Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

21
Ilmainen lukunäyte

description

 

Transcript of Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä

Ilmainen lukunäyte

Virpi Hämeen-Anttila

Yön sydän on jäätä

Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä

maaliskuussa 1921

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3

Kaksi miehistä ponnahti ylös ja kumarsi, kun vii-meinen kokoukseen kutsuttu saapui. Kolmas jäi paikalleen, nyökkäsi ja tervehti.

–  Istukaa vain. Anteeksi, että myöhästyin. Olette ko jo päättäneet mitä tehdään…

– Ei nimiä. Täällä on liikaa korvia. Tilattiin si-nullekin snapsi.

–  Olen pahoillani, sanoi vanhempi pystyyn nousseista. – Oli vaikea järjestää kiireesti ja niin että sana ei mene – –

Istumaan jäänyt vaiensi käden heilautuksella puhujan.

Viimeinen mies asettui tyhjälle paikalle, ja he hivuttautuivat tuolien reunalle ja kumartuivat eteenpäin, niin että saattoivat puhua hiljaisella äänellä. Jos joku heistä olisi katsonut ylös, hän olisi nähnyt peililasilla päällystetyssä katossa suu-ren mustan neli apilan, joka syntyi heidän takin-selkämyksistään.

–  Hyvät herrat, se mitä olen kuullut huolestut-taa minua suuresti, sanoi mies, joka oli jäänyt tois-

4

ten noustessa istumaan. Hänellä oli korkea, paljas otsa ja raskaat yläluomet, jotka peittivät silmärip-set ja korostivat ulkonevien silmien läpitunkevuutta. – Kuin ei olisi tässä muutenkin probleemaa. Miten toisten rehti ponnistus menee tärviölle, kun niin sa-notut vanhat ystävät kuvittelevat, että he johtavat meitä. Vestigia terrent, sanon minä. Emmekö kaksi vuotta sitten nähneet, että käsiin ojennettu aarre me-netetään, jos puuttuu vahva johtaja eikä toiminnan yksityiskohdista ja päämäärästä olla yksimielisiä.

– Aivan, aivan, mumisi viimeisenä tullut.– Päämäärä, tottelevaisuus, kuri. Ja terve to-

verihenki. Ei siitä tule mitään, jos joukossamme on niitä, jotka asettavat henkilökohtaiset tunteet isänmaan ja toverihengen edelle. Vastuutonta!

Puhujan konsonantit ryöppysivät toisten kas-voille kuin kuularuiskun ammukset, ja he painoi-vat päänsä entistä alemmas.

– Pitkä odottelu ja jouten oleminen ei ole hy-väksi mielelle eikä ruumiille, sanoi hänen oikealla puolellaan istuva mies kireällä äänellä. – Kun kyseinen veli pääsee puolustamaan maataan, hän on miehistä parhain. Sen voin omalla todistuksel-lani vakuuttaa, ja samaten – ja samaten veli täs-sä vieressä.

– Me odotamme, sillä oikea hetki ei ole vielä koittanut, sanoi teräväkatseinen mies. – Se joka

5

kutsuu itseään sotilaaksi, odottaa käskyä, eikä veltostu, eikä niskuroi. Kun on hiljaista, sitäkin valppaampia ollaan toisten ja oman itsen suh-teen. Hiljaisuus. Nouset juoksuhaudasta. Kuolet. Päähäsi on osunut tarkk’ampujan luoti.

Kenelläkään ei ollut siihen lisättävää. Kaksi miehistä, viimeksi tullut ja se, joka ei ollut vielä sanonut mitään, ojensi kätensä kohti pieniä laseja heidän edessään. He joivat lasit puolilleen ja laski-vat ne takaisin pöydälle, hiljaa, pehmeästi.

– Sanokaa, riittääkö tässä tapauksessa vakava keskustelu, vai vaaditaanko jotain enemmän?

– Keskustelu riittää, jos te otatte sen toimeksen-ne, sanoi mies, joka ei ollut aiemmin sanonut mi-tään.

– Suosittelen nopeaa toimintaa, sanoi viimeksi tullut mies. – Kysymys on päivistä ja viikoista, ei kuukausista.

– Tällä viikolla ei ehdi. Ensi viikolla. Sen aikaa kai voi odottaa.

Kun viimeksi tullut jäi puolta tuntia myöhem-min terävä katseisen miehen kanssa hetkeksi kah-den, hän sanoi hiljaa: – En voi olla muistamatta vuotta kuusitoista. Jos joku on kerran murhannut ja välttänyt rangaistuksen, hän murhaa helposti uudelleen. Varsinkin kun syy on sama kuin ensim-mäisellä kerralla.

6

1.

Porttikäytävässä lemusivat ruoste, lumput, lahoa va puu ja laski ämpärit, joissa kannettiin sitä mikä jäi yli, kun arkisen raadannan vaati-ma leipä ja viina oli kulkenut sisälmyksien lävit-se. Valko porsliinista klosettia oli harva päässyt näkemään. Maan aliset putket ja muut nykyaikai-set ihmeet työntelivät versojaan alati kauemmas keskustasta, mutta Luoja yksin tiesi milloin niis-tä iloittaisiin täällä.

Täällä, mistä hän oli kerran lähtenyt. Ja sen jälkeen hinkannut itsestään pois tätä hajua. Makkiämpärin hajua…

–  Et varmaan vieläkään tahdo kertoa, miksi oikeastaan tulit mukaan, sanoi Martti.

– Kerron, jos aihetta ilmenee, vastasi Björk.He soivat itselleen vapauden puhua fiinisti,

7

kun olivat kahdestaan. Konstaapelit piilottelivat toisella puolen katua. Martin lähimmät miehet, Rossi ja Karunen, eivät olleet joukossa mukana. Björkin tuli jälleen kerran sääli Marttia. Martilla oli aika tekeminen sen komentaessa itseään rut-kasti vanhempia maalais ukkoja, joista osa ei ol-lut käynyt edes kansakoulua. Niiden silmiin tuli häijy ilme, jos puhui kuin säätyläinen. Vielä häi-jympi, jos puhui kuin sakilainen. Nyrkki puristui ja siinä melkein näki sapelin, jolla tsaarin aikana oli koputeltu väärintekijöiden rintaa.

Kaupungista rekrytoitiin vastentahtoisesti, vaikka juuri poliisille oli tärkeää paikallistunte-mus. Helsingin työtätekevät olivat epäluotetta-vaa ainesta. Punikkeja joka ikinen. Entisiä, ny-kyisiä tai tulevia.

Kuinkahan kauan Martti jaksaa palvella kuria ja järjestystä kaduilla ja kujilla, mietti Björk. Mar-tilla ei ollut semmoista luku päätä kuin hänellä, mutta se olisi kyllä saanut tutkinnon ahertamal-la valmiiksi ja palkintona siistin viran, ja päässyt loitommaksi keskinäisestä epäluulosta, kaunasta ja koston nälästä, joita uusi yhtenäinen kansakun-ta hautoi märkähaavoina koreiden uni vormujen, sankarihautojen ja paraatien alla.

Tällaisia mietteitä Björk ei lausunut ääneen kuin lehtimies Anton Helanderin kotona. Vaik-

8

ka hän oli tuntenut Martin pitempään kuin An-tonin, pahaisesta tenavasta saakka.

Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansa-laisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamus ja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoa ihmissuvun perimmäiseen kun-nollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaan-nukseen epätoivon takia.

– Onko teillä varma tieto, hän kuiskasi. – Ei me voida seisoa tässä tuntikaupalla ilman että joku huomaa. Kohta ilmestyy mäkipeurat tar-joamaan palveluksiaan.

– On varma tieto, sanoi Martti. – Pian tulevat. Niin kauan kun on pimeä. Tunnin päästä saras-taa.

– Etteivät ole jääneet rannassa kiinni.– Kun olisikin. Minun, meidän kannalta siis.Martti siirsi säärensä mukavampaan asentoon

ja jatkoi: – Että harmittaa nämä jatkuvat kyttää-miset ja takavarikoinnit. Nyt juuri kun pitäisi lainkuuliaisuutta iskostaa työväestön ja muiden-kin mieliin. Milloin ne papereitten pyörittäjät

9

teidänkin ministeriössä suostuu myöntään, että se laki on täysi susi.

