Ihmisen jälki

Käsivarren porosaamelaisilta opittujaajatuksia arkkitehtuurista

DIPLOMITYÖ / Pekka Huima (2015) Arkkitehtuurin perusteet ja teoria (A–60)

IHMISEN JÄLKI

Käsivarren porosaamelaisilta opittujaajatuksia arkkitehtuurista

IHMISEN JÄLKI

AALTO-YLIOPISTO Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Arkkitehtuurin laitos HUIMA, PEKKA: Ihmisen jälki – Käsivarren porosaamelaisilta opittuja ajatuksia arkkitehtuurista Diplomityö, 235 sivua. Työ ei sisällä plansseja eikä liitteitä. Toukokuu 2015 Valvoja: prof. Mikko Heikkinen, Helsinki Ohjaaja: TaT Leena Valkeapää, Kilpisjärvi Arkkitehtuurin perusteet ja teoria (A–60)

Tarkastettu ja hyväksytty Aalto-yliopistossa 2.6.2015.

Tiivistelmä

Saamelaiskulttuuria on tutkittu pohjoismaisissa yliopistoissa jo 1800-luvulta lähtien. Monitieteellisestä tutkimuksesta huolimatta modernin saamelaiskulttuurin ja arkkitehtuurin suhde on jäänyt vähäiselle huomiolle Pohjoismaissa, etenkin Suomessa. Tämä diplomityö on ensimmäinen Suomessa laadittu kirjallinen tutkielma nykypäivän saamelaiskulttuurin suhteesta arkkitehtuuriin.Lähestyn aihetta tarkastelemalla Enontekiön Käsivarren

porosaamelaisten historiallista kehitystä nomadipaimento-laisuudesta taloihin muuttoon 1900-luvun kuluessa. Luon vertailukohtia suomalaisen valtakulttuurin rakentamistapoi-hin seuraamalla Kilpisjärven matkailukylän kehitystä saman ajanjakson aikana. Tulkitsen seudun rakennettua historiaa ja nykypäivää erityisesti ihmisen luontosuhdetta ja identiteet-tiä käsittelevän saamelaisfilosofian, arkkitehtuuriteorian ja ympäristöpsykologian valossa. Tutustuin tutkielman tematiikkaan omatoimisella opin-

tomatkallani Käsivarteen talvella 2013. Paikallisen tun-turimaiseman omakohtainen kokeminen, poromiesten kanssa käymäni keskustelut ja osallistuminen Kova-Labban lapinkylän poronhoidon arkeen johdattelivat aiheen pariin kokemuksellisella tasolla. Aineistoni muodostuu sekä kent-tätyömatkoistani että niitä taustoittavasta kirjallisuudesta ja arkistolähteistä.Esitän tutkielmassa oman tulkintani nykyaikaisen porosaa-

melaiskulttuurin ja nykyrakentamisen jännitteisestä suh-teesta. Saamelaisajatteluun kuuluu jäljettömyyden ihanne, eli pyrkimys ympäristön säilyttämiseen luonnonmukaisena.

Tarkastelen rakentamista erityisesti ihmisestä maisemaan jäävänä jälkenä. Tutkielman johtopäätöksissä tiivistän ne ominaispiirteet,

joiden katson olevan leimallisia etenkin porosaamelaiselle rakentamiselle. Esitän myös omat teesini luonnonmaiseman ja erämaan hengen huomioon ottavalle rakentamiselle. Teen tämän soveltamalla saamelaisilta oppimaani arkkitehtuuri-ajattelua. Saamelaisten hienovarainen suhde luonnonmai-seman rakentamiseen on aihe, josta valtakulttuurilla olisi paljon opittavaa ja ammennettavaa. avainsanat saamelaisarkkitehtuuri, porosaamelainen rakentaminen, maiseman henki, Kilpisjärvi, matkailuarkkitehtuuri.

Ti i v i s t e l m ä

Abstract

The Trace of Man – Architectural thinking taught by the Sámi reindeer herders of Käsivarsi Wilderness Area, Laplanda

There has been ongoing academic research on Sámi cul-ture in Nordic countries since the 19th century. Despite the multidisciplinary research, little attention has been given to the relationship between modern Sámi culture and contem-porary architecture. This master’s thesis is the first study in Finland to address the topic.Approach to the subject begins with a look on the histori-

cal development of Sámi reindeer herders in the Käsivarsi Wilderness Area, Lapland. The Sámis of Käsivarsi went trough a cultural transition from the nomadic tradition to living indoors in the course of the 20th century. Some com-parisons to building trends in the dominant Finnish culture will be drawn by investigating the development of the tourist village of Kilpisjärvi during the same time span. The built his-tory and contemporary situation of the area will be studied in the perspective of Sámi philosophy, architectural theory, and environmental psychology, with an emphasis on man’s identity and nature connectedness.I was personally acquainted with the thematics of the thesis

on a self-directed field trip to thea area of Käsivarsi in the winter of 2013. Experiencing the local landscape, discussing with reindeer herders, and taking part in the everyday rein-deer management in the village of Kova-Labba steered me

a t h e s i s s u p e r v i s o r Mikko Heikkinen, professor of Basics of Architecture and Theory t h e s i s a d v i s o r Leena Valkeapää, Doctor of Arts (Art and Design) l a n g u a g e Finnish

towards the subject of this thesis on an experiential level. My material consists of fieldwork and literary research.Part of the Sámi way of thinking is the ideal of trace-

lessness, the aim to keep the surrounding environment untouched. In this thesis I will present my own interpretation of the tense relationship between contemporary Sámi rein-deer herder culture and the modern methods of construc-tion. I will look at architecture especially as a mark left by man in the landscape.In conclusion, I will sum up the characteristics I consider to

be distinctive to the Sámi way of building, especially in Sámi reindeer herder culture of Käsivarsi Wilderness Area. I will also present some simple rules on building with respect to the natural landscape and the spirit of the wilderness. I will do this by applying the architectural thinking learnt from the Sámi.Contemporary culture can learn a lot and draw from the

delicate take the indigenous Sámi have on architecture and building.

key words Sámi architecture, nomadic building structures, spirit of place, Kilpisjärvi, tourism architecture.

Ab s t r a c t

p i i r r o s j o h a n t u r i 1 9 1 0 .

J

Sisällys

Johdanto1 Johdantotutkimusaiheeseen

I – Mitä jälkiä Kilpisjärven erämaassa näkyy ihmisestä?13 Ihmisenjälki

25 Poropaimentolaisuudenjäljetmaisemassa

67 Valtakulttuurinjälki:Kilpisjärvenkylä

II – Miksi saamelaisista ei ole jäänyt jälkiä Käsivarren maisemaan?103 Paimentavaelämäntapaedellyttääjäljettömyyttä

122 Jäljettömyydenihannekuuluuporosaamelaiseen

maailmankuvaan

III – Miksi saamelaisista pitäisi jäädä jälki?133 Mitäsaamelaistennäkymättömyydestä

onseurannutKilpisjärvellä?

147 Ympäristönrakentaminenonidentiteettikysymys

IV – Millainen jälki saamelaisista voisi jäädä?167 Saamelaisenrakentamisenmahdollisetkehityssuunnat

174 Toteutuneitaesimerkkejäsaamelaisuutta

edustavastanykyarkkitehtuurista

194 Kulttuurinsisälläsyntyneitäajatuksia

saamelaisarkkitehtuurista

V – Johtopäätökset209 Saamelaisenrakentamisenpotentiaali

217 Jatkotutkimuskohteita

226 Lähdeviitteet • 230 Lähteetjakirjallisuus

L Johdanto

Jo h d a n t o t u t k i m u s a i h e e s e e n

1Johdanto tutkimusaiheeseen

Diplomityönaihejamerkitys

Erämaa tarkoittaa nykykielessä asumatonta, rakentama-tonta ja koskematonta maata. Sana erämaa liittyy histori-allisesti eränkäyntiin eli metsästykseen, jota harjoitettiin keskiajalla toimeentulona maanviljelyn ohella. Nykyisin eränkäynti tuo mieleen lähinnä virkistäytymisen, mutta paikka itsessään on säilynyt muuttumattomana. Erämaa on yhä maa, jossa luonto on pääosassa.Tutkin diplomityössäni rakentamista Käsivarren erä-

maassa ja sen laidassa sijaitsevalla Kilpisjärven kylällä. Tarkastelen rakentamista ja arkkitehtuuria jälkenä, joka ihmisestä on jäänyt paikalliseen maisemaan. Käsivarren Lapissa elävät kulttuurit, eli suomalainen valtakulttuuri ja paikallinen porosaamelaiskulttuuri, ovat suhtautu-neet aikojen saatossa hyvin eri tavoin rakentamiseen ja jäljen jättämiseen. Saamelaisten poropaimentolaistradi-tiossa on eletty siten, ettei luontoon jäisi pysyviä jälkiä. Maanviljelyspainotteinen suomalaiskulttuuri on sen sijaan vallannut tilaa ihmiselle rakentamalla ja muokkaamalla maisemaa – tarvittaessa isoinkin ponnistuksin. Saamelaisen kulttuurin tutkimusta on harjoitettu

Pohjoismaissa jo keskiajalta lähtien. Alunperin ulkokoh-taisesti alkuperäiskansaan suhtautuneesta lappologiasta on siirrytty 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä painot-tamaan saamelaiskulttuurin sisäistä näkökulmaa. Tästä huolimatta nykyajan saamelaisten suhde arkkitehtuu-riin ja rakentamiseen on jäänyt vähäiselle huomiolle niin

2

Jo h d a n t o

Suomessa kuin muuallakin Pohjoismaissa. Sama ilmiö on havaittavissa myös saamelaisuuden sisällä: useilla kulttuu-rin aloilla nykyaikainen saamelaiskulttuuri on uudistanut ilmaisuvoimaansa, mutta arkkitehtuuri ei ole herättänyt kiinnostusta modernin saamelaisuuden kentässä.Kiinnostus saamelaista rakentamistraditiota kohtaan

on suuntautunut perinteisesti Lapin historialliseen kota-aikaan. 1900-luvun alun saamelaisia on dokumentoitu lukemattomissa aikalaistutkimuksissa. Modernistumisen myötä Pohjois-Suomen saamelaiset joutuivat hylkäämään oman rakentamistraditionsa mukauduttuaan valtakulttuu-rin asumistottumuksiin ja kiinnostus aiheen tutkimiseen laantui. Kulttuurin sisällä vallitsee siitäkin huolimatta yhä erityinen suhde luontoon ja rakentamiseen. Saamelaisen luontosuhteen nykyilmaisu arkkitehtuurilla – merkityksel-lisinä paikkoina ja tiloina – loistaa silti vielä poissaolollaan.Saamelaisarkkitehtuurin käsite on vasta muotoutumassa.

Muutamat nuoret norjalaiset ja ruotsalaiset saamelaisarkki-tehdit ovat käynnistelemässä aiheesta käytävää keskustelua. Tällä diplomityöllä toivon olevani osaltani kannustamassa nykysaamelaiskulttuuria oman tilallisen itseilmaisunsa kehittämiseen. Työni on tietojeni mukaan ensimmäinen Suomessa laadittu kirjallinen tutkielma aiheesta.Jokaisen kulttuurin tulisi voida itse vaikuttaa siihen

ympäristöön ja niihin tiloihin, joissa se elää ja toimii. Saamelaiskulttuurin elinvoimaisuuden kannalta aihe on keskeinen. Saamelaisnäkökulman lisäksi diplomityöni aihevalinnan mielekkyyttä voi arvioida myös valtakult-tuurin suunnasta. Tutusta kulttuurista ja rakennusperin-teestä avautuu uusia ja aiemmin näkymättömiä puolia, kun sitä tarkastellaan vieraan kulttuurin perspektiivistä. Nomadisen porosaamelaiskulttuurin ja länsimaisen, pai-koilleen asettuneen kulttuurin rakennustapojen vertailu


3luo kontrastisia rinnastuksia, jotka eivät aina ole valtakult-tuuria mairittelevia.Arkkitehti joutuu harvoin arjessaan kyseenalaistamaan

sitä, millainen jälki rakentamisesta jää luontoon ja miksi ylipäätään mitään pitäisi rakentaa. Näiden kysymysten äärelle olen joutunut omassa tutkimustyössäni.

Aiheenvalinta

Ajauduin tutkimusaiheen pariin omatoimisella opintomat-kallani Enontekiön Kilpisjärvellä vuonna 2013. Matkani sijoittui marras-joulukuun taitteeseen ja kesti yhteensä 30 päivää. Olin tuolloin aikeissa laatia diplomityönäni ehdotuksen tulevaisuuden luontomatkailukeskukseksi Kilpisjärvelle. Päätin aloittaa suunnitteluprosessin vii-pyilemällä kohdemaisemassa hitaasti, omaksuen tietoa ja tunnelmia ympäristöstäni niin paljon kuin vain oli mahdollista. Tein retkiä Kilpisjärven ja Käsivarren maas-toon, tutustuin paikallisiin ihmisiin ja osallistuin heidän arkeensa. Kohtaamisista paikallisten kanssa välittyi suuri määrä sellaista hiljaista tietoa ja näkökulmia, joita ei oltu painettu seutua koskeviin tilastoihin tai tutkimuksiin. Käyttämääni aineistonkeruumenetelmää voisi kutsua vaik-kapa ”arkkitehtuurietnografiaksi”.Etnografiseen ja ennakkoluulottomaan tutkimusotteeseen

sisältyy aina riski ennalta arvaamattomille juonenkään-teille. Tällaiseksi käännekohdaksi muodostui omalla koh-dallani paikallisiin porosaamelaisiin tutustuminen. Oula A. Valkeapää on seudulla koko ikänsä asunut poromies. Oulan ja hänen vaimonsa Leena Valkeapään poronhoitoon liittyvän arjen ja heidän saamelaisperinteestä ammentavan ajattelunsa kautta minulle avautui itselleni uusi tapa nähdä

4

Jo h d a n t o

luonto, rakentaminen ja ihmisen paikka osana luontoa. Tunturimaisemassa liikkuminen, Oulan ja Leenan kanssa käydyt syvälliset keskustelut ja työskentely Oulan ren-kinä Kova-Labban lapinkylän poroerotuksissa johdattelivat minut porosaamelaiskulttuurin ääreen omakohtaisella ja kokemuksellisella tasolla.Kiinnostuin matkani edetessä saamelaisesta filosofiasta

ja perinteestä, joka näytti asettuneen tunturimaisemaan hienoviritteisesti ja luontoon ystävyydellä suhtautuen. Porosaamelaisten rakentamiseen liittyvät ajatukset osoit-tautuivat niin ainutlaatuisiksi, että luovuin luontomat-kailukeskuksesta diplomityöaiheenani ja annoin aiheeni muotoutua uudelleen. Tavoitteenani oli tutustua paikal-lismaiseman henkeä kunnioittavaan kulttuuriin pintaa syvemmältä.

Käsivarrenpaikalliskulttuurejakäsittelevätaiemmattutkimukset

Lähestyn tutkimusaihettani tarkastelemalla porosaame-laisten historiallista kehitystä nomadipaimentolaisuu-desta taloihin muuttoon 1900-luvun kuluessa Enontekiön Käsivarressa. Tutkin kulttuurin rakennustottumuksissa tapahtunutta murrosta rinnastaen sen samaan aikaan samalla seudulla kasvaneen Kilpisjärven matkailukylän sisäiseen kehitykseen. Asettamalla porosaamelaiskulttuu-rin ja valtakulttuurin rakentamis- ja asumistottumukset vierekkäin molempien leimalliset ominaispiirteet nousevat selvemmin esille.Tutkielmani painopiste on porosaamelaisuudessa.

Enontekiön porosaamelaisten historiaa, rakentamista ja asuinkuvaa on kartoitettu laajasti nomadipaimentolaisuuden


5päättymisaikoihin asti. Tärkein yksittäinen lähteeni on Martti Linkolan pro gradu, jossa kuvataan Käsivarren porosaamelaisten poronhoitoa ja asuinkuvaa seikkaperäi-sesti 1960-luvun alkuun asti. Linkolan teos on keskeinen lähde 1900-luvun puolivälin Enontekiön porosaamelaisuu-desta. Linkolan kuvaamaa aikaa edeltäviäkin tutkimuksia löytyy useita. 1960-luvun jälkeisen ajan porosaamelaista rakentamista Käsivarressa ei sen sijaan ole tutkittu käy-tännöllisesti katsoen lainkaan. Tämä selittynee sillä, että tuolloin porosaamelaiset asettuivat asumaan taloihin. Näin ollen valtakulttuuria ja etenkin tutkijoita suuresti kiehtonut nomadinen elämäntapa tuli päätökseensä.Saamelaisten nykyrakentaminen ei ole erityisen suosittu

tutkimuskohde Pohjoismaissa eikä etenkään Suomessa; saamelaista nykyrakentamista ei varsinaisesti katsota ole-van edes olemassa. Saamelainen rakentaminen ja asutus-kuva ovat valtavirtaistuneet 1900-luvun kuluessa noudat-tamaan pohjoimaisten (ja venäläisen) yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Yksi harvoja Suomessa julkaistuja saame-laista rakentamista sivuavia teoksia on Lapin ympäristökes-kuksen Eletty, koettu maisema – näkökulmia saamelaiseenkulttuurimaisemaan(toim. Elo & Magga 2007). Julkaisun artikkelit kuuluvat tärkeimpiin rakennettua saamelaismai-semaa koskeviin kirjallisuuslähteisiini. Saamelaisten jääminen paitsioon suomalaisessa arkkiteh-

tuurintutkimuksessa on erityisen kiinnostavaa siksi, että maassamme on rakennettu viime vuosina kaksikin mer-kittävää saamelaiskulttuurikohdetta. Juhani Pallasmaan Siida ja Halo-arkkitehtien Sajos Inarin keskustassa ovat olleet pragmaattisia yrityksiä ilmaista saamelaiskulttuu-ria modernin arkkitehtuurin kielellä. Onkin yllättävää, ettei edes Pallasmaa ole kirjoittanut saamelaisuuden ja

6

Jo h d a n t o

arkkitehtuurin suhteestaa, vaikka teemat sinänsä kosket-tavat toisiaan juuri Pallasmaan esseissäänkin edustamalla fenomenologis-filosofisella tasolla.Suomalaista arkkitehtikouluista Oulun yliopistossa on laa-

dittu yksi saamelaiskulttuuria käsittelevä ja muutama sitä sivuava diplomityö. Näistä tutkielmani kannalta merkittä-vin on Tuula Hakalan diplomityö KotajaSiida–tutkielmasaamelaisesta tilakäsityksestä (1994). Työssään Hakala käy läpi nomadisesti eläneiden saamelaisten luontoon sulau-tuvia paikkoja ja tiloja esittelemällä seikkaperäisesti kota-ajan saamelaisten maankäyttöä ja rakennelmia. Tutkielma eroaa omasta diplomityöstäni tarkastelun suunnassa: Hakala näkee saamelaisen rakentamisen puhtaasti histori-aan jääneenä ilmiönä, kun taas itse olen kiinnostuneempi saamelaisen rakentamisen nykyhetkestä ja tulevaisuuden näkymistä. Hakalaa on kiinnostanut saamelaisten paikko-jen ja rakennelmien sekä kulttuurin sisäisen tilakäsityksen kuvaaminen. Itse keskityn tutkimaan nykysaamelaiskult-tuurin ja arkkitehtuurin välistä suhdetta etenkin historian, kulttuurintutkimuksen, arkkitehtuurifilosofian ja ympäris-töpsykologian kautta.b Kenties käytännönläheisin yritys kuroa saamelaiskulttuu-

rin ja nykyarkkitehtuurin välistä kuilua umpeen on ollut norjalaisen saamelaisarkkitehdin Joar Nangon luotsaama opintokokonaisuus NTNU:n arkkitehtiosastolla 2007–2008. Asuntosuunnittelukurssilla Dwellings in a SaamiCulturalContext opiskelijat tutustuivat saamelaiskulttuu-riin opintomatkallaan Norjan Finnmarkiin. Havaintojensa

a Poikkeuksena Arkkitehti-lehden kohde-esittely (katso osa IV).

b Muut Oulun yliopistossa aiheesta laaditut diplomityöt ovat Sakari Talosen Saamelaiskulttuurikeskus Inarin kirkonkylään (2003) ja unkarilaisen Mátyás Attila Ágón Chapel in Karigasniemi (2012). Talosen diplomityö on laadittu Inarin kulttuurikeskus Sajosta valmistelleena tilaustyönä. Edellä mainituissa diplomitöissä kosketus saamelais-kulttuuriin jää kuitenkin verrattain ohueksi.


7pohjalta he laativat omat ehdotuksensa nykyaikaisiksi saa-melaisiksi asuintaloiksi. Kurssia ei ole järjestetty sittemmin uudelleen, mutta Joar Nango on jatkanut tutkimustyötään ja taiteellista ajatteluaan nykyaikaisen saamelaisarkkiteh-tuurin käsitteen määrittelyn parissa.Kilpisjärven kylän rakentamista on tutkittu ja dokumen-

toitu kylän pieneen kokoon nähden paljon. Oman työni kannalta tärkein tutkimus on Tuukka Mäkitien kulttuuri-maantieteen pro gradu Matkailurakentaminenjasendiskur-siivinen rakentuminen Kilpisjärvellä (2010). Mäkitie haas-tatteli Kilpisjärvellä vakituisesti asuvia ihmisiä ja tarkasteli niitä kielellisiä diskursseja, joita haastatteluaineistosta nousi esiin. Haastatteluiden teemana oli kylän rakennettu maisema ja sen omakohtainen kokeminen.cKirjallisten tutkimusten lisäksi alueen rakentamisen

suuntaviivoja on kuvattu alueelle laadituissa osayleiskaava-luonnoksissa ja 2000-luvulla valmistuneissa Kilpisjärven ensimmäisissä asemakaavoissa. Olen kerännyt tutkiel-maani varten aineistoa myös Enontekiön kunnan raken-nustietokannasta ja Helsingin yliopiston biologisella tutki-musasemalla ylläpidettävästä lehtiarkistosta.

Tutkimuksenteemajaomatutkimustapani

Tutkimukseni teema on laajasti ajateltuna kulttuureista mai-semaan rakennusten muodossa jäävä jälki. Olen valinnut

c Muista Kilpisjärven kylää koskevista tutkimuksista mainittakoon Heikki Häkkilän ja Pekka Kauppilan Kilpisjärven matkailukeskuksen sosio-ekonominen rakenne ja kehityksen seuranta: paikkatietonäkökulma (2010), Marjaana Lahdenrannan sosiaalipolitiikan pro gradu Uudisasutusyhdyskunnan muutos Kilpisjärvellä (1994) sekä Kilpisjärven arktisen koerakentamishankkeen loppuraportti (1990). Kilpisjärven matkailukylää sivutaan myös Harri Hautajärven Lapin matkailurakentamista koskevassa lisensiaatintyössä (1995) ja väitöskirjassa (2014).

8

Jo h d a n t o

tarkasteluni kohteeksi Kilpisjärven lähiseutuineen. Olen jättänyt porosaamelaisten nomadiaikaisen rakentamisen tietoisesti vähemmälle huomiolle, sillä aiheesta on laadittu lukuisia hienoja tutkimuksia. Pyrin sen sijaan esittämään teemallisen kokonaisesityksen Käsivarren paikalliskulttuu-reiden sisäisestä kehityksestä siten, kuin se rakennetussa ympäristössä ilmenee. Tärkein tiedonlähteeni on ollut oma kuukauden mittai-

nen kenttätyömatkani Käsivarteen vuonna 2013d. Tuolloin omaksuin suuren määrän tietoa, jota tarkastelin kaupun-kiin palattuani lähdekirjallisuuden valossa kriittisesti. Minun ei ole tämän tutkielman puitteissa kuitenkaan mah-dollista esittää lähdeviitteitä jokaiseen oppimaani faktaan, sillä näin toimiessani lähdeluettelosta tulisi liian pitkä opinnäytetyölle asetettuun vaativuustasoon nähden. Lisäksi osa tiedoistani on tutkimuksissa julkaisematonta, eikä nii-hin siten löydy tukea taustakirjallisuudesta. Olenkin tiput-tanut tutkielmastani pois monet sellaiset lähdeviitteet, jotka aiheeseen perehtynyt lukija tuntee ennalta tai jotka aihetta tuntematon lukija löytää sanakirjasta tai muusta yleishaku-teoksesta. Sen sijaan olen pyrkinyt viittaamaan lähteisiin erityisesti sellaisissa kohdissa, joissa esitetään tuntematto-mammaksi jäänyt tai muuten mielenkiintoinen ajatus tai yksityiskohta. Tutkielmani kannalta keskeisimmät väitteet olen toki varustanut asianmukaisilla lähdeviitteillä.Viittaamistekniikkana olen käyttänyt loppuviitteitä lukuko-

kemuksen sujuvoittamiseksi. Aiheesta kiinnostunut lukija löytää lisätietoa ja taustoja lisäksi sivukohtaisista alaviit-teistä. Tekstiä on täysin seurata myös lukematta alaviitteitä.En noudata tutkimuksessa mitään ennalta määrät-

tyä metodia. En myöskään esitä hypoteesia, jota kohti

d Tein lyhyet vierailut Käsivarteen myös maaliskuussa 2014 ja helmikuussa 2015.


9

tutkimukseni pyrkisi. Lähestymistapani ja kirjoittamisen tyylini on arkkitehtuuritutkimukselle tyypillisesti essee-mäinen: lopputulos määräytyy tutkimuksen ottaman suun-nan perusteella. Perimmäisenä motiivina tutkimustyöhön ryhtymiselle minulla on ollut arkkitehdille ominainen halu ja tarve ymmärtää paikallista maisemaa ja siinä tapahtu-vaa rakentamista. Luovuttuani luontomatkailukeskuksesta diplomityöaiheenani syvennyin uuteen aiheeseeni etenkin siksi, että oppisin luomaan sellaista arkkitehtuuria, joka yhdistäisi tunturiluontoa, porosaamelaisia ja valtakulttuu-ria juurevasti toisiinsa. Olen halunnut esittää tulkintani kirjallisesti, jotta lukijalle jäisi vapaus tulkita aihetta omalla tavallaan.

Diplomityönrakenne

Tutkin valtakulttuurista ja porosaamelaiskulttuurista Käsivarren maisemaan jääneitä jälkiä esittämällä neljä peräkkäistä kysymystä. Kysymykset muodostavat tutkiel-man teemallisen rungon. Tutkielman otsikointi noudattaa kysymysrunkoa.Ensimmäisessä osassa (osa I) tarkastelen sitä, millai-

sia jälkiä, erityisesti rakentamalla syntyneitä, on kahdesta eri kulttuurista jäänyt Käsivarren erämaamaisemaan. Porosaamelaiskulttuurin piirissä syntyneet rakennelmat ovat olleet perinteisesti hienovaraisia ja maastoon sulautu-via. Valtakulttuurin rakentama Kilpisjärven kylä on puoles-taan monien mielestä varoittava esimerkki rakentamisen ja luonnonmaiseman yhteentörmäyksestä.Seuraavassa osassa (II) tutkin syitä sille, miksi porosaame-

laisista ei ole jäänyt näkyviä jälkiä paikalliseen maisemaan.

10

Jo h d a n t o

Käyn läpi paimentolaiskansan elinkeinoa, filosofiaa ja maa-ilmankuvaa. Näiden teemojen kautta tarkentuu kuva kult-tuurista, jolle jäljettömyydestä on tullut ihanne. Kolmannessa osassa (III) kysyn, että miksi saamelaisista

pitäisi jäädä jälkiä maisemaan. Käyn ensin läpi valtakult-tuurin ja porosaamelaisten rakentamis- ja maankäyttötapo-jen eroista seuranneita yhteentörmäyksiä. Tämän jälkeen tarkastelen ympäristön vaikutusta ihmisen identiteettiin ajankohtaisten tutkimusten valossa. Tulen esittämään sen johtopäätöksen, että saamelaiskulttuurin olisi voitava vai-kuttaa oman ympäristönsä rakentumiseen nykyistä tehok-kaammin. Muuten kulttuuri on vaarassa menettää omat piirteensä ja toimintamallinsa.Seuraavassa osassa (IV) kysyn, että millainen jälki saame-

laisista voisi jäädä, eli millaista voisi olla nykyaikainen saa-melaisarkkitehtuuri. Vastatakseni kysymykseen tarkastelen sekä Suomessa ja Norjassa toteutuneita saamelaiskulttuuri-rakennuksia että saamelaisarkkitehtien esittämiä ajatuksia nykysaamelaisidentiteetin ja nykyarkkitehtuurin suhteesta. Pyrin nostamaan esiin sellaisia saamelaiskulttuurin omi-naispiirteitä, joissa olisi nähtävissä erityistä potentiaalia tulevaisuuden saamelaisarkkitehtuurin muotoiluun.Viimeinen osa (V) on varattu johtopäätöksille. Tiivistän

yhteenvetona ne ominaispiirteet, joiden katson olevan saamelaiselle rakentamiselle leimallisimpia. Tutkielmani päätteeksi esitän omat teesini luontoa ja erämaan henkeä kunnioittavalle arkkitehtuurille. Teen tämän soveltamalla Käsivarren saamelaisilta oppimiani ajattelumalleja. Käyn läpi myös muutamia potentiaalisia jatkotutkimushank-keita rakentamiseen ja maankäyttöön liittyen. Vaikka saa-melaisten arkkitehtuuria sivuavat ajatukset eivät olekaan sovellettavissa nykyrakentamiseen täysin suoraan, olisi aiheen parissa tehtävällä jatkotutkimuksella mahdollista


11avata uusia, yllättäviä ja yksinkertaisuudessaan nerok-kaita näkymiä arkkitehtuuriin myös saamelaiskulttuurin ulkopuolella.

12

O s a I – M i t ä j ä l k i ä K i l p i s j ä r v e n e r ä m a a s s a n ä k y y i h m i s e s t ä ?

I Mitä jälkiä Kilpisjärven erämaassa näkyy ihmisestä?

13Ihmisen jälki

Ihminen on jäljenjättäjä. Elämän ylläpito, suojan ja ravinnon hankkiminen, jättää aina jälkensä siihen ympäristöön, jossa ihminen toimii. Kulloinenkin talouden ja teknologian aste antaa toimille painon ja vaikuttaa siihen, kuinka selvänä nuo jäljet näkyvät ja kuinka kauan ne säilyvät. Nykyihmisen ympäristö on vuosituhansien aikana kerrostuneiden jälkien kirjo-maa. Noiden jälkien lukutaito avaa meille historian, tarinan siitä, miten nykyhetkeen on tultu. Tuo tarina ei ole aivan vailla merkitystä, siksi noita jälkiä on säilytettävä myös myöhemmin tulevien tulkittaviksi.1

Ihminenonjäljenjättäjä

Arkeologi Mika Sarkkinen kuvaa ihmistä jäljenjättäjäksi. Ihmisen toiminnasta jää jälki ympäristöön. Se voi olla kat-kennut ruohon korsi, jalanjälki lumessa tai vaikkapa pieni kylä merkkinä asutuksesta. Jotkut jäljet saattavat jäädä maahan sadoiksi, jopa tuhansiksi vuosiksi. Nykypäivään asti säilyneet jäljet, kuten esimerkiksi muinaisaikojen temppelirauniot ja kivipyramidit, tarjoavat myöhempien aikojen tutkijoille mahdollisuuden lukea ja tulkita jälkien kerrostumia.Läpi historiansa ihminen on jättänyt itsestään merkkejä

ympäristöönsä rakentamalla. Toteutuneen arkkitehtuurin tilasommitelmat, rakennusmateriaalit ja tekniset ratkai-sut kertovat paitsi rakentajiensa vallasta ja voimasta, myös

14


elintavoista, yhteyksistä ulkomaailmaan, käytettävissä ole-vista materiaaleista, yhteisöjen sosiaalisista rakenteista, kulttuurin varallisuuden asteesta tai vallitsevista arvoista. Valtaosa rakentamisesta on kuitenkin vähempiarvoista arkkitehtuuria, jonka tehtävänä ei ole jäädä monumentiksi jälkipolville, vaan palvella tavallisen ihmisen vaatimatonta arkea. Jäljistä arkisimmat saattavat olla aivan tahattomasti maisemaan jääneitä. Säilyessään nykypäivään asti juuri ne avaavat silti kenties kiinnostavimpia näkymiä ihmiskun-nan historiaan.Siinä missä arkeologia keskittyy yksinomaan jälkien

lukemiseen ja tulkitsemiseen, arkkitehtuuri tarkoit-taa myös jälkien piirtämistä tulevaisuuden maisemaan. Arkkitehtuurihistorian tutkimus jäljittää kiviseiniin tal-lentuneita kertomuksia menneiden aikojen rakentajista. Seuraamalla puolestaan tämän päivän arkkitehtuuria Suomessa ja maailmalla voimme havaita heikkoja signaaleja siitä, millaiseksi tulevaisuutemme yhteiskunta on parhail-laan muotoutumassa. Nykyhetken arkkitehtuuritrendeissä näkyy vahvasti esimerkiksi ekologisuus ja individualismi. Energiatehokkuuteen tähtäävä ajattelu on noussut muuta-massa vuosikymmenessä marginaali-ilmiöstä rakentamista ohjaavaksi prinsiipiksi. Samalla maailmalla yleistyneestä, ääri-individualistisesta wow-arkkitehtuurista on tullut vallit-seva julkisen rakentamisen tyylisuunta, jonka tavoitteena ei ole sulautua ympäristöönsä, vaan päinvastoin hätkähdyttää erikoisuudellaan. Kohti menneisyyttä ja tulevaisuutta kurkottavien tarkas-

telusuuntien väliin jää vielä ehkäpä kaikista vaikeimmin hahmotettava alue – nykypäivän rakentaminen. Kuluvan hetken tulkitseminen on ollut ihmiselle aina vaikeaa, sillä ajallinen etäisyys tutkittavaan ilmiöön puuttuu. Vasta

I h m i s e n j ä l k i

15myöhempien aikojen historiankirjoittajat tulevat näke-mään, mikä omassa ajassamme oli juuri sille tyypillisintä.Tässä tutkielmassa tarkastelen rakennettuja jälkiä Suomen

luoteiskärjessä sijaitsevan Käsivarren suurtunturialueen maisemassa. Jäljet ihmisestä Käsivarren erämaassa liitty-vät niin alueen kiehtovaan historiaan ja monikulttuuriseen nykyhetkeen, kuin toistaiseksi suunnitteilla olevaan tule-vaisuuteenkin. Käsivarressa sijaitsevan Kilpisjärven kylän tulevaisuuden odotuksia värittää yhtä aikaa toivo talouskas-vusta ja pelko luonnonmaiseman tärveltymisestä.Ensimmäiset rakennukset nousivat Kilpisjärven seuduille

niinkin myöhään kuin vasta 1900-luvulla. Varsinaisesti Kilpisjärven kylän voidaan katsoa syntyneen oikeastaan vasta noin kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin kylälle perustettiin päiväkoti, koulu ja ensimmäiset yksityisomis-teiset asuintalot. Tätä ennen seudulla oli ollut vain yksit-täisiä matkailu-, rajavalvonta- ja tutkimusrakennuksia. Koulun perustamisen jälkeen Kilpisjärven kylän väkiluku nousi nopeasti nykyiseen noin sataan asukkaaseen.Seudulla on toki asuttu jo paljon ennen nykyaikaan asti

säilyneen rakennuskannan syntymistä – jopa jääkaudelta asti. Menneiden aikojen metsästäjä-, keräilijä- ja porono-madikulttuureista ei kuitenkaan ole jäänyt selviä jälkiä rakennusten muodossa, sillä alkukantainen ja pitkälti väli-aikaiseksi tarkoitettu rakentaminen on kadonnut luontoon jo aikoja sitten.Tarkastelen Kilpisjärveltä ja sen lähimaastosta löytyvien

rakennettujen jälkien valossa seudun kahta vallitsevaa pai-kalliskulttuuria. Toinen näistä on suomalaisten edustama valtakulttuuri, joka rantautui Kilpisjärvelle ensimmäisen etelästä alueelle asettuneen asukkaan mukana vuonna 1917. Toinen paikalliskulttuuri on 1900-luvun alkuun asti valtavä-estöstä pääsääntöisesti erillään pysytellyt porosaamelaisuus.

16


Käsivarren seutua asuttavat saamelaiset ovat harjoittaneet alueen perinteistä elinkeinoa, porotaloutta, yhtäjaksoisesti myöhäiskeskiajalta lähtien.Enontekiön saamelaiset elivät nomadipaimentolaisina

vielä 1900-luvun puoliväliin asti ja välttelivät asutuskes-kuksia muun muassa siksi, että poroelinkeino Käsivarressa perustui – ja perustuu yhä – porojen vapaaseen laidunta-miseen luonnonmukaisessa ympäristössä. Perinteinen saamelaisasutus sijoittui luontoon porojen elinpiirin välit-tömään läheisyyteen ja vaihtoi paikkaa porojen liikkeiden ja vuodenaikojen mukaan. Vaikka Käsivarren saamelaisväestö asui pitkään erillään Pohjoismaiden valtaväestöstä, pidet-tiin yhteyksiä valtakulttuuriin yllä muun muassa kaupan-käynnin vuoksi.Kaupankäynnin muuttuessa ja teknologian kehittyessä

saamelaisväestön asutuskuva lähentyi vuosikymmen-ten kuluessa valtakulttuuria. Osa 2000-luvun saamelai-sista asuu Käsivarressa yhä hajallaan erämaan laidalla tai savuissa, eli taloryppäissä varsinaisten kylien ulkopuolella, mutta useimmat ovat jo muuttaneet suomalaisten rakenta-miin taajamiin.Tutkin työssäni kahden toisistaan poikkeavan kulttuurin

suhdetta rakentamiseen ja luontoon. Esitän niin histori-asta ja nykypäivästä jääneiden jälkien kuin filosofisen ajat-telunkin valossa, kuinka vastakkaista suomalaiskulttuurin ja porosaamelaisten luonnonkulttuurin suhtautuminen rakentamiseen on. Rakentamista tarkastelen etenkin ihmi-sestämaisemaanjääneenäjälkenä. ”Ihmisen jälki” on teema, joka on tullut toistuvasti vastaan niin Käsivarren maastossa liikkuessani kuin arkisissa keskusteluissani Kova-Labban


17siidanaporomiesten kanssa. Tärkein oppaani saamelaisten rakentamiseen liittyvien näkökulmien ymmärtämiseen on ollut täyspäiväisesti ja ympärivuotisesti itsensä työllistävä poromies Oula A. Valkeapää (s. 1970), jonka tapasin ensim-mäisen kerran Käsivarren Kivijärvellä marraskuussa 2013.

a Siita (pohjoissaameksi ’siida’) tarkoittaa saamelaista lapinkylää, joka muodostaa yhteisen poronhoitoalueen. Käsite kuvaa myös paikallista poronhoitoyhteisöä. Siitojen maa-alueet ovat pinta-alaltaan tyypillisesti satojen tai tuhansien neliökilometrien kokoisia. Kova-Labban siita on Käsivarren paliskunnan suurin lapinkylä. Sen nykyinen pinta-ala on noin 2000 km2. Lapinkylän alueella toimii aktiivisesti kymmenkunta poronhoidosta elantonsa saavaa ruokakuntaa.

k u v a 1 . k a u a s k a i k e s t a - r e t k e i ly b l o g i 2 0 1 3 .

Väliaikaiseksi tarkoitettu jälki häviää luontoon ajan myötä. Raunoitunut kammi Kevon luonnonpuistossa.

18


Avoimessatunturimaisemassajälkinäkyykauas

Käsivarren maisemassa on poikkeuksellisen vähän merk-kejä ihmisen toiminnasta suhteessa alueen laajuuteen. Koko suurtunturialue läntisellä valtakunnanrajalla kulke-van Käsivarrentien reunamia lukuun ottamatta on tietöntä ja rakentamatonta tunturierämaata. Käsivarressa asuu yhteensä noin viitisensataa ihmistä, kun vastaavan kokoi-sella alueella pääkaupunkiseudun ympäristössä asuu noin puolitoista miljoonaa ihmistä2. Seudulla asutaan niin har-vakseltaan, että jäljet ihmisen toiminnasta – asumisesta, liikkumisesta ja elinkeinojen harjoittamisesta – erottuvat yksittäisinä laikkuina muuten koskemattomassa luonnon-maisemassa. Ihmisen jäljet loistavat alueella kauas erityi-sesti siksi, että paikallinen maisema on poikkeuksellisen avaraa: Käsivarren suurtunturialue sijaitsee kokonaan puurajan pohjoispuolella.Rakentamisen ja tiestön lisäksi maastossa erottuu myös

ensisilmäyksellä vaikeammin havaittavia jälkiä ihmisestä. Eräs viime vuosina paljon keskustelua herättänyt jälki on tuhatpäisten poroelojen laiduntamisesta johtuva maaston kuluminen. Toinen paikallinen ongelma on huvimoottori-kelkkailu, joka häiritsee alueen poronhoitoa etenkin keväi-sin. Ylilaiduntaminen ilmenee kasvillisuuden paikallisena vähenemisenä, moottorikelkkailu puolestaan meluhait-toina ja kelkkaurina maastossa.Ihmisen lisääntynyt toiminta arktisella alueella on lisän-

nyt merkkejä maisemassa. Toistaiseksi luonto on kyennyt korjaamaan osan ihmisen aiheuttamista jäljistä, mutta nykyaikainen rakentaminen on luonnolle ylivoimainen kilpakumppani. Paikallinen tunturiluonto uusiutuu niin hitaasti, että vähäisinkin rakentaminen saattaa olla maise-massa ikuistab.

b Käsivarren seudulla on Euroopan lyhyin kasvukausi (Järvinen & Lahti 2004, 7).


19

k u v a 2 . l e n t o k u v a v a l l a s 2 0 0 8 .

Saanatunturi (+1029 metriä merenpinnasta) pohjoisesta kuvattuna. Vasemmas- sa laidassa eli idässä Käsivarren erämaa, oikealla Kilpisjärvi (+480 mmp).

k u v a 3 . k e n t t ä t y ö m a t k a lt a 2 0 1 3 .

Puuttomassa maisemassa rakennukset erottuvat kauas. Kilpisjärven kylä Saanatunturin huipulta kuvattuna marraskuussa.

20


k u v a 4 . p o h j a k a r t t a g o o g l e e a r t h .

Suomen Käsivarsi on Ruotsin valtakunnanrajaa pitkin kulkevan maantien reunustaa lukuun ottamatta rakentamatonta ja tietöntä erämaata. Suurimmat asutuskeskittymät ovat sadan asukkaan Kilpisjärvi (1) ja noin 470 asukkaan rajakylä Karesuvanto (2). Karesuvannon väestöstä kaksi kolmesta asuu Ruotsin puoleisessa Karesuvannossa.

1

2


21KäsivarrenmaisemaonpoikkeusSuomessa

Kilpisjärven ympäristössä Suomi-neidon kämmenessä kohoaa muuhun maahan verrattuna ainutlaatuinen mai-sema-alue. Käsivarren suurtunturialueen maisemaa mää-rittävät yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolelle koho-avat maastonmuodot ja poikkeuksellisen karu luonto. Seudun tunturit ovat ainoat Skandivuoristoon kuuluvat tunturit Suomessa, mikä näkyy paikallisessa topografi-assa: suurtunturit ovat korkeampia ja jyrkempiä kuin mit-kään suomalaisesta peruskalliosta muodostuneet tunturit.3 Seudun korkein tunturi on Norjan rajalla sijaitseva Halti (+1328 mmp), jonka huippu on Suomen korkein maas-tonkohta. Suomen kaikki yli kilometrin korkuiset tunturit sijaitsevat Käsivarressa. Ylätunturiseutu on niin vuoden keskilämpötilan kuin

pakkasennätystenkin perusteella Suomen kylmin alue. Joulukuusta kesäkuuhun asti kaikki Suomen tällä hetkellä voimassa olevat lumiennätykset on tehty Kilpisjärvelläc. Poikkeuksellisen kylmästä ilmanalasta johtuen kasvilli-suus on varsinkin ylemmäksi tunturiin noustessa karua. Seudulla ei ole lainkaan puita pensasmaista tunturikoivua lukuun ottamatta. Ympäristössä avautuu moni paikoitellen näkymiä, joissa tunturien huiput jatkuvat päättymättöminä jonoina horisonttiin asti.Käsivarsi kuuluu Euroopan harvaan asutuimpiin seutui-

hin. Rakennuksia on harvakseltaan, ja ne sijaitsevat käy-tännössä kokonaan alueen ainoan tien, Käsivarrentien, varressa. Teollisuutta ja liikennettä ei ole nimeksikään. Seudun ilma onkin tiettävästi Euroopan puhtainta.

c Lumensyvyyden Suomen ennätys on 190 cm. Se saavutettiin Kilpisjärvellä 19.4.1997.

22


Vuodenaikojen kierto näkyy Käsivarren maisemassa sel-västi. Vuosi alkaa kaamoksessa, jolloin luminen maisema on tumman tai vaalean sinistä valon määrästä riippuen. Toisinaan taivasta koristavat revontulet ja tunturijono-jen takaa kajastavan auringonnousun ja -laskun värit. Pääsiäisen aikaan lumen pinta jäätyy kovaksi hangeksi auringon lämpösäteilyn ja pakkasten yhteisvaikutuksesta. Keväinen lumihanki säilyy paikoitellen kesään asti ja yksit-täisinä laikkuina jopa seuraavaan talveen asti. Juhannuksen aikaan jäät lähtevät Kilpisjärvestä samalla kun aurinko kier-tää taivasta vuorokauden ympäri. Heinäkuussa lyhyt kesä puhkeaa kukkaan. Sääskiaika, räkkä, on silloin pahimmil-laan. Syksy saapuu Käsivarteen syyskuun alussa, jolloin alue värjäytyy maaruskaan. Vihreät varpukasvit ja tunturi-koivut vaihtavat sävynsä punaiseen ja hehkuvan oranssiin. Pysyvä lumi sataa yleensä syyskuun lopussa. Marraskuun aikana pakkaset kovenevat, lumipeite syvenee ja seutu val-mistautuu uuteen kaamokseen. Kilpisjärvelle on omalaatuista kylän etäisyys muusta

Suomesta: matkaa lähimpään suomalaiskaupunkiin, Rovaniemelle, kertyy 430 kilometriä. 1200 kilometrin ajo-matka Helsingistä Kilpisjärvelle kestäisi yli 14 tuntia jos matkan aikana ei pidettäisi yhtään taukoa. Kilpisjärven yhteydet viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Jäämeren rantaan ja parin tunnin ajomatkan päässä ole-vaan Tromssan kaupunkiin ovatkin perinteisesti olleet vähintäänkin yhtä tärkeät kuin yhteydet etelän suuntaan.


23

k u v a 5 . k e n t t ä t y ö m a t k a lt a 2 0 1 3 . Norjan vuoristoa Saanatunturin huipulta kuvattuna.

k u v a 6 . k e n t t ä t y ö m a t k a lt a 2 0 1 3 . Aurinko nousee viimeisen kerran Ruotsin Tuoipalin vuoriston takaa ennen kaamoksen alkua.

24


25Poropaimentolaisuuden jäljet maisemassa

Nomadinenaikajääkaudesta1900-luvulleasti

Käsivarren tunturiseutua on asutettu yhtämittaisesti tuhan-sien vuosien ajan. Ensimmäiset merkit Jäämeren rannik-koseudun asutuksesta tunnetaan noin 10 000 vuoden takaa, jolloin alue vapautui mannerjään alta. Teoriat varhai-simman asutuksen saapumissuunnasta vaihtelevat, mutta kivikauden lopussa, noin 5000 vuotta sitten, Pohjois-Skandinaviassa tiedetään jo eläneen metsästämistä ja keräi-lyä harjoittaneita suomalais-ugrilaisia heimoja.4

Kun Käsivarressa elettiin vielä kivikautta noin pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua, siirryttiin eteläisessä Suomessa jo alkeelliseen maanviljelyyn. Maanviljelyn aloittamisesta seurasi asumisen asettuminen aloilleen. Maanviljelyksen aikaan saama muutos asuintavoissa sai johti ajan myötä myös suomen- ja saamenkielisten väestö-ryhmien eli suomalaisten ja lappalaisten (nykyisin ’saame-laisten’) eriytymiseen toisistaan. Jakaantuminen kahteen väestöön tapahtui aluksi etelässä ja rannikkoalueilla, joilla maanviljely omaksuttiin ensimmäisenä, mutta se eteni ajan myötä kohti sisämaata ja pohjoisia seutuja. Sana lap-palainen tarkoittikin alunperin nimenomaan metsästys- ja keräilytaloudessa elänyttä syrjäseudun asukasta5.Maanviljelyä harjoittaneen väestön kasvaessa ja levittäy-

tyessä etelässä suuri osa lappalaisista assimiloitui eli sulau-tui osaksi valtaväestöä. Metsästys-keräilytaloudessa pysytel-leet heimot sen sijaan siirtyivät vuosituhansien kuluessa hiljalleen kohti harvaan asuttua pohjolaa. Eräs omaan

k u v a 7 . m a r t t i l i n k o l a 1 9 6 4 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k o e l m a .

Laavun ranka Kova-Labban kesäkylässä Kivijärvellä.

26


aikaamme asti säilynyt muisto etelän muinaisesta saamen-kielisestä väestöstä on esimerkiksi Espooseen ja Vihtiin sijoittuvan kansallispuiston nimi Nuuksio. Alueen nimen (ruots. ’Noux’) alkuperän arvellaan olevan saamenkielen joutsenta tarkoittava sana (nykypohjoissaam. ’njukča’) noin 700 vuoden takaa6.Vielä keskiajalla saamea puhuneen väestön katsotaan

asuneen sisämaassa eteläisimmillään Hämeend

korkeu-

della. Tuolta ajalta oletetaan periytyneen paikannimistöön muun muassa kuuluisan betonilähiön nimi Hervanta, joka muistuttaa pohjoissaamenkielistä sanaa ’hearva’ (suom. ’koriste’). Useita muitakin alkujaan saamenkielisiä paikan-nimiä tunnetaan etenkin sisämaasta ja Itä-Suomesta: esi-merkiksi Runojärvet, Kukasjärvet, Outamot, Posiot, Köyliöt ja Petsamo kertovat saamenkielisestä asutushistoriasta.7

1800-luvun kuluessa saamenkielinen väestö oli vetäy-tynyt maanviljelyskulttuurin tieltä nykyisille sijoilleen Pohjois-Lappiin. Saamelaisalueen eteläraja kulkee samalla tasalla Suomen pohjoisimman viljalajin ohran kasvualu-een rajalla. Poronhoito on ainoa ruuantuotantotapa, jota saamelaisalueiden ilmastossa voidaan harjoittaa luonnon-mukaisin keinoin metsästys-keräilyä ja kalastusta lukuun ottamatta. Porolle kelpaava ravinto, kuten ruoho, jäkälä ja sienet, kasvaa kylmässä ilmastossa, jossa maanviljelyksen harjoittaminen ei ole mielekästä. Suurporonhoito ei ole kuitenkaan Pohjois-Suomeen vuosisatojen aikana siirty-neen lappalaisväestön alkuperäinen elinkeino, vaan se on opittu Suomessa vasta muutaman viime vuosisadan kulu-essa. Keskiaikaisen Suomenniemen lappalaisväestö eli

d Suomi, Saame ja Häme perustuvat ilmeisesti kaikki samaan muinaisbalttilaiseen kanta-sanaan (Esim. Kulonen 2000). Alunperin maata tarkoittanut kansasana on saattanut olla muotoa ’zeme’ tai ’zem’.

Po r o p a i m e n t o l a i s u u d e n j ä l j e t m a i s e m a s s a

27

k u v a 8 . t . i . i t k o n e n 1 9 4 7 . v i l j e ly a l u e i d e n r a j a t : k a s v i o p i n t y ö v i h k o 1 9 5 6 .

Saamelaisten väistyminen pohjoiseen T. I. Itkosen tutkimusten mukaan, numerot tunnettuja tai arvioituja vuosilukuja. Viljelykasvien kasvualuiden pohjoisrajat merkitty karttaan sinisellä.

Syysvehnä

KauraKevytvehnä

Nykyinen saamelaisalueen eteläraja

Ohra

Ruis

28


primitiivisessä luontaistaloudessa metsästäen, kalastaen ja metsän antimia keräillen. Paimentolaisuuteen perustuvan poronhoidon synnyn

tarkka ajankohta tai -paikka eivät ole tiedossa, mutta ”tunturipaimentolaista” elämäntapaa tiedetään eletyn Skandinaviassa jo 1500-luvulla. Villipeuran metsästys on kehittynyt vaiheittain karjataloudeksi. Ensimmäiset tiedot poronhoidon harjoittamisesta Suomen Lapin ja Norjan Jäämeren välisellä alueella ovat peräisin 1600-luvun alusta8, mutta Matti Enbusken mukaan 1800-luvun alkuun mennessä Suomessa oli porosaamelaista asutusta vasta Enontekiöllä ja Utsjoella9. Poronhoitokulttuurin oletetaan kulkeutuneen Suomeen pääasiassa lännestä saapuneiden porosaamelaisten mukana. Paikalliset metsäsaamelaiset omaksuivat uuden elinkeinon ja sulautuivat osaksi tuntu-risaamelaisten kulttuuria10.Perinteinen porosaamelaisuus oli nomadista. Poronhoito

edellytti alati liikkuvan poron seuraamista ja aktiivista paimentamista vuoden ympäri. Porot ovat noudattaneet vuotuiskiertoaan, jossa elot ovat liikkuneet havupuuvyö-hykkeeltä kesäksi Jäämeren rannikolle ja talveksi takaisin vuodenaikojen mukaan. Ihminen on seurannut porojen edestakaista liikettä kesä- ja talvilaitumien välillä vuoden ympäri ja vuodesta toiseen.Porojen muuttoliikkeen alkuperää ei tunneta tarkasti.

Vuotuiskierron takana saattaa olla villipeuran luonnollinen vietti, mutta osa tutkijoista arvelee, että kyseessä olisikin kesytetylle porolle ihmisen opettama tapa. Oula Valkeapää sen sijaan uskoo, että jos Norjan valtakunnanrajaa reunus-tavat aidat purettaisiin, poro hakeutuisi vaistonsa ohjaa-mana kesäksi Jäämeren rantaan. Tätä uskomusta tukee muun muassa se, että poron lähisukulainen karibu elää


29

k u v a 9 . e r n s t m a n k e r 1 9 5 4 .

Porosaamelaiset elivät seuraten porojen liikettä kesä- ja talvilaitumien välillä. Syysmuutto Jokkmokkissa Ruotsin puolella heinäkuun lopulla vuonna 1954.

k u v a 1 0 . m a r j u t j a p e k k a a i k i o 1 9 8 6 . Eräiden Enontekiön saamelaissukujen jutamisreittejä noin vuonna 1850.

30


Pohjois-Amerikassa villinä ja noudattaa vastaavaa muutto-liikettä ilman ihmisen vaikutusta.Oli syy mikä tahansa, sekä ihminen että eläin hyötyivät vuo-

tuismuutosta eli jutaamisesta siten, että kunakin vuodenai-kana voitiin asua kaikkien osapuolten kannalta parhaassa mahdollisessa ympäristössä. Kesät vietettiin Jäämeren leu-dolla rannikolla, jossa ihminen kalasti ja jossa porolle löy-tyi tuoretta ravintoa. Talveksi siirryttiin asumaan puurajan tuntumaan, jossa poro selvisi talvesta kuopimalla jäkälää lumipeitteen alta. Ihminen hyödynsi havupuita rakennus-materiaalina. Vuotuismuuttoa noudattavan paimentamisen kehittyminen oli Martti Linkolan mukaan edellytys suurpo-ronhoitoa harjoittavan kulttuurin synnylle11.Toisin kuin näyttävään rakentamiseen perustuvista kau-

punkikulttuureista, nomadiasumisesta ei jäänyt pysyviä jälkiä maisemaan. Tämä johtuu toisaalta paimentolaisen elämäntavan edellyttämästä paikallisväestön harvalukui-suudestae

ja toisaalta jatkuvassa liikkeessä pysyttelevästä

ja maatuvia luonnonmateriaaleja hyödyntävästä asumis-tavasta. Porosaamelaisten asuminen perustui Käsivarren Lapissa vielä 1900-luvun alkupuolelle asti lähinnä mukana kannettaviin laavuihin (saam. ’lávvu’; toisinaan myös kota) ja kiinteisiin, etupäässä turpeesta ja puusta tehtyihin majoihin, kammeihin, kotarakennuksiin ja maakuoppiin. Luonnonmateriaalien ja maastonmuotojen hyödyntämi-sestä rakentamisessa on seurannut se, että porosaame-laisten historiallisia asuinpaikkoja voi olla vaikeata havaita ilman erityisasiantuntemusta.Arkeologiset löydökset, kuten kiviset tulisijat, työkalut ja

astiat, kertovat kivi- ja varhaiselle rautakaudelle sijoittuvasta asumisesta. Tällaisia muinaislöytöjä tunnetaan Käsivarren

e Vapaassa laiduntamisessa erämaata tarvitaan laskennallisesti noin 0,5 – 1 km2 yhtä poroa kohti. Tämän vuoksi porotaloudessa eläviä perheitä ei mahdu montaa yhdelle alueelle.


31

suurtunturialueen vesistöjen rannoilta runsaasti12. Myöhäisemmistä, suurporonhoidon jo omaksuneiden ihmisten asuinpaikoista voidaan saada tietoa myös esimer-kiksi paikallisesti poikkeavan kasvillisuuden perusteella: porosaamelaisten leiripaikkojen lähellä on sijainnut usein poroaitauksia, joiden kohdalla kasvillisuus on muuttunut eläinten polkiessa maata koparoillaan. Pohjoisilla tunturi-seuduilla luonto on niin hitaasti uusiutuvaa, että biologit voivat erottaa satelliittikuvista satoja vuosia vanhoja poro-aitojen paikkoja ympäristöstään erottuvan kasvillisuuden perusteella.13

Näkyvämpiä jälkiä menneiden vuosisatojen asukkaista ovat erilaiset pyyntikuopat ja poronhoitoon liittyvät kiviröyk-kiöt ja -muurit. Esimerkiksi Haltitunturin eteläpuolella,

k u v a 1 1 . a n t t i h ä m ä l ä i n e n 1 9 4 7 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k o e l m a . Käsivarren porosaamelaiset elivät nomadipaimentolaisina 1900-luvun puoliväliin asti. Mies selvittelee verkkoa laavun ja turvekodan edessä Enontekiön Pöyrisjärvellä 1940-lopulla.

32


Käsivarren pohjoiskärjessä Pitsusjärven lounaispuolella sijaitsee 1900-luvun alussa rakennettu kivikaarre, joka ei tosin erotu lohkareisesta maastosta aivan ensisilmäyksellä. Huomattavasti vanhempia ja selvemminkin maastossa erottuvia kiviaitarakenteita löytyy muualta Skandinaviasta, kuten esimerkiksi Ruotsin Abiskosta.Poronomadinen elämäntapa muuttui suuresti vuoden

1852 jälkeen, jolloin Suomen ja Norjan välinen valtakun-nanraja suljettiin valtioiden suhteiden viilentymisen seu-rauksena. Rajojen sulkeutumista pidetään suomalaiseen porosaamelaiskulttuuriin suuresti vaikuttaneena tapahtu-mana, sillä sen seurauksena Suomen tuntureiden ja Norjan Jäämeren väliä jutanneet saamelaiset joutuivat jäämään jatkossa valtakunnanrajan jommalle kummalle puolelle.

k u v a 1 2 . r i c h a r d s a l e 2 0 1 1 . Kivinen erotusaita 1600-luvulta erottuu maastosta selvästi. Abisko, Ruotsi.


33Siidat hajosivat eri puolille rajaa ja yhteydenpito sukulais-ten välillä vaikeutui huomattavasti.14

f

Vaikka yhteys Jäämeren kesälaitumille katkesi, jatkoi-vat Suomen puolelle jääneet porosaamelaiset jutaamista valtakunnan sisällä aina 1900-luvun puoliväliin asti. Asuintottumukset ja rakennelmat olivat perinteisen noma-ditradition mukaisia Käsivarressa aina 1930-luvulle asti.

1930–1960:Talonomadisminkehittyminen

Oula Valkeapään taiteilija–tutkija-vaimo Leena Valkeapää jakaa väitöskirjassaan15 porosaamelaisuuden neljään kult-tuuriseen vaiheeseen, joista vanhin on jutaavan saamelai-suuden aika:

Silloin valtakunnanrajat eivät pysäyttäneet porojen luontaista vuoden kiertoa seuraavaa pohjois–etelä-suuntaista liikettä. Porosaamelaiset seurasivat tuol-loin porojaan ja kulkivat jopa kuudensadan kilometrin matkan keväisin ja syksyisin. Sydäntalven he viipyivät mäntymetsässä, siirtyivät kesäksi Jäämeren rannoille ja saariin ja palasivat syksyn tullen taas havumetsien jäkälämaille.16

Seuraava vaihe on 1900-luvun alun aika, jolloin ”valtakun-nanrajat sulkeutuivat, laidunkierto estyi ja monet porosaa-melaiset suvut joutuivat etsimään uusia laidunmaita”.

f Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa jutaamista rannikon ja sisämaan met-sien välillä jatketaan yhä. Vapaa liikkuminen ja valtakunnan rajojen ylittäminen on turvattu lailla, joka on laadittu 1700-luvulla (esim. Forrest 1997). Toinen keskeinen ero Pohjoismaiden välillä on se, että Norjassa ja Ruotsissa poronhoito on lailla säädetty saamelaisten yksinoikeudeksi.

34


Kolmas Valkeapään hahmottama aika on Áillohakšen eli Nils-Aslak Valkeapääng

(1943–2001) henkilöhistoriaan liit-

tyvä ajanjakso, jolloin poronhoidon elämänpiirin moder-nisoitumien alkoi ja saamelaiset heräsivät puolustamaan etnistä identiteettiään kulttuurin keinoin. Ajanjaksoa on kutsutaan toisinaan saamelaisuuden renesanssiksi17. Neljäs aika on nykyaikaisen ja motorisoituneen porosaamelai-suuden aika, joka on ”sidoksissa maailmantalouden kään-teisiin, kuten bensiinin hintaan ja Euroopan unionin säädöksiin”.18

Edellä esitetty jaottelu perustuu muutoksiin porosaa-melaiskulttuuriin vaikuttaneissa ulkoisissa olosuhteissa. Valtakunnanrajojen sulkeutuminen, länsimaisen tekno-logian ja elämäntavan omaksuminen ja valtaväestön har-joittama assimilaatiopolitiikkah johtivat suuriin muutoksiin Käsivarren porosaamelaiskulttuurissa 1900-luvulla. Tässä tutkielmassa hahmottelen toisenlaisen, etupäässä asumis-kuvaan perustuvan jaottelun Käsivarren porosaamelaisten historiassa.Ensimmäinen vaihe on nomadisen asumisen aika.

Nomadiselle ajalle tunnusomaista oli asuminen laavuissa, kammeissa ja muissa vastaavissa, erityisesti saamelaisuu-teen liitettävissä rakennelmissa. Toinen vaihe on talonoma-dismin synty: paimentolaisina eläneet Käsivarren saame-laiset omaksuivat talojen rakentamisen jo 1930-luvulla, mutta nomadismia harjoitettiin yhä asumismuodon vaihtumisesta huolimatta. Kiehtovin piirre taloihin siir-tymisen murrosvaiheessa olivat ”jutaavat” kesätalot:

g Saamelaistaiteilija Nils-Aslak Valkeapää on kansallisesti ja kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaiskulttuurin edistäjiä. Áillohas on Nils-Aslak Valkeapään saamenkielinen nimi. Nils-Aslak on Oula Valkeapään eno.

h Assimilaatiopolitiikka tarkoittaa poliittisia pyrkimyksiä vähemmistökulttuurin sulauttami-seen osaksi enemmistökulttuuria.


35saamelaisten lauta- ja hirsikämpät saattoivat vaihtaa paik-kaa jopa kerran vuodessai. Kolmas ajanjakso asumisessa alkoi 1960-luvulla, jolloin jutaaminen päättyi ja viimeiset Käsivarren porosaamelaiset muuttivat asumaan taloihin ja taajamiin ympärivuotisesti.Käsivarren porosaamelaisten elintapoja ja asuinpaikkoja

on selvitetty seikkaperäisesti Linkolan pro gradu -tutkiel-massa Enontekiönlappalaistenporonomadismi:poronhoidonjaasutuskuvankehitysEnontekiönLapinpaliskunnanalueellarajansuluistavuoteen196519. Tämä 1960-luvun lopulla pai-kan päällä tehtyihin haastatteluihin perustuva tutkimus avaa ainutlaatuiset näkymät Käsivarren porosaamelaisen asumiskuvan kehittymiseen kohti ympärivuotista taloissa asumista. Käyn Linkolan tutkimukseen ja muistiinpanoi-hin turvautuen läpi seuraavaksi Käsivarren saamelaisten asumiskuvan kehityksen pääpiirteet 1930-luvulta 1960-luvun alkuun, jolloin jutaavan asumisen katsotaan päätty-neen lopullisesti Käsivarren Lapissa ja sitä myöten myös koko Suomessa. Tarkastelen asutuskuvan muutosta erityi-sesti Kova-Labbanj siidan isoimpien sukujen, Valkeapään ja Labban kautta, jotka ovat Oula Valkeapään suvut isän ja äidin puolelta.1900-luvun alussa Käsivarren saamelaiset elivät vielä

suhteellisen perinteisellä tavalla, vaikka laidunkierrossa tapahtuikin suuria ulkoisia muutoksia, kuten rajasulku ja

i Taloja tiedetään siirretyn erämaassa useaan otteeseen jopa kymmenien kilometrien päähän edellisestä sijaintipaikastaan. Siirto suoritettiin usein talvella hankikannon aikaan.

j Kova (saam. Gová) oli alunperin Valkeapään ja Vasaran suvun muodostama siita. Kovan siita on saanut nimensä kovaotteisena pidetystä poroisännästä Niila Niilanpoika Valkeapäästä, ”Kova-Nillasta”. (Enbuske 2006, 218) Labba on toinen Käsivarressa porota-loutta pitkään harjoittanut saamelaissuku, jolla oli oma siita. Kovan ja Labban lapinkylät yhdistyivät 1950-luvulla Kova-Labbaksi.

36


paliskuntajärjestelmään siirtyminenk. Käsivarren asukkaat jutasivat kesä- ja talviasuinpaikkojensa välillä, joissa asut-tiin laavuissa tai pysyvissä, pienissä ja majamaisissa raken-nelmissa. Vaikka Käsivarressa ei tuohon aikaan kulkenut vielä tietä, pidettiin talonpoikaisväestön ja laajemminkin valtakulttuurin kanssa säännöllisesti yhteyttä. Poronliha ja turkit olivat saamelaisten kauppatavaroita, joita ”lan-talaiset” vaihtoivat mielellään esimerkiksi kankaisiin ja kuivatarvikkeisiin. Noin vuonna 1930 otettiin maiseman kannalta pieni,

mutta kulttuurisesti sitäkin kauaskantoisempi askel kohti nomadisen asumiskuvan murrosta. Valkeapäiden ja Vasaroiden silloiseen lapinkylään eli Kovan siitaan kuu-lunut Piera Tornensis rakensi tuolloin ensimmäisenä Käsivarren porosaamelaisena itselleen kesätalon Saarijärven rantaan. Kesätalo oli pieni, yksihuoneinen tupa, jossa asut-tiin vain kesälaiduntamisen aikaan. Seuraava talontekijä oli Juhani Valkeapää noin vuonna 1935. Hän rakensi kesäta-lonsa perheelleen noin 13 kilometrin päähän Aatsakursuun. Niin Saarijärvi kuin Aatsakursukin olivat kova-labbalais-ten vanhoja laavupaikkoja. Muutaman vuoden kuluttua myös Juhani Vasara asettui turvekotaan Valkeapään talon lähettyville.20

Muutos kohti talollisten asumismuotoa oli saanut alkunsa, mutta kehitys tulisi jatkumaan Käsivarressa vielä kolmen-kymmentä vuotta. Jutaamista jatkettiin entiseen tapaan: esimerkiksi Juhani Valkeapää jutasi talveksi Aatsakursun talolta kolmekymmentä kilometriä etelään Karesuvannon seudulle seuraavan kymmenen vuoden ajan. Talvi asuttiin

k Paliskuntajärjestelmä perustui maanviljelyskulttuurin parissa harjoitetun paikoillaan laiduntavan karjanhoidon käytäntöön. Paliskuntien välisten rajojen perustaminen aiheutti suuria ongelmia jutaamiseen tottuneille porosaamelaisille (esim. Enbuske 2006, 276-277).


37

laavussa, joka oli poroelon läheisyydessä. Valkeapää vietti ensimmäisen talvensa sisätiloissa vasta 1950-luvun alussa kortteeraamalla talollisen luona.21

1940-luvun lopusta lähtien muutkin Kovan lapinkyläläiset alkoivat rakentaa kesätaloja. Talot nousivat Ropinjärven ran-nalle lähelle maantietä. Ensimmäisten talojen joukossa oli myös Piera Tornensiksen talo, joka siirrettiin Saarijärveltä Ropinjärvelle vuonna 1947. Eräs merkittävä etu talojen rakentamisesta vasta hiljattain valmistuneen maantien läheisyyteen oli se, että tien varressa kohdattiin etelästä tul-leita matkailijoita. Turistit ostivat saamelaisilta matkamuis-toja, kuten porontaljoja ja saamelaisia käsitöitä.

k u v a 1 3 . e r i k t h e r m a n 1 9 3 4 . Modernia asumista 1930-luvun alussa: Piera Tornensiksen kesätalo Saarijärvellä oli ensimmäinen porosaamelaistalo Käsivarressa.

38


Kaupankäynnistä turistien kanssa tulikin vuosikymme-nen edetessä merkittävä osa lapinkylän toimeentuloa: naiset ja lapset myivät matkamuistoja miesten paimen-taessa poroeloa Malla- ja Jeahkas-tuntureilla Kilpisjärven ympäristössä. Tien laitaan Ropinsalmelle perustettiin jopa erillinen kylä turisteja varten varsinainen kesäkylän jäädessä alkuperäiselle paikalleen muutaman kilomet-rin päähän. Turistikylässä asuttiin laavuissa. Laavujen lisäksi Ropinsalmelle nousi myös lautarakenteisia aittoja ja kioskeja houkuttelemaan matkailijoita. Naiset ja lapset asuttivat Ropinsalmen kylää vain parhaan matkailuseson-gin ajan. Miehet viettivät kesänsä pääsääntöisesti porojen matkassa.22

Vaikka kesätalot eivät tarkoittaneetkaan vielä paikoilleen asettunutta elämäntapaa, alkoivat ihmisen erämaassa kul-kemat vuotuiset matkat lyhentyä talojen myötä. Talossa ja maastossa asuttiin vaihtelevasti tarpeen mukaan. Kova-Labban siidan ensimmäisiä kokonaan taloon asettautuneita poromiehiä oli Juhani Valkeapää, joka alkoi vuodesta 1954 alkaen asua Aatsakursussa talossaan ympärivuotisesti. Talvitalossa edellytti porojen pitämistä talvellakin suhteel-lisen lähellä taloa.23

Sama kehitys tapahtui pian myös Ropinjärven kesäkylässä: jutaaminen loppui asteittain 1950-luvun kuluessa, jolloin kesäkylää ruvettiin asuttamaan ympärivuotisesti24. Linkola ei mainitse erityisiä syitä jutaamisen päättymiselle. Hänen tekstistään käy ilmi vain, että tokkakuntien talvilaidunpai-kat oli järjestelty uudelleen talvitaloihin muuton myötä25.l

l Leena Valkeapää on arvellut kahdenkesken käymissämme keskusteluissa, että syynä Kova-Labban jutaamisen loppumiselle ja siitä seuranneelle taloihin muutolle olisi ollut siidan eteläisten laidunmaiden menettäminen. Tähän ei löydy kuitenkaan selviä viitteitä historiankirjoituksesta. Linkolan tietojen mukaan mukaan siidan laidunalueet pysyivät ”suurin piirtein” ennallaan sotaa edeltävältä ajalta aina vuoteen 1960 asti (Linkola 1972, 84).


39

k u v a 1 4 . m a r t t i l i n k o l a 1 9 6 3 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k o e l m a .

Kova-Labban siita perusti Ropinsalmen kohdalle ”saamelaiskylän” 1950-luvulla houkuttelemaan ohiajavia turisteja.

k u v a 1 5 . m a r t t i l i n k o l a 1 9 6 4 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k o e l m a . Kova-Labban siidan varsinainen kesäkylä Ropinjärven rannassa venematkan päässä Ropinsalmelta.

40


Ropinjärveläisten valitseman kesätaloihin ympärivuotisesti asettumisen ja talvilaidunten uudelleenjärjestelyn vaihto-ehtona oli talvitalon rakentaminen perinteisten talvilaidun-ten läheisyyteen. Näin tekivät esimerkiksi Kalttopäät.26

On huomattava, että vaikka kesätalot ilmestyivätkin maise-maan näkyviksi tukikohdiksi, edellytti poronhoito edelleen liikkumista laajoilla alueilla erämaassa. Talot vakiinnuttivat saamelaisia asumispaikkoja ja -tiloja, mutta laavuja poro-kämppäasumista on jatkettu Käsivarressa taloasumista täydentävänä asumismuotona aina nykypäivään asti. Olisi väärin tulkita, että kesä- ja talvitalojen rakentuminen tar-koitti yksioikoisesti asumiskuvan paikoilleen asettumista. Kehitys liikkuvasta paikoilleen asettautuneeseen asumi-seen on ollut pitkä kulttuurinen prosessi, jonka voi yhä kat-soa jatkuvan Käsivarressa. Joka tapauksessa saamelainen asumiskuva oli alkanut

modernisoitua 1960-luvun kuluessa huomattavasti. Tähän vaikutti etenkin samaan aikaan tapahtunut moottorikelkan käytön yleistyminen: välimatkaa asuinpaikan ja laidunten välillä oli mahdollista kasvattaa huomattavasti nopean kel-kan avulla. Tästä vuoksi myös tarve yöpyä erämaassa on menettänyt merkitystään kelkkojen myötä. Jutaaminenkin oli alkanut saada moderneja piirteitä: vuotuismuutto suo-ritettiin jo 1950-luvulla monin paikoin vetoporojen sijaan linja-autolla.27

Edellä kuvattu saamelaisen asumisympäristön muutos laavuista ja turvemajoista taloihin tapahtui Käsivarren eri osissa suurin piirtein samoihin aikoihin. Esimerkiksi kuuluisa Kaijukka eli Aslak Juuso rakensi itselleen kesä-talon Rommajärven rannalle 1930-luvun alussa. Saman vesistön rannalle syntyi myöhemmin Aslak Juuson joh-tama Raittijärven saamelaiskylä, jossa kävi vierailijoita


41tutustumassa elämään Suomen viimeisessä erämaakylässä. Vakivieraista kuuluisin oli presidentti Urho Kekkonen. Noin 50 kilometrin päässä maantiestä sijaitsevaa Raittijärveä asutettiin ympärivuotisesti vielä 1970-luvulla. Kylän raken-nukset ovat yhä hyvässä kunnossa ja siidan poromiesten vakituisessa käytössä. Valkeapäiden Kovan lapinkylän kanssa samoilla Käsivarren

seuduilla oli paimentanut 1800-luvulta asti myös Labbojen siita. V. J. Oinonen kuvaa kirjassaan Kolmenvaltakunnankota-Lappia(1947) Labbojen kevätjutaamista talvilaitumilta Kuttasesta kohti pohjoista: ”Edellä kulkee irtonaisten poro-jen tokka leveänä rivistönä, ja sen perään lipuu jutoporojen raito.” Labbojen lapinkylää johti vanha ahkum

Anni Labba.

Laavuista rakentunut kesäkylä pystytettiin Kivijärvelle, mutta porot ja miehet jatkoivat matkaansa Kilpisjärvelle kolmenkymmenen kilometrin päähän. Naiset ja lapset jäi-vät Kivijärven rannalle lähelle maantietä. Miehet täyden-sivät ruokavarastojaan pistäytymällä taakkaporoineen tar-peen mukaan kesäkylässä.28

Labban siitaan kuuluneen Pietari Labban talo suoritti kenties Käsivarren pisimmän kesätalon ”jutaamisen”. Pietari Labba rakensi talonsa alunperin Rommajärvelle Aslak Juuson naapuriin 1930-luvun puolivälissä. (Tuohon aikaan hän paimensi poroeloaan osana Juuson siitaa eli Kaijukkaa.) Labba palasi muutaman vuoden kuluttua takai-sin oman sukunsa siitaan, minkä seurauksena hän siirsi

m Ahku on saamenkielinen nimitys vanhalle ja arvossa pidetylle isoäidille. Leskeksi jäänyt Anni Labba (os. Siiri, 1884–1962) oli Oulan isoisoäiti. Kirjailija Yrjö Kokko kuvaa teoksessaan Neljän tuulen tie (1947) ensikohtaamistaan Ahkun kanssa: ”Kun astuimme kodan sisään, näin siellä keskellä palavan nuotion takana istumassa pienehkön vanhan, suoraselkäisen naisihmisen värikkäässä lapinpuvussaan. Mutta katseeni keskittyi heti hänen soikeisiin kasvoihinsa. Hänellä oli kalpeahuulinen päättäväilmeinen suu, hienostunut, ohut, hiukan kyömy nenä, ulkonevat poskiluut ja huomattavan voimakas otsa. Voimakkaimman vaikutuksen teki kuitenkin hänen tummien silmiensä katse.” (Sivu 266; sit. Valkeapää 2011, 73.)

42


kesätalonsa 20 kilometrin päähän Labbojen vanhalle asen-topaikalle Suppijärvelle. Kesäksi 1938 talo siirrettiin 15 kilo-metriä kaakkoon Saarijärvelle. Seuraavana vuonna talo jat-koi vaeltamistaan Njamakkajärville, mihin se asettui koko seuraavaksi vuosikymmeneksi.29

Lapinkylän muut ruokakunnat noudattivat Pietari Labban esimerkkiä: jatkosodan aikaan Njamakalle oli noussut jo kuusi kesätaloa. Kaikki olivat yksihuoneisia ja niistä kaksi oli tehty hirrestä. Pietarin hirsitalo oli hankittu alunperin Norjasta30. Kylän sijainti 15 kilometriä maantiestä erämaan suuntaan ei kuitenkaan tyydyttänyt asukkaita ajan oloon, vaan perhe toisensa jälkeen muutti maantien varteen. Linkolan julkaisemattomista muistiinpanoista selviää, että ensimmäisenä tien lähistölle muutti Jouni Labba. Hän


Jouni Labban hylätty kesätalo Njamakalla. Vasemmassa laidassa pilkottaa Pietari Labban talo.


43

k u v a 1 7 . k e n t t ä t y ö m a t k a lt a 2 0 1 5 . Anni Labban kesätalo siirrettiin Njamakalta Suppijärven kautta Kivijärvelle vuonna 1953. Taloa käytetään nykyisin varastona.

pystytti kodan Kivijärven eteläpuolelle Saarikoskelle vuonna 1949. Anni Labban kesätalo siirrettiin Njamakalta vuonna 1952 Suppijärvelle, mistä se siirrettiin seuraavana vuonna Kivijärvelle niin ikään muutaman kilometrin päähän tiestä. (Kyseessä oli sama asentopaikka, jossa Labban kylä vietti aiemmin kesiään, katso sivu 41.) Taloa oli jakamassa myös Nils B. Labba vastavihityn puolisonsa kanssa. Hieman myöhemmin myös Oula Valkeapään isän isä, Metsun-Antti Juuso, toi kesätalonsa Kivijärvelle. Metsun-Antti rakensi samalle paikalle pian isomman talon, minkä seurauksena vanha kesätalo jäi ”pikkupuoleksi”.31

Muuttoliikkeen seurauksena Njamakan kesäkylä oli jää-nyt tyhjilleen 1950-luvun puoliväliin mennessä. Aiemmin erämaassa ryppäänä sijainneet talot olivat nyt hajaantuneet 15 kilometrin pituiseksi nauhaksi Käsivarrentien varteen.

44



Juhani Vaelkapään asuttaman Aatsakursun kenttää poismuuton jälkeen. Etualalla suonjir. Vasemmalla entinen navetta, oikealla sauna.


Entinen vuohien navetta. Toiminut sittemmin savustuskotana. Aatsakursu.


45


Anni Vasaran turvenavetta. Aatsakursu.


” Aittana” toimiva luokti Raittijärven kesäkylässä.

46


k u v a 2 2 . s a a m e l a i s a s i a i n k o m i t e a n m i e t i n t ö 1 9 5 2 .

Saamelaisalueen saamelainen väestö vuoden 1949 alussa. Porosaamelaisten vakiintuneet kesäpaikat on merkitty karttaan punaisella, kalastajasaamelaisten sinisellä ja kolttien vihreällä.

36 Suomen ympäristö 34 | 2007

Suomen saamelaisten perinteiset asuinalueet on esitetty Saamelaiskomitean kartas-sa vuodelta 1949. Kartalla osoitetaan kolmen saamelaisryhmän, tunturi-, kalastaja- ja kolttasaamelaisten talvi- ja kesäalueet. Näitä osoittavat punaiset, siniset ja vihreät symbolit. Nykyisin puhutaan saamelaisten kieliryhmien mukaisesti pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisista.

Perinteinen ja nykyinen saamelaisasutus itäisellä saamelaisalueella on keskittynyt kalaisten vesistöjen varsille kuten Tenon, Utsjoen ja Ivalojoen varsille sekä Inarijärven rannoille. Inarin kunnan itäosissa koltta-alueet muodostettiin nekin vesistöjen äärelle Sevettijärvelle ja Näätämöön toisen maailmansodan jälkeen. Läntisellä saamelaisalu-eella, jossa on pääosin poronhoitajasaamelaisia, asetuttiin talvilaidunten läheisyy-teen Itä-Enontekiön mäntymetsävyöhykkeelle tai sen rajoille ja Käsivarressa Kön-kämäenon–Muoniojoen varrelle. Lisäksi Koutokeinosta ja Enontekiöltä muuttaneet saamelaiset asuttavat Sodankylän kunnan pohjoisosia, nykyistä Lapin paliskunnan aluetta. Rajasulkujen jälkeisen ajan ja joidenkin poronhoitosiitojen muuttojen jälkei-nen asutuskuva on muodostunut hyvin pitkälle vuoden 1949 saamelaiskomitean kartan asutuskuvaa vastaavaksi.

Saamelaisten asuttama alue, saamelainen kulttuurimaisema, voidaan ymmärtää visuaalisena näkymänä, fyysis-maantieteellisenä alueena tai kulttuurisena tapana nähdä ja jäsentää symboliympäristöä. Hyvin usein maisema koostuu näistä kaikista kolmesta tekijästä, ja niitä ei voi selkeästi erottaakaan toisistaan. Maisema ei ole vain visuaalinen, vaan sen rinnalla ovat ääni-, tuoksu- ja mielenmaisemat sekä niihin liit-tyvät muistot ja odotukset. Maisema itsessään ei ole havainnoitsijasta irrallaan – ih-misen tietoisuus herättää maiseman ja maisema muodostuu juuri sen kulttuurisessa subjektiivisuudessaan. Saamelainen kulttuurimaisema tulee näkyviin kulttuurisena

Saamelaisalueen saamelainen väestö v. 1949 (Saamelaisasiain komitean mietintö v. 1952).

k u v a 2 3 . e i n o s i u r u a i n e n 1 9 7 6 .

Käsivarren asumistilanne 1970-luvulla. Saamelaisväestö on merkitty karttaan punaisella ja suomalaisväestö sinisellä.


471960–2010:Taloihinasettuminenjanykypäivänasutuskuva

Linkolan pro gradu ja sen kanssa samaan aikaan laaditut yksityiskohtaiset muistiinpanot kuvaavat porosaamelaisten asutuskuvan kehitystä vuoteen 1965 asti, jolloin siirtymi-nen laavuasumisesta tienvarsitaloihin oli jo pitkällä. Tämän ajanjakson jälkeisistä saamelaisperheiden muutoista ja liikkeistä Käsivarressa ei ole olemassa vastaavaa kirjallista tietolähdettä. Yleisellä tasolla voidaan kuitenkin todeta, että 1950-luvulla alkunsa saanut laajamittainen muutto Käsivarrentien varteen oli jo 1960-lukuun mennessä saa-vuttanut pisteen, jossa käytännössä kaikilla alueen porosaa-melaisilla oli käytössään ympärivuotisesti asuttava talo. Porotyöt edellyttivät silti vastakin tilapäistä asumista erä-maan puolella porotöiden aikaan.1970-luvun asumistilannetta kuvaa viereisen sivun kartta,

jossa esitetään Enontekiön saamelais- ja suomalaisväestö eritellysti. Suomalaisasutus näyttää keskittyneen taajamiin, kun haja-asutus oli puolestaan saamelaista. Myös osa saa-melaisista oli 1970-luvulla asettunut jo asumaan taajamiin, kuten Karesuvantoon.Saamelaisen taajama-asutuksen syntyyn vaikutti suuresti

porotilalaki, joka astui voimaan vuonna 1974. Ennenkin uutta lakia jotkut Käsivarren saamelaiset olivat jo rakenta-neet taloja taajama-alueille, mutta porotilalain voimaantulo nopeutti taajama-asumisen yleistymistä huomattavasti. Porotilalain tavoitteena oli parantaa päätoimisesti porota-loutta harjoittaneiden perheiden toimeentuloa ja asumiso-loja. Lain nojalla poromiehet olivat oikeutettuja saamaan valtiolta käyttöönsä rakennusmaata, halpakorkoista lai-naa, avustuksia porotilojen perustamista varten ja muita

48


k u v a 2 4 . h a n n u h e i k k i n e n 1 9 9 8 .

Porotilat noudattavat nykyaikaisia asumisstandardeja. 1970-luvulla rakennettu porotila Tornensis Enontekiöllä.

k u v a 2 5 . k . n ä k k ä l ä j ä r v i , p . m a g g a 1 9 9 1 / j . p e n n a n e n 1 9 9 7 . p i i r r o s h u i m a 2 0 1 5 .

Kaaresuvannon Sakkaravaaraan syntyi uudentyyppinen saamelaiskylä. Sinisellä merkittynä Kova-Labban (ja Piennin) siidan talot, punaisella raittijärveläisten talot.

KilpisjärvelleMuonioon


49muuttoon kannustaneita etuuksia.32 Porotilat rakennettiin pääosin kyläkeskuksiin koulujen lähettyville ja valmiin kunnallistekniikan piiriin.Jukka Pennanen kuvaa porotilakeskittymiä ”pieniksi saa-

melaislähiöiksi”, joiden malli oli puhtaasti suomalainen esimerkiksi asemakaavoituksensa puolesta33. Klemetti Näkkäläjärvi puolestaan toteaa, että porotilojen rakenta-misen ja asumisen ohjaus oli keskusjohtoista. Osasyynä saamelaisväestön taajamiin suuntautuneeseen muuttoliik-keeseen oli Näkkäläjärven mukaan se, että saamelaiset itse-kin hakeutuivat asumaan kunnallisten palveluiden, kuten koulujen läheisyyteen.34 Valtion kannalta merkittävintä oli kuitenkin se, että kiertolaisinakin pidettyjen saamelaisten epämääräinen asutuskuva selkeytyi huomattavasti ja val-takunnan laitamaat saatiin samalla pidettyä elinvoimai-sina. Porotilalakia käsitelleessä tutkimuksessa 2000-luvun alusta todetaankin, että porotilalaki onnistui valtion puo-lesta asumiselle asetettujen tavoitteittensa osalta hyvin.35

Eteläisillä poronhoitoalueilla porotilojen yhteyteen on rakennettu monin paikoin rehuruokinta-aitauksia. Talollisten karjataloutta muistuttava tarhaavan elinkeinon harjoittamisen tapa syrjäytti ajan myötä vapaasti laidunta-van poronhoidon perinteen eteläisemmässä Suomessa. (Syy siirtymiselle vapaasta laiduntamisesta porojen tarhaukseen oli etenkin väestönkasvusta johtuva pula laidunmaasta.) Käsivarren perinteisellä porosaamelaisalueella vapaasti laiduntavasta poronhoidosta ei kuitenkaan luovuttu edes porotilalain myötä. Porotilat tarjosivat poromiehille nyky-aikaiset asumisstandardit ja kiinteän asuinpaikan, mutta paimennusta tunturissa jatkettiin yhä. Pidentynyt matka uuden asuinpaikan ja vanhojen laidunmaiden välillä voi-tiin ratkaista nyt moottoriajoneuvoilla. Myös erämaassa

50


sijaitsevien porokämppien tarve korostui entisestään väli-aikaisen yöpymismahdollisuuden tarjoavina tukikohtina. Voidaankin sanoa, että poronhoito ja siihen liittyvä asumi-nen irtosivat maantieteellisesti toisistaan maastoajoneuvo-jen yleistymisen myötä: moottorikelkoilla, mönkijöillä ja moottoripyörillä voidaan liikkua erämaassa jopa satoja kilo-metrejä päivässä, minkä vuoksi tarvetta nomadiselle asu-miselle ei enää ollut. Jutaaminen loppui perinteisessä, sii-dan muuttovaeltamista tarkoittavassa muodossaan. Sanan merkitys on kylläkin modernisoitunut ajan myötä: nykyi-sin kova-labbalaiset saattavat puhua jutaamisesta tarkoitta-essaan mitä tahansa pitkiä, moottorikelkalla suoritettavia siirtymisiä.Porosaamelaisten asumistavat ja asumisen sijoittuminen

vaihtelee yhä hieman lapinkylästä riippuen. Raittijärven erämaakylä pysyi kyläläisten keskeisenä asuinpaik-kana 1960-luvulle asti, minkä jälkeen talvet on asuttu Karesuvannossa muutaman tunnin auto- ja kelkkamat-kan päässä siidan laidunmaistan. Raittijärvi toimii kuiten-kin yhä tärkeänä tukikohtana paimennusmatkoilla. Kylän talot ovatkin nykyisin eräänlaisia kakkosasuntoja, joissa raittijärveläiset asuvat työmatkoillaan. Autoilu ja kelkkailu taajaman ja erämaakylän välillä voidaan puolestaan tulkita jatkoksi entisaikojen jutaamiselle, jota raittijärveläiset har-joittivat viimeisinä Suomessa. Moottoreilla kulkevaa muut-tovaeltamista ei kuitenkaan säätele enää niinkään luonnon vuotuiskierto ja poron ”syömämieli”, vaan nykyaikaiseen elämäntapaan sopivat viikkotyöaikataulut. Käsivarren

n Riitta Lehvosen kirja Kenkäheinistä kännyköihin – Kahden suvun matka paimentolaisuudesta tietokoneaikaan (2001) esittää raittijärveläisten kiinnostavia historianvaiheita vanhan saamelaismummun Inkeri Ketolan, hänen tyttärensä Saara Ketolan ja tyttärentyttärensä Berit Siilasjoen elämänkerrallisten näkökulmien kautta. Kirjan muisteloissa kerrotaan, että Inkeri Ketola muutti erämaan keskellä sijaitsevasta kylästä tien varteen lopullisesti vasta 1970-luvulla.


51

k u v a 2 6 . m a r t t i l i n k o l a 1 9 6 4 .

Raittijärvi, Kaijukan siidan kesäkylä Rommaenolla. Kuvassa Antti Juuson (vas.) ja Piera Juuson talot. Kuva on otettu Aslak Juuson talon suunnasta.

k u v a 2 7 . a i n o - r e e t t a v ä ä n ä n e n 2 0 1 2 .

Raittijärven erämaakylä pysyi asuttuna 1960-luvulle asti. Kylä on yhä käytössä poronhoidon tukikohtana.

52


nykyiselle poronhoitokulttuurille on yhä tyypillistä, että perheen vaimo ja kouluikäiset lapset asuvat pysyvästi taa-jamissa, mutta perheen miespuoliset jäsenet viettävät suu-rimman osan vuotta poroelon läheisyydessä36. Toisin kuin pääasiassa Karesuvannossa nykyisin asuvat

raittijärveläiset, monet Kova-Labban perheet ovat jääneet asuttamaan erämaassa kulkevan Käsivarrentien laitaa esi-merkiksi Kivijärvellä, Pousujärvellä ja Kuttasessa. Siidan perinteisille asentopaikoille ja kesätalojen niemiin on noussut nykyaikaisia taloja, joissa asutaan ympärivuoti-sesti. Pousujärven ja Kuttasen talot rakennettiin porotila-lain seurauksena37.Nykyiseenkin poromiesten asuinkuvaan kuuluu yöpy-

minen toisinaan tunturitukikohdissa kodin ja laidunpaik-kojen välisten edestakaisten ajomatkojen välttämiseksi. Vaihtuvien ja ankarien sääolosuhteiden vuoksi tilapäis-majoitukseen jääminen on toisinaan välttämätöntä. Paimennusmatkat saattavat nykyisinkin venyä useiden päi-vien mittaisiksi. Paimennuskämppien virkaa toimittavat erillisten porokämppien ja autiotupien lisäksi myös vanhat kesä- ja talvitalot, jotka ovat jääneet Käsivarren erämaahan muistoksi talonomadismin ajoista.


53Porosaamelaisenasumistavanmuutokseenjohtaneitasyitä

Käsivarren saamelaisten asumiskuva muuttui täysnoma-dismista ympärivuotiseen taloissa asumiseen vain noin kolmen vuosikymmenen kuluessa. Muutos on ollut niin äkkinäinen ja vaikuttanut koko porosaamelaiskulttuurin uudelleenmuotoutumiseen ja elintapoihin niin kokonais-valtaisesti, että sille on vaikea löytää vertailukohtia muun Suomen väestön historiasta. Muutos nomadistisesta ”sedentaariseen” eli paikoilleen asettuneeseen elämänta-paan on antropologi Anatoly Khazanovin mukaan suurim-pia kuviteltavissa olevia kulttuurin murroksia38.Porosaamelaisten asuinpaikkojen asteittaista siirtymistä

erämaasta tien varteen on yksinkertaista jäljittää fyysisten jälkien, perimätiedon ja historiankirjoituksen perusteella. Sen sijaan asumiskuvan muutokseen johtaneet syyt ovat olleet niin moninaisia, että niiden lopullinen erittely lienee mahdotonta. Muutamia selviä syitä kulttuuriselle muutok-selle on kuitenkin nähtävissä. Yksi keskeisesti porosaame-laisten asumistottumuksiin vaikuttanut tekijä oli vuonna 1947 Suomessa voimaan astunut uusi oppivelvollisuuslaki, jonka myötä saamelaislasten tuli aloittaa koulunkäynti39. Tämä näkyi lapsiperheiden arjessa suuresti, sillä koulun-käynti edellytti lasten muuttoa taajamiin kouluvuoden ajaksi. Toinen vaihtoehto – mihin usein päädyttiinkin – oli koko perheen muutto koulun perässä.Elli Jounintytär Labban mukaan koulun kaukainen sijainti

oli tärkein syy Labbojen kesäkylänkin hylkäämiseen: ”Ensimmäisenä kouluvuotena emme nimittäin päässeet kotia ennen kuin kesälomaksi ja silloinkin vasta juhan-nukseksi kelirikon ja pitkän matkan takia.”40 Toisena syynä

54


muutolle oli tarve käydä kauppaa Kilpisjärvelle matkannei-den turistien kanssa. Nils B. Labba puolestaan mainitsee Kivijärven uuden rakennuspaikan täyttäneen kolme pää-vaatimusta: se oli lähempänä maantietä, silti lähellä entisiä maisemia ja hyvien kalavesien äärellä. Maantien läheisyys nähtiin siis vetovoimatekijänä, mutta yhteyden erämaahan tuli säilyä jatkossakin.41

Koulunkäyntipakon ja maantien houkuttelevuuden ohella myös moottorikelkkailun omaksuminen muutti saame-laista elämänpiiriä merkittävästi. Erämaassa kaukanakin liikkuvien porojen paimentamisen ja taloissa asumisen yhdistäminen ei olisi ollut mahdollista ilman moottori-kelkkaa, jolla pitkätkin välimatkat taittuvat ongelmitta. Heikkisen mukaan kelkkojen omaksuminen johti ajan myötä myös ihmisen ja poron välisen keskinäisen vuoro-vaikutuksen väljenemiseen: perinteisesti lähes kesynä elä-neestä porosta tuli villiporo, kun ihminen vähensi ympäri-vuotista ja -vuorokautista elämistään porojen välittömässä läheisyydessä42. Oma osuutensa alueen asumiskuvan myllerryksessä oli

myös Lapin sodalla: 90% Enontekiön rakennuskannasta tuhoutui saksalaisten vetäytyessä kohti Kilpisjärveä ja Jäämerta43. Sodan tuhoamat tiet ja kylät jälleenrakennettiin suomalaisten standardien mukaan, mikä nopeutti etenkin Käsivarren eteläpuoleisen Enontekiön ympäristön suo-malaistumista entisestään. Valtakulttuurin ihanteet alkoi-vat pian näkyä myös saamelaisten arkipäivässä. Lehtolan mukaan ”selvimpiä merkkejä uusista vaikutteista oli muu-tos pukeutumisessa: saamelaisasusteet alkoivat korvautua suomalaisilla vaatteilla. (---) Saamelaistaloihin alkoi tulla uusia suomalaisia tarvekaluja ja koristeluja; saamelaiset


55alkoivat käydä tansseissa ja muilla paikkakunnilla, joissa saamea ei haluttu puhua.”44

Vaikka Käsivarren porosaamelaiset muuttivatkin tien var-teen ja taloihin vapaaehtoisesti, voidaan kehitystä pitää osin myös ulkopuolelta ohjattuna. Näkkäläjärven mukaan saa-melaisen asuinkuvan muutos on keskusjohtoisen politii-kan ja saamelaisten omien tarpeiden yhteissumma:

Nykyisin asuminen ja elinkeinojen harjoittaminen on sopeutumista. Nykyiset [saamelaiset] asumismallit ovat porotila- ja luontaistilalakien, kolttasaamelaisten asuttamislain ja kolttalain tulosta. Osin asutus on keskusjohtoista, koska talot on haluttu yhtenäisille alueille ja kunnallistekniikan piiriin. Osin ihmiset tie-toisesti haluavat palvelujen kuten koulujen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin.45

Veli-Pekka Lehtolan mukaan myös Linkola painottaa porosaamelaisten omaa osuutta Käsivarren asumiskuvan muutoksessa, vaikka Linkola näkee myös ulkopuoliset teki-jät osasyynä kehityksen kulkuun:

Linkolan mukaan asumismuodon muutos oli saame-laisyhteisöjen sisäistä kehitystä, johon ulkopuolisilla ei ollut juurikaan vaikutusta. Sotien jälkeen myös kes-kusjohtoiset tekijät tulivat muuttamaan porosaame-laisten kulttuuria. Eräs selkeimmistä muutostekijöistä oli Kilpisjärven maantie, kuten Yrjö Kokon Neljän tuulen tie -romaanin Ahku ennusti.46

Vaikka ensisijaisena lähteenäni käyttämästäni Linkolan tut-kimuksesta välittyykin vaikutelma, jonka mukaan porosaa-melaisten asettuminen taloihin olisi tapahtunut ikään kuin

56


”itsestään” poronhoidon lähinnä mukautuessa muuttunee-seen tilanteeseen, ei tämä ole aivan kiistaton tapa yrittää hahmottaa paikoilleen asettumiseen johtaneita syitä. Osa paikallisista näkee laidunmaissa tapahtuneet muutokset syynä, joka myöhemmin johti jutaamisen loppumiseen ja taloihin asettumiseen (katso alaviite sivulla 38). Vaikka Linkolan aineisto ei tällaista näkemystä varsinaisesti tue-kaan, on syytä huomioida, että pidemmällä tarkasteluvälillä katsottuna paikoilleen asettuneen elämäntavan syntyyn on ehdottomasti vaikuttanut rajasulut ja suomalaisen palis-kuntajärjestelmän syntyminen. Porosaamelaisten käyttä-mät valtavat, useiden satojen kilometrien pituiset laidun- ja asumisreitit lohkottiin ajan myötä pieniin yksiköihin, joissa nomadisen elämäntavan harjoittaminen ei enää ollut mie-lekästä. Vaikka saamelaisia ei olekaan koskaan varsinaisesti pakotettu asettumaan taloissa, ovat kulttuurin ulkopuolelta kohdistuneet voimat ja rajoitukset rajanneet elinalaa jatku-vasti yhä suppeammalle alalle.o Porosaamelaisten asumiskuvan muutoksessa on ollut

kyse kulttuurin läpikäymästä murroksesta, johon ovat vai-kuttaneet niin kulttuurin sisältä kuin sen ulkopuoleltakin tulleet voimat. Tämän vuoksi onkin todettava, ettei yleispä-tevän mallin esittäminen asumiskuvan kehitykseen johta-neista syistä tekisi oikeutta poropaimentolaiskulttuurille kaikessa sen vivahteikkuudessaan. Kulttuurintutkija Martti Linkola päätyi itsekin saman teo-

rian ja eletyn elämän välisen jännitteen äärelle pro gradu-aan laatiessaan:

o Laavuasumista voitaisiin harjoittaa nykyäänkin ja harjoitetaankin satunnaisesti, mutta sille ei löydy Suomessa enää samaa motiivia kuin nomadipaimentolaisuuden aikoina. Ruotsissa ja Norjassa jutaaminen on jatkunut nykypäivään asti erilaisen lainsäädännön ansiosta, mutta sielläkin on luovuttu laavuasumisesta jutaamisia lukuun ottamatta.


57En ole tähdännyt voimakkaisiin yleistyksiin enkä tiuk-koihin maaleihin vaan pikemminkin niin sanoakseni inhimillisen komponentin osoittamiseen. Esitykseni voi tämän vuoksi olla hahmottomampi kuin selkeihin yleistäviin malleihin pyrittäessä, mutta perusteeni on määrittänyt se väistämätön seikka, että kansatieteel-lisen kentän monivivahteinen rikkaus, elävä elämä, yhä uudestaan romuttaa selkeäksi aiotut kaavat ja yleistykset.47

Porosaamelaisistamaisemaanjääneetjäljet

Nyt siirrytään tarkastelemaan niitä konkreettisia jälkiä, joita porosaamelaisten edellä kuvatusta historiasta on jäänyt Käsivarren nykymaisemaan. Aivan aluksi on hyvä todeta se yleispiirre, että sivulla 34 esittämäni jaottelun mukaiset ajanjaksot – jutaavan laavunomadismin, talonomadismin ja talojen aika – poikkeavat etenkin eri aikakaudesta jää-neiden jälkien osalta suuresti toisistaan. Mitä vähemmän ihminen on liikkunut ja vaihtanut asuinpaikkansa ajan kuluessa, sitä enemmän ja pysyvämpiä jälkiä hänestä on jäänyt. Tiettyyn asuinpaikkaan jääminen luo mahdollisuu-den ja motiivin rakentaa yhä pysyvämpiä, näyttävämpiä ja kestävämpiä rakennuksia. Jatkuvassa liikkeessä pysyt-televän ihmisen tulee puolestaan olla valmis hylkäämään asuinpaikkansa aina tarvittaessa, minkä vuoksi samanlaista tarvetta tai mahdollisuuttakaan pysyvälle rakentamiselle ei ole. Muinaisen laavunomadismin ajoista on jäänyt vain har-

voja jälkiä Käsivarren maastoon. Vanhat pyyntikuopat

58


ja tunnetut muinaisjäännökset ovat selvimpiä merkkejä menneiden aikojen ihmisestä. Merkkejä ovat myös paikko-jen ja vesistöjen nimet erämaassa: käytännössä jokaisella Käsivarren erämaan tunturilla, laaksolla, joella ja lam-mella on nimi, vaikka nimien alkuperät ovatkin harvoin enää tiedossa48. Siitä huolimatta erämaan nimistö kertoo nomadisen ihmisasutuksen ja luontaistaloudessa elämi-sen pitkästä historiasta. Muistumia historiasta on saattanut tallentua myös vanhoihin kuviin, kuten vaakunoihin tai kirkkojen alttarimaalauksiin. Nimet ja kuvat ovat kuitenkin vain aineettomia muistumia – ne eivät näy maisemassa fyysisesti.Eräät nykypäivään asti selvästi säilyneet jäljet ovat silti

eräänlaista perintöä jo nomadiajoilta: kesäkylät perustettiin yleensä paikoille, joita oltiin pidetty asentopaikkoina jo pit-kään. Näin katsottuna vanhoja kesäkyliä ja niiden raunioita voidaan itse asiassa pitää jo jutaavan saamelaisuuden histo-riasta kertovina jälkinä.1930- ja 1960 -lukujen välille ajoittuvasta talonomadismin

ajasta on sen sijaan olemassa paljonkin tähän päivään asti säilyneitä jälkiä maisemassa. Esimerkiksi Kova-Labban kesäkylät Ropinjärvellä ja Njamatjärvillä ovat paitsi yhä pys-tyssä, myös käytössä: Ropinjärvellä on paimennuskämppä ja Njamatjärvillä kokonainen kylä, jota käytetään etenkin talvisten erotusten aikaan. Myös käytöstä poistuneet kesäta-lot erottuvat yhä maastossa, kuten esimerkiksi Aatsakursun talojen ja pihakentän jäännökset ja rauniot.Kuten muinaiset laavukentät, myös kesätalojen ja -kylien

sijaintipaikat ovat toimineet luontevina paikkoina myö-hemmällekin rakentamiselle. Esimerkiksi Pousujärvellä ja Kivijärvellä kesätalojen läheisyyteen on sittemmin noussut omakotitaloja, joista käsin poronhoidon harjoittamista on


59

k u v a 2 8 . Lapin vaakunoihin on tallentunut muistumia alueen saamelaishistoriasta. Maakunnan vaakunassa on ”villi mies, joka kantaa olallaan kultaista nuijaa, otsan ja vyötäisten ympärillä vihreä seppele”. Posion kunnan vaakunassa on kolme hopeista kotaa, Savukosken vaakunassa kultainen nili eli patsasaitta.

jatkettu. Myös autiotuvat sijaitsevat Käsivarressa lähellä porosaamelaisten vanhoja asuinpaikkoja: niin Ropiin (sivu 38) kuin Aatsakursun lähettyvillekin on nous-sut Metsähallituksen rakentamat autiotuvat 1960–1970 luvulla.Asentopaikkojen, kesätalojen ja myöhemmin omakotitalo-

jenkin asettuminen samoille paikolle johtuu siitä, että niin laavukentät kuin kesätalotkin ovat sijainneet poronhoidon kannalta suotuisilla paikoilla: veden äärellä ja maiseman solmukohdassa. Rannat ja jyrkänteet ovat muodostaneet luonnonmuotojen rajaamia tiloja poroille. Näitä luonnon ”aitauksia” on hyödynnetty esimerkiksi keväisen vasomi-sen aikaan, jolloin porotokka on koottu yhteen. Toisaalta asuinpaikat ovat olleet merkityksellisiä itsessäänkin: Nils B. Labba mainitsi yhtenä tärkeänä ominaisuutena uudelle asuinpaikalle sijainnin lähellä tuttuja maisemia (katso sivu 42). Niin käytännöllisyys kuin pyrkimys suvun sisäisen

60


kulttuurin jatkuvuuteenkin ovat yhdessä ohjanneet asumi-sen hakeutumista perinteisille paikoille rakennustekniikan kehitysasteesta riippumatta.Nykyaikainen saamelaisuus erottuu Käsivarren maise-

massa omakotitaloina, porotiloina ja erämaakämppinä. Näistä etenkään taajamissa sijaitsevien porotilojen ei voida katsoa varsinaisesti kuuluvan perinteisen porosaamelai-sen asumisen jatkumoon, sillä asutuskeskukset perustuvat maanviljelysyhteisöjen piirissä kehittyneeseen maankäyt-tötapaan. Ne eivät sellaisenaan ole luonteenomaisia asuin-paikkoja poropaimentolaiselle elintavalle, jonka perus-edellytys on alhainen paikallinen väestötiheys. Porotilojen sijoittaminen taajama-alueille ja rakentaminen suomalais-ten tyyppipiirustusten mukaan heijastelee ennemminkin valtakulttuurin harjoittamaa maankäyttöpolitiikkaa kuin saamelaiskulttuurin omia muutostarpeita.Porosaamelaisten autenttisinta nykyrakentamista edus-

tanevat porokämpät, joita voidaan pitää eräänlaisina nyky-aikaisina kesätaloina. Niin kesätaloissa kuin porokämpis-säkin asutaan tilapäisesti, mikä on nomadisen asumisen tunnusomaisin piirre.Taajamien ja kylien ulkopuolelle rakennetut porotilat ja

muut omakotitalot asettuvat nähdäkseni valtakulttuurin ja porosaamelaisen rakentamistradition välimaastoon. Talojen arkkitehtuuri ja niissä käytetty rakennustekniikka on tyypillisesti suomalaista, mutta rakennusten sijainti yhdistyy saamelaisasumisen historialliseen jatkumoon. 2000-luvun Käsivarren erämaan rakennettua ympäristöä

käsiteltäessä tulee ehdottomasti mainita myös poroaidat. Porojen liikkeitä on ohjattu erilaisilla aitaratkaisuilla jo his-toriallisilta ajoilta lähtien. Nykyaikaiset, satoja kilometrejä pitkät poroaidat, jotka erottavat valtakunnat, paliskunnat tai siidat toisistaan, on tosin otettu käyttöön vasta 1900-luvulla


61

– ensisijainen porojen liikkeen ohjailun muoto on ollut pai-mentaminen. Mastaamisen eli toisen poronomistajan eloon sekoittumisen estäminen edellytti perinteisesti hyvin val-pasta ja aktiivista paimentamistap. Nykyaikaiset aidat aut-tavat pitämään poroja erillään, mutta paimentamisen tarve jatkuu silti yhä esimerkiksi aidoissa olevien aukkojen, auki jääneiden porttien tai muiden epäjatkuvuuskohtien vuoksi. Porot onnistuvat toisinaan myös hyppäämään aidan yli. Vaikka paimennustyö onkin hieman helpottunut aitojen myötä, on aitojen kunnossa pitämisestä tullut vastaavasti uusi aikaa vievä työvaihe. Yksi aitojen haittapuoli on myös se, että ne helpottavat mahdollisen porovarkaan toimintaa: aidan laitaan pakkautuneet porot on helppo ohjata aidan

p Kova-Labban siidassa aktiivinen paimentaminen itse asiassa jatkuu omintakeisen talvilaiduntamisen vuoksi: siidan kukin tokkakunta viettää talven omilla laitumillaan eikä laitumia ole rajattu aidoilla. Tämän vuoksi mastaaminen tapahtuisi nykyisinkin, ellei tokkia pidettäisi lähes päivittäisellä paimentamisella erossa toisistaan.

k u v a 2 9 . k e n t t ä t y ö m a t k a lt a 2 0 1 3 .

Porot kirnussa. Kuva talvierotuksista Saarikosken erotusaidalla.

62


väärälle puolelle, jos omistaja ei ole paikalla vahtimassa porojaan.Valtakuntien ja siitojen rajoja sivuavat poroaidat ovat

Käsivarressa maastosta selvästi erottuvia puusta ja metal-liverkosta rakennettuja aitoja. Aidoilla on kaksi päätarkoi-tusta: ne joko estävät poroja kulkeutumasta väärälle alueelle tai niillä ohjaillaan poroja kohti erotusaitaa. Erotusaidalle ohjaaminen tapahtuu periaatteessa samalla tavalla kuin kalojen ohjaaminen katiskaan. Erotusaidat, rännit ja kaar-teet päättyvät pyöreään kirnuun ja sitä ympäröiviin kont-toreihin. Tällaisia aitajärjestelmiä on käytössä Käsivarren paliskunnan alueella viitisen kappaletta. Ne erottuvat sekä maastossa että kartalla suurimittakaavaisen ja kaarevalin-jaisen arkkitehtuurinsa vuoksi.Kullakin siidalla on omat erotusaitansa, joista tyypillisesti

toinen sijaitsee erämaassa ja toinen – uudempi – maan-tien varressa. Erotusaitojen sijoittaminen maantien varteen on seurausta moderniin porotalouteen siirtymisestä, jossa teuraaksi päätyvät porot myydään lihatehtaille kerran vuo-dessa. Kuljetus edellyttää maantieyhteyttä, minkä vuoksi perinteisten erämaassa sijaitsevien erotusaitojen rinnalle on rakennettu uudet aitajärjestelmät tien varteen myytä-väksi päätyvää kauppatokkaaqvarten.

q Kauppatokka on siidan myytäväksi päätyvä tokka. Kova-Labban siidan yhteinen kauppa-tokka muodostetaan kunkin omistajan poroista erotuksissa, jotka tapahtuvat toisella, erämaassa sijaitsevalla erotusaidalla yleensä vuorokautta ennen kauppatokan myyntiä. Siidan kaikki porot kootaan yhteen Njamatjärvillä sijatsevalle erotuspaikalle kerran vuodessa joulukuun tienoilla. Porot ovat kulkeneet kesän vapaina, minkä vuoksi eri omis-tajien porot ovat sekoittuneet isoiksi eloksi. (Kova-Labban elossa on yhteensä tyypillisesti noin 5000 poroa.) Njamakan erotuksissa porot erotellaan toisistaan omistajakohtaisten korvamerkkien perusteella. Erottelun lomassa poronomistajat valitsevat eloon jäävät ja myytäväksi lähtevät porot. Eloporot ohjataan tokkakunnittain omiin konttoreihinsa eli aitauksiin. Tokkakuntia paimen-netaan talvi erillään toisistaan. Kesällä vasomisen päätyttyä siidan porot päästetään taas sekoittumaan ja odottamaan seuraavaa talvierotusta. Myytäksi valitut porot ohjataan erotusten päätteeksi yhtenä kauppatokkana maantien var-teen uudelle erotuspaikalle. Porot erotellaan jälleen omistajiensa mukaisiin konttoreihin myyntikirjanpidon helpottamiseksi. Erotusten lopuksi omistajat yksi kerrallaan ohjaavat poronsa teurastehtaalle lähtevään kuljetusautoon.


63

k u v a 3 0 . m a a n m i t t a u s l a i t o s . Poroaidat erottuvat kartalla suurimittakaavaisen ja kaarevalinjaisen arkkitehtuurinsa vuoksi. Karttaotteessa näkyy Käsivarrentien laidassa sijaitseva Saarikosken erotusaita, jota Kova-Labban siita käyttää kauppatokan erotuksissa. Erämaan suunnasta idästä tuleva useiden kilometrien pituinen ”ränni” päättyy kaarteeseen. Kaarteesta porot päästetään pienissä erissä kirnuun eroteltaviksi.

k u v a 3 1 . m a a n m i t t a u s l a i t o s .

Pyöreä kirnu erottuu ilmakuvan keskellä. Konttorit, joihin porot erotellaan, laajenevat kirnun ympärille. Ilmakuvan rajaus on merkitty yllä olevaan karttaotteeseen punaisella.

64


k u v a 3 2 . m a a n m i t t a u s l a i t o s . Erotusaita Njamakalla Käsivarren erämaassa. Kirnun ympärillä erottuu vaaleina täplinä laavut, joissa asutaan erotusten aikaan. Aidat on vahvistettu kuvassa valkoisella.


65

100 m

66


Erotusaitojen toiminnallinen periaate periytyy jo histo-riallisilta ajoilta. Erotusaidat liittyvät suoraan perinteisen poronhoidon jatkumoon. Siten ne ovat erittäin merkittävä, ellei jopa merkittävin osa tämän päivän porosaamelaista rakentamiskulttuuria.Rakennusten lisäksi poronhoito ilmenee maastossa myös

tilapäisrakennelmina ja väliaikaisina jälkinä. Esimerkiksi laavuja käytetään alueella yhä poronhoidon tukikohtina etenkin kesäisin. Maisemallisesti ikävämpi ja hitaammin palautuva jälki liittyy poronhoidon motorisoitumiseen: nykyaikaiset kelkat ja mönkijät kuopivat maahan syviä ajouria, jotka erottuvat maastossa selvästi. Nykyaikaista poronhoitoa kritisoidaan myös ylilaiduntamisesta: poro-jen suuri määrä näkyy maisemassa kasvillisuuden köyh-tymisenä. Ylilaidunnus on tutkijoiden mukaan yleisenä pidetty, mutta samalla kiistanalainen ilmiö. Laiduntamisen vaikutuksia maastoon ja biodiversiteettiin on vaikeata tar-kastella ympäröivästä ekosysteemistä irrallisena ilmiönä.49 Poromiehet pitävät maaston kovan kulumisen syynä kato-vuosia ja ankaria talvia. Poronhoitoa ulkopuolelta tarkaste-levat pitävät puolestaan porojen liian suurta päälukua syynä viime vuosikymmeninä voimistuneeseen eroosioon50. Riippumatta siitä, mitä mieltä poronhoidon motorisoitu-misesta ja mahdollisesta ylilaiduntamisesta ollaan, on silti hyväksyttävä se, että liikkumisesta ja poronhoidosta aiheu-tuneet maastovauriot ovat ihmisen toiminnan seurauksena maisemaan syntyneitä jälkiä. Näille jäljille luonteenomaista on kuitenkin se, että ne ovat väliaikaisia: ajourat ja jäkälästä paljaat tunturinrinteet palaisivat ennalleen ajan myötä, jos maaston rasitusta vähennettäisiin.

67Valtakulttuurin jälki: Kilpisjärven kylä

1917–1980:SuomalaisenmatkailukylänsyntyKilpisjärvelle

1900-luvun alkupuolella Käsivarren asutuskuvaan astui porosaamelaisten lisäksi myös toinen merkittävä ihmis-ryhmä – etelästä saapuneet uudisasukkaat. Porosaamelaiset ja suomalaisväestö ajautuivat toistensa kanssa tekemi-siin enenevässä määrin uudisasutuksen alettua. Vaikutus oli yleensä yksisuuntaista: valtakulttuuri on vaikuttanut Käsivarressa alusta asti porosaamelaisten kulttuuriin ja maankäyttöön huomattavasti enemmän kuin vaikuttamista on tapahtunut toiseen suuntaan. Merkittävin Enontekiön porosaamelaisasutuksen kehitykseen vaikuttanut yksit-täinen kehityshanke oli Käsivarrentien rakentaminen 1940-luvulla. Paitsi että maantie kasvatti saamelaisille uusia kaupankäynnin mahdollisuuksia ja avasi nopean liikkumisväylän pohjois–etelä-suunnassa, se aloitti myös Kilpisjärven kylän matkailuelinkeinon voimakkaan kasvun. Matkailun kasvu on johtanut ajan myötä valtaviin muutok-siin paikallisessa maisemassa. Eteläisen talonpoikaiskulttuurin rantautuminen

Käsivarren suurtunturialueelle voidaan ajoittaa vuoteen 1917. Tuolloin seudun ensimmäinen uudisasukas, alkujaan karstulalainen Valdemar Viik, asettui asumaan perheineen Kilpisjärvelle. Viik nimitettiin Mallatunturin luonnonsuo-jelualueen metsänvartijaksi. Jo ennenkin Viikkiä porosaa-melaiset olivat tavanneet seudulla niin kauppiaita kuin

68


luonnontutkijoitakin. Kauppiaat ja tutkijat olivat kuitenkin tähän asti olleet vain ohikulkijoita. Kauppiaat matkasivat Tornion suunnasta pororaidoilla ja hevosilla tekemään kauppaa Jäämeren satamiin. Luonnontutkijat olivat puoles-taan tehneet 1800-luvulta lähtien tutkimusmatkoja eksoot-tisen karuun Käsivarteen. Tutkijat suosivat Kilpisjärveä tutkimuskohteena, vaikka kulkuyhteydet olivat poikkeuk-sellisen huonot: matka Kilpisjärvelle tehtiin tuohon aikaan joko Muonionjoen kauppareittiä pitkin tai laivalla Atlantin rannikon kautta.Valdemar Viikin asettuminen Kilpisjärvelle liittyy osal-

taan sekä kaupankäyntiin että luonnontutkimukseen. Kilpisjärven merkittävät luonnonarvot tunnustettiin jo vuonna 1916, jolloin järven rannalle perustettiin Suomen ensimmäinen luonnonsuojelualue, Mallatunturin luon-nonpuisto. Viik päätyi puistonvartijaksi Kilpisjärvelle ja asettui asumaan kymmenisen vuotta aiemmin rakennet-tuun Siilastupaan, joka oli siihen asti ollut valtion miehittä-mätön autiotupa. Työnsä ohessa vartija majoitti myös mat-kamiehiä tuvassaan.Kymmenen vuoden kuluessa Siilastuvan vaatimatto-

mat yöpyjämäärät kasvoivat 700 vuosittaiseen matkus-tajaan ja tupa korvattiin uudella, nykyisen Kilpisjärven Retkeilykeskuksen paikalle sijoitetulla Siilastuvalla. Seuraava merkkipaalu oli vuosi 1937, jolloin uutta Siilastupaa laajennettiin. Suomen matkailuliiton rakennut-tama majatalo majoitti kerrallaan nyt kymmenkunta suur-tunturien matkailijaa. Noihin aikoihin alkoi myös tunnettu Käsivarren porosaa-

melaiskulttuurin ja tunturiluonnon kuvaaja, kirjailija Yrjö Kokko, käydä Kilpisjärvellä. ”Kilpisjärvi on aivan toisenlai-nen kuin muu Lappi. Siellä on sulamattomien lumiläikkien

Va l t a k u l t t u u r i n j ä l k i : K i l p i s j ä r v e n k y l ä

69

ja pälvien rytmi tuntureiden rinteillä aivan erikoista”, kir-joitti Kokko Kilpisjärveen yhä ihastuneena vielä vuosikym-meniä myöhemmin.51

Jatkosodan aikana kesällä 1941 Kilpisjärvelle valmistui saksalaisten toimesta Muonion ja Jäämeren toisiinsa yhdis-tänyt sotilastie. Sodan päätyttyä Käsivarrentie avattiin ylei-seen käyttöönr. Käsivarrentien valmistuminen vuonna 1947 lisäsi ”Lapin hullujen” tutkijoiden ja matkailijoiden määrää entisestään. Alueelle perustettiin uusia valtion laitoksia, kuten tulli ja rajavartiosto. Siilastupa laajentui 1950-luvun

r Lapin sodan viimeiset taistelut Norjaan vetäytyvien saksalaisjoukkojen välillä käytiin huhtikuun lopulla 1945 Kilpisjärvellä.

k u v a 3 3 . m a a n t i e t e e l l i n e n r e t k i k u n t a 1 9 0 5 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k .

Siilastupa alkoi toimia Kilpisjärven ensimmäisenä asuinrakennuksena vuonna 1917. Rakennus on sittemmin tuhoutunut.

70


k u v a 3 4 . k e n t t ä t y ö m a t k a lt a 2 0 1 3 -

Kilpisjärven Retkeilymajan päärakennus. Etualalla nykyisen päärakennuksen lisäsiipenä toimiva uusi Siilastupa vuodelta 1937.

k u v a 3 5 . l a p l a n d h o t e l s .

Entinen valtion matkailuhotelli on nykyisin osa Lapland Hotels -ketjua.


71lopulla hirsituvans jatkeeksi rakennetulla uudella majoitus- ja ravintolarakennuksella52. Valtion matkailuhotelli avattiin samalla vuosikymmenellä noin viiden kilometrin päähän Retkeilykeskuksesta etelään kylän nykyisen keskustan kohdalle.1960-luku oli Lapin matkailuteollisuuden vahvan kasvun

aikaa. Kävijämäärät nousivat pohjoiseen suuntautuneen luontomatkailun suosion noustessa. Metsähallitus rakensi 1960-luvun lopulla Käsivarren tunturialueelle laajan autio- ja varaustupaverkoston, joka lisäsi retkeilyn suosiota alu-eella entisestään53. Myös moottorikelkkailu alkoi yleistyä Kilpisjärvellä 1960-luvulla. Kilpisjärven vetovoimatekijä oli muuhun Suomeen verrattuna ainutlaatuiset luonnonolo-suhteet, joiden ansiosta alue kehittyi suosituksi tunturiret-keilyn ja -hiihdon keskukseksi. Harri Hautajärvi kuvaa lisensiaatintyössään Lapin lää-

nin matkailuarkkitehtuurin historia 1960-luvulla tapahtu-nutta ideologista muutosta Lapin matkailurakentamisessa: ”yksittäisten erämaahotellien sijaan ryhdyttiin kaavaile-maan kokonaisia suuria matkailukaupunkeja keskelle neit-seellistä luontoa.” Ajan henki näkyy erityisen hyvin tuntu-rimaisemiin laadituissa tekno-utopistisissa arkkitehtuurin diplomitöissä. Arkkitehtiopiskelija Veli Ojanperän laatima ehdotus Äkäslompoloon vuodelta 1966 on minimalisti-nen ja karu betoniarkkitehtuurivisio, johon kuului muun muassa elokuvateattereita, kongressitiloja, urheilukeskus ja uusi lentokenttä.54

Myös Kilpisjärvelle visioitiin erämaakaupunkia vuonna 1969 julkaistussa diplomityössä. Marja Valpun ehdotus on järven rannalle kymmenisen kilometriä erämaan sisään

s Retkeilykeskuksen nykyisen päärakennuksen lisäsiipenä toimiva Siilastupa on Kilpisjärven vanhin säilynyt rakennus.

72


sijoittuva talvilomakeskus, jota Hautajärvi kuvailee ”kone-kaupunkimaiseksi” megastruktuuriksi:

[Kaupungin] keskellä kulkee pääkatu, jonka molem-missa päissä sijaitsevat pysäköintitalot. Hotellien, ravintoloiden, elokuvateattereiden, pankkien myymä-löiden yms. tilojen huoltoliikenne tapahtuu pääka-dun alla kulkevan huoltokadun kautta. Liukuportaat kuljettavat jalankulkijoita rinnettä ylös ja alas hotel-lien, palvelukeskuksen ja loma-asuntojen välillä. Megastruktuuri sisältää kahdeksan toisiinsa liittyvää hotellia muun majoituksen sijoittuessa vuokrattaviin majoihin. Majat ovat 38m2 suuruisia puurakenteisia, esivalmistettuja laatikoita, jotka tukeutuvat betonira-kenteiseen kannatinristikkoon, kahden päällekkäisen kierreportaan yhdistämän majan muodostaessa suu-remman loma-asunnon. Laskettelijoita palvelee kuusi hiihtohissiä sekä lukuisa määrä rinteitä. Yksityisiä lentokoneita varten on lentokenttä. Lomakeskuksen jätevedet johdetaan puhdistettuina Tierbmesjavriin.55

Sekä Ojanperä että Valppu korostivat töissään Lapin luon-non merkitystä ihmisen sielun ja ruumiin hyvinvoinnille. Ristiriitaista on kuitenkin ympäristö, jossa opiskelijat esit-tivät virkistäytymisen tapahtuvan: kaupunkimainen, beto-ninen megastruktuuri, jossa eletään urbaania elämää. Vastaavanlaisen diplomityön Saariselälle laatinut kolmas opiskelija pohtiikin työssään lomarakentamiseen liittyvää perustavanlaatuista ristiriitaa: ”Alkuperäinen luonto on korvaamatonta. Mistä aito luonto, erämaa on kadonnut, sieltä saavutaan jopa tuhansien kilometrien päähän sitä katsomaan. Erämaa kiinnostaa. Tästä seuraa paradoksi:


73

k u v a 3 6 . m a r j a v a l p u 1 9 6 9 .

Valpun diplomityösuunnitelmassa majat ovat puurakenteisia, esivalmistettuja laatikoita.

k u v a 3 7 . m a r j a v a l p u 1 9 6 9 . Hautajärvi kuvaa Valpun suunnittelemaa talvilomakeskusta konekaupungiksi. Valokuva Valpun diplomityösuunnitelman pienoismallista.

74


koskemattoman luonnon hyväksikäyttö matkailussa hävittää luonnon koskemattomuuden.”56 Sama paradoksi tulisi näkymään myös Kilpisjärven kylällä seuraavina vuosikymmeninä.1970-luvun puoliväliin asti Kilpisjärven kaikki raken-

nukset ja maa-alueet olivat olleet valtion tai yliopiston omistuksessa. Vuosi 1975 merkitsi muutosta pikkukylän kehityksessä: alueen ensimmäinen yksityisomisteinen majoitusliike Saananmaja avattiin. Saananmajaa seurasi toinen yksityishanke vuonna 1978, jolloin Kilpisjärven hotellin viereen avattiin kauppa.57 Kaupan liikevaihto ei perustunut Kilpisjärven parikymmenpäisen väestön tai turistisesonkien varaan, vaan kylän sijaintiin Norjan rajan tuntumassa: rajan toisella puolella asui kymmeniä tuhansia norjalaisia, joita suomalainen kauppa houkutteli ostoksille. Parhaimmillaan kauppa työllisti lähes sata työntekijäät. Norjalaisten kauppamatkoista huolimatta valtaosa matkai-lijoista oli vielä 1970-luvun lopulla luontomatkailusta ja moottorikelkkailusta kiinnostuneita suomalaisia59.Valtion, yliopiston ja kaupan palveluksessa olleet työnteki-

jät asuivat 1970-luvun lopulla yksinomaan työnantajan jär-jestämissä työsuhdeasunnoissa tai asuntoloissa, sillä kylällä ei ollut ainoatakaan omistusasuntoa60. Kylän pienuutta ja etäisyyttä muuhun maailmaan kuvastaa se, että Kilpisjärvi liitettiin valtakunnalliseen sähköverkkoon vasta vuonna 1981. Siihen asti kylän tarvitsema sähkö oli tuotettu paikal-lisesti agregaatilla.61

t Rajakaupan merkitys on säilynyt ennallaan vuosien saatossa: Kyläkauppa Kilpis-Hallin nykyisestä liikevaihdosta yli 90% syntyy norjalaisten ostoksista. (MEK 2005, 44)


75

k u v a 3 8 . h u i m a 2 0 1 4 . t i e d o t e n o n t e k i ö n r a k e n n u s t i e t o k a n n a s t a .

Kilpisjärven kasvu oli pysynyt vähäisenä vielä 1970-luvun lopulle tultaessa. Kylän kaksi napaa, Retkeilykeskuksen ympäristö pohjoisessa ja hotellin ympäristö noin 5 kilometriä etelämmässä erottuvat selvästi.

76


1980–2010:Valtionmaanomistustenpurkaminenkäynnistirakennusbuumin

Jos omistusasuminen olisi kylän kriteeri, voitaisiin Kilpisjärven kylän katsoa saaneen alkunsa varsinai-sesti vasta 1980-luvulla. Vuonna 1984 vahvistettiin Tsaihkalluoktantien osayleiskaava, jonka seurauksena val-tion maalla sijaitsevalle kylälle oli mahdollista rakentaa yksityisomisteisia asuintaloja ensimmäistä kertaa kylän historiassa. Tsaihkalluoktantien asuinalue ja koulu toteutet-tiin Suomen valtion ”arktisena koerakentamishankkeena”. Hankkeen tarkoituksena oli kehittää suomalaista kylmän ilmaston rakentamisosaamista ulkomaan vientiä varten62. Koerakentamishankkeen seurauksena pysyvä asutus, koulu ja muut peruspalvelut saatiin vakiinnutettua vihdoin myös Suomen uloimpaan luoteiskärkeen. Ensimmäiset asuinta-lot valmistuivat vuosina 1985–1987 ja koulu vuonna 1986.Koerakentamishankeen loppuraportissa63 vuodelta 1990

myönnetään, että projektilla ei lopulta onnistuttukaan tuke-maan ulkomaanvientiä. Myöskään arktisen alueen raken-tamistekniikkaa ei kehitetty hankkeen puitteissa. Näiden tavoitteiden osalta hanketta voidaan siis pitää pahasti epä-onnistuneena. Sen sijaan Kilpisjärven seutu, joka oli tähän asti tunnettu ”porosaamelaisten valtakuntana”, saatiin viimein asutettua suomalaisväestön toimesta. Raportissa arvioidaan koerakentamishankkeen onnistuneen asutuspo-liittisessa mielessä hyvin: ”Projektin merkittävin tulos on Kilpisjärven kylän mittava lisärakentaminen, joka on sekä mahdollistanut perheiden vakinaisen asumisen kylässä, että oleellisesti parantanut matkailuhotellin henkilökun-nan asunto-oloja.64” Raportin johdantokappaleessa piilevä uudisraivaaja-aate ilmaistaan vieläkin ponnekkaammin:


77


Kilpisjärven koulu-monitoimitalo valmistui osana arktista koerakentamishanketta vuonna 1986.

k u v a 4 0 . i lt a l e h t i 3 . 5 . 2 0 1 4 .

Kilpisjärven monitoimitalo paloi toukokuussa 2015. Tulipalon seurauksena kylän ainoa julkinen kulttuurirakennus tuhoutui.

78


k u v a 4 1 . k i l p i s j ä r v e n k o e r a n k e n t a m i s h a n k k e e n l o p p u r a p o r t t i 1 9 9 0 . Koerakentamishankkeen yleissuunnitelmaa. Koulu (E) ja Tsaihkalluoktantie (C ja D) muodostavat Kilpisjärven yhtenäisen asuinalueen.


Tsaihkalluoktantien asuinalue on rantakoivikon ympäröimä. Pohjoisessa näkyy 2000-luvulla valmistuneita keltaisia asuintaloja. Saanatunturi hallitsee maisemaa taustalla.


79Koerakentaminen merkitsee uuden ja mittavan raken-tamisaallon alkamista. Suomalainen kulttuuri vahvis-tuu kylässä ja asutus vakiintuu, myös perheellisille löytyy asuntoja. Kylä siirtyy sesonkien leimaamasta elämänrytmistä normaaliin elämiseen, jota parhaiten tukee kylään suunniteltu koulu. Kilpisjärvi on kylä kolmella rajalla: maantieteelliset rajat näkyvissä, kulttuurin murros takana ja elämisen ehdot muuttumassa.65

Johdannossa mainittu ”kulttuurin murros” ja ”elämisen ehtojen muutos” näkyi porosaamelaisasutuksen väistymi-senä kasvavan suomalaistaajaman tieltä. Oula Valkeapää itse muistaa lapsuudestaan, kuinka he pitivät laavupaik-kaa perheensä kanssa sillä kohdalla, missä on nykyisin Kilpisjärven kaupan takapiha. Uuden keskusta-alueen rakentumisen alettua Valkeapäiden tokkakunta sai siirtyä kauemmaksi uuden Kilpisjärven tieltä. Kaupan luoteispuolelle arktisen koerakentamishankkeen

myötä noussut Tsaihkalluoktantien asuinalue sulautuu sitä joka puolelta ympäröivään rantakoivikkoon sopusuh-taisesti. Arkkitehtitoimisto Aarre Holttisen kaavoittama alue maastoutuu hieman ylempänä kulkevan maantien suuntaan jopa niinkin hyvin, että kymmenien talojen muo-dostama asuinalue saattaa jäädä satunnaiselta ohiajajalta huomaamatta. Puna- ja keltamullan väristen puutalojen arkkitehtuuri ja yhtenäiset kattokulmat luovat perinteistä suomalaista maalaismaisemaa onnistuneesti jäljittelevän – vaikkakin tällä seudulla anakronistisen – kokonaisuuden.Koerakentamisalueen yksityisomisteiset talot rakennettiin

valtion vuokramaille. Vielä vuoteen 1994 asti Kilpisjärven maanomistus oli valtion laitosten hallinnassa muutamaa porotilalain aiheuttamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

80


Kilpisjärven alueen on sanottu olleen valtiolle ”kuin pyhää maata”66, eikä valtio ollut ollut halukas luopumaan maanomistuksestaan.Vuosituhanteen lopulla tämä asenne muuttui kuitenkin

nopeasti. Alueen suurin maanomistaja Metsähallitus kaa-voitti ja myi Salmivaarasta kymmeniä tontteja yksityisomis-teisten lomamökkien rakentajille. Tontit menivät nopeasti kaupaksi varakkaille norjalaisille, joille tontteja kaupattiin. Loma-asuntoalueen rakentaminen aloitettiin vuonna 1998 ja se valmistui ilman viivytyksiä. 2000-luvun edetessä Salmivaaran lomakylää laajennettiin uudella kaavamuu-toksella kauemmaksi kylän keskustasta. Myös uudet tontit myytiin ja rakennettiin nopeasti.Salmivaaran loma-asuinalueen mukana Kilpisjärvelle syn-

tyi hieman yllättäenkin uusi asukasryhmä eli norjalaiset vii-konlopputuristit. Mökkitontteja Tromssassa välittänyt suo-malaisyrittäjä Veikko Salin kuvasi norjalaissanomalehdessä innoissaan vuonna 2005, kuinka Kilpisjärven seutu oli siir-tymässä uudelle aikakaudelle: ”Området rundt Kilpisjärvi er i ferd med å eksplodere – også på pris. Stedet er på vei inn i en ny fase.”u Salin kertoo lehden haastattelussa myös alueelle kaavailluista kylpylä- ja lomakeskushankkeista ja viittaa Levin lomakaupunkiin yhtenä tulevaisuuden Kilpisjärven esikuvana.67

Norjalaisia houkuttelee Kilpisjärvelle paitsi kotimaataan halvempi ruoka ja alkoholi, myös norjalaisten suosima moottorikelkkailu-urheilu, joka on Norjassa erittäin rajoi-tettua. Erilainen lainsäädäntö Suomessa mahdollistaa kelk-kailun erämaassa. Suurin osa alueella keväisin nähtävistä kelkoista onkin norjalaisomistuksessa.

u Suom. ”Alue Kilpisjärven ympärillä on räjähtämässä – myös hinnan osalta. Paikka on siirtymässä uudelle aikakaudelle.”


81

k u v a 4 3 . s a l m i v a a r a n r a n t a - a s e m a k a a v a n m u u t o s e h d o t u s 2 0 0 9 .

Salmivaaran loma-asuntoaluetta on laajennettu moneen otteeseen kaava-muutoksilla. Uusin kaavamuutosehdotus (2009) jäi toteutumatta toistaiseksi.


Salmivaaran lomakylän mökit ovat norjalaisella maulla rakennettuja perinteisiä hirsimökkejä.

luo

s-1

2

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

Korttelin, korttelinosan ja alueen raja.

Osa-alueen raja.

Ohjeellinen tontin raja.

Ohjeellinen ulkoilupolku.

Kaava-alueen rajaus.

Metsälain mukainen erityinen elinympäristö: kallio, kivikko, tihkupinta,pienvesistö.

Luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeä alue.

Alueella on kulutuskestävyydeltään erityisen herkkää kosteikko-kasvillisuutta (ML 10§) tai kivikkometsää.

Ohjeellinen alueen tai osa-alueen raja.

Ohjeellinen rakennusala.

Korttelin numero.

Ohjeellisen tontin numero.

Ranta-asemakaavamerkinnät:

RANTA-ASEMAKAAVAMÄÄRÄYKSET:

Ensimmäinen numero osoittaa loma-asunnon ja jälkimmäinen talous-ja varastotilojen kerrosalan.

Rakennusala.

Ohjeellisen tontin rakennusoikeus kerrosalaneliömetreinä.100+t40

Murtoluku roomalaisen numeron jäljessä osoittaa, kuinka suuren osanrakennuksen suurimman kerroksen alasta ullakon tasolla saa käyttääkerrosalaan laskettavaksi tilaksi.

Vesialue.

Retkeily- ja ulkoilualue.

Loma-asuntojen korttelialue.

Lähivirkistysalue.

Kadun, tien, katuaukion, torin, puiston tai muun yleisen alueen nimi.

Ohjeellinen moottorikelkkailureitti.

Murtoluku roomalaisen numeron edessä osoittaa, kuinka suuren osanrakennuksen suurimman kerroksen alasta saa kellarikerroksessa käyttääkerrosalaan luettavaksi tilaksi.

Nuoli osoittaa rakennusalan sivun, johon rakennus on rakennettavakiinni.

Katu.

Roomalainen numero osoittaa rakennusten, rakennuksen tai sen osansuurimman sallitun kerrosluvun.

Rakennuksen harjansuuntaa osoittava viiva.

Rakennusten on muodostettava ulkoseinän päämateriaalin, värisävyn sekäkattomuodon ja -kaltevuuden suhteen kortteleittain tai kaavatiesivuttainyhtenäisiä ryhmiä.

Rakennusten ulkoseinän on oltava hirttä, lautaa tai luonnonkiveä. Katteenon oltava turvetta, kiviaineista levyä tai bitumihuopaa.

Ulkoseinän päävärin on oltava luontoon sopiva tumma ja katon puuosienvärin tummanharmaa tai tervanruskea.

Rakennus on perustettava maaston mukaisesti ja maaston pengertämistätulee välttää. Rakennusten lattiatasoja tulee porrastaa mikäli rakennustenperustaminen edellyttäisi muuten maanpinnan luonnollisen korkeusasemanmuuttamista.

Rakennukset, pihatiet, autopaikat, tiet, ulkoilureitit ja teknisen huollonverkostot on rakennettava siten, että mahdollisimman vähän rikotaan maan-pintaa, muutetaan sen tasoa tai kaadetaan puustoa. Vaurioituneet alueet onkorjattava ympäristöönsä sopivaksi.

Rakennuspaikan rakentamattomat osat on säilytettävä ja hoidettava luonnon-mukaisina.

Ranta-asemakaavan katujen, teiden ja muiden yleisten alueiden rakentaminenkuuluu MRL 91§ mukaisesti alueen maanomistajille ja -haltijoille.

Alueen tonttien on liityttävä yhteiseen vesi- ja viemärihuoltoon.

Loma-asuntoihin saadaan rakentaa parvi, joka yli 160 cm korkealta osaltalasketaan kerrosalaan.

10. Kattokaltevuuden kortteleissa 73-75 ja 77 tulee olla 1:4 ja rakennuksenharjan korkeus enintään 7 m rakennuksen alakerroksen lattiapinnasta.

11. Kattokaltevuuden kortteleissa 71,72 ja 76 tulee olla 1:3 ja rakennuksenharjan korkeus enintään 5,5 m rakennuksen I kerroksen lattiapinnasta.

74

Iu1/2

1/2kI

I

W

VR

RA

VL

SALMIVAARANTIE

mk

OTE VOIMASSA OLEVASTARANTA-ASEMAKAAVASTA, JOTA MUUTETAAN1:2000

ENONTEKIÖN KUNTA

METSÄHALLITUS, Laatumaa

RANTA-ASEMAKAAVAN MUUTOS KOSKEE ENONTEKIÖN 3. KUNNANOSAN KILPISJÄRVEN SALMIVAARANRANTA-ASEMAKAAVAN RETKEILY- JA ULKOILUALUETTA.

TSOALMEVARRI

3.KUNNANOSA, KILPISJÄRVI

SALMIVAARAN RANTA-ASEMAKAAVAN MUUTOS

OULUSSA 19.1.2009

LEENA LAUKASTOARKKITEHTI

10 50 100 2000

HANNU TILJA

KAAVOITUKSEN VIREILLETULO 9.6.2007

KUNNANVALTUUSTON VAHVISTAMISPÄÄTÖS 7.5.2009, § 44

ENONTEKIÖ

1:2000

TELISTA 70 SEKÄ NIIHIN LIITTYVÄT KATU-, VIRKISTYS- JA VESIALUEET.RANTA-ASEMAKAAVAN MUUTOKSELLA MUODOSTUU 3. KUNNANOSAN KORTTELIT 71-77, OSA KORT-

RIITTA YRJÄNHEIKKIARKKITEHTI, SAFA, YKS-177

ENONTEKIÖN KUNTA

METSÄHALLITUS, Laatumaa

101:2

101:1

10:1

10:1

10:1

10:1

475

480

485

490

495

500

505

510 515

520

520

515

510

505500495490

485

480

475

490

485

485

485

480

480

485

490

475

475

480

485

475

480

485

475

475

475

475

480485

475

475,3

473,7

473,3

473,4

473,3

473,8

473,4

474,9474,7

475,2

475,7

475,4

476,9

475,5

480,8 480,5

477,0

477,6

476,7

477,3

478,4478,9

477,4

478,1

478,6

478,4

481,2

480,7

480,6

481,9

481,8

481,3

483,9484,7

494,7

494,8

505,9

505,9

475,9

475,5

475,1

473,5473,5

474,9

475,1

473,5

473,2

476,6

474,6

473,2

473,8

474,9

474,8

475,3

478,0

478,3

477,5

478,1

478,2

478,3

477,1

477,4

477,6

476,8

475,8

486,1

483,1

486,2

485,2

484,2

484,8

486,4

486,2

485,5

485,4

485,7

486,7

486,5

488,5

486,0

487,2

487,4

488,3 489,9

490,3

490,3

489,7

489,3

489,0

488,1

487,9

490,4

487,1

486,4

495,1

495,3

493,5

493,2

492,2

491,4

497,2

495,9

518,6

520,4

520,5518,4

519,8508,8

486,3

Kilpisjärvi

VR

W

RAI

RAI

RAI

VR

VR

LV

VR

KILPISJÄRVENRANTAKAAVA 1997

VR

W

RA

RA RARA

RA

RA

RA-1

RA

RA

RA-1

RARA

RA

RA

RA

VL

12

1

2

3

4

5

6

1

1

2

1

2

2

3

4

5

6

7

8

31

2

34

5

1

2

3

1

23

1

2

1

2

3

4

luo

luo

luo

luo

luo

luo

luo

s-1

luo

luo

luo

luo

luo

luo

luo

luo

s-1

s-1

s-1

s-1

s-1S-1

luos-1

63

6869

66

65

64

70

62

6167

SALMIVAARANTIE

SALMIVAARANTIE

SALMIVAARANTIE

UIVELONTIE

KUIKKATIE

KAAKKURINTIE

s -1

mk

s-1

W

vu

vr

mk

mk

t

t

I

I III

Iu1/2

II

Iu1/2

Iu1/2

II

Iu1/2

II

Iu1/2

I

II

Iu1/2

80+t40

80+t40 100+t40120+t40

100+t40

140+t60

100+t40

100+t40

140+t60

100+t40

100+t40

100+t40

60+t30

120+t40

100+t40

OTE VOIMASSA OLEVASTARANTA-ASEMAKAAVASTA, JOTA MUUTETAAN1:2000

101:2

101:1

10:1

10:1

10:1

10:1

475

480

485

490

495

500

505

510 515

520

520

515

510

505500495490

485

480

475

490

485

485

485

480

480

485

490

475

475

480

485

475

480

485

475

475

475

475

480

485

475

475,3

473,7

473,3

473,4

473,3

473,8

473,4

474,9474,7

475,2

475,7

475,4

476,9

475,5

480,8 480,5

477,0

477,6

476,7

477,3

478,4478,9

477,4

478,1

478,6

478,4

481,2

480,7

480,6

481,9

481,8

481,3

483,9484,7

494,7

494,8

505,9

505,9

475,9

475,5

475,1

473,5473,5

474,9

475,1

473,5

473,2

476,6

474,6

473,2

473,8

474,9

474,8

475,3

478,0

478,3

477,5

478,1

478,2

478,3

477,1

477,4

477,6

476,8

475,8

486,1

483,1

486,2

485,2

484,2

484,8

486,4

486,2

485,5

485,4

485,7

486,7

486,5

488,5

486,0

487,2

487,4

488,3 489,9

490,3

490,3

489,7

489,3

489,0

488,1

487,9

490,4

487,1

486,4

495,1

495,3

493,5

493,2

492,2

491,4

497,2

495,9

518,6

520,4

520,5518,4

519,8508,8

486,3

s-1

RAI

RAI

RAI

VR

LV

VR

KILPISJÄRVENRANTAKAAVA 1997

luo

luo

luo

luo

luo

luo

luo

s-1

luo

luo

luo

luo

luo

luo

luo

luo

s-1

s-1

s-1

s-1S-1

luos-1

Kilpisjärvi

12

1

2

3

4

5

6

1

1

2

1

2

2

3

4

5

6

7

8

31

2

34

5

1

2

3

1

23

1

2

1

2

3

4

1

2

3

4

5

6

8

1

1

2

3

23

45

1

2

1

2

3

5

6

12

3

4

7

4

1

2

120+t40

80+t40

100+t40

100+t40

140+t40

100+t40

100+t40

140+t40

63

6869

66

65

64

70

62

6167

71

74

7273

75

77

76

Iu3/4

Iu3/4

1/2kIu1/2

1/2 k I

I

Iu3/4

Iu3/4

1/2kI

VR

W

RA

RA RARA

RA

RA

RA-1

RA

RA

RA-1

RARA

RA

RA

RA

VL

VR

W

RA

RA

VL

VR

W

RARA

RA

RA

RA

VR

RA

SALMIVAARANTIE

SALMIVAARANTIE

UIVELONTIE

KUIKKATIE

KAAKKURINTIE

SALMIVAARANKUJA

SALMIVAARANTIE

KUOVINTIE

SIRRINTIE

s-1

s-1

W

vu

I80+t40

I80+t40

II100+t40 I

120+t40

Iu1/2100+t40

II140+t60

Iu1/2100+t40

Iu1/2100+t40

II140+t60

Iu1/2100+t40

II100+t40

Iu1/2100+t40

I60+t30

II120+t40

Iu1/2100+t40

mk

tt

s -1

mk

82


Norjalaisten mukana alueelle on rantautunut myös eräs paikallinen erikoisuus eli ”naulateltta” (norjaksi ’spike-tält’). Nämä norjalaisten karavaanarien mukanaan tuomat pienoisrakennukset ovat noin 15 neliömetrin kokoisia lau-tamökkejä, jotka toimivat tilanjatkeena matkailuautolle tai asuntovaunulle. Pohjois-Norjan leirintäalueilta tutut mökit ovat saaneet nimensä siitä, että ne ovat eräänlainen kiinteä versio vaunun edustalle pystytettävästä kangasteltasta.Naulateltat tarjoavat karavaanareille laajennettua asumis-

tilaa ja suojaa talven kovia pakkasia vastaan. Samalla ne ovat ongelmallisia maiseman kannalta: sekavasti ja ilman rakennuslupia68 leirintäalueiden pihalle pystytetyt mökki-kylät seisovat paikoillaan vuodesta toiseen, vaikka naula-teltat ovat periaatteessa väliaikaisrakennelmia. Enontekiön kunnan viranomaisia on arvosteltu useaan otteeseen siitä, että asiaan ei ole puututtu. Viranomaiset joutuvat katso-maan norjalaisten naulatelttoja sormiensa läpi, sillä pienen matkailukylän tulevaisuus on turisteilta saatavien tulojen varassa. ”Meillä kilpisjärveläisillä ei ole varaa menettää näitä norjalaisia asiakkaita”, paikallinen lomakeskusyrittäjä kertoo Enontekiön sanomien artikkelissa69. Samassa artik-kelissa Enontekiön kunnan rakennustarkastaja toteaa, että ”Kilpisjärvellä ei ole tiukkoja kaavamääräyksiä rakennuk-sille, vaan ne ovat ajan hengen mukaisia.”Kilpisjärven taajaman kasvu ei osoittanut laantumista

uuden vuosituhannen alussa. Vuonna 2003 tulivat lain-voimaiseksi asemakaavamuutokset, jotka mahdollistivat muun muassa kahden uuden mökkikylän sekä norjalai-sille asuntovaunuilijoille suunnatun WallsofKilpis -koko-naisuuden rakentamisen70. Vuonna 2005 valmistunut Walls of Kilpis on parinkymmenen vapaa-ajan talon alue kaupan takana. Rakennushankkeen lähtökohtana oli saa-vuttaa naulatelttojen evoluution päätepiste rakentamalla


83


” Naulateltat” ovat pieniä mökkejä, jotka toimivat tilanjatkeena matkailuautolle tai asuntovaunulle kiinteän telttakatoksen tapaan.

k u v a 4 6 . e n o n t e k i ö n k u n n a n r a k e n n u s v a l v o n t a 2 0 1 0 .

Peritaatteessa väliaikaisiksi tarkoitetut naulateltat tarjoavat norjalaisille matkailuautoilijoille laajennettua asumistilaa Kilpisjärvellä. Lomakylä Tundrean karavaanarialuetta toukokuussa.

84


k u v a 4 7 . e n o n t e k i ö n k u n n a n r a k e n n u s v a l v o n t a 2 0 0 9 .

Walls of Kilpis -asuinalue Kilpisjärvellä. Suunnittelijan mukaan hankkeessa tavoiteltiin herkän luonnon ja maiseman huomioon ottavaa rakentamista.


Walls of Kilpiksen talojen välissä kulkeva pihakatu on yksi harvoja paikkoja Kilpisjärvellä, josta ei avaudu näkymiä ympäröivään luontoon.


85moderneja pientaloja, joiden kylkeen voitaisiin kiinnittyä matkailuautolla.Asuintalot suunnitelleen arkkitehdin mukaan hankkeessa

tavoiteltiin tasokasta, herkän luonnon ja maiseman huomi-oon ottavaa rakentamista. ”Kuningasajatus on ollut, että rakennusten kiviseinämät nousisivat maasta ja olisivat kuin osa luontoa”, arkkitehti Pertti Lehtinen kertoo Lapin Kansan haastattelussa71. Lopputulos on valitettavan kau-kana arkkitehdin maalailemasta visiosta. Jopa monenkirja-vaan rakentamiseen tottuneet kyläläisetkin pitävät valkoi-seksi rapattuja betonitaloja ylilyöntinä maisemassa, kuten Mäkitien aineistosta selviää:

haastattelija: – Entäs sitten jos vallassasi olisi muuttaa jotakin Kilpisjärvellä, niin mitä, mitä muuttaisit? paikallinen asukas: – Noo minä ottaisin Pillarin tuossa ja, pistäis nuo kolossit ensimmäisenä maisemoisin. (Puhuu Walls of Kilpiksestä. Haastateltava ja haastattelija nauravat.) – Okei. – Se on se ensimmäinen tehtävä. (Nauraa.) Kun tänne on kerta saanu rakentaa semmosta joka ei suo-malaiseen maisemaan ei kerta kaikkiaan ei istu.72

86


k u v a 4 9 . l e n t o k u v a v a l l a s 2 0 0 8 . r e t u s o i n t i h u i m a 2 0 1 5 .

Kilpisjärven keskusta 1980-luvun lopulla. Vasemalla Harjuntien ensimmäiset asuintalot. Keskellä lomakylä. Oikealla kauppa ja hotelli. Kuvattu idästä.

k u v a 5 0 . l e n t o k u v a v a l l a s 2 0 0 8 . Kilpisjärven keskustaa 2000-luvun lopulla. Salmivaaran lomamökit näkyvät kuvassa ylhäällä, Walls of Kilpis kuvan oikeassa alakulmassa.


87

k u v a 5 1 . h u i m a 2 0 1 4 . t i e d o t e n o n t e k i ö n r a k e n n u s t i e t o k a n n a s t a .

Kilpisjärven kylä vuonna 2012. Mustalla merkittynä ennen vuoteen 1980 mennessä rakennetut, punaisella tämän jälkeen rakennetut talot.

88


Kilpisjärventulevaisuudensuunta

2000-luvun alkuun asti jatkunut kylän kasvu alkoi tait-tua viimein vuosikymmenen loppuun mennessä. Vuoden 2010 ja 2012 välillä Kilpisjärvellä haettiin rakennuslupia vain noin kymmenelle loma-asunnolle73. Kaavoittaminen on silti jatkunut reippaalla otteella – ensin kyläalueen ase-makaavan uudella muutoksella vuonna 2009 ja sittemmin alueen yleiskaavan valmistelulla. Alueen edellinen, oikeus-vaikutukseton osayleiskaava oli vuodelta 1992. Professori Olli Kivisen laatima kaava74 oli suunniteltu 1990-luvun alussa, jolloin alueen maankäyttö ja maanomistus olivat täysin eri kantimissa kuin nykyään.Vuonna 2010 valmistuneen yritystutkimuksen mukaan

paikalliset yrittäjät toivoivat Kilpisjärven matkailurakenta-misen ”maltillista” kasvua75. Tutkija arveli arveli maltilli-suuden toiveen johtuneen siitä, että majoituskapasiteetin vuotuinen käyttöaste on matala ja Kilpisjärven matkailu on kausiluonteista76 v. Uuden matkailurakentamisen sijoitta-misperiaatteena eniten kannatusta sai nykyisten rakennet-tujen alueiden tiivistäminen.Enontekiön kunnan laatimat tulevaisuusvisiot ovat

muuta kuin maltillisia. Kilpisjärven yleiskaavan pohjaksi vuonna 2010 laaditussa konsulttiselvityksessä Kilpisjärvi2020:ssa esitetään maankäyttösuunnitelma, jossa kylän nykyiset majoituspaikat kaksinkertaistettaisiin vuoteen 2020 mennessä ja nelinkertaistettaisiin vuoteen 2030 mennessä. Lisäksi yksityisten mökkien lukumäärää

v Monet kylän matkailurakennuksista seisovat tyhjillään matkailun huippukohtien eli loppukevään ja kesän ulkopuolella. Isoimpia majoituskohteita, kuten hotellia ja Retkeilykeskusta, pidetään avoinna vain sesonkiaikaan.


89

ehdotetaan kolminkertaistettavaksi vuoteen 2030 men-nessäw. Toteutuessaan vuodepaikkojen kokonaismäärä nousisi nykyisestä noin tuhannesta yli kolmeentuhan-teen seuraavan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Turistimäärien voimakas kasvu perustuu uusien matkaili-jakohderyhmien etsimiseen. Uudet kohderyhmät voisivat selvityksen mukaan olla esimerkiksi yritysryhmiä ja kan-sainvälisiä luontomatkailijoita.77

Epärealistisilta kuulostavien kasvuodotusten toteutu-mismahdollisuuksia on vaikea arvioida ulkopuolisena.

w Hotellien ja lomakylien majoituskapasiteetiksi on ilmoitettu selvityksessä yhteensä 530 vuodepaikkaa; yksityisten mökkien lukumäärä on 77 kpl (vuoden 2009 tilanne). Suunnitelmassa ehdotetaan matkailijoille suunnatun majoituskapasiteetin nostamista 1100 vuodepaikkaan vuoteen 2020 mennessä ja 2400 vuodepaikkaan vuoteen 2030 mennessä. Yksityisiä mökkejä alueella olisi vastaavasti 120 kpl vuoteen 2020 ja 170 kpl vuoteen 2030 mennessä.

k u v a 5 2 . f r e d r i k b l i k f e l d t 2 0 1 4 / y o u t u b e

Ruutukaappaus norjalaiskelkkailijan kuvaamasta Youtube-videosta Shredding some powder in Kilpisjärvi. Youtubesta löytyy lukuisia Kilpisjärven maastossa tallennettuja videoita, joissa kuvataan motocross-kelkkailua sallittujen kelkkareittien ulkopuolella.

90


Epäselväksi jää kuitenkin se, että onko ehdotettu raken-tamisvisio seurausta kasvuennusteista vaiko kenties syy kasvuennusteiden esittämiselle. Joka tapauksessa kunnan jatkotoimenpiteet rakentuvat rohkean oletuksen pohjalle. Kilpisjärven yleiskaavatyö käynnistettiin selvityksen valmis-tumisen jälkeen Kilpisjärvi 2020 -kehittämissuunnitelman pohjalta78.

Kukasaapäättääkansallismaisemanrakentamisesta?

Kun ymmärretään se, että valtaosa Kilpisjärven matkailu-rakennuksista on suljettuna puolet vuodesta ja vapaa-ajan asunnoissa asutaan vain loma-aikoina, alkaa matkailukylän rakennetun maiseman ongelmallinen piirre erottua sel-vemmin. Hajalleen sijoittuva matkailurakentaminen leviää maisemaan, vaikka vakituisia asukkaita on kylällä vain kou-rallinen. Kasvun haaveeseen perustuva voimakas rakenta-minen nakertaa Kilpisjärven tärkeintä resurssia, eli erämaa-maisemaa. Eräs lukuisista Saanan seudun rakentamista vastustavista puheenvuoroista on Maarika Weissmannin vuosi Walls of Kilpiksen valmistumisen jälkeen julkaistu mielipidekirjoitus ”Kilpisjärvellä tärvätty kansallismaise-maa” vuodelta 2006:

Useina aikaisempina vuosina Lapissa kesäisin mat-kaillessani Kilpisjärvi on aina ollut matkan koho-kohta, mutta tänä kesänä neljän vuoden tauon jälkeen Kilpisjärvelle saapuminen olikin järkytys. Kansallismaisema on kärsinyt pahoin. Järven eteläpää on rakennettu täyteen lomamökkejä, ja lisää nousee koko ajan jo saamelaisten pyhää tunturia, Saanaa


91hipoen. (---) Saariselällä, Levillä ja muilla tunturialu-eilla mökit uppoavat ympäristöön, mutta Kilpisjärvellä ökymökit ovat nousseet neitseelliseen luontoon ja tör-röttävät silmiinpistävästi tunturikoivikon yläpuolella.79

Kilpisjärven kylällä kohtaa helposti asenteen, jonka mukaan etelän turistien ja virkamiesten on turha tulla kertomaan, miten Käsivarren kaukaisinta kylää tulisi kehittää80. Paikallisia harmittaa se, että muutaman kerran vuodessa käyvät turistit arvostelevat rakentamista selväsanaisesti ja olisivat kieltämässä koko kylän kehittämisen. Ovathan Kilpisjärven satakunta asukasta ne, jotka itse elävät paik-kakunnallaan vuodesta toiseen. Lisäksi kylän matkailu-elinkeinosta maksetut verot ovat merkittävä tulonlähde Enontekiön kunnalle.On totta, että etelän suurkaupunkien asukkailla saattaa

olla turhan romanttinen käsitys kaukaisen kylän elämän realiteeteista. Kilpisjärvellä asuminen edellyttää tietynlaista ”uudisraivaajahenkeä”, kuten sen hyväksymistä, että taval-lisimmatkin peruspalvelut ovat vaikeasti saavutettavissa. Esimerkiksi poliisi saapuu Enontekiöllä hälytyspaikalle kes-kimäärin 96 minuutissa81 ja Kilpisjärvelle sitäkin hitaam-min. Virkavalta saattaa vastata kylältä soitettuun hätäpuhe-luun 400 kilometrin päässä, joka on etäisyys Helsingin ja Kuopion välillä. Terveydenhoitaja käy kyläkoululla kerran kuussa. Kunnanvirastoon on matkaa 250 kilometriä. Lähin terveyskeskus sijaitsee kahdensadan kilometrin päässä Muoniossa ja erikoislääkärillä käynti saattaa edellyttää jopa vuorokauden mittaista reissua Rovaniemelle. Ainoa kylään vievä maantieyhteys on ajoittain poikki lumentulon vuoksi.Näistä lähtökohdista katsottuna on ymmärrettävää,

että kilpisjärveläiset haluavat saada kotiseutunsa kas-vamaan ja kukoistamaan ennemmin kuin keskittyä

92


maisemansuojelullisiin kysymyksiin. Lisääntyvät matkaili-jamäärät toisivat mukanaan kattavampia palveluita ja elä-mää kylälle. Mutta yhtä lailla ongelmallista on sekin, jos kysymys Suomen kenties kuuluisimman tunturimaiseman rakentamisesta lepää vain paikallisten harteilla. Saanan seutu on määritelty valtakunnallisesti poikkeuksellisen arvokkaaksi maisema-alueeksi, jollaisella maiseman muok-kauksen ja rakentamisen pitäisi olla erityisen harkittua82. Saanan maiseman maankäytössä ja rakentamisessa onkin räikeä ristiriita taloudellisten intressien, asumisen ja mai-semansuojelun välillä: onko valtakunnan etujen kannalta lopulta keskeisempää se, että Käsivarsi pysyy asuttuna, vaiko se, että suurtunturien luonnonmaisema säilyisi kos-kemattomana? Ja kuinka paljon vaakakupissa pitäisi painaa kylässä arkeaan viettävien asukkaiden omat mielipiteet?Nämä kysymykset nousivat pinnalle hiljattain alueelle teh-

dyn kansallispuistoaloitteen myötä. Ympäristöministeriö valmisteli vuonna 2013 Saanan ympäristöön uutta ylätun-turialueen kansallispuistoa, joka olisi toteutuessaan ollut luontoarvoiltaan poikkeuksellisen merkittävä kansallis-puisto. Enontekiön kunta ja Kilpisjärven matkailuyrittäjät nousivat vastustamaan hanketta kiivaasti. Kansallispuiston nähtiin uhkaavan alueen kehitystä ja matkailuelinkeinoa, joka perustuu yhä enenevässä määrin erämaa-alueille suun-tautuvaan moottorikelkkailuun83. Kansallispuistoalueella rajoitettaisiin mahdollisesti kelkkailua, mikä saattaisi hää-tää alueelta moottoriurheilua etenkin keväisin harrastavat norjalaiset ja suomalaiset matkailijat. Ympäristöministeri ilmoitti vuoden 2014 alussa, että Kilpisjärven kansallispuis-toaloitteesta luovutaan paikallisen vastustuksen vuoksi. On syytä huomioida sekin, että kaikki kilpisjärveläiset

eivät suinkaan suhtaudu matkailuelinkeinon tarpeiden tyy-dyttämiseen kritiikittä. Koska osa asukkaista työllistyy myös


93

k u v a 5 3 . t e k i j ä n k u v a - a r k i s t o 2 0 1 0 .

Käsivarren erämaa-alue on käyntikertojen määrillä mitattuna Suomen suosituin erämaa-alue. Vuotuinen käyntimääräarvio on noin 15 000.

k u v a 5 4 . w i k i p e d i a .

Alueelle, johon on kaavailtu Käsivarren kansallispuistoa, sijoittuu yli 800 valtakunnallisesti uhanalaisen kasvilajin esiintymää. Kuvassa näkyvää sammalvarpiota tavataan Suomessa runsaasti vain Kilpisjärven alueen tuntureilla.

94


matkailun ja kaupan alojen ulkopuolelle, ei kaikkia hyödytä matkailun ja kaupankäynnin kasvu. Eriävien mielipitei-den julkituominen saattaa olla kuitenkin vaikeata pienessä kyläyhteisössä, jossa hyvien sosiaalisten suhteiden ylläpito naapureihin on kylällä asumisen perusedellytys.Kilpisjärven biologisen aseman johtaja Antero Järvinen ei

itse asu vakituisesti Kilpisjärvellä, joten hänellä ei ole sosi-aalisen paineen luomaa tarvetta olla kritisoimatta alueen rakentamisen nykykehitystä. Järvinen ihmetteleekin avoi-mesti matkailuyrittäjien tapaa suhtautua Saanan ympäris-tön rakentamiseen:

Luonnonarvojen puolustajan osana on leimautumi-nen kehityksen jarruksi. Jostakin syystä pelkästään maaston mylläämistä pidetään ’kehittämisenä’, vaikka Kilpisjärven kaltaisen alueen tärkein valtti on juuri mylläämätön luonto. Ihmettelen, että esimerkiksi matkailuyrittäjät eivät ole puolustaneet matkailuvalt-tiaan. Jo nyt osa matkailijoista painaa Kilpisjärven ’Klondyken’ kohdalla kaasua ja hakeutuu viihtyisäm-piin maisemiin.84

Saanatunturin ympäristön merkitys Käsivarren porosaa-melaiskulttuurille korostui 1900-luvun alussa Norjan rajan sulkeuduttua lopullisesti. Kilpisjärvi sijaitsee Käsivarren ”peukalossa” yli 500 metrin korkeudella merenpinnasta, minkä vuoksi alueella on vielä kylmempi paikallisilmasto kuin lähiseuduilla. Alueella säilyy pitkälle loppukesään asti lumilaikkuja, joiden äärelle porot hakeutuvat erityisen mielelläänx. Valtakulttuurin asettuminen Kilpisjärven maisemaan

1900-luvun alussa tarkoitti alueen maankäytön siirty-mistä poronhoidosta ja luontaistaloudesta hiljalleen kohti

x Porot viihtyvät keskikesällä lumilaikkujen äärellä. Lumen läheisyydessä ilma on viileää ja poroja kesäisin piinaavia sääskiä on vähemmän kuin muualla.


95luonnontutkimusta ja matkailutoimintaa. Mallatunturin luonnonpuistossa, jossa lumilaikkuja on erityisen pal-jon, kiellettiin poronhoito kokonaan alueen uhanalaisten kasvien suojelemiseksiy. Saanan suunnalla puolestaan taajaman kasvu ja moottorikelkkailu ovat vaikeuttaneet poronhoidon harjoittamista huomattavasti. Kova-Labban perinteisesti Kilpisjärven ja Saanajärven rannoilla sijain-neet, lumiset kesälaitumet ovatkin siirtyneet ajan myötä kauemmaksi kasvavan taajaman ulkopuolelle.

Valtakulttuuristamaisemaanjääneetjäljet

Valtakulttuurin jälki Saanatunturin seudun maisemassa on ensisijaisesti seurausta rakentamisesta. Matkailukylä erottuu taustallaan olevasta luonnonmaisemasta kont-rastisesti. Ristiriita erämaan ja rakennetun maiseman välillä on niin jyrkkä, että aihe on herättänyt keskustelua valtakunnallista mediaa myöten. Reaktioita kylän 2000-luvun rakennusbuumiin kuvaavat esimerkiksi sellaiset Helsingin Sanomissa ja Kalevassa julkaistujen mielipide-kirjoitusten otsikot, kuin ”Kilpisjärvestä tulossa esimerkki pilatuista mahdollisuuksista”85 ja ”Saanan kansallismai-sema pilalla”86. Näistä jälkimmäisessä enontekiöläinen oikeustieteen tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba toteaa, että Kilpisjärvellä on rikottu Suomen lainsäädäntöä räikeästi ainakin ympäristövaikutusten arvioinnin ja rakentamisen maisemakuvaan sopivuuden osalta. Hän tuo asiansa ilmi

y Metsäntutkimuslaitos tarkasteli poronhoidon vaikutusta Mallan luontoon laajassa tutkimushankkeessa 2000-luvun alussa. Tutkijoiden yllätykseksi poronhoidon haitalli-suus alueen biodiversiteetille osoittautuikin yksioikoiseksi tulkinnaksi: osa uhanalaisista kasvilajeista hyötyi porojen laidunnuksesta vastoin odotuksia. Tutkijat ennustivat, että vallitseva paradigma, jonka mukaan porohoito on poikkeuksetta uhka luonnonsuojelulle, tulisi muuttumaan uuden tutkimuksen myötä. (Jokinen 2005, erityisesti 316)

96


räväkässä kirjoituksessaan paitsi omasta oikeusoppineen näkökulmastaan, myös yksittäisen porosaamelaismiehen vinkkelistä:

Tapasin muutama päivä sitten Kilpisjärvellä erään jo vanhemman ikäluokan poromiehen, joka ei ollut käy-nyt kylällä pitkään toviin. Miesparka oli itkun partaalla. Kaikki heidän ikimuistoiset porojen lepuuttamispai-kat olivat maan tasalla, kaikki koivikot, joissa poroja ennen tavattiin lepuuttaa ennen ankaraa vasanmer-kitysaikaa. Vielä kiihdyttyään miesparka tokaisi, että kylän hänen puolestaan saisi vaikka räjäyttää. Ei se enää pahemmaksi muuttuisi. Ajatus sekin, vaan Kilpisjärven seudun raiskaamista ei mikään räjäyttä-minen pysty tällä erää pelastamaan. Ja kun rakenta-minen on ollut niin massiivista, uskon jonkun verran biologiaakin opiskelleena tietäväni, että perinteinen, Kilpisjärven mahtavan Saanan seutu, se on vain muisto enää. Henkilökohtaisesti vältän pahan mie-len välttämiseksi Kilpisjärvellä käymistä, jos ei aivan pakko ole.87

Etenkin kahden viimeisen vuosikymmenen aikana val-mistuneet loma-asunnot, -mökit ja asuintalot ovat muutta-neet maisemakuvaa suuresti. Uudet rakennukset näyttävät alastomilta puutonta erämaataustaa vasten. Rakennusten arkkitehtoninen sulauttaminen tunturimaisemaan onkin erityisen hankalaa juuri Kilpisjärven avaran maiseman vuoksi. Lisäksi aluetta on kehitetty nopein sykäyksin ilman kokonaisvaltaista suunnitelmaa, mikä on ollut omi-aan lisäämään rakennetun ympäristön rikkonaisuutta. Yleiskaavatasoisen suunnittelun puute ja ulottuvilla olevat suunnattomat maa-alueet ovat näyttäneet johtaneen paitsi


97

kylän sirpaleisen yleisilmeen muodostumiseen, myös poik-keuksellisen alhaiseen aluetehokkuuteen. Kuten Mäkitien haastatteluaineistosta käy ilmi, myös paikallisetkin huo-maavat alueen arkkitehtonisen epäyhtenäisyyden:

paikallinen asukas: Eli tän kylän esim. tämmönen visuaalinen yleisilme alkaa olla aika... aika mosaiikkimainen. Täällon pieniä, pieniä sisäisesti hyvin keskenään... sointuvia alueita, esim maisemaan sulautuvia. Sitten on joitakin pieniä yksittäisiä alueita jotka tuntuu että on aivan toisesta maailmasta.88

Lomarakennusten suhteettoman suuri määrä ja kylän rakentuminen kaupan ja huoltoaseman ympärille ovat


Otsikot valtakunnallisissa sanoma- ja aikakauslehdissä kuvaavat hyvin Kilpisjärven rakennusbuumin aiheuttamia reaktioita.

98


luoneet kylälle epäautenttisen vaikutelman: toisin kuin perinteisillä suomalaisilla maatalous- tai metsäteollisuus-paikkakunnilla, Kilpisjärven matkailukylällä ei ole saman-laista, suoraa yhtymäkohtaa maahan ja paikallisiin luon-nonresursseihin. Matkailuelinkeino ei perustu maaperän hyödyntämisen siten kuin maatalous, metsänteollisuus tai poronhoito, vaan maiseman elämyksellisyyteen. Ja juuri tämä elämyksellisyys onkin vaarassa kadota maiseman suruttoman rakentamisen myötä.Rakennusten lisäksi alueella on toki muitakin länsi-

maisen kulttuurin tuottamia jälkien kerrostumia. Eräs kerrostumista on toisen maailmasodan jäljiltä maise-masta yhä löytyvät rauniot ja hylyt. Yksi jäljistä syntyi syksyllä 1942, jolloin Saanan pohjoisrinteeseen tippui ja räjähti Murmanskiin matkalla ollut saksalainen Junkers-pommikone89. Pohjoisessa tunturiluonnossa arvet korjau-tuvat hitaasti: putoamispaikalla on yhä musta pläntti ja ruostunutta metalliromua, vaikka tapahtumasta on kulunut aikaa jo yli 70 vuotta. Käsivarren tiettömillä alueilla ihmi-nen on harvoin käynyt korjaamassa maahan tallentuneita jälkiä entisaikojen historiasta. Lähiseudun erämaista löytyy yhä lukuisia ampumapoteroita, teitä, sortuneita sotilassil-toja ja muita jäänteitä toisesta maailmansodasta.Monista jälkien kerrostumista huolimatta porosaamelai-

suudella ei ole juurikaan sijaa Kilpisjärven kylän nykyisessä maisemassa. Lähimmät erotusaidat ja muut poronhoitoon liittyvät rakennelmat sijaitsevat kylän ulkopuolella useiden kilometrien päässä. Käytännössä ainoa tällä hetkellä näkyvä merkki alueen alkuperäisestä paikalliskulttuurista on saa-menkielinen nimistö kylän tienviitoissa.Saamelaisuutta on pidetty esillä alueelle laadituissa

yleiskaavatasoisissa suunnitelmissa, mutta suunnitelmat eivät ole edenneet koskaan toteutukseen asti. Esimerkiksi


99

Kivisen varhaisessa osayleiskaavassa kyläkeskuksen paraa-tipaikalle oli sijoitettu kulttuurikeskus, johon kuuluivat saamelaistalo, ulkomuseoalue ja saamelaiskenttä ”juhlata-pahtumia” varten. Osayleiskaavan yhdeksi lähtökohdaksi oli otettu nimenomaan saamelaiskulttuurin näkyminen, joka kaavaselostuksen mukaan ”muodostaa yhden Lapin tärkeän erityispiirteen”90.Myös kaksikymmentä vuotta myöhemmin laaditussa

Kilpisjärvi 2020 -selvityksessä mainitaan yhtenä tulevai-suuden tavoitteena ”poroelinkeinon ja saamelaisuuden

k u v a 5 6 . t u n t u r i l a p i n s u u n n i t t e l u o y 1 9 9 2 .

Professori Olli Kivisen laatimassa osayleiskaavassa kyläkeskuksen paraatipaikalle on sijoitettu saamelaistalo, ulkomuseoalue ja saamelaiskenttä.

100


näkyminen kylällä”91. Konkreettisena ehdotuksena porosaa-melaiskulttuurin näkymisen edistämiseksi on ehdotettu ”ohjelmapalvelualuetta”, johon sijoitettaisiin poroaitaus porojen katselua varten. Ohjelmapalvelualueen kustannuk-siksi on arvioitu 100 000 euroa, eli 1,6 promillea suunnitel-man 61,9 miljoonan euron kokonaiskustannusarviosta.92

Saamelaiskäräjät antoivat lausunnon Kilpisjärvi 2020 -kehittämissuunnitelmasta hankkeen ohjausryhmälle vuonna 2011. Lausunnosta välittyy selvä tyytymättömyys hankkeen lopputulokseen. Saamelaiskäräjien puheenjoh-taja Klemetti Näkkäläjärvi antoi henkilökohtaisen lausun-tonsa suunnitelmista YLE Lapille vuonna 2010:

– Suureellisissa suunnitelmissa ei näy mitenkään esimerkiksi poronhoidon huomioiminen, mikä on ollut yksi projektin tarkoitus. Siihen on saatu rahaakin Euroopan unionin aluekehitysrahastosta juuri yhtenä perusteena saamelaiskulttuurin ja poronhoidon huo-mioiminen. (---) Ainakin minulle tökkää korvaan aika pahasti, kun siinä on kaiken maailman suunnitelmia, kuten arktinen kyl-pylä, luontohissi Saanalle ja arktinen seikkailupuisto nuorille ja lapsille Salmivaaralle, jossa uhanalaisia luontotyyppejä. Lisäksi on jäämeren rata ja lento-kenttä Kilpisjärven kylälle.93

102

O s a I I – M i k s i s a a m e l a i s i s t a e i o l e j ä ä n y t j ä l k e ä K ä s i v a r r e n m a i s e m a a n ?

II Miksi saamelaisista ei ole jäänyt jälkeä Käsivarren maisemaan?

103Paimentava elämäntapa edellyttää jäljettömyyttä

Näkökulmiasaamelaiseenjäljettömyydenperiaatteeseen

Tutkielman ensimmäisessä osassa luotiin katsaus Käsivarren tunturimaiseman rakennettuun historiaan ja alueelle porosaamelaisista ja suomalaisväestöstä jäänei-siin jälkiin. Kahden alueella rinnakkain eläneen kulttuu-rin erilainen suhde rakentamiseen näkyy jäljissä, joita saamelaisista ja suomalaisista on jäänyt maisemaan. Porosaamelaisasutus erottuu maastosta lähinnä harvalu-kuisina taloina, taloryhminä, kämppinä ja vähäiselle käy-tölle jääneinä erämaakylinä tai turvekammien raunioina. Suomalaiskulttuurin jäljet edustavat toisenlaista mittakaa-vaa: Saanan ympärille on noussut kymmeniätuhansia ker-rosneliömetrejä matkailurakentamista, julkisia rakennuk-sia, asumista ja kilometreittäin tiestöä. Erot kulttuurien luontosuhteessa näkyvät rakennetussa maisemassa: arkki-tehtuuri voi olla joko peltikatoilla ja betoniseinillä ihmistä luonnosta rajaavaa tai se voi vastaavasti heijastaa pitkien aikojen kuluessa tapahtunutta ihmisen mukautumista pohjoiseen tunturiluontoon. Niin porosaamelaisten kuin suomalaistenkin väki-

määrä on pysytellyt Karesuvannon pohjoispuolella osalla Käsivartta enimmillään sadan asukkaan paikkeilla koko alueen asuttamisen ajan. Vaikka luvut ovat samaa koko-luokkaa, on vain toinen kulttuureista päätynyt hallitsemaan

104


luontoa ja maisemaa rakentamisellaan. Paljon kritiikkiä osakseen saanut Kilpisjärven rantojen raivaaminen jatkuu myös tulevaisuudessa, mikäli kylälle kaavaillut suunnitel-mat toteutuvat. Tässä osassa siirryn tarkastelemaan porosaamelaista elä-

mäntapaa ja mielenmaisemaa. Käyn läpi mahdollisia syitä sille, miksi porosaamelaiset jäivät seudun maisemassa alta-vastaajiksi historian edetessä. Ensin luon katsauksen niihin käytännön vaatimuksiin, joita niin perinteisen kuin nyky-aikaisenkin porotalouden harjoittaminen asettaa maan-käytölle ja rakentamiselle. Tarkastelussani nousee esille se yksinkertainen tosiasia, että vapaaseen laiduntamiseen perustuvan poroelinkeinon harjoittaminen sanelee lähtö-kohdaksi rakentamisen välttämisen. Hieman kärjistetysti sanottuna rakentamista on vältettävä siksi, että rakennettu maa-ala on pois laiduntamiseen hyödynnettävästä alasta. Tämän jälkeen skaalaan tarkastelukulmaa laajemmalle tasolle: luontaistaloudessa elämisen edellytyksenä yleen-säkin on luonnon hyvinvoinnista huolehtiminen. ”Jotta ihminen voi menestyä, pitää poron menestyä”, sanoo Oula Valkeapää viitaten porontalouden ja luonnon väliseen riip-puvuussuhteeseen. Porosaamelainen ei ole luonnon herra, vaan osa luontoa. Lopuksi tarkastelen saamelaista luon-tosuhdetta maailmankatsomuksellisena elämäntapana. Suoran ja kunnioittavan luontosuhteen vuoksi ”saamelai-silla on ollut tärkeänä eettisenä prinsiippinä olla jättämättä asumisestaan jälkiä maastoon”, kuten filosofian tohtori Kari Sallamaa on todennut1. Maiseman pintaan painuvia haavoja on vältettävä, jotta ihminen ei lopulta haavottaisi itseään.

Pa i m e n t a v a e l ä m ä n t a p a e d e l l y t t ä ä j ä l j e t t ö m y y t t ä

105Jäljetönporosaamelaisuusonvainyksimonistasaamelaiskulttuurinmuodoista

Nykyisin yli puolet Suomen saamelaisista asuu saame-laisalueen ulkopuolella. Vain noin puolet heistä puhuu äidinkielenään saameaa. Suomen suurin ”ulkosaame-laiskylä” on Helsinki, jossa asuu tuhatkunta saamelaista. Saamelaisväestön kaupungistumisesta huolimatta pohjoi-silla saamelaisalueilla harjoitetaan yhä perinteisiä elämän-tapoja ja elinkeinoja. Keskityn omassa tutkielmassani yksin-omaan Enontekiönporosaamelaisten rakentamiskäsitykseen ja -tapoihin. Vielä tarkemmin sanottuna tutkin KäsivarrenpaliskunnanKova-LabbansiitaankuuluvanporomiehenOulaValkeapäänedustamaaporosaamelaisuutta.Vaikka saamelaisuuteen usein liitetäänkin sellaisia ste-

reotyyppisiä käsitteitä kuten Lappi, neljän tuulen hattu ja poronhoito, on saamelaisuus todellisuudessa hyvin laaja sateenvarjonimitys sekä nykyaikaiselle saamelaiskult-tuurille että monille historiallisille lappalaiskulttuureille. Jo pelkästään eri saamen kieliäkin on olemassa yhteensä kymmenen: Etelä-,uumajan-,piitimen-,luulajan-,pohjois-,inarin-,koltan-,kildinin- ja turjansaameb. Porosaamelaisuus on toisin sanoen yksi monista elinkeinoon, kieleen ja pai-kallisuuteen perustuvista saamelaisuuden muodoista. Porosaamelaisuuden sisältäkin löytyy vielä monia erilaisia ilmenemismuotoja eri puolilla Saamenmaata.

a Saamelaisia on laskutavan mukaan 60 000–100 000 henkeä, joista noin 10 000 asuu Suomessa. Suomen lisäksi saamelaisia asuu Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. (Saamen kielet -artikkeli, Kotus)

b Eri saamen kielten puhujat eivät yleensä ymmärrä toisiaan ilman vieraan kielen opettelua. Käsivarren saamelaisten äidinkieli on isoin kieliryhmä: sitä puhuu noin 75% kaikista pohjoismaisista saamelaisista. (ibid.)

106


Vaikka Enontekiön porosaamelaiset ovatkin vain yksi kult-tuuriperheen lukuisista ilmentymistä, on juuri sillä ollut poikkeuksellisen suuri rooli nykyaikaisen ”saamelaisku-vaston” muotoutumisessa. Syynä vaikutusvaltaisuudelle oli Käsivarren saamelaisten pitkään valtakulttuurista erillään pysytellyt elämäntapa: pohjoisen Enontekiön porosaame-laiset jatkoivat saamelaisperinteiden harjoittamista ja kie-lensä puhumista samaan aikaan kun saamelaiset muualla Pohjoismaissa ja Venäjällä olivat jo monin paikoin joutuneet luopumaan elinkeinoistaan ja kielestään. Modernin saame-laisidentiteetin muotoutumisen alkuaikoina 1970-luvulla alkuperäiskansan eräänlaiseksi lipunkantajaksi nousi Oula Valkeapään eno Nils-Aslak Valkeapää. Hän puhui poh-joissaamea äidinkielenään ja tunsi luontaistaloudessa elä-misen kaikkine metkuineen, minkä lisäksi hän oli älykäs, kielitaitoinen ja karismaattinen mies. Pitkälti näistä edellä mainituista kulttuurisista ja Nils-Aslak Valkeapään per-soonaan liittyvistä syistä johtuen juuri porosaamelaisuus lainasi lopulta kasvot muillekin pohjoisille saamelaiskult-tuureille. Saamelaiskulttuurien yksioikoinen niputtaminen yhden kulttuurinmuodon alle ei anna tietenkään oikeaa kuvaa saamelaisuudesta. 1970-luvun saamelaisrenesans-sin aikaisessa iskulauseessa muistutettiinkin terävästi, että ”saamelainen on saamelainen ilman porojakin”2.Vaikka eri saamelaisryhmät – kuten esimerkiksi metsä-

saamelaiset, porosaamelaiset, jokisaamelaiset, merisaa-melaiset, inarinsaamelaiset ja kolttasaamelaiset – ovat-kin historiallisesti eri kansoja omine elämäntapoineen ja perinteineen, on niillä toki huomattavan paljon yhdistä-viä piirteitä. Kaikki saamelaiskansat ovat alkuperäiskan-sojac

ja kaikkia niitä on historiallisina aikoina yhdistänyt

c Saamelaiset ovat ainoa Euroopan Unionin alueella elävä alkuperäiskansa.


107läheinen suhde luontoon ja luontaistaloudessa eläminen. Tämän vuoksi voidaan yleisellä tasolla puhua saamelaisestaluontosuhteesta ja luonnonfilosofiasta. Saamelaisen luon-tosuhteen tarkastelu on rajattava kuitenkin vain niihin saamelaisryhmiin, joiden päivittäinen elämänpiiri on yhä kytköksissä luontoon – toisin kuin esimerkiksi urbanisoi-tuneilla city-saamelaisilla, joiden luontosuhteen on perus-tuttava kaupunkiympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiind.

Porojenlaiduntaminenedellyttäärakentamattomuutta

Etenkin porosaamelaisajattelussa havaittava jäljettömyyden periaate ja ihanne juontaa juurensa poronhoidon realitee-teista. Monet nomadisesta paimentamisesta tutut peruspe-riaatteet pätevät myös modernissa poronhoidossa, vaikka ihmisen liikkeen nopeus onkin moninkertaistunut veto-porojen vaihduttua nykyaikaisiin moottorikelkkoihin. Poro ei silti ole muuttunut ajan saatossa. Se on yhä karjaeläin, joka jolkottaa erämaassa etsimässä ravintoa. (Etelässä yleis-tyneillä rehuruokintaan siirtyneillä porokarjatiloilla poro ei liiku vapaana maastossa. Tässä tutkielmassa poronhoidosta puhuttaessa tarkoitetaankin yleensä vapaasti laiduntavaaporonhoitoa, joka on Käsivarren porosaamelaisten perintei-nen porotalouden muoto.)Vapaaseen laiduntamiseen perustuvan poroelämän rea-

liteetit sanelevat tiukat reunaehdot ihmisen asumiselle.

d Esimerkiksi Jarno Valkonen erottaa citysaamelaisen, porosaamelaisen ja metsäsaa-melaisen luontosuhteen toisistaan. Valkosen mukaan ihmisen luontosuhde määrittyy asenteiden sijaan aina ensisijaisesti käytännön toiminnan kautta, ei niinkään asenteiden tai yleisen ympäristötietoisuuden kautta. (Valkonen 2005) Käsittelen tässä tutkielmassa vain sellaista saamelaista luontosuhdetta, joka on muo-toutunut pääosin luonnonmukaisessa elämänpiirissä, kuten esimerkiksi Käsivarren poronhoitoalueella.

108


Ensinnäkin, jokainen poro tarvitsee ympärilleen hehtaareit-tain luonnonmukaista laidunmaatae, mikä tarkoittaa sitä, että elinkeinoa voidaan harjoittaa vain haja-asutusalueilla. ”Ihminen on uhka poronhoidolle”, kuten Oula Valkeapää asian ilmaisee. Laidunmaiden tilantarve on periaatteelli-sessa ristiriidassa rakentamisen kanssa, sillä rakennettu maa on pois poroelinkeinolta. Siinä missä etelän maan-viljelijän vihannekset ja vilja kasvavat vain rakentamatto-malla pellolla, myös porojen laidunmaiden on pysyttävä rakentamattomina.Rakennettuun ympäristöön kuuluu olennaisena osana

myös ihmiset ja liikenne, jotka molemmat ovat poronhoidon kannalta häiriötekijöitä. Kilpisjärven kylän säteilyvaikutus

e Katso alaviite sivulla 30.

k u v a 5 7 . s u l o a i k i o .

Poronhoito ja liikenne sopivat huonosti yhteen. Lapissa sattuu keskimäärin noin 10 porokolaria päivässä.


109poronhoidolle on suuri alueelle saapuvien kymmenien tuhansien vuosittaisten turistien vuoksi. Kylälle ja Norjan puolelle suuntautuva maantieliikenne ja erämaassa lisään-tynyt moottorikelkkailu häiritsevät poronhoitoa teiden ja kelkkareittien varsilla etenkin keväisin, jolloin poroilla on vasomisaika.Ihminen asettuminen maisemaan uhkaa poronhoitoa.

Jokainen rakennettu tie, vesiliitäntä ja sähkölinja ovat perusinvestointeja, jotka helpottavat lisärakentamista jat-kossakin. Näin jo yksittäinenkin rakennus infrastruktuurei-neen on potentiaalinen uhka poronhoidolle ja siten omiaan luomaan synkän varjon porotalouden tulevaisuuden ylle.

Porosaamelaistaelämäntapaamäärittääjatkuvaliike

Arvokkaiden laidunmaiden säästelyn ohella toinen porosaa-melaisten jäljettömyyden syy löytyy liikkuvasta elämänta-vasta. Koska porojen sekoittuminen toisen tokkakunnan porojen kanssa pyrittiin perinteisesti estämään tiukalla pai-mentamisella, täytyi ihmisen asua käytännössä ympärivuo-rokautisesti porojen lähettyvillä. Vaeltaminen luonnossa elävän karjan ravinnon perässä on synnyttänyt monia ”mobiilin arkkitehtuurin” traditioita: saamelaisten laavut, mongolien jurtat, nenetsien tsumit, ja Pohjois-Amerikan intiaanien tiipiit ovat tunnettuja nomadisia asuinratkaisuja ympäri maailmaa3.Suomessa pääsääntöisesti laavuihin tukeutuneen vaellu-

sasumisen harjoittaminen vaikeutui huomattavasi Norjan rajasulkujen ja paliskuntalainsäädännön kehittymisen myötä. Lopullinen kuolinisku Käsivarren laavuasumiselle oli motorisoituun paimentamiseen siirtyminen. Ruotsissa

110


ja Norjassa lainsäädäntö mahdollistaa yhä saamelaisten pit-kät vuotuismuutot ja rajanylitykset, minkä vuoksi porosaa-melaiskulttuuri on kehittynyt siellä eri suuntaan kuin Suomessaf. Kelkat, mönkijät, moottoripyörät ja helikop-terit on omaksuttu naapurimaissamme osaksi modernia

f Jutaaminen on turvattu Ruotsissa ja Norjassa vuonna 1751 voimaan astuneella lailla, joka antoi saamelaisille luvan ylittää naapurivaltakuntien välinen raja. Jutaaminen tapahtuu nykyisin esimerkiksi helikoptereilla ja kelkoilla tai mönkijöillä, mutta liike noudattaa yhä vanhoja reittejä Ruotsista Skandien yli Norjan rannikolle ja takaisin. Ruotsalaisilla poron-hoitoalueilla hallinto tukee perinteistä, jutaavaa maankäyttötapaa: Suomen paliskuntia vastaavat Ruotsin lapinkylät (ruots. ’sameby’) ovat pitkulaisia, kohti Norjan rajaa suuntaa-via suikalemaisia maa-alueita. Katso esim. Karta över samebyarna i Sverige [www.samer.se/4331] (2.5.2015).

k u v a 5 8 . Mobiilin arkkitehtuurin traditioita maailmalta: jurtta (ylh.), tsumi (vas.)ja tiipii.


111muuttovaeltamista. Näissä maissa saamelaiset ovat jatka-neet muuttovaeltamisen traditiota keskeytyksettä keski-ajalta lähtien. Porosaamelaisuudessa vuoden kiertoon perustuvaa muut-

tovaeltamista kutsutaan jutaamiseksi (tai ’jutamiseksi’). Entisaikoina jutaaminen suoritettiin kävellen, hiihtäen tai porojen vetämillä kelkoilla. Nykyisin myös moottori-kelkoilla tapahtuvia porojen keskitettyjä siirtoja saatetaan kutsua Suomessa jutaamiseksi. Vielä 1900-luvun alkupuo-lella Käsivarressakin aktiivisesti harjoitettu jutaaminen ei ole vain saamelaisten innovaatio: muuttovaeltamista eli migraatiota on harjoitettu kaikissa pohjoisissa paimen-tolaiskulttuureissa. Esimerkiksi Kanadan gwich’in-intiaa-nit ja Siperian nenetsit noudattavat yhä samantyyppistä sisämaasta rannikolle suuntautuvaa vaeltamisen periaa-tetta kuin porosaamelaisetkin Käsivarressa ennen Norjan rajasulkujen voimaanastumista.

Gwich’init kuuluvat

Pohjois-Amerikan viimeisiin metsästys-keräilystä päätoi-meentulonsa saaviin kansoihin. Intiaanikansa metsästää villiä karibua, joka liikkuu Yokonin territoriolla jopa 100 000 päisinä laumoina. Vapaana elävät karibut suoritta-vat useiden satojen kilometrien pituisia muuttomatkoja sisämaasta Pohjoisen jäämeren rannikolle luontaisen viettinsä ohjaamina. Ihminen on sopeuttanut omat asu-misratkaisunsa karibujen liikkeeseen. Kuten nykysaame-laiset, myös gwich’init ovat omaksuneet monia länsimaissa syntyneitä teknologioita tuomaan helpotusta elämäänsä: intiaanien arkeen kuuluvat niin satelliittitelevisiot, inter-netyhteydet ja GPS-paikantimet kuin moottoriveneet ja maastoajoneuvotkin.4

Venäjällä Kolgujevin saarella Barentsinmeressä asuvien nenetsien jutaamismatkat ovat puolestaan olleet vain kymmenien kilometrien mittaisia saaren pienestä koosta

112


johtuen, mutta siitäkin huolimatta migraatio on ollut kes-keinen osa paimentolaiselämää. Nenetsit mantereen puo-lella ovat vaeltaneet sen sijaan Kolgujevin serkkujaan huo-mattavasti pitempiä matkoja poroineen.5 Myös Käsivarren porosaamelaiset viettivät kesät Norjan

Lyngen-vuonon rannoilla kalastellen ja talvet sisä-maassa outamailla metsien suojassa ennen rajasulkuja. Muuttovaeltamisen ansiosta jokainen vuodenaika voitiin viettää niin porojen kuin ihmistenkin kannalta ihanteelli-simmassa mahdollisessa ympäristössä. Valtakunnan rajo-jen lopullista sulkeutumista 1900-luvun alussa pidetäänkin usein lähtölaukauksena Enontekiön porosaamelaiskulttuu-rin murrokselle6. Jutaamista jatkettiin silti rajasulkujen vielä jälkeenkin Käsivarressa, jonka pitkänomainen muoto

k u v a 5 9 . s u b h a n k a r b a n e r j e e 2 0 0 7 .

Kanadan gwich’init metsästävät poron sukulaista, karibua Yokonin territoriolla. Moottorikelkat ja GPS-paikantimet kuuluvat niin kanadan intiaanien kuin Käsivarren porosaamelaistenkin arkeen.


113mahdollisti yhä erilaisten maisema- ja pienilmastotyyppien hyödyntämisen. 1920-luvulla Käsivarressa vakiintunut paliskuntajärjestelmä rajasi paikallisen poronhoitoalueen etelässä Pallastunturien tasalle, mikä hankaloitti muuttova-eltamista ennestään. Silti Käsivarressa jatkettiin jutaamista yhä, vaikka muuttomatkat olivatkin jo lyhentyneet murto-osaan muinaisista matkoista Jäämerelle. Jutaaminen päät-tyi Suomessa kokonaan vuonna 1965, jolloin Käsivarren paliskunnan pohjoisimmassa osassa paimentavat raittijär-veläiset suorittivat viimeisen jutaamismatkansa. Vaikka jutaaminen onkin jäänyt historiaan osin valtakun-

nallisen maankäyttöpolitiikan ja osin saamelaisten oman toiminnan seurauksena, näkyy liikkuvan asumisen traditio yhä esimerkiksi saamenkielisissä ilmaisuissa. Päivi Maggan mukaan koti ei tarkoita saamenkielessä vain rakennusta, vaan myös maisemaa, ihmisiä ja muistoja:

Suomalainen sananlasku toteaa ”muualla hyvä, kotona paras”. Saamelainen sananlasku puolestaan ottaa toisen kannan: ”Jođi lea buoret go oru” eli parempi jutaa, olla liikkeellä, kuin pysähtyä paikoil-leen. Sananlaskujen erot kertovat kulttuurieroista, muun muassa erilaisesta tavasta käsittää koti. Saamelaiselle koti ei ole vain rakennus, vaan se on sen lisäksi alueita ja niiden käyttöä, toisia ihmisiä, muistoja.7

Paimentolaiskansojen käsite kodista on tuttu myös Kolgujevin nenetsien kanssa aikaa viettäneelle tutkijalle Karina Lukinille. Lukin toteaa kodin tarkoittavan nenet-seille asumatonta ja koskematonta tundraa – siitäkin huo-limatta, että paimentolaiskansa asutettiin jo neuvostoai-kana Bugrinon kylän taloihin. Jutaamisen päättymisestä

114


huolimatta nenetsien identiteetti löytyy yhä tundralta ja nomadisista ajoista kertovista tarinoista ja paikannimistä. Vielä nykyaikaisella, kolhoosikulttuuriin ja vuorotyöhön perustuvalla poronhoidollakin on valtava merkitys nenetsi-identiteetille, vaikka harvalla Venäjän nenetsillä on enää yhteyttä esi-isiensä harjoittamaan elinkeinoon.8

Liikkuvaelämäntapaedellyttäämobiilejaarkkitehtuuriratkaisuja

Käsivarren saamelaisten pitkillä jutaamismatkoilla liikut-taessa ja asentopaikoilla leiriydyttäessä tarvittiin suojaa sadetta, lunta ja kovaa pakkasta ja tunturituulta vastaan. Kesäisin asuminen on onnistunut tarvittaessa vaikka taiva-salla, mutta muina vuodenaikoina asumisen perusratkaisu on ollut mukana kannettava laavu. Pitkistä ruodepuista ja loudekankaina käytetyistä porontaljoista, kankaisista raa-nuista tai nykyisin hätätapauksessa vaikkapa muovipres-susta tehty umpilaavu suojaa tuulelta ja pakkautuu pieneen tilaan. Kesällä ruodepuut kulkivat perinteisesti taakkapo-rojen kylkiin kiinnitettyinä, talvisin ahkiossa. Nykyisin ruoteita voidaan kuljettaa maastoajoneuvoilla, mutta tyy-pillisintä on säilyttää niitä vakiintuneiden laavupaikkojen läheisyydessä pysyvästi.Laavun eli pistekodan pystyttäminen vie asiansa osaavalta

henkilöltä puolisen tuntia. Kun ruodepuut on saatu pystyyn ja loudekankaat aseteltua niiden päälle, laavun sisälle koo-taan maa- tai kivipohjainen liesi tulta varten. Oven suuhun asetetaan kynnyspuu ja laavun laidoissa sijaitsevat oleske-lutilat, loidot, rajataan sisääntuloalueelta koivupölkyillä eli permiköillä. Loidot vuorataan lämmöneriste§enä maata vas-ten toimivilla tuorkoilla eli koivun ja pajun oksilla. Oksien päälle asetellaan porontaljat lisäeristeeksi ja pehmikkeeksi.


115

k u v a 6 0 . t . i . i t k o n e n 1 9 1 6 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k o e l m a .

Ahdas yhteiselo laavussa opetti lapset sosiaalisiksi ja sopeutuvaisiksi. Kuva Jussa Näkkäläjärven kota Enontekiön Pöyrisjärvellä.

k u v a 6 1 . p i i r r o s k i r s i k a n g a s .

Laavun osia: tulisija (1), ovisuun permikkäpuut (2), oviaukon kynnyspuut (3), loidot, joissa oleillaan (4) ja posio, jossa säilytetään tavaroita (5) ja jota on pidetty laavun pyhänä paikkana.

1

2

3

4

5

4

2

116



Loudekotan pystytystä Enontekiön Näkkäläjärvellä lokakuussa 1916. Kaarevat kotakorvat ja savupuu on asetettu paikoilleen.


Turvekodan runko noudattaa loudekodan rakenneperiaatetta. Rakenteet eroavat siten, että turvekodan kotakorvat on tehtävä jämerämmiksi raskaan katemateriaalin vuoksi.


117Ovesta katsottuna vastakkainen paikka laavun perällä on nimeltään posio. Posiossa on säilytetty perinteisesti ruokaa ja laavukunnan arvoesineitä.9

Ajan myötä umpilaavusta kehittyi tilavampi laavutyyppi, loude- eli korvakota. Loudekodassa kaksi kaarevaa puuta eli ”kotakorvat” ja niitä yhdistävä savupuu muodostavat kupo-limaisen ja jäykän rakenteen, jonka varaan ruodepuut ase-tellaan. Toisin kuin umpilaavussa, louekodassa rakenteen paino ei nojaa ruodepuiden yläosaan vaan kotakorviin. Loudekodan pohjapinta-alaa ja korkeutta voidaan muun-nella ruoteiden alapäätä liikuttelemalla: pinta-alan kasva-essa korkeus madaltuu ja päin vastoin. Noin 15 neliömetrin loudekodassa saattoi aikoineen asua jopa 10 hengen kota-kunta porokoirineen.10 Korvakota on historiallinen laavutyyppi, jota Käsivarressa

ei käytetä enää nykyisin. Myös perinteisen umpilaavun on korvannut monin paikoin ns. yksitolppalaavu, joka muis-tuttaa rakenteeltaan keskisalon varassa seisovaa telttaa. Alumiininen laavutolppa on kasattuna metrin mittainen ja laavukangas painaa muutaman kilon. Yksitolppalaavu on kevyt ja sen pystyttäminen tapahtuu nopeasti. Perinteisiä umpilaavuja suositaan lähinnä silloin, kun rakennelma on tarkoitus jättää pystyyn pitemmäksi aikaa.Vaikka kevytrakanteisesta laavusta onkin tullut ajan myötä

saamelaisten stereotyyppinen ”arkkitehtuurisymboli”, on siirreltävien laavujen ohella saamelaisilla käytössään myös useita kiinteitä rakennustyyppejä. Majat, kodat ja kammit sijaitsivat vakiintuneilla asentopaikoilla eri puolilla erä-maata ja niissä asuttiin osan aikaa vuodesta. Turvekota on perinteinen kiinteä asumus, joka tarkoitti yksinkertaisim-millaan turpeella katettua ja hieman maahan upotettua loudekotaa. Etenkin rannikon merisaamelaiset suosivat

118


turvekotaa ja kammia asumuksenaan. Turpeiset majat ovat kesähelteillä viileitä ja talvella lämpimiä.11

Metsäsaamelaisetg olivat puolestaan tunnettuja raskasra-kenteisesta hirsikodastaan, salvoskodasta. Carpelanin ja Pennasen mukaan salvoskota on kehittynyt turvekodan pohjalta: kodan perustaksi rakennettiin muutaman hirsi-kerroksen korkuinen sokkeli, jonka varassa seisoi joko tur-vekodan ylä osa tai vaihtoehtoisesti halkaistuista puista teh-dyt, vinosti ylöspäin kapenevat seinälappeet. Vesikatteena käytettiin kaarnaa ja tuohta, joka vuorattiin turpeella tai halaspuolikkailla. Havupuuvyöhykkeen saamelaisten talvi-asumuksena alunperin toiminut salvoskota muuttui met-säsaamelaisten ympärivuotiseksi asunnoksi keskiajalla, kunnes neliskanttinen hirsitupa syrjäytti sen lähes koko-naan 1700-luvulla.12

Asuinrakennelmien lisäksi tarvittiin myös varastoja ruualle ja varusteille. Jutaamaan kesäksi lähdettäessä osa omaisuudesta jätettiin talvikylään odottamaan tokkakun-nan paluuta seuraavana vuonna. Varastojen sisältöä pyrit-tiin varjelemaan eläinten aiheuttamilta tuhoilta raken-tamalla ne irralleen maanpinnasta. Nili eli patsasaitta oli katkaistun puunrungon nokkaan rakennettu varasto (katso Savukosken kunnan vaakuna sivulla 59). Jalka-aitta perustettiin puolestaan neljän pylvään varaan lähemmäksi maanpintaa. Pienimmät varastot olivat puisia arkkuja tai riu’uista kasattuja purnuja eli eräänlaisia rekkejä, joiden päälle varusteet jätettiin taivasalle (katso kuva purnusta Aatsakursun kentällä sivulla 44).13

g Metsäsaamelaisten paikoilleen asettautunut kulttuuri sulautui ajan myötä osaksi ruot-salaista talonpoikaisväestöä. Jo varhain paikoilleen asettautuneet ja hirsirakentamiseen tottuneet metsäsaamelaiset omaksuivat ajan myötä enemmistökulttuurin tavat, kuten maanviljelyksen, kielen ja lopulta koko identiteetin. Suomen metsäsaamelaiskulttuuri eli pitkään Kemissä, jossa assimiloituminen valta-kulttuuriin tapahtui pääsääntöisesti 1700-luvun kuluessa. Keminsaamen kieli sammui 1800-luvulla, vaikkakin yksittäisiä keminsaamen puhujia saattoi elää Lapin pikkukylissä jopa vielä 1900-luvun puoliväliin asti (Lapin Kansa 26.5.2014).


119

k u v a 6 5 . s a m u l i p a u l a h a r j u 1 9 1 4 .

Inarilainen salvoskota.

k u v a 6 4 . h a l v o r v r e i m 1 9 3 7 .

Turvekammin muunnelmia Norjan saamelaisalueelta.

k u v a 6 6 . s a m u l i p a u l a h a r j u 1 9 1 4 .

Inarilainen jalka-aitta.

120


Nykyaikaisessakin poronhoitokulttuurissa hyödynnetään perinteisiä rakennelmia. Kova-Labban poromiesten suosi-tuin lämpimän vuodenajan erämaa-asumus on yhä laavu, jossa tulistellaan illat ja nukutaan yöt. Laavuja nousee kesäisin sinne tänne porokämppien pihoille ja erämaahan. Seisomakorkuinen ja tilava laavu on paitsi vaellustelttaa, myös kämppää parempi asumus: kesäisin kämpät saatta-vat tuntua tunkkaisilta ja niiden sisältä on vaikeampi häätää sääskiä ulos kuin laavusta, jonka keskellä poltettavan avotu-len savu pitää sääsket loitolla.Laavujen ohella Käsivarren poromiehet majoittuvat myös

porokämpissä, joita sijaitsee ympäri paliskunnan maita. Nykyaikaisia porokämppiä ja autiotupia käytetään samalla tavalla kuin monin paikoin jo historiaan jääneitä pysyviä nomadirakennuksia, kuten turvekammeja ja kiinteitä kotia. Ne sijaitsevat vakiintuneiden reittien ja laidunten lähellä tarjoamassa väliaikaista suojaa ja majoitusta alueella liik-kuville paimenille. Omissa rakennuksissa ja suojissa asumisen ohella

porosaamelaiset ovat yöpyneet myös suomalaisten talol-listen luona kortteeraamalla etenkin kovimpien pakkas-ten aikaan. Niin sanottuun väärtisuhteeseen on kuulunut molemmin puoleinen hyötyminen: asumista vastaan väärtit ovat saattaneet esimerkiksi pitää huolta talollisten poroista. Kova-Labban siidan kortteeraaminen tapahtui vanhastaan Muonion ja Pallastunturin korkeudella, missä talolliset oli-vat 1800-luvulla jo enemmistöasemassa. Kesälaitumet ovat sen sijaan sijainneet pohjoisemmilla tunturialueilla, missä asutusta ei ollut ennen Kilpisjärven kylän perustamista.Yhteenvetona voidaan todeta, että porosaamelaisen kult-

tuurimaiseman jäljettömyyteen on johtanut yhtäältä pyr-kimys säilyttää maa luonnontilaisena laitumena ja toi-saalta nomadisesta elämäntavasta johtunut rakenteiden


121tilapäisyys. Näiden syiden rinnalle tulee nostaa vielä kol-maskin syy, nimittäin paikallisten luonnonmateriaalien hyödyntäminen rakennusaineena. Materiaalien teknolo-gisesta kehityksestä ja logistiikkaketjuista pitkään erillään pysytellyt porosaamelaiskulttuuri perusti rakentamisensa lähes yksistään primitiivistenh eli lähiympäristössä saa-tavilla olevien luonnonmateriaalien ja työkalujen käyt-töön. Luonnosta löytyvistä materiaaleista, kuten turpeesta, puusta, tuohesta ja maa-aineksesta rakennetut majat, laa-vut, kuopat ja kammit lahoavat ja maatuvat ympäristöönsä nopeasti ja lopullisesti. Juuri tätä ominaisuutta Oula Valkeapää pitäisi edelleenkin hyvänä ominaisuutena raken-nukselle: nykyaikaisenkin rakennuksen olisi oltava mah-dollisuuksiensa mukaan osa luonnon kiertokulkua ja luon-nonmaisemaa. Tai kuten Oula sanoo: ”saamelainen muoto on arvaamaton ja joka puolelta erilainen – se on ikään kuin osa luontoa.”

h Esimerkiksi arkkitehti Sami Rintala on määritellyt primitiivisen materiaalin lähiympäris-töstä löydettäväksi, ”ensisijaiseksi” tai ”ensimmäiseksi” materiaaliksi (Rintala 2011).

122


Jäljettömyyden ihanne kuuluu porosaamelaiseen maailmankuvaan

Saamelaisessafilosofiassakaikkiyhtyyluontoon

Jutaavan poronhoidon edellyttämä luonnonläheinen elä-mäntapa on jättänyt jälkensä paitsi rakentamisen ja asu-misen käytäntöihin, myös porosaamelaiseen ajatteluun. Poroelämän arki on muuttunut ajan myötä, mutta saa-melaisessa maailmankuvassa niin ihminen ja poro kuin asuinpaikkakin ovat yhä osa yhtä suurta kokonaisuutta, luontoa. Luon seuraavaksi katsauksen saamelaiseeni ajat-teluun Kari Sallamaan artikkelin Elementit jaelämä:Nils-AslakValkeapäänfilosofiaa14 johdattelemana.Saamelaisesta filosofiasta on todettava heti alkuun, että

se on lähtökohtaisesti paradoksaalinen käsite: saamelai-sessa kulttuurissa elämää ei jaotella sellaisiin osa-alueisiin kuten esimerkiksi taide, politiikka, filosofia tai poronhoito. Kyseessä on monia alkuperäiskansoja yhdistävä holistinen maailmakuva, jossa kaikki on osa yhtä suurta kokonai-suutta15. Länsimaiseen käsitteistöön pakottamalla saame-laista ajattelua lähestytään kulttuurille itselleen vieraasta

i Vaikka Sallamaa kutsuukin Nils-Aslak Valkeapään filosofiaa saamelaiseksi filosofiaksi, olisi kenties parempi puhua porosaamelaisesta filosofiasta etenkin silloin, kun kyse on selvästi poronomadismin keskellä syntyneistä ajatuksista. Toisaalta Nils-Aslak Valkeapään ajatukset ja taide ovat saamelaisyhteisössä niin laajalti arvostettuja, että lievä epätarkkuus käsitteistössä voitaneen hyväksyä.

J ä l j e t t ö m y y d e n i h a n n e k u u l u u p o r o s a a m e l a i s e e n m a a i l m a n k u v a a n

123suunnastaj. Saamelaista filosofiaa ei ole kirjoitettu samalla tavalla auki loogisiksi lausekkeiksi kuin länsimaisessa tra-ditiossa on ollut tapana. Sallamaa toteaakin, että Nils-Aslak Valkeapään edustama filosofia on oikeastaan ”vaskattava esiin hänen tuotannostaan”.Saamelaisten kokonaisvaltainen suhde kulttuuriin näkyy

Valkeapään tuotannossa selvästi: hän toimi suvereenisti yhtä aikaa niin musiikin, runouden, kuvataiteen kuin alku-peräiskansapolitiikankin parissa. (Poronhoidon arkeenkin Valkeapää oli osallistunut jo lapsesta asti, vaikka hänestä ei varsinaista poromiestä tullutkaank.) Sallamaa joutuukin hakeutumaan länsimaisen filosofian laitamille kuvates-saan saamelaista ajattelua ja elämäntapaa: ”Saamelaisen ajattelun holistinen lähtökohta pakottaa siihen kokonais-valtaiseen lähestymistapaan, jota länsimaisessa ajattelussa selvimmin on edustanut Martin Heidegger pääteoksessaan Oleminen ja Aika.” Sallamaan mukaan porosaamelaisten jutaava elämäntapa edustaa samaa elämänfilosofiaa, jota saksalaisfilosofikin myöhemmässä tuotannossaan etsi. ”Sen minkä Heidegger löysi vasta myöhäisiällään, tekno-logian kauneimman kukan, Hitlerin sodan ja ydinaseiden synnyn jälkeen, silleen jättämisen, saamelaiset ovat tunte-neet aina ja sen toteuttaneet.”

j Saman ajatukset esittävät Helander ja Kailo kirjassaan Ei alkua ei loppua – Saamelaisten puheenvuoro. Kirjoittajat mainitsevat, että länsimaisia tieteen malleja noudattavat, saa-melaisuutta käsittelevät tutkimukset ovat usein olleet saamelaisnäkökulmasta katsottuna jopa ”merkityksettömiä, mielenkiinnottomia ja vääristeltyjä”. (Helander & Kailo 1999, 14)

k Valkeapään olisi pitänyt kyetä tappamaan poro voidaakseen olla todellinen poro-mies. ”Aatsan outo eläjä” ei kuitenkaan kyennyt siihen herkän luonteensa vuoksi. Kykenemättömyys poron tappamiseen oli Nils-Aslak Valkeapään trauma, jonka hän nosti usein esiin ja jota hän käsitteli esimerkiksi runoudessaan: ”mutta sitten olisi pitänyt / olisi pitänyt / pistää puukolla / aika seisahtui / sydän sykki / tykytti korviin asti / veri kohisi päässä / näin vain vuonelon silmät, silmissä / kyyneleet / vain minunko silmissäni” (Valkeapää 1992, 52; vuonelo on toisella ikävuodellaan oleva naarasporo).

124


Saamelaiselle maailmankäsitykselle ominaista on kaiken ykseys: koko luonto kivistä poroon ja tunturista ihmiseen on elollinen. Olemassa oleminen on yhtä. Kaikella luon-nossa on henki. Samaa saattoi tarkoittaa myös tapaamani saamelaismies, joka kertoi aivan totena, ettei tarvitse kart-toja erämaassa liikkuessaan, sillä ”tunturit puhuvat hänelle” ja kertovat aina, missä suunnassa koti on. Monessa runos-saan Nils-Aslak Valkeapää halusi itsekin tulla osaksi luon-toa, sulautua tuuleen ja lintujen lauluun: ”Haluaisin kuolla / niin kuin olen elänytkin / kadota tunturin tuuliin / muut-tua lintujen lauluksi / Aatsakursin yllä sykähtelee piekana / tuulella purjehtii”16.lLuonnon ykseys näkyy paitsi saamelaisessa ajattelussa ja

kerronnassa, myös muotokielessä. Nils-Aslak Valkeapään mukaan luonnossa vallitsee ”ykseys, yhteys ja fuusio”. Luonnon valiomuotoja ovat hänen mukaansa esimerkiksi ympyrä, aalto ja muna. Niin Oula Valkeapään kuin kuin monen muunkin tapaamani saamelaisen mielestä ”hyvä arkkitehtuuri” on luonnonmuotoja imitoivaa, yllättävän muotoista ja suoria linjoja ja kulmia välttävää.

l Saamelainen suhde luontoon poikkeaa täydellisesti länsimaisesta luontokäsityksestä. Keskitalo-Foleyn mukaan (2004, 134) antiikin ajan luonnonfilosofeillekin luonto oli sub-jekti, kosmos, jonka sisällä ihminen oli. Nykyajattelussa luonto on muuttunut objektiksi: se edustaa sitä, mikä ei ole ihmisen tekemää. Keskitalo-Foley huomauttaa myös, että traditionaalisesti ajateltuna luonto on elinympä-ristöä. Jälkiteollisuuden aikana luontoa on ruvettu ajattelemaan resurssina (sama, 139). Luonnon merkitys materiaalilähteenä ja elämystuotteena on korostunut länsimaisessa ajattelussa. Arkkitehti Kaj Nymanin mukaan länsimainen ihminen ei ymmärrä olevansa osa luontoa ja on siksi koditon. Sekä luomiskertomukset että evoluutio todistavat silti ihmisen alkukodin olevan luonnossa. (Nyman 2008, 31)


125Jäljetönrakentaminenonihanne

Nils-Aslak Valkeapään pohtii taiteellisessa tuotannossaan jatkuvasti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Erään runonsa Valkeapää aloittaa surumielisesti sanoen: ”Me olemme unohtaneet että / äiti ja maa periytyvät samasta sanasta.”17 (Äiti on pohjoissaameksi ’eadni’, maa on ’eana’.) Sallamaan mukaan arvostus maa-äitiä kohtaan sisältyy myös saamelaiseen jäljettömyyden ihanteeseen:

Saamelaisilla on ollut tärkeänä eettisenä prinsiippinä olla jättämättä asumisestaan jälkiä maastoon. Maasta on pidettävä huolta kuin äidistä. Kodan tai laavun nomadi ottaa mukaansa vaihtaessaan paikkaa; turve-kammit hävisivät aikaa myöten.18

Jäljettömyyden ihanne näkyy kiinnostavalla tavalla Oula Valkeapään omassa suhteessa rakentamiseen. Eräs kosket-tavimmista miehen kanssa käymistäni keskusteluista on ollut Oula ja Leena Valkeapään kotitalon rakentamiseen liittynyt kertomus. Rakentaminen oli Oulalle pitkään ris-tiriitainen asia. Miestä mietitytti talon rakentajaksi ryhty-minen, kun ”aiemmistakaan sukupolvista ei jäänyt jälkiä”. Lopulta hankkeeseen ryhdyttiin pitkän pohdinnan ja suun-nittelun jälkeen.Rakennuspaikaksi valikoitui Kivijärven asentopaikka,

jonka pihapiirissä seisoi jo entuudestaan muun muassa Anni Labban kesätalo (katso sivu 42) ja Metsun-Antti Juuson rakentama talvitalo. Rakentaminen muutaman kilometrin päässä maantiestä oli haasteellista: rakennus-materiaalit kuljetettiin talolle ylilastatulla moottoriveneellä, joka oli lähellä upota Kivijärven pohjaan useammin kuin kerran.

126


Kertomuksen puhuttelevin yksityiskohta liittyy kuvauk-seen eräästä rakennussuunnittelupalaverista: Oula pyysi rakennusinsinöörejä suunnittelemaan talon siten, että sen voisi tarvittaessa polttaa. Rakennuspaikka palautuisi näin osaksi luontoa, jos se joskus hylättäisiin. Oulan esittämä ajatus kuvastaa porosaamelaista rakentamisen ihannetta – ja runollista utopiaa. Ajatus osoittautui liian haasteelli-seksi toteuttaa nykyrakentamisen keinoin.Oulan esittämästä poltettavan talon ajatuksesta nousee

esille paitsi porosaamelainen jäljettömyyden ihanne, myös ajattelutapa, jonka mukaan asuinpaikka on oltava valmis hylkäämään. Ajatus on perua nomadisilta ajoilta, jolloin asuinpaikan vaihtaminen on ollut jutaavien saamelaisten ympärivuotista arkea. ”Jos paikka ei ole mielekäs, se jäte-tään”, Oula sanoo ja viittaa paitsi omaan taloonsa, myös poronhoidon arkeen: porot ja paimen hylkäävät maaston-kohdan, jossa porojen ravinto on loppu tai sitä ei ole muista syistä saatavilla (esimerkiksi kovaksi jäätyneen hangen vuoksi). Oula ilmaisi pitävänsä Kilpisjärven kylääkin ongel-mallisena juuri sen vuoksi, että siellä periaatetta ei voida noudattaa. Kyläläiset ovat laittaneet niin paljon rahaa kiinni asumiseensa ja yrityksiinsä, että he ovat vangittuina paik-kaan ”kuin linnut häkeissään”.Oulan esittämä vanha saamelaisajatus on erityisen kiin-

nostava siksi, että Marjaana Lahdenranta päätyi samaan huomioon omassa sosiaalipolitiikan pro gradussaan Uudisasutusyhdyskunnan muutos Kilpisjärvellä vuodelta 1994. Kilpisjärven kylärakenteessa tapahtunutta muutosta tarkastelleessa sosiaalipolitiikan gradussaan Lahteenranta kuvaa Kilpisjärveä ”investointikyläksi”, jonka tulevaisuutta määrittää asutuksen vakiintumisen myötä syntynyt pärjää-misen ja kehittymisen pakko. Lainarahalla rakennettujen omakotitalojen myötä kilpisjärveläiset ovat sitoutuneet


127

asumaan kaukaisessa kylässä, joka vaatii jatkuvia investoin-teja alueen pääelinkeinoon, matkailuun.19 Tässä Oulan ja Lahdenrannan havainnossa tiivistyy perustava ero kahden kulttuurin välillä: paikoilleen asettautunut suomalaiskult-tuuri investoi rakentamiseen, paimentolaiskulttuuri inves-toi erämaassa liikkuviin poroihin. Porosaamelaiskulttuurin ideologisena ihanteena on liik-

keessä pysyminen ja nopea sopeutuminen ympäristössä tapahtuviin olosuhdemuutoksiin. ”Kun ihminen liikkuu, ajatukset liikkuvat. Kun liike loppuu, ajatukset pysähtyvät”, sanoo Oula. Nykyaikainen poropaimenkin elää liikkeessä, sillä suurin osa työpäivästä kuluu moottorikelkan tai mön-kijän selässä. Monta yötä vuodessa vietetään paimennus-matkoilla kaukana kodista ja perheestä. Tällöin kodin mer-kityskin muuttuu: koti ei ole saamelaiselle vain rakennus

k u v a 6 7 . Valkeapäiden talo suvun vanhalla asentopaikalla.

128


vaan myös henkinen paikka, mielentila. Itsekin ulkomaita väsymiseen asti kolunneen Nils-Aslak Valkeapään runoissa koti on ”koti sydämessä”, ’ruoktu vámmus’:

...Kodissani elää joiku kuuluu lasten ilakointi Kellot kilkattavat siellä koirat haukkuvat suopunki vilahtaa Minun kodissani heilahtelevat verkapuvun helmat saamen neitosten porosäärystinjalat lämmin hymy Kotini on sydämessäni ja se kulkee matkallani20

Onkojäljetönalkuperäiskansasittenkinvainmyytti?

Olen tarkastellut porosaamelaisuutta kulttuurina, joka ihannoi jäljettömyyttä ja pyrkii jättämään itsestään mah-dollisimman pienen jäljen ympäristöönsä. On kuitenkin oltava varuillaan, jotta saamelaisia ei nimitettäisi ”jäljettö-mäksi luonnonkansaksi” vain silkasta romanttisuuden ja eksotiikan kaipuusta tai myöskään saamelaisten itsensä ylläpitämän etnopoliittisen retoriikan hämäämänä. Luonnontutkija Antero Järvinen näkee artikkelissaan

Pohjoinenekologiajaympäristönmuutokset21 saamelaiset itse oman maisemansa vihollisina. Järvinen toteaa, että ylilai-duntaminen ja poronhoidon motorisoituminen yhdessä


129hakkuiden ja massaturismin kanssa ovat aiheuttaneet Enontekiön erämaa-alueilla eroosioitumista. ”Ekologin ja ympäristönsuojelijan silmissä saamelaiskulttuuriin liittyy kaksi häpeätahraa. Toinen on jo mainitsemani ylilaidun-nus, toinen on petoviha” Järvinen jatkaa ja kysyy artikke-linsa päätteeksi, että onko alkuperäiskansojen luonnon-mukainen elämäntapa ja väitetty ympäristöystävällisyys lopultakin vain myytti: ”Heti kun alkuperäiskansoilla on riittävät välineet – raha ja teknologia – he riistävät elinym-päristönsä luontoa yhtä lyhytnäköisesti ja tehokkaasti kuin muutkin kansat.”m

On selvää, ettei nykyaikainen moottoriavusteinen poron-hoito suhtaudu luontoon yhtä hienovaraisesti kuin muinai-nen nomadinen elämäntapa, joka perustui täysin luonnossa asumiseen. Siitäkin huolimatta olisi omituista väittää, ett-eikö myös nykyaikaisessa luontaistaloudessa eläminen olisi paitsi luonnonläheisempää, myös luontoa kunnioittavam-paa kuin länsimaisen kulttuurin edustama, luonnonresurs-seja surutta tuhlaava elämäntapa. Elinkeinonsa luonnosta saava poromies joutuu kantamaan jatkuvaa huolta ympä-ristöstään, sillä luonnon ylikuormittaminen heikentää heti ammatinharjoittamisen onnistumisedellytyksiä.Kulttuurinmuotojen jalanjälkeä ja ekologisuutta vertailta-

essa katseen voi suunnata maisemaan: Kilpisjärven kylä on yksi esimerkki siitä, kuinka suuria resursseja länsimaisen elämäntavan ylläpitäminen voi vaatia. Matkailukylä elättää noin sata asukasta, mikä on karkeasti arvioituna sama kuin poroelinkeinosta Käsivarressa elantonsa saavien ihmisten määrä. Matkailukylän puolustukseksi on kuitenkin todet-tava, että rakennetun kyläalueen pinta-ala on vain promillen

m Kilpisjärven biologisen aseman johtaja Antero Järvinen on yksi näkyvimmistä poronhoi-don vastustajista Käsivarren seudulla. Mallatunturissa vallitseva poronhoitokielto ja sen toistuva rikkominen on jo pitkään hiertänyt sanavalmiin Järvisen ja paikallisten poromies-ten välejä.

130


luokkaa Käsivarren paliskunnan laidunkäytössä olevista erämaista. Jos kaikki Käsivarren poronhoidon aiheuttamat maisemavauriot koottaisiin Kilpisjärven kylän kokoiselle alueelle, olisiko jälki lopulta sittenkin yhtä lohduton?Lopulta kyse on kahdesta erilaisesta elinkeinosta ja maan-

käytön tavasta: matkailukylä tuottaa elämyspalveluita kes-kitetysti, porosaamelaiset tuottavat ravintoa hajautetusti. Kumpikaan kulttuurinmuoto ei silti kykene omavaraisuu-teen: elämä niin Kilpisjärven kylällä kuin saamelaisten savuissakin on mahdollista vain muualla tuotetun sähkön, polttoaineen, rakennusmateriaalien, ruuan ja päivittäistar-vikkeiden turvin. Poronhoidon kannalta etenkin bensiini on kriittinen tuontitavara, sillä umpihangessa kyntävä moottorikelkka kuluttaa polttoainetta moninkertaisesti autoon verrattuna.Nils-Aslak Valkeapää käsittelee samaa aihetta runossaan,

jossa hän toteaa meidän olevan maahan tarttunut tauti – ja ”meillä” tulkitsen hänen tarkoittavan niin kilpisjärveläi-siä ja porosaamelaisia kuin kaikkia muitakin maapallon asukkaita:

...Me olemme unohtaneet että äiti ja maa periytyvät samasta sanasta. Ihminen on maamme tauti. Tauti joka tappaa. Ja tarttuu sitten edelleen muihin tähtiin. Ei kai ihmiselläkään ole muita mahdollisuuksia kuin muin muilla taudeilla; levitä yhä laajemmalle. Maa on niin täynnä ihmisiä, että pullottaa. Ja lisää tulee...22

132

O s a I I I – M i k s i s a a m e l a i s i s t a p i t ä i s i j ä ä d ä j ä l k i K ä s i v a r r e n m a i s e m a a n ?

III Miksi saamelaisista pitäisi jäädä jälki Käsivarren maisemaan?

133Mitä saamelaisten näkymättömyydestä on seurannut Kilpisjärvellä?

Onkosaamelaistennäkymättömyysvoinutosaltaanjohtaasyrjäytymiseen?

Edellisessä osassa kävin läpi syitä, joiden vuoksi porosaa-melaisesta asutushistoriasta ei ole jäänyt lähes ollenkaan jälkiä Käsivarren maisemaan. Selitys jäljettömyydelle löytyy nomadisen poronhoidon traditiosta: rakentaminen ei ole kuulunut osaksi vaeltavaa ja luonnonläheistä elämätapaa. Rakennuksiin investointi on nähty kannattamattomana, sillä paimentolaiskulttuurissa asuinpaikka on hylättävä val-litsevien olosuhteiden niin edellyttäessä. Monet pysyväm-miksikin tarkoitetut rakennelmat ovat kadonneet ajan saa-tossa jäljettömiin niissä käytettyjen luonnon kiertokulkuun palautuvien rakennusmateriaalien vuoksi. Tässä osassa pohdin Kilpisjärven lähiseudun rakenta-

misen eettistä puolta näkymättömänä pidetyn porosaa-melaiskulttuurin kannalta. Miksi olisi oikein tai hyvä, jos saamelaiset näkyisivät kotialueellaan nykyistä selvem-min? Kyseessä on yleisesti kaikkeen rakentamiseen, mutta etenkin kaupunki- ja seutusuunnitteluun liittyvä kysymys siitä, kenen lähtökohdista yhteistä ympäristöä tulisi kehit-tää. Käsivarressa vaikea kysymys korostuu vielä entises-tään, siellä sekä rakentamalla saavutettavaa kehitystä että luonnon säilymistä rakentamattomana voidaan molempia pitää perusteltuina, vaikkakin toisilleen vastakohtaisina tavoitteina.

134


Käyn seuraavaksi läpi muutamia yksittäistapauksia, joissa pysyvään rakentamiseen perustuva suomalaiskulttuuri ja luontoon arkkitehtuureineen sulautuva porosaamelaiskult-tuuri ovat ajautuneet törmäyskurssille Käsivarressa. Pyrin havainnollistamaan sitä, kuinka vähän valtakulttuuri on lopulta kyennyt ymmärtämään saamelaisten vaatimatonta arkkitehtuuria ja ”paikatonta” asumistapaa. Tarkastellessani rakentamisen ja maankäytön konflikteja pohdin erityisesti sitä, että onko porosaamelaisen rakentamisen vaatimaton ja väliaikainen luonne ollut mahdollisesti osaltaan joh-tamassa saamelaiskulttuurin syrjäytymiseen Käsivarren maankäytössä ja rakentamisessa. Saamelaisten syrjintä on ollut arkista todellisuutta

Suomessa vielä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Aihetta käsit-televät tutkimukset lähestyvät saamelaisten syrjintää ja assi-milaatiota eri suunnista, useimmiten kielen ja koululaitok-sen kautta. Myös talollisia uudisraivaajia saamelaisalueilla suosineen asutuspolitiikan tiedetään jatkuneen keskiajalta aina Lapin jälleenrakennuskauden alkuun asti1. Sitä voi olla kuitenkin vaikea erottaa, että onko alkuperäiskansan hautautumisessa uudisrakennushankkeiden alle ollut kyse tietoisesta syrjinnästä vaiko vain täydellisestä ymmärtämät-tömyydestä luonnonkansan elintapoja kohtaan. En pyri osoittamaan suomalaisia – kuten en saamelaisiakaan – syyl-lisiksi porosaamelaisasutuksen väistymiseen Kilpisjärven matkailukylän tieltä. Sen sijaan olen kiinnostunut yleisellä tasolla siitä, että porosaamelaisten näkymätön elämäntapa on näyttänyt synnyttäneen arkkitehtonisen tyhjiön, jota alu-eelle saapunut suomalaisväestö on sittemmin alkanut täyt-tää. (Arkkitehtuurin kannalta erityisen kiinnostavaa on se, miten nykysaamelaiset voisivat itse osallistua tämän ”ark-kitehtuurityhjiön” täyttämiseen. Aiheeseen palataan osassa IV, jossa käyn läpi saamelaisarkkitehtuurin nykytilaa ja

M i t ä s a a m e l a i s t e n n ä k y m ä t t ö m y y d e s t ä o n s e u r a n n u t K i l p i s j ä r v e l l ä ?

135osiossa V, jossa esitän johtopäätökseni saamelaisen raken-tamisen tulevaisuuden näkymistä.)

Valtakulttuurinvaikeusymmärtääporosaamelaistaelämäntapaa

Valtaväestön rajallinen kyky ymmärtää Käsivarren alku-peräisväestön elämäntapaa käy ilmi sanavalinnoissa, joita tyypillisesti käytetään kylän historiaa kerrottaessa. Uskon sanavalintojen olevan osin tiedostamattomia. Esimerkiksi Tuukka Mäkitie mainitsee omassa pro gradu -tutkielmas-saan Kilpisjärven toimineen satojen vuosien ajan saame-laisten ”poronhoitoalueena ja kohtauspaikkana”, mutta toteaa heti perään, että ”ensimmäinen vakituinen asukas asettui alueelle kuitenkin vasta 1900-luvun alussa”2. Ajatus alueen ensimmäisestä asukkaasta 1900-luvulla on omitui-nen, sillä seudulla tiedetään asuneen ihmisiä vakituisesti jääkaudesta asti3. Mäkitie viittaa tekstissään Kilpisjärven ensimmäisen uudisasukkaan Valdemar Viikin pojan Urho Wiikin haastatteluun vuodelta 20014, joka onkin yksi har-voja kirjallisia kokonaisesityksiä kylän kehityksestä metsän-vartijan tuvasta nykyaikaiseksi matkailukeskukseksi.Toinen ajoittain siteerattava kirjallisuuslähde on

Kilpisjärven kyläyhdistyksen internetsivuilta löytyvä kronikka5, jossa esitellään alueen historiallinen aika-jana ranskalaisilla viivoilla keskiajalta nykyhetkeen asti. Kronikassa sivutaan alueen saamelaishistoriaa vain tote-amalla, että ”ensimmäinen maininta Kilpisjärvestä on veroluetteloissa 1628, Rounalan Lapinkylän (Enontekiöllä)

136


nautinta-alueena”a. Alueen asukkaista kirjoitetaan, että ”vuonna 1915 tulivat ensimmäiset vakituiset asukkaat Kilpisjärvelle”.Antero Järvinen muotoilee asian neutraalimmin kuin

edellä mainitut kilpisjärveläislähteet. Järvinen kirjoittaa Kilpisjärven biologisen aseman juhlavuotiskirjan historia-katsauksessa, että pitkään jatkuneen ”porosaamelaisten valtakauden” jälkeen ”1900-luvun alussa vakituinen suo-malainen asutus levisi Kilpisjärvelle”6.Voidaan toki kysyä, että onko sanavalintojen kriittinen

tarkastelu pelkkää hiustenhalkomista: onko eroa sillä, että puhutaanko ”ensimmäisistä vakituisista asukkaista” vai suomalaisen asutuksen ”leviämisestä” tai ”saapumi-sesta” alueelle? Omasta mielestäni ero on huomattava. Porosaamelaisesta näkökulmasta katsottuna jutaava pai-mentolaiselämä suurtunturialueella on ollut vakituista asu-mista, vaikka se onkin sijainnut maantieteellisesti laajalla alueella. Suomalaisen talollisen on ollut vaikea hahmottaa paimentolaisen tapaa asua, mutta porosaamelaiselle itsel-leen kyse on ollut asumisen ”äidinkielestä” – vakiintu-neesta tavasta elää tunturimaisemassa, jonka karu ilmasto ja maaperä eivät luo edellytyksiä paikoilleen asettautumi-selle. Yhtä lailla on ymmärrettävää sekin, että maanviljelys-kulttuurille nomadinen elämäntapa on näyttäytynyt lähinnä kiertolaisuutena. Kilpisjärvi on mielletty saamelaisten koh-taamispaikaksi, ei vakituiseksi asuinympäristöksi.Toinen esimerkki valtaväestön vaikeuksista hahmot-

taa porosaamelaisten liikkuvaa asumiskuvaa liittyy

a Satunnainen lukija tuskin tietää, että Rounalan lapinkylä oli seudun porolappalaisten muodostama vanha hallintoalue, joka esiintyy Enontekiön veroluetteloissa 1600-luvulta 1800-luvulle asti. Rounalan mainitsemisen lisäksi kronikka viittaa saamelaiskulttuuriin toisessa kohdassa, jossa poropaimennusta esittävää Johan Turin piirrosta käytetään kuvituksena. Kuvan yhteyttä alueen historiaan ei selitetä eikä saamelaisia mainita teksteissä lainkaan.


137Käsivarressa aikanaan toteutettuun isojakoonb. Suurin osa Lapin isojaoista oli suoritettu loppuun jo 1800-luvun puo-lella, mutta Enontekiön reunamia koskeva maanjako päät-tyi vasta 1920-luvulla. Tuohon aikaan alueella asuneiden talottomien siitojen tai yksittäisten lappalaisten mahdollisia maanomistuksia ei otettu huomioon isojakoja koskevassa lainsäädännössä. Saamelaisia ei kutsuttu koolle maanja-osta päätettäessä eikä isojakoja koettu tarpeellisena jatkaa Käsivarren asumattomina pidetyille alueille asti.Ylä-Lapin isojakoja tutkinut maaoikeusinsinööri Jouko

Sillanpää toteaa, että Enontekiön ”maata omistamattomat saamelaiset jäivät vääjäämättä isojakojen ulkopuolelle”. Korpijaakko-Labban mukaan alueen porosaamelaisilla olisi ollut veronkantonsa puolesta oikeus maanomistukseen siinä missä talollisillakin veronmaksajilla.Sillanpää toteaakin artikkelissaan, että Käsivarren van-

hojen porosaamelaissukujen maaoikeuksia on luultavasti loukattu isojakojen toimeenpanossa. Sillanpää huomaut-taa myös, että porosaamelaiset eivät ymmärtäneet iso-jaon aikaan maan omistusoikeutta siten kuin se nykyisin ymmärretään: maan arvo perustui saamelaisten mielessä lähinnä sen laidunnus-, metsästys- ja kalastuskäyttöön.7 Onkin esitetty, että saamelaiset eivät olisi itsekään olleet erityisen kiinnostuneita Käsivarren isojaosta, mikä osaltaan hankaloitti isojaon suorittamista loppuun.Käsivarren rakentamista ja siihen liittyneitä konflikteja

kuvaava kirjallisuus edustaa etupäässä suomalaisten uudis-asukkaiden näkökulmaa. Kilpisjärven kylän rakentumisesta on julkaistu lukuisia tutkimuksia ja opinnäytetöitä, mutta yhdessäkään niistä ei erityisesti huomioida saamelaisnä-kökulmaa. Porosaamelaisten näkemykset on huomioitu

b Vuonna 1757 Suomessa aloitettu isojako tarkoitti kylän peltojen ja yhteisomistuksessa olevien metsä- ja laidunmaiden jakamista suhteessa talojen suorittamaan veronkantoon.

138


lähinnä maanomistuksiin liittyvissä oikeustieteellisissä tutkimuksissac.Kilpisjärven rakentamista saamelaisperspektiivistä käsitte-

levä historia tyypillisesti suullistakerrontaa. Tällainen tieto on luonteeltaan tarinamaista. Aihetta tutkiessani minun on ollut on toisinaan vaikea erottaa, ovatko kuulemani ker-tomukset olleet tosia vai pelkkää ”lapinlisällä” maustettua jutustelua. Kyse ei ole välttämättä yhdentekevästä tarinan-iskennästä, sillä arkipäiväinen, asiasta toiseen poukkoileva keskustelu ja tarinointi on osa saamelaiskulttuurin omaa tietojärjestelmää ja siihen liittyviä kommunikaatiomalleja. Elina Helander ja Kaarina Kailo mainitsevat länsimaisen tutkimustradition pitävän saamelaisten suullista perinnettä lähinnä ”akkojen tarinoina” tai ”lasten loruina”. Tämä näke-mys on alkanut kuitenkin muuttua viime aikoina. Syynä saamelaisten suullisen tiedon arvostuksen nousuun on ollut länsimaisten tieteenharjoittajien omiin ajattelumal-leihinsa liittyvien raja-aitojen purkaminen.8

Tiedon välittäminen suullisena kertomuksena tai ker-ronnan tarinamainen tyylikään eivät siis saisi olla esteinä tiedon vastaanottamiselle. Kuulemani kertomukset ovat sinänsä uskottavia. Osa tarinoista on saanut vahvistuksen useammasta, toisistaan etäällä olevasta lähteestä. Yksi kuu-lemistani muisteluista liittyy Kilpisjärven lentosatamaan. Kyläkeskuksen eteläpuolella sijaitseva helikopterikenttä rakennettiin 1980–1990-lukujen vaihteessa. Eräs kysei-sellä rakennustyömaalla hetken työskennellyt saamelais-mies kertoi, kuinka porosaamelaissukujen käyttämät tur-vekammit purettiin lentoliikenteelle varatun asfalttikentän pohjatöiden tieltä. Poromiehet olivat aikeissa ilmoittaa purkutöistä Museovirastolle, mutta ilmoitus jäi luultavasti

c Porosaamelaisten maanomistukseen liittyvää tutkimusta ovat tehneet etenkin Helsingin oikeushistorian dosentti Kaisa Korpijaakko-Labba ja FT Matti Enbuske.


139lopulta tekemättä. Ympärivuotisesti käytetyt kammit olivat kuulemani mukaan eristetty ulkoilmasta noin puoli metriä paksuilla turveseinillä. Rakennelmat lämmitettiin talvisai-kaan tilojen keskellä sijainneilla avotulilla. Pyysin mieheltä nähdäkseni valokuvaa lentosataman kohdalla sijainneista kammeista, mutta sellaista ei ole löytynyt.9 Samanalaisia turvekammeja tiedetään olleen myös Kilpisjärven rannalla. Suomen puoleisen rannan kammit olivat lähinnä kalas-tuskäytössä, kun Ruotsin puolella ja Kolttalahdella niiden käyttö liittyi lähinnä poronhoitoon. Kylän lähettyvillä sijain-neet kammit pantiin ilmeisesti maan tasalle arktisen koera-kentamishankkeen alkaessa 1980-luvun puolivälissä.Astetta omituisempi tarina liittyy erään porosaamelais-

perheen taloon Ropinsalmen saamelaiskylässä (katso sivu 38). Sama mies kertoi minulle, kuinka valtion Tielaitoksen miehet polttivat perheen talon Käsivarrentien perusparannuksen yhteydessä, ilmeisesti 1960-luvulla. Ropinsalmi on siltaan päättyvä pullonkaulakohta maise-massa ja maantie oli linjattu kulkemaan kyseisen talon päältä tien levennyksen yhteydessä. Miehen tietojen mukaan yksi talossa asunut henkilö on yhä elossa, mutta en ole itse tavannut häntä.Edellä kerrotut esimerkit ovat sinänsä rakennuttajan tai

valtion kannalta katsottuna mutkattomia: saamelaisilla ei ollut rakennuslupia tai omistusmaata, joten asumusten purkaminen on ollut johdonmukaista. Suhteellisen vaati-mattomat rakennelmat – turpeesta kyhätyt kammit ja lau-tahökkelitalo – ovat lisäksi vastanneet suomalaisten mieli-kuvaa purettavaksi kelpaavasta rakentamisesta.Voidaan silti kysyä aiheellisesti, että kohdeltiinko valtion

kansalaisia oikeudenmukaisesti purettaessa rakennelmia, jotka kulttuurin sisältä katsottuna olivat paitsi käyttökelpoi-sia, sijaitsivat sukujen hallussa olevilla mailla ja olivat siten

140


täysin asianmukaisesti rakennettuja. Saamelaisesta näkö-kulmasta tarkasteltuna voitaisiin sanoa, että Kilpisjärven turvekammeilla ja Ropinsalmen talolla oli ”paperiasiat” kunnossa, vaikka rakentaminen ei perustunutkaan viran-omaisten hyväksyntään. Sen sijaan rakennusluvat ja maan-omistukset olivat toisten siitojen kanssa solmittuja suullisia sopimuksia ja vakiintuneita tapoja. Sen osoittaminen, että porosaamelaisen rakennusperin-

teen vaatimattomuus olisi ollut osasyynä saamelaisnäkö-kulman unohtumiselle paikallisessa maankäytössä, on toki mahdotonta näin suppealla aineistolla. Asian tutkiminen edellyttäisi paljon laajempaa tutkimusta, johon tämän tut-kielman puitteissa ei ole mahdollisuutta. Silti se voidaan sanoa, että saamelaiseen ja suomalaiseen maanomistuk-seen liittyvät eriävät käytännöt ovat koituneet pääosin saa-melaisten tappioksid.Luvun alussa esittämääni hypoteesia tukee silti sellainen

ajatusleikki, jossa porosaamelaisten kuvitellaan raken-taneen turvemajojen ja laavujen sijaan kivisiä linnoja ja komeita palatseja erämaahan. Tällöin seutua ei olisi miel-letty asumattomaksi ja siten uudisraivaajille vapaaksi tem-mellyskentäksi, terra nullukseksi. Näkyvästi ja pysyvästi rakentanutta kulttuuria ei olisi voitu voitu syrjäyttää yhtä helposti eikä myöskään häivyttää seudun historiankirjoi-tuksesta. Monista muinoin kadonneista sivilisaatioista saamme nykyisin tietoa vain niiden arkkitehtuuria tutki-malla. Aikaa kestävä rakentaminen on fyysiseen maise-maan kirjoitettua historiaa, jonka viesti kantaa nykypäivään asti, vaikka kirjoitettu sana katoaisikin.Näkyvää rakennushistoriaa ei Käsivarresta kuitenkaan

löydy. Alueen paikallisasukkaiden, arkkitehtuurin ja

d Aihetta on käsitelty hyvin perusteellisesti muun muassa Korpijaakko-Labban väitöskir-jassa vuodelta 1989 ja Enbusken väitöskirjassa vuodelta 2008.


141näkymättömän kulttuurimaiseman läpi on ollut helppoa kävellä, sillä saamelaisia ei ollut varsinaisesti edes olemassa – ainakaan jos Nils-Aslak Valkeapäätä on uskominen:

emmehän me ole edes olemassa me olemme maanalaisia me olemme näkymättömiä meidän lävitsemme voi kävellä(...) ja sellaiset jotka eivät ole olemassa eivät voi vaatia mitään10

Saamelainenkulttuurimaisemanäyttäytyykoskemattomanaluonnonmaisemana

Ajatus maisemaan katoavasta kulttuurista on kiehtova län-simaiseen arkkitehtuurikäsitykseen tottuneelle sisään kas-vaneelle. Eurooppalainen kaupunkikulttuuri sai alkunsa maanviljelyn kehittymisestä, mikä johti jo varhain seden-taarisen eli paikoilleen asettautuneen asumiskulttuurin syntyyn. Asumisen, rakentamisen ja maan muokkaamisen historiallinen yhteenkuuluvuus näkyy paitsi eurooppalai-sessa kulttuurimaisemassa, myös sitä kuvaavassa käsitteis-tössä: länsimainen kulttuurimaisema tarkoittaa etupäässä ihmisen muokkaamaa viljelysmaisemaa.Ympäristöministeriön maisema-aluetyöryhmän mie-

tinnössä11 Suomen merkittävät maisema-alueet jae-taan kahteen kategoriaan: merkittäviin luonnonmaise-miin ja maaseudun kulttuurimaisemiin. Mietintötekstissä

142


määritellään luonnonmaisemat alueiksi, ”joiden kehi-tykseen ovat vaikuttaneet pääasiassa vain luonnon pro-sessit”. Kulttuurimaiseman arvot perustuvat sen sijaan ihmisen – erityisesti maanviljelijän – aikaansaannoksiin luonnonmaisemassa:

Kulttuurimaisemat ovat ihmisen ja luonnon yhteisvaikutuksena syntyneitä kokonaisuuksia. Kulttuurimaisemasta voidaan erottaa ihmisen ja luon-non pitkäaikaisen vuorovaikutuksen myötä muovautu-nut maaseudun kulttuurimaisema ja ääritapauksena lähes yksinomaan ihmistyön tuloksena syntynyt kau-punkimaisema eli urbaani maisema. (---) Laajimmin ja syvällisimmin [maiseman kulttuuriset piirteet ja arvot] yhdistyvät perinteisten maankäyttötapojen muovaamassa kulttuurimaisemassa, maaseudun viljely- ja asumusmaisemassa.12

Kilpisjärven kylän rakennettu maisema ei ole seura-usta maanviljelyksestä vaan matkailuelinkeinon kasvusta. Maiseman arvo ei perustu ihmisen saavutuksiin vaan ainutlaatuiseen luonnonympäristöön. Tätä Enontekiön toistaiseksi ainoaa valtakunnallisesti merkittäväksi määri-teltyä luonnonmaisemaa13 kuvataan Ympäristöministeriön mietinnössä ”ulkonäöltään kunnioitusta herättäväksi” ja Saanatunturia ”ehkä Suomen Lapin tunnetuimmaksi tun-turiksi”14. Seudulle ominaisina kulttuuripiirteinä mainitaan kauppamatkailu ja turismi, mutta ei pisimpään alueella harjoitettua elinkeinoa eli poronhoitoa.Valtakunnallisesti arvokkaiden kohteiden listalle on pää-

tynyt Saanan luonnonmaiseman lisäksi kolme itäisellä Enontekiöllä sijaitsevaa kulttuurimaisemaa. Nämä ovat kyliä, joista yksi on suomalaisten ja kaksi oletettavasti


143

k u v a 6 8 . l e n t o k u v a v a l l a s 2 0 0 8 .

Saanaa kuvataan ympäristöministeriön mietinnössä ”ulkonäöltään kunnioitusta herättäväksi”. Saanatunturi ja Kilpisjärven kylä etelästä.


Saanatunturi marraskuussa erämaan puolelta nähtynä.

144


ainakin osittain saamelaisten perustamiae. Kaikille kol-melle kylälle on yhteistä tiiviit yhteydet talollisten kulttuu-riin ja se, että maisema on rakennettua.Käsivarren saamelaisten perinnekulttuurimai-

sema perustuu paikkaa joustavasti vaihtavalle asumi-selle. Porosaamelaisten tyypillinen kotimaisema onkin Ympäristöministeriön määrittelemän mukaisesti katsot-tuna luonnonmaisemaa. Saamelaisuuden sisältä katsottuna se avautuu silti kulttuurimaisemana, jossa näkyy asumisen ja poronhoidon pitkät perinteetf. Saamelaisen kulttuurimai-seman käsitettä tutkineen arkeologi Audhild Schanchen mukaan länsimaiselle kulttuurille on tyypillistä määritellä asioita vastakohtiensa kautta: luonnon vastakohtana näh-dään kulttuuri, kulttuurimaiseman vastakohtana luonnon-maisema. Saamelaismuseo Siidan tutkijan Päivi Maggan mukaan ”luontoon (---) liitetään usein käsitys villeydestä, primitiivisyydestä, asumattomuudesta ja moraalittomuu-desta. Kulttuuriin sitä vastoin kuuluu – luonnontilaisen vas-takohtana – ajatus siitä, että se on ihmisen muokkaamaa, viljeltyä ja jalostettua. Kulttuuriin liittyvät myös käsitykset sivilisaatiosta, asutuksesta ja moraalista.15”Saamelainen kulttuurimaisema onkin itsessään paradok-

saalinen käsite: se on Maggan mukaan ”sekä luonnon- että kulttuurimaisemaa, mutta ei tarpeeksi kumpaakaan16”. Yhtäältä katsottuna se ei ole tarpeeksi muokattua ollakseen kulttuurimaisemaa, mutta toisaalta luonnonmaisemaksi

e Näkkälän saamelaiskylällä tiedetään olleen taloja jo vuonna 1918 (Hetan Jussa 2014). Syy varhaiselle saamelaistalollisuudelle selittynee sillä, että Näkkälän lapinkylä sai alkunsa suomalaisesta, 1800-luvulla saamelaistuneesta uudisasukkaasta (YM 1993b, 186; katso myös Lehtola 2012, 408). Toinen saamelaisperäinen enontekiöläiskylä Ympäristöministeriön mietinnössä on näkkä-läläisten ja suomalaisten talollisten yhdessä rakentama Pöyrisjärven kylä.

f Poronhoitokin muokkaa huomamatta maisemaa: Käsivarren tunturikoivikkojen arvel-taisiin olevan nykyistä rehevämpiä ja maiseman sulkeutuneempaa, mikäli alueella ei paimennettaisi poroja.


145määriteltäessä sitä uhkaa saamelaisten oma maankäyttö, kuten esimerkiksi poronhoito. ”Nykyisin vallassa ole-vaan länsimaiseen luontokäsitykseen, luonnonkäyttöön ja luonnonsuojeluun liