enää jäljellä kuormastani. 26.07. Kylmä yö. Joukot lepäsivät ulkosalla, koska teltat olivat kuormastossa. 27.07. Kello 4.00 hälytys ja suuntana valtatie. Vanja oli kuitenkin huomannut joukkueen ja kohta alkoi tulla kranaattia joukkoomme. Maasto oli aukea, mutta huomasin Toivosen Jallun istuvan yhden kannon päässä, suu naurussa ja nikaten tupakalle. Menin sinne, vaikka en häntä alkuunkaan ymmärtänyt, ja panin tupakaksi. "Ei täsä ol mittä hättä, istutan täsä vaa ja kuulustella mihi ne mene. Kuulest ny, tua mene yli, tost tule lyhyv, tua mene oikkial ja tua kans, tua tule liki, mennäst matalaks" ja niin pudottauduimme kannon päästä noustaksemme takaisin tupakalle. Me Kuljun Amin kanssa oltiin kuin oppitunnilla maisterin edessä. Toivonen oli ollut Talvisodassa Kollaalla ja siellä oppinut tuon taidon, eikä se vaikea ollutkaan, kuten tulin

11

huomaamaan. Tietysti siinä vaaditaan lujat hermot, mutta Toivosella oli jos jollain. Myöhemminkin opin katsomaan tiukoissa paikoissa Jallun naamaa ja arvioimaan siitä tilanteen vakavuuden. Pumppuni tuntuu taas väsyvän. Taitaa olla syy äskeinen pikajuoksuni. Etulinjassa olivat saksalaiset ja suomalaiset sekaisin. Saksalaiset aikoivat ottaa yksin vastuun. Kun saavuin paikalle, majuri komensi heti taas heittimeni asemiin. Kysyin, mihin lähtee tulenjohtue, ryssänkö puolelle vai. Ammutaan summassa, sanoi majuri. Kun pojat alkoivat kaivaa kuoppaa vastalevylle, tuli luokseni sakemannin kiho, joka mulisi ja viittoi miehiin päin. En hänestä välittänyt, mutta mies meni pois ja tuli suuremman herran ja majuri Oksasen kanssa ja Oksanen selitti miehen tarkoittavan, että meidän tulee lähteä pois tai he jättävät asemat. Majuri käski siirtää heittimen 500 metriä taaksepäin, mutta ensikerran kieltäydyin kunniasta, koska heittimeni miehet olivat koko ajan olleet liemessä ja meiltäkin kaksi heitintä ja niiden miehet laiskana. Juttelin Kosti Rautavuoren ja Olavi Mattilan kanssa hetken ja käskin poikain mennä makailemaan. Sain Olavilta tupakkatäydennystä monta askia ja niin erosimme. Grönroosin kanssa me sitten marssittiin takaisin. Pian alkoi edessämme moksahdella omituisesti. Kuului pieni pamaus ja reiästä nousi sauhun pöläys. Emme kumpikaan tuota ymmärtäneet ennen kuin hieman edemmäs tuli melkoinen paukku kalliolle sirpaleiden vinkuessa ympärillämme. Arvoitukseksi se meille jäi toistaiseksi. Kun nousin ylös kuulin hurritykistön antavan tulikäskyä ruotsiksi. Sen patteri oli edessämme noin 50 metrin päässä. Kerkesin ottamaan korviini ennen kuin jyrähti yhteislaukaus ja Fransua vietiin äkkiä maihin. sain selittää pitkän aikaa, että siinä oli oma, hyvin naamioitu tykistö, joka ampui päittemme yli. Kun löysimme toiset, he valistivat meitä, että äskeiset paukut olivat pienoisheittimen ammuksia. Suomalaisilla niitä ei ollut käytössä, enkä ennen nähnyt vanjallakaan. Syynä niiden heikkoon tehoon oli ollut se, että maasto oli pehmeää suota ja ne räjähtivät jossain syvällä. Täällä tiedettiin kertoa, että Olavi Mattila oli haavoittunut juuri tuollaisesta "nakusta" ja hetken päästä tuli tieto, että hän oli kuollut. Tieto koski kovasti minuun. Olihan hän kaveri, jonka kanssa olimme käyneet yhdessä niin leikki- kuin tosisodatkin. Hän se säästi tupakkaansa minua varten. Toivoin totisesti, että olisin myös kuollut. 28.07. Kävin Kustaata ja muita lappilaisia katsomassa, koska tykistö oli aivan lähellä. Näin jv-poikia, jotka kertoivat O. Hollménin "haavoittuneen" paskareissulla omasta pyssystään. Ihmeellistä, että mies voi näin äkkiä menettää hermonsa. Olihan hän juuri edellä koonnut partiota heittimen kaappaamiseksi ryssiltä. Kello 16 saimme luvan lähteä lepäämään ja saksalaiset jäi linjoille. Olin tykistön poikien pakinoilla, kun näin poikien marssivan ohi. Minun kantamukseni oli jäänyt puolen kilometrin päähän ja läksin sitä noutamaan. Olin melkein poikki ja kun marssin tiellä, tuli Verner Kurala Yli-Rohdaisten komean hevosen kanssa ja ajoi sivu. Pyysin häntä pysähtymään, mutta hän nauroi ivallisesti ja sanoi, etten kuulunut kolmanteen komppaniaan, jonka ajomies hän on. "En, mutta Suomen armeijaan kuulun" sanoin ja otin Ukko-Mauserin tupesta ja jos se hevonen ei olisi äkkiä pysähtynyt, niin koko "kurakasa" olisi melko varmasti tipahtanut. Olin silloin siinä asteessa. Tämä oli hävyttömimpiä tekoja, mitä aseveli voi toiselle tehdä, mutta ei tuollainen tyyppi sitä nimeä ansaitsekaan. Ikävä uutinen tuli, että Nurmisen Ville oli haavoittunut käteen. Itse haava oli mitätön, mutta menetin taas yhden parhaista kavereistani, sillä tuskin hän tulee takaisin samaan yksikköön. Linjat jäi nyt saksalaisille, jotka yltiöpäisen hyökkäyksensä ja suurten menetyksiensä takia olivat ihan "pöpejä". Heillä oli sellainen luulo, että vanjat olivat kaikki puissa ja pelkäsivät kovasti metsää. Tullessa näin ryssien tulenjohtopaikankin, josta se niin tarkasti pystyi meitä ammuttamaan. Se oli rakennettu ovelasti kolmen lähekkäin kasvavan männyn latvaan, mistä oli hyvä näköala meidän puolelle, mutta joka oli

12

melkein mahdoton huomata kauempaa. Paikka Näätäojan aseman viereisellä kummulla. Lopulta se keksittiin ja ammuttiin alas, mutta satoja uhreja sen takia oli tullut. Aavetykkikin oli vaiennut. Se oli 8 tuuman rautatietykki, joka oli ammuttu pilalle. Kerrottiin, että rihlat roikkuivat sen suusta. Se ei suinkaan ollut ihme, jos "kalu" oli kuumennut moisesta ammunnasta. Paljon pahaa se sai aikaan ja moraalisesti se lopetti monelta taisteluhalun, Vastavedoksi oli meille tuotu samanlainen tykki Mustakallion pysäkille. Kävin sen valokuvaamassa Toivosen kanssa. Samalla hän näytti kuoppaa, jonka 2000 kilon lentopommi oli iskenyt sinne Talvisodan aikana. 29.07. Majoituimme Loimolanjärven rannalle. Tästä tulee pakostakin pitempi lepo, sillä kai herratkin ymmärtävät, ettei miehiä nyt sovi rasittaa. Paikka on mitä kaunein, pesemme pyykkiä, uimme ja makailemme ja mieliala on taas virkeä. Etulinja on hiljaa. Outoa. Sain kaksi humoristista kirjettä kotoa. Hyvä on miehellä muija, kun jaksaa leuhkia ja lähettää paketteja. 30.07. Taas yksi ryssän kone ammuttiin alas tuossa. Makailua.

31.07. Uni alkaa taas maittaa. Nukun yön ja melkein päivän perässä. Saksalaiset ovat hauskoja poikia. Kävivät esittelemässä meille kuorolaulua. Pojat olivat muuraimia poimimassa. Niitä on kuulemma runsaasti. 01.08. Kävin Loimolan sotasairaalassa Olavia katsomassa. Se oli tehty kansakouluun ja oli täynnä haavoittuneita. Olli oli kalpea ja totinen. Oli saanut "nakusta" pieniä siruja, mutta paljon. Ei hänkään tuntenut koko asetta ja mistäs tunsi, kun ensimmäisen kerran jouduimme sen kanssa tekemisiin. Lottakanttiini kävi meillä. Ostajia paljon, myytävää vähän, mutta ei sitä tarvittukaan, olihan lepoa.

13

Loimolan sotasairaala

02.08. Hevosmiehet löysivät Loimolan aseman takaa ryssän junan, joka oli kiireessä jäänyt siihen, koska rata oli rikottu. Sen muutama vaunu oli täynnä vehnäjauhoja ja laardia. Heinon Emppu, joka oli heittimeni ajuri ja siviilissäkin tunnettu evakuoimaan, ehti hätään ja toi kuorman näitä hyvyyksiä meille ja meinasi tappaa hevosenkin (Kirstolan) jauhoja syöttämällä. Kirstolan isäntä oli luvannut palkkion, jos hevonen tulee hyväkuntoisena takaisin ja nyt sitä lihotettiin nisujauhoilla. Humma ei kuitenkaan kestänyt sitä, vaan sairastui. Nyt alkoi kova präiskäleitten paistaminen. Jostain oli saatu peltiä ja kaikki rykmentin kamiinat olivat toiminnassa. Sen päällä oli hyvä kypsentää. Aineita oli rajattomasti ja pian olivat kaikki äijät ruikulilla. Riukuja täytyi tehdä lisää, koska kaikki eivät mahtuneet istumaan. Pappi, Lehtinen nimeltään, oli oikea suursyömäri, joka kävi teltasta toiseen präiskäleitä pyytämässä. Tuntui tosiaan, että "papin säkki on pohjaton".

Kuvassa Pentti Lähteenmäki, Osmo Kari, Arvo Lehto, Yrjö Malmi, Jalmari Antola,

Gunnar Kaski ja Kalle Krappe

14

Plätinpaistoa Kollaalla

Lepohetki Kollaalla.

Plättejä syömässä vasemmalta Jalmari Antola, Antti Kylliäinen, Jorma Heino, Paavo Laine, Reino Halsten, Kalle Krappe ja Arvo Lehto

Kuulin pojilta, että Väinö Heinon ruumis oli vielä korjaamatta linjoilla. Tämä kuului papin tehtäviin ja sanoin asian majuri Oksaselle. Jo tuli papille kiire ja sen tien läksi mies tehtäviinsä. Ei se varmasti ollut

15

hauska komennus, sillä ruumis oli jo pakostakin pahasti mätänemistilassa, kun lähes viikon oli maannut kesäkuumalla siellä.

Piruntorjuntapäällikkö Kollaalla

Kaksi pakettia oli lähetetty, mutta eivät tulleet perille. 03.08. Kävimme Antolan Jallun kanssa partioimassa pohjoissuunnassa. Emme löytäneet muuta kuin pari pakettia ryssän paperosseja, joiden päässä oli parin sentin mittainen pätkä mahorkkaa, joka kului sytyttäessä. Jonkinlainen kauppa siinä oli sijainnut korsuyhteiskunnan keskellä. 04.08. Kävin taas Olavia katsomassa. Poika oli jo virkeämpi. Sairaalan pihalla oli saksalaisten hautausmaa. Se oli laitettu kauniiksi. Sadoittain pieniä valkeita ristejä ja kauniit kukkaistutukset juurella. Kaatuiko niitä tosiaan näin jumalattomasti? Valokuvasin matkalla vanjojen Talvisodanaikaisen hautausmaan. Se oli aidattu punaisella pälkkiaidalla. Edessä oli portti ja sen päällä suuri punainen tähti. Mitään muuta merkkiä ei alueella ollut. Sitä ympäröi maan rajassa kivireunus. Se oli tuotu Loimolan hautausmaalta, koska yhdessä näkyi kirjoitus "Tässä lepää...".

16

Yleiskuva Kollaalta, etualalla ryssän hauta

Tullessa näin tien varressa laatikoita suuren röykkiön. Niissä oli juuri niitä "nakuja" eli ryssän pienoisheittimen ammuksia ja itse heittimiä vieressä kymmenittäin. Päätimme Osmo Karin kanssa kokeilla niitä. Veimme yhden järven rantaan ja aloimme pumpata niitä noin 500 metrin päässä olevaan saareen. Mitään varsinaista suuntaus- tai tähtäyslaitetta ei niissä ollut. Noin 60 senttiä pitkä metallitorvi, sen alla vastalevy ja jonkinlainen "laakaluoti" alla putken asennon tarkistamiseksi, aivan kuin kymmenysvaa´assa.

Pienoisheitintä koetellaan Kollaalla. Kalle Krappe pienoisheittimen vasemmalla puolella kädet taskussa

Majuri tuli touhuamme katsomaan ja kun ammuin erehtymättä pieneen saarennyppylään, hän innostui kovasti ja lupasi vielä samana päivänä perustaan jonkinlaisen pienoisheitinryhmän, jonka pomoksi hän määräsi minut. Olin myös asiaan innostunut, olihan se jotain uutta. Materiaalia oli kuulemma vaikka miten, mutta asia kaatui siihen, ettei saatu mistään kuljetusneuvoja niitä varten. Harmitti vähän ja siihen jäi tuhansia nakuja käyttämättä. Olisi pitänyt saada kostaa, antaa samasta sarvesta, kun Mattilakin sai.

17

05.08. Viikko on jo levätty ja aika alkaa tulla pitkäksi. On se ihminen merkillinen olio. Kun on väsynyt, pitäisi päästä lepäämään. Kun saa levätä, tekee mieli jotain, missä voisi itsensä väsyttää.

Jostain kumman syystä oheisten kuvien tarina ei ole tallentunut paperille.

Kokkina Kasper Tasanen, joka oli tunnustettu ammattimies alalla; ensimmäinen ryyppy muikistaa suuta.

18

Reino Halsten on saanut pakinkanteensa jotain miellyttävää

Pullon takana Pohjamo.

19

Makailua

06.08. Makailua. Saksalaiset lähettivät aliupseereille kutsun kilpailuun painissa ja voimistelussa. Jalosen Topi olisi ollut tottunut painija ja väkivahva mies, mutta hän oli jossain ajossa autollaan. Eräs paksu vääpeli siellä pullisteli lihaksiaan, eikä meillä ollut mitään vastaavaa. Sitten tuli äkkiä esiin mies, joka käveli käsillään. Läksin äkkiä hakemaan Ali Malisemme, joka oli Suomen mestari alallaan. Hän tulikin ja noin 50 metriä ennen alkoi heittää etuvolttia mennen näin saksalaisen vääpelin eteen, teki asennon ja lähti takavolttia heittäen pois ja häipyi sen tien. Saksalainen lakkasi temppuilemasta ja päätään pudistellen he pitivät aika mulinaa.

Mestarivoimistelija Malinen Kollaalla

20

07.08. Kävin valokuvaamassa äskeisiä taistelumaastoja. Tykistön pojat siellä makailivat, saksalaisten varmistaessa etumaaston. Kello 11.30 tulivat ryssän koneet matalalla lentäen ja pudottivat pommeja rykmentin esikunnan majoitusalueelle. Hyvin osuivatkin, sillä 12 miestä kuoli, heidän joukossaan Rahi Raumalta, sekä 18 haavoittui. Piippumoottoristani oli bentsiini lopussa. Otin pienen pullon mukaani ja menin saksalaisten telttaan, hokien: "bentsiin, bentsiin". Siellä makasi se saksalainen vääpeli, jota E. Yli-Kerttulan kanssa rintamalla kannoin. Hän tunsi minut samaksi mieheksi ja viittasi viereensä istumaan, heittäen pulloni pois. Sitten hän komensi jotain miestä, joka katosi äkkiä jonnekin. Pian mies tulikin takaisin, kädessään kahden litran kanisteri bentsiiniä ja litran rommipullo. Äijä taputteli minua kovasti ja pian oli edessäni puolen litran rommitodi. Kun sitten läksin, olin melkoisessa hiprakassa. Tällöin tuli joukko vanjan hävittäjiä, jotka ampuivat tien varrella olevaa vanhaa asumatonta torppaa. Otin Ukko-Mauserini ja tiellä seisten aloin tulittaa takaisin. Toivoton tapaus, vaikka eivät koneet olleetkaan jos 50 metrin korkeudessa, kunnes majuri rääkäisi: "Krappe pois tieltä. Suojautukaa!". En viitsinyt suojautua, koska ne ampuivat yksin torppaa ja mitään vaaraa ei ollut. Koneet tekivät uuden kierroksen ja silloin ampuivat jo metsäänkin, missä olimme majoittuneet telttoihin. Siellä syntyi aika kaaos. Paitasillaan juoksivat miehet metsässä sinne tänne, etsien suojaa suurten puiden alta. Katsoin tätä näytelmää aukealta, johon ei tullut yhtään kuulaa. Pappi oli tapansa mukaan pannaria syömässä ja kun räiskinä alkoi, etsi hänkin suojaa. Suin päin hän sukelsi lähimpään kuoppaan ja huomasi liian myöhään, että se oli käymälä. Kun hän tilanteen selvittyä tuli ylös kuopasta, oli pappi paskassa joka puolelta kaulasta kenkiin asti, hän oli sananmukaisesti uinut siinä. Hain valokuvauskoneeni, mutta pappi oli jo järvessä ja huljutteli siellä vaatteitaan. Ei tullut suurempia vahinkoja. Yksi saksalainen mies ja hevonen kaatuivat. 08.08. Sain vihdoin paketin ja kirjeen. Ukkostaa taas.

5902 Kollaalla, (ylärivissä) Armas Yli-Kulju, Reino Halsten, Lauri Tuominen,

(keskellä) Jalmari Antola, Arvo Tuominen, Nestor Suominen, Ville Luovio, (alhaalla) Osmo Kari, Kalle Krappe, Lauri Uusi-Pietilä, Antti Kymäläinen, Gunnar Kaski, Jalmar Toivonen, Eero Mikkilä.

21

11.08. Kello 00.55 läksimme Kollaalta. Taaksemme jäi tämä verinen taistelutanner, joka molemmissa sodissa oli niin paljon uhreja vaatinut. Kello 9.00 saavuimme Uuksun maastoon, missä lepäsimme päivän.

Marssilla Uuksussa

Kello 19.00 jatkoimme matkaa taas kohti vanhaa rajaa. 12.08. Kello 3.30 saavuimme Lemetin kuuluun mottimaastoon, jossa divisioona vanjoja oli motitettu. Kovin väsyneinä panimme teltat pystyyn ja nukuttiin päivä. Kello 13.00 sain määräyksen lähteä majoitustiedusteluun etumaastoon. Johtajamme oli luutnantti Mikvala (Mikkelsson) Raumalta. Miesvahvuus 24. Matka polkupyörillä. Voi kun se helppasi. Kello 16.10 saavuimme vanhalle rajalle. Se oli noin 40 metriä leveä railo metsässä, jossa oli tallattu polku. Jäin rajalle kannolle istumaan ja mietin, oliko aiheellista mennä tästä yli. Eikö olisi ollut parempi pysähtyä, kun on saatu takaisin menettämämme alueet? Pian kumminkin tuli lähetti hakemaan minua ja niin olin "Pyhällä Venäjällä". Juhlallinen hetkin joka tapauksessa.

22

Majoitustiedustelu on ylittänyt vanhan rajan. Kalle Krappe keskellä edessä

Rajalle loppui se komea metsä, jonka halki olimme tulleet ja alkoi harmaaleppää kasvavat maasto, jota oli silmänkantamattomiin. Siellä täällä kylien liepeillä oli pieni tumma kuusikko, jonka keskellä oli kyläkirkko, tsasouna. Nekin oli pahasti päässeet ränsistymään, kuten puiset ristitkin niiden ympärillä.

Kinkermäen tsasouna

23

Noin 15 kilometrin päässä rajasta oli vaaran laella suuri Kolatseljän kylä. Se oli täysin ilman maalia, aito vienankarjalainen kylä. Kaikkien talojen alakerrassa oli navetta ja asuinhuoneet niiden päällä. Jokisen Nesu tuli luokseni ja sanoi: "Voi jumalaut Kalle, onk täält tämmöst". Kun kysyin minkälaiseksi hän sitten ennen luuli näitä oloja, hän sanoi Tiltun radiossa kehuvan oloja täällä ja vaikka ei hän kaikkea uskonut, ei hän kuitenkaan olisi oloja tällaiseksi uskonut. Tapasin siellä siviilin, kylänvanhimman. Hän oli kuin patriarkka. Suora kuin tikku, pituus ainakin kaksi metriä, harmaa pitkä parta ulottui uumiin. Jo oli komea ilmestys totisesti! Ei antanut ottaa itsestään valokuvaa. Sanoi meidän vielä kiireellä takaisin tulevan. Tein kunniaa tuollaiselle päällikölle, vaikka en uskonutkaan ennustuksiinsa. Kylän valokuvasin.

Tämän kuvan Reino Halsten lähetti Rettigille ja sai palkkioksi topan Klubia

24

Seuraava kylä oli Patalan kylä noin 10 kilometrin päässä. Sitä en voinut kuvata koska oli hämärä. Meinasimme majoittua metsikköön kylän laitaan. Läksin evakuoimaan ja sain perunoita pellosta. Niitä tekikin kovasti mieli. Tuskin koskaan mikään oli niin hyvältä maistunut kuin täällä uudet keitetyt perunat ja suola ryssän maalla. Jouduimme kumminkin jatkamaan matkaa 7 kilometriä, jonne saimme majoituspaikat ensimmäistä ja toista pataljoonaa varten. Ilma oli yöllä kylmä, eikä nukkumisesta tullut mitään puun juurella. 13.08. Sain määräyksen lähteä samoille asioille kello 14.00 Tulemajärvelle. Noin 30 kilometriä ajettuamme aloimme työmme. Heti alkoi kuitenkin tulla joukkoja kuorma-autoilla. Pääsimme nukkumaan kello 20.00, mikä olikin tarpeen, koska emme olleet kunnolla nukkuneet 60 tuntiin ja rasitus oli ollut melkoinen. 14.08. Nukuin 11 tuntia ja heräsin lentopommitukseen. Pesin itseni ja pyykkiä ja menin taas nukkumaan. Illalla olin taas virkeä. Kirjoitin kirjeen kotiin, koska siihen ei ole ollut tilaisuutta pitkään aikaan. 15.08. Saimme taas määräyksen lähteä rintamalle. Kello 5.00 tulivat kuorma-autot ja lähdettiin pitkin kyläteitä. Vieljärven kylässä kolonna pysähtyi ja edessämme oli tölli, joka oli aidattu kanaverkolla. Sen seinässä oli kirjoitus "Vieljärven Lastentarha". Tämä oli siis se komeus, jota Tiltu oli niin kovasti kehunut. Menimme katsomaan ja kyllä se tarhaa enemmän muistuttikin. Joka paikassa oli paskaa, milloin läjissä, milloin levitettynä.

Vieljärveltä; kylä oli maisemiltaan poikkeuksellisen kaunis.

25

Vieljärveltä

Matkaa jatkettiin noin 14 kilometriä, jolloin alkoi sataa. Kun siellä ei ollut muita puita kuin leppiä, kastuimme pahasti. Jonkun matkaa marssittuamme pääsimme erään suuren kuusen luo ja siellä piti sadetta entinen pappimme Rintamäki. Sanoimme päivät ja läksimme eteenpäin. Viisi kilometriä marssittuamme metsätietä tulimme linjoille. Sieltä tuli vastaamme Piikkiön porukkaa, joka kertoi pääsevänsä nyt lepäämään ja kertoi sodan olleen kovan. Kun kerroimme tulevamme Kollaalta, loppui poikien valitus. Asetimme heittimet samoihin asemiin, mistä toiset oli lähteneet ja rupesimme taloksi. Ihmettelimme, missä oli tapeltu, kun vain pari puuta oli ammus katkaissut. Linja kulki pitkin puron vartta, jonka yli kaverit olivat perääntyneet vanjan takaa-ajamina. Ryssä oli kuitenkin jäänyt puron taa ja pojat jättäneet juuri saamansa siviilipaketitkin purolinjalle, mistä ne löysimme ja söimme. Koeammunnan suoritimme jo illalla. Satuin olemaan heittimen takan ja näin, kuinka ammuksesta katkesi pyrstö ja se läksi matkaan poikittain. Huusin puhelinmiehelle varoituksen ja toivoin, ettei se räjähtäisi ollenkaan. Se meni kuitenkin kapteeni Iivanaisen teltan viereen ja räjähti siinä. Yksi mies haavoittui niskaan ja sekin pääsi JSP:ltä takaisin ja kirosi huonoa onneaan, kun ei päässyt edes lomalle. Ammukset oli ranskalaisia ja kovin kauniisti tehtyjä, mutta en tiedä, onko niissä paljonkin heikkoja pyrstöjä. Kapteeni Iivanainen ainakin pelkää, koska kielsi ammunnan. Teimme ensimmäisen korsunkin, oikein ryssän malliin. Illalla olin etulinjassa, mutta en saanut maalia näkyviini.

26

Tuliasemissa Hiisjärvellä. JR56:n 1. pataljoonan krh-joukkueen 1. heitinryhmä (ylärivissä) Kalle Krappe,

(keskirivissä) Frans Mäkelä, Eero Mikkilä, Jalmar Toivonen, Aarne Leino, (eturivissä) Gunnar Kaski, Lauri Uusi-Pietilä ja Antti Kymäläinen

27

16.08. Ryhmä jääkärijoukkueesta yritti ylittää purolinjan, mutta menetti yhden kaatuneen ja haavoittuneen. Kapteeni Iivanaisen hullu määräys. 17.08. Päivä rauhallinen. Illalla alkoi kova meteli, mutta emme tiedä tilanteesta mitään. Asemamme on valtaisan noin 5 km pitkän hiekkaharjun kupeessa, joka kulki viistoon linjoja kohti ja tämä sekoittaa äänet. Tuntui paukkuvan vähän joka puolella. Harju on kai sekoittanut ryssien äänenmittauselimenkin, koska ampui perunapeltoa noin 500 metrin päässä meistä, joita se tarkoitti, koska olimme sitä lähimpänä. 18.08. Tänään piti olla taas "rauhanpäivä" ennustuksien mukaan. Ei tullut mitään, mutta keitimme hyvät kahvit sen kunniaksi. Frans Mäkelä (Valkopää) on pyytämättäni ottanut minut huollettavakseen. Keittää kahvit ja teet ja huolehtii niin kuin paremmastakin herrasta. Yhdessä tasimme paketit ja muut. Kiva mies! 19.08. Kävimme noutamassa kranuja purolinjalta, jonne Piikkiön porukka oli ne hätäpäissään jättänyt. Söimme mustikoita, joita oli jumalattomasti. Saatiin ryssän vänrikki vangiksi ja hän ihmetteli, että asemamme olivat aivan eri paikassa mitä he olivat luulleet. Antaa niiden vaan ampua perunapeltoa. 20.08. Tuli tiedustelu iäkkäämmistä sähkömiehistä. Ilmoittauduin siihen, saa nähdä vetääkö kiinni. En sinne erikoisesti halua, mutta jos katsotaan siellä enemmän tarvittavan, niin mikäs siinä. Y. Malmi ja Arvo Nurminen ilmoittivat myös olevansa sähkömiehiä? A. Nurminen on rauhoittunut. Kollaalla ja muualla hän minulle tolkutti, ettei ole kommunisti. "Kukas niin väittää?" kysyin. "Kyllä niitä vaan on" vastasi mies. Mikähän lienee tunnollaan? Aarne Leino pyysi minua metsään kanssaan ja oli salaperäisen näköinen. Siellä hän otti taskustaan kirjeen, jonka hän oli saanut joltain tytöltä Tampereen paikkeilta. Nyt hän oli ymmällä, mitä siihen vastaisi. Hän oli heittänyt junasta osoitteen johonkin naislaumaan ja tässä oli tulos. Neuvoin häntä kirjoittamaan asia niin kuin ne ovat, mutta samalla sanoin, että on paras jättää vanha virsikirja lukematta teltassa, koska kerran on tekopyhä. Enhän minäkään heittänyt osoitettani likoille, vaikka olin tällainen tyyppi. Hän lupasikin tehdä niin kuin käskin, mutta jo muutaman päivän päästä mies pääsi maatalouslomalle ja sinne jäi... 21.08. Kävin kuvaamassa etulinjaa. Hiton vaarallista hommaa, enkä taida enää mennä. 22.08. Vanja oli saanut raskaan heittimen ja tuskin sillä oli tulenjohtuetta olemassa, koska ampui omien puolelle. Se oli mielenkiintoista katseltavaa. Mekin ammuimme muutamia kranuja, koska kapteeni Iivanainen on poissa. 23.08. Alkoi sataa ja vanja teki tulen maalinamme olevan suuren haavan alle. Me lähetimme heille 18 ammusta terveisiksi. Kärsikööt vilua koska eivät ymmärrä lähteä pois. Yöllä oli taas hälytys, mutta ei Huhtamäki saanut heitintään toimimaan, vaan tunaroi tapansa mukaan. 24.-25.08. Makailua ja ainaista rauhan odottelua. Harvinaisen rauhallinen rintamalohko. Mikäs täällä on ollessa.

28

26.08. Kello 14.00 tuli 3. komppanian miehiä ja sanoivat karhun menneen miinaan ei-kenenkään-maalla ja pitäisi lähteä sitä valokuvaamaan. Olin nukkumassa ja laiskakin, enkä viitsinyt lähteä, mutta ei pojat periksi antaneet ja niin läksi Lauri Pietilän kanssa (kenenkäs muun) matkaan. Tapasimme Kustaa Toivosen ja hän oli valmis lähtemään oppaaksi. Hän vei kuitenkin meidät harhaan noin 4 kilometriä ja taisimme käydä vanjan puolella. Löysimme sentään oikean polun ja pääsimme Lauri Junnilan tukikohtaan. Lauri lupasi tulla mukaan ja yhdessä marssimme ryssien nenän edessä puolisen kilometriä kunnes tulimme hakkuuaukean reunaan. Siinä makasi mahtava kölli. Miina oli räjähtänyt sen takajalkojen välissä. Harmitti, kun ei pojat olleet heti tulleet sanomaan asiasta, sillä siinä oli valtavasti lihaa, joka nyt jo haisi vähän. Pelkäsin astuvani miinaan edetessäni vanjan puolta päin, mutta olihan kuva otettava. Otin siltä muistoksi kaksi etujalan kynttä ja Lauri toiset. Ilma oli metsässä hämärä ja en tiedä, tuliko kuvasta mitään. 27.08. Ilmoitettiin, että päästään taas lepäämään. Olisin paljon mieluummin ollut täällä, sillä tämä on oikea lepokoti Kollaaseen verrattuna. 28.08. Kello 14.45 saimme jättää tutuksi käyneet asemamme. Vaihdoimme tulijoiden kanssa simarit, puhelimet, teltat ja ammukset, joten vaihto kävi helposti. Matkalla alkoi sataa, ei kumminkaan haitaksi. Sijoituimme Vieljärven rantaan lähelle Kinkermäen kylää. 29.08. Satoi koko yön ja edelleen. Olin saunassa pitkästä aikaa. 30.08. Viipuri vallattu! Hurrasimme kovasti. Ajoin tapauksen kunniaksi tuumaa pitkän partani, kun ensin oli otettu kuva. Mieliala oli korkealla. Matti Jurva ja Onni Laihanen esiintyivät meille suurella menestyksellä. 31.08. Makailua. Taas tuli tieto, että tulee autokuljetus. Tämäkö on sitä majurin "lepäämistä"? Matkaa pitäisi olla 50 kilometriä.

Viipurin valtauspäivänä Hiisjärvellä

29

Hiisjärvellä (ylärivissä) Reino Halsten, Ville Luovio, Yrjö Markkula, Antti Kymäläinen, Arvo Lehto, Kasper Tasanen, Jalmar Antola, (alarivissä) ToivoTamminen, Armas Yli-Kulju, Kalle Krappe

Viipuri vallattu ja parta ajettu; Arvo Lehto ja Kalle Krappe

30

Matti Jurva ja Onni Laihanen Vieljärvellä 30.08.

01.09. Kello 07.20 kuormaus kahteenkymmeneen kuorma-autoon. Ensin mentiin päin pohjoista ja sitten päin itää. Matkalla oli tienviitta "Savonovo" ja sinne me mentiin. Kello 11.25 antoi oma tykistö (Rauman patteristo) kovan keskityksen vanjalle. joka antoi takaisin ja osui erääseen uimassa olleeseen mieheen. Näin Ilmari Tuomisen taas täällä ja sain kahvit. Sain F. Laineelta paketin. Maasto oli niin kivistä, ettemme meinanneet löytää paikkaa teltallemme. 02.09. Tykistökaksintaistelua koko yön. Jalkaväki hyökkäsi myös. Kuuluu koko etumaasto olevan miinoitettu. Olemme toistaiseksi reservissä. Näin Jussi Saarelan ja hän ihmetteli, mitä siellä teemme. Siihen tuli eversti Rosser, Lapin papin poika, ja hän oli vihainen, kun miehiä turhaan hypytetään ja lupasi järjestää asian. Kello 16.20 läksimme takaisin samaan porukkaan, mistä olimme lähteneetkin. Mäkelän kanssa päätimme, että emme astu enää askeltakaan jalkaisin. Tunnin verran varrottuamme tulikin auto ja pian ajoimme toisten sivu. 03.09. Yö oli kylmä. Aamulla oli maa paksussa härmässä. Kävin Lutan Mäkitalon kanssa saunassa, joka oli suomalaisten äkkiä kyhäämä, mutta hyvät löylyt siitä sai. Tuli määräys: "Lähtövalmiiksi". 04.09. Eipä tullut matkasta illalla mitään. Taitavat herrat peljätä tyräyksiään, sillä miehet alkavat purnata ääneen tyhjistä marssimatkoista. Autokolonna odottaa taas tiellä. On alkanut sataa, joten taitaa tulla kylmä reissu. 06.09. Aluksi autokuljetusta. Siteen lähdettiin koukkaamaan yli suuren suon, joka ei kantanut edes hevosta. Heittimistä otettiin mukaan ainostaan yksi, koska muu joukkue kantoi ammuksia. Heittimeni putken kantaja Antti Kymäläinen tapasi tuttaviaan Kannakselta ja innostui puhuttelemaan heitä niin, että hukkasi koko putken. "Oi jumalauta, missä miu putki o?" kysyi mies, kun toiset jo olivat menossa. Suutuin niin, että vähältä piti, etten lyönyt. Pitkän hakemisen jälkeen se löytyi ja saimmekin toiset kiinni suon

31

toisella laidalla. Tästä alkoi maasto kohota melko jyrkästi. Kukaan meistä ei tiennyt taaskaan tilanteesta mitään. Majuri siellä taas touhasi. Tuli luokseni: "Jaha, hyvä että heitin tuli. Krappe menee tuolle mäelle ja panee sen asemiin. Minä käsin äsken siellä ja siellä on hyvä paikka". Kysyin, mihin suuntaan lähetetään tulenjohtue, mutta vastausta ei tullut. Hitonmoinen jysäys, tykin ammuntaa ja harvahkoa jv-aseiden räiskettä kuului kummun takaa. Menimme harjun päälle J. Antolan, A. Kuljun ja Lehdon kanssa. Allamme maantiellä jyrisi suuri höökivaunu, 70 tonnin Klim Voroshilov, joka huomattuaan meidät pamautti 3 tuuman tykillään päin pärstää. Kuljun Ami kaatui paineesta. Kysyin " kuinka kävi?", hän sanoi, että "ei kuinkaan, mutta kuka saatana ampuu?". Kai se on vanja. Heti tuli toinen laukaus, jonka se ovelasti suuntasi läheiseen puuhun, jossa se räjähti, jolloin joku poika Eurajoelta tuli luokseni ja sanoi "Kattokkast tek Krappe, tuliko ton mittä?" ja nosti leipälaukkuaan. Näin, että sirpale oli tehnyt ammottavan haavan pojan pakaraan ja huusin lääkintämiehiä. Poika pyysi jo vettä, mutta me painuttiin alas mäeltä, jolloin lääkintämiehet tulivat jo vastaan. Jäikö poika henkiin, ei tiedä, mutta kun näin majurin, vihani kuohahti. Ukko-Mauserini oli kourassani ja sanoin: "Saatanan äijä, mitäs meit tänk komensi, ei heittime nokkas voi amppu". Lehto kai pelkäsi minun ampuvan majurin ja otti pistoolin piippuun kiinni ja koetti tyynnytellä. Harmitti sen Eurajoen pojan kohtalo. Tankki oli ajanut pioneerien miinaan ja oli liikuntakyvytön. Telaketju oikealta puolelta oli katkennut ja kallistuman takia se ei voinut suunnata tykillään kuin eteen ja taakse. Sivuille ampuessaan ammukset meni maahan tai taivaaseen. Sitä oli lähetetty vetämään hinausvaunu, mutta sekin ajoi miinaan ja katkesi keskeltä. Höökivaunu ampui edelleen tykillä ja kahdella kk:lla aamuyöhön asti. Kun päivä alkoi valjeta alkoi myös hajalle lyötyjä ryssiä hiippailla meidän puolelle. Se oli omituista sodankäyntiä ja muistutti jänisjahtia. Vanja ampuivat ja meikäläiset tietysti, mutta me ammuttiin joka suuntaan, missä "riistaa" näkyi. "Hei poja, täält tule kolm ryssä" kuului huuto ja hetken päästä laukauksia. "Yks tule takasi" huudettiin jaa taas ammuttiin. Kaatui ja haavoittui meikäläistäkin. Kiikolan Oskari Eurajoelta tiesi kertoa, että tankki palaa ja hän tietään paikan, mistä sitä voi lähestyä. Lähdettiin kaksistaan katsomaan näkyä. Matkalla tuli vastaan E. Korpikylä ja sanoi "Älkkä menk sin, siäl o ryssi ja en ampuva" ja meni edelleen. Vasta veriviirusta maassa näin, että mies oli haavoittunut, mutta ei kai pahasti ilmeestä päättäen. Siinä lepäsi eräs Eurajoen poika kuolleena paareilla. Antti Kymäläinen oli sitä ryöstämässä ja pani juuri kelloaan taskuunsa. Otin kellon pois ja hän sai kyllä selkäänsä. Koetti puolustautua sillä, että venäläisiäkin ryöstetään. Oliko, vai tekikö, itsensä niin yksinkertaiseksi, ettei tiennyt eroa. Selitin, mutta mies vastasi: "Kyl mie oon satoja ryssiä kopeloinu, mutta kun niillä ei ole mittää". Lupasi kumminkin enää olla kajoamatta meikäläisiin kaatuneisiin. Vainajan veli tuli ja asetti kaatuneen kädet kauniisti ristiin. Tankki paloi toisiaan. Pääsimme siitä noin 50 metrin päähän kuolleessa kulmassa. Siinä makasi itse polttajakin, luutnantti Pällo, Suomen mestari aitajuoksussa. Hän oli päässyt heittämään polttopullot sen kylkeen ja odotti nyt, koska äijät sisällä alkoivat kärventyä. Kun tulitus ei lakannut, läksi mies uudestaan lisäämään vauhtia. Varoitimme, sillä sisällä olijat tiesivät meidän olinpaikkamme, koska yrittivät kk:lla ampua, vaikka ne menivätkin maahan kallistuksen takia. Mies pääsikin heittämään pari pulloa, mutta silloin pisti savun seasta esiin pistooli, joka pamahti ja Pällo kaatui. Tulitimme kyllä oletettua tornin paikkaa, mutta ei auttanut, koska näkyväisyys savun takia oli heikko.

32

Hetken maattuaan lähti Pällo konttaamaan meitä kohden. Savu oli niin sakea, ettei vanjakaan nähnyt tapahtumaa ja niin pääsi mies turvaan. Hän pyysi tupakka ja annoin hänelle mitä oli mukana. Kuula oli mennyt keskeltä rintaa sisälle ja tullut ulos selästä ja rei´istä vuosi hiljalleen verta. Hän kysyi paareja ja koska kuollut Eurajoen poika ei niitä tarvinnut, nostimme hänet pois ja kannoimme Pällon komentopaikkaan. Mies ei tuntunut olevan millänsäkään. Veteli sauhuja ja jutteli. Korpikylä oli haavoittunut käteen ja lähtenyt yksin yli suon JSP:lle. Suolla hän tapasi viisi miestä istumassa ja kysyi tietä. Vastaukseksi alkoi tulla kuulaa ja silloin tämä keskimatkan juoksija sai jalat allensa. Suolle lähetettiin partio ja ammunta todisti, keneltä Emppu oli tietä tiukannut. Täytyi lähettää saattovarmistus haavoittuneille. Pojat olivat vetäneet simarit, mutta kun ei tulenjohtue löytänyt mitään kohdetta, soitti Kulju, että he lähtevät pois ja pyysi ilmoittamaan, etteivät heitä omat ala ampua. Läksin poikien tulosuuntaan ja siellä oli kk asemissa ja odotti saalista. E. Heinilä oli sen johtaja ja kerroin poikien olevan tulossa juuri siitä suunnasta, mihin kk:n piippu osoitti. Kk:n ampuja Hakkinen, tuttu jo Talvisodan ajoilta, ei ottanut asiaa kuuleviin korviin, vaan lupasi ampua kaikki sieltä tulevat. "Niin äskenkin sanottiin omia tulevan ja tuossa on tulos". Hän näytti kaatunutta apulaistaan, jonka ryssän partio oli juuri ampunut. Vasta kun lupasimme Heinilän kanssa mennä poikia vastaan, hän lupasi olla ampumatta. Pojat tulivatkin hetken päästä aavistamatta, kuinka täpärällä oli ollut heidän henkensä. Varmuudella olisi tullut kaksi sankarivainajaa lisää Lapin hautausmaalle, siksi hermostunut oli Hakkinen, kk:n ampuja. 09.09. Marssisuunta kohti Petroskoin valtatietä. Sivuutimme Rauman tykistön ja näin Jussi Saarelan, joka kertoi, että Osmo Lamminen oli mennyt hevostaan juottamaan, jolloin hevonen astui miinaan. Paine oli tappanut hevosen ja Osmo tuotiin kuolleena loimeen käärittynä. JSP:llä oli kuitenkin ruvettu kaivamaan Osmoa savimöykyn sisältä ja mies oli hengissä, ilman naarmuakaan. Ilmanpaine oli kuitenkin loukannut miestä, joten sairaala oli edessä. 10.09. Leiriydyimme tien varteen. Läksin ajamaan partaani läheisen puron varteen ja Toivosen Jallu, kiva mies, lupasi kaivaa poteron meitä molempia varten. Tulomatkalla tapasin majurin ja hän käski sanoa, että heittimen oli mentävä tukemaan kapteeni Pihalan komppanian hyökkäystä. Kk:n pojat olivat tehneet komean nuotion kaadettujen puiden latvoista ja oksista. Harmitti, kun jouduin taas lähtemään ja pojat olivat vihaisia. Kun olimme päässeet pari sataa metriä äskeiseltä paikalta, alkoi sinne tulla taivaan täydeltä raskaan heittimen ammusta. Se oli kamalaa jyrinää ja kauhulla ajattelin jälkeä, mitä se oli aikaansaanut Lapin komppanian ja kk:n joukossa, jotka sinne jäivät. Ryssät olivat saaneet "osoitteen" kk:n suurista nuotioista ja osumatarkkuus oli "just". Tuskinpa nyt herratkaan aavistivat vanjan heitinaseman läheisyyttä, meistä puhumattakaan, joilla ei ollut koskaan tietoa mistään. Läksimme Jallun kanssa katsomaan tapahtumapaikkaa. Jälki siellä oli rumaa. Toivo Utula makasi ensimmäisenä rattaiden aisan päällä päästä suuri kappale poissa. Hän pääsi Kollaalla hevosmieheksi ja pyysi minua ottamaan kuvan hänestä ja Lintin Jussista. Siinä hän selosti onnellisena päässeensä pois vaarasta ja toivoi, että minäkin pääsisin, koska olimme rippikoulukavereita. Tämä olikin kaunista, vaikka hän lisäsi: "Vaik ei snuu nii väli ol, vaikkas kualekkin, ko snuul o nii hiuka mukuliakki". Piru kai toi nyt mieleeni nämä sanat, kesken tätä kurjuutta. Paljon taas rankaistiin Lapin komppaniaa. Suurin menetys sen taisteluarvolle oli sen kuulun päällikön luutnantti Salmisen kaatuminen.

33

Viimeinen kuva pidetystä komppanianpäälliköstä luutnantti Salmisesta; Jaakkola, Salminen ja Lehto Matkospurolla

Erkki Elonen (Lukkaristo) ja Viljo Antola olivat myös haavoittuneiden joukossa. Viljo pyysi meitä menemään JSP:lle ja hän jakoi meille tavaroitaan, joita ei uskonut sairaalassa tarvitsevansa.

Lauri Antola

Viljo Antola

Panimme heittimen pystyyn, samoin teltan. Koska asemamme oli suorana jatkona vihollisen äsken ampumassa suunnassa, sanoin ääneen ajatukseni, että jos joudumme tästä ampumaan, on paljon mahdollista, että ryssä jatkaa 350 metriä, jolloin me ollaan raskaiden heittimien tulen alla. Kaivoimmekin kuopat ja koska tulikomentoa ei tullut, menin nukkumaan telttaan. Aamulla havaittiin, että Lauri Salomon Tuominen puuttui porukasta. Hän oli Lauri Antolan kyydissä päässyt rajan suuntaan ja kai yritti yhteyttä rakkaaseen vaimoonsa, jolle kirjoitti joka päivä kirjeenkin.

34

11.09. Kello 21.15 läksimme matkaan kohti valtatietä, mutta jo viiden kilometrin päässä yövyttiin. siinä kasvoi kankaalla valtavan suuria mäntyjä monien nelikilometrien alueella. Niihin oli kaikkiin kaiverrettu sydämenmuotoinen kuvio, jonka alapäästä jatkui ura ja sen päässä oli peltiastia, johon pihka sitten juoksi. Hartsia kai tarvittiin ja tästä sitä tuli. 12.09. Kello 05.30 herätys. Matka alkoi kello 10.40 ja päästiin Aunus-Petroskoin tielle. Tottumatta oli juhlallista astella näinkin leveää tietä, vaikka se olikin hiekkainen ja paha kävellä. Kuten arvasinkin oli luutnantti Salmisen kaatuminen vienyt moraalin Lapin komppanialta. Siinä marssi erillinen porukka tuttuja poikia ja pari serkkuakin, jotka kieltäytyivät taistelusta. K.R. kysyi, vieläkö minä aion jatkaa ja kun sanoin meneväni niin pitkälle, kun henki pihisee, sanoi vielä miettivänsä asiaa. Hän jatkoikin loppuun asti. En tiedä mihin nämä pinnarit kuljetettiin, mutta rippikoulukaverini V. Rintanen kuoli jossain vankileirillä, samoin Aallon poika Sukkalasta. Illalla saavuimme Nirkkaan ja varmistimme asemat. 13.09. Aamulla alkoi tappelu. Ammuimme pari tusinaa kranaattia varsin lähelle. Vanja oli kaivanut pieniä tankkejaan maahan ja ampui pieniä kranaattejaan. Isoillakin tykeillä se ampui srapnelliammuksia, mutta niiden palopituus oli väärä ja peukalonpään kokoiset kuulat satoivat maahan vahinkoa tekemättä. Menin tielle, koska siihen tuli joku vänskä tykistöstä ratsullaan. Silloin pamahti ja näkyi selvästi, kun vänrikin rinnalle tuli piiskasta ammuttu reikä ja siihen mies tipahti ja minä häivyin äkkiä, kun suuliekistä näin, ettei tykkiin ollut matkaa kuin noin 500 metriä. Kulju soitti tulenjohdosta, että vanja oli lähtenyt ja käski tulla sinne. Läksinkin, jolloin tiellä tuli vastaan vankkurit, joiden etupäässä istui piippolakkinen mies. Huusin rukiverini ja yllättäen mies alkoi puhua suomea. Hän kysyi, mihin saisi viedä kuorman patruunoita ja ilmoitti, että pressun alla oli ryssä, jonka voisin ampua. Mies kertoi olevansa liiviläisiä. Neuvoin tien ja otin kuvan mokomasta. Ei kaikki vanjat olleet häipyneet, sillä päästyäni tulenjohtueeseen ammuttiin yksi kiukaislainen kersantti läheltäni. Nyt alkoi valtava tykistötuli. Suomalainen tykistö ampui pikatulta vanjojen perään pitkin tien suuntaa, aina pidentäen matkaa. Näkyi, että tulta ohjattiin lentokoneesta. 14.09. Kello 13.10 läksimme taas koukkaamaan vasemmalle. Tie oli kurjaa kapulatietä, jossa miehet ja hevoset kaatuilivat yhtä mittaa ja matkanteko hidasta. Kun lisäksi alkoi sataa ja puut tuli liukkaiksi, alkoi näyttää siltä, ettei matkasta tule mitään, kun aina on hevosia kyljellään, eikä niitä voinut väistää. Kuului siinä kiroamista ja herrat saivat haukkumista. Lisäksi tuli ilta ja pimeää kuin säkissä. Muutaman lyhdyn valossa siellä kompuroitiin ja kiroiltiin. Eräälle kummulle tuli sitten pysäys ja komento "heittimet asemiin ja tulenjohtue eteen". Pojat läksivätkin ja sitten soi puhelin ja Kulju ilmoitti, että he ovat 50 metrin päässä jonkun teltassa, tervetuloa katsomaan. Siellä pojat tosiaan olivat. Eihän nokipimeässä voinut metsässä mihinkään mennä ja pakkotilanteestakaan ei tiennyt kukaan mitään. Nyt oli meidän vuoro panna hanttiin hulluille määräyksille. Tuli edestä sentään tiedustelija. Hän oli kuulu tappelija Arvo Aaltonen Kivikylästä. Mies oli kurassa yltä päältä ja kirosi kovasti. Majuri koetti rauhoittaa, mutta Aaltonen haukkui ja paasasi, että suomalaiset oli ampuneet heittimellä kuralätäkköön ja vastassa oli Karmon pataljoona (kolmas). Oli jumaliste tällaistakin hölmöntölmäystä. Takaisin emme suostuneet lähtemään ennen aamua. 15.09. Kello 14 läksimme kohti Petroskoita. Tien varrella oli pahaa jälkeä, jonka eilinen tykkituli oli saanut aikaan. Sadoittain kaatuneita vanjoja ja hevosia sekä kalustoa reunusti tietä.

35

Kello 16.05 saavuimme kuulun Pyhäjärven motin liepeille ja majoituimme. Läksin Toivosen Jallun kanssa valokuvaamaan sitä sekamelskaa. Oli siinä tavaraa ja törkyä raatojen seassa. Valtoimia hevosia kymmenittäin. Otin muutamia kuvia ja laskin kamerani tankin päälle. Kun sitä hetken päästä kaipasin, oli se kadonnut. Harmitti kovasti, sillä siinä oli kuusi hyvää kuvaa filmissä. Päätin panna ilmoituksen rintamalla ilmestyvään lehteen, että saisin filmini takaisin, koneen saa varas pitää hyvänään.

Ilmeisesti Kalle sai ainakin filminsä takaisin, sillä kuvat ovat Pyhäjärven motista ja kuvaavat venäläisiä sotavankeja siivoamassa mottia

Hevosenlihaa keittämässä

36

Syömätöntä hevosenlihaa hautaamassa

16.09. Kello 05.30 heräsin teltassa "Uraa"-huutoihin ja pyssyjen räiskeeseen. Ampumista kuului vähän joka taholta ja tilanne sekava. Panin pistooliini jatkoperän ja läksin ulos. Tielle päästyäni kuulin "Tulkaa auttamaan, jumalauta, täällä on ryssiä!". Tunsin äänestä, että se oli alikersantti Aarne Jasu Eurajoelta. Läksin sinne Yrjö Markkulan kanssa, mutta majuri näki meidät ja kielsi menemästä, koska siellä oli paljon vihollisia. "On siellä Jasukin ja me kyllä mennään!". Meihin liittyi vielä Kosti Paavola (Paavon Koso) Raumalta. Tämä ns. hamppari tuli ilman asetta. Kun sitä ihmettelin, vastasi mies: "Eiköst siält pyssy ryssält saa". Rohkea poika! Noin sata metriä kuljettuamme tuli vastaamme Lauri Junnila, jonka niskasta vuoti verta ja hän käski ampua kaikki ryssät, jotka tulivat muka vangiksi. Hän oli hyvässä uskossa päästänyt nämä liian liki ja yksi politrukki oli heittänyt munakranaatin hänen taaksensa ja mies haavoittunut. Jasu seisoi yksin metsässä kumpareella, koska muu ryhmä oli lähtenyt livohkaan. Pian tulikin metsästä 14 vanjaa kiväärit selässä ja kädet ylhäällä. Joukosta lähti minua kohden yksi pieni ja kalpea mies kivääri kädessä. Junnilan tapauksen muistaen painoin jo liipaisinta, mutta jokin sai mieleni muuttumaan, enkä ampunutkaan. Hän tuli luokseni ja avasi automaattikiväärinsä lukon auki näyttäen, ettei siinä ollut patruunoita, eikä sillä ollut koskaan ammuttu laukaustakaan, koska piippu oli täynnä vaseliinia. Annoin aseen K. Paavolalle, jolloin mies sanoi: "Enköst mnää sitä sanon?". Markkula ja Paavola veivät muut vangit mennessään, mutta jätin sen "pikkuryssän" siihen, koska se tuntui puhuvan monia kieliä, vaikka me Jasun kanssa ei mitään ymmärrettykään sen mölinästä. Neljä kokardia sain saaliikseni ja niillä voin taas vaihtaa tupakkaa ym. Näin majurin tiellä ja pyysin häntä puhuttamaan vankiani, jolloin hän totesi sen puhuvan venäjän ohella neljää muuta kieltä ja että tällainen aarre viedään päämajaan tulkiksi. Olipa hyvä, etten ampunut miestä. Kiitollisuuden osoitukseksi vanjaparka tarjosi minulle rahakukkaroansakin, mutta siellä oli vaan samanlaisia rahoja, joita jo omistinkin, joten pyysin majuria kiittämään kunniasta. Kello 18.00 saavuimme Terun (Präätsän) kauppalan reunaan, korkealle lepikkoa kasvavalle mäelle, johon majoituimme. Paikka oli todella kaunis näköaloiltaan. Allamme lepäsi suuri Terun järvi ja

37

"kauppala", joka osoittautui harmaaksi kylänrähjäksi, jossa katukäytävät olivat puusta tehdyt ja kadut savivelliä. Harmitti, kun ei ollut enää valokuvauskonetta. 17.09. Iltapäivällä joku tiesi kertoa, että Heimo olisi samoilla seuduilla. Tapasimme Laurin ja päätimme Jallun kanssa, että mennään kaikin poikaa katsomaan. Illalla lähdettiin Laurin autolla osoitettuun suuntaan. Viitisen kilometriä ajettuamme oli tiellä puu poikittain. Kun aioimme poistaa esteen, tuli vartiomies ja sanoi, että mäen päältä saa varmasti konekiväärisuihkun vastaansa, koska siellä on vanjan asemat. Kiersimme auton äkkiä ja koska oli jo pimeä, luovuimme etsinnästä sillä kertaa. Kello 18.30 oli jumalanpalvelus ja ehtoollinen. Tilaisuutta häiritsivät ryssän hävittäjät ja vilu, koska miehiä oli paljon ja toimitus hidasta. 19.09. Kävin saunassa. Kello 12.00 läksimme Jallun ja Laurin kanssa uudestaan Heimoa hakemaan. Löysimme pojan ja toimme hänet meidän telttaan visiitille. Hän oli yön teltassamme, Tuomisen paikalla. Kello 17.00 läksi Gunnar Kaski sairaalaan ja vanhana miehenä jäänee siviiliin. Hauska mies meni joukostamme.

Heimo Antola

Jalmari Antola

20.09. Heimo läksi taas Laurin kanssa. Pojassa tuntui olevan kovasti täitä. Oli hiljainen, kuten tavallisesti. 21.09. Oltiin jumalanpalveluksessa. Sain mummulta paketin. 22.09. A. Nurminen sai vangin, joka tuli vartiopaikalle. Pojassa oli miestä kovasti. Illalla läksin kierrokselle ja näin tulenkajoa metsästä. Päätin siellä olevan ryssiä ja hiivin hiljaa sinne. Siellä oli kumminkin V. Lainela nuotiolla yksin. Kun kysyin syytä siihen, hän sanoi hermojensa olevan siinä kunnossa, ettei uskalla nukkua teltassa, jos muka niitä pommitetaan. Selitin, että minä vuorostani en uskaltaisi olla täällä, koska vanjoja hiippaili vähän joka paikassa ja näkisivät nuotion jo kaukaa. Hän ei tullut mukaani teltoille. 23.09. Kello 19.00 oli elokuvanäytös, mutta piti keskeyttää, koska vanjojen lentokoneita oli taas liikkeellä. Posti näyttää taas viipyvän jossain. Läksin perunoita varastamaan. Löysin ikonin pellosta. Saran toisessa päässä oli joku samalla asialla. Joku tumma möhkäle siellä liikkui, joka aamulla todettiin ryssäksi.

38

Heitä oli viisi miestä ja kaatuneen hevosen takapäästä olivat leikanneet lihaa, joka paljasti heidät ja joutuivat vangeiksi. Illalla sanoi Nurminen: " Jaa-a, misä mahta Tuaminenki tälhaava ol?". "Täällä minä olen" kuului teltan takaa ja sieltä karkulainen todella tuli. Ei hän matkoistaan enempää kertonut, mutta Suomen puolella kertoi käyneensä. Oli kuulustelussa pannut syyn niskoilleni, koska muka olin sanonut ryssän saapuvan huomenna ampuvan meitä ja eihän sellaisessa paikassa voinut olla. Hän pääsi ilman rangaistusta ehdolla, ettei enää karkaa Sylvinsä luo. 24.09. Lähdön kohua. Kello 15.00 pitäisi lähteä kohti Petroskoita. Autokuljetus. Sataa taas, niin kuin monesti, kun meille tulee siirto. Ei tullutkaan siirtoa. 25.09. Lähtö. Alkumatkan ajoimme autolla ja sitten lähdettiin koukkaamaan metsästä oikealle. Heittimet asemiin ja tulenjohtue eteen. 26.09. Edessä melko hiljaista. Ammuimme muutaman kranaatin. Oikealla sivustalla ampuu joku oma patteri pienillä tykeillään harvakseen. Puhelinyhteys katkesi ja läksimme Lähteenmäen kanssa korjauspartioon. Matkalla tuli lähes sata vanjaa ilman aseita vastaamme. Käskin Lähteenmäen viedä ne komentopaikalle ja läksi yksin simarien osoittamaan tietä. Löysin vian, jolloin näin langat tonkeilla katkotun, siis ryssän työtä. Korjasin vian ja päätin mennä tulenjohtajia tervehtimään. Kun pääsin sinne, näin tilanteen. Harjulla oli tykistön ja meidän tulenjohtajat sekä Lapin komppania asemissa. Edessä, noin 300 metrin päässä, oli vanjan hyvin varustettuja asemia, jotka oli katettuja, kymmenittäin. Sieltä ei kuulunut laukaustakaan, vaikka miehet seisoivat harjulla hyvänä maalitauluna. Minusta tuntui, ettei siellä voinut olla vihollisia ja kysyin majurilta, saanko mennä yli linjojen. Hän kielsi sen jyrkästi ja V. Rintanen sanoi kuulevansa edestä jonkun huutavan. Menimme yhdessä ottamaan asiasta selvää ja siellä olikin yksi vanja, joka oli haavoittunut jalkaan ja valitti vaivojaan. Otin siltä kokardin ja Viku automaattikiväärin ja tulimme pois kiireen vilkkaa. Oma tykistö ja heittimemme ampuivat taas, mutta mitään vastausta ei tullut ja päätin sittenkin mennä yli. Kosti Rautavuori evästi: "Jossas mene, ni varmast saak konekivärisuihku vastas". En tuota uskonut, vaan otin konepistoolin ja H. Kylliäisen kanssa läksimme. Hän ei kuitenkaan tullutkaan mukaan. Kielsin tulenjohtueita ammuttamasta ja niin lähdimme. Noin sata metriä edettyäni huomasin, että kaveria oli alkanut jänistää ja niin olin yksin matkalla kohti vanjan bunkkereita. Kuten olin päätellytkin ei siellä ollut ketään. Vasta päästyäni metsään, jossa vielä vanjan nuotiot sauhusivat, aloin pelätä, mutta menin kumminkin lyhyin syöksyin eteenpäin noin kilometrin verran. Takaisin tullessani kävelin reilusti suorana, kunnes edestä kuului karjaisu "ruki ver!". Sanoin suomeksi, ettei ole syytä nostaa käpäliään. Sieltä oli tulossa upseeripartio kapteeni Pihalan johtamana. Sanoin, että on turhaa mennä eteenpäin ja niin lähdimme yhdessä takaisin. Kulju oli kumminkin ilmoittanut tölmäyksestäni ja sain pojilta moitteita, että perheellisen miehen ei kannata tapattaa itseään (Jallu). Pian soi puhelin ja minut määrättiin pataljoonan komentoteltalle. Kieltäydyin, sillä majuri olisi ehkä moittinut minua, koska vasten nimenomista kieltoa läksin. Tai olisi kehunut urhoollisuuttani, mitä ei siinä mielestäni tarvittu.

39

27.09. Läksimme suoraan korpien läpi kohti Petroskoita. Käytiin kova kampanja kunniasta, kuka sen ehtii vallata. Läksimme Jatin kanssa edellä. Siellä oli vankeja, jotka tekivät tietä meille. Ne olivat samoja ryssiä, jotka olivat lähteneet pakoon edellä mainitulta paikalta ja jättäneet aseensa metsään ja nyt olivat hööveleitä poikia. Joku pioneerivääpeli heitä pomotti ja kirosi, että aamulla heitä oli 50 ja nyt ainakin 500, eikä ruokaa missään. Onneksi yksi hevonen katkaisi jalkansa ja sen hän lupasi syöttää vangeille. Tällä välillä oli todellista aarniometsää, johon kirves ei koskaan ollut käynyt. Valtavissa kelomännyissä näkyi karhujen kynsien jälkiä, eikä kaatuneita puita ollut kukaan korjannut. Näin saavuimme Leipäsuolle, joka oli amerikansuomalaisten raivaama viljelysaukea. Täältä oli Petroskoihin rakennettu puinen rata, jossa kiskotkin oli puusta. Vaunuja emme nähneet ja veturina oli kai käytetty ihmisvoimaa. Meitä vastaan tuli parisataa vankia, joiden edessä kulki yksi, jolla oli kaulassaan lappu ja siihen kirjoitettu "Antakaa mennä edelleen". Alla oli nimi, josta ei saanut selvää ja "Kev.Os.kom.". Annoimme tietysti mennä, mihinkäs mokomien kanssa olisi joutunut. 30.09. Illalla saavuimme Petroskoihin ja majoituimme sen liepeille harjun päälle, josta näkyi koko kaupunki. Olimme väsyneitä, sillä marssi oli ollut todellinen korpivaellus. Laguksen panssariprikaati oli ehtinyt ennen meitä, mutta vanja oli lähtenyt suosiolla kaupungista ennen sitä. Ainoastaan muutamia taloja oli polttanut.

Petroskoista

40

Petroskoista

Severnajan hotelli valtauksen jälkeen

01.10. Aamulla alkoi kova "evakuointi" kaupungissa. Jokainen luuli saavan sotasaalista, vaikka sen piti tietämän, ettei siellä mitään ollut. Heikki Kylliäisen kanssa me mentiin kaupungin läpi virtaavan joen itäpuolelle, koska sinne oli kielletty menemästä syystä, että se oli muka vielä vihollisen hallussa. Varsinaista kaupunkia kun ryösti muu rykmentti. Kävimme talo talolta, mutta saalis oli olematon. Sain polkupyörän ja kapsäkin, johon kokosin saalistani. Eräästä ompelimosta sain rullalankaa ja päätin viedä ne pojille. Tämä osa kaupunkia osoittautui täysin köyhälistön asuttamaksi ja menimme Onegan tehtaille.

41

Ne oli melko komeat ja koneistokin rikkomatta. Evakuoin sieltä muutamia työkaluja, joiden tarkoituksesta en ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta jotka olivat hienoa tekoa ja leimassa merkintä "Made in Germany". Näin tulimme taas yli joen. Menimme yhteen kolmikerroksiseen rakennukseen. Ylimmässä kerroksessa ei oltu käyty, koska ovi oli lukossa ja sisällä mylvi suuri bernhardilaiskoira. Heikki ampui sen läpi ovi-ikkunan, mutta talosta emme mitään hyötyneet. Kun tulimme ulos huomasin, että polkupyöräni ja kaikki päivän "työni" tulokset olivat varastettu! Joku aseveli oli huomannut siitä saavansa helpolla tavara. Kai hänkin kirosi taas laukkua tarkastaessaan sen sisällön heikkouden. Edestä alkoi kuulua ampumista. Menimme paikalle, jolloin eräs majuri ampua tilski kohti taivasta. Menin kysymään syytä tähän ja tämä karjui, että tuossa palaneessa rakennuksessa on 16.000 litraa votkaa, jota miehet "takavarikoi". Niin läksin minäkin paikalle. Sain ämpärin ja kapusin talon raunioille. Se oli melkein vastapäätä Kuusisen hallituspalatsia ja siitä oli puinen yläosa palanut, mutta keskellä oleva säiliö oli jäänyt palamatta. Votka sammioissa oli aika alhaalla ja kun eräs korpraali yritti sitä kurottaa, ei hän siinä onnistunut. Otin häntä jaloista kiinni ja hän täytti molemmat ämpärit. Ulkopuolella oli eräs vänrikki ja hänelle ojensin saaliini. Kun sitten pääsin sinne oli mies ja ämpäri kadonneet. Rakennuksen seinustalla yhden pilarin vieressä oli kuitenkin täysinäinen ämpäri, joskin pienempi. Tämän sankaan otin minä nyt kiinni ja aloin hiippailla kohti telttaamme. Jätin ämpärin metsikköön ja muina miehinä menin nukkumaan. Päätin jakaa tavaran koko joukkueelle ja valtausparaatin aikana ja sanoin eräälle kaverille, että hän hankkisi pulloja ja panisi aineen niihin. 02.10. Aamulla läksimme taas Heikin kanssa kaupungille. Leninin valtavan patsaan juurella oli kova kihu. Eräs jaappanilainen kiho piti puhetta. Sen tehtyään hän tuli luoksemme ja mölisi kovasti ja viittoili päin patsasta. Sitten hän meni autolleen ja toi sieltä pullon konjakkia ja tarjosi meille. Otimme kovat "kopsut" ja se taputti meitä selkään ja yritti halatakin, mutta huonosti se kävi, koska mies oli tuskin 150 senttimetrin pituinen.

42

Arvo Tuominen, Reino Halsten ja Olavi Aro

43

Kaupungilla oli eräs talo. Sen toisessa kerroksessa oli miehiä evakuoimispuuhissa. Yhden asunnon oven alta pisti esiin sähköjohdot ja sinne ei kukaan tohtinut mennä. Pyysin sorkkarautaa ja lupasin murtaa oven. Jo tyhjeni yläkerta ja joku huusi, että Krappe räjäyttää talon. Katkaisin johdot ja menin sisään ovesta, joka ei ollut edes lukittu. Johtojen toinen pää oli pantu pöydän jalkoihin. Talossa oli asunut joku meriupseeri perheineen. Pöydällä oli pienoisämpärillinen hopearahoja ja valokuvauskone sekä joitain oblikatsjonilappuja. Pian tuli Jokisen Nesu ja sanoi minun ottaneen kaikki. Mustepullon korkkina oli kuitenkin hopeinen ruplan raha ja annoin sen Nesulle muistoksi käynnistään. Näin kyllä, että sängyn alla oli puinen pyssy, mutta en huomannut, että sen päällä oli kiikaritähtäin. Joku tuntematon tuli ja otti sen. Piru kun harmitti. 03.10. Makailua teltassa ja kaupungilla käyntiä. Kun tulin illalla ja menin riu´ulle, kuulin jotain mulinaa kuormastolta. Siellä oli luutnantti O. Pitkonen lääkärin kanssa, jolle annettiin lihapurkkeja. Kun herra oli lähtenyt menin minä ja pyysin myös saada osani. Ei annettu, koska ainoastaan upseereille muka oli oikeus niitä saada. Tiesin, ettei asia ole niin, vaan se on pois yhteisestä muonasta ja kai Olavi näki naamastani, että en puhunut leikkiä ja heitti yhden purkin minulle. Sanoin "Killisilmän" saaneen neljä kappaletta ja menin itse ottamaan laatikosta saman annoksen ja maahan heitetty jäi siihen. Teltassa jaoin pojille purkin ja syötiin mekin herroiksi. Kuten sanottu vanja läksi melko helpolla Petroskoista. Turhaa oli taas se kova kiirehtiminen sinne. Herrat kun pitivät kunnia-asianaan, kuka ensiksi porukoineen sinne ehtisi ja saisi kunnian sen valtaamisesta, ollenkaan välittämättä miehistön kestävyydestä marssia miten pitkälle hyvänsä. Laguksen panssaridivisioona sinne ehti ennen meitä ja ainoastaan muutama talo paloi kaupungissa, muistuttaen sodan olevan kysymyksessä. Sitä vastoin ryssä oli sytyttänyt lahden toisella puolella olevan suuren kuusiraamisen sahalaitoksen lautatarhoineen tuleen ja sen loimu oli yöllä valtava.

Yleiskuva Petroskoista

Itse kaupungissa ei ollut paljon hurraamista. Talot oli valtaosiltaan puisia, joskin paljon kaksikerroksisia, mutta maalaamattomia. Siellä täällä oli jokin maalattukin, mutta tavattoman räikeillä väreillä. Naisseminaarin väri oli heleän sininen, punaisine ikkunalautoineen. "Teuvan Tiltun" asunnonkin haimme,

44

mutta daami oli vienyt kaiken irtaimen mennessään, niin ettemme saaneet mitään muistoa tuon rääväsuisen akan mökistä. Tarkoitus oli miehistön keskuudessa, että se ämmän pannaan kuoliaaksi pataljoonan voimalla, jos saadaan kiinni. Se temppu olisi kyllä jäänyt tekemättä, siksi väsyneitä miehet olivat, esikuntaa lukuun ottamatta. Hirtehishuumoria koko juttu!

Takaisin piilopirteistä

Kadut oli kuravelliä ja jalkakäytävät puusta. Ainoastaan Kuusisen hallituspalatsin, jonka edessä oli Leninin patsas, edessä oleva torintapainen oli kivetty. Kaunis ja hyvin hoidettu sitä vastoin oli Onegan tehtaiden edessä sijaitseva urheilupuisto sitä reunustavine patsaineen, joita oli kymmenittäin. Miehiä ei kaupungissa ollut. Sitä vastoin kyllä jonkin verran naisia, mutta nämä suhtautuivat suomalaisiin siksi vihamielisesti (ainakin alussa), ettei kuulemma heitä liki päässyt, mikä heidän kunniakseen mainittakoon. Naisten puvut olivat aito venäläismallisia, joten ei nämä matamit kovin himoittaneetkaan. 04.10. Vähintään kahden viikon lepo oli luvassa ja sen päälle valtausparaati. Miehet olivat "evakuoineet" kaupungista, minkä irti saivat. Balalaikkoja, mandoliineja, viuluja ym. aina vanhaan ompelukoneeseen, vaikka minkäänlaista kuljetusmahdollisuutta ei ollut olemassa. Hevosmiehet näitä sitten heittelivät tienposkeen matkan varrella, kuormaa kun oli muutenkin paljon ja tiet huonoja. Suuri oli yllätykseni, kun tulin kaupungilta ja teltat oli hajalla miesten odottaessa autokuljetusta. Votka oli tehnyt tehtävänsä ja pöhnäisiä miehiä oli joukoittain, pitäen melkoista meteliä. Mitään häiriötä ei tietääkseni kuitenkaan sattunut. Mäkelä haki myös ämpärini ja maistoimme siitä ja annoimme loput herroille, jotka joivat loput, vaikka votkan joukossa oli puoleksi kalkinsakkaa. Mieliala oli apea. Olihan meitä taas kerran petetty, mutta sota on sotaa ja sekin ymmärrettiin. Jokainen yksikkö oli aina sitä mieltä, että muut pääsevät vähemmällä, vaikka kaikki oltiin samassa liemessä ja miehiä niin vähän, että aikaa lepoon ei juuri ollut. Päällystö koetti valheiden varjolla saada miehistä kaiken irti, mitä suinkin oli mahdollista. Kello 19.00 lähdettiin kuorma-autoilla Petroskoista kohti pohjoista. Pioneerit olivat tehneet ponttoonisillan yli Solomannin lahden. Autot läksivät takaisin ja me marssittiin eteenpäin. Pakkaus oli nyt

45

selässä ja votkaa sisässä ja niin poikkesin tienposkeen ja nukuin. Kun heräsin, en muistanut, missä olin. Tykistön jyly ja vierestäni kulkeva hevoskolonna kuitenkin palauttivat muistini todellisuuteen. Yritin nousta, mutta en siinä onnistunut, koska pääni tuntui lyijyn raskaalta. Otin tukkaani kiinni ja koetin auttaa sitä ylös, mutta siihen jäin. Hetken maattuani huomasin, että reppu selässäni esti nousun ja kun päästin hihnat, niin jo onnistuin. Allani tienleikkauksessa kulki hevoskolonna ja yhden rattaille heitin ensin reppuni ja hyppäsin itse perässä. Kuului pahaa mölinää ja Hellan Jallu siinä kirosi, että hevonen on muutenkin väsynyt ja vaati minua pois. Käskin miehen itsensä pois kuormasta ja siinä äänilajissa, että Jallu hyppäsi äkkiä pois ja minä istuin kuorman päällä. Saavutin toiset ja kello 22.30 pantiin teltat pystyyn ja maata. 05.10. Kello 06.30 lähtö. Kello 11.00 tuli pysähdys, koska tilanne edessä oli epävarma. Alkoi sataa ja panimme teltat pystyyn. Parin tunnin kuluttua ne oli taas purettava ja matkaa jatkettiin kello 20.00 asti, jolloin miehet väsyivät, samoin hevoset. Oli pakko panna teltat pystyyn ja levätä. 06.10. Saavuin Jalgoran kylän liepeille ja nyt vasta pantiin ensi kerran toisetksin heittimet tuliasemiin. Pääni oli kipeä ja menin pusikkoon oksentamaan kiven viereen. Kuului suhahdus ja kiven toisella puolella räjähti kranaatti heittäen multaa ja soraa päälleni. Samalla kuulin, kuinka tykistön mies kirosi, että pirut kun ampuivat kilometrin liian lyhyitä ja antoivat käskyn tulen lopettamiseksi. Pojat kysyivät, kuka ampui, jolloin valehtelin, että luultavasti se oli ryssä, sillä tapaus oli aika nolo omalta tykistöltä. Tykistö suuntasi sitten tulensa kauemmaksi ja ampui nyt vuorostaan kapteeni Pihalan lähtövalmiusasemissa olevaa komppaniaa. Olavi tulikin kohta paikalle ja kieltäytyi hyökkäämästä, jos oma tykistö edelleen antaan "tulitukeaan". Siinä oli joukko tykistön herroja ja heidän naamansa olivat totiset. Saimme kuitenkin tulikomennon, koska emme olleet vielä ampuneet omia miehiä. Kolmella heittimellä paukuttelimme. Heittimestäni loppuivat ammukset ja menin niitä ottamaan naapuriheittimeltä. Yli-Kerttula pudotti kuitenkin juuri ammuksen putkeen ja koska olin juuri putken suun edessä, heitti ilmapaine minut pitkäkseni, lakki lensi ties minne ja kuulokalvo oikeassa korvassani lopsahti nurin, jonka lääkäri "puhalsi" paikalleen. Kello 14.00 ilmoitettiin T. Vuortion kaatuneen. Tämä etevä tulenjohtaja ja kova tappelija oli saanut kuulan päähänsä. V. Paavola haavoittui vatsaan ja kuoli JSP:llä. 07.10. Ryssä on taas piukassa, eikä lähde. Sillä on yksi pienehko tankkikin, joka kuitenkin syttyi itse palamaan, jolloin läksi pois, polttaen metsää mennessään, kunnes pysähtyi. K. Hollmén haavoittui vatsaan ja kuoli JSP:llä. Samoin haavoittuivat Laaksonen ja L. Ala-Rohdainen lievemmin. 08.10. Ryssä lähti, mutta kävi mestarillista viivytystaistelua. Suomalaisia kaatuneita näkyi tuon tuosta polun varrella, mutta ei yhtään ryssää. He ampuivat kärjen pois ja läksivät taas hilpasemaan pienen matkaa ja tilanne uusiutui uudelleen. Jalgoran kyläkirkon kelloakin joku kilautti ja heti tuli ryöppy kranaatteja. Kello 14.20 lähtö pohjoista kohti. Kello 18.30 perillä. Jäätiin varmistukseen. 09.10. Levättiin. 10.10. Kello 5.30 lähtö. Takavasemmalta alkoi kuulua kovaa kivääritulta, jota säesti muutama tykinlaukaus. Emme ymmärtäneet mitään tilanteesta. Lähetti tuli pian hakemaan apua jalkaväeltä, koska ryssä oli yllättäen hyökännyt tykistön tuliasemiin. Pojat joutuivat ylivoiman pakottamana jättämään tykkinsä hetkeksi ryssän haltuun, mutta kun ryssä alkoi evakuoida telttoja, painoivat päälle ja ampuivat läpi telttojensa, jolloin humalassa olleita ryssiä kaatui läjäpäissä. Apua lähetettiin heti ja tilanne selkisi pian.

46

Ryssät olivat ehtineet ottaa tykeistä lukotkin, mutta ne saatiin takaisin, koska kaikki vanjat kaatuivat tai joutuivat vangeiksi.

Rauman patterin tuliasemiin hyökänneitä venäläisiä suorasuuntaustulen kaatamina

Majoituimme kylän laitaan, jossa oli valtavan pitkä kolhoosinavetta. Saimme muutaman vanginkin, joilla oli piippolakit päässä. Annoin vanjalle pakin ja hän toi vettä ja aloimme keittää teetä. Nuotioidemme sauhut paljastivat asemapaikkamme ja kohta alkoi tulla kranaattia joukkoomme. Maa oli kivistä ja sirpalevaikutus suuri. Kymmenen miestä haavoittui ja Viljanen Eurajoelta kaatui. Meiltä haavoittui V. Aalto Sukkalasta saaden pienen sirun reiteensä. Makasimme Kasken kanssa rinnakkain avoimessa maastossa. Lähellä oli kuitenkin valtava kaatunut haapa. Sanoin Kaskelle, että vanjalla on kolme tykkiä ja kun kolme kranaattia on tullut, loikkaamme äkkiä haavan taakse kuoppaan. Niin teinkin, mutta kun pääsin muutaman metrin, tuli ammus taakseni ja heitti minut haavan yli päistikkaa. Tunnustelin, onko kaikki paikat jälellä, jolloin Kaski nauroi viisaudelleni: "Kolm ai niit tais tul". Ryssä ei enää jatkanut ammuntaansa. Huomasin, että sirpale oli raapaissut manttelini lievettä muita vaatteita rikkomatta. Vetäydyimme puolisen kilometriä, johon majoituimme. Niemisen "Kennu" oli kadonnut ja löytyi suuren heinähaasian alta. Hän ei luvannut tulla pois sieltä, sillä: "Ei siäl enä lailissi ryssiäkkä ol, ko niil o semsep piikikkim pääs". Tarkoitti vankien piippolakkeja. Hn meni kuitenkin JSP:lle ja pääsi pois rintamalta, eikä hänen olisi tarvinnut ollenkaan lähteä, koska toisessa sääressään ei ollut juuri pohjelihaksesta mitään tietoa. Vapaasta tahdostaan hän näinkin kauan siellä rähmi. 11.-12.10. Lepäilyä. 13.10. Kello 6.30 lähdettiin liikkeelle. Päästyämme maantielle tuli sen reunalle kranaatteja, jotka oli tarkoitettu tykistölle, joka oli siinä tuliasemissa. Majuri tuli siihen ja käski kapteeni Pihalan ottaa pyörän ja tulla käskynjaolle. "Mist perkelest mnää pyärä ny saan ko ei koko soda aikan ol ols semmost?" sanoi Olavi, mutta läksi kumminkin kävelemään sinne. Saimme määräyksen mennä asemiin kolme kilometriä vasemmalle, mistä kranuja äsken tuli. Miehet olivat hajaantuneet mikä minnekin ja Lehto, Jati, Kulju ja minä oli joukkueesta jäljellä lähdettäessä. Osa miehistä (Malmi) lähti takaisin.

47

Polulla oli kinnas ja otin siitä, jolloin huomasimme sen kämmenessä luodin reiän, joka oli mustunut ympäriltä. Joku oli taas ampunut käteensä päästäkseen pois rintamalta. Pian alkoi miehiä sentään tippua määrätylle asemapaikalle, mutta heittimen pystyynasettaminen oli vaikeaa, koska maasto oli pirunpeltoa, paljasta kiveä, jonka päälle vastalevyä ei voinut asettaa. Saimmehan sen sentään pystyyn samoin kuin teltankin. Ei jalkaväkeä eikä tulenjohtuetta ollut edessä, joten ei voitu ampuakaan. Pataljoonan komentoteltta ja yksi 3. komppanian teltta olivat lähinaapureitamme. 14.10. Makailua. Miehet ovat tulleet perässä, paitsi herra Y. Malmi, joka oli muka jäänyt tekemään rattaita hevosmiehille, eikä tuota "urhoa" saatu tulemaan uhallakaan joukkoomme. L. Tuominen ja F. Grönroos tekivät ahkerasti poteroa, niin toivottomalta kun se näyttikin tällaiseen maastoon. 15.10. Näin K. Rautavuoren ja hän pyysi valokuvaamaan Lapin komppaniaa. Lupasin ja kun olin päässyt jonkun matkaa, alkoi tulla pieniä kranaatteja. Löin maata erään kuusen juurien väliin, jolloin taas räsähti. Kun katsoin, näin sen osuneen komentoteltan taakse ja miehen sukeltavan sen viereiseen kuoppaan. Ryssä ampui suoraan tankeistaan summassa, eikä enää jatkanut. Menin katsomaan komentoteltalle, joka oli pahoin yläosastaan mennyt rikki. Poterossa makasi Aarne Jasu Eurajoelta, mutta ilman päätä. Hän oli seissyt teltan vieressä, mutta kranaatit kun kranaatit tulivat melkein samanaikaisesti lähtölaukauksen kanssa, ei hän ollut ehtinyt suojautua. Myös majurin lähetti haavoittui lievästi niskaan. Muutaman kymmenen metrin päässä oli Lapin komppanian teltta. Sen vieressä seisoi yhdeksän miestä: Vihtori Mikola, K. Rautavuori, V. Rintanen, V. Koskinen, L. Koskinen ja muita, joita en nimeltä muista. Pojat kertoivat siinä olevan koko komppanian etulinjoilla olevat miehet. Otin heistä valokuvan muistoksi. 16.10. Makailua tuliasemassa. Läksimme J. Toivosen kanssa lähiympäristöä katsomaan. Kovaa puhetta kuului jostakin ja kun menimme sinne, oli siellä viitisenkymmentä miestä rivissä ja majuri Karmo käveli pistooli kourassa heidän edessään ja kirosi valtavasti. Meidät nähtyään hän karjaisi: "Mistä perkeleestä olette tulleet, painukaa helvettiin!". Sanoin mistä olimme, emmekä mene hänen käskyllään mihinkään, jolloin äijä alkoi taas haukkua omia miehiään pinnareiksi, isänmaan pettureiksi ym., jolloin jatkoimme matkaa. 17.10. Saimme tulikäskyn. Samalla alkoi tykistön kaksintaistelu, joka oli meille täysin vaaraton, mutta päällämme ujelsi kyllä kovasti ammusten meidät ylittäessä. Koska Toivonen ei ehtinyt saamaan sytyttimiä tarpeeksi paikoilleen, menin F. Grönroosin poterolle ja käskin häntä avuksi. "En saatana tulekkan, kon krantei souta tosa ettit takasi". "Täyty mnuunkin täsä ol" vastasin. "Pidäisik mnuu sit kualema, vaik snää kualekki?" sanoi Fransu vihaisena ja tuli pois poterostaan ja teki työnsä kuin mies. Yöllä oli satanut lunta ja kun tuli sapuskaa, menin käskemään Tuomista syömään. Potero oli tyhjä ja päätin miehen taas karanneen. Harmitti vähän, koska olimme sopineet, ettei hänen tarvitse mitään tehdä, kunhan vaan mukana pysyy, eikä mies mitään hermoilleen voinut. Jati meni kuitenkin vielä katsomaan ja sieltä Tuominen tulikin. Hän rassukka oli kyllä maannut poterossaan, mutta aamulla satanut lumi oli peittänyt miehen niin, etten häntä löytänyt. Jokisen Nesu tuli vikapartiosta oudon näköisenä. Hänen oli saappaansa alkanut louhia jalkaansa ja Nesu oli ryssän kenttäkirveellä hakannut manttelinsa liepeestä itselleen jalkarätit, eikä leikkaus ollut parhaiten onnistunut. Kun vielä lakki oli päässä flininflänin, oli mies valokuvauksen arvoinen. "Pekka pumppu" sanoi Nesu, kun lähtölaukaus kuului ryssän puolelta.

48

Leijona ja masinapyssy ; Nestor Jokinen

18.10. Ryssä oli lähtenyt hilpasemaan. Sen oli saanut aikaan jokin asevelvollinen porukka, kuulemma, ja melkein tappioitta. Kovia kokenut jalkaväkemme ei ollut hyökkäyskelpoinen, kuten Karmon pataljoona osoitti. Tuntui, että JR56 oli loppuun ajettu. Nyt päästiin sentään lepäämään. Kello 11.00 päästiin töpinään ja majoituttiin. Kun tulimme tielle, näin Viljo Anttilan. Tämä rippiskoulukaveri tarjosi hevosenlihaa, keitettynä 20 tunnin ajan. Hän toi sitä ämpärillisen, koska tykistöstä oli kaatunut neljä nuorta hevosta. Iltapäivällä tuli P. Lähteenmäki luokseni ja kysyi: "Mitä elukoi nua mahta olk, kon tual heoste heini syä?". Kuvauksesta tiesin ne hirviksi. Otin pistoolin ja läksimme sinne. Ennen kuin ehdimme paikalle, kuului kolme laukausta. Malmi oli ehtinyt edelle ja ampunut yhden kolmesta hirvestä ja haavoittanut toista 70 metrin matkalta. Miehessä oli nyt "pollea" ja määräili, miten lihat jaetaan. Sanoin hänelle, ettei täällä karkurit mitään määrää, vaan lihat annetaan keittiömiehille yhteiseen pataan pantaviksi ja mies uskoi. Majurikin tuli saaliinjaolle pyytäen maksaa ja senhän hän saikin, vaikka oli juuri lukenut päiväkäskyn, jossa hirvien ampuminen oli ankarasti kielletty. 19.10. Ilmoitettiin, että 12 prosenttia miehistä pääsee lomalle. Ei minulta oltu kysyttykään, josko sinne haluan, ja tuskin muiltakaan, kai herrat oli ne määränneet ikäjärjestyksessä tai talon suuruuden mukaan. Lauri Salomonilta (Tuominen) pääsi spontaaninen huokaisu: "Elämä on katkera unelma". 20.10. Lomailijat läksivät.

49

21.10. Ilmoitettiin, että kello 10.00 on kenttäjumalanpalvelus, johon kaikkien on saavuttava. Olin väsynyt ja päätin jäädä makailemaan, mutta kun sanottiin, että sinun kumminkin täytyy tulla, läksin mukaan. Siellä oli pataljoona neliössä ja suoritettiin kunniamerkkien jako. Hölmistyin vähän, kun nimeäni huudettiin ja pian Jalmari Toivosen. Mikäs siinä muuta kun marssia rivien eteen kaiken kansan töllisteltäväksi. Kovin oli karsinta ollut kova, sillä miehiä oli rivissä vain hiukan toistakymmentä pataljoonasta. Mietin pääni ympäri, mitä "pahaa" olin tehnyt ja koska? Sain sen kuullakin, että se oli muka valtava uroteko, kun ennen Petroskoita menin yli linjojen, koska muuten pataljoona olisi jäänyt asemiin ehkä muka pitkäksikin aikaa. Ohhoh ja minä kun en tuota ajatellakaan urhoollisuusmitalin arvoiseksi "hölmöntölmäykseksi". Nolotti vähän koko juttu ja niin otinkin "metkun" rinnastani ja panin taskuuni.

22.10. Makailua ja syöntiä. 23.10. Sain luvan käydä Petroskoin sotasairaalassa, jossa serkkuni Paavo Laine oli. Hänet oli kuitenkin siirretty muualle, joten en saanut hänen lupaamaansa tupakkaa.

50

24.10. Tampereen Työväen Teatteri kävi meitä viihdyttämässä. Hauskan ohjelman he saivat aikaan täällä "ulkoilmateatterissa". Otin kuvia kolhoosin navetasta.

25.10. Olin parturissa. Se valtava navetta oli täynnä ryssän vankeja ja yksi oli parturi. Naamaani en uskaltanut sitä päästää puukkoineen, mutta tukan se ajoi ja sai kolme tupakkaa. 26.-27.10. Makailua. 28.10.Olimme saunassa, jolloin tuli käsky valmistautua lähtöön. Harmitti, kun lepo loppui, mutta hyvä näinkin. Kello 11.00 lähtö tienvarteen ja kello 13.00 autokuljetus päin pohjoista kiertoliikkeellä. Kello 19.00 pantiin teltat pystyy erään Suojujoen sivuhaaran ja ryssän bunkkerien ja raatojen joukkoon. Saimme pioneereilta trotyylipanoksen ja heitin sen jokeen, koska kalastus oli kielletty ja pioneeri itse ei ollut halukas sitä tekemään. Joesta nousi valtava määrä jotain lohensukuista kalaa ja taas oli majuri pyytämässä yhtä, jonka saikin. Hyvänmakuista kalaa. Oli pimeä, kun saimme teltat pystyyn. 29.10. Kello 12.00 saimme käskyn lähteä noin kaksi kilometriä eteenpäin. Mitään tilannetta ei kuitenkaan syntynyt. teltat pystyyn ja paljon heiniä alle. Kello 16.00 saimme taas lähtökäskyn. Harmitti hyvät heinät, jotka täytyi jättää. Jonkun matkaa kuljettuamme huomattiin, että sytyttimet oli jääneet majoituspaikkaan. Koska kellään ei ollut halua lähteä takaisin puskaryssien vuoksi, päätin lähteä yksin. Kaveriksi tarjoutui yllättäen Yrjö Markkula ja niin mentiin. Yöllä oli satanut lunta ja tullessamme takaisin Markkula hyppäsi ojan yli vajoten sinne polvista asti. Yritin toisesta paikasta, mutta vajosin melkein kainaloita asti suohon, josta Markkula minut veti ylös. Sanoin hänelle, että sotimiseni on loppu, jos ei pian päästä lämmittelemään, sillä kuivat vaatteeni olivat kuormastossa, joka kulki vallan eri teitä. Saavutimme toiset valtatiellä. Vanja oli räjäyttänyt Suojujoen sillan ja pioneerit tekivät väliaikaista uutta tukeista, joita oli rajattomasti saatavissa. Siinä paloi suuri nuotio, joka oli vanjan piiskan maalina. Menin kuitenkin sen viereen vaatteitani kuivattamaan. Höyry kävi vaan housuistani ja pojat huusivat pois vaaranalaisesta paikasta. Päätin kuitenkin, että parempi kuolla tykillä ammuttuna, kuin jäätyä pystyyn. Majoituttiin illalla, mutta havuja ei löytynyt alle juuri ollenkaan. Jalkoja pakotti kovasti ja pumppukin lakkoili. Söin putken salisyyliä ja nukuin.

51

30.10. Lähtötouhua puoliltapäivin. Iltahämyssä kiipesin erääseen raumalaisen ajamaan kuorma-autoon, koska tiesin, etten voinut marssia pitkää matkaa. Toiset eivät tulleet mukana, mutta pääsin viestimiesten telttaan yöksi. Aamulla laitoin teltanpohjat kuntoon toisia varten. Ryssä ampui heittimillä ilman tulosta. Herroiksi elivät viestimiehet, joiden pomona olisin ollut, jos olisin Parolassa ymmärtänyt mennä heidän porukkaansa. Oma auto käytettävissä ja sapuskat kuin herroilla. Harmitti huono tuuri.

Osmo Kari, Jalmari Antola, Kalle Krappe, Arvo Nurminen, Nestor Jokinen,

Reino Halsten, Ville Luovio, Antti Kymäläinen, Eino Uolija

Kello 10.30 tulivat toiset. Teltat pystyyn ja ruvettiin taloksi. Kuivia puita ei ollut ja kamina savutti koko yön, eikä lämmittänyt kuin vähän. Reumatismi tuntuu yltyvän. Saimme lumipuvutkin, joten sota taitaa jatkua rauhanhuhuista huolimatta, ties kuinka kauan. Kirjeitä ei ole taas tullut pitkästä aikaa. Pojat puhuu lomistaan ja eukkojensa krassaamisesta niin, että harmittaa. Kai sitä jokainen lomailisi, mutta isänmaan etu ensiksi. Lomalle lähtisin minäkin, jos tilanne sen sallisi. Tuntuu, kun tämä sota päättyisi kohdaltani kuolemaan ja siksi haluaisin nähdä vielä kerran rakkaat omaiseni. Soili-kultani, menettänetkö huononkin isäsi? Pitäneekö jälkipolvi huolta kaatuneiden omaisista? Jumala synnyinmaata siunatkoon!

Kalle Krappen vaimo Helvi Krappe 25.10.1941

52

01.11. Lepäilyä. Sain kirjeen kotoa. Kiitos. Sydänvika kiusaa yöllä. Se ei pidä salisylistä ja kuitenkin sitä täytyy syödä. Hain sitä myrkkyä lääkintäteltalta. Siellä ei ollut ketään ajoin taskuni täyteen. Tuntuu, etten kestä tätä loppuun. Olisi vaan parempi kuolla sodassa kuin kynkätä kesken. Tavattoman kaunis ilta! Revontulet leimuaa ja kuu on kirkas. Lähetin sen kautta terveiset kotiin. Toimineeko tämä tiedoituslaitos? Hyvää yötä kotiväki. 02.11. Kontupohja palaa tuossa edessä. Vanja on sen sytyttänyt tuleen lähtiessään. Otin yöllä siitä kuvan. Panin koneen kannon päähän ja annoin valottua tunnin.

Kontupohja palaa 02.11.1941 kello 23

03.11. Heräsin myöhään salisylin ansiosta. Vieressäni oli musta karvalakki ja toisilla harmaa. Olin jäänyt jaossa auttamattomasti viimeiseksi, koska nukuin. Päätin, että en kauaa sitä pidä ja eikös vaan siitä marssinut 3. komppanian kirjuri Olavi Aro, eli "Fläskipää", J. Anttilan kanssa. Otin kirjurin päästä lakin ja löin mustan turpeen hänen päähänsä. Hän oli sen kammannut kauniiksi ja pannut siihen emalikokardinkin, joten voitin roimasti tässä väkillisessä kaupassa. Vastaan yrittivät molemmat mulista, mutta sanoin töpinässä tarkenevan ilman lakkiakin ja niin meni Aron poika vieden mustan lakkinsa mennessään. En tätä muille olisi tehnyt, mutta kun oli vanhaa kaunaa Talvisodan ajoilta ja harmitti poikain ivallinen naama. Otin kuvan pojista lumipuvuissaan. 04.11. Kello 14.15 läksimme kohti Kontupohjaa. Tämä kauppala oli melkein kokonaan palanut. Ainoastaan valtaisat pinot sementistä valettuja ilmapommin kuoria oli jäänyt. Olipa vanjallakin kova puute metallista. Kello 20.00 saavuimme majapaikkaan. Lehto ja muut saapuivat lomalta ja sain hyvän paketin kotoa. Jaoin sen puoliksi Jallun kanssa. Kuusenhavuista taas pula ja polttopuut kosteita. Ei ollut taloja lähellä, että olisi saanut repiä kuivaa puuta. Näin majurin ja sanoin, etten marssi enää yhtään 10 kilometriä pidempää taivalta, koska se ei käy päinsä. Hän yritti kehuakin minua, mutta lupasi koettaa järjestään autokuljetuksen, kun minä muka olin tärkeässä tehtävässä. Saa sitten nähdä. Hyvä ja rohkea mies, mutta ei voi aina olla sanansa mittainen, sillä hänelläkin on esimiehensä. 05.11. Kello 05.00 lähtö. Majuri piti sanansa ja pääsin autolla. Kylmää se kyyti oli, sillä kuorma-autossa ei ollut edes pressua, mutta ei tarvinnut kävellä ja matkaa sanottiin olevan 30 kilometriä. Kuljun Amissa oli kuumetta ja Grönroosin Fransun jalka kipeä, joten meitä oli kolme hantelia matkassa.

53

Ilmseljän kylässä jäimme pois autosta, koska siinä oli tienristeys, emmekä tienneet, mihin suuntaan oma porukka suunnistaa. Kylään tuli idästä lauma mustalaisia, joilla oli mukanaan toistakymmentä hevosta, jotka olivat ottaneet pakenevilta ryssiltä. He pitivät niitä ominaan ja kun sanoin niiden kuuluvan valtiolle, äijät ottivat aika metelin. He olivat lähteneet Sortavalasta ja kulkeutuneet tänne asti venäläisten mukana. Puhuivat selvää suomea ja yhdellä oli vaimona 16 vuoden ikäinen suomalainen. Kolme miestä läksi noutamaan heiniä jostain ladosta, jonka vanhin mustalainen sanoi tietävänsä. He läksivät suoraan itään ja ei kuulunut kuin vähän aikaa, alkoi sieltä kuulua ammuntaa ja mustalaiset tulivat hevoset laukaten takaisin ja huusivat, että siellä oli ainakin tuhannen ryssää. Lopuksi hän vähensi luvun kymmeneksi. Sinne läksi parikymmentä rakuunaa ja pian toivatkin kuusi vankia. Minulla oli kainalossani lämmin viltti tai suuri saali, jonka Nesu heitti Petroskoissa minulle erään talon yläkerrasta, koska tiesi kinttujeni huonouden. Tämä herätti mustalaiseukon huomion ja hän alkoi pyytää sitä ostaa. Sanoin, etten voinut myydä sitä, koska se oli elinehtoni. Hänpä ei hellittänyt, vaan alkoi näytellä rahojaan ja sitä hänellä näkyi olevan Ruotsin, Venäjän, Suomen ja Amerikan valuuttana. Fransu usutti myymään kovasta hinnasta, mutten suostunut. Kun se ämmä vaan kulki perässämme jankuttaen sanoin viimein, ettei se ole rahalla ostettavissa. Akkapa riemastui ja sanoi sen vaihtamisen "tavaraan" kyllä käyvän: "Mihin, herra alikersantti, mennään?". Nyt olin kiipelissä, sillä tiesin oman kehnouteni ja lupaukset täytyy pitää. Keksin äkkiä idean ja sanoin tarkoittaneeni sitä nuorta tyttöä, joka oli ämmän mukana. Tyttö punastui meidän kaupanteostamme ja läksi pois, ämmä mukana. Saimmepa eron mokomasta, päätimme ja poikkesimme yhteen taloon. Emme vielä kerjenneet sisälle, kun ämmä tuli siihen ja pyysi saalistani ja sanoi, että tyttö vartoo tuolla ladossa. Nyt oli piru merrassa! Fransu vieressä usutti menemään ja vannoi pitävänsä suunsa kiinni asiasta ja tarjosi kättä asian vahvistukseksi. Heitin saaliin hänelle ja sanoin: "Tosa o lapa ja saal, men ihde jossas pysty?". Oli hupaisaa nähdä Fransun naama, kun hän hieroi hetken etupuoltaan ja katsoi taivasta. "Ei tul mittä" sanoi mies ja samassa mustalaiseukko sylki Fransu-parkaa päin silmiä ja haukkui kuin vain mustalainen osaa ja läksi pois lanteitaan keinuttaen. Sanoin Fransulle, että tästedes hänen on paras jättää jokailtaiset lorunsa naisista, kun kerran miehestä ei ollut mihinkään ja hän lupasi ja piti sanansa. Näin adjutantin kapteeni Haaslahden ja hän lupasi puoltaa lomaani seuraavalla kerralla. Hän on tuttu mies, kotoisin maalaiskunnasta, ja ihmetteli, kuka oli ansiokkaampi minua jo edellisellä kerralla. 06.11. Saimme uudet housut ja asetakin. Ryssä yritti häiritä meitä. Menetti pari kaatunutta ja joukon vankeja. Lähtö tapahtuu nähtävästi vasta huomenna. Ei lähdettykään. Hyvä! 08.11. Kello 05.00 lähtö. Matkaksi ilmoitettiin 30 kilometriä. Taaksemme jäi Lisman poltettu kylä. Pääsin majoitustiedusteluautossa. Marssimisesta ei olisikaan tullut mitään, sillä jalat ovat kuin puulla hakatut. Joka askel sattuu sekä polvesta, lonkasta että nilkasta, enkä voi niitä kunnolla ohjata ja koko käynti on laahustavaa ja horjuvaa. Lähellä majoituspaikkaa oli kaatuneita vanjoja kasoittain, joten kovasti oli tapeltu. Salisylitabletit on loppu ja parina yönä en ole saanut nukutuksi. Taitaa tulla lopullinen lähtö? 09.11. Kello 08.00 lähtö hyvästä teltasta, jossa alla oli runsaasti heiniä ja kuivia puita rajattomasti. Harmittaa.

54

Pääsin autossa Käppäseljän suureen kylään asti. Siitä piti marssia 10 kilometriä ja se otti lujille ja jäin porukasta taakse. Kello 13.15 päästiin majoittumaan eräälle kummulle. Kauan ei saatu rauhassa olla, kun ryssän partio häiritsi tapansa mukaan. Läksin mukaan niitä takaa ajamaan, mutta en voinut seurata terveitä ja nuorempia. Kannon takana makasi politrukki kuolleena. Käänsin sen selälleen, jolloin sen povesta pisti esiin paperikäärö. Otin sen mukaani, vaikka se oli aikalailla veressä. Suunnistin suoraan teltalle ja kaaduin pari kertaa, koska jalkani eivät aina totelleet, uuteen lumeen. Pian tuli leiriimme kapteeni Haaslahti ja kysyi, kuka tästä teltasta äsken haavoittui? Kun sanoin, ettei kukaan, hän suuttui ja sanoi nähneensä tullessaan miehen kuvan lumessa ja jäljissä oli verta. Tottakai hänkin osaa tehdä johtopäätöksiä. Sanoin, että jäljet ovat minun ja veri ryssä ja tuossa on paperit, jos niistä on jotain hyötyä. "Kuis snää tosa kunnos tääl ole, mennäst yhdes lääkrin tyä, ni se snuun koht kotti", sanoi adjutantti. En luvannut lähteä, koska se "Killisilmä" oli kerran sanonut minua pinnariksi ja jos se sanoo toisen kerran, ammun sen. "Mennä yhdes ja ammuta se", sanoi Haaslahti ja meni. Pahaa ääntä sieltä kuului ja pian tuli herra tohtori ja pyysi minua lääkintätelttaan, lomalle lähettämistä varten. Kysyin vaan, joko pinnarit lähetetään lomille, johon mies sanoi: "Ei puhuta niistä enää". Teltassani hän käski minun selälleni maata ja alkoi vääntää kinttujani. Sattui kovasti ja silloin kirosin ja railakkaasti ja sanoin niiden olevan ilman vääntelemistäkin tarpeeksi kipeät. Hän sanoi vaan tekevänsä diagnoosin ja siksi koettavansa niiden kuntoa. Tämän jälkeen hän kysyi, halusinko sotasairaalaan tai kotiin. Pyysin kotiin (emämunaus) ja hän kirjoitti todistuksen loman saantia varten antaen sen lähetille. Jussi Anttila järjesti hevoskyydin rykmentin esikuntaan, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne päästyäni tuli kapteeni Päivärinne ja kysyi, että ollaanko hengissä. "Ei kai vainajia lomalle lähetä", vastasin ja hän vastasi, ettei sellainen mies voi hengissä olla, jonka keuhkot kasvaa karvoja. Hän pani lähetin noutamaan ko. paperin, jota yhdessä tankkasimme. Siinä luki jotain: "Olen tänään tarkastanut alikersantti Kalle Krappen ja todennut, että hänellä on vaikea lihasreumatismi molemmissa jaloissa ja oikeassa jalassa iskias. Sydänäänet epäselvät ja keuhkoissa karvoja". Paperi oli repäisty jostain isommasta arkista, eikä siinä ollut edes nimeä alla. Pääseekö tuolla lomalle, kysyin kapteeni Päivärinnalta. "Kyllä sinä muutenkin pääsisit lomalle, eikä tuo paperi mitään siihen vaikuta" päätti tuttu mies. Vilkaisin kuitenkin paperin toista puolta ja sieltä asia selkeni. Sinne oli kirjoitettu: "rohinoita, ehdotan lomautettavaksi toistaiseksi. Käytävä paikallisen sotilaslääkärin puheilla lisäloman saantia varten. Päiväys ja nimi". Siis keuhkoissani ei ollutkaan karvoja, vaan harvoja rohinoita ja väärinkäsitykselle naurettiin makeasti. Näin majuri Oksasenkin ja hän suvaitsi tulla hyvästelemään, kiittäen "hyvin suoritetusta työstä" ja toivotti tervetulleeksi takaisin, vaikka myöhemminkin. Ihmetytti nuo sanat, sillä olimme olleet hienokseltaan sotajalalla keskenämme. Kypärän ja kaasunaamarin jätin Kollaalle, enkä hänen monista käskyistään huolimatta suostunut niitä kantamaan. Vastoin hänen kieltoaan ylitin linjat, kirosin railakkaasti koko miehen tankkien palopaikalla ennen Nirkkaa jne. Tosin hän jo Solomannin niemellä, kun kaasupussit koottiin pois, sanoi: "Krappe oli taas oikeassa" ja lisäsi: "Kuten tavallista". Sanoin: "Kiitos siitä viimeisestä" ja siihen päättyi puhe. En

55

minäkään hänelle kaunaa kantanut. Hyvä sotilas hän oli ja pelkäämätön mies. Esimerkillisesti hän aina hääräsi etulinjoilla neuvoen ja opastaen parhaan taitonsa mukaan. Mies kävi jo neljättä sotaansa ja uskonnollisena miehenä hän sanoi tietävänsä, ettei tässä sodassa kuole. Ainoa vika oli, että hän ei osannut arvioida miehistön kestävyyttä ja 1. pataljoonan piti joka paikassa olla ensimmäisenä.

10.11. Lähtö lomalle kello 18.00. Pääsin Kontupohjaan asti kuorma-autolla kello 23.15, josta Kkk:n autolla Äänoslinnaan, johon saavuimme vilun kangistamina. 11.11. Kävin kello 02.05 kävin näyttämässä sotapoliisille laukkuni. Eivät ottaneet mitään pois. Junassa oli vain muutama henkilövaunu ja tungos kova. Koska en jaksanut seistä, istuin käytävällä ja salisylin voimasta nukuin. Siinä vieressä istui kolme suurta ja parrakasta kersanttia "Ässärykmentistä". Helsingin "Särkän sällejä", joista yksi antoi minulle paikkansa. Sotapoliisit kuitenkin pitivät huolen, ettei ehtinyt nukkua. Aina oli joku tönimässä vaatien nähtäväkseen lomatodistusta. Ne olivat melkein yksinomaan pinnareita ja vihattuja rintamamiesten keskuudessa. Sovittiin, että menen penkin alle nukkumaan ja annoin lomatodistukseni yhdelle partaniekalle, että hän esittää sen sotapoliisille. Loimolan asemalla heräsin, kun sotapoliisi potki minua ylös, mutta silloin se lyötiin lattiaan ja samoin toinen. Kova kiroaminen jatkui laiturillakin ja sotapoliisit heitettiin junasta. Minä kämpesin taas penkin alle ja partaniekka kersantti sanoi hengellään vastaavansa, ettei minua enää sotapoliisit herätä. Hän pani vielä savuavan pistoolinsa tuppeen ja oli kyllä hirvittävän vihaisen näköinen antaessaan takaisin lomatodistukseni. Kouvolan asemalla hän sitten meni ilmoittamaan asemakomendantille: "Sotapoliisit poistettu junasta, kaikki rauhallista", kuten hän itse sanoi. Kiitin miestä ja sain hänen osoitteensakin, jonka kohta hukkasin, ikävä kyllä.

56

Kotona loma-aika alkoi loppua ja menin "paikallisen sotilaslääkärin luo, lisäloman saantia varten", kuten "Killisilmän" paperissa määrättiin. Siellä istui tohtori Bror Mikkelä pöytänsä takana, majurin napit kauluksessa. Selitin asiani, mutta ei herra edes suvainnut vilkaista minuun. Kyynärpäät pöydällä ja kädet otsalla pällitti vaan pöytäänsä, mutisten: "Kaikki vaan yrittää pinnata, aliupseeritkin, oi isänmaaparkaa". Sanoin lähteväni heti takaisin, kun pääsen kävelemään kunnolla ja vetosin todistukseeni. Silloin läjähti nyrkki pöytään ja jo kuului ääni: "Te lähdette heti rintamalle! Teissä ei ole mitään vikaa!". Otin todistukseni ja läjähti toinen nyrkki ja omistaja sanoi melkoisella äänellä: "En jumalaut lähdekkä tomse miähen käskyl!". Menin esikuntaan ja esitin asiani siellä. Kapteeni Niemelä oli sitä mieltä, että oli lähdettävä, koska en saanut lisälomaa Mikkelältä, mutta sanoin olevani Satakunnan ainoa palopäällikkö, joka oli ollut rintamalla ja että päiväskäskyssä luetaan: "Palopäälliköt on ehdottomasti estettävä menemästä rintamalle". He siis olivat tehneet rikoksen päästäessään minut lähtemään. Nyt muuttui ääni kellossa ja luvattiin järjestää asiat. Puhelin soi ja kuulin selvästi, kun Mikkelä määräsi: "Lähettäkää se alikersantti heti rintamalle, ei siinä mitään vikaa ole". "Kyllä, kyllä", sanoi Niemelä ja pani luurin päälle. Sovittiin, ettei minua panna pois oman yksikköni kirjoista, koska halusin päästä tuttuun porukkaan kunhan paranen. Lomani vaan jatkui toistaiseksi. Herrat esikunnassa pyysivät kauniisti, etten puhuisi mitään heidän rikkomuksestaan päästäessään minut lähtemään rintamalle ja en kai sitä voinutkaan tehdä, koska itse olin sinne karannut, ilman passeja ja tuntolevyjä. Parin viikon päästä minut määrättiin työvoimapäälliköksi ja heti päälle kuljetuspäälliköksi, määräyksellä esittäytymään kuljetustoimistossa. Siellä oli kolme Rahin veljestä ja luutnantti Vuorinen, kaikki ennestään tuttuja miehiä. Pöydän takana istui luutnantti Vuorinen tärkeän näköisenä. Esitin asiani, kuten tuttaville ainakin ja kerroin terveisiä rintamalta. Tällöin Vuorinen mulkaisi yli silmälasiensa ja tokaisi: "Pitäisi sentään esittäytyä vähän sotilaallisemmin". Piru meni minuun ja sanoin: "Pidäisik mnuu sit snuu edesäs asennos seisoma. Häppi hiuka, helvetti. Misä rintamallast snää ole olk, ko ole niinko joulkuus siäl pöödämtakan?". Otin lakkini ja läksin, lyöden oven kiinni melkoisesti. Pian tuli määräys everstin puhutteluun. Arvasin, mistä oli kysymys ja varauduin kaiken varalta. En rintamamiehenä halunnut jatkuvast alistua vaan, tulkoon mitä tahansa. "Puhuttelusta" muodostui kuitenkin tarjoilu herrojen taholta. Eversti Villa pyysi anteeksi kotirintaman puolesta kohteluni johdosta, mutta sanoi minun sanoneen liikaa arvostellessani luutnantti Vuorista joulukuuseksi. Pyysin sitä anteeksi, mainiten nähneeni paljon kauniimpia joulukuusia kuin Vuorinen oli. "Siis pitäisi pyytää anteeksi joulukuusilta", sanoi eversti ja syntyi naurunremakka ja otettiin "kopsut". Näin oli sovinto tehty kotirintaman kanssa, eikä se sittemmin rikkunutkaan. Kadulla tein kunniaa herroille ja olisin niin tehnyt Vuoriollekin, mutta hänpä väisti aina sivukaduille, joten en saanut siihen tilaisuutta. Tähän päättyy tarinani toisesta sotaretkestä. Paljon siitä jäi pois, mutta tulihan jotain kerrottua "sotamiehen silmin". Retkeni tekin näin raskaaksi joukko erehdyksiä ja oma itsekkyyteni. Miksi en lähtenyt jo Parolassa omalle vakanssilleni, esikuntapatterin viestialiupseeriksi, jolloin olisi ollut käytettävissäni oma kuorma-auto ja helppo työ? Miksi en mennyt sotasairaalaan, jolloin automaattisesti olisin saanut eläkettä, vaikka pienempääkin? Taikka miksi läksin ollenkaan jonkun ämmän lärvityksiä pakoon. Tullessani samat ämmät sanoivat: "Siittäs sai, mitäs pakkasis sin?" ja sodan alussa "Tosa on pyssys kans hypän ja ny ei uskal lähti". En myöhemmin enää lähtenyt rintamalle, koska ikäluokkani lomautettiin aikaisemmin, kun kinttuni paranivat ja sitä paitsi alkoi vuosia kestänyt asemasota. Pojat kutsuivat minut rintamalle kotiseutuvierailulle,

57

koska saivat itse määrätä sopivimmiksi katsomansa henkilöt. J. Viljasen ja K. Yli-Kerttulan kanssa me sen retken teimme, josta kirjoitin heti sanomalehteen. Ei sota kohdallani ollut mikään sankaritekojen sarja. Heittimen johtajana olisin saanut olla ainakin kilometrin linjojen takana, kuten valtaosa miehistä tekikin, mutta seikkailunhalu pani tekemään muutamia "hölmöntölmäyksiä", koska oli tylsää odottaa kädet ristissä vihollisen ammuksia, joilla se meitä yritti pyydystää parhaansa mukaan. Jos sota muodostui raskaaksi terveille pitkien ja rasittavien marssien takia, oli se minulle suoranainen helvetti. Kuinka tyytyväinen olinkaan, kun heittimet saatiin asemiin ja toiminta alkoi. Kuinka pelkäsinkään pitkiä marssimatkoja, koska kukaan ei ymmärtänyt tautini laatua, koska mitään näkyväistä vammaa ei ollut. Pelkäsin marssia paljon enemmän kuin kuolemaa ja odotin monesti sitä vapauttajana. Kun särky loppuvaiheessa esti nukkumisen, söin varastamaani salisyliä valtavat määrät. Tämä taas vaikeutti heikon sydämeni toimintaa ja päässä alkoi valtava kohina. Pelkäsin jo tulevani hulluksi (hullummaksi), sillä horrosmaiset uneni tulivat kovin todellisiksi. Olisin tietysti päässyt aikaisemmin pois, mutta ylpeyteni esti menemästä lääkärin puheille, koska hän oli kerran epäillyt minua pinnariksi. Olen nämä kertonut teille lapseni siksi, että muistan tapahtumat päivittäin, viitteenä pitämäni sotapäiväkirja, jota tuskin monikaan niissä oloissa viitsi harrastaa. Mieliala, joka vaikuttaa niin paljon sotilaan kuntoon ja taistelutahtoon, lamaantui monella Kollaan raskaiden menetyksien vuoksi, eikä sitä ollut omiaan kohottamaan vanhan rajan ylitys, koska meillä ei ollut mitään tietoa päämäärästä ja Venäjä oli suuri vallattavaksemme. Ei siis ollut ihme, vaikka hyökkäyshenki pakeni sodan loppua kohti. Mieleeni ei sentään koskaan juolahtanut kieltäytyminen määrätyistä tehtävistä, joskin ne joskus tuntuivat hölmömäisiltä. Parhaani yritin ja siitä on tuntoni puhdas ja teidän ei tarvitse hävetä isäänne sotilaana. Kalle Krappe

58

PIENET KUKKIVAT KUMMUT On päättynyt päivä ja yö yllättää, tykit tuokioks´ on vaienneet. Nuoret soturit hetkeksi levon nyt saa, vie kotihin taas aatoksein. Kotimökillä Äiti on niin väsynyt, mitä aattelee hän siellä nyt. On murheesta hiuksensa harmaantuneet, ja silmissä kyynelten veet. Vain kukkivat kummut nuo kalmistojen, lie kaikki mi jäljellä on. Siell´ lepäävät sankarit Suomussalmen, Summan, Raatteen ja Kollaanjoen. Mutt´ vapaaksi maaksi he Suomemme loi, on muistoissa kumpujen yö. Ei muistot nuo talviset unhoittua voi, eikä poikaimme sankarityöt. Kollaanjoki, elokuun 3. päivänä 1941