–  Ei ihan heti kohta, hän sanoi. – Niillä on vahva luottamus raittiuden asiaan.

– Entäpä tapot ja ryöstöt? Tähän menee aika ja voimat eikä ehdi muita rikoksia kunnolla sel-vittää.

Martin ääni sammui kurkkuun. Martti oli vilus tunut kuukausi sitten juostessaan tulipalo-pakkasessa kiinni puukottajaa ja poti vielä kä-heyttä. Ja uupunut se oli, tietenkin. Pirtuliiken-ne oli taas kiihtymässä, kun kylmin talvi oli ta-kanapäin.

Björk ei vastannut. Ei hyödyttänyt valistaa, että raittiutta saarnaavien mielestä tapot ja ryös-töt loppuvat, kun väki lakkaa juomasta. Hän si-risti silmiään. Lähin valonlähde oli kaasu lyhty kadun toisessa päässä kulman takana. Kuin pik-kuinen orpo majakka se heitti loskaiseen maa-han kelmeän, harsonkaltaisen läiskän, jonka hohto teki pimeästä entistä mustemman. Siihen päättyi valon vaippa kaupungin ympärillä. Kun poistui vaipan alta, löytyi vaikka millä mitalla reittejä ja onkaloita, joissa sai yön turvin rauhas-sa tehdä hämäriä tekoja.

– Saisi tähän kupposen kaffetta, sanoi Martti.– Sss, Björk sanoi. – Joku on tulossa.

10

– Onkohan se… on. Vaunut.Ääni lähti pyöristä, jotka kirskuivat rattaiden

alla. Sitten kuului rattaiden natina, ja hevosen puuskahdus. Martti heilutti valkoista rättiä il-massa merkiksi: seuratkaa heti kun minä läh-den liikkeelle. Konstaapelit näkivät ja heilutti-vat takaisin. Viestittely oli Björkin mielestä ko-vin kömpelöä, mutta nyt ei ollut oikea hetki al-kaa arvostella poliisin toimintatapoja. Natina ja kirskuminen lähenivät, ja Martti hivutti päätään varovasti portti käytävän ulkopuolelle. Sekunnit matelivat. Sitten Martti liikahti ja ampaisi juok-suun, ja samalla hetkellä vastapäisestä varjosta irtosi kolme miestä. Yhdellä oli kädessä myrsky-lyhty.

– Seis! huusi Martti. – Poliisi! Olette pidätetty!Hevonen päästi kovan hirnahduksen, kun sen

ohjista äkisti nykäistiin. Askeleet tömisivät, Mar-tin ja konstaapelien huudot kaikuivat, lyhdyn valo poukkoili siellä ja täällä. Björk lähti myös juoksemaan kohti. – Ottakaa kiinni tuo! hän huusi ja osoitti sormella. – Tuo joka yrittää sivu-kadulle – –

Häntä ei kuultu, taikka toiset eivät ehtineet avuksi, kun väijytettyjä oli useampi. Björk pani jalkoihinsa vauhtia ja kiri osoittamansa miehen perään. Se se oli varmasti, pääjehu, solakampi,

11

paremmin pukeutunut kuin toiset, ja myös haju oli oikea, ilmassa löyhyi makea patsulin tuoksu. Mies kompastui ja horjahti, ja Björk saavutti sen ja tarrautui lujasti sen takin kaulukseen kiinni. Mutta saalis oli ovela, kiepahti ympäri vikkelästi kuin näätä ja käytti hyväkseen hänen pysähty-nyttä vauhtiaan: hän sai iskun suoraan nenään, menetti hetkeksi tolkkunsa ja virotessaan huo-masi roikuttavansa kädessään tyhjää takkia.

Miestä ei näkynyt enää, eikä sen askelia kuu-lunut. Jumalavita.

Hän ryntäsi katua eteenpäin kurkistaen jokai-seen koloon talojen välissä. Turhaan. Tie johti puutalojen, pihojen ja vajojen sokkeloon, jonka haravoiminen yöaikaan olisi toivotonta. Hän pa-lasi takin kanssa poliisien luo.

– Pääsi karkuun, vai? sanoi Martti. – Oliko se se? Atamaani?

Hän nyökkäsi. Jonkin talon yläkerroksesta oli langennut kalvakka valo ja hän oli nähnyt miehen kasvot läheltä, vilaukselta, ennen kuin se löi. Pyö-reät, leukaa kohti voimakkaasti suipentuvat kas-vot, pieni pystyyn nouseva nenä, sen alla leveät karkeat viikset. Silmät olivat kapeat ja vinot. Ata-maani. Mies oli lähtöisin jostakin idästä, eteläi-sen Venäjän aroilta, Mongooliasta tai Siperiasta, paimenten ja jurttien maasta, jonka Björk tunsi

12

valo kuvista. Sadoista valokuvista, valokuvausle-vyistä ja filmi negatiiveista, joita hän oli nähnyt isänsä kehittävän, tutkivan ja järjestelevän.

– Jätetäänkö nämä ja lähdetään etsimään? ky-syi Martti.

Maahan lasketun öljylyhdyn valossa Björk näki, että konstaapelit olivat vanginneet nuoren miehen ja vanhemman naisen. Niillä oli laihat il-meettömät kasvot. Miehellä oli yllä paksu musta palttoo ja lippalakki ja naisella pääliina, karkea-kutoinen hame ja suuri harmaaraitainen villa-röijy. Ne näyttivät erinomaisen tavallisilta, niin kuin melkein kaikki viinan salakuljettajat.

– Ei sitä saa enää kiinni, sanoi Björk. – Mutta siltä jäi takki.

– Aha, sanoi Martti ja yski. Se oli hengästy-nyt. – Ehkä me saadaan näistä kahdesta jotain irti. Konstaapelit vie ne tyrmään Terassikadul-le ja huomenna komisarius puhuttaa. Meiltäkin pääsi yksi pakoon, sellainen pitkänhuiskea sälli. Mutta lasti on tässä. Eikä ole pieni. Pomohan rat-keaa suorastaan hymyilyyn kun kuulee.

Martti osoitti rattaita, joiden päältä oli kääritty likaista kangasta sivuun. – Olivat kuljettavinaan vaatekaappeja. Ne on ahdettu täyteen neekeri-poikia. Myyntiarvo on melkein viisitoista tuhatta markkaa. Sinun kasvoissa on muuten verta.

13

Björk tunnusteli nenänalustaan. Sormet tapa-sivat tahmean ihon. Hän kaivoi toisella kädellä taskusta nenäliinan, pyyhki sillä suunympärystä, viiksiä ja leukaa ja painoi sen sitten nenää vasten.

– Sain nyrkistä, hän sanoi.Onneksi hän oli kietonut kaulaansa mustan vil-

laisen liinan, joka varjeli paitaa ja päällystakkia. Meteli oli kutsunut päitä ikkunoihin, ja joku

tokkurainen mies oli työntynyt paitahihasillaan kadulle. – Ei tässä ole mitään ihmeteltävää, sanoi Martti ja tuuppi miestä kevyesti taakse päin. – Pidätettiin rosvot ja saatte nyt nukkua yönne rauhassa. Herra palaa vain vuoteeseensa, ettei kylmety.

– Shaakkelin byylari, painu shkogeen, emmäo mikää herrrra, mies jupisi mutta katosi kuiten-kin pihaansa.

– Niille pitäisi puhua niiden omaa kieltä, sa-noi Martti matalasti ja vilkaisi konstaapeleihin.

– Kun ne astuu palvelukseen, ne meinaa pidät-tää heti kun joku sanoo saakelin byylari, tai saa-kelin jepari, sanoi Martti myöhemmin, kun he kuljettivat kahdestaan hevosta ja mustiksi maa-latuilla kymmenen litran pirtukanistereilla las-tattua kuormaa kohti Pitkääsiltaa. – Ja sitten oli-si vankilat hetkessä täynnä kattoa myöten. Kun ne saa kokemusta, useimmat niistä tajuavat, että

14

lain valvomisesta tulee vaikeaa, jos joka asiasta riehaantuu.

Tajuavatko, tuumi Björk. Ettei Martti ilmaissut vain oman toiveensa. Mutta hyvin se suoriutui työstään. Sillä oli arvo valtaa, kun se oli pitkä ja leveä ja kaikuvaääninen ja sodassa taistellut ja haavoittunut. Se jos kuka oli oikeassa paikassa ylikonstaapelina, vaikka maalaismullikat ja nuo-ret kukonpojat sitä kyräilivätkin.

Siitä tulisi vielä komisaario. Komisaario Ek-man. Jos se ei menettäisi uskoaan.

–  Virosta tämäkin lasti on kuljetettu, näöstä päätellen, jatkoi Martti. – Auta armias, kun meri sulaa ja ne pääsevät taas veneillä joka paikkaan. Mutta kyllä rekiinkin mahtuu tavaraa. Ja niiden julkeus vain kasvaa. Pitää tarkastaa, onko tämä puhdasta, vai myrkyllistä, niin kuin Surakka väitti. Saisi enemmän miehiä tutkimaan juttua, jos joku myrkyttää tahallisesti kansalaisia meta noolilla.

Surakka oli ilmiantaja, luisen kova ja syn-keä mies. Surakan perheestä oli kapinan jälkeen ollut hengissä vain Surakka itse ja sen veli. Ne olivat molemmat liittyneet vajaa vuosi sitten sala kuljettajajoukkioon ja veli oli sairastunut ja tullut sokeaksi juotuaan kuormasta. Surakka oli alkanut hautoa kostoa Atamaaniksi kutsuttua trokari pomoa kohtaan, ja kuukausi takaperin se

15

oli ottanut yhteyttä poliisiin ja paljastanut jouk-kion reitit ja toimitusten aikataulut.

Martti oli pidättänyt Surakan aikaisemman takavarikon yhteydessä antaakseen sille alibin ja suojan Atamaanilta.

Atamaanista oli poliisilla erittäin vähän tie-toa. Oikeaa nimeä ei tunnettu, ei oleskelupaik-kaa eikä ulkomuotoa, yhtä piirrettä lukuun ot-tamatta.

Atamaani ei elänyt leveästi. Se ei ajanut pirssillä ympäri kaupunkia, tepastellut esplanaadeilla silkkipytty päässä ja kaunis nainen käsipuoles-sa ja johtanut mukamas kunniallista liike yritystä kuten jotkut salakaupalla rikastuneet. Se toimi piilossa, tai valheellisen ulkomuodon alla, eikä kukaan osannut päätellä, minne sen keräämät voitot menivät. Ennen Surakkaa kukaan ei ollut kielinyt siitä. Surakkakaan ei tiennyt, kuka Ata-maani itse asiassa oli ja miltä se oikeasti näytti. Paitsi että silmät olivat vinot. Niitä ei saanut naa-mioiduksi. Kiinalainen, Surakka oli sanonut. Samanlainen kuin ne palmikkopäät, joita tsaarin Venäjä toi sota-aikana Suomeen rakentamaan varustuksia ja kaatamaan metsää.

Atamaania pelättiin kuin paholaista, oli Surak-ka sanonut, koska se oli niin outo ja oudon nä-köinen ja koska se itse ei pelännyt mitään. Se oli

16

mukana merellä, ja maallakin jos tarvittiin, ku-ten tänään, kun lastia vietiin uuteen varastoon. Se heilutti pistoolia tai muunlaista tuliluikkua ja ajoi ja piiskasi toisia kuin hullu kapteeni sodassa. Sanottiin että se oli tappaja, mutta koska se oli niin salaperäinen, ei tiedetty varmasti, kenet se oli tappanut tai tapattanut. Se ei ollut vielä kos-kaan ampunut kohti poliisia.

– Huhut väittää, että se kuljettaa ja kauppaa myös huumausaineita, sanoi Martti. – Atamaani.

– En ihmettelisi, sanoi Björk.– Sinä näit sen. Se on iso edistysaskel. Sitäkö

varten tulit mukaan?– Tarkoitus oli saada se myös kiinni.– Onko se ryssän vakooja? Eikö ne asiat kuulu

Eekoolle?Björk pudisti päätään. – En minä tiedä mitä

kaikkea se on. Mutta sillä saattaisi olla tietoja, jotka kiinnostaa minua.

– Sinun pitää kirjoittaa minulle siitä kuvaus.– Kyllä se käy. Voin yrittää piirtää kuvankin.

Silmät ja nenän muistan ja kasvojen muodon. Viikset ja kulmakarvat saattoivat olla liimalla kiinni.

Martti nyökäytti kohti takkia, jota Björk kan-toi yhä käsivarrellaan. – Ja sinun pitää antaa tuo minulle. Se on todistuskappale.

17

– Martti, mehän ollaan ystävät. Sallitko, että katson sitä ensin vähän tarkemmin? Tuon sen si-nulle vielä tänään, iltapäivällä.

Martti rypisti otsaansa. – Etkä ota taskuista mitään pois.

– En ota.–  Tiedän että sinä luet siitä enemmän kuin

meidän ryhmä. Ne eivät osaa sitä mitä sinä. Kalle, jos saat selville jotain mikä – –

– Niin kerron sinulle.Matka jalkaisin ja hevosta taluttaen kaupungin

halki kesti lähes tunnin ja yö oli kääntynyt vaaleam maksi, kun he saapuivat vaunujen kans-sa Oxygenolin tehtaan eteen Vladimirinkatu kolmeenkymmeneen. Talon kellarissa säilytet-tiin poliisin takavarikoimia väkijuomia. Sana oli kulkenut pääpoliisikamarilla päivystäville ja kaksi konstaapelia oli heitä vastassa. Ne saivat kantaa pirtukanisterit kellariin. Martti jäi valvo-maan operaatiota.

Björk puolestaan vaelsi takkeineen Vladimi-rinkatua pitkin takaisin Heikinkatua kohti, ylös jyrkkää rinnettä, jota hän oli laskenut kelkalla iso-veljensä Tapanin ja pikkuveljensä Uskon kanssa Albertinkadulle asti ja jäisellä kelillä pitemmälle-kin, sen jälkeen kun isä ja hyvät ajat olivat palan-neet ja he olivat muuttaneet makki ämpäreiden

18

kadulta tänne, mäen laelle, siistiin, mukavaan kivitaloon, jossa Usko ja äiti ja Ester-serkku yhä asuivat. Hän kulki ohi entisen kotinsa, josta katu kääntyi taas alaspäin, ohi Wulffin paperikaupan, Reaalilyseon ja Suomalaisen yhteiskoulun, kun-nes pääsi Läntiselle Heikin kadulle.

Primulan kahvilassa sytyteltiin jo valoja.Luonnollinen sarastus jäisi valjuksi, koska tai-

vas oli pilvien peitossa. Se ei haitannut Björkiä. Hän ei pitänyt kirkkaasta auringonvalosta eikä päivän keskelle osuvista tunneista. Päivän aikana hän teki päivätyötään. Hänen omaa aikaansa oli ilta, yö ja varhainen aamu. Yö oli vaarallinen niil-le, jotka eivät olleet tottuneet öisin liikkumaan, mutta se oli kaunis, kaunis niin kuin kissat, tai niin kuin salaperäinen solakka nainen mustas-sa kapeas sa satiinipuvussa, kimaltava itämaalai-nen turbaani päässään ja kyynärpään yli ulot-tuvat mustat sormikkaat käsissään. Harva näky sai Björkin mielen yhtä romanttiseksi kuin har-maansiniseen yösumuun kääriytynyt Pohjois-ranta, syksyisin, tai kevään korvalla kuten nyt, sen talot, joiden ääriviivat ja värit sulivat toisiin-sa kiinni, maidonvaaleana lepäävä meri, ja katu-lyhdyt, joiden heijastukset maalasivat veteen himmeitä nauhoja, katu lyhdyt, jotka säteilivät usvan keskellä pehmoista, kultaista valoaan kuin

19

saaret, joihin oli tarttunut luvuton määrä taivaal-ta pudonneita tähtiä.

Oli vuodenaikaan nähden lauha sää. Vie-lä pari viikkoa sitten oli pakastanut ja yöt olivat olleet hyydyttävän kylmät. Aleksanterinkadulla Björkiä tervehti Elannon puotien suunnasta tul-viva vastapaistetun leivän tuoksu, hänen tuli näl-kä ja hän joudutti askeliaan, ylitti Senaatintorin vinottain ja luikahti työpaikkansa editse Niko-lainkadulle.

Hänen vuokra-asuntonsa oli numero viidessä-toista, ylimmässä kerroksessa, mistä näki meren, kirkon ja melkein koko kaupungin.

Kotona hän ensi töikseen pesi kasvonsa ja kä-tensä saippualla ja tutki nenänsä tilan. Pientä tur-poamista, mutta nenän selkä ei ollut arka eikä si-sään painunut. Hyvä. Hän arvosti nenänsä muo-toa. Seuraavaksi hän tarkasti takin ja paidankau-luksen. Ne olivat puhtaat, vain kaulaliinassa oli pari veritahraa. Hän sytytti praasun kakluuniin ja huoneen lämmetessä meni keittiöön, pani tu-len pieneen kaasukeittimeen ja kiehautti annok-sen suola vettä, jossa hän liottaisi kaulaliinan tah-rat, ja sen jälkeen pannullisen kahvia. Ateriak-seen hän paistoi kaksi kananmunaa sianihrassa – voi oli ollut kaupasta lopussa – ja herutti ne paksun ruisleipäviipaleen päälle.

20

Varhaisaamiaisen vahvistamana hän ryhtyi tutkimaan Atamaanin takkia.

Se oli tummanharmaata, sileää villaa, ja lyhyt ja vartalonmyötäiseksi leikattu kuin rakuunan takki, mutta siinä ei ollut kaluunoita tai koristeita. Piilonapitus oli yksirivinen ja koruton. Nappien oli täytynyt olla ennen heidän kohtaamistaan auki, koska mies oli pystynyt luiskahtamaan ta-kista niin nopeasti ulos. Takissa oli lampaannah-kainen turkiskaulus ja turkisvuori. Päässään Ata-maanilla oli ollut tumma turkislakki, luultavasti kriminnahkaa, jonka alta ei näkynyt tukkaa. Tak-ki oli kulunut, mutta hyvin hoidettu. Merkintää ompelimosta tai vaatturista ei löytynyt.

Björk veti ohuet pumpulihansikkaat käteensä ja alkoi tutkia taskuja, kaulusta ja takin sisäpuolta ja hihoja hitaasti ja huolella. Atamaani oli luopu-nut takista helposti, joten tuskin mitään tärkeää löytyisi. Mutta Björk luotti siihen, että kukaan ei osannut ajatella aina kaikkea.

Ja hänellä oli välineet katsoa tarkasti ja säilyt-tää kaikki tieto tarkasti.

Hän rakasti mitättömiä yksityiskohtia ja my-kiksi kuviteltuja esineitä, jotka puhuivat sille, joka osasi tehdä päätelmiä. Tästä yksityisestä into-himosta kertoivat tietyt kirjat ja kansiot korkeas-sa kirjahyllyssä, pieniä pulloja, lasiputkia ja pos-

21

liinikuppeja sisältävä puulaatikko vuoteen alla ja vaatekaapin alahyllylle varastoidut erivahvuiset suurennuslasit, Zeissin mikroskooppi ja Kodak Autographic 2A -merkkinen paljekamera. Mik-roskoopin ja kameran hän oli tuonut mukanaan ulkomailta.

Havaintonsa hän kirjoitti seikkaperäisesti muistiin.

Jälkeenpäin hänellä oli aikaa nukkua parin tunnin verran ennen kuin vihreän ja valkoisen linjan raitiovaunut alkoivat kolista alhaalla ka-dulla sen merkiksi, että hänen oli noustava, pe-seydyttävä, kiillotettava kengät, harjattava puku, puettava puhdas paita, otettava salkku ja lähdet-tävä tekemään työtä, josta hän sai virallisen palk-kansa.