PDF-tiedosto on skannattu vuoden 1928 painoksesta. Taustalla olevaan hakukelpoiseen tekstiin on saattanut jäädä alkuperäisestä poikkeavia kohtia.Ilmiselviäkään painovirheitä ei ole korjattu.(Ks. J. R. Hannula, Kristosofian Polulla II, s. 304.)

Lahdessa maaliskuussa 2016 Jaakko Kesävuori

I.

JOHDANTO

Arvoisat ja rakkaat kuulijani! Kun nyt luento­kautemme ja tämäntalvinen julkinen Ruusu-Risti-työ taas alkaa, muistuu mieleeni vanha legenda Budd­hasta. Kerrotaan, että kun Buddha oli saavuttanut kaiken viisauden ja tiedon, hän katsellessaan maa­ilmaa tuli surulliseksi. Hän oli ajatellut, että hän itse löydettyään totuuden kertoisi siitä toisille, mutta katsellessaan maailmaa hän huomasi, ettei maailma kaivannutkaan hänen totuuttaan. Silloin hän, Buddha, epäröi ja ajatteli itsekseen: „Vetäydynkö pois ihmis­ten ilmoilta johonkin synkkään metsään, vielä syn­kempään kuin missä olen ollut, vai jätänkö koko­naan tämän elämän? Olenhan saanut vallan elämän ja kuoleman yli ja saatan kuolla pois tästä maail­masta kokonaan.“ Mutta legenda kertoo edelleen, että korkein Jumala taivaasta tuli hänen luokseen ja rukoili, ettei hän heittäisi ihmiskuntaa vaan jäisi ihmisten luo, koska aina oli niitä, jotka totuutta kai­

8

pasivat: „Lähde ulos ja puhu heille, sillä vaikka maailma kokonaisuudessaan ei ole kypsä ottamaan vastaan sanomaa totuudesta, on kuitenkin eläviä ja ikävöiviä sieluja siellä, täällä.“ Silloin Buddha heitti epäröintinsä ja epäilynsä ja lähti ulos maailmaan. Kun hän sitten useiden vuosikymmenien aikana vaelsi ympäri Indiassa julistaen suurta sanomaansa, sai hän kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka kuuntelivat häntä ja ottivat kiitollisina vastaan hänen ilmoituksensa olemassaolon mahtavasta tarkoituksesta.

Tämä legenda muistui mieleeni — ei sentähden, että olisin ajatellut itseäni Buddhan veroiseksi ja Buddhan kaltaiseksi, vaan ainoastaan sitä ajatellen, että maailma tuskin kaipaa totuuden tietoa, tuskin niinkään vähäisessä määrässä, kuin sitä joku minun kaltaiseni ihminen voi tarjota. Katsellessaan elämää ympärillään semmoisessakin verrattain pienessä kau­pungissa kuin Helsingissä (jolla kyllä on useita suur­kaupungin oireita) ja katsellessaan elämää maailman suurissa kaupungeissa täällä Europassa, silloin tekee erään havainnon, joka ehkä on hiukan pintapuolinen, koska se on niin äkkipikainen, mutta joka kertoo, että ihmiset ovat yksinomaan ja kokonaan kiinni suurissa kiireissään, hommissaan, töissään ja tehtä­

9

vissään. Nämä kiireet ovat välttämättömät, koska elämä itse on asettanut ne heidän eteensä ja heidän täytyy suorittaa kukin omat velvollisuutensa. Kui­tenkin elämä tulisi heille tällä tavalla liian raskaaksi, jollei heillä vapaa-aikoinaan olisi jotakin vaihtelua, joka saisi heidän mielensä virkistymään. Sentähden ihmiset suurkaupungeissa paljon huvittelevat. He käyvät — ei ainoastaan jalostavissa ja mieltä, sielua sekä henkeä virkistävissä huvituksissa — vaan kai­kenlaisissa tilaisuuksissa, joissa matkitaan konsert­teja ja teattereita ja jotka ovat kevyempiä ja helposti sulatettavissa, kaikenlaisissa sirkuksissa, yökahvi­loissa j.n.e. Ihmiset nähtävästi tällaisista huvituk­sista saavat jotakin, mutta tuntuvat yhtäkaikki saavan enemmän unohdusta kuin virkistystä sielulleen. Hei­dän mielensä ei niistä kohoa, mutta he unohtavat jokapäiväiset touhunsa ja vaikeutensa ja kestävät sitten taas paremmin puuhissaan ja velvollisuuksis­saan. On semmoinen tunnelma eli aura suurissa kaupungeissa, että juuri tämä fyysillinen elämä, jota me elämme, on suuri todellisuus. Se on todellinen elämä. Kuinka olisi aikaa ajatteluun, filosofiaan? Ken on mukana todellisessa elämässä, hänelle filo­sofoiminen on ajan tuhlaa. Jo s luonnostaan ei kaipaa

10

huvituksia, tai jos on vanha, ettei osaa niitä enää kaivata, niin onhan uskonto, messut ja jumalan­palvelukset! Niissäkin voi unohtaa elämän touhut ja surut. Ajatteluun ihmisillä ei ole paljonkaan tai­pumusta. „Totuudesta“ he eivät paljoakaan välitä.

Tuommoisen vaikutelman voi suurkaupungeissa saada, ja silloin tuntee itsensä sangen mitättömäksi ja turhaksi tässä elämässä semmoinen ihminen, joka koko sielullaan ja mielellään on etsinyt ja etsii totuutta ja joka soisi, että jokainen ihminen sanoisi itselleen: Nyt tahdon katsella elämää silmästä silmään, nyt tahdon nähdä mitä elämä on, nyt tahdon tietää minkä­takia on suruja ja huolia ja minkätakia välistä ilo ja huvittelukin tuntuu tyhjältä! Mutta koska ihmiset eivät näy kysyvän tätä itseltään, tuntuu totuuden­etsijästä turhalta tarjota heille ratkaisuja ja vastauksia, joita he eivät ole etsineet eivätkä ikävöineet.

Semmoiseen epäröintiin ajattelija voi joutua.Hetken mietintö tuo kuitenkin hänen mieleensä

toisenkin puolen asiasta. Eihän todellisuus ole ainoas­taan tämä jokapäiväisyys, jota tällä hetkellä ele­tään, todellisuus on välistä muutakin. Vähän toista kymmentä vuotta sitten oli todellisuus täällä Euro­passa ihan toisenlainen. Silloin ei elämä kutsunut

11

ihmisiä huvittelemaan, silloin se kutsui heitä mitä suu­rimpiin uhrauksiin: itsensä unohtamiseen, kärsimyk­seen ja tuskaan. Silloin riehui maailman sota ja silloin oli olemassaolo synkkää jokaiselle. Silloin moni ihminen tunsi, että elämä ei ollutkaan joka­päiväisyyttä, vaan niin kouriin tuntuvan kova, niin sala­peräinen, niin järjetön, että pakostakin kysyi mitä varten kaikki oli olemassa. Semmoisina hetkinä ihmiskunnan ja yksilön historiassa ihminen voi tulla totuudenetsijäksi. „Voi tulla“, sanon, sillä kaikki eivät tule. Kaikilla ei ole siihen vaadittava moraali­nen voima. Vaikeudet ja kärsimykset vaikuttavat eri tavalla ihmisiin. Toiset etsivät suurten ja järkyttä­vien aikojen perästä unohdusta, rajuja huvituksia voidakseen paeta järkensä kutsua. Toiset taas herää­vät syvemmin ajattelemaan.

Ja nämä, jotka heräävät ajattelemaan, he todistavat totuudenetsijälle, että kaikki ei ole hukassa. Ihmis­kunta ei ole mennyttä. Ihmisten joukossa on „van­hurskaitakin“.

Ja niinkuin Buddha legendassa tekee sen havain­non, että joskaan ihmiskunta kokonaisuudessaan ei vielä suuresti kaipaa totuutta, on yksilöitä, jotka etsivät ja jotka kaipaavat, — niin totuudenetsijäkin

12

tuntee itsessään uuden elämän syntyvän ja uuden voiman tulvivan sieluunsa. Ja hän ajattelee: Koska minun on suotu nähdä jumalallista totuuden valoa, tahdon siitä huoleti toisillekin kertoa, sillä on sieluja, jotka tuota valoa kaipaavat ja sitä ilolla ottavat vas­taan.

Kun nyt aloitamme tätä työkauttamme, rohkenen sentähden toivoa, että monet totuudenetsijät löytäi­sivät tiensä tänne, ja rukoilen hartaasta sydämestä, että näissä meidän yhteisissä tilaisuuksissamme olisi mukana se lohduttaja: totuuden henki, jonka mesta­rimme Jeesus Kristus lupasi opetuslapsilleen lähettää.

ELÄMÄNKOKEMUSTEN TAIKA

Puhumme elämän kokemuksista ja koettelemuk­sista, usein myös elämän koulusta, ja miksemme niin ollen voisi puhua kokeistakin, joita elämä ikään­kuin asettaa eteemme? Ei meidän silti tarvitse aja­tella elämää personalliseksi — ehkäpä pirulliseksi — olennoksi, joka tahallaan meitä kiusaa ja koettelee. Elämän kokemukset voivat olla puolueettomia ja oikeudenmukaisia, joskin ovat järjestelmällisiä ja tarkoitusperäisiä kokeita. Seuraavassa tulemme toi­vottavasti tämän ymmärtämään.

Ainakin me ihmiset järjestäydymme semmoisen kaavan mukaan, missä vain on kysymys älyllisistä, siveellisistä tai henkisistä pyrkimyksistä. Missä tietoa on etsitty, siinä on aina puhuttu kokeista. Salaisiin seuroihin, esim. vapaamuurariuteen ei pääse jäseneksi, ei saavuta „vihkimystä“, kuten sanotaan, ennenkuin on hyvin ja pätevästi suorittanut määrättyjä kokeita. Jokapäiväisessä elämässämme vallitsee sama järjes­

II.

14

telmä. Emme pääse mihinkään kouluun, emme yli­opistoon, emme virastoon, ellemme läpikäy joitakin kokeita; emme saa työtä emmekä asemaa yhteis­kunnassa, ellemme osaa jonkunlaisten kokeitten avulla näyttää, että kykenemme hakemaamme työ­hön tai toimeen.

Sentähden ei tämä käsitys kokeista ja niiden suo­rittamisesta ole meille mitään vierasta. Että salai­sissakin seuroissa muinoin täytyi suorittaa kokeita ennen oppilaaksi pääsyä, tuntuu meistä varsin luon­nolliselta. Mitä suurimmalla kiinnolla luemme esim. vanhoista egyptiläisistä mysterioista, että ennenkuin pääsi hierofanttien puheille, jotka pitivät koulua pyramiidissa, täytyi läpikäydä sangen vaikeita ja tus­kallisia kokeita. Ken ei niissä onnistunut, jäi ainiaaksi orjaksi eli palvelijaksi pyramiidiin. Ainoastaan se, joka onnistui ja vihittiin veljeskunnan jäseneksi, sai lähteä ulos maailmaan tehtäviään suorittamaan.

Nyt meistä nykyajan ihmisistä tuntuu lukiessamme näistä pyramiidikokeista, että ne olivat verrattain lap­sellisia — taikka toisin sanoen, että ne saattoivat vaikuttaa järkyttävästi ainoastaan sillä edellytyksellä, että pyrkijät eivät edeltäpäin niistä mitään tienneet. Niitä pidettiinkin tarkasti salassa. Sen vähän, minkä

15

niistä tiedämme, olemme saaneet kreikkalaisten kir­jailijain kertomuksista ja viittauksista. Näitä valmis­tavia kokeita oli neljänlaisia: maa-, tuli-, vesi- ja ilma­kokeet. Ne olivat kaikki omiansa tutkimaan ja koettelemaan pyrkijän rohkeutta, kestävyyttä ja kylmä­verisyyttä. Maakokeessa esim. suoritettiin vaikea ryömiminen toivottoman pitkissä maanalaisissa käytä­vissä, joissa ei voinut nousta seisaalleen eikä kääntyä ympäri, vaan joissa piti ryömiä tuuma tuumalta eteenpäin täydellisessä pimeydessä ollenkaan tietä­mättä, mitä saattoi tulla vastaan. Äkkiä avautuikin eteen pohjaton kuilu, joka teki etenemisen mahdot­tomaksi: „nythän en voikaan enää ryömiä, tuossa on tyhjä ilma, mitä teen, mitä teen“? Voimme ymmärtää, että ne, jotka suorittivat kokeensa, kulki­vat tulen läpi, uivat vedessä ja lensivät ilmassa, olivat osoittaneet omaavansa sekä neuvokkuutta että rohkeutta. Mielenmalttia heillä oli, itseluottamusta ja uskoa. Kokeet kysyivät voimia, ne panivat hikoilemaan tuskan hikeä.

Mutta jos meidän aikanamme olisi tämmöistä, niin meistä tuntuisi, ettei pyrkijä nyt, kokeet suoritettuaan, olisi oikeutettu luulemaan mitään itsestään. Kaik­kihan olisi paljasta teatteria. On kyllä vielä seu­

16

roja, jotka käyttävät tämänsuuntaisia ulkonaisia ko­keita, jotka asettavat ihmisten rohkeuden ja päättä­väisyyden ankaralle koetukselle, mutta jos pyrkijät sellaisia kokeita onnellisesti suorittavatkin, on se mie­lestämme pientä ja mitätöntä leikkiä. Mitään todelli­suusarvoa ei semmoisilla koetuksilla saata olla. Moderni ihminen tuntee tämän vaistomaisesti.

Mutta samalla hän ajattelevana totuudenetsijänä kysyy ihmetellen: Mitä varten semmoisissa seuroissa, joissa on pyritty siveelliseen ja henkiseen kehityk­seen, on käytetty tuommoisia kokeita? Jos, niinkuin muuten näyttää, salaisissa veljeskunnissa siellä, täällä ympäri maailmaa on ollut viisaita ihmisiä, niin mikä on ollut syynä siihen, että ovat järjestäneet tällaisia kokeita? Meidän yhteiskunnissamme, kouluissamme, yliopistoissamme niitä käytetään, mutta ne kokeet ovat enimmäkseen tai melkein yksinomaan intellek­tuaalista laatua, mutta minkätakia on mysteriokou­luissa asetettu kokeita, jotka koettelevat ja kiusaavat ihmistä siveellisesti ja henkisesti? Totuudenetsijä kysyy näin, ja kun hän näin kysyy, täytyy hänen vastata itselleen: Siinä täytyy olla pätevä syy takana. On täytynyt olla noilla tietäjillä ja viisailla pätevä motiivi, jonka nojalla he ovat semmoista järjestäneet.

17

Vai onko se vain ollut sitä, että he vapaina ihmisinä eivät ole tahtoneet ketä tahansa järjestönsä jäseneksi? Siinä tapauksessa heidän veljeskuntansa ei olisi ollut suurimerkityksellinen. Silloin se olisi vain ollut jotain yhteistä leikkiä, vaikka siinä leikittiinkin siveellisillä arvoilla. Sata ihmistä päätti esim. perustaa salaisen järjestön ja päätti, että pyrkijäin oli suoritettava eri­laisia kokeita. Muuan koe oli esim. seuraava: Pyrkijä istutettiin pöydän ääreen ja hänelle sanottiin: „Kir­joita testämenttisi. Kirjoita siihen, että luovut kai­kesta omaisuudestasi ja annat sen meille.“ Tietysti se oli kokolailla vaikea siveellinen koe. Moni pyr­kijä hätkähti, pelästyi: en minä voi semmoista testa­menttiä kirjoittaa! — No niin, ole hyvä ja poistu. — Toinen ajatteli: antaa mennä, kirjoitan testamenttini.

Jo s tänäpäivänä päättäisimme perustaa „salaisen seuran“, jossa ei olisi muuta takana eikä tämän enempää sisältöä, mitä se olisi? Se olisi meidän leikkiämme, teatteriamme, turhanpäiväistä puuhaam­me. Onko semmoinen motiivi voinut olla niillä tietäjillä ja viisailla, jotka alunperin ovat näitä asioita järjestäneet? Ei, mikäli he ovat olleet todellisia tietäjiä, ei ole sellainen ollut heidän motiivinsa. Heidän näköalansa ovat olleet laajempia, heidän tarkoitus­2

18

peränsä korkeampia. He ovat tavoitelleet yleisinhi­millisiä arvoja, tähdänneet johonkin yleispätevään. Heidän inspiratsioninsa on ollut ylhäältä. Heidän tietäjä-asemansa edellytti, että heillä oli kaikkia s iveellisiä hyveitä. Heidän viisautensa oli saavutettu siveellisissä voitoissa. Tietäjinä he itse elivät valossa ja heitä ympäröi ihmismaailman pimeys. He elivät ikuista elämää, muut ihmiset kuoleman vallassa. Mutta he tahtoivat auttaa pimeydessä vaeltavia vel­jiään. He tahtoivat avata heille tien elämään ja valoon. He tahtoivat kasvattaa heitä ja opettaa heitä siveellisesti pyrkimään ja ponnistamaan. Ja koska elämään pääsi ainoastaan kaitaa tietä pitkin ja ahtaan portin kautta, eivät viisaat auttajat omasta päästään mitään keksineet, vaan asettivat ahtaan portin pyrkijäin nähtäväksi ja kaidan tien heidän tiettäväk­seen. Ja kaikki nuo kokeet, ahtaat portit ja kaidat tiet olivat silloin vertauskuvia elämästä. Ne symboli­soivat elämää.

Ja nyt nousee eteemme uusi kysymys. Mikä on elämä? Onko elämä koulu? Mikä koulu se silloin on? Millä tavalla se koulu on järjestetty? Onko elämä kouluna niin järjestetty, että sitä voidaan jon­kunlaisissa kokeissa symbolisoida, niin että ne ihmiset,

19

jotka suorittavat näitä kokeita, voivat ymmärtää, mitä kokeita ja mitä kokemuksia heidän on läpi­käytävä itse elämässä? Ovatko nuo maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeet, joita aina on käytetty salaisissa seu­roissa, todella olleet elämän symbooleja, ovatko ne vertauskuvallisesti esittäneet itse elämää?

Nykyaikaisesta teosofisesta kirjallisuudesta luemme, että nuo kokeet, joita pyramiideissa ja vanhoissa vihkimyspaikoissa sekä joissakin uudenaikaisissa seuroissa suoritettiin vertauskuvina, todellisuudessa ovat suoritettavat n.s. astraalisessa maailmassa, fyysillisen ruumiin nukkuessa. Kulkiessamme yöllä ruumiimme ulkopuolella (ruumiimme nukkuessa vuo­teellaan) voimme suorittaa, kun olemme semmoiseen pyrkineet, näitä maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeita. Maakokeen suoritamme siten, että käytännöllisesti opimme liikkumaan näkymättömässä ruumiissamme fyysillisessä maailmassa. Opimme, että kiinteä maa ja kiinteät kappaleet eivät saa asettaa esteitä tiel­lemme, ettei meidän tarvitse esim. avata ikkunaa hypätäksemme ulos. Me kuljemme sanatarkasti seinien ja kattojen läpi, astumme kallioitten sisään katselemaan peikkojen elämää j .n.e. Tulikokeen suoritamme siten, että opimme astraaliruumiissa

20

selvästi tietämään, että fyysillinen tuli-ilmiö ei voi meihin mitään vaikuttaa. Seisomme esim. tulivuoren partaalla ja astraalinen opettajamme sanoo meille: Hyppääpäs tuohon kraatteriin. Ah, kuinka peläs­tymme, vaikka olemmekin toisessa olotilassamme. Ensin tuntuu kauhealta hypätä Vesuviuksen sisään. Mutta kokemus on hankittava ja tuli-elementti voi­tettava. Samalla tavalla saamme suorittaa vesikokeen. Meren syvyyteen täytyy meidän syöstä, niinkuin vesi olisi paljasta ilmaa ja ilmakokeessa täytyy meidän oppia lentämään ilman siipiä ja ilman ilmalaivaa.

Nämä ovat niitä elementtikokeita, joita suoritetaan, niinkuin voimme lukea nykyaikaisissa teosofisissa kirjoissa, näkymättömässä astraalimaailmassa ruumiin nukkuessa, ja totuudenetsijöinä kysymme: Nämäkö astraaliset kokeet ovat niitä n.s. maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeita, joita vanhat viisaat tahtoivat sym­bolisoida ulkonaisilla kokeilla, ryömimisillä, uimisilla ja muilla? Ei suinkaan, vastaavat viisaat, ei suinkaan, vastaa tietäjien kokemus. Nuokin astraalikokeet ovat symbooleja vain, vertauskuvallisia kokeita unien maailmassa. Ne eivät edellytä eivätkä kasvata muuta kuin rohkeutta, päättäväisyyttä ja mielenmalttia, samaa kuin fyysilliset kokeet. Itsessään ne eivät

21

ole niitä maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeita, joille elämä todellisuudessa meidät asettaa. Kaikki tämmöiset asiat ovat symbooleja, todellisia omalla tavallaan, mutta sittenkin henkisesti katsoen vertauskuvia. Ne kokeet, joita elämä vaatii ihmiseltä, ennenkuin se vihkii hänet omaksi pojakseen, itsetietoiseksi elämän kansalaiseksi, Jumalan valtakunnan jäseneksi, ja ennenkuin ne, jotka elämää edustavat, Valkoinen Veljeskunta, vihkivät hänet tunnustetuksi veljekseen, — ne kokeet ovat toisenlaisia. Ulkonaisia kokeita suoritettuamme voimme käsittää, mitä elämä todelli­suudessa pojiltaan odottaa. Sentähden lähdemme nyt tarkastamaan itse elämän kokeita eli toisin sanoen elämänkiusausten koulua.

Jos elämä on koulu, s .o. jos elämä kasvattaa meitä erikoisella tavalla ja antaa meidän läpikäydä määrätyitä kokeita, silloin on meille hyödyksi — epäilemättä suureksi hyödyksi — ymmärtää elämän koulun menettelytapoja. Puhumattakaan siitä, että itse ymmärtäminen tuottaa meille iloa ja onnea, on hyväksi ja hyödyksi itsellemme ja toisille, jos emme vastusta elämän kasvatustapoja, jos emme napise, huuda emmekä valita, vaan mielellämme alistumme koulunkäyntiin, sen ohjauksiin ja kurituk­

22

siin. Tämä on ymmärtämisen passiivinen hyöty. Toiseltapuolen voimme aktiivisesti auttaa elämää. Sensijaan, että sanoisimme elämälle: kasvata minua, ja heittäytyisimme sitten laiskoiksi, voimme sanoa: tahdon auttaa sinua, mikäli kykenen. Onhan inhi­millinen vapauteni siinä, että voin innostua elämän kasvatusmenetelmään. Voin hyväksyä sen hengessäni. Tahdon oppia niin paljon kuin mahdollista, tahdon kasvattaa itseäni ja matkia elämää.

Mikä itsekasvatus se olisi, joka kulkisi toiseen suuntaan kuin mihin elämä vie? Omavaltainen kas­vatus voi viedä hulluunkin suuntaan. Oikeata tietä kulkeaksemme täytyy meidän ymmärtää, mikä on elämän kasvatusmenetelmä. Silloin voimme jou­duttaa kellitystämme, voimme vapaina olentoina kas­vattaa itseämme, ja sillä tavalla hiukan helpottaa elämän työtä.

Mitä kaikki tietäjät, mitä kaikki viisaat kaikkina aikoina ovat tehneet? Juuri tätä. Sitävarten on Valkoinen Veljeskunta olemassa, sitävarten he yrit­tävät uskontojen y.m. liikkeiden avulla herättää ihmisiä. Ihminen on kutsuttu ottamaan osaa juma­lalliseen työhön, ei sitä vastustamaan.

Me ihmiset voimme kasvattaa itseämme auttamalla

23

veljiämme, voimme tulla elämän pojiksi ja olla hyö­dyksi ja iloksi tässä maailmassa, joka pohjaltaan on henkinen todellisuus. Niinkuin mekin, jotka tun­nemme itsemme ruumiillisiksi olennoiksi, niinkuin mekin todellisuudessa olemme henkiolentoja, on elämä suurta henkimaailmaa. Nouskaamme niin ollen tietoisuuteen siitä, mihin ihmisinä voimme pystyä.

III.

ELÄMÄN MAAKOE

Kun nimitämme elämää kouluksi, ei tämmöisen määritelmän pitäisi tuntua niinkään vieraalta, sillä ovathan uskonnot kaikkina aikoina teroittaneet jo­tain semmoista. Kristikunta on tosin kirkkonsa hel­massa tottunut ajattelemaan, että elämä on murheen laakso, mutta käsitykseen „murheen laakso“ on si­sältynyt jonkunlainen valmistavan koulun merkitys, sillä elettyämme aikamme tässä murheen laaksossa olemme valmistuneet kirkonuskon mukaan ikuista elämää varten. Nykyinen elämämme on täten erit­täin tärkeä, koska siitä riippuu niin suuri asia kuin ikuinen tulevaisuutemme. Elämä tältä kannalta kat­soen tulee perin tärkeäksi kouluksi. Sen ovat kir­kot vaistomaisesti huomanneet ja koettaneet tehdä koulusta vähän helpomman keksimällä opin Juma­lan Pojan eli Vapahtajan sovituksesta, niin että oi­keastaan ihmisen vain tarvitsee uskoa valmistuak­seen tässä elämässä ikuista elämää varten. Tuo usko

25

on sitten eri kirkoissa saanut erilaisen määritelmän: protestanttisessa kirkossa sitä on niin siivilöity, ettei siihen voi sisältyä hyviä töitä, kuten katolisessa kir­kossa: protestanttinen kirkko on sanonut hyviä töitä itsevanhurskaudeksi. Ihminen tulee autuaaksi ainoas­taan uskonsa avulla.

Kristilliset kirkot ovat olleet pakotetut tuommoi­seen määritelmään elämästä kouluna, kun eivät hy­väksyneet oppia jälleensyntymisestä. Ensimmäisinä vuosisatoina, silloin kun „gnostikot“ vielä olivat oikeita kristityitä, katsottiin elämää kouluksi sillä ta­valla, että ihmiset henkiolentoina syntyivät uudestaan ja uudestaan maan päälle ja jatkoivat täällä kehitys­tään ja työtään, kunnes lopulta saattoivat omaksua Kristus-elämän kokonaan, niin että Kristus eli heissä, kuten apostoli Paavali sanoi, eivätkä he itse enää tavallisina ihmisinä.

Semmoinen oli oppi ennen, ja muistamme kirkko­historiasta, että vasta v. 553 Konstantinopolin kokous tuomitsi jälleensyntymisopin vääräksi.

Jälleensyntymisen valossa meidän on helppo aja­tella ja ymmärtää elämää kouluksi. Ja vaikka nyt useimmat ihmiset kristikunnassa eivät usko jälleen­syntymiseen, myöntävät kuitenkin uskovaiset yleensä,

26

että elämä on koulu. Sitä vastoin on uskovaisten ulkopuolella ihmisiä, jotka eivät tahdo tätä myöntää — sanoisinko heitä ajattelemattomiksi vai miksi? Heidän mielestään emme saa määritellä elämää mil­lään tavalla. He sanovat: jokainen ihminen tuntee sisässään selvän halun olla onnellinen, — joten yk­silön onni on elämän päämäärä. He etsivät nimen­omaan kaikkea hauskaa ja hyvää elämässä, mutta pettyessään he helposti napisevat: elämä on hassu laitos, siinä ei ole mitään järkeä.

Toisia on, joiden mielestä elämä on kuin suuri seikkailu, johon otamme osaa ja jossa jokainen koettaa tulla toimeen, miten taitaa. On minustakin kaunista ja puoleensa vetävää nimittää elämää seik­kailuksi, ja miksemme voisi sanoa, että elämänkoulu on kuin seikkailu, kunhan vain ymmärrämme, että elämä sittenkin on koulua.

Ne, jotka ovat hieman viisastuneet elämänkou­lussa, voivat kokemuksesta vastata toisin ajatteleville, että tässä koulussa ihmisen onni tulee itsestään, jos hän vain on ahkera oppilas. Mutta jos hän kapinoi koulun järjestystä vastaan, ei hän koskaan pääse rauhaan.

Nyt, kun aiomme tarkastaa elämää kouluna, on

27

meidän ensin tehtävä itsellemme selväksi, minkälai­sia olentoja me ihmiset olemme, jotka lapsina, kas­vatteina, poikina ja tyttöinä käymme tässä koulussa. Tähän meidän ei tarvitse kaukaa etsiä vastausta. Voimme tyytyä vanhaan ja kaikkien hyväksymään määritelmään. Kun tutkimme itseämme, huomaam­me näet olevamme minä-tajuisia olentoja eli mi­nuuksia, jotka elämme kosketuksessa kahden todel­lisuuden kanssa, ulkonaisen ja sisäisen. Minä-tajun­tamme käsittää osaksi näkyväisen eli ruumiillisen, osaksi näkymättömän eli sielullisen elämän. Ei ku­kaan kiellä sitä tosiseikkaa, että olemme ruumiilli­sia olentoja, — mutta samalla elämme näkymätöntä elämää, koska tajuisina olentoina tiedämme, tun­nemme ja tahdomme. Omaa sieluelämäämme tie­tävinä, tuntevina ja tahtovina olentoina ilmennämme näkyväisessä, ruumiillisessa muodossa. Erikoinen asia on tämä meidän fyysillinen ruumiimme ja eri asia on meidän tajuntamme tietämisen, tuntemisen ja tahtomisen sielullisessa muodossa. Tehdessämme eron näiden välillä, sanomme tavallisesti, että ruu­miimme on objektiivinen, sielumme taas subjektii­vinen todellisuus. Mutta ymmärtääksemme viisai­den näkökannan tulee meidän kysyä itseltämme,

28

eikö kenties tämä sielullinenkin maailma ole taval­laan objektiivinen. Sillä objektiivinen, ulkokohtai­nen todellisuus sekin on tietäjien silmissä. Eikä tämä ole niinkään mahdoton käsittää, jos muis­tamme, ettemme itse ole sama kuin esim. joku tunne tai ajatus meissä. Sanomme: minä tunnen suuttumusta tai vihaa, mutta emme sano: minä itse olen suuttumus tai viha. Kun pidämme mieles­sämme, että minuutemme on varsinainen itsemme, niin voimme sanoa, että tunteemme ja tietomme ovat objektiivisia meille ja ulkopuolella meitä it­seämme, itse asiassa todellisuuksia „henkimaail­massa“, kuten viisaat väittävät. Kaikista selvimmin huomaamme tämän seikan ajatustemme suhteen. Muistelemme esim. kaunista maisemaa. Selvästi tie­dämme, että itse olemme se, joka muistelee, mutta onko silti tuo kuva olematon? Ei se voi olla ole­maton, koska se on tuossa sielumme silmien edessä. Epäilemättä on täten olemassa ajatusmaailma, jota kansoittavat ajatuskuvat, jotka itsessään ovat todel­lisia — toiset lyhytikäisiä ja heikkohenkisiä, toiset voimakkaita, ehkä ikuisia. Kuka ties joillakuilla ihmi­sillä on kyky nähdä noita asioita, jotka ovat toisille näkymättömiä. Tämä ei ole vaikea käsittää, jos tah­

29

domme ajatella loogillisesti. Ihminen voi esim. äkkiä saada merkillisen aavistuksen tai tiedon jostakin, joka tapahtuu muualla. Mistä se on häneen tullut, jollei semmoista kuvaa ole jonkun toisen tajunnassa ole­massa? Telepatia on tunnustettu luonnonilmiö. Ihminen on kuin radiokone, samalla vastaanottaja, samalla lähettäjä. Ja niin on jokainen tajuinen olento sekä täällä että henkimaailmassa.

Minä-tajuisina olentoina käymme siis koulua maail­massa, joka on osaksi näkymätön, osaksi näkyväi­nen, mutta silti yhtä todellinen molemmissa puolis­saan.

Viime kerralla oli puhe niistä kokeista, joita on käytetty erilaisissa salaisissa kouluissa ja joita on nimitetty elementtien mukaan maa-, tuli-, vesi- ja ilmakokeiksi. Tämä elementtinimitys on erinomai­sen vanha. Nykyaikainen tieteemme ei sitä hyväksy, koskei se sen mielestä ole todenperäinen: ele­menttejä on näet paljon enemmän. Vanhat kansat kuitenkin puhuivat neljästä n. s. elementistä toisessa, laajemmassa merkityksessä, ja jokapäiväisessä kie­lessä käytämme yhä vielä noita nimityksiä. Jokai­nen tietää, mitä maa on, mitä vesi j.n.e. Tuli on todella aivan toista kuin vesi ja maa, ja sentähden

30

nuo nimitykset ovat sekä luonnollisia että käytän­nöllisiä. Mutta on otettava huomioon, että kun vanhat kansat viisaiden opettamina ja johtamina käyttivät mainittuja nimityksiä, eivät he tarkoitta­neet ainoastaan näkyväisiä, fyysillisiä elementtejä, vaan kuvasivat niillä sekä näkyväistä että näkymä­töntä maailmaa. He kuvasivat niillä juuri niitä maail­moita, joiden kanssa ihmisinä olemme tekemisissä. Maalla he kuvasivat tätä näkyväistä elämää, mutta vesi, ilma ja tuli kuvasivat heille näkymätöntä elä­mää, sitä objektiivista maailmaa, jossa sielullisina olentoina olemme jäseniä ja joka on erivivahtei­nen. He erottivat siinä kolme eri vivahdusta, nimit­tivät niitä vedeksi, ilmaksi ja tuleksi. Kaikissa nyky­ajan teosofisissa kirjoissa viitataan siihen, että sielulli­sista maailmoista voidaan käyttää elementtinimityk­siä. Tunteen maailmaa tavallisesti kuvataan vedellä, se vastaa vesielementtiä. Ajatusten maailma vastaa ilmaelementtiä ja tahdon maailma tulielementtiä. Tämmöisen jaoituksen näemme teosofisista kir­joista. Tämä jaoitus ei pysy aivan samanlaisena, kun käännymme salaisten koulujen puoleen. Mys­terioissa ja esoteerisissa seuroissa huomaamme, että maakokeen perästä asetetaan tulikoe, sitten vesi- ja

31

ilmakoe. Onko siis tuli otettu kuvaamaan tunne­maailmaa, astraalimaailmaa, näissä salakouluissa? On. Tässä erikoisessa tarkoituksessa, kun on ko­keista puhe, on tuli luonnollisin nimitys tunnemaail­malle. Sentähden mysterioissa on otettu maa- ja tulikokeet yhdessä, sitten vesi- ja ilmakokeet. Tu­lemme kyllä näkemään, että tulielementti sopii pa­raiten toiselle kokeelle.

Ensimäinen koe on siis maakoe.Meidän on helppo ymmärtää, että se on tekemi­

sissä fyysillisen maailman ja fyysillisen ruumiimme kanssa, — ei tietysti yksinomaan, sillä ihmisinä olemme tajuisia minäolentoja, joihin sisältyy kaikki eri maailmat. Olemme itse probleemin ratkaisu, olemme ihmisinä se kolmas, henkinen salaisuus, jossa sielu ja ruumis vastakohtina ovat sulautuneet yhteen. Sentähden on luonnollista, että elämän­koulun kokeissa olemme mukana kokonaan, mutta että kussakin kokeessa painopiste on määrätyssä eri elementissä. Maakokeessa on elämämme koulutuk­sen painopiste näkyväisessä ruumiissa, ja juuri näky­väinen elämä ynnä fyysillinen ruumis asettaa meidät kokeelle. Ja koska maakoe on ensimmäinen, huo­maamme käytännöllisessä elämässä, että sille ko­

32

keelle kaikki ihmiset asetetaan, siinä ovat itse asiassa kaikki mukana tai ovat ainakin olleet, sillä onhan sieluja, jotka ovat suorittaneet sen kokeen. Olemme ihmiskuntana kyllä tekemisissä samalla kertaa tois­tenkin kokeiden kanssa, mutta kun olemme kes­kellä maakoetta, on painopiste siinä. Tulikokee­seen siirrymme varsinaisesti vasta silloin, kun olem­me suorittaneet maakokeen ainakin niin suuressa määrin, että voimme kääntää huomiomme tuliko­keeseen. Mutta kuta kauemmas menemme taakse­päin ihmiskunnan kehityshistoriassa, sitä selvemmin näemme, että ihmiset ovat asetetut pääasiassa maa­kokeelle.

Mikä sitten on tämä maakoe? Elämä asettaa meille kysymyksen: miten sinä tajuisena olentona, ihmisenä, suhtaudut tähän fyysilliseen objektiivisuu­teen, tähän maapallon fyysilliseen elämään ja omaan fyysilliseen ruumiiseesi? Miten sinä näissä olosuh­teissa tulet toimeen? Jo s ajattelemme ihmiskunnan alkuhistoriaa — ei n.s. paradiisillista tilaa, vaan rotumme tieteen tuntemaa alkuhistoriaa, — silloin huomaamme, että luonto kysyi ihmiseltä: miten aiot tulla toimeen tässä maailmassa? Ensin ihminen syö marjoja ja hedelmiä y.m. mitä löytää, sitten

33

hän alkaa metsästää ja rakentaa itselleen majan, etsittyään siihen saakka suojaa puiden alta, ja kun hän siirtyy kylmempään ilmanalaan, täytyy hänen keksiä suojaa kylmyyttä vastaan ja alkaa käyttää vaatteita. On kuin koko luonto olisi häntä vastaan, hänen täytyy ponnistaa omia voimiaan, jotta pysyisi hengissä, sillä jos hän vain heittäytyisi pitkälleen, ei hän kauan jäisi olemaan. Hänen täytyy suorittaa kaikenlaisia tekoja ja ottaa osaa siihen suureen taisteluun olemassaolosta, johon kaikki elävät ovat alistetut. Elämä on siis heti asettanut hänet kouluun, vieläpä juuri maakokeelle. Kuta enemmän ihmis­kunta on kehittynyt, kuta korkeampia kulttuureja on syntynyt, sitä enemmän alkuperäiset olosuhteet ovat muuttuneet monimutkaisiksi, mutta yhä on maa­koe kaikkien edessä. Ihmiset ovat kyllä muodosta­neet sivistyneitä yhteiskuntia, jotka ovat syntyneet siitä vaistomaisesta tunteesta ja tiedosta, että yhdessä on helpompi sotia luonnonvoimia vastaan ja päästä niiden herraksi kuin yksin. Siten ovat yhdessä yrittäneet ratkaista maakoetta, sillä maakokeen suo­rittaminen kehittää ihmisen älyä, ja intelligensin kehittyessä työjako syntyy ja järjestynyt yhteiskunta muodostuu.3

34

Voimmepa sanoa — kuulukoon vaikka paradok­silta: meidän nykyinen, porvarillinen yhteiskuntamme on itse asiassa se koulu, jossa olemme suoritta­massa maakoetta. Kysymys toimeentulosta on näet tässä yhteiskunnassamme yhtä selvä ja käytännölli­nen kuin konsanaan, vaikka se on pukeutunut uuden­laisiin ja monimutkaisempiin muotoihin ja saanut symboolin, joka on ikäänkuin salaisuuden avain. Mikä tämä symbooli on? Se on kulta eli yleensä raha. Olemme maakoetta suorittaessamme tekemi­sissä rahan kanssa, ja maakoe keskittyy kysymyk­seen, millä tavalla me suhtaudumme rahaan. Tämä merkillinen seikka johtuu siitä, että porvarillinen yhteiskunta lepää omistusoikeuden periaatteella: omistusoikeus on pyhä. Alussa se oli käyttöoikeutta esim. itsensä raivaaman maan tuotteisiin, mutta pian siihen yhdistyi koko pellon omistamisen käsite. Ja sit­ten omistusoikeus laajeni käsittämään maata yleensä, itsestään kasvavaa metsää, vieläpä ilmaa ja vettä, joihin ihmisen käsi ei luotaessa koskenutkaan. Ja vaikka viime vuosikymmeninä on herännyt uuden­laisia ajatuksia omistusoikeuden pyhyydestä, — ajatuksia, jotka itsessään kyllä ovat ikivanhoja, — olemme käytännössä huomanneet, ettemme osaa

35

omistusoikeuden periaatetta muuttaa, vielä vähem­min sen luonnonmukaisesti kehittyneitä ilmauksia yhteiskunnassa. Periaate on syvällä meissä ihmi­sissä, se kestää niin kauan kuin käymme maakokeen koulua. Ja raha on nykyään symbooli maakokeessa, ja sen kokeen olemme lopullisesti suorittaneet vasta sitten, kun olemme ratkaisseet kullan merkityksen. Koulunkäyntimme ei ole helppo, sillä luokkatodis­tuksen kelpoisuus riippuu sen eetillisistä arvosanoista. Elämän koulussa asetetaan aina moraali koetukselle. Maakokeessakin saatamme kehittää itsessämme vää­riä ominaisuuksia, ennenkuin tajuamme, mitä on oikein. Mitalin nurja puoli tai niin sanoaksemme väärä raha houkuttelee voimakkaasti maakokeen yhteydessä ihmiskunnan sydäntä. Mikä on tämä väärä puoli, tämä synti, kuten uskonto sanoo, maa­kokeen yhteydessä! Se on viekkaus, varkaus, ryöstö, ryöväyssodat y.m. Ihmisen äly on näet sanonut hänelle: on vaivaloista tehdä kovaa työtä; tuossa on paljon tavaraa, paljon kultaa koottuna yhteen paikkaan, minä otan sen. Ei ole helppoa sekään, mutta muutamilla ihmisillä varsinkin on kehittynyt seikkailuhalu ja he ponnistavat älyään keksiäkseen keinoja, millä saisivat käsiinsä toisten kasaamaa

36

omaisuutta. Jotkut heistä taitavat ajatella: on väärin, että toisilla on paljon ja toisilla ei mitään; minä otan ja jaan sen kaikille. Lapsina ja nuorinakin ihailemme jaloa ryöväriä, joka jakaa sydämettömien rikkaiden rahat kilteille köyhille. Moni meistä on lapsena ajatellut: tahdon tulla ryöväriksi, joka auttaa ihmisiä, ja monen sydän on sykkinyt Rinaldo Rinaldinia ja Robin Hood’ia muistellessa.

Kerran tulevaisuudessa, kun on ratkaistu kullan probleemi, tulee yhteiskunta olemaan toisenlainen rakenteeltaan. Silloin ei tarvitse kehittää älyään viekkauteen eikä varkauteen, mutta niin kauan kuin näitä ominaisuuksia elämänkoulussa kehittyy, täytyy meidän oppia tekemään ero oikean ja väärän välillä ja ajatella, että varkaus on aina varkautta.

Mikä on sitten maakokeen ratkaisu? Koska olem­me suorittaneet maakokeen? Maakokeen olemme suorittaneet silloin, kun köyhinä olemme rikkaita ja rikkaina köyhiä. Kulta paljastaa meille salaisuutensa silloin, kun sydämemme ei enää ole kiinni kullassa. Ja mitä sitten olemme oppineet elämänkoulussa, että olemme voineet suorittaa tämän maakokeen? Olemme oppineet työn arvon, työn välttämättömyy­den. Eikä työ ole vain käsillä tekemistä; varsinai­

37

nen inhimillinen työ on aivojen työtä, koska tämä on välttämätön kätten työllekin. Kuta vaikeammaksi kätten työ kehittyy, sitä enemmän tekijän täytyy ponnistaa aivojaan, sitä enemmän hänen täytyy olla ihminen. Tämän ihminen on oppinut elämänkou­lussa, jos hän on maakokeen suorittanut: työn vält­tämättömyyden, johon sisältyy, ettei hän väärin kei­noin mitään tahdo omistaa. Lopulta ihminen on vapaaehtoisesti köyhä. Kaikista suurimmat hengen sankarit maan päällä, kuten Buddha ja Jeesus, ovat eläneet vapaaehtoisessa köyhyydessä ja siinä köy­hyydessä omistaneet koko maailman. He ovat olleet köyhyydessään rikkaita, mutta myös rikkaudessaan köyhiä. Jo s semmoinen ihminen olisi rikas, olisi hän köyhä. Harva ihminen on kokonaisuudes­saan suorittanut maakokeen, mutta sellaiset ovat tiellä lopullista suoritusta kohti, jotka tahtovat tehdä työtä ja rehellisesti ansaita tai tahtovat käyttää rik­kauksiaan maailman hyödyksi, kehityksen eteenpäin viemiseksi. Ei näet maallinen rikkaus tule ainoas­taan sillä tavalla, että tehdään jotain työtä, rikkau­den luomisessa näyttelee aina osansa inhimillinen äly ja luonnon, s. o. karman antama onni ja menes­tys. Millä tavalla ihminen esim. tulee rikkaaksi?

38

Hän „sattumalta“ löytää helmen simpukasta tai kultasuonen vuoresta. On väärin ajatella, että rik­kaudet aina tulevat vääriä teitä. Rikkaus tulee silloin, kun se tulee. Ja se ihminen, jolle rikkaus tulee, on varmasti ponnistanut edellisissä elämissään, joten elämä nyt voi asettaa hänet koetukselle uudella tavalla, sanomalla hänelle: miten sinä osaat rikkaana käyttäytyä? Ja jos hän ei ole entisissä elämissään valmistunut, silloin hän tuhlaa rahansa ylellisyyteen, kutsuen kevytmielisen maailman huvittelemaan kans­saan. Hän tuntee sielussaan vaistomaisesti, ettei hän osaa oikealla tavalla suhtautua rikkauteen, — hän tahtoo siitä päästä ja hyvin pian hän onkin taas köyhä. Mutta ihminen, joka on oppinut jotain, säilyttää malttinsa, järkensä, ajatuksensa. Ihminen on siveellisesti vastuullinen olento, jonka pitää sydä­messään tuntea: olen tilivelvollinen elämän edessä, omantuntoni edessä, oman korkeamman Itseni, Kris­tuksen edessä, kaikesta, mitä minulla on.

IV.

ELÄMÄN TULIKOE

Elämän koulun kokeista saamme selvemmän käsi­tyksen, jos koetamme ajatella niitä semmoista elä­män taustaa vastaan, jossa ei ole mitään kokeita. Semmoinen muinaisuus on kyllä kaikilla ihmissie­luilla ollut. Olemme kyllä kaikki olleet elämän kou­lun lastentarhassa, niin sanoakseni, jolloin meitä ei vielä asetettu varsinaisille koetuksille. Kuinka pitkä semmoinen aika oli, on vaikea sanoa, sillä verrattain pian alkoi elämän koulu kokeiden välityksellä. Joka tapauksessa on vanhojen kansojen traditsioneissa elä­viä muistoja ajasta, jolloin ei vielä ollut kokeita fyysil­lisessä elämässä eikä ihmisiä, jotka olisivat olleet elämän koulussa kokeita suorittamassa. Tämä sama tosiseikka saattaa pitää paikkansa vielä tänä päi­vänä, saattaa vielä tänäpäivänä olla ihmisiä, jotka käyvät elämän koulua vasta lastentarhassa. Kuvi­telkaamme ihmistä, joka olisi ulkopuolella kaikkia kokeita. Hän ei ainoastaan ole sangen älytön ja

40

ilman ajatuksia, vaan myös laiska ja hidas sisäisessä elämässään, melkeinpä liikkumaton. Hänen elä­mänsä ei ole omintakeista, oma-aloitteista. Se on vain tapojen noudattamista, määrätyn elämänuran kulkemista ilman harrastuksia, ilman mielenkiintoa. Meidän — ajattelevien ja tuntevien ihmisten — mie­lestä hän on todella surkuteltava olento. Päivä alkaa ja loppuu hänelle aina samalla tavalla. Hän ei mi­hinkään pyri, ei mitään tavoittele, ei mitään pyydä. Saattaa olla filosofeja, jotka sanovat, että elämä olisi onnellista, jos ihminen voisi olla kuin eläin, joka ei mitään ajattele, niinkuin lehmä, joka syö, juo, makaa ja märehtii. Mutta nämä filosofit eivät käytä tarpeeksi järkeään, sillä heidän pitäisi tietää omasta kokemuksestaan, että ihminen ei ole sem­moinen flegmaatikko. Jo s joku yksilö on joskus saavuttanut ihmeellisen tyytyväisyyden, rauhan ja autuuden, joka kaukaa muistuttaa intressitöntä, himo­tonta ja ajatuksetonta elämää, on kuitenkin ääret­tömän pitkä taival hänen ja lastentarhassa käyvän ihmisen välillä. Sillä ihminen, joka on saavuttanut täydellisen rauhan, on paljon kokenut. Älkäämme sekoittako häntä nyt kuvittelemaamme ihmisolen­toon, jolla ei ole mitään harrastuksia elämässä.

41

Vanhoilla kansoilla on ollut tietoa tällaisesta elä­mästä. Se ilmenee heidän kuvauksissaan kuoleman jälkeisestä olotilasta. Sekä kreikkalaiset että suoma­laiset kuvaavat kuoleman jälkeistä elämää kolkoksi ja kuivaksi. Edelliset sanoivat, että he mieluummin elivät maan päällä kerjäläisinä kuin tuonelassa ku­ninkaina, sillä tuonelassa oli, kuten suomalaiset esi- isämme uskoivat, yksitoikkoista, harmaata ja kolk­koa. Tuulesta temmattua mielikuvitusta! sanoo ihmi­nen, joka ei usko kuolemanjälkeiseen elämään, mutta asiantuntijat tietävät ja tunnustavat, että on ennen maailmassa ollut aikoja, jolloin ihmisten kuo­lemanjälkeinen elämä oli kerrassaan kolkkoa, tyhjää ja harmaata. On nytkin ihmisiä, jotka haudan tuolla puolen viettävät jonkun aikaa ikävää ja yksitoik­koista elämää. Ne ovat niitä, joilla ei ole ollut mi­tään intressiä elämässä; he ovat nukkuneet, syöneet, kasvaneet, tehneet työnsä, menneet naimisiin j.n.e.; mutta kaikki on tapahtunut kuin luonnon pakosta, — itse he eivät ole mitään ajatelleet. Semmoiset ihmiset, kun joutuvat kuolemanjälkeiseen elämään, niin tuossa tuonelassa he aivan kuin jatkavat entistä, ruumiillista elämäänsä, ollen mielestään samanlai­sissa olosuhteissa. He syövät, juovat, tekevät työtä

42

ja nukkuvat. Heillä on aviopuolisonsa ja kotinsa, mutta heidän elämänsä tuonelassa alkaa sittenkin vähitellen tuntua kolkolta. Miksi? Sentähden että mikään ei enää tuota heille tyydytystä. Maan päällä he söivät nälkäänsä, joivat janoonsa j.n.e., mutta nyt he eivät tunne mitään tyydytystä syömisestä, eivät sammuta janoaan juomalla. Tekevät työtä saamatta ja tarvitsematta palkkaa, kun tulevat toi­meen muutenkin. Ovat naimisissa, mutta lapsia heille ei synny. He muistelevat maanpäällistä elä­määnsä, huomaavat vastakohdat, ymmärtävät ole­vansa kuolleitten maassa ja ajattelevat: kolkkoa on olemassaolo. Tämä ajatus, että olemassaolo on kolkkoa ja yksitoikkoista, on silloin heidän ensi­mäinen saavutuksensa elämän koulussa. Syntyes­sään uudestaan elämään, he tuovat mukanaan tuon ikävyyden tunteen ja oppivat vähitellen maanpäälli­sessä elämässä, että ikävyys, kolkkous on voitetta­vissa. Jo s näet kuvittelemme ihmistä, joka puh­taasti suorittaisi vain maakoetta, hän olisi juuri tätä kokenut; ja hän tekisi samalla sen havainnon täällä maan päällä, että työ voi suoda onnea, vaihtelua ja tyydytystä hänen elämälleen, työ, ensin yksinkertai­sena, sitten jatkuvasti kehittyvänä taiteellisena työnä.

43

Hänessä herää kauneuden kaipuu. Jo s kysymme sosiologeilta ja arkeologeilta, jotka tutkivat ihmis­kunnan alkuhistoriaa, saamme kuulla, että taiteellisia harrastuksia herää kuin itsestään ihmisessä. Se, se nostaa työn henkevämmälle tasolle, ja siinä ihminen näyttää itsensä. Kaikki tiedämme, että vielä nytkin voimme joutua omassa elämässämme samanlaisten probleemien eteen, vaikka toisenlaisista syistä. Olem­me ehkä niin paljon nauttineet ja huvitelleet, että koko elämä lopuksi käy kuivaksi, kolkoksi ja yksi­toikkoiseksi. Silloin sisässämme joku heikko ääni kuis­kaa: ryhdy työhön ja toimeen, niin kaikki ikävä haihtuu.

Mutta kuten sanottu, me ihmiset emme ole noin yksiniitisiä, vaan paljon monimutkaisempia olentoja, sielullisia samalla kuin ruumiillisia. Elämme itse asiassa kuin neljässä maailmassa, sillä sieluelä­mämme on niin sanoaksemme kolmikylkinen: tunnemme, tiedämme ja tahdomme. Ja koska itse henkiolentoina yhdistämme nuo vastakohdat, ruu­miin ja sielun, elämme yhtäaikaa kuin neljässä käyttövälineessä, fyysillisessä ruumiissa ja kolmessa hengenverhossa, joita tavallisesti sanotaan sielulli­siksi ruumiiksi. Nämä neljä käyttövälinettä vastaavat neljää koetta.

44

Maakoe oli tekemisissä ihmisen fyysillisen ruu­miin kanssa, ja nyt tulemme ensimäiseen sieluelä­mämme puoleen, siihen puoleen itsessämme, jota nimitetään tuntemiseksi, aistitsemiseksi ja muodon kannalta katsoen tunne- eli astraaliruumiiksi. Se on tekemisissä tulikokeen kanssa. Emme kauan käy ihmiselämän koulua, ennenkuin joudumme myös­kin tulikokeen heiteltäviksi.

Fyysillisen olemassaolon alkuasteilla jo tapahtuu muuan prosessi ihmisen sielussa, hän havaitsee näet, että muutamat seikat tuottavat hänelle mieltymyksen ja nautinnon tunteita, toiset taas ovat vastenmielisiä, saaden aikaan tuskaa ja kärsimystä. Ajatelkaamme ihmistä, joka syö ja juo. Niin kauan kuin hän on raitis ja terve ihminen, hän ei pane erikoista huo­miota syömiselle ja juomiselle. Mutta tulee aika, jolloin hän huomaa pitävänsä jostain määrätystä ruuasta tai juomasta enemmän kuin toisista, koska se tuottaa hänelle suoranaista nautintoa. Silloin alkaa hän sitä etsiä. Ja kun hänellä vielä ei ole mitään kokemusta syömisen tai juomisen vaaroista, hän nauttii tuosta ruuasta tai juomasta siihen mää­rään, että hänen ruumiissaan syntyy reaktsioni. Se ei osaa enää liikaa ravintoa sulattaa, se tulee sairaaksi.

45

Ihmiskunnan sairaudet ovat alkuaan syntyneet tämänlaatuisista syistä. Monet ajattelijat väittävät, että olemme turmelleet rotumme syömisellä ja juomisella.

Mutta syömisen ja juomisen tuottamat nautinnot ja tuskat eivät ole ainoat. Ihmisellä on sielullisessa tunnepuolessaan toisiakin nautinnon ja kärsimyksen mahdollisuuksia. Hänellä on ennenkaikkea sangen merkillinen kyky, jota oppineet sanovat suvun jatka­miskyvyksi. On näet ajattelevia ihmisiä, jotka väit­tävät, että ihmisen sukupuolisuus on hänellä ole­massa sitä varten, että hän jatkaisi sukuaan. Ja päältä katsoen tätä seikkaa ei voitane kieltää. Samalla lailla kuin syöminen on olemassa sitä varten, että yksilö pysyisi hengissä, on myös sukupuolinen elämä olemassa sitä varten, että ihmiskunta säilyisi fyysil­lisesti maan päällä. Silti tämä on teoreettinen näkö­kanta.

Todellisuus on se, että syöminen muuttuessaan ais­tilliseksi nautinnoksi, on hienostuttanut ihmistä erin­omaisesti, on tehnyt hänestä uudenlaisen olennon. Hän on nyt kulttuuriolento, joka valitsee ruokansa. Koko organismi on kehittynyt tuon herkkyyden avulla, joka syntyi siitä, että ihminen alkoi nauttia

46

ja kärsiä. Hermosto on levittänyt ihmeellisen sähkö­linjaverkkonsa yli koko ruumiin, tunkeutuen pienim­piinkin jäseniin. Mikä suunnaton mahdollisuus tuntea sekä nautintoa että tuskaa, piileekään nykyisen ihmi­sen elimistössä! Emme saa vähäksyä hänen aistilli­suuttaan ja sen merkitystä ihmiskunnan kehityshis­toriassa. Olemme liian taipuvaiset arvostelemaan näitä asioita yksinomaan moraaliselta näkökannalta, unohtaen että „moraalinen“ näkökanta liian usein on omamme, muttei elämän. Todellisuudessa elä­män moraalinen mittapuu on kyllä sekä ankarampi että korkeampi kuin meidän. Mutta se ei ole yksi­puolinen.

Sentähden tuokin filosofinen näkökanta, joka ankaran tuomitsevana väittää, että ihmisen suku­puolisuus on vain suvun jatkamista varten, — se on varmasti yksipuolinen. Sukupuolisuutemme on nähtävästi luonnonvoima, jolla on mitä suurin merki­tys psykologiseen kehitykseemme. Sehän se syöksee meidät syvimpään helvettiin ja heittää korkeimpaan taivaaseen. Se panee meidät tuskasta voihkimaan ja onnesta laulamaan. Se tekee meidät runoili­joiksi ja taiteilijoiksi. Ja ilman sitä, missä olis meidän rakkauskykymme? Tietysti jumalallinen rak­

47

kaus on henkemme sisäinen elämä, mutta fyysillisen ruumiimme ja sielullisten käyttövälineittemme avulla sisäinen rakkauden kykymme pääsee kuin päivän­valoon mitä syvimpien kokemusten kautta, käydes­sämme elämän katkeraa koulua.

Ihmisen sukupuolisuus on syynä miltei suurim­piin kärsimyksiin, mitä ihmiskunta on kärsinyt. Sukupuolisuus on kohta nuorelle ihmiselle kohta­lokas kysymys. Se panee hänet miettimään. Pitääkö hänen sitä tyydyttää ja millä tavalla? Onko se tyydy­tettävä yksinomaan avioliitossa, vai onko se tyydy­tettävissä muullakin tavalla? Avioliitto nähtävästi usein lisää maailman tuskaa. Meidän aikamme nuorukainen ei enää ole sokkosilla. Ei hän umpi­mähkään usko, niinkuin ennen, että avioliitto on se paradiisi maan päällä, johon jokaisen pitää pyrkiä. Sukupuolisuus on itsessään niin merkillinen prob­leemi, että useimmille nuorille jää kysymykseksi, ratkaiseeko avioliitto tämän ongelman. Minä vain totean, kuinka asiat ovat. Sukupuolisuus on ääretön pulma ihmiselämässä. Se saa aikaan hirmuisia sie­lun tuskia ja muutamissa tapauksissa taas suuren­moisia nousuja. Älkäämme vanhoina ja väsyneinä tätä unohtako, minkä nuorina niin hyvin tiesimme.

48

Elämän tulikoe on tekemisessä tunne- ja aistimus­ruumiimme, aistillisten kykyjen ja sisäisten tun­teittamme kanssa. Se on tulikoe, koska on ole­massa, niinkuin apostoli Paavalikin sanoo, henkinen tuli, joka kaikkea koettelee, jossa kaikki palaa, mikä ei ole ikuista.

Kirjoista tai kokemuksesta tiedämme, että n.s. helvetit ja kiirastulet ihmisen kuolemanjälkeisessä elämässä astuivat voimaan eli toimintaan silloin, kun ihminen tässä maanpäällisessä elämässä alkoi nauttia ruumiinsa avulla. Jo s ihminen alussa olikin niin terve ruumiiltaan, ettei hän fyysillisessä elämässään ehtinyt kärsiä nautinnon tuskallisia seurauksia, tie­dämme, että hän kuoltuaan joka tapauksessa joutui puhdistuksen kiirastuleen. Siinä määrin kuin hän oli nauttinut kärsimättä, siinä määrin hän kärsi siellä, jossa elämän tuli häntä poltti. Tämä luon­non oma moraalinen puhdistustuli näkyy ja tuntuu myöhemmin fyysillisessäkin elämässä. Siinä tulessa kuluttavat itse asiassa useimmat ihmiset aikansa. Tulikoe suoritetaan ensin helvetissä ja kiirastulessa haudantakaisessa olotilassa, mutta myöhemmin nuo kiirastulet ja helvetit siirtyvät fyysilliseenkin elämään. Oikein on sanoa, että ihminen kantaa helvetin omassa

49

povessaan. Sentähden on tuskin ainoatakaan ihmistä, joka olisi terve kehdosta hautaan asti. Useimmat ihmiset ovat sairauksille alttiit. Useimmat ihmiset kärsivät niinikään tässä fyysillisessä elämässä suku­puolisuudestaan, senkin johdosta, että sukupuolisuus on probleemi, joka heittäytyy heidän tielleen jo var­haisessa nuoruudessa. Siten joudumme tulikokee­seen tässä näkyväisessä elämässä, ja siinä tilan­teessa ovat uskoakseni useimmat ihmiset. Ja ne ihmiset, joille sukupuolisuus on muodostunut prob­leemiksi tässä nykyisessä elämässä, ovat joutuneet keskelle n.s. tulikoetta.

Maakoetta suorittaessamme teemme kaikenlaisia kokemuksia. Voimme ottaa pahojakin harha-aske­leita, kun kaikki kokemuksemme ovat tekemisessä omistamisen eli köyhyyden ja rikkauden kanssa. Ken kokeen on lopullisesti suorittanut, ei ole köyhä eikä rikas. Hän on ihmisenä kohonnut vastakoh­tien yläpuolelle. Hän on rahan herra, hänelle kulta on multaa. Hän ei omista mitään rikkaanakaan, hän on ainoastaan huoneen haltija, koska maailma joka tapauksessa on hänen omansa.

Maakokeella on korkea ihanne, päämaali, joka on saavutettava ja jota kohti kuljetaan monenlai­4

50

sissa etapeissa, monenlaisia pienempiä kokemuksia tekemällä. Sama on tulikokeen laita. Tulikokeessa on niinikään päämäärä, joka on saavutettava, ja tie, jota pitkin kuljetaan päämaalia kohti. Mikä on nyt ihanne, jota kohti tulikoe meitä vie? Se on täydellinen riippumattomuus kaikesta aisti- ja tunne- elämästä, täydellinen itsensähillitseminen, — täydel­linen puhtaus. Meidän ihanteemme on puhtaus. Ja jos olemme selvillä tästä, että elämä tahtoo meille tulikokeen avulla opettaa ehdotonta puhtautta kai­kissa suhteissa, silloin on verrattain helppo ratkaista eteen sattuvia käytännöllisiä kysymyksiä ja prob­leemeja. Ne on aina ratkaistava siten, että viittaavat puhtauteen päin ja panevat meidät kulkemaan puh­tauden ihannetta kohti. Erehtymisen ja lankeemisen mahdollisuudet ovat suuret, yhtä suuret tuli- kuin maakokeessa. Ken seisoo, katsokoon, ettei lankea. Mutta syntisen polkua valaisee toivon tähti. Ja jos on matkalla lankeemuksia, on nousujakin. Varjossa opitaan valo tuntemaan, ja elämän koulu opettaa vastakohtien avulla.

Ihanteen eläviä piirteitä ei ole vääristeltävä tuo­mion kylmiksi kasvoiksi. Jo s olemme ymmärtäneet, että ihanne on puhtaus, älkäämme tuomitko toisia,

51

jotka eivät vielä tahdo olla puhtaita, kun kerran olemme sanoneet ja ilmoittaneet, että niin on ihanne ja niin on oleva. Tuomitsemalla ei elämän ongel­moita ratkaista. Ratkaisu tapahtuu siten, että sanomme sekä itsellemme että toisille: Tuossa on ihanne, sitä kohti kulje, katso, mitä valoa se luo, ja anna vaikeutesi joutua valon kirkkauden valaisemaksi, silloin valo, joka tulee puhtaudesta, valaisee kysy­mystä ja ratkaisee sen samalla. Että jokainen pulma on ratkaistava omalla tavallaan, on käytännöllinen totuus. Ei ole mitään yhteistä vasaran lyöntiä nau­lan päähän: näin! — ja varjele niitä, jotka eivät tähän mukaudu. Ei elämän koulu ole semmoinen. Elämä kasvattaa meitä, mutta se kasvattaa meitä vapaudessa. Kärsimyksien tulessa se meitä puhdistaa ja ojentaa. Siten me itse viisastumme, itse opimme huomaamaan, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on huonoa, mikä hyvää. Tuon me opimme ja semmoisesta voi iloita ja olla kiitollinen. Semmoi­sesta koulusta saatamme iloita. Pelosta ja pakosta ilminen ei tahdo olla hyvä, mutta koko sydämes­tään hän sitä tahtoo hyvän itsensä takia, kun hyvän ihanne hänelle kirkastuu.

Elämä antaa meidän tehdä niinkuin itse tahdomme.

52

Mutta se antaa meidän kantaa myöskin seuraukset. Niitä emme voi välttää. Olemme vapaita tehdes­sämme, mutta tekojemme tulokset meitä seuraavat, niinkuin rattaat aisoissa kulkevaa hevosta. Minkä ihminen kylvää, sen hän niittää. Minkä hän taak­seen heittää, sen hän edestään löytää. Elämän koulu on kokemusten ja kiusausten koulu. Maa- ja tulikokeet panevat meidät ennen kaikkea ajattele­maan ja tekemään kysymyksiä.

V.

ELÄMÄN VESIKOE

Elämänkoulun kokeita voisimme myös nimittää kiusauksiksi. Kiusaus on tuttu sana, jota paljon käy­tetään kristikunnassa. Isä-meidän-rukouksessa jo rukoilemme: „älä johdata meitä kiusaukseen“. Jo s nyt elämän kokeita nimitämme kiusauksiksi, saamme hie­man määritellä, mitä kiusauksella tarkoitamme, sillä emmehän elämän omia kokeita saata ajatella luon­nottomiksi kiusauksiksi, joista meidän pitäisi rukoilla Jumalaa meitä pelastamaan. Elämän kokeet kuu­luvat itse elämään, muuten elämämme ei olisi sitä koulua, mitä se on. Ne ovat siis itsessään hyviä, ei pahoja. Heittäkäämme silmäys tältä kannalta äsken tutkimiimme kokeisiin.

Maakoe on kiusaus siinä mielessä, että fyysillinen maailma ja fyysillinen ruumiimme kiusaa meitä, koska se vetää huomiomme puoleensa ja lupaa meille jotain. Eikö koko tämä meidän fyysillinen elämämme ikäänkuin kuiskaa meille kiusaajan äänellä:

54

„palvo minua, niin annan sinulle kaikki tämän maa­ilman rikkaudet, saat hallita kaikkea sitä ihanuutta, mitä tässä maailmassa on“. Kiusaus ei ole siinä, että se asettaa meidät koetukselle ja kasvattaa meitä, vaan kiusaus on siinä, että se kykenee kääntämään huomiomme liian paljon puoleensa. Järkemme kyllä sanoo meille: jossain määrin meidän täytyy palvella näkyväistä maailmaa, ikäänkuin jumaloida ihmis­kunnan kaunista isänmaata, viljelemällä ja koristamalla sitä ja mukautumalla elementtien vaatimuksiin, — sillä muuten emme pysyisi hengissä edes. Semmoi­nen palveleminen on luonnollista, mutta se muuttuu meille kiusaukseksi, jos lankeamme polvillemme näkyväisen maailman eteen, antautuen sitä palvo­maan ja nähden siinä ainoan ihanuuden, mistä mitään tiedämme. Semmoinen kiusaus johdattaa meitä teo­reettiseen materialismiin, jumalallisen elämän kieltä­miseen, jota emme voi silmillämme nähdä emmekä käsin kosketella. Tulemme jumalankieltäjiksi filo­sofisessa merkityksessä. Oma ruumiimme ja näky­väinen maailma sokaisee meidät niin, että unoh­damme jumalallisen totuuden etsimisenkin. Tämä teoreettinen materialismi ei ole samaa kuin käytän­nöllinen itsekkyys ja häijyys, tällainen materialisti

55

voi olla hyväntahtoinen ihminen, vaikka hän on katsonut itsensä sokeaksi näkyväiseen todellisuuteen. Verrattain lievä paha tämä on meidän inhimillisillä silmillämme katsoen, mutta henkimaailman kannalta on selvää, että materialisti erottaa itsensä hengen elämästä ja omasta sisimmästä olemisestaan tuijot­tamalla vain tähän näkyväiseen, kuolevaiseen har­haan. Kun avaamme silmämme näkemään henkeä­kin, emme lankea maakokeen kiusaukseen.

Jos taas ajattelemme tulikoetta, ovat sen koettele­mukset omiansa kasvattamaan meistä, kuten äsken sanottiin, sielullisia olentoja. Eivät aistimme eikä tunne-elämämme ole valmiina luotu. Pitkien aikojen kuluessa ne ovat vähitellen historiallisesti kehittyneet. Elämä tarjoaa kaikenlaisia mahdollisuuksia aisteil­lemme kehittyä, ja samalla tunteemme kehittyvät, rikastuvat, laajenevat. Tämä kaikki on välttämätöntä, ja meidän täytyy oppia suoriutumaan tulikokeissa.

Kokeet käyvät meille kiusauksiksi ainoastaan, jos me niin kokonaan elämme aisteissamme ja tunne­maailmassamme, että se voi kiusaajana kuiskata meille: „palvo minua, niin minä tuon sinulle onnen“. Lause „palvo minua“ merkitsee silloin: „kehitä kykyäsi aistillisesti nauttia ja keskity kokonaan nautinnon

56

palvontaan, niin tulet onnelliseksi“ . Tämä kiusaus vie, jos annamme sille vallan, n. s. käytännölliseen materialismiin, epikureismiin, hedonismiin, jonka mukaan pitää „nauttia elämästä“ niin paljon kuin mahdollista, koska aistillinen nautinto on elämän varsinainen sisältö ja tarkoitus. Sama kiusaus vie fariseismiin, jos esim. yhteiskunnallisista syistä myön­nämme jonkinlaisten eetillisten normien tarpeelli­suuden, jolloin pyrimme ulkonaisesti näyttämään moraalisesti mallikelpoisilta, vaikka salassa palvom­me nautinnon jumalaa. Tähän meidät tulikoe vie, jos annamme sen muodostua kiusaukseksi.

Kun Jeesus opetti meitä rukoilemaan: „älä joh­data meitä kiusaukseen“, on hän epäilemättä tar­koittanut: älä anna järkemme ja mielemme pimittyä, niin ettemme näe elävää henkeä, vaan luulemme elämän olevan fyysillisessä omistamisessa tai ais­tillisissa nautinnoissa.

Siirtykäämme nyt tarkastamaan n.s. vesikoetta. Koska kaikki kokeet elämänkoulussa kulkevat limit­täin, on se ajatustyö, mikä meissä herää suorittaes­samme maa- ja tulikokeita, omiansa heittämään meidät keskelle vesikoetta. Vesikoe on näet teki­misissä sielumme „ajatusruumiin“ kanssa, niinkuin

57

usein sanotaan, sen näkymättömän olemuspuolemme kanssa, jota nimitetään mentaaliseksi käyttöväli­neeksi eli verhoksi. Vesikokeeseen joudumme silloin, kun meistä pienemmässä tai suuremmassa mitassa tulee ajattelevia totuuden etsijöitä, jotka ottavat huomioon sen tärkeän tosiseikan, että ihmi­nen on järkevä olento. Luomakunta voi aistita, kasvit ja eläimet voivat tuntea, mutta missä on vapaa ajatuskyky? Piilossa se pysyy, jos sitä on. Ihminen on ainoa, joka varmasti ja vapaasti ajattelee. Muusta luonnosta ihminen eroaa siinä, että hän on ajatuskykyinen järkiolento, jonka järki vaatii totuutta, s .o. asiain ymmärtämistä ja tietoa. Kun elämän kokemukset alkavat vaivata häntä, hän kysyy: miksi? Hän ei käsitä, että elämä on koulu, hän ei käsitä, että ilot ja surut, nautinnot ja kärsimykset samalla kaikki ovat kokeita. Hän kadottaa omaisuutensa tai kunniansa tai jonkun rakkaan omaisensa ja kysyy elämältä: mitä varten? Kuinka usein isä ja äiti kysyvät, kun heiltä pieni lapsi kovia tuskia kärsit­tyään kuolee: „minkätähden pienen, viattoman lapsen pitää noin paljon kärsiä? Kuinka Jumala voi antaa sellaisen tapahtua?“ Äskeinen maailmansota herätti ihmisiä kysymään: „jos Jumala on olemassa tai jos

58

Jumala on hyvä tai jos salaisia mestareita on olemassa, joilla on valtaa elämän ja kuoleman yli, miksi he anta­vat ihmisten tällä tavalla sokeasti tappaa toisiaan, tuhota lyhyessä hetkessä, mitä suurella vaivalla pitkinä vuosina on aikaan saatu? Miksi antavat kyyneleiden ja tuskien tulla jokaiseen kotiin maan päällä?“ Näin kysyivät monet minultakin, eivätkä he heti ymmärtäneet, kun vastasin: elämä on koulua, hyvät henkivallat eivät ole mitään sotaa tahtoneet, se on meidän oman pahuutemme aikaansaama. Kaikista enimmin kärsi­vät jumalat tästä asiaintilasta, mutta minkä he voivat? Luonnossa vallitsee syyn ja seurauksen järkähtämä­tön laki. Minkä olemme kylväneet, sen niitämme. Meidänhän tulee lopettaa sodat, meidän tulee jär­jestää elämämme maan päällä viisaammin ja parem­min, meidän tulee katua ja kääntyä. Jumalat ovat voimattomia, he ovat antaneet näkyväisen maailman meidän haltuumme. Mooseksen kirjassa sanotaan: „ Ihminen on tehty luonnon herraksi.“ Se merkit­see, että henkivallat eivät sekaannu asioihimme sillä tavalla, että estäisivät meitä mitään tekemästä. Jumalat kärsivät ja puhuvat meidän sydämissämme: lakatkaa tekemästä pahaa. He ovat antaneet vallan meille, mutta me luovutamme vallan „Jumalan vihalle“, s .o.

59

niiden luonnonvoimien käsiin, jotka kyllä pitävät huolta siitä, että niitämme mitä kylvämme.

Niinkauan kuin me ihmiset emme ymmärrä ole­vamme täällä elämässä kuin lapset, jotka ovat muualta saapuneet tänne koulua käymään, tulemme katke­riksi ja annamme vallan pahalle. Ja silloin ainoa pelastuksemme on, että emme heitä kirvestä mereen, emme huuda: kurja on tämä maailma, perkele tätä hallitsee, vaan teemme itsestämme ajattelevia totuu­den etsijöitä: mietiskelemme, luemme, kuuntelemme toistemme sanoja. Silloin otamme itse asiassa aske­leen eteenpäin ja astumme vesikokeen maailmaan. Etsiessämme myöskin aina löydämme jotain, sillä vesikokeen maailma on kuin valtameri täynnä aatteiden virtauksia. Kun pienenkin kanavan avaamme omaan sieluumme siitä, tulvaa heti aatteita meihin. Mitä kiihkeämmin aiattelemme elämää, sitä enemmän virtaa lumoavia aatteita meidän järkeemme, täyttäen sielumme kaikenlaisilla uusilla käsitteillä.

Ihmisen järki etsii totuutta eri tavalla. Muuan tapa on n.s. tieteellinen tutkimus. Ne ihmiset ovat selväjärkisiä, loogillisesti ajattelevia olentoja, jotka esim. sanovat itselleen: nyt lykkään luotani kaikki muut probleemit ja alan kemistinä tutkia aineen

60

salaisuutta siten lähetäkseni totuutta. Toinen tapa etsiä totuutta on avarakatseinen filosofinen ajattelu. Filosofit miettivät elämää yleensä, koettavat järjellään päästä selville sen sisäisistä laeista ja tarkoituksesta. Kolmas tapa on yleisin. Useimmat ihmiset eivät näet ole järjessään niin voimakkaita, että uskaltaisivat itse ajatella, he ottavat vastaan toisilta vastaukset kysymyksiinsä. Tämä etsimistapa on uskonnollinen sanan tavallisimmassa merkityksessä. Kuinka paljon sieluja vetävätkään puoleensa suuret uskonnot, kirkot ja lahkot! Tietystihän jokaisen, tullakseen vakavaksi uskonnon vastaanottajaksi, on täytynyt huomata, että elämässä on salaperäisiä kohtia ja että ihminen on heikko ja tietämätön olento, mutta paljon ei etsijäin siellä tarvitse vaivata ajatuksiaan. „Usko niin ja niin, silloin sinulle tulee rauhallinen mieli ja sinä ymmärrät, miksi asiat ovat niinkuin ovat.“ Uskonnolliset ihmiset lähestyvät hitaammin vesikoetta kuin filosofit ja tiede­miehet, jos heidän uskonnollisuutensa on enemmän auktoriteettiuskoa kuin Jumalan tuntemista. Mutta jos heidän uskonsa on elävä ja personallinen, saattaa se kantaa heidät kauemmas keskelle vesikokeen pyörteitä kuin filosofin järkeily tai tiedemiehen ole­massaolon ilmiöissä liikkuva tutkimus.

61

Tässä täytyy ottaa huomioon merkillinen tosi­seikka, nim. se, että kun ihminen tulee vakavaksi totuuden etsijäksi, ei hänessä ainoastaan päivätajunta muutu, vaan myöskin se tajunta, joka ilmenee hänen nukkuessaan, hänen yötajuntansa. Totuuden etsijän unielämä rikastuu, hedelmöityy, elävöityy. Se voi tulla niin todelliseksi, että ihminen astuu ulos fyy­sillisestä organismistaan, säilyttäen itsetietoisen perso­nallisen minätajunnan, ja menee siihen maailmaan, josta on ollut tapana sanoa, että siinä vietetty elämä on hukattua aikaa. Hän on silloin unimaassa sama personallinen ihmisolento kuin fyysillisessä olomuo­dossaan. Tämä on sielullisesti pitkälle menneen kehi­tyksen tulos, mutta se on otettava lukuun siitä yö­elämästä puhuttaessa, joka astuu todellisuutena näyttämölle silloin, kun meistä tulee totuuden etsi­jöitä. Tavallinen ihminen ei ole — ei tavallinen totuudenetsijäkään — noin itsetietoinen yötajunnas­saan. Mutta ruumiinsa ulkopuolella hän on, kes­kellä astraalimaailman elämää. Sentähden herkempi ihminen aina tuo mukanaan vaikutelmia unien maa­ilmasta, vaikkei hän selvästi mitään muistaisi. Tiede­mies, keksijä, saa päivätajunnassaan valveilla olles­saan, yht’äkkiä jonkun kauan pohtimansa asian

62

selväksi tietämättä, mistä valo tuli. Runoilija saa ihmeellisen inspiratsionin, taiteilija näkemyksen, filo­sofi saa probleeminsa ratkaisun, tai ihminen, joka on ajatellut määrättyä elämän kohtaa omassa elä­mässään, äkillisen selvyyden ja valaistuksen. Kaikki he ovat yöllä, ollessaan tuossa toisessa, näkymättö­mässä henkimaailmassa, seurustelleet semmoisten ihmisten, enkeleiden ja jumalallisten olentojen kanssa, joilta ovat saaneet vastauksia kysymyksiinsä. Nämä vastaukset tulevat inspiratsioneina päivätajuntaan. On todella mielenkiintoista katsella, kuinka ihmiset yö­elämässään liikkuvat erilaisissa paikoissa, seuroissa ja veljeskunnissa, joihin heidän sielullinen sukulai­suutensa heidät vetää ja vie. Siellä he saavat kuun­nella kokeneempien opetuksia, jos ovat totuuden etsijöitä tässä näkyväisessä maailmassa, ja silloin heidän yöelämänsä ei mene hukkaan. Heidän omat aatteensa selvenevät siellä ja sieltä he tuovat tietoa mukanaan päivätajuntaansa, vaikka ani harvoin muis­tavat sitä selvästi.

Vesikoe tuntuu täten olevan sangen hyväluontoi­nen, kasvattava ja kehittävä elämänkoulun luokka, ja me kysymme miltei uteliaina: voiko tätä vesi­koetta ollenkaan katsella kiusauksen kannalta? Eikö

63

ole erittäin hyvä, että ihminen, joka on totuu­den etsijä, viisastuu yöelämänsä aikana? Millä tavalla siis vesikoe voi muodostua hänelle kiu­saukseksi, joka sokaisee hänet, niin ettei hän näe totuutta eikä kumarra hengessään nöyränä elämän edessä?

Kahdella tavalla — ja molemmissa kiusauksissa piilee ylpeys. Molemmissa ihminen myös heittää etsimisensä kesken.

Vesikokeessa ihmiselle avautuu uusi maailma: ajatuksen vapaa ja taivaallinen valtakunta. Hän tuntee onnea filosofoidessaan, spekuloidessaan, rakentaes­saan järjestelmiä. Hän maistaa nautinnon mannaa antaessaan ajatuksensa lentää olemisen salaisuuksien korkeuksiin ja syvyyksiin, ja kuta herkkäuskoisempi ja sangviinisempi hän on, sitä katkerampi on hänen heräämisensä, kun uuden tietoisuuden ääni alkaa kuulua keskellä iloa ja ilkkuen kysyä häneltä: „oletko varma asiastasi? ovatko johtopäätöksesi oikeat? tie­dätkö, onko totta, mitä ajattelet ja kuvittelet?“

Lähellä on silloin lankeemus. „Spekulatsionit ovat kuvitteluja“, hän huudahtaa, „unet ovat unia. Ei ole mihinkään luottamista. Ihmisen järki on liian lyhyt ratkaistakseen ikuisia ongelmoita.“ Ja kiusauksen

64

ääni kuiskaa: ei mitään voi tietää. Hullu se, joka luulee, että jumalallinen tieto on saavutettavissa. Totuus on, ettei mitään voi tietää.

Ja totuuden etsijästä tulee kyynikko, kieltäjä, jyrkkä agnostikko.

Mutta toinen kiusaus on vastakkainen.Totuuden etsijä löytäessään ratkaisuja, saadessaan

inspiratsioneja, keksiessään uutta, tuntee povensa onnesta paisuvan. Lähellä on silloin kiusaus luulla itse olevansa viisas ja kehittynyt ihminen, joka on saavuttanut tiedon huipun. Hän saattaa kyllä sanoa itselleen: „minä olen nöyrä“, ja ihmisten edessä hän esiintyy vaatimattomana, mutta salaisesti, ehkäpä huomaamattaan hän on vakuutettu omista tiedoistaan, omien näkökantojensa pätevyydestä, omien sanojensa viisaudesta. Kuta enemmän hän esim. kehittyy yölli­sessä elämässään, sitä enemmän hänen silmänsä sokaistuvat, niin ettei hän näe, että astraalinen elämä, samoin kuin tämä fyysillinen, on symboolia, vaan uskoo sen todelliseksi, ehkäpä ikuiseksi elämäksi. Ja salaisena kiusauksena hänen sydämessään on usko omaan tietäjä-asemaansa ja korkeaan viisau­teensa. Täten ihminen unohtaa elämän jumallisuuden ja asettaen itsensä tiedon, taidon ja pyhyyden jalus­

65

talle antaa toisten ihailla sitä viisautta, mikä hänestä valuu.

Mutta kun ihminen ei anna vesikokeen muodostua kiusaukseksi ei tavalla eikä toisella, vaan aina huo­maa, kuinka rajoitettua ja pientä on kaikki inhimil­linen saavutus, silloin hän tästä kokeesta voi onnelli­sesti suoriutua ja voittaa. Voitto on tavallaan kau­kainen ihanne, mutta samalla se on ainoa käytän­nöllinen ratkaisu. Vesikokeessa voittaa totuuden etsijä, kun hän näkee kaikkien tietojensa ja ratkai­sujensa läpi ja näkee, että ne ovat sittenkin harhoja, jotka nousevat hänestä itsestään. Tämä on vaikea koe, korkea ja vaikea, se pelottaa totuuden etsijää, hän ei voisi ymmärtää alkutaipaleella, mutta lopulta hän tulee siihen, että kaikki, minkä hän luulee totuu­deksi, on harhaa, joka nousee hänen omasta sielus­taan. Silloin hän joutuu ahtaan portin eteen, jonka vartija häneltä kysyy: jaksatko heittää päältäsi harhat, jaksatko jäädä yksin, jaksatko seista tyhjässä ava­ruudessa? Osaatko tulla ulos merestä, jossa olet kauan kalana elänyt, osaatko nousta pinnalle ja huomata olevasi lintu, joka voi lentää avaruudessa ilmojen halki? Voitko siinä määrin voittaa itsesi, että näet oman yksinäisyytesi iankaikkisessa äärettö­5

66

myydessä? Tyydytkö olemaan elävä, tajuinen piste kehässä, jota ei ole olemassa, ja keskustassa, jonka ääriä sinun itse tulee luoda? Voitko tämän tehdä? Jo s voit, silloin pääset ulos vesikokeesta ja joudut tekemisiin ilmakokeen kanssa, silloin joudut sielussasi uuteen maailmaan, jossa ei enää ole kysy­mys tunteista ja ajatuksista, vaan omasta tahdostasi. Mitä sinä tahdot?

VI.

ELÄMÄN ILMAKOE

Vesikokeessa ihminen alkaa tuntea itseään, ja itsensä tunteminen on viisautta, kuten vanhat sanoivat. Vii­sauden alku onkin siinä, että ihminen huomaa, ettei hän mitään tiedä. Vasta kun hän on tähän kohtaan tullut, avaa elämä totuuden etsijälle tiedon saa­vuttamisen mahdollisuudet. Vesikokeen perästä seu­raa ilmakokeen uusi, tuntematon maailma, mutta missä on se voima, joka nostaa etsijän tietämättö­myyden pimeydestä tiedon ja viisauden valoon? Mikä on se kynnys, joka erottaa koko vanhan tieteellisen, filosofisen ja uskonnollisen maailman tästä uudesta tuntemattomasta? Sen voi lausua yhdellä ainoalla sanalla, — sanalla, jota paljon väärin käyte­tään ja jonka merkitystä harvoin ymmärretään — mutta sen parempaakaan ei juuri löydä. Se sana on: usko. Ihmisen pitää astua tietoisesti uskoon. Mutta mihinkä uskoon?

Onhan hän ennenkin uskonut. Hän on ollut

68

uskonnon kannattaja, filosofian harrastaja, tieteellinen ajattelija. Ja aina hän on uskonut harrastamansa asian totuuteen ja pätevyyteen. Mutta kaikki nuo maailman­kuvat menivät rikki. Vesikokeessa hän joutui epäi­lyksen valtaan ja lopulta oman tietämättömyytensä näkemykseen. Mikä on usko, jota nyt odotetaan hä­neltä? Se on usko, jonka keskipiste on hänessä itses­sään; usko, joka perustuu siihen, että hän on oppinut tuntemaan itsensä tajuntakeskukseksi maailmankaik­keudessa. Hänen uskonsa on nyt uskoa omaan itseensä. Mutta tämä itse on heikko ja avuton kuin kapalolapsi, ja kuitenkin samalla iankaikkisuusvoi­mainen kuin vastasyntynyt jumala. Hänen uskonsa omaan itseensä on sentähden kuin uskoa jumaluu­den tyhjyyteen, — sillä onhan hän tullut siihen, että hän on kuin näkymätön piste äärettömyyden ava­ruudessa.

Sanoja, sanoja, jotka eivät mitään merkitse, ja kuitenkin ovat täynnä sisältöä kokeneelle! Hän, jolta ilmakokeen maailma nyt odottaa ja vaatii uskoa, seisoo uuden elämänsä kynnyksellä kahden tien edessä, joista toinen on valittava. Tuskin hänen valintansa on vapaa. Se on hänen oman mennei­syytensä ja tempperamentinsa määräämä, ja helposti

69

hän astuu vasemmalle tielle, joka perikatoon vie; mutta yhtä helposti ja pian hän myös saattaa nähdä erehdyksensä ja muuttaen suuntansa rientää oikealle tielle.

Mikä on vasen, vaaran tie? Se on siinä että hän uskoo omaan personallisuuteensa, niin sanoaksemme kuolevaiseen minäänsä vain. Hän uskoo itse ole­vansa — sanoisinko — jumalallinen olento, joka voi tehdä ja saada aikaan suuria, joka voi olla vai­kuttava keskipiste maailmankaikkeudessa. Hän tah­too olla kuin jumala, kuin luoja, hän etsii kunniaa ja valtaa. Hänen elämänsä on silloin kulkua tähän suuntaan; hän itse on elämän lähde — hän itse kaikki kaikessa.

Harvat ihmiset ajattelevat näin; onneksi hyvin harvat. Sillä jos ihminen alkaa tästä päästä ja heittää kaikki kuin yhdelle kortille, päättäen itse tulla „juma­laksi“, koska ei muuta jumalaa hänen tietääkseen ole, hän lähtee sangen surullista tietä kulkemaan. Voihan se tuottaa hänelle tyydytyksiä, ja mitä enem­män hän etenee, sitä enemmän elämä paljastaa satu­maisia mahdollisuuksia hänelle, näyttäessään, mitä outoja kykyjä hänessä itsessään piilee. Hän joutuu lopulta tekemisiin kuolemankin probleemin kanssa

70

ja huomaa, että kuolema on voitettavissa, koska hän pääsee irti omasta ruumiistaan, kuten vesikokeen yhteydessä mainitsimme. Mutta hän hakee omaa personallista itseään, omaa tyydytystään — ja sen tähden tämä on surullista tietä, sillä se vie häntä askel askeleelta ihmisten yhteiselämästä pois yhä suurempaan yksinäisyyteen ja lohduttomuuteen. Sanotaankin, että tämä on mustan maagikon tie. Voimme tämän ymmärtää, mutta samalla tiedämme, että niitä ihmisiä on käytännössä äärettömän harvassa, jotka kulkevat mustan tien loppuun. Jon­kun matkaa moni kulkee siihen suuntaan. Moni ihminen on vallan- ja kunnianhimoinen. Moni ajat­telee yhden, kahden, ehkä kymmenen elämän aikana kunniaa ja valtaa elämän korkeimpana saavutuk­sena, mutta sitten hän huomaa, kuinka kolkko sem­moinen ihanne on. Silloin hän kääntyy ja hänen kääntymyksensä on suuri. Yhtä suuri kuin on ollut hänen itsekkyytensä, yhtä suuri on hänen käänty­myksensä. Elämä on pitkämielinen. Se ei ketään hylkää, — ei tahdo, että kukaan menisi kadotuk­seen. Elämä odottaa, ja pienimmästäkin käänty­myksestä iloitaan sanomattomasti taivaassa. Ihmi­nen on vapaasti saanut kulkea itsekkäisyyteen päin

71

niin pitkälle, kuin hän on jaksanut. Mutta onneksi reaktsioni on niin voimakas, elämän koulu toisin sa­noen niin ihana, että ihminen väsyy ja kääntyy pois pahalta tieltä. On miltei legendaa, kun puhumme mustista maagikoista, jotka ovat tulleet paholaisiksi sanan varsinaisessa merkityksessä ja vapaasti päättä­neet kulkea omaa kadotustaan kohti. Niitä lienee, mutta ne ovat yhtä harvinaisia kuin katkeria hedel­miä ihmiskunnan elämänpuussa ja heidän elämänsä sulkeutuu myös suureen salaisuuteen. Useimmat sille polulle poikenneet pysähtyvät ajattelemaan, teke­mään havaintoja ja näkemään, mihinkä ovat me­nossa. Paha houkuttelee vain jonkun aikaa ja jon­kun verran. Sentähden useimmille ihmisille avautuu se toinen maailma, johon kätkeytyy hänen pelas­tuksensa ja hänen ikuinen autuutensa.

Tämä toinen tie, tämä toinen usko on sekin uskoa omaan itseen, mutta ei kuolevaiseen perso­nallisuuteen, vaan kuolemattomaan korkeampaan minään. Se on uskoa hyvään, totuuteen, Jumalaan, ja uskoa siihen, että hyvä piilee ihmisessä itsessään.

Elämä on jumalallinen ihmisen ulkopuolella, mutta jumalallinen elämä on myös syvimmällä jokai­sessa ihmisessä. Jokainen ihminen on siinä mie­

72

lessä lunastettu, niinkuin kristinuskossa sanotaan, että elämä itse — Jumala — on hänessä. Meissä jokaisessa uneksii todellinen Jumala. Ei alempi itse, vaan todellinen Jumala, jonka yhteyteen meidän tulee päästä. Emme saa erehtyä luulemaan Jumalaa olennoksi, jota voi määritellä uskontojen tavalla. Silloin taas joudumme vanhoihin erehdyksiin. Mei­dän täytyy ymmärtää, että Jumala on ääretön elämä ja siis salaisuus — mutta että Jumala on hyvyys, — hyvyys, totuus, oikeus, kauneus. . . Saamme puhua apostolisella tavalla Jumalan ominaisuuksista. Meidän tulee vain uskoa, että elävä Jumala on yhteydessä kaikista parhaimman kanssa, mikä sie­lussamme piilee. Ainoastaan paras meissä pelastuu. Ainoastaan paras on kuolematon.

Meidän on ilmakokeessa uskottava joko omaan pieneen personallisuuteemme ja sen ylpeyteen tai sitten elämän hyvyyteen, joka meidänkin sielumme on lunastanut. Väärällä tiellä kulkiessamme syven­nymme yhä alemmaksi sisään itseemme, vain itseem­me; sentralisoidumme itseemme. Mutta oikealla tiellä elämään uskoessamme pyrimme ulos itsestämme. Pyrimme elämään, pyrimme vastaanottamaan sie­luumme kaikkea sitä kuvaamatonta täydellisyyttä, joka

73

heijastuu meihin parhaimpanamme. Se sisäinen hyvyys, jalous, ylevyys, rehellisyys, kauneus, oikea­mielisyys, jonka huomaamme itsessämme, on heikkoa heijastusta elävästä Jumalasta. Sen tähden me näitä linjoja pitkin, jotka nousevat meistä itsestämme, pyrimme elävän Jumalan luo. Tämä on oikein suo­ritettua ilmakoetta, ja silloin on edessä vain ilma­kokeitten ihanne, epäitsekkyyden ja rakkauden suu­remmoinen elämä iloineen ja suruineen.

Ilmakokeessa koetellaan meidän tahtoamme, sen vilpittömyyttä ja puhtautta. Koska elämän kokeet kulkevat limittäin, saattaa ihminen yhdeltä olemus­puoleltaan joutua ilmakokeeseen, jossa hänen tah­toansa koetellaan, vaikkei hän vielä ole toisia kokeita loppuun suorittanut. Kuta monipuolisemmaksi ja monimutkaisemmaksi kulttuuri-ihmisten elämä käy, sitä helpommin yksilö joutuu koeteltavaksi monella tavalla yhtaikaa. Tahdomme parilla sanalla mainita erään erehdyksen eli kompastuksen, joka on hyvin lähellä meitä kaikkia. Jalot ja hyvätkin ihmiset lankeavat siihen parasta tarkoittaen.

Mikä se on? Se on maailmanparantamispuuha. Hyvää tarkoittava ihminen katsoo ympärilleen ja huudahtaa: „Kaikkialla on vääryyttä, murhetta, kärsi­

74

mystä ja tuskaa. Kaikkialla on kurjaa ja huonoa elämässä. Näitä kurjia oloja on parannettava! Kaikki on muutettava, korjattava!“ Hänestä tulee politi­koitsija, niinkuin sanomme. On miltei kuin nyky­aikainen sairaaloisuus tuo politikoiminen ja maail­man parantaminen. Ei se ole tuomittavaa eikä pahaa, se on vaikea ongelma. Ja kuitenkin ratkaisu on yhtä yksinkertainen kuin läheinen, — ratkaisu, joka kelpaa yksilölle yhtä hyvin kuin ryhmille, luokille, kansoille. Ja se ratkaisu sisältyy vanhaan, tunnet­tuun lauseeseen: „lakaise ensin puhtaaksi oman ovesi edestä“. Voitko sinä maailmaa parantaa, ennen kuin olet edes jonkun verran parantanut itseäsi? Voitko huutaa toisille: olkaa veljiä! jos itse sanot, kun köyhä tulee ovellesi apua pyytäen: „ emme harjoita hyväntekeväisyyttä, tahdomme muut­taa koko maailman hyväksi“. En sano tätä pilkalla, sillä vilpitön poliittinen työ oikeuden ja vapauden puolesta on aina kaunis ja kunnioitettava. Mutta helposti se iskee harhaan.

Kerronpahan vanhan indialaisen legendan, joka asettaa räikeään valoon maailmanparannuspuuhan.

Oli aikain aamulla mies — viisas, ajatteleva ja huomioita tekevä mies. Hän — kun aina paljain

75

jaloin kulki, niinkuin muutkin ihmiset — harmitteli itsekseen: on niin paljon kiviä ja niin kurjat olot maailmassa, että ennenkuin on päässyt iltaan, on aina kolhinut jalkansa veriin — kiviin, puun run­koihin ja kaikkeen, mitä yleensä on. Hän mietti: miten on tämä maailma parannettavissa? Ja hän keksi. Kokouksessa selitti hän sitten keksintönsä ihmisveljilleen. Ensin puhui olosuhteiden kurjuu­desta, ja kaikki huusivat, että todella oli kurjaa. Toisten ihmetellessä hän sitten lisäsi: Nyt meidän täytyy tehdä näin: peitetään nahalla koko maan pinta! Eikö silloin ole hyvä kävellä? Kaikki ihas­tuivat. Silloin pieni poika korotti äänensä ja huusi: Mutta mistä saadaan niin paljon nahkaa, että se riittää koko maanpinnan yli? Ja kun kaikki häm­mästyneinä vaikenivat, poika jatkoi: Eikö olisi parempi, että jokainen ottaisi kaksi nahan palasta ja panisi ne jalkansa alle? Ja kas, siinä olikin pelastus! Kengät, sandaalit. Ei tarvinnut maailmaa muuttaa, kun muutti oman suhteensa maailmaan. Sovittakaamme legendan antama opetus erääseen nykyhetkemme — sanoisinko — riitakysymyk­seen.

Ei ainoastaan maailmanparantajat, vaan muutkin

76

ihmiset — varsinkin nyt suuren maailmansodan jälkeen — ajattelevat, että sota on kaikkea muuta kuin onni ihmiskunnalle. Jo s kansat keskenään eläisivät rauhassa, olisi onni paremmin taattu sekä Europan että Aasian ja koko maapallon kansoille. Tämän myöntävät kaikki. (Jotkut hurjapäiset ken­raalit korkeintaan sanovat: mihinkä laiskuuteen ihmiskunta joutuisikaan, jos ei olisi sotia, sillä nehän ne siveellisesti kasvattavat ihmiskuntaa.) Teoria on siis selvä, vaan miten on käytännön laita?

Kansojen Liitto pitää Europassa kokouksiaan ja rauhankongressejaan ja siellä tuumataan ja vaiva­taan päätä, mitenkä maailmanrauha saataisiin aikaan. Jokaiselle kongressissa on selviö, että jos vallitsisi rauha, ei tarvittaisi aseita, ei kanuunoja, ei seisovia armeijoja, ei varustuksia ja valmistuksia sotaa varten. Mutta koska nyt on kaikkialla sekä armeijoja että aseita, muodostuu rauhankysymys jonkinlaiseksi aseistariisumiskysymykseksi, ja silloin on jouduttu ojasta allikkoon. Kun valtioista lähetetään viisaita edustajia kongressiin, tietävät nämä sisäs­sään, ettei maailmanrauha sentään saa vaikuttaa mitään armeijoihin ja aseihin; niin pitkälle hulluu­dessa ei voida mennä. „Puhukaamme asioista.

77

Löytäkäämme semmoinen ratkaisu, että vähennetään sotavoimia — että niin ja niin paljon saa pitää aseissa. Riisuutua niistä kokonaan olisi järjettö­myyttä. Täytyyhän kansojen olla varustettuna. Eihän tiedä, milloin joku hyökkää maahan. Ei minun kansani ja valtakuntani aio mitään hyökkäys-sotaa aloittaa; mutta kuka toisista tietää? Sen tähden täytyy olla varustettuna.“

On sama kuin jos yksityiselämässämme ajatteli­simme, että kuka tietää, missä talossa saa rauhassa asua. Voidaanhan siihen hyökätä. Revolveri täytyy olla ja kaikenlaiset laitteet ovissa, että jos avaa oven niin kuula tulee ja kaataa. Ja kadulla kulkija voi saada päähänsä, että tuon kimppuun minä hyök­kään. Täytyy olla jokin pistin, jolla voi suojata itseään. Täytyyhän ihmisen olla varustettu. Hullua­han on koko elämä, jos ei ole varustettu pahaa vastaan! Mutta jos näin ajattelisimme jokapäiväi­sessä elämässämme maan päällä ja epäilisimme naapureitamme ja toisia ihmisiä, silloin olisimme hulluja. Ihminen, joka semmoista voisi ajatella, istukoon ennemmin jossain sellissä, hän on todel­lisesti hullu. Ja kuitenkin valtiomme niin ajattelevat. Se mikä yksilölle olisi hulluutta, on siis valtiolle

78

järkeä. Mutta eikö sen, mikä yksilölle on järkeä, pitäisi voida olla järkeä yhteisöllekin?

Mikä se saa meidät yksilöinä kulkemaan ilman aseita, asumaan huoneissa ilman konekivääreitä? Meidän luonnollinen uskomme, että toiset ihmiset harrastavat rauhaa niinkuin mekin. Luotamme toi­siimme. Ja jos luottamuksessamme joskus petymme, jos on murhamiehiä, jos on pahantekijöitä, niin hullua meidän olisi ainoastaan noita pahantekijöitä ajatella. Täytyyhän ennen kaikkea ajatella toisia, jotka tahtovat samassa määrässä hyvää kuin mekin; jotka tahtovat rauhaa ja sopusointuista naapuruutta. Keskinäinen luottamus on koko yhteiselämän ehto ja edellytys.

Mikä siis olisi kansojen kesken saatava aikaan? Yksilöiden luonnollinen suhde olisi saatava luon­nolliseksi yleiseksi suhteeksi. Pelkäämme ja epäi­lemme kansoina ja valtakuntina sen sijaan, että meidän pitäisi uskoa hyvää toisista kansoista ja rakastaa niitä. Kuvitelkaamme, että saisimme kaikki ihmiset ja valtakunnat täällä Europassa muutamaksi ajaksi, kuukaudeksi, pariksi, ajattelemaan: „nyt luo­vun kaikesta pelosta, vihasta, kateudesta, suuttu­muksesta. Tahdon vain hyvää; luotan toisiin. Uskon

79

ja luotan, että vieraatkin kansat ja ihmiset tahtovat hyvää. Olemmehan kaikki ihmisiä. Murhaajia ja pahantekijöitä on vain mitätön prosentti. Muut olemme kaikki rauhallisia ihmisiä, jotka tahtoisimme, että täällä maan päällä olisi hyvä ja rauhallinen olla.“ Jo s kaikki muutaman kuukauden ajan ajat­telisimme: nyt tahdomme rauhaa — „rauha maan päälle, ihmisille hyvä tahto“, — silloin todella osoit­taisimme „kunniaa Jumalalle korkeudessa“. Ja mikä voisi silloin sitä rauhaa häiritä?

Niin, tämäkin on haave, joka koskee toisia ihmisiä. Älkäämme langetko siihen erehdykseen, että ajatteli­simme: tällä tavalla on maailma parannettava. Tämä on yksinkertainen keino.

Aivan oikein. Keino on yksinkertainen. Mutta miten se on toteutettavissa? Siinä kysymys.

Jokainen ihminen, joka tahtoo ilmakokeensa oikein suorittaa, ajatelkoon näin:

Ymmärrän, että rauha on elinkysymys maailmalle. Olenko valmis kaikissa tilanteissa niin ajattelemaan, menettelemään ja tekemään, että maailmanrauhaa edistän? Silloin on oman oveni edusta ennen kaik­kea lakaistava puhtaaksi. Minun itseni täytyy aina olla täynnä rauhan ja rakkauden ajatuksia. Mitään

maailmanparannuskiihkoa ei minussa saa olla. Mi­nussa täytyy olla rauha. Ajattelen rakkaudella kaikkia, ulotan hyvän uskoni kaikkiin ihmisiin. Totuus on aina näytettävä; mutta aivan rauhallisella tavalla: näin on totuus; jolla on silmät, hän nähköön, jolla korvat, hän kuulkoon.

Esimerkkiä seuraavat toiset. Rauha leviää maa­ilmaan uskon salaperäisillä siivillä.

80

VII.

ELÄMÄN SALAKOULU

Kaikki ihmiset käyvät elämän koulua, ja eri aikojen uskonnot ovat kukin tavallaan koettaneet teroittaa tätä tosiseikkaa ihmisten mieliin. Sala­seurat ovat lisäksi vertauskuvallisten kokeittensa avulla viitanneet siihen, millä tavalla elämän koulu on organisoitu opetustapansa puolesta.

Luonnostaan ihmiset eivät sitä ymmärrä. He etsi­vät iloa ja onnea elämässä, ja kun surut ja vastoin­käymiset heitä kohtaavat, he vaikeroivat ja valittavat. Mutta varsinkin itämailla on uskontojen onnistunut opettaa ihmisille alistuvaisuutta kohtalon eli karman määräyksiin ja tyytyväisyyttä keskellä kärsimyksiä. Sitä vastoin pidetään länsimailla tämmöistä fata­lismia epämiehekkäänä ja keksitään keinoja, millä vaikeudet olisivat voitettavissa. Varsinkin „uudessa maailmassa“. Amerikassa on vuosikymmeniä ollut vallalla optimistinen käsitys elämän murheistakin. Siellä on yleiseksi sananparreksi tullut Emersonin6

82

puhetapa „salapukuisista siunauksista“. Elämä on itsessään hyvä, sentähden sen surutkin ovat hyviä: ne lujittavat luonnetta, ne kasvattavat yksilöitä ja kansoja. Sekä fatalismi että optimismi pohjautuu täten siihen uskoon ja näkemykseen, että elämä on koulu moninaisine kokeineen.

Koulussa aina opitaan jotakin. Ihminen, joka ymmärtää elämän kouluksi, tahtoo sentähden tie­tää, mitä siinä koulussa opitaan. Mikä oppikurssi on siinä suoritettava? Mikä tutkinto lopulta läpi­käytävä?

Tähänkin kysymykseen uskonnot vastaavat ja sangen yksimielisesti. Kaikesta synnistä ja pahasta on luovuttava, kaikkeen hyvään pyrittävä. Itse asiassa ihanteena on inhimillinen täydellisyys eli yhtyminen Jumalaan, jota kuvataan erilaisin sanoin ja joka itämaalaisten oppien mukaan saavutetaan satojen ruumistusten perästä. Elämä on kierto­kulkua syntymästä kuolemaan ja kuolemasta synty­mään, kunnes vapautus saavutetaan elämänpyörästä.

Ajatteleva ihminen ymmärtäessään olemassaolon ohjelman ei tyydy passiivisesti katselemaan, millä tavalla elämä häntä askel askeleelta kasvattaa täy­dellisyyttä kohti. Tuo kasvatus on ylen hidasta,

83

koska ihmiskunta on jokseenkin sama tänään kuin se oli eilen. Samat paheet, samat itsekkäät pyrki­mykset, samat hyveet! Ajatteleva ihminen tahtoo ottaa aktiivisesti osaa läksyjensä oppimiseen. Mitä koulupojastakaan tulee, jos hän vain laiskana istuu penkillä, korkeintaan seuraten opetusta, mutta itse mitään lukematta ja harjoittelematta.

Eikö elämän koulussa ole mitään elämän itsensä hyväksymää itsekasvatusjärjestelmää? kysyy ajat­televa totuudenetsijä.

On, vastaavat tähän asiantuntijat, ja se koulu on elämän salakoulu.

Elämän salakoulu? Missä semmoinen on? Kuka siinä on käynyt?

Elämän salakoulu ei ole missään, sillä se on kaikkialla. Se on ihmisten sisässä, ja siinä kou­lussa ovat käyneet kaikista viisaimmat ja paraim­mat ihmiset, jotka koskaan ovat maan päällä eläneet, — semmoiset kuin Jeesus ja Buddha.

Uskontojen perustajat?Niin, mutta on tehtävä selvä ero uskontojen ja

niiden perustajain välillä. Uskonnot ovat historial­lisesti kehittyneet — ja enimmäkseen poispäin perus­tajistaan. Varomatonta olisi uskontojen nykyisistä

84

ilmennysmuodoista päättää mitään varmaa niiden perustajista tai heidän opetuksistaan. Saadaksemme käsityksen perustajista täytyy meidän tarkasti tutkia uskontojen alkulähteitä, alkuperäisiä kirjoituksia ja muistomerkkejä, alkuperäisiä seurakuntia — ja itse­kin tehdä eräitä henkisiä kokemuksia elämän sala­koulussa, s.o. henkisen itsekasvatuksen avulla saa­vuttaa eräitä tuloksia.

Mutta kuka sitten on opettajana elämän salakou­lussa? Vai onko opettajaa ollenkaan? Ehkä meidän tulee itse keksiä, millä tavalla kasvatamme itseämme täydellisyyttä kohti?

Elämä on kyllä salakoulussaankin meidän opetta­jamme, mutta ei enää elämä ulkopuolellamme, vaan elämän henki sisässämme. Kuitenkin olisimme san­gen avuttomia, jollei olisi salakoulussa opastajia ja neuvonantajia. Nämä auttajamme ovat inhimillisiä opettajia, juuri noita suuria olentoja, jotka sala­koulun kurssin ovat suorittaneet. Ajatelkaamme esim. Buddhaa. Eteemme astuu hengen sankari, ihmeellinen ihminen, joka sanoo itsestään: „Minä olen totuuden löytänyt, seuratkaa minua, niin tekin löydätte totuuden.“ Kun tutkimme enemmän, huo­maamme, että hän antoi ihmisille selviä ohjeita ja

85

neuvoja: Tehkää niin ja niin. Älkää tehkö sitä, älkää tehkö tätä. Ja silloin meille selviää: Buddha on itse asiassa avannut meille portit elämän sala­kouluun, jonka hän itse on käynyt. Vaan miten lienee kristikunnassa? Kristinuskon perustaja oli Jeesus Kristus. Oliko siis hänkin kulkenut elämän salakoulua? Kun tutkimme kristikunnan evankeliu­meja, silloin näemme, että Jeesuskin sanoi itsestään: „Sitä varten minä olen tullut maailmaan, että totuu­den julistaisin. Minä olen tie, totuus ja elämä, seurat­kaa minua.“ Samat sanat kuin Buddha. Ja antaako hän niinkuin Buddha neuvoja meille, mitä meidän pitäisi tehdä, jos häntä seuraisimme? Kun tutkimme pyhiä kirjoituksia, huomaamme selvästi, että niin hänkin tekee. Jeesus Kristuskin avaa meille ovet elämän salakouluun. Kristikunta vain on hänen käskynsä unohtanut, koska maailma ei yleensä välitä elämän salakoulusta ja sen ankarasta itse­kasvatuksesta. Mitä näet saamme maailmassa liian usein kuulla? Saamme kuulla, ei ainoastaan ymmär­tämättömiltä ihmisiltä vaan semmoisiltakin, jotka sanovat olevansa viisaita ja kehittyneitä, että nuo suuret sielut, joita niin mielellämme nimitämme Mestareiksi, Jumalan Pojiksi, Vapahtajiksi y.m.

86

kauniilla nimillä, ovat epäkäytännöllisiä. He ovat hiukan fantasteja, he uskovat liian hyvää ihmisistä, he ajattelevat liian lapsellisesti tätä elämää. Luulenpa melkein, että kuka tahansa kristitty — oli hän pappi tai piispa, — jos panemme hänet ahtaalle Jeesuksen elämänohjeiden suhteen, sanoo: „Kyllä kaikki on evankeliumissa kaunista ja runollista, lohdullista ja ylösrakentavaa, mutta eihän se meidän yhteiskun­nassamme kelpaa jokapäiväiseen käytäntöön. Jokai­nen ymmärtää, mitä tästä elämästä tulisi, jos rupeai­simme jäljittelemään Jeesusta. Suuret sielut ovat aina hiukan epäkäytännöllisiä.“ Eikö hän sitten ollut Jumalan Poika? kysymme hämillä m m e . Tietysti on, vastataan. Onko Jumala sitten epäkäytännöllinen? kysymme uudestaan, ja se on hiukan vaikea kysymys.

Mutta totuudenetsijä ymmärtää, että viisaimmat ihmiset, jotka ovat kasvattaneet itsensä elämän sala­koulussa, eivät saata olla epäkäytännöllisiä. He päin­vastoin tietävät elämän käytännöstä enemmän kuin me. Heidän korkea puhtautensa, heidän yli-inhi­millinen rakkautensa ja lempeytensä on käytännöl­lisempää kuin meidän pikku siveellisyytemme. Muu­ten tulisimme siihen, että rosvot ja pahantekijät ovat

87

käytännöllisiä ja kaikki muut kunnon ihmiset epä­käytännöllisiä. Kuinka olenkaan epäkäytännöllinen ihminen, kun nähdessäni näyteikkunassa hienon turkin ja itse seisoessani ulkopuolella huonossa palttoossa, en pistä kättäni ikkunalasin läpi kaapa­takseni itselleni tuon turkin! Epäilemättä täytyy joillakuilla ihmisillä, joilla on epäselvä käsitys omistuksesta, olla elämänfilosofia, jonka mukaan käytännöllisyyden huippu on vetää turkki ikkunan läpi, kun se tarpeettomana siellä riippuu. Mutta jos emme myönnä, että ryöväri on käytännölli­sempi kuin me, vaan varmasti uskomme, että me, jotka emme tahtoisi ottaa toisen omaisuutta, olemme käytännöllisempiä ja tiedämme enemmän elämän laista, niin meidän täytyy myöntää, että suurimmat, jaloimmat ja epäitsekkäimmät ihmiset ovat paraiten tietäneet, mikä on oikein ja mikä on elämän todel­linen käytäntö. Me ihmiset olemme liian alttiita itse määräämään elämän käytäntöä. Tahdomme olla mukana sommittelemassa ja järjestelemässä. Mutta elämä meille hymyilee. Ei elämän lait, ei elämisen taito ole semmoinen kuin me itsekkäissä kuvitelmissamme tahtoisimme. Elämän tahto, elä­män käytäntö, elämän laki on semmoinen kuin se

88

on, ja meidän on opittava sitä ymmärtämään ja kunnioittamaan.

Elämän salakoulu, jonka ovia suuret tietäjät avaa­vat meille ja jota he nimittävät milloin Jumalan Valtakunnaksi, milloin Nirvaanaksi tai Veljeskun­naksi, ei ole mikään leikkikoulu. Jo s tahdomme astua siihen kouluun, mikä ei voi tapahtua muuta kuin vapaaehtoisesti, silloin meillä täytyy olla joku tietäjistä opastajana.

Meidän täytyy käytännössä ratkaista oman inhi­millisen vapautemme filosofinen probleemi.

Elämä on vapaa. Me ihmiset rakastamme vapautta emmekä kärsi mitään pakkoa. Elämän koulu on täynnä vapautta, sentähden että saamme tehdä ja menetellä niinkuin tahdomme, saamme erehtyä, saamme tehdä pahaa, saamme langeta syntiin, saamme olla niinkuin haluamme elämän koulun puolesta. Mutta sen opetus on siinä, että se jär­kähtämättä antaa meidän kantaa seuraukset omista teoistamme. Siinä vallitsee täydellinen vapaus. Ei meissä muuten nuoruudessamme olisi niin suuri ja niin jalo ja niin ylevä vapauden kaipuu, jollemme tuntisi olevamme vapaita olentoja, joita ei mikään voi sitoa, ei mikään maailmassa. Se on vain tunne

89

elämän suuresta vapaudesta. Elämä on kärsivällinen, saamme kulkea mitä kehitystietä tahansa. Aina elä­män Isä odottaa, että hänen tuhlaajapoikansa palaisi takaisin.

Mutta elämän salakoulu on ihan toinen. Siinä omasta vapaasta halustamme valitsemme itsellemme opettajan: „Nyt minä tahdon kasvattaa itseäni, jotta astuisin Jumalan valtakuntaan ja voisin suuremmassa määrin palvella, auttaa ja olla hyödyksi.“ Niin juma­lallinen olento on ihminen, että hän voi sillä tavalla sanoa itselleen. Ei ihminen ole apinan jälkeläinen. Ihminen on „Jumalasta syntynyt“. Hän voi kuiskata sisäiselle isälleen näin: „Tahdon kasvattaa itseäni, että voisin auttaa toisia.“ Ja silloin hän on valmis astumaan elämän salakouluun.

Salakoulussa on monta neuvonantajaa. Siellä on Buddha, siellä on Zarathustra, siellä on Muhammed, Konfutse, Laotse y.m. Kenen valitsemme opettajak­semme? Muistakaamme tärkeä totuus: elämän sala­koulussa kaikki ovat yhtä. Ei itseasiassa ole kuin yksi mestari, yksi opettaja. Kaikki muut ovat tuon yhden edustajia. Kuka on se ainoa? Se on elämän henki, se on Jumala, ja jos tarkemmin määritte­lemme, se on Jumalan Poika, tuo ihmeellinen

90

tajunta ihmiskunnan sisäisessä sydänpyhäkössä, jota sanomme kosmilliseksi Kristukseksi ja jota Johan­neksen evankeliumi sanoo Logokseksi. Viisaat opet­tajat elämän salakoulussa ovat tässä Kristuksen tajunnassa, he ovat syvemmällä siinä tajunnassa kuin muut, mutta meissä kaikissa on sama Kris­tuksen tajunta. Emme muuten voisi ymmärtää mitä opettaja sanoo, emme voisi kasvattaa itseämme, ellei meissä olisi se jumalallinen Itse, joka on mei­dän vapahtajamme, Kristus meissä, ja jota myös nimitämme mystilliseksi Kristukseksi, kun se on yksityisessä ihmisessä herännyt. Jo s siis elämän salakouluun tahdomme astua, mikä on luonnolli­sempaa, kuin että täällä kristikunnassa käännymme oman uskonnon perustajamme, oman Vapahta­jamme puoleen ja sanomme: Mitä sinä Jeesus Kristus opetat meille? Taikka paremmin sanoen: Mitä sinä neuvot minulle? sillä jokainen yksitellen astuu elämän salakouluun.

Eikä meidän tarvitse turhaan odottaa vastausta. Heti Jeesus sanoo: Noudata minun käskyjäni. Olen käskyni antanut opetuslapsilleni ja ne on koottu n.s. vuorisaarnaan, Matteuksen evankeliumissa. Kaikki muistamme tässä piirissä Jeesus Kristuksen

91

käskyt, vaikka, kuten edellä mainittiin, ne eivät ole tunnettuja kristikunnassa. Kyllä niitä voidaan lukea ääneen kirkoissa ja kokouksissa, mutta vain koru­puheina, sillä kristillinen kirkko ei tunnusta, että Jeesus on antanut uusia käskyjä. Kristikunnassa on totuttu ajattelemaan, että Juudan kansan käskyt, jotka Mooses antoi, ovat samat kuin Jeesuksen. Tällä emme halvenna Mooseksen käskyjä, mutta jos tahdomme elämän salakoulussa ottaa Jeesuk­sen opettajaksemme, täytyy meidän noudattaa hänen käskyjään.

Kun sitten katselemme Jeesuksen käskyjä, hänen tunnettuja käskyjään, joista ensimäinen on „älä suutu“, huomaamme pian, kuinka välittömästi ne liittyvät elämän koulun eri kokeisiin. Jeesus on todella käskyillään tahtonut neuvoa meille, miten nopeasti ja tehokkaasti saatamme suoriutua n.s. kokeista. Niinpä ensimäinen käsky opastaa meitä maakokeen labyrintista totuuden päivänvaloon. Mil­loinka näet suutumme? Suutumme silloin, kun mielestämme tehdään jotain väärää, s .o. tavalla tai toisella loukataan omistusoikeutta. Jeesus sanoo: Jo s tahdot hyvin ja nopeasti suorittaa maakokeen, niin opi olemaan sydämessäsi suuttumatta. Opi

92

lempeäksi ja anteeksiantavaiseksi, älä anna sydämesi kiintyä tämän maailman aarteihin ja kalleuksiin. Älä edes luule omistavasi omia rakkaimpiasi. Älä suutu.

Entä Jeesuksen toinen käsky: „Älä katso naista häntä himoitaksesi“, s .o. älä ole ajatuksissasi epä­puhdas. Tämähän on selvää tulikoetta. Tuliko­keessa täytyy meidän oppia puhdistamaan tunne- elämäämme ja siinä parhaiten pääsemme tuloksiin, jos mietiskelyharjoitusten avulla muovaamme ajatus­elämämme kauniiksi ja puhtaaksi.

Kolmannessa käskyssä taas, jossa Jeesus sanoo: „Älä ollenkaan vanno j.n.e.“, siinä hän neuvoo meitä puhumaan totta ja olemaan lupauksissamme varuil­lamme, ettei niistä tahtomattamme koituisi mitään pahaa. Olemme rehellisiä, totuudenmukaisia, hiljai­sia. Parempi vaieta kuin huonosti puhua. Tämä käsky liittyy selvästi vesikokeeseen. Ohimennen sanoen ei voi tulla kysymykseen minkäänlainen salakouluun astuminen, ellemme jo ole vesiko­keessa, siinä merkityksessä, että meistä on tullut totuudenetsijöitä.

Jeesuksen neljäs käsky: „älä ole pahaa vastaan“ on ilmeisesti yhteydessä ilmakokeen kanssa. Millä tavalla voimme oppia saamaan aikaan jotain hyvää

93

elämässä, millä tavalla kulkemaan valkoisen magian polkua, muuten kuin siten, että luovumme tekemästä pahaa? Meidän ei tarvitse ensi käteen huolehtia siitä, että maailmassa on pahaa. Meidän tulee huo­lehtia siitä, ettemme itse tekisi mitään pahaa. Tämä on Jeesuksen käsky ja neuvo meille. Luopuessamme itse pahaa tekemästä samalla vapautamme maailman pahasta, nostamme sitä vähän ylöspäin ja viemme sitä hiukkasen eteenpäin. Tämä on tietysti sanottu ainoastaan niille, jotka tahtovat kulkea Jeesuksen jälkiä elämän salakoulussa. Se ei velvoita toisia ihmisiä. Ne, jotka eivät käy tässä salakoulussa, saavat olla kuinka urhoollisia tahansa taistelussaan pahaa vastaan. Se on heidän elämänkouluaan silloin. Ainoastaan se, joka kulkee salakoulua, hän älköön itse tehkö älköönkä vastustako mitään pahaa.

Kun totuudenetsijä noudattaa näitä Jeesuksen nel­jää käskyä, hän luonnollisesti tulee siihen viidenteen käskyyn, joka on kaikkien yhdistelmä, rakkauden käskyyn. Rakasta kaikkia, älä pidä vieraita kansoja vihollisinasi. Jo s sinulla on omia personallisia viha­miehiä, rukoile heidän puolestaan, jos et osaa heitä muuten rakastaa. Rakasta kaikkia ja muista, että kaikki ihmiset ovat kaikissa kansoissa inhimillisiä

94

olentoja, jotka osaavat iloita ja kärsiä, rakastaa ja kaivata rakkautta.

Kun totuudenetsijä salakoulua käydessään nou­dattaa kaikkia näitä käskyjä niin tunnontarkasti ja niin henkevästi kuin hän kykenee, koittaa hänelle vihdoin päivä, jolloin hänet, niinkuin teknillisesti sanotaan, vihitään eli otetaan vastaan niiden olen­tojen joukkoon, jotka muodostavat elämän salakou­lun veljespiirin. Silloin hänkin on yksi meistä, silloin hänkin kuuluu niiden valittujen joukkoon, joiden tehtävänä on läpi vuosituhansien kantaa ihmiskunnan taakkoja ja auttaa pimeydessä hapuilevia veljiään.