1

NUMERO 13

PARAS SUKU

TAATA NORDSTRÖMIN SUKUSEURA RY:N JOULUJULKAISU 2009

2

PELTOMAA RAILI JOULUTOIVOTUS

Joulu taikaa, laulu raikaa joka tuvas, ja o luvas: Lunt ja pakkast jos se o matkas täsä ilmastoinni ajas. Tontut häärii, mones vajas, lahjoi käärii…

tehre töit, valvoi öit, et olis lapsil

paljo lahjoi. Kaikkee hyvää! Kinkkuu ja soppaa ku ei vaa jäis kaikki kroppaa! Raili

SUKULEHTI SIIRTYI ”VERKKOON”

Sukuseura päätti ensimmäisen kerran kokeilla nettilehteä. Mitäs pidätte? Tämän vuoden joulujulkaisun sivumäärä on ennätysmäi-nen, ensimmäisen kerran yli kolmekymmentä. Sen postituskustannus olisi jo huomattava, samoin painatus. Jä-senmaksujen kertymä ei enää riitä lehden painattamiseen, Suuri osa lukijoista on tottuneita netin käyttäjiä, oikeat sivut löytyvät helposti. Toisaalta taas monet eivät ole eläissään tietokoneeseen koskeneetkaan. Siispä toimituskunnalta pieni joululahjavihje. Tulosta sivut sukulai-sellesi, jolla ei ole mahdollisuutta käyttää nettiä. Vuoden 2009 teemana on Mantan sukuhaaran esittely. Lämmin kii-tos ahkerille kirjoittajille. Paras Suku –lehden toimituskunta toivottaa teille kaikille Iloista Joulua ja Ikimuistoista Uutta Vuotta 2010! Päivikki Lehtihalme os Uusitalo (Taata>Kalle>Esko )

3

LULU JA PANU TOIVOTTAVAT KAIKILLE SUVUN LEMMIKEILLE OIKEIN HYVÄÄ JOULUA! Rakkaat sukulaiset ! Vuoden pimeimpään aikaan syttyvät monet kynttilät ja pihatuikut luomaan lämpöä ja valoa ihmismielen iloksi. Joulun juhlaa kuvaavan kynttilän elävä liekki on kauneinta joulun-vieton tunnelmaa. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu kynttilän sytyttäminen omaisten haudoille. Erityisesti nyt muistamme kaikkia talvisodassa kaatuneita vainajia. Tunnemme suurta kunnioitusta heitä kohtaan. He antoivat kaikkensa isänmaan puolesta. Heidän uhrauksensa ansiosta saam-me elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Jos näet sankarihaudalla tuulen sammuttaman kynttilän niin sytytä se uudelleen palamaan ja vietä hiljainen, kunnioittava hetki ja mieti niitä olosuhteita, jossa sankarivainaja oli 70-vuotta sitten. Nyt saamme viettää joulua lumisessa pakkasilmassa eli oikeata van-han ajan juhlaa. Toivotan kaikille sukulaisille hyvää ja rauhallista Joulua sekä onnel-lista Uutta Vuotta. Muistakaan halata toisianne ! Esko taustila

PS. Lulun (Miss Eckerö vuodelta 2009) ja Panun elämää voit seurata linkistä http://lulun.vuodatus.net/ .

4

ISÄN KANSSA PYÖRÄILEMÄSSÄ 1960-LUVUN PIHLAVASSA Sukuseuramme puheenjohtaja soitteli ja pyysi katsomaan Antin arkistosta ennen julkaise-mattomia valokuvia lehteen. Sukuseuran sihteerinä kävin Antin luona ja selasimme satoja kuvia läpi. Harmillista, kuvia on paljon tallella, mutta tietoja ei ole keitä kuvissa olevat hen-kilöt ovat. Osassa kuvista löytyi vuosiluku, vanhin 1918. Muutamassa kuitenkin oli jotain tietoja julkaistavaksi seuraavissa joululehdissä. Olen syntynyt 1962 Eurajoen Sydänmaan kylässä. Muutimme 1965 takaisin Poriin ja Pih-lavaan, kunnes 1986 rakentaessani ensimmäistä omakotitaloani selvisi, että asuimme kui-tenkin Enäjärven kaupunginosan puolella. Olen aina pitänyt itseäni pihlavalaisena. Pihlavaan muutettuamme asuttiin äitini tädin mökissä, kunnes omakotitalomme valmistui 1967. Lapsen muistikuvat ovat ihmeellisiä, 3 – 4 vuotiaasta tapahtumia on jäänyt mieleeni. Kyläsaaren ”lepokodissa” on vietetty ilmeisesti Kalle tuffan syntymäpäiviä, on kesä ja au-rinko paistaa. Pihalla Tuhkasen Liisa ja Sinikka. Kotimme on rakenteilla ja isä on ujuttanut raudoituksen sidoslankoja, minä palautin lanko-jen päät takaisin isälle. Polkupyörillä mentiin isän kanssa Wikstenin talouskaupalle katsomaan äitiä, joka oli työssä kassalla. Ostettiin salmiakkiaski, maksoi muistaakseni 17 penniä. Siitä siirryttiin naapuriin Antin ja tuffan luokse. Antin rakennus vaikutti isolta ”linnalta”, rappuset yläkertaan, tuffani Kalle istui harmaapäi-senä keittiön pöydän ääressä. Mentiin Antin alakertaan talliin. Porattiin jotain isoja reikiä Antin käsin veivattavalla pylväskoneella. Istuin vanhan mopon päällä, pyysin isää osta-maan sen minulle. Ei suostunut. Jatkettiin matkaa pyörillä Manta tädin luokse, se oli jännä matka pikkupojalle. Juuri polku-pyörää ilman apupyöriä oppimaan ajaneena Halssin mäkeä alas. Esko-isä muistutti jatku-vasti: ” Muista sanoa: Päivää, vastaan tuleville ihmisille, ja hattu pois päästä”. No, eihän minulla ollut kuin sen aikainen ”lippis”. Manta tädin luona oli sellainen pienistä hirsipalikoista koottava koriste, ilmeisesti aitta tai linnunlauta. Sen kanssa vietin aikaa keittiössä Heidin kanssa. Isällä oli turinoitavaa tädin kanssa. Pari vuotta vanhempana rohkaisin itseni ja kysyin Antilta suoraan, myisikö hän mopon mi-nulle. Isä, äiti ja Antti suostuivat ostoaikeisiini. Olin varmaan kylän ylpein 9 – 10- vuotias mopon omistaja Pihlavassa Kirjoittaja Kallen sukuhaarasta, Jyrki Uusitalo Taata >Kalle>Esko>Jyrki

5

MANTAN SUKUHAARAN VAIHEITA

Amanda Adelina Nordström (s.1887). Juho ja Fredri-ka Nordströmin ylpeä tytär meni naimisiin puuseppä Eeli Thurmanin (s.1872) kanssa vuonna 1904. Eeli oli syntyjään Yyteristä, perheestä, jonka jäsenet olivat kuu-luja kädentaidoistaan. Thurmanit olivat rannikon ruot-sinkielistä pikkuporvaristoa, joilla ei ollut maaomaisuut-ta. Sen sijaan he olivat varsin herraskaisia tavoiltaan. Manta puolestaan uskoi kuolemaansa asti maaomai-suuden kaikkivoipaisuuteen ja piti maanomistajia muita parempina. Miehensä sukua hän vielä vanhanakin hy-väntahtoisesti naureskellen kuvasi herranpaskaan as-tuneiksi. Mahtoi olla epäsäätyinen avioliitto! Avioliitto oli kuitenkin ilmeisen onnistunut vaikka kulttuurierot välillä aiheuttivatkin pientä hankausta – ainakin aluksi. Nuorta liittoa koeteltiin myös oman kodin puuttumisella; paris-kunta asui ensimmäiset vuodet yhdessä Eelin äidin – hänkin Amanda - ja nuorempien sisarusten kanssa. Ensimmäinen lapsi Aune Ester syntyi tammikuun 28. päivänä 1905 fammun kodissa. Hallussani olevista asiakirjoista selviää, että Eeli Thurman ja vaimonsa (allekirjoituksessa A.A.) ostivat 20.1.1906 Frans Wilhelm Blomsterilta ja vaimolta (allekirjoituksessa vain B) Asuin ja Ulko huoneet joita on 2 Asuin rakennusta sekä Navettarivi ja Talli ynnä Sauna rakennus, Puodi ynnä Puu liiteri Kaikki yhden tuhannen kahdeksan Sadan (1,800) Suomen markan hinnasta josta heti kaupan tehtyä makset-tu (800) markka ja loppu summa 1 päivänä Huhtikuuta 1906, jolloin myös ostaja saa huonet vastaan ottaa. (Ote kauppakirjasta) Kauppaehtoihin kuului, että Blomsterin oli oikeus korjata sen laihon minkä hän on kylvänyt ruista 8 kopan kylvö. Samassa kauppakirjassa on maininta, että isäntä on vapa-uttanut Blomsterin seuraavan vuoden veronmaksusta, ja että hän saa kaikki Sannan mitä hälle on. Kauppaa seuraa myös Tikapuut ja Palohaka. Sekä Palo Ämpärit. Todistajina olivat F H Nordström ja ? ? Grönroos (epäselvät etukirjai-met). Viimeisenä kirjoituksena on Lantmeetari Uusi talo J.G. Nordström ja puumerkki. Vali-tettavasti paperista puuttuu pala, josta selviäisi, missä ominaisuudessa Taata on puu-merkkinsä piirtänyt. Takasivulta löytyy merkintä kaupan lopullisesta maksusta 31. p, mutta kuukausi ja vuosi puuttuvat repaleisuuden vuoksi. Myyjien puumerkit sekä todistajien nimi-kirjoitukset näkyvät hyvin. Muistan kuulleeni, että mummulan rakennukset on siirretty jostakin muualta. Ainakin ker-rottiin, että ulko-ovi oli ollut keittiön puoleisella päätyseinällä. Kukahan tietäisi? Rakennukset olivat, mutta tontti puuttui. Sen hankinnasta kertoo Wuokra välikirja, jonka ovat puumerkein allekirjoittaneet Pihlavassa 13. p. Helmikuuta 1906 Lantmeetari Uusi talo J.G. Nordström Sekä Emäntä Fretriga Matilda, Todistajat F.H. Nordström (kirjoitti sama) ja Johan Steenvall (puumerkki) sekä tietysti ostajat Eli Thurman vaimo Amanda Thurman.

Eeli ja Manta, v. 1904

Esteri v. 1910

6

Taata vuokrasi 50 vuodeksi Tontti maan ynnä Karja laitumen. Tontti sijaitsee Wiinahami-nan Pellon takana jota Eteläpuolelta vasta Wallijaakolan Raja, Idän puolla Muurari F.W. Nordströmin, Pohjois puolella Wiiki, sekä lännes Wiinahaminan mäki. Karjalaidun ynnä tontti maan suuruus on noin 18 kapan alaa, Peltomaata samoin 18 kapan alaa eli yhteen-sä 36 kapan alaa elli 59 ¼ Aaria. (Ote Wuokravälikirjasta) Ehtoihin kuului, että vuokraa maksettiin 18 Smk vuodessa, ja se oli maksettava vuosittain 25. maaliskuuta alkaen 1907. Ote kiinnityspöytäkirjasta 19.2.1906 todistaa, että vuokraus vahvistettiin kiinnityksellä Ulvilan ynnä muiden kuntain talvikäräjillä. Vuokra-aika jäi lyhyek-si, sillä Juho Kustaa Nordström kuoli 22.7.1908, jolloin vuokrasopimus luonnollisesti rau-kesi. Ote lainhuudatuspöytäkirjasta 17.2.1915 kertoo monia mielenkiintoisia asioita. Siinä tosin on ainakin yksi ilmiselvä virhe – vai olisiko uskottavaa, että vainajan kuoleman jälkeen teh-tävä kalunkirjoitus olisi tehty jo ennen kuolemaa eli 5.6.1908. Eiköhän vuosiluku ole 1909? Joka tapauksessa Juho Kustaa Nordström oli testamentilla sulkenut perinnöstään pois lapset ensimmäisestä naimisestaan (lainaus pöytäkirjan liitteestä). Nämä perilliset olivat asianmukaisesti moittineet testamenttia, mutta kihlakunnanoikeus oli kumonnut heidän nostamansa kanteen. Näin ollen Uusitalo niminen 1/16 Lantmeetarin tilasta –kiinteistö jaet-tiin siten, että leski sain puolet ja toinen puoli jaettiin lapsille. Tytär Amanda sai siis 1/10 Uudestatalosta eli Tuurelan. Vanhempi tytär Maria Loviisa Hjulgren peri samoin 1/10 eli Mäkelän. Perintöriita pitkitti lopullista lohkomista. Maaliskuun neljäntenä päivänä 1914 Karl Hjulgren ja vaimonsa Maria myivät Mäkeläksi kutsutun kymmeneksen Uudentalon rustitilasta Porin maaseurakunnan Kokemäensaaren kylässä 4500 markan kauppahinnasta mallityöntekijä Eli Thurmanille ja hänen vaimolleen Amanda Thurmanille. Kauppaa seurasi metsä siinä kunnossa kuin oli, muttei rakennukset. Ostajille jäivät maksettavaksi kaikki kaupan ja lohkomisen rasitukset, mutta olivat he toi-saalta oikeutetut nostamaan alustalaisten verot ja päivätyöt. (Otteita kauppakirjasta) Eeli ja Manta rahoittivat Mäkelän oston 4500 markan lainalla, jonka saivat Yyterin kartanon työnjohtajalta Samuel Viktor Sjöroosilta 20.3.1914. Sjöroos haki talvikäräjillä kiinnityksen Mäkelän ja Tuurelan tiloihin velan vakuudeksi. Velka tuli maksettua etuajassa siten, että se oli lopullisesti maksettu maaliskuussa 1922. Sitä ennen 15.2.1917 olivat Tuurela ja Mäkelä kolmannen lainhuudatuksen jälkeen lopullisesti Eelin ja Mantan omaisuutta. Huvittava huomio ensimmäisen lainhuudatuksen pöytäkirjanotteesta: Mantan nimi on systemaatti-sesti Ellen Amanda, vaikka kaikissa liiteasiakirjoissa, jotka asiaan liittyen on pöytäkirjaan kopioitu, on nimi oikein Amanda Adelina. (Saman huolettomuuden olen huomannut van-hoissa kirkonkirjoissa) Mäkelän ja Tuurelan tiloilla oli ostettaessa mäkitupalaisten voimassaolevia vuokraso-pimuksia, joita uudet omistajat jatkoivat. Mäkelään kuuluivat Rantalan, Fridlundin, Stenholmin ja Waltosen mäkitupa-alueet. Ne myytiin Torpparilain-nimellä tunnetun maankäyttölain perusteella loka-marraskuussa 1921 entisille vuokraajilleen. Tuurelaan kuuluva Koskisen mäkitupa-alue myytiin kesäkuussa 1922. Myöhemmin myy-tiin vielä tontti kauppias Oinoselle 1923 se-kä toinen tontti leski Maria Ojaselle 1924. 1.6.1923 ostettiin Kalle Uusitalolta suulin mäen palsta, joka lienee ns. Pellonkedon suulin ympäristö. Tämän jälkeen Tuurelassa

Thurman v. 1949

7

ja Mäkelässä ei tapahtunut muutoksia ennen 1950-luvulla tapahtunutta tien alle jäävän alueen pakkolunastusta, kunnes tilat myytiin Porin maalaiskunnalle 23.11.1960. Alkuvuosiin mahtui paitsi kodin ja konnun hankin-taa myös perheenlisäystä. Aimo Veli syntyi 20.4.1911 ja Sisko Annikki 23.8.1914. Samana päivänä alkoi ensimmäisen maailmansodan suuri taistelu Venäjän ja Saksan keisarikuntien välillä. Aulis Antero syntyi 8.1.1921 ja Armi Aulikki 27.12.1923. 29.12.1927 syntyi Pikku-Anneli, jon-ka kohtaloksi koitui kätkytkuolema jo 4.1.1928. Hänestä kerrotaan, että hän oli harvinaisen kaunis lapsi, joka oli niin enkelin näköinen, ettei sitä ollut tänne tarkoitettu. Sisarussarjan viimeisenä syntyi Paula Anneli 31.3.1930. Eeli teki elämäntyönsä Ahlströmin konepajalla mallipuuseppänä. Hän oli ”millinkymmeneksen” -tarkkuudestaan kuulu ammattimies, jämpti ja tun-nollinen Ahlströmin suvun palvelija, niin kuin oli suurin osa hänen sisaruksistaankin. Eeli oli sahal-la töissä, tosin ei missään reekoolissa vaan kone-pajalla, ja se erotti hänet tavallisesta rahvaasta – taustan lisäksi. Eelin puhtaudesta ja hienoudesta olen kuullut tarinan jos toisenkin. Esimerkiksi kun hän tuli töistä, hän peseytyi huolellisesti niissä alkeellisissa pesutiloissa, jotka huushollista löytyi ja – ihme ja kumma – vaihtoi työvaatteet fiinimpiin. Niin ei todellakaan ollut tapana muualla ympäristössä. Iltaisin oli silmienpesuseremonia, Huushollissa oli erityinen silmäfati, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen. Tähän sere-moniaan kuului, että Manta seisoi puhtaan hantuukin kanssa assisteeraamassa. Mukulat kävivät illalla viimeksi pikkulassa isänsä kanssa. Näihin reissuihin kuului mm tähtitaivaan havainnointia tai lintujen iltaäänien tunnistamista. Jos luonto ei antanut havainnoitavaa, Eelillä kyllä riitti kerrottavaa historiasta tai sellaisia juttuja, joita nykyisin kutsutaan kansan-perinteeksi. Eelin garderobiin kuului bonjour, jota käytettiin vierailulla tai jos kotiin tuli vie-raita. Tuttavapiirin herrat nauttivat toteja fiinisti, lauloivat gluntteja, Fredmanin epistolan viisuja. Bellman oli melkein kotijumala. Eeli kävi myös teatterissa ja konserteissa. Työvä-entalolla näyteltiin operetteja. Sinne Eeli meni Esterin kanssa, joka oli yhtä musikaalinen kuin isänsä. (Äitini oli vielä yli 90-vuotiaana siitä kateellinen, hän ei koskaan päässyt mu-kaan!) Nämä kertomukset ovat vanhempien lasten kokemuksia ja muistoja. He palvoivat Eeliä vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Asialla saattaa olla toinenkin puoli, jos käännetään tarkastelukulmaa. Talossa, jossa harjoitettiin maataloutta, olisi pitänyt olla mies. Se rooli tuntuu jääneen Mantalle ja joillekin lapsille, sukupuolesta riippumatta. Vaik-ka Mantakin todennäköisesti kuului Eelin palvojiin, hän myös välillä kiukutteli ja tuiskahteli. Silloin Eelillä oli tapana sanoa itseään pidemmälle Mantalle: Suuri muija ei ol’ muut’ ko huoneen kauhistus ja perunai’ surma. Johon Manta aina vastasi: Kaunistus, Eeli! Kaunis-tus! Huumoria siis oli heidän välillään ja se varmaan hioi pahimpia särmiä. Eeli kyllä piti paikat kunnossa, samoin talouden tarvekalut, mutta maanviljelijä siinä taloudessa oli Man-ta. Thurmanin pellot olivat varsinaisia ”kivierämaita”; pienempää ja suurempaa musaa löy-tyi vuosikymmenien perkaamisen jälkeenkin vielä. Oman kokemukseni mukaan jokaista perunanmukulaa kohti nousi kaksi kiveä. Äitini muistaa, miten aina, kun teki mieli piirtää tai leikkiä, lyötiin käteen ämpäri ja komennettiin pellolle kiviä noukkimaan. Sama kokemus oli

Aimo v.1912

8

Auliksella ja Armilla. Luultavasti talossa ei ollut omaa hevosta, sitä lainattiin Uudestatalosta työtä vastaan. Näin oli ainakin Eelin kuoleman jälkeen. Tietääkö joku tästä asiasta? Vuonna 1917 alkoi maailmansodan vaikutus talouteen tuntua Suomessakin. Teollisuus-paikkakunnilla vähennettiin työvoimaa tai jopa suljettiin tehtaita. Samanaikaisesti epätyy-dyttävät maanomistusolot aiheuttivat yhteiskunnallista liikehdintää. Tilannetta pahensi Ve-näjän epävakaa tilanne, keisarikunnan kuolonkouristukset tuntuivat täälläkin.Syksyllä 1917 alkoivat lakot ja rettelöinti myös Pihlavassa. Eeli ei lakkoillut, Ahlströmin uskollinen palveli-ja. Se ei tiennyt hyvää, niinpä Manta saattoi uhkaillun ja pelkäävän miehensä aamulla töi-hin ja haki illalla kotiin. Mantalla oli rouninki, Browning-pistooli taskussaan ja kaikki sen tiesivät. Ilmeisesti ei kellään ollut syytä epäillä, etteikö hän olisi sitä tarvittaessa käyttänyt. Ainakaan pilkkahuutoja suurempaa vastustusta ei esiintynyt. Olot olivat kuitenkin suhteelli-sen rauhalliset eivätkä paikalliset punaiset syyllistyneet väkivaltaisuuteen. Tilanne muuttui sisällissodan alettua. Porin seudulla mellasti lähinnä Turun tienoilta lähtenyt joukkio, joka koostui ns irtolaisista, pikkurikollisista ja muusta joutoväestä. Tämänkaltaiset joukkiot pää-asiassa syyllistyivät niihin raakuuksiin, joista myöhemmin syytettiin kaikkia punakaartilai-sia. Pihlavassakin oli laadittu tappolistat, joista löytyivät sahan herrojen ja asemapäällikön lisäksi niin Eelin kuin Kalle Uusitalonkin nimet, muiden muassa. Hyvin tunnettu on tarina siitä, miten Uudentalon neuvokkaat ja rohkeat nuorimmat tyttäret Aina ja Elle onnistuivat pelastamaan muiden paitsi sahan herrojen hengen. Tunnettu on myös tarina Mantan roh-keudesta, kun punakaartilaiset tulivat Eeliä pidättämään. Onneksi mukana oli paikallisia, jotka ottivat Mantan uhkauksen tosissaan ja saivat muutkin uskomaan, että sen naisen kanssa ei ollut leikkimistä. Vuoden 1918 jälkeen Pihlavassakin oli puna-orpoja ja leskiä. Oli myös niitä, joiden huolta-jat olivat vankileireillä. Elintarviketilanne oli huono kaikilla, mutta punaisten perheillä eri-toten. Manta antoi maitoa tai leipää, vaikka säännöstelystä johtuen omakin jauhomäärä oli 5 henkiselle perheelle riittämätön. Kun häntä siitä moitittiin, hän aina vastasi, että ei ole muijai ja mukulai syy jos äijät tappelee. Olojen vakiintuessa Thurmanilla elettiin koh-talaisen turvallista elämää. Ei voinut olla ta-loudellista estettä sille, ettei äitini, joka me-nestyi hyvin koulussa, saanut mennä Poriin oppikouluun. Syynä oli se, että tyttären koulu-tusta ei pidetty tarpeellisena – pojathan olivat aivan eri asia. Esterillä ei ollut haluakaan koulunkäyntiin, lahjoja ehkä olisi ollut. Hän halusi ja meni nuorena naimisiin Viljonsa kanssa. Nannu oli sinnikäs ja meni omin luvin pääsykokeeseen ja pääsi Porin yhteiskou-luun. Muutaman kuukauden ajan hän sitä kävi, mutta rahaa junalippuun saati koulutar-vikkeisiin hän ei kotoa saanut. Aluksi hän kul-ki lainatulla polkupyörällä. Jossakin vaihees-sa oli pakko pyytää rahaa. Rahan sijaan Manta lykkäsi leipätaikinatiinun eteen ja il-moitti, että siinä on likkalapselle koulua. Ei siinä auttanut opettajan suositukset, ei tyttären itkut. Manta oli sanansa sanonut. Ihmettelen Ee-liä, joka oli sivistyneen miehen maineessa.

Eeli v. 1932 (viimeinen kuva Eelistä)

9

Pikku-Annelin kuolemasta alkoi Thurmanin perheen onnettomuuksien aika. Pienen ajan sisällä kuolivat Esterin ja Viljon lapset Altti 18.8.1931 ja Ulla 8.5.1933. Suunnatonta surua lisäsi Eelin kuolema. Hän kuoli 60-vuotiaana sydäninfarktiin 2.9.1932. Manta jäi 45-vuotiaana leskeksi neljän alaikäisen lapsen kanssa, joista Nannu jo tosin 18-vuotias. Nuo-rin oli vasta 2-vuotias. Joskus minusta on tuntunut, etteivät Esteri ja Nannu koskaan toipu-neet näistä surun vuosista. Nuoremmat eivät ehkä traumatisoituneet yhtä syvästi. Mantalla ei ollut juurikaan tuloja, mitä nyt muutamasta lehmänkantturasta sai maitotiliä. Hän oli enemmän kuin koskaan yksin talonpidon ja perheen kanssa. Pakaririvissä oli ajoit-tain vuokralaisina yksinäisiä työmiehiä, jotka saattoivat joissakin töissä auttaakin. Aimo oli jo aikuinen mies, mutta hänen kiinnostuksensa ei kovasti riittänyt kotiasioiden hoitamiseen. En ihmettele, että Manta oli valmis sopivan miehen ilmaantuessa ajattelemaan toista avio-liittoa. Se mahdollisuus meni myttyyn aikuisten lasten raivokkaan vastustuksen vuoksi. En tiedä oliko mies niin sopimaton kuin väitetään vai oliko syynä lasten epärealistinen pyhi-myskuva isästään, jonka muistoa ei saanut liata.

Sota-aika koetteli kansaa mo-nella tavalla. Mantan kaksi poi-kaa olivat sodassa, mutta hän ei joutunut kokemaan Maija-sisarensa tuskaa. Tosin Aulis haavoittui, mutta kykeni kuiten-kin sodan jälkeen jatkamaan opiskelua. Joskus minusta on tuntunut, että sota-aikana Man-ta ns nousi jaloilleen. Ehkä hä-nen luontainen rohkeutensa palasi, ja sillä oli käyttöä.

Manta 60 vuotta, v. 1947

Viinahamina 1930 luvulla

10

Vuoron perään myös tyttäret olivat lottina sota-toimialueilla. Sodan jälkeen Manta oli mukana erilaisissa yhdistyksissä, joista tiedän Martta-toiminnan olleen hyvin rakas harrastus. Elämällä oli vielä yksi kova isku Mantalle; Aimo kuoli 26.4.1948. Se oli isku, josta ei Mantankaan lu-juudella tahtonut selvitä. Manta aloitti yli 60-vuotiaana vielä kerran elämän pienen lapsen, Aimon tyttären Lean äitinä. Luulen, että Lean kanssa hänellä oli ensimmäisen kerran aikaa nauttia äitinä olemisesta. Mitä vanhemmaksi Manta tuli, sitä enemmän hän tuntui nauttivan elämästä. Hän kävi retkillä ympäri maata, mm sisareni Tarun kanssa hän teki pitkän automatkan Kuusamon kautta So-dankylään 1967, siis 80-vuotisjuhliensa jälkeen. Kun Thurmanin tilat oli myyty 1960, jäi Mantalle elinikäinen oikeus asua kodissaan. Hänen olisi ollut paljon mukavampaa muuttaa nykyaikai-sempiin tiloihin, mutta rakkaus maahan tai itse-päisyys esti sen. Rakennukset rapistuivat vähi-tellen, joka paikka repsotti, mutta koti oli kuiten-kin aina ordningissa. Kun terveys alkoi iän myö-

tä huonontua, oli asumisen epämu-kavuus - uunilämmitys harakan-pesäksi kuluneessa talossa, huono kaivovesi, ulkohuussi, huonot pe-sumahdollisuudet lahoavassa sau-nassa - iankaikkinen huolen aihe muualla asuvien lasten mielessä. Jokaisella oli enemmän kuin tar-peeksi oman elämänsä kanssa. Siksi olisi ollut helpotus, jos mummu olisi suostunut muuttamaan turvalli-sempiin oloihin. Ei hän suostunut, ennen kuin sairaus pakotti; ensin Porin keskussairaalaan ja lopulta Kyläsaaren vanhainkodin vuode-osastolle, missä hän kuoli 18. päi-vänä helmikuuta 1971.

Manta 60 vuotta, v. 1947

Manta 80 v ja Kaarina (18.6.1968)

11

KASTEPUVUN TARINA 25.10.2009 kastettiin Porissa Tuuli Maria Veneranta, Heidi Thurmanin ensimmäinen lapsenlapsi. Tuuli Maria on Heidin nuo-remman pojan Kallen ja vaimonsa Teijan esikoinen. Heidin vanhempi poika Elmo vaimonsa Kikan kanssa sekä Teijan sisar Miia ovat pikkuisen kummit. Tuuli Marian ensimmäinen juhlapuku oli sama kaste-mekko, jossa hänen isänsä on kastettu. Puvulla on pitkä historia. Lähes täsmälleen 69 vuotta aikaisemmin, välirauhan aikana, pukua käytettiin ensim-mäisen kerran kastepukuna kun minut kas-tettiin Porissa Maija-tädin kodissa. Ne ris-tiäiset olivat monella tapaa poikkeukselliset paitsi ajankohdan myös monien tausta-asioiden vuoksi. Aivan tarkkaan en tiedä, miksi juuri Maija-tädin koti oli valittu juhla-paikaksi, mutta oletettavasti se oli tilakysy-mys. Ehkä Porissa oli helpompi saada pappi kastetilaisuuteen kotiin kuin Pihla-vassa. Tai ehkä vain yksinkertaisesti Maija-täti oli silloin suvun kokoava voima. Paikalla oli paljon sukua; kummien Lahja ja Viljo Kangassalon sekä Kerttu-Liisa Uusitalon ja Aulis Thurmanin lisäksi paikalla olivat varmuudella ainakin Esko Uusitalo, Esteri ja Viljo Saimén, Anneli Thurman sekä ”villit Hjulgrenin pojat”, joihin ilmeisesti laskettiin myös Ju-hani ja Olavi Kangassalo. Äitini Annikki tietysti oli paikalla, samoin Manta-mummuni. Sen sijaan isäni ei ollut paikalla, hän makasi Lahden keskussotilassairaalassa. Varmaan pai-kalla oli monia muitakin sukulaisia. Oletan että myös Uudentalon Taimi-täti on ollut paikal-la, koska hän oli äitini nuoruudessa monesti ollut hänen ”hyvä haltijansa”. Tilaisuudesta ei ole minun tietääkseni kuvadokumenttia. En liioin ole löytänyt kastetodis-tustani, vaikka äiti on huolella tallettanut monia muita lapsuusdokumenttejani. Sen sijaan olen kuullut ratkiriemukkaita kertomuksia juhlan kulusta. Milloin Esko, Aulis, Esteri ja Anne-li joko kaikki yhdessä tai pienemmällä porukalla tapasivat, aina jossakin vaiheessa he ul-voivat naurusta muistellessaan ristiäisiäni. Ilmeisesti juhlan pääosan varastivat kastettaval-ta ’prinsessalta’ nuo ”Villit Hjulgrenin pojat”. Juhlatilassa oli korkea kakluuni ja siinä upeat pellinnyörit. Voiko parempaa liaania olla nuorille tarzaneille? Salissa oli ilmeisesti myös palmuja tai muita isoja kasveja, joista syntyi ilmiselvä viidakko. Todennäköisesti tarzanit olivat harjoitelleet taitojaan jo aiemmin ja päättivät nyt antaa näytöksen, olihan yleisöä yl-täkyllin. Kertomukset vaihtelevat siitä, koppasiko Esko vai Aulis yhden tarzanin ilmasta ennen kuin tämä olisi sukeltanut kastemaljaan. Palmut ainakin olivat huojuneet kuin tai-fuunin kourissa. Tunnen sukuni taidot tarinaniskijänä, pieni liioittelu maustaa hyvää juttua. Muistan elävästi, miten Saimeenska ja Aulis ulvoivat naurusta kyyneleet silmissä muistel-lessaan suurta juhlaani. Pappi ei ehkä hyvällä muistanut melkein katastrofiin päättynyttä seremoniaa. Yhtä kaikki, sain nimen ja varmaan myös kasteen. Erityisiä kastepukuja alettiin käyttää 1700-luvulla yläluokan lapsilla. 1800-luvulla myös muut säätyläiset hankkivat kastepuvun, joka oli suvun aarre. 1900-luvulla kastepuku alkoi yleistyä, mutta ei sitä kaikilla vielä ollut. Monilla seurakunnilla oli lainattava puku, jota lähes

Tuuli Maria Veneranta (25.10.2009)

12

kaikki kastettavat lapset käyttivät. Thurmaneilla ei sen enempää kuin Raivioillakaan ollut omaa kastepukua, joten kaunosielu äitini aloitti uuden aikakauden tehdessään esikoisel-leen ikioman puvun, joka tuli palvelemaan kymmeniä lapsia. Välirauhan aikaan ei ollut vie-lä pahin pula, mutta varmaan oli jonkinlainen ongelma löytää sievää kangasta kastemek-koon. Rouva Inga Hjorth lahjoitti kauniin kihlajaispuvun. Puku oli 20-luvun muotia. Kaunis sveitsiläinen käsin kirjottu batisti oli pelkkää liehuketta. Äiti kokosi liehukkeista kauniin kas-tepuvun, jossa kastettiin kaikki sisarukseni, suurin osa serkuista, monet pikkuserkut ja naapurin lapset, jopa muutama ventovieraskin pikkuihminen. Valitettavasti läheskään kai-kista puvun käyttäjistä minulla ei ole tietoa saati kuvaa. Olisinkin kovin onnellinen, jos sai-sin kuvia mahdollisilta käyttäjiltä.

Minun jälkeeni seuraava puvun käyttäjä oli siskoni Taru, joka kastettiin Tampereella 2.8.1942. Siitä ti-laisuudesta on kuva, jossa äitimme sylissään Taru sekä isosisko Marja-Riitta. Ulla syntyi helmikuun 6. päivänä 1944. Se oli ns suurpommitusten ensim-mäinen päivä. Ullan ristiäisistä 27.2.ei tiettävästi ole kuvaa. Isä oli rintamalla eikä ilmeisesti ollut läsnä ristiäisissä, niin kuin ei ollut Tarunkaan. Sen ajan isyys oli kovin karua! Kun kolmen ”harjoittelu-kappaleen” jälkeen syn-tyi Veli-Pekka, se olikin sen suuruusluokan ta-paus, että ristiäiset tuli kunnolla kuvattua. Ris-tiäiset olivat Marian päi-vänä 25.3.1946.

Tarun ristiäiset (2.8.1942)

Lean ristiäiset v. 1944

Vilma, päällään 110 vuotta vanha isoisän äidin, Mai-leenan puku (heinäkuu

2009)

Vilma ja Taru (heinäkuu 2009)

13

Sota oli päättynyt, isät olivat palanneet perheiden elämään – ja kuviin (eivät kaikki). Harri syntyi heinäkuussa 1950. Ristiäiset pidettiin kesähuvilalla Aitolahdella. Paikalla oli sukua mm Kalle-eno, Maija täti Olavin kanssa, Manta-mummu ja Lea, Kirjavaiset, Anneli ja Aulik-sen perhe. Saiménit olivat paikalla ilman muuta, koska heidän kanssaan vietettiin kaikki kesät. Kuvia on varmasti otettu, koska Aulis oli paikalla, mutta missä ne ovat. Vesa-Jukka syntyi ensimmäinen marraskuuta 1953. Veskun syntymä osui tosi kiireiseen aikaan; oma-kotitalo piti saada asuttavaan kuntoon mahdollisimman pian. Isä teki järjettömän pitkää päivää, ensin omissa töissään Messukylän autokoritehtaalla, illat ja yöt rakennuksella. Äiti oli vielä muutama tunti ennen pojan syntymää rakennushommissa, polki fillarilla kotiin, lämmitti saunan ja lähti sitten pyöräyttämään yli viisikiloisen pojan. Vesku kastettiin tutussa puvussa tapaninpäivänä 1953. Kuukautta myöhemmin muutimme omaan taloon. Jari syn-tyi 27.4.1956 ja kastettiin kotona kauneimman kevätkesän sunnuntaina. Kummankin nuo-remman veljen ristiäisistä on kuvat olemassa, mutta en ole niitä onnistunut löytämään.

Pukua käyttivät myös Risto-Juhani Saimén eli Saimeenin Jussi (1945), Auliksen pojat Ilkka (1945, kuva), Pertti(1949) ja Timo, jonka ris-tiäiset kesäkuussa 1952 olivat myös mum-mun 65-vuotisjuhlat. Lea Thurman kastettiin maamme historian rankimpiin kuuluvana syk-synä 1944. Tuskin mitään ristiäisjuhlia voitiin silloin järjestää eikä Aimo-isäkään ole pääs-syt mukaan. Kuva onneksi otettiin. Paikalla olivat Aulis-eno, Uudentalon Taimi-täti ja Es-ko. Manta-mummu pitää Leaa sylissään. Ku-va on harvinainen, sillä Lean äiti Hilja eli His-su on kuvassa mukana. Kuva on myös en-teellinen: mummusta tuli myöhemmin Lean todellinen äiti.

Veli-Pekan ristiäiset v. 1946

Mummu ja serkukset, Timon ristiäiset v. 1952

14

Dokumenttien puutteessa en tiedä täsmällisesti, kuinka paljon puvun käyttäjiä on. Myös jotkut Rai-vion suvun muista lapsista kastettiin siinä. Olimme sotaa paossa isän kotitalossa Ruovedellä helmi-kuun lopun pommituksista syyskuun välirauhaan 1944. Sinne oli majoitettu myös evakkoperhe, jon-ka vauva ainakin käytti yhteistä mekkoamme. Muistan myös minulle tuntemattoman naisen, joka tuli pyytämään mekkoa lainaksi kun oli kuullut jol-takin tutun tutulta, että ’kyllä se Raivion rouva sitä lainaa’. Niin kuin sitten lainasikin – ja sai jotensa-kin rähjääntyneenä takaisin. Pula-aikana oli luon-tevaa lainata lähes ventovieraille. Heidin poika Kalle oli viimeinen tämän kastepuvun

käyttäjä ennen Tuuli Mariaa. Olin ollut siinä uskos-sa, että puku on jo hyvin hauras. Olin onneksi vää-rässä. Minun esikoiselleni tehtiin 1965 uusi puku, joka taas on palvellut suurta joukkoa serkuksia sekä Raivion että Porraksen suvuissa. Nyt on me-nossa jo pikkuserkkujen sukupolvi. Viimeksi siinä kastettiin 2.4.2009 syntynyt Otto Aatu Johannes Haavisto, Taru Nopparin tyttären Nooran ja mie-hensä Ville Haaviston toinen lapsi. Mutta se onkin jo osa uutta tarinaa… Marika P

Ilkan ristiäiset v. 1945

Tuuli Maria ja Heidi-mummu (25.10.2009)

Otto (lokakuussa 2009)

Vilma ja Otto (19.11.2009)

15

TALVISODASTA Talvisota alkoi ilman vaihtoehtoja, se päättyi rauhaan ilman vaihtoehtoja, ja siinä välissä oli 105 vaihtoehdotonta päivää. (Risto Lindstedt, Suomen Kuvalehti, 27.11.2009) Puheenjohtajamme pyysi, että jompikumpi perheeni kadettiupseereista kirjoittaisi jutun talvisodasta tähän lehteen. Nuorempi on sukupolvensa upseereiden tavoin niin tiukasti kiinni nyky- ja tulevien uhkien analysoinnissa ja maanpuolustusjärjestelmien globaalissa muutoksessa, ettei aihe ole relevantti. Talvisodan historia tunnetaan, veteraaneja kunnioi-tetaan, mutta se ei anna mitään ”kättä pitempää” tulevien uhkien torjuntaan. Vanhempi on niin kiinni oman lehtensä toimittamisessa, ettei aika riitä. Kaiken lisäksi minä olen perheen ainoa sotahistorian harrastaja. Harrastan niin tosissani, että luen jopa aiheesta tehtyjä väi-töskirjoja ja tutkimuksia – ja niitähän riittää.

On tarpeetonta käydä läpi talvisodan tapahtumia, sillä nyt – päinvastoin kuin vielä 80-luvulla –70 vuoden takaista sotaa muistetaan, muistellaan ja ennen kaikkea tutkitaan arkis-tojen avauduttua. YLE on tuottanut loistavaa ohjelmistoa varsinkin radioon (YLEn ykkö-nen), mutta myös TV:n dokumentteina. YLEn arkistojen aarteita löytyy netistä, samoin kaikki ohjelmat. Yllä lainattu ote on Suomen Kuvalehdestä, joka on tuottanut nettisivuilleen talvisodan aikaista arkistomateriaaliaan. Viime vuosina on tehty merkittävää tutkimusta viime sodistamme. Vuonna 1999 herätti kovasti huomiota FT Lasse Laaksosen väitöskirja Todellisuus ja harhat: Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopus-sa 1940. Laaksonen jatkaa myyttien ennakkoluulotonta kaatamista kirjassaan Eripuraa ja arvovaltaa, Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatuskirjat, 2004). Jo 50-60 –luvun vaihteessa ilmestyi eversti Wolf H. Halstin erinomainen trilogia viime so-distamme. Sen ensimmäinen osa kuuluu jokaisen talvisodasta kiinnostuneen perusteoksiin kuten eversti Palojärven kuuluisa Kollaa kestää tai Yrjö Jylhän Kiirastuli. Unohtaa ei sovi Antti Tuurin Talvisotaa ja Pekka Parikan siitä tekemää elokuvaa. Nämä ovat kuitenkin läpi-kotaisin tuttuja asianharrastajille, sen sijaan kannattaisi tutkia uudempaa tuotantoa. Evl Heikki Tiilikaisen Talvisodan jäinen loppunäytös (Ajatuskirjat, 2005) kertoo trillerin tavoin lähes kokonaan vaietuista Kotkan ja Virolahden edustalla käydyistä taisteluista. Entä, mitä tiedätte neuvostoliittolaisen vastapuolen tunnoista? Jotakin kertoo esim neuvostoliittolai-sen politrukin Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioona. Se on hyytävä kertomus Lemetin mottiin jääneen neuvostodivisioonan tuhosta. Kauheudesta huolimatta ei välillä tiedä pitäi-sikö itkeä vai nauraa, kun politrukit saamansa tehtävän mukaan raportoivat divisioonan edetessä, miten se tuhosi ja valtasi milloin minkin ”lujasti linnoitetun kaupungin”. Meidän tietojemme mukaan kyseessä oli yleensä muutaman savun kylä. Juuri ilmestynyt, Timo Vihavaisen ja Andrei Saharovin toimittama Tuntematon talvisota Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot (Edita, 2009) ja Antero Holmilan toimittama Talvisota muiden silmin (Atena, 2009) tuovat uutta tietoa talvisodasta. Miksi kirjoitan pitkän luettelon kirjoista kun pitäisi helskytellä sadastaviidestä kunnian päi-västä, Raatteesta, Summasta, Taipaleesta? Siksi, että tuo helskyttely ja kalskuttelu kiukut-taa minua. Mitä enemmän olen lukenut historiallisista tositapahtumista, mitä enemmän olen kuunnellut talvisodan läpikäyneiden kertomuksia, sitä enemmän inhoan tyhjäksi kalut-tuja sananparsia, sitä hölmömmiltä kuulostavat ontot juhlapuheet. Viime aikoina joka toi-nen markkinapelle tai puolitaitoinen poliitikonplanttu ovat viljelleet ”talvisodan henkeä, kunnian päiviä, kaveria ei jätetä” –sloganeja tietämättä ja tuntematta niiden taustaa. Se on veteraanien ja koko talvisodan läpikäyneen kansan halveksimista. Onneksi ei juuri enää löydy kenraaleita, jotka itsenäisyyspäivän puheeseen mahduttavat kaikki nuo kalutut käsit-teet. Sataviisi kunnian päivää oli välirauhan aikana ilmestyneen kuvateoksen nimi. Siinä kerrot-tiin kuvin ja lyhyin tekstein juuri päättyneestä sodasta, siitä, mitä silloin tunnettiin syvällä

16

kansan sielussa. Se oli terapiaa lyödyille. Se ylläpiti tuntoa oman taistelun oikeutuksesta. Silloin, vuonna 1940, se oli oikea ja täsmällinen nimi päättyneelle taistelulle. Tämän nimen käyttöoikeus pitäisi kieltää muilta kuin talvisodan kokeneilta. Muiden pitää luoda jotakin uutta ja itsenäistä, milloin haluavat kunnioittaa isoisien ja -äitien taistelua. Raatteen tie, Summa, Taipale, Kollaa – legendoja jo aikanaan. Mutta niiden lisäksi oli pal-jon muita nimiä; Tolvajärvellä saavutettiin ensimmäinen merkittävä voitto; Viipurinlahdella helsinkiläinen Ässärykmentti taisteli viimeisillä voimillaan sodan viimeiset päivät ja näin esti Viipurin motittamisen. Edellä olen maininnut Kotkan edustan taistelut. Laatokan saarissa menettivät kokonaiset kyläkunnat parhaassa iässä olevat miehensä (mm Rantasalmi so-dan viimeisenä päivänä). Entä kotirintama? Suurimpien kaupunkien tuhot tunnetaan, mutta moniko tietää esimerkiksi Iisalmen tuhoista. Paikkojen nimiä on satoja. Miehet palelivat ja kärsivät yhtä paljon olipa taistelun paikka mikä tahansa. Kodin menetys oli yhtä kovaa ii-salmelaiselle kuin viipurilaiselle.

Talvisodan henki on jotakin, jota Jyrki Katainen ei saa käyttää poliittisena argumenttina. Eikä kukaan muukaan. Talvisodan henki tai sen syntyminen on mystinen juttu. Se on mer-killinen esimerkki ryhmäenergiasta. Ihmeelliseksi sen tekee se, että kansa oli sodan edellä vieläkin sisällissodan kahtia jakama. Syvä trauma oli hoitamatta. Luokka ja varallisuusjako olivat jyrkkiä. Asevelvollisuusikäisistä suuri osa oli aliravittuja, huonosti koulutettuja ja va-rustettuja. Armeijassa oli jyrkät luokkaerot, ei se ollut mikään kansanarmeija. Stalin laski sen varaan, että punaisen osapuolen pojat ottavat ”sosialistiset vapauttajat” ilomielin vas-taan. Arvio oli puna-armeijalle kohtalokas virhe. Työväenliikkeen täysi tuki Suomen poliitti-selle johdolle oli talvisodan hengen peruskivi. Toinen merkittävä asia oli liikekannalle-panojärjestelmämme, jonka mukaan joukot muodostettiin pienemmästä suurempaan mies-ten asuinpaikan mukaan. Saman kylän pojat taistelivat rinnakkain. Kaveri tunnettiin oikeal-la ja vasemmalla. Kaverin hyvät ja huonot puolet tiedettiin. Kaveriin saattoi luottaa kun tunsi. Tämä järjestelmä tosin koitui monen paikkakunnan traagiseksi tappioksi. Täysosuma

Talvisodan rauhan kyyneleet 13.3.1940 Ässä-rykmentti Tervajoella

17

yhteen korsuun saattoi tyhjentää yhden kylän parhaassa iässä olevista miehistä. Yksi tais-telu saattoi harventaa kokonaisen pitäjän mieseloa. On murehdittu, ettei tämän päivän nuorista olisi talvisodan taistelijoiksi. Turha huoli! Talvi-sodan kaltaista taistelua ei enää voi kehittyä, muita kriisejä kyllä. Sotateknologia on muut-tunut ja meitä ympäröivä maailma kutistunut. Tämän päivän uhat ovat suuria: ilmastokata-strofi, taloudelliset ja poliittiset kriisit, niiden aiheuttama hallitsematon maahanmuutto, ter-rorismi. Suomen uhkakuvien ennusteen top 10–listalla täysimittainen sota on vasta viimei-senä. Tämän päivän nörttisukupolvi on varustautunut vähintään yhtä hyvin kuin aliravitut, keisarivallan aikuisilla aseilla taistelleet esi-isänsä. Tästä on muuten tutkimuksiakin tehty: kaivakaapa kirjastosta VT Juha Mälkin väitöskirja Herrat, jätkät ja sotataito. Sitä voi verrata puolustusvoimien koulutusosaston tuoreisiin tutkimuksiin. Talvisodan taistelijoita syvästi kunnioittaen, kalskuttelua vältellen Marika P

18

JOULUN SALAISUUS Pidin joulukirkkoa päiväkodin väelle. Kysyin, mitä jouluun liittyvää lapset näkivät seurakun-takodissa. Yksi huomasi kuusen, toinen kynttilät, kolmas joulukoristeet ja neljäs seimiase-telman. Mutta eräspä lapsi kiljahti: sitten täällä on vielä joulupukki! Ihmettelin, missä hän näki joulupukin, vaikka minä en Korvatunturin valkopartaa ollut nähnyt. Lapsi kimitti: "pukki onkin katolla. Siksi sinä et voi huomata häntä." Pienet silmät havaitsivat taas kerran paljon enemmän kuin aikuisen mielikuvituksettomat sielunpeilit. Samalla nuo silmät löysivät jotain olennaista itse joulusta. Jouluun liittyy paljon kätkettyä ja salaista. Osa kätköistä avataan jouluna. Joulun suurin salaisuus paljastui kuitenkin ihmisten keskellä, mutta monetkaan eivät silloin huomanneet sitä. Harva muisti Raamatun ennustuksia tulevasta Pelastajasta, kun köyhä nainen työläismiehensä kanssa vaelsi Galileasta kohti Betlehemiä. Joku ehkä sääli heidän väsymystään, muttei sentään nähnyt pariskunnassa mitään taivaallista. Kun Maria laski vastasyntyneen pilttinsä seimeen, vain Joosef ja eläimet katselivat. Jumala lähetti enkelinsä kertomaan, mistä oli syvimmältään kysymys. Enkeli julisti kesken työtä ja yötä yllätetyille paimenille: teille on syntynyt Vapahtaja. Paimenet tosin tunsivat lupauksen tulevasta Pelastajasta, mutta tuskin jaksoivat uskoa niin suureen ihmeeseen. Nyt he sitten saivat kehotuksen mennä tapaamaan vastasyntynyttä lasta varmistuakseen enkelin sanasta. Tänä jouluna moni viettää juhlaa läheisten kanssa, rauhoittuu, saa kokea hyviä hetkiä. Joulun perimmäinen Sanoma tavoittaa meidät kuitenkin siitä riippumatta, kuinka hyvin kaikki ulkonaisesti onnistuu. Jumalan rakkaus koskee sinuakin. Jumalan Poika tahtoo tulla sinunkin joulusi Herraksi. Pirjo Tiira Pihlavan seurakunnan kappalainen

19

MANTAN LAPSISTA

Aune Esteri eli Essu syntyi 28.1.1905. Essu oli kaunis lapsi, jolla oli ihana lauluääni. Essu kävi kiertokoulua, niin kuin tapa silloin oli. Jostakin syystä Essun muusta koulunkäynnistä ei koskaan puhuttu. Ehkä se ei ollut niin tärkeä asia kuin parille myöhemmin syntyneelle. Essu oli isänsä suosikki, varmaan juuri musikaalisuutensa vuoksi. Essu löysi yhtä musikaalisen miehen, Viljo Alarik Hamilkar Saiménista, joka oli syntynyt 21.12.1902. Viljo oli hyvin erikoisen perheen poika. Isä oli ”kulttuurin moniottelija” Wilhelm Saimén, joka oli mm sanomalehden toimittaja ja kirjallisuusarvostelija. Manta vas-tusti jostakin syystä avioliittoa rajusti. Äitini esitti taannoin oletta-muksen, että Manta tiesi jotakin epäedullista isä-Saiménin tervey-destä ja piti sitä esteenä. Viljon äiti Maria oli kotoisin kulttuurisuvus-ta. Hän kertoi kiehtovia tarinoita, joita en lapsena valitettavasti kaik-kia ymmärtänyt. Hän oli ollut mm laulamassa kuorossa, joka esiintyi Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästys -oopperassa itsensä Ka-januksen johdolla. Mantan vastustuksesta huolimatta häät pi-dettiin, mutta ei suinkaan kotona vaan Uu-dessatalossa 5.9.1925. Ensimmäinen lapsi oli poika, Altti Uolevi, joka syntyi 3.6.1926. Ulla Tuulikki syntyi 28.7.1929. Nuori pari asui aluksi vuokralla huoneessa, jossa keit-täminen tapahtui kolmijalan päällä kakluunin pesässä. Viljo teki koko työuransa Porin sähkölaitoksella. En tiedä oliko hänellä kou-lutusta sähköhommiin vai oliko hän työssä oppinut ammattimies. Minun muistiini on jää-nyt Viljo ajamassa sähkölaitoksen tummalla autolla, jonka takaovesta pääsi työkalutilaan. Siellä oli ainakin tolppakengät. Se viittaa sii-hen, että Vili oli linja-asentaja. Mutta kyllä hän osasi myös korjata sähkölaitteita kuten säh-kösilitysraudan tai vetää uuden johdon kesämökin vintille. Esteri hoiti lapsia, lauloi kuoros-sa ja oli sydämestään lotta. Viljon rakkain harrastus liittyi VPK-toimintaan. Saiméneilla oli kesähuvila Kokemäenjoen joen rannalla. Luulta-vasti Huvilajuopa oli se paikka. Heillä oli myös ”paatti”. Nämä sei-kat kertovat jonkinlaisesta varakkuudesta. Elämä olisi voinut ollut suoraa ja silleet, vaan ei ollut kauan. Altti sairastui elokuussa 1931 aivokalvontulehdukseen. Mukana oleva kuva on otettu sairastu-mista edeltävänä päivänä. Siihen aikaan ei ollut antibiootteja, joilla tappava bakteeri olisi saatu lannistettua. Altin sairaus oli raju ja nopea. Hiukan ennen loppua lapsi rauhoittui ja Esteri tuuditti häntä sylissään laulamalla Paimenpojan sunnuntai -laulua. Kun laulu päättyi, lapsi nukkui – ikiunta. Altti kuoli 18.8.1931. Isku oli hirveä, mutta onneksi oli Ulla lohduttamassa. Vuotta myö-hemmin Eeli kuoli varsin nopeasti sydänhalvaukseen. Se oli uusi isku isän tytölle Essulle, mutta pahempaa oli tulossa. Seuraavana keväänä Ulla sairastui kurkkumätään. Se oli paljon lapsia tappanut tauti vielä minunkin lapsuudessani. Rokotetta tähän tautiin ei ollut vielä keksitty, eikä antibioottejakaan ollut. Ulla-parka kuoli 8.5.1933.

Saiménin perhe v. 1946

Auli Aimon paatissa 1930 luvulla

Altti, Ulla, Anneli, Armi, v. 1931

20

Kerrotaan, että Viljon tukka tuli yhdessä yössä harmaaksi. Essulla oli valtava suru lapsien menettämisestä, mutta surua lisäsi pelko Viljon murtumisesta. Viljo joutui tekemään yö-päivystyksiä, jolloin Esteri oli aina mukana valvomassa valvovaa miestään. En tiedä var-muudella, mutta luulen huvilasta luopumisen liittyvän tähän murhenäytelmien ketjuun. Essun oli löydettävä lapsien menettämisen korvaukseksi paljon toimintaa. Saiménilla oli 30-luvulla jonkin aikaa kauppa, jossa Armikin oli harjoittelijana. Lottatyö antoi sisältöä elä-mään, varsinkin kun sitä harjoitti niin intensiivisesti kuin Essu teki. Ennen sotia Essu ja Vili muuttivat upouuteen kerrostaloon Antinkadulla. Porilaiset tunsivat sen nimellä Pirtulinna. Sodan aikana Essu sai näyttää osaamisensa. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa hän oli rin-tamalla vastuutehtävässä muonittamassa eteneviä joukkoja. Hänellä oli karmaisevia juttuja tuolta ajalta. Ne on onneksi tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkistoon. Asemasotavaiheessa hän oli päällikkötehtävissä edelleen rintamalla. Armi oli hetken aikaa hänen alaisenaan rintamalottana. Veljet Aimo ja Aulis olivat samalla suunnalla, joten sisa-ruksista saatiin kuva lottakanttiinin edustalla kesällä 1943. Viljo taisteli viestiporukoissa Rukajärven suunnalla. Sodan jälkeen Essulle kävi kuin Raamatun Saaralle, hän synnytti poikalapsen vanhoilla päivillään, kuten itse sanoi. Risto Juhani eli Jussi syntyi 23.3.1945. On selvää, että Jussi oli ihme. Ihmelapsen taakkaa hän sai kantaa koko elämänsä, ilman muuta syytä kuin vanhempiensa kova koh-talo. Jussi oli monella tapaa lahjakas, mutta ei kaikessa. Sitä vain ei saanut millään tavoin tuoda esiin. Me kaikki serkut opimme heti, että Jussi oli ylivertainen, eikä meistä kukaan sitä lapsena edes kyseenalaistanut. Ei varmaan ikätoveri Ilkka sen paremmin kuin Pekkakaan olisi koskaan uskaltanut voittaa Jussia. Tai jos voitti vaikkapa juoksussa, se johtui Jussin jalkaan tulleesta kivusta tms. Rakastavat vanhemmat tekivät kaikkensa silottaakseen Jussin tien niin sileäksi, ettei sellaista oikeassa elämässä ole. Yhtä he eivät voineet an-taa: Jussi kirjoitti lapsena joka joulu joulupukille. Toivelistalla oli aina ensimmäisenä siskovauva. Sitä hän ei koskaan saa-nut. Ylioppilaaksi päästyään Jussin piti aloittaa Helsingin yliopistossa, mutta tilapäinen työ en-siaskeleitaan ottavassa ATK-maailmassa vei miehen. Jussi meni naimisiin Kristiina Vilan kanssa vuonna 1966. Kristiina oli lahjakas musiikinopiskelija Karkusta, missä Saimeneilla oli kesämökki vuodesta 1953. Saimenit muuttivat nuoren parin myötä Helsinkiin. Jussi oli kärsinyt lapsuutensa ainoan lapsen yksinäisyydestä, mitä nyt serkut ja kaverit sitä tuskaa lievittivät. Siksi hän hankki Krissen kanssa kunnon perheen. Hanna, Tuukka, Isa, Jenni ja Janne syntyivät vuosina 1967 -1981. Lapsenlapset olivat suuri ilo myös Essulle. Viljo ehti iloita vain Hannasta. Raskaat menetykset eivät vieläkään loppuneet, sillä Viljo kuoli 31.5.1969. Essu ja Vili olivat lähdössä Harri-veljeni ylioppilasjuhliin, kun Vili jäi kotipi-hallaan peruuttavan kuorma-auton alle. Esteri näki kaiken kotiparvekkeeltaan. Esteri oli mukana lottajärjestön työssä koko sen toiminta-ajan. Kun järjestö lakkautettiin, sen perintöä jatkoi Työmaahuolto ja Suomen Naisten Huoltosäätiö. Kummankin toimin-nassa Essu oli mukana. Nämä järjestivät mm olympialaisten kenttämuonituksen, missä Essu oli mukana. Kun Rintamanaisten liitto perustettiin, oli Essu yksi perustajajäsenistä. Sitä ennen joukko rintamanaisia oli jo toiminut ilman isoa ääntä, Essu yhtenä joukosta.

Jussi, merimies v. 1950

21

Rankka sairaus nujersi ikuisen taistelijan Helsingissä 2.5.1987. Jussi kuoli pitkän sairau-den jälkeen 18.2.1997. Esteri ja Viljo kaikkine lapsineen on haudattu Poriin. Aimo Veli syntyi 20.4.1911. Olen joskus ihmetellyt, miksi Esterin ja Aimon ikäero oli niin pitkä; ehkä taloudellinen tilanne, kodin hankinta ja muut sellaiset syyt. Aimo oli lapsena heikko ja arka, mutta myös melkoinen veijari. Joku ristiriitaisuus hänessä oli koko lyhyen elämänsä. Lapsena hän onnistui luikertelemaan irti ikävistä töistä, joita muiden piti ehdoitta tehdä. Hän oli Mantan lempilapsi niin kuin Esteri oli Eelin. Hän oli teknisesti lahjakas, kaik-ki koneet olivat rakkaita. Hänellä oli moottoripyörä ja -vene. Hyvin varhain hän hankki elo-kuvakoneenkäyttäjän lupakirjan. Siinä hommassa hän hankki ylimääräistä tuloa kalliitten harrastustensa rahoittamiseen. Hän oli töissä porilaisessa sähkö- tai urheiluliikkeessä, jonka nimeä en tiedä. Kun radio tuli markkinoille, oli Aimo heti mukana toiminnassa niin radioamatöörinä kuin radioiden rakentajana ja korjaajana. Aimo oli nuorena varsin puoleensavetävän näköinen. Hän oli loistava tanssija ja osasi käyttäytyä hienosti. Ei siis ollut ihme, että hänellä oli toinen toistaan kauniimpia tyttöjä kin-tereillään. Hänen osin tuhoutuneessa albumissaan, jota äitini vuosikymmenet on säilyttä-nyt, on kuvia todellisista kaunottarista. Jostakin syystä hän ei halunnut kuitenkaan sitou-tua. Olen ymmärtänyt, että ainakin jossakin määrin myös alkoholilla oli osansa hänen elä-mässään. Tuskin se nuorempana oli muuta kuin kieltolain mukanaan tuomaa seikkailunha-lua. Aimo ja Annikki olivat erottamaton pari, jopa niin, että Nannun piti päästä kiertokou-luun nelivuotiaana koska Aimokin meni. Aimo ja Nannu taisivat kasvaa käsi kädessä lap-suus- ja nuoruusvuodet. Sota pilasi monen miehen elämän. Aimo ei haavoittunut ruumiillisesti, mutta sielu sai ehkä pahemmat kolhut kuin tiedettiinkään. Sodan lopulla, 1.4.1944, Aimo solmi tyypillisen sota-avioliiton Karjalasta kotoisin olevan, mutta Helsinkiin eva-kuoidun (?) Hilja Toivosen eli Hissun kanssa. Hissu oli ek-soottinen kaunotar. Muistan, miten hän oli aina kauniisti kammattu ja meikattu. Siihen aikaan naiset eivät yleensä-kään ”maalanneet”, mutta eri-tyisen pahana sitä pidettiin so-ta-aikana kun kaikesta tärke-ämmästäkin oli pula. En muista nähneeni kellään tuntemallani tädillä punaisia kynsiä. Hissulla oli ja ne olivat pitkät. Minulla on sellainen mielikuva, ettei mummu tai suku ottaneet His-sua avosylin vastaan. Minä kui-tenkin muistan hänet kauniina, ystävällisenä ja iloisena. Tämä liitto tuotti maailmaan Lea Tellervon 6.8.1944. Avioliitto päättyi, kuten oli alkanutkin, pikaisesti. Aimo erosi Hissusta 6.11.1945. Suku ei Hissusta sen koommin kuullut. Rauha ei tuonut rauhaa Aimolle. Töitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Moni perhe oli lahjoit-tanut radionsa rintamalle korsujen viihdykkeeksi. Aimo korjasi ja rakensi uusia radioita ko-koilemalla osia sieltä täältä. Sellainen Aimon rakentama radio komeassa isäni tekemässä kaapissa oli meilläkin aina 50-luvun puoliväliin asti. Samoin hän rakensi polkupyöriä.

Aimo ja Hissu v. 1944

22

Aimo solmi toisen avioliiton Helga Maria Frimanin kanssa 23.11.1946. Minä ja siskoni Taru olimme morsiustyttöjä Kalevassa vietetyissä häissä. Paris-kunta muutti Luvialle, missä Aimolla oli pieni radio- ja konekorjaamo samassa talossa, missä oli Rannen kauppa ja muistaakseni postikin. Talossa toimi myö-hemmin Stenforsin kauppa. Aimo ja Helga asuivat Lean kanssa kaupan yläpuolella. Vietin kesällä 1947 Suurkisojen ajan heidän luonaan. Siltä ajalta muis-tan kesäjuhlat, jossa esitettiin Seitsemän veljestä ja kirkossakin käytiin. Aimolla taisi juhlat mennä pit-käksi, koska Helga otti Lean ja minut mukaansa Po-riin. Kävimme elokuvissa ja saimme limsaa. Jos Ai-mo ei tullut illalla ajoissa kotiin, laittoi Helga minut ja Lean häntä hakemaan. Muistan Aimon aina surulli-sesti hymyilleen kun me tulimme. Aimon perusilme, sellaisena kuin minä sen muistan, oli alakuloinen, väsynyt hymy. Aimo sairastui seuraavana keväänä lentävään keuhkotautiin ja kuoli 26.4.1948. Lea kas-voi Mantan tyttärenä, hankki kaupallisen koulutuk-sen ja muutti Saksaan. Sisko Annikki eli Nannu syntyi 23.8.1914 viimeisenä Thurmanin lapsista keisarin alamai-suuteen. Seuraavat olivat jo tasavaltalaisia. Nannu tunsi koko lapsuutensa olevansa joten-kin liikaa. Hänellä oli nauru liian herkässä, tukka oli liian kihara, etuhampaat liian leveät ja ennen kaikkea hän oli liian innokas piirtäjä. Laulaakaan ei saanut, kun Esteri oli niin paljon parempi laulaja. Esteri oli jo 9-vuotias laulava kaunotar, isän lemmikki. Aimo puolestaan oli äidin prinssi. Tietysti lapsuuden mielikuvat ovat yksi-puolisia, mutta vielä 90-vuotiaanakin niitä Nannu muisteli. Hän oli hyvin kiintynyt Aimoon. Koulua Nan-nu rakasti, mutta siellä oli ikävä opettaja Rintala. Kou-lua hän olisi halunnut käydä enemmänkin, mutta se kiellettiin, kuten olen toisaalla kertonut. Nannun nuo-ruutta leimasi työ, sitä Thurmanilla riitti. Nuoruuteen kuuluivat myös nuoruuden huvitukset – enimmältään yhdessä Aimon kanssa. Poikaystäviä ”friiareita” riitti, mutta yksikään ei ollut Mantalle otollinen. Harrastuk-siakin oli Pihlavassa runsaasti tarjolla, tärkeimmäksi valikoitui lottatyö. Nannu kävi kursseja, ja opetteli maastotaitoja Ravannin ja Herrainpäivien leireillä. Nannun kauneuden kaipuu oli valtava. Lapsena hän toivoi, että mekoissa olisi ollut frilloja ja nauhoja. Ei niitä saanut, turhuutta. Vaatteet olivat puhtaat ja ehjät. Se riitti. Uudentalon Taimi-täti oli velho järjestämään pientä kauneutta sitä janoavalle tytölle. Hän ompeli puolihuolimattomasti mekkoon kauniin nauhan tai an-toi jostakin ”pikkupasninkista” palkaksi lettinauhat. Myös setä Thurmanin Kustaa toi joskus matkoiltaan jotakin kaunista. Hyvin nuorena Nannu keksi yhdistää piirtämisen ja taskurahan ansaitse-misen. Hän piirsi porilaisiin käsityöliikkeisiin koruompelu- ja kirjontamalleja. Hänen piti saada jokin ammatti itsensä elättämiseksi. Mantan ohje oli, että kyllä reekooliin mahtuu. Nannu kuitenkin sai hyödyntää kätevyyttään kun pääsi ompelimoon oppilaaksi.

Nannu päivänsankari v. 1935

Aimo ja Helga v. 1947

23

Ristiriidat kotona lienee ol-leet syynä, että Nannu lähti Helsinkiin joskus vuonna 1933 tutun rouva Hjortin piiaksi. Elämänmuutoksen on tarvinnut olla valtava. Hjortit kuuluivat noblessiin ja elivät sen mukaisesti. Ta-loudessa oli hyvin ammatti-taitoinen keittäjä, jonka ko-mennossa Nannu oppi lu-kemattomia hienouksia. Herrasväkien suurissa lu-kaaleissa oli usein joku pie-nempi huone vuokrattu opiskelijoille. Samassa töö-löläistalossa, missä Nannu palveli, oli useita satakunta-laisia opiskelijoita, joihin hän tutustui. Nämä opiskelijat olivat köyhiä kuin kirkonrotat, Nannu parsi ja paikkasi heidän vaatteitaan. He puolestaan avasivat Nannulle oven akateemiseen maailmaan. Tähän ai-kaan liittyi myös romanssi erään teologian opiskelijan kanssa. Helsinki tarjosi myös taiteel-lisia virikkeitä. Nannu pyrki ja pääsi Vapaaseen taidekouluun, mutta tarvikkeet ja koulu-maksut edellyttivät rahaa. Ystävällinen isäntä järjesti lainan, mutta Nannu oli edelleen ala-ikäinen, joten lainaan tarvittiin Mantan lupa. Siis vain lupa, ei takuuta! Lupaa ei tullut, joten opinnot jäivät silleen. Mantan sairastuminen pakotti Nannun kotiin hoitamaan nuorempia sisaruksia ja karjaa. Hän sanoi hyvästit sekä taiteelle että teologille. Hän työskenteli Poris-sa Katoperän ateljeessa ompelijana ja kehittyi siinä varsin taitavaksi ammattilaiseksi. Työ-päivän jälkeen odottivat kotona karjaan ja talouteen kuuluvat työt. Vuonna 1938 Nannu muutti Tampereelle, mistä sai työpaikan Martta Oksan ateljeesta. Hänestä tuli monen tamperelaisen seurapiirirouvan luotto-ompelija. Tampereellakin hän oli kiinteästi mukana lottatyössä, Hän sitoutui ns toimen lotaksi, mikä tarkoitti itse asiassa lii-kekannallepanoon liittyviä tehtäviä. Syksyllä 1939 YH:n aikana hän oli jo kokopäiväinen lotta. Työt vaihtelivat muonituksesta kuriiritehtäviin. Iltaisin ja öisin oli vahtivuorot kortteli-valvojana. Niissä tehtävissä hän kirjaimellisesti törmäsi tulevaan mieheensä Ruovedeltä kotoisin olevaan autokoripuuseppä Reino Raivioon. Tarinan mukaan kumpikin luuli toista hiiviskeleväksi desantiksi. Kaupungeissahan oli pimennys. Sitten tuli hetken hengähdys-tauko. Puhuttiin sodasta, jota ei tullut. Evakuoidut palasivat kaupunkeihin, valot sytytettiin, rauha palasi. Sitä kesti muutaman viikon, ja sitten alkoi Talvisota. Nannu oli talvisodan alkuviikkoina muonitustehtävissä junissa. Rintamalle vietiin miehiä, paluukuljetuksena tuotiin evakuoituja ja haavoittuneita. Ennen joulua hän siirtyi Hankkijan varikolle Hatanpäälle, mistä käsin hoidettiin Tampereen ratapihalle perustettua muonitus-keskusta. Nyt tuli muonitettavaksi myös sotavankeja, joita yleisesti pelättiin. Väitettiin, että vangit levittivät pilkkukuumetta, joka oli tappava tauti. Joulukuussa alkoivat tuhoisat Tam-pereen pommitukset, jotka kohdistuivat ensisijaisesti ratapihaan ja Tammerkosken ympä-ristöön. Kohteet säästyivät suuremmilta tuhoilta, mutta ympäristöt kuten osa puu-Tammelaa ja Kyttälä tuhottiin melko perusteellisesti. Myös Tako ja Verkatehdas kosken molemmin puolin saivat osuman ja syttyivät palamaan. Takon pommisuojassa oli satoja ihmisiä, joiden ainoa pelastustie oli jäinen patosilta kosken yli Verkatehtaan puolelle, joka sekin paloi samoin kuin vastapäinen suojeluskuntatalo. Nannu oli yksi näistä kosken yli kontanneista. Myöhemmin tammi-helmikuussa tehdyssä pommi-iskussa Hankkijan alueel-le tuli osuma. Varikkorakennus oli lujaa tekoa, se ei sortunut, mutta ilmanpaine aiheutti

lotta Nannu keskellä v. 1931

24

suurta tuhoa ja loukkaantumisia. Nannukin sai vammoja kun ilmanpaine heitti hänet monta metriä päin viljasäkkikasaa. Viljat olivat varmaan hänen pelastuksensa, mutta lottapalvelus päättyi siltä erää. Lisäksi hän oli raskaana, mikä jo riitti vapauttamiseen. Hän oli menettä-nyt vähäisen omaisuutensa, kun talo, johon hän oli saanut tavaransa varastoon sodan al-kaessa, sai täysosuman. Kotiakaan Tampereella ei ollut, joten oli lähdettävä Pihlavaan. Olen kastemekon tarinassa kertonut perheemme vaiheet sodan ajalta pääpiirtein. Sodan päätyttyä välirauhaan syyskuussa Reska joutui vielä Lapin sotaan, josta hän kotiutui 18.11.1944.. Nannu oli onnistunut hankkimaan asunnon Petsamon kaupunginosasta Kau-pin metsän laidalta. Asunto oli tilava ja valoisa, vaikka huoneita oli vain kaksi keittiön lisäk-si. Asunnon rasitteena olivat talonmiehen työt ja pakolliset alivuokralaiset. Vieraista ali-vuokralaisista päästiin kun Aulis tuli opiskelemaan Tampereelle ja asui meillä. Myöhemmin myös Auliksen perhe asui jonkin aikaa kanssamme. Reska jatkoi entisessä työpaikassaan Kaipion autokoritehtaalla. Jälleenrakennusaika oli valtava ponnistus kaikille, lapsillekin. Rahaa perheissä oli ehkä enemmän kuin koskaan, mutta sen ostovoima oli heikko, eikä kyllä ollut ostettavaakaan. Jokainen maapläntti kaupungeissakin oli viljelyksillä ja jokaises-sa pihassa oli kanikoppeja tai sian läävä. 1948 Reska perusti työryhmän, joka ryhtyi valmistamaan linja-auton koreja tilaajan tiloissa. Ensimmäiset valmistuivat Länsi-Linjoille Tampe-reen Koivistonkylässä. 1950 poruk-ka teki muutaman kuukauden kei-kan Äänekoskelle, jossa valmistui yksi linja-auto. Kun oli saatu koke-musta itsenäisestä toiminnasta, porukka perusti 1950 Messukylän Autokoritehtaan vanhan vehnämyl-lyn kiinteistöön Messukylän ase-malle. Osakeyhtiöllä piti olla toimi-tusjohtaja ja se oli itseoikeutetusti Reska, joka oli johtaja, juoksupoika ja kaikkea siltä väliltä, mutta ennen kaikkea hän oli puuseppä. Sitä tit-teliä hän halusi kantaa koko elä-mänsä. Nannu oli aktiivinen yhdistysihminen. Hän liittyi heti Tampereen Voimistelijoihin, samoin kuin Reska. Kumpikin joutui heti myös seuran tukitehtäviin. Nannusta tuli ensimmäisen naistoimikunnan jäsen. Se tarkoitti sitä, että meidän olohuone oli milloin myyjäis-, milloin kevätjuhlavalmistelujen hermokeskus. Muistan, että tarjottavat tehtiin meillä. Jokainen jä-sen antoi korttiannoksistaan sokeria ja jauhoja. Arvatkaa, miltä näytti kun pöytä oli täynnä kirjekuoria, joissa oli hyppysellinen jauhoja tai sokeria. Nannu innostui myös Punaisen Ris-tin toiminnasta. Hän kävi kaikki mahdolliset kotisairaanhoito- ja ensiapukurssit. Sielläkin hän oli hetkessä naistoimikunnan aktiivi. Ja taas meillä oli talkooporukkaa. Se oli lapsista hauskaa. 1951 entinen lotta sai mieluisaa tehtävää, kun SPR_n naiset perustivat Tampe-reen messuille kenttäravintolan. Muistan Nannun saaneen suorastaan piristysruiskeen, kun sai taas näyttää, mitä osaa kenttäoloissa. Nannu oli aktiivina mukana myös vuoden 1953 suurkeräyksessä Hollannin tuhotulvien uhrien auttamiseksi. Silloin minäkin aloitin SPR-urani. Samoin 1956 Unkarin kansannousun jälkeen keräsimme listojen kanssa apua SPR:lle. Kaikki lapset olivat jossakin vaiheessa partiolaisia, toiset enemmän kuin toiset. Muutto Irjalan pelloille muutti myös harrastusympäristöä. Tyttöjen baletti- ja voimistelu tun-nit jäivät, mutta partiosta tuli entistä tärkeämpi. Pekka oli myös tosipartiolainen. Vanhem-mat olivat aktiivisia partiovanhempia. Reska veti sitä toimintaa puheenjohtajana, Nannu

Huttuset, Nannu ja Reska v. 1953

25

järjesti talkoita ja juhlia. Nannu myös liittyi kirkkokuoroon, sillä lapsuuden kokemuksista huolimatta hän oli hyvä laulaja. Kirjavaisen Armi veti Nannun mukaan marttatoimintaan. Siitäkin tuli osa arjen kohokohtia. Jossakin vaiheessa koko porukka oli tavalla tai toisella mukana SPR:n toiminnassa, Meidän pirtissä kokoontui partiolaisten lisäksi nuorisopunai-senristin ryhmä. Tärkein vapaa-ajan ”harrastus” oli kuitenkin pitkään keskeneräisen talon kohentaminen sitä mukaa kuin rahaa ja aikaa oli. Puutarhasta tuli Nannulle ja Reskalle lähes elämäntyö. Ensiksi joka paikka oli viljelyllä naapurin rakentamatonta tonttia myöten. Ajan mittaan yhä suurempi osa tonttia kaunistui ihanaksi koristepuutarhaksi. Lasten aikuistuttua elämän olisi pitänyt helpottaa, mutta sitten tulivat sairaudet. Reskan työura päättyi käytännössä 1975 iskiashalvaukseen. Autokoritehtaan muut osakkaat olivat jo joko kuolleet tai sairaita. Tehdas myytiin ja Reska jäi sairaseläkkeelle. Lopullinen isku tuli talvisodan alkamisen muistopäivänä 1979, kun aivoinfarktin seurauksena toispuoleinen halvaus invalidisoi miehen. Pitkä ja sitkeä kuntoutuminen Nannun avulla kuitenkin antoi vielä mahdollisuuden jotakuinkin normaaliin elämään. Suuri omakotitalo kävi kuitenkin lo-pulta liian raskaaksi hoitaa, joten siitä oli sydän kipeänä luovuttava. Nannu sai vanhoilla päivillään hetken nauttia taiteen tekemisestä. Hän aloitti opiskelun taideryhmässä ja edistyi mallikkaasti. Valitettavasti näkökyvyn nopea rappeutuminen lopet-ti hyvin alkaneen harrastuksen. Nannu ja Reska ehtivät nauttia vielä muutaman vuoden jopa matkailusta ja muista virikkeistä, joihin nuorempana ei ollut aikaa. Reskalla oli haave, että hän ehtisi nähdä uuden vuosituhannen alkavan. Se oli ollut lapsena utopian kaltainen asia. Sairaus uuvutti sitkeän veteraanin hiukan ennen utopian täyttymistä 6.2.1999. Nannu jatkoi elämäänsä itsenäisesti 93-vuotiaaksi omassa kodissaan, jota kykeni hoita-maan näkökyvyn heikkenemisestä huolimatta. Tukos aivoverenkierrossa tuhosi häneltä normaalin kommunikoinnin puhumalla. Hän tuntee jokaisen, ymmärtää puhetta, mutta ei kykene puhumaan ymmärrettävästi. Pirteä ja ketterä Nannu joutui pysyvästi laitoshoitoon vuonna 2007. Joka päivä joku perheenjäsen käy häntä tapaamassa ja hän on hyvin selvil-lä perheen suvun tapahtumista. Elokuussa vietimme hänen 95-vuotisjuhlaansa. Aulis Antero syntyi 8.1.1921. Hän oli todennäköisesti lahjak-kain Thurmanin lapsikatraasta. Koulu sujui mallikkaasti ja hä-nellä oli mahdollisuus päästä opiskelemaan. Varhaislapsuus oli todennäköisesti yhtä muka-van villiä kuin sen ikäisille poi-kanaskaleille kuuluu, mutta Eelin kuolema toi Auliksen elämään raskautta, joka ei sen ikäiselle kuuluisi. Vaikka Vili ja Aimo auttoivat ehtiessään ras-kaimmissa töissä, jäi Auliksen vastuulle paljon ns miesten töitä. Kun Nannu lähti Helsin-kiin, oli Aulis entistä enemmän vastuussa myös pienemmistä sisaruksista. Kaikesta huolimatta hän ehti harrastaa monenlaisia asioita. Suojeluskunnas-sa hän oppi suunnistamaan, ja siitä tulikin harrastus, joka jatkui vielä aikuisena miehenä.

Aulis v. 1940

26

Auliksen – kuten monen muunkin – nuoruus katkesi so-taan. Aulis oli vapaaehtoisena mennyt suorittamaan ase-velvollisuuttaan juuri ennen talvisodan syttymistä, Talvi-sodan vaiheista en tiedä, mutta sodan päätyttyä jatkui varusmiespalvelu. Juuri kun se palvelus oli päättymässä, alkoi liikekannallepano uudelleen ja kohta alkoi uusi sota. Aulis haavoittui pariin otteeseen. Hän on itse kertonut siitä jossakin 90-luvun joululehdessä. Haavoittuminen vei häneltä näkökyvyn toisesta silmästä. Päällisin puolin Aulis oli sodan päätyttyä ehjä, mutta sielu oli hänelläkin repa-leina. Onneksi hän pääsi heti opiskelemaan Tampereelle ensin teknilliseen kouluun ja sitten opistoon. Hän valmis-tui insinööriksi priimuksena ja oli näin oikeutettu aloitta-maan opiskelun Teknillisessä korkeakoulussa. Perhe ja taloudelliset huolet pakottivat kuitenkin jättämään lisä-opinnot.

Aulis oli avioitunut. Eli-senvaarasta evakkoon lähteneen Kaarina Ke-lojärven kanssa. Ilkka syntyi 15.8.1945. Nuori pari asui aluksi Nannun perheessä, mutta pääsi sitkeän jonotuksen jäl-keen omaan asuntoon. Aulis opiskeli ja Kati yrit-ti sopeutua hämäläiseen jähmeyteen. Aulis sai valmistuttuaan työtä työtehotutkijana Raf. Haarla Oy:n palveluk-sessa. Työ oli uraauur-tavaa, sillä Taylorismi oli vielä uusi asia Suomes-sa. Aulis harrasti suun-nistusta kilpailutasolla ja ryhtyi myös valokuvaa-maan, sitäkin kunnianhimoisesti kilpailumielessä. Hän oli nimittäin liittynyt Tampereen Ka-meraseuraan, joka järjesti jäsenilleen vaativia kilpailuja. Seuran jäsenistö menestyi myös valtakunnallisissa kilpailuissa. Valokuvaus oli siihen aikaan mustavalkoista taidetta. 1948 tai 1949 Aulis sai suunnitteluinsinöörin paikan Tammer Tehtailta. Se oli hieno suomenruot-salainen firma, jossa insinöörit olivat omaa luokkaansa. Tammer Tehtaat oli rakennuttanut Viinikan kaupungin osaan asuintalon, josta Aulis perheineen sai upouuden asunnon. Sen ajan kriteereillä asunto oli todella hieno. Aulis ja Nannu kalustivat sen aikakauden tyylin mukaiseksi porvarikodiksi, jossa oli ruokasali ja olohuone erityisen hienoja tiloja. Olen vie-läkin sitä mieltä kuvia katsellessani, että se oli todella kaunis koti. Aulis halusi edustavan kodin ja Nannu tiesi, miltä herrasväen koti näyttää. Aikuisena olen kyllä miettinyt, mahtoiko kukaan kysyä Katin mielipidettä kun valittiin kattokruunuja ja verhoja, muusta puhumatta-kaan.

Tykkimies Aulis v. 1940

Aimo. Esteri, Aulis, Armi rintamalla v. 1943

27

Perhe lisääntyi vielä kahdella pojalla kun Pertti syntyi 29.1.1949 ja Timo 17.5.1952. Timon ristiäiset pidettiin Puistonperässä mummun 65-vuotispäiviin liittyen. Olimme jatkuvas-ti vilkkaassa kanssakäymisessä Au-liksen perheen kanssa. Usein sunnun-taisin me kävelimme Petsamosta Puistonperään päiväkahville tai Aulik-sen perhe tuli meille. Minä olin jo ”iso”, joten aloin varsin nuorena toimia lapsenlikkana, milloin Auliksella ja Katilla oli iltamenoja. Minusta ne olivat mukavia pestejä, sillä Kaarinalla oli aina ihania piirakoita. Hän oli sikäli aito karjalainen, että hän laittoi hyvää ruokaa ja leipoi suussa sulavia piirakoita. Hän oli tyystin toisenlaisista oloista kotoisin kuin Aulis. Hän oli mielellään ”tavallinen”. Aulis taas oli isänsä poika; hän oli mielellään ”hieno”. Avioliitto alkoi joskus 50-luvulla rakoilla ja Aulis muutti pois kotoa joskus vuosikymmenen lopulla. Samalla suku sulki Auliksen ”pois”. Minä olin samassa työpaikassa ja tulin hyvin toimeen kumisetäni kanssa. Myös Reska ja Aulis pitivät jonkinlaista yhteyttä, he olivat ka-vereita ohi suvun. Aulishan oli suunnitellut meidän talomme ja oli teknillisyytensä vuoksi Reskalle mieluisa keskustelukumppani. Ei isä tosin näistä tapaamisista silloin puhunut. Suvun kesken Aulis oli passé. Kati ja pojat kuuluivat itseoikeutettuina sukuun ja osallistui-vat aina kaikkiin perhejuhliin. Avioero vahvistettiin vasta vuonna 1964. Aulis avioitui samana vuonna Irja Keskisen kanssa. Heil-le oli syntynyt 27.12.1960 Petteri. Markus syntyi 29.10.1964 ja Virpi 30.11.1965. Vasta mummun 80-vuotisjuhlien aikaan Aulis perheineen palasi suvun pariin kaikkien suureksi helpotukseksi ja ennen kaikkea mum-mun suureksi iloksi. Hän oli varman kärsinyt luonnotto-masta tilanteesta, vaikka oli käyttäytynyt kuin Niskavuoren vanha emäntä. Aulis jatkoi Tammer Tehtailla suunnittelijana. Hän johti Intiassa Keralan osavaltiossa suuren puuteollisuuskom-binaatin sellusäiliöiden kumitusurakan 60-luvun alussa. Hän oli myös mukana toteuttamassa samankaltaista kumi-tusurakkaa Neuvostoliitossa Baikal-järvellä. Tammer Teh-taat fuusioitiin Nokia-yhtiöön, missä Aulis jatkoi arvostet-tuna tutkijana. Vielä eläköitymisen jälkeenkin hän jatkoi konsultointiaan eri yhtiöissä ympäri maata. Auliksen vii-meinen tärkeä kiinnostuksen kohde oli Odd Fellow -toiminta, mistä tuki vuosien myötä tärkeä elämäntehtävä. Aulis oli monin tavoin isänsä poika. Hän kuoli, kuten Eeli, sydäninfarktiin 28.9.1998. Armi Aulikki syntyi 27.12.1923. Armin lapsuudesta en tiedä juuri mitään. Minulla on kyllä koulukuvia, joissa esiintyy terhakan näköinen tyttö. Armi itse antoi ymmärtää, että hän oli kovin villi lapsi. En tiedä koulumenestyksestä enkä harrastuksista. Ilmeisesti Lotta-järjestö kutsui hänetkin riveihinsä jo hyvin nuorena. Elokuvat olivat varmasti harrastuslistan kärjes-sä, sillä muistan mummulan vintiltä löytyneen vihkoja, joissa oli filmitähtien kuvia.

Ilkka, Pertti, Timo v. 1954

Aulis (1980-luvulla)

28

Armi kävi Kankaanpäässä kansanopistoa ja oli jossakin vaiheessa ennen sotia apulai-sena tai harjoittelijana Saiménin kaupassa. Varsinaiset ”tietoni” Armista alkavat sota-ajalta. Hän oli Essun alaisena muutaman kuukauden lottana rintamalla. Syksyllä 1944 hän sai paikan myyjänä Osl Tuotan-non myymälästä Petsamosta. Hänkin asui jonkin aikaa sisarensa hoivissa. kunnes sai paikan hoitajana Messukylän kunnallisko-dissa. Siellä oli asuntokin, joten Armi pääsi vihdoin pois sisarien ”ikeen alta”. Lähellä oli kunnianarvoisan, vanhan suvun maatila Kirjavainen, jonka poikamiesisäntä Martti alkoi katsella Armia sillä silmällä. Armi ja Martti vihittiin Pihlavassa joko vuonna 1946 tai 1947. Tarkkaa päivämäärää en tiedä. Armi ei ollut mieleinen miniä Kirja-vaisen vanhalle isäntäparille, Marialle ja Ju-holle, jotka asuivat samassa taloudessa. Siinä vaiheessa talouteen kuuluivat myös Martin nuoremmat veljet Heikki ja Jaakko sekä karjakko ja renkejä. Talon vanhin poika Jorma oli kaatunut sodassa ja Heikki haa-voittunut pahasti. Nuoremmat veljet perus-tivat varsin pian omat perheet ja rakensivat lähelle omat talot. Kirjavaiselle syntyi tytär Kirsti Maria 1.2.1948. Kirsti tunnettiin lapsena nimellä Titi, Kirsti oli oikea isän tyttö. Hän oli lapsesta lähtien kiinnostunut eläimistä, erityisesti hevoset ja koirat olivat Titille rakkaita. Markku Johannes syntyi 16.3.1950. Markku oli veljeni Harrin parhaita kavereita. Yhdessä kaverukset tekivät kolttosiaan ja aikoinaan kävivät ”riiuureis-suillaan”. Markku jatkoi isänsä jälkeen Kirjavaisen isäntänä, mutta maanviljelys oli muuttu-nut ympäristörakentamisen ja maansiirron urakointiin. Vanhan parin – ja myös messukyläläisen agraariaristokratian – mielestä Armi ei ollut mis-tään kotoisin. Ei edes Armin omaisten läsnäolo kyennyt estämään vanhan parin torailua. Suoraan sanottuna he olivat todella häijyjä. Mantaa he ehkä hiukan kunnioittivat kun tämä oli sentään rustitilallisen tytär, me muut emme olleet mistään kotoisin. Vaikka Armi osasi kaikki maatalon vaatimat työt - hän osasi lypsää, hoitaa karjaa, leipoa ruisleipää, hoitaa vanhuksia – mikään ei riittänyt tai kelvannut. Armi oli liian uudenaikainen; hän poltti tupak-kaa, pukeutui ”kuin hepsankeikka”, kohteli palkollisia kuin ihmisiä. Pahinta oli, ettei hänellä ollut omaisuutta. Armin ja Martin avioliiton alku ei todellakaan ollut helppo. Välillä Armi kävi itkemässä Nannulle surkeuttaan. Martti oli varmaan puun ja kuoren välissä sovitellessaan vanhempiensa ja Armin riitoja. Mutta oli Martillakin ennakkoluuloja Armin sukulaisia koh-taan. Hän piti esimerkiksi Reskaa hyvin pitkään ”tehtaalaisena” tai ”kommunistina” vain työpaikan perusteella. Martin kunniaksi täytyy sanoa, että hän kykeni muuttamaan käsityk-siään ja ajan myötä sopi hyvin vaimonsa suvun kanssa. Armin oloa helpotti se, että moniin muihinkin taloihin naitiin samanlaisia emäntiä, joiden kanssa hän ystävystyi. Messukylä oli vielä itsenäinen kunta, joskin pian tuli liitettäväksi Tampereeseen. Niin Tam-pereen lähellä kuin olikin, se oli vielä valtaosin maanviljelysaluetta ja metsää. Siellä oli iso-ja maatiloja, joita asuivat vanhat, ylpeät ja itsetietoiset suvut. Aseman tienoilla oli jonkin verran teollisuutta, ja yhä enenevässä määrin lisääntyi Tampereelta elantonsa hankkiva

Kirjavaiset v. 1957

Kirjavaiset v. 1964

29

työväestö, joka rakensi pieniä talojaan niin kuin haja-asutusalueille rakennetaan. 1947 Messukylä liitettiin uutta maata tarvitsevaan Tampereeseen, jolla oli jo valmiina asema-kaavat. Vanhojen sukutalojen pelloille kaavoitettiin rintamiesten asutukseen tarkoitetun maanhankintalain perusteella isoja omakotialueita. Isännät joutuivat viljelemään yhä pie-nemmiksi käyviä peltojaan kaikkialle levittäytyvien rakennustyömaiden ja keskeneräisinä seisovien katurakennusten keskellä. Karjaa pidettiin keskellä asutusta vielä 50-luvulla ihan yleisesti. Maanviljelys kävi varsin hankalaksi ja moni luovutti, mutta ei Martti Kirjavainen. Lopulta Martinkin oli pakko lopettaa perinteinen maanviljely ja suuntautua uusille urille. Armista tuli ajan saatossa enemmän messukyläläinen kuin monesta syntyperäisestä. Hän ylläpiti vanhojen sukujen kanssakäymistä. Kirjavaisella vietettiin syntymäpäivät ja hautajai-set niin kuin vanhan kaavan mukaan tuli tehdä. Armi toimi vuosikymmeniä martoissa ja maatalousnaisissa, niin kauan kuin sitä toimintaa oli. Kun rintanaisten järjestö perustettiin, oli Armi alusta lähtien mukana toiminnassa. Martin viimeisiä vuosia varjosti raskas sairaus, joka verotti niin Armin kuin lasten per-heidenkin elämää. Martti kuoli 5.11.1993. Armi muutti ”mummun päähän” ja Markku Sei-jansa kanssa isännöi taloa. Armin ilona olivat Kirstin ja Markun lapset. Armin ystäväpiirissä tapahtui ”luonnollista poistumaa” ja hän tunsi itsensä aika ajoin hyvin yksinäiseksi vaikka nuoret olivat lähellä. Hän soitti päivittäin Nannulle ja sisarukset saattoivat kinata tuntitolkul-la vanhoista asioista. Armin elämä päättyi yllättäen 21.1.2006. Paula Anneli syntyi 31.3.1930. Hän oli vain parivuotias isänsä kuollessa. Anneli sai olla perheen lellikki eikä hänelle kasaantunut sellaisia velvollisuuksia kuin Nannulle ja Auliksel-le aikoinaan. Anneli oli vain kymmenen vuotta vanhempi kuin minä, joten jossakin nuoruu-den vaiheessa kävimme jopa yhdessä tansseissa. Siitä huolimatta tiedän hänen varhais-vaiheistaan hyvin vähän. Annelin ”teini-ikä” meni sodan varjossa. Koulua hän kävi, muttei ollut siitä erityisen kiinnostunut. Annelikin oli taiteilija sie-lultaan, mutta ei kuitenkaan kylliksi kunnianhimoinen pyrkiäkseen siinä lajissa eteenpäin. Kauneutta hän ym-märsi aina ja pyrki luomaan sitä ympärilleen myös Man-tan huushollissa. Anneli oli ”filmihullu”. Tuskin Kalevassa jäi yksikään elokuva näkemättä. Mummu oli pehmennyt vanhemmiten. Annelille hankittiin kauniita ja muodikkaita vaatteita, jopa kaunis Tuuterin kansallispuku. Anneli oli itsekin kaunis. Hyvin nuorena hän rakastui Halssista kotoisin olevaan nuoreen mie-heen, jonka kanssa kihlautui 18-vuotiaana. Mantan kan-nanotto tilanteeseen oli suora ja selkeä: ”Ei meiltä ol en-nenkää reekoolista naitu!” Nuori mies oli todella töissä Pihlavan sahalla, mutta tietääkseni hän oli ihan kunnolli-nen mies. Ainakin hän kykeni ostamaan Annelille kaunii-ta pikkulahjoja. Erityisesti muistan hiotun käsipeilin, jo-hon oli kauniisti kaiverrettu Annelin nimi. Anneli ja sulho olivat todella kaunis pari. Minä olin 8-vuotias ja rakastu-nut näihin rakastavaisiin. Mummu ei jättänyt kenellekään mainitsematta, mitä hän ajatteli parin tulevaisuudesta. En tiedä, mitä tapahtui, mutta olin paikalla sinä onnettomana päivänä, kun Anneli pakkasi saamansa lahjat, kirjeet ja sormuksen laatikkoon, jonka palautti sulholleen. Voi sitä itkun määrää! Nannu ja Esteri olivat raivoissaan ja väittivät Mantan rikkoneen parin välit. Tiedä häntä! Surullista se oli. Anneli haaveili lastenhoitajan urasta. Purkautunut kihlaus nopeutti kotoa lähtöä, joten hän haki harjoittelupaikkaa. Nannu löysi sellaisen Tampereelta. Palomäentiellä Pyynikillä asui

Anneli ja Lea v. 1950

30

Olanin kirjapainon omistajan perhe hyvin hienossa isossa huvilassa. Perheessä oli lähes aikuinen poika rouvan aikaisemmasta avioliitosta sekä nuoremmat lapset, tyttö ja poika. Annelin päätehtävä oli lastenhoito, mutta sisältyi siihen sisäkön tehtäviäkin. Perhe otti An-nelin lähes perheenjäseneksi. Minä ja sisarukseni saimme käydä siellä leikkimässä (oi, miten hienoa siellä oli!) ja heidän lapset puolestaan kävivät meillä. Herrasväki huomasi Annelin taiteelliset taipumukset ja hankki hänelle välineitä toteuttaa lahjojaan. Elettiin vielä säännöstelyaikaa, joten kaikkea ei saanut rahallakaan. Kun posliininmaalaukseen sopivia astioita ei ollut saatavana, keksi talon rouva, että Anneli voi maalata lasia. Mustetta myytiin siihen aikaan isoista kaunismuotoisista pulloista asiakkaan pulloon. Näitä isoja, kulmikkaita pulloja löytyi tyhjänä Olanin paperikaupan varastoista. Jostakin löytyi myös pieniä lasi-vaaseja. Anneli sai lasimaalaukseen tarvittavia värejä ja siveltimiä lahjaksi. Hän oli todella taitava koristemaalari ilman koulutustakin. Sukulaiset saivat lahjoiksi näitä todellisia taide-esineitä. Valitettavasti niitä ei osattu arvostaa kylliksi. Viimeiset, jotka tiedän olleen ole-massa, olivat Nannulla. Ne kyllä ovat arvoisessaan hoidossa. Perhe piti huolen, että Anneli saattoi antaa omaisilleen joululahjoja. Nannu sai hienoja vaaleansinisiä kirjepapereita ja kirjekuoria, joissa oli painettu hänen nimikirjaimensa. Ne oli pakattu hienoon rasiaan. Se oli todellista ylellisyyttä. Me lapset saimme pelejä, värssykirjoja jne. Perhe olisi halunnut pitää Annelin, mutta jostakin syystä Anneli halusi uuden harjoittelupai-kan. Hän pääsi varatuomari Helvi Sipilän perheeseen, jolla oli kaksi kotia, toinen Helsin-gissä ja toinen Kärkölässä. Helvi Sipilä oli jo silloin tunnettu juristi ja partiojohtaja. Myö-hemminhän hän tuli tunnetuksi mm YK:n apulaispääsihteerinä. Helsingissä Annelille selvi-si, että ruotsinkieli olisi tarpeen. Niinpä hän hakeutui töihin Ruotsiin Gävleen. Hän kirjoitteli sieltä kirjeitä, joissa kertoi, miten hienoa Ruotsissa on. Minun tehtäväni oli vastata kirjei-siin. Muistan, miten hienoa oli tuhertaa kirjekuoren päälle Sverige. Hän tuli 1951 jouluna lomalle – niin kuin silloin luultiin – kauniimpana kuin koskaan. Ja oi, miten hienoja tavaroita hänellä oli, ja miten hienoja lahjoja saimme. Minäkin sain oikeat balettitossut, Siihen asti olin tanssinut suutarin tekemissä tossuissa. Ruotsi tuntui pursuavan kaikkea, mitä vailla me vielä elimme. Joulu vietettiin Puistonperässä. Sinne ahtautui koko Mantan perhe Kirja-vaisia lukuun ottamatta. Sen joulun muistan. Isäni äiti oli kuollut aatonaattona Ruovedellä, sitä surtiin ja samalla oli valtava ilo Annelin tulosta ja yhdessä olosta. Mummu ja Lea samoin kuin Saiménit lähtivät kotiin, mutta Anneli vietti vielä uuden vuoden ystäviensä kanssa Hauholla ennen kuin lähti Pihlavaan. Loppiaisen aattona myöhään illalla soi ovikello. Minä menin avaamaan. Siellä seisoi miellyttävän näköinen nuori mies, joka puhui jotakin käsittämätöntä. Olin lukenut syysluku-kauden verran ruotsia koulussa, joten ymmärsin, että ruotsia se siinä solkkasi. Mitään muuta en ymmärtänytkään. Koska osasin sano jag heter Marika ymmärsin, että han heter Stig. Nannu suut-tui kun en osannut enempää tulkata. Sain kuulla, kuinka tyhmä ja kiittämätön olin, kun en paremmin osannut ruotsia. Jotenkin sel-visi, että Stig etsi Annelia. Minä taas solkkaamaan, että hem se on mennyt. Kun oli jo myöhä ja asiasta ei tullut sen selvempää, teki Nannu johtajan ratkaisun. Hän tarjosi nälkäiselle nuorelle miehelle ruokaa ja petasi petin. Minä tutkin sanakirjasta, miten sanotaan nuku hyvin. Verbin taivutus ei taatusti mennyt oikein! Aamulla Stig istutettiin taksiin ja Nannu mukaan, ja sitten ajettiin Puistonperään, missä melkein kaikki perheet olivat ruotsintaitoisia. Joku naapuri sitten haettiin tulkiksi, jotta saa-tiin selville, miksi Stig oli lähtenyt merkilliselle retkelleen Annelin perään. Hän toisti kerran toisensa jälkeen, että hänellä oli ”oikeus”. Sitä hän ei kertonut, mistä oikeudesta oli kyse. Se oli selvää, että kyseessä oli epätoivoinen nuori mies. Anneli oli hälytetty Pihlavasta hä-tiin. Hän tuli, mutta ei ollut ollenkaan iloinen Stigin näkemisestä. Itse asiassa hän huusi hysteerisenä koko ajan. Aikalaistodistajien mukaan paikalla oli epätoivoisesti rakastunut

Lea v. 1949

31

nuorimies ja jostakin syystä sekaisin oleva nuori nainen, joka ei kyennyt järkevään keskus-teluun. Lopputulos oli, että Stig lähti tyhjin toimin takaisin Gävleen ja Anneli Pihlavaan. Kevään aikana Anneli teki omat päätöksensä ja muutti ensin Helsinkiin ja sitten Vihtiin. Heidi syntyi 6.8.1952 Vihdissä. Jälleen kerran niin Manta kuin Annelin sisarukset toteutti-vat tunnuslausettaan niin makaa kuin petaa. Tosiasiassa kukaan ei tiennyt, mitä Annelille kuului. Hän lakkasi olemasta. Tämä oli ominaisuus, jota en koskaan ole kyennyt ymmär-tämään rakkaissa sukulaisissani. Miten sen aikuisessa yhteiskunnassa, jossa au-äiti oli täysin turvaton yksinään, saatettiin tytär/sisar niin totaalisesti hyljätä. Kysyin tätä asiaa ai-koinaan sekä Nannulta että Armilta. He olivat sitä mieltä, että Anneli oli itse valinnut tiensä. Ilmeisesti jossakin vaiheessa Annelin oli pakko palata mummun talouteen. Ei se taatusti ollut helppoa. Hän sai töitä satunnaisesti; mm Yyterin meriravintolassa hän työskenteli ai-nakin yhden kesän tarjoilijana. Hän oli päiväapulaisena Totti Ahlströmin perheessä, missä olisi ilmeisesti pidetty hänet pidempäänkin, mutta muutto lapsen kanssa Helsinkiin ei tullut kysymykseen. Samasta syystä ei palvelus vanhan rouva Rosenlewin luonakaan ollut on-gelmatonta, sillä Yyterin lisäksi rouvalla oli toinen kartano Hämeenlinnan lähellä. Merkittä-vää on, että kaikki Annelin työnantajat olisivat pitäneet hänet palveluksessaan pidemmän aikaa. Anneli oli osaava ja hauska ihminen, joka hallitsi silloin hyvin arvostetun sisäkön ammatin. Anneli näki sisältä päin Suomen todelliseen yläluokkaan kuuluvien perheiden elämää, mikä näkyi hänen tietyssä tyylikkyydessään. Anneli avioitui 8.12.1963 Erkki Liljeroosin kanssa. Heille syntyi 16.8.1964 tytär Kirsti, joka vanhemman serkkunsa tavoin tunnet-tiin myös Titinä. Tiina syntyi 29.12.1965 ja Mika 7.4.1967. Erkki teki työuransa puo-lustusvoimien palveluksessa Hangon ran-nikkopatteristossa. Rannikkotykistö oli vie-lä noihin aikoihin hajautettuna rannikkolin-nakkeisiin. Yksi legendaarinen linnakesaari oli Örö. Siellä Anneli ja Erkki asuivat per-heineen vuosikausia. Kun patteristo uudel-leen organisoitiin, ei Örössä enää ollut va-kinaista miehitystä. Niinpä Erkkikin perhei-neen muutti Hankoon, mistä eläkkeelle siirryttyään muutti Poriin. Anneli sairastui 2000-luvun alussa syö-pään, johon menehtyi 29.4.2006. Erkki kuoli pitkällisen sairauden jälkeen marras-kuussa 2009.

Anneli, Tiina, Heidi, Erkki, Kirsti v. 1965

32

LOPPUSANAT

Olen ollut vuosia omaisteni ja sukulaisteni painostuksen kohteena, jotta kirjoittaisin muistiin sen, mitä vielä muistettavaa löytyy suvun ja perheiden vaiheista. Kirjoittamaan ryhtyessäni pyysin tietoja muiltakin, mutta eipä niitä tullut muilta kuin Ilkalta. Ilkka onkin merkittävästi auttanut toimittamalla sekä kirjallista tietoa että valokuvia. Suuri kiitos avustasi, Ilkka! Ku-ten lukijat huomaavat, tietoni ovat vajavaiset. Kaikkea en saanut mahtumaan tai ehtinyt tähän kirjoittaa. Tarkoitukseni onkin täydentää ja parantaa tätä kronikkaa sikäli kuin saan uutta tietoa. Korjattavaa löytyy varmasti. Olisi mukavaa jos niistä ilmoitettaisiin minulle. Nyt olen rajannut pääsääntöisesti juttuni ns kolmanteen sukupolveen. Neljännestä olen mai-ninnut vain nimet. Ymmärrettävästi oma perheeni on saanut täsmällisimmän käsittelyn, siitähän on kirjoittajalla parhaat tiedot.

Hyvää joulua 2009 ja iloa, onnea, valoa vuodelle 2010

Marika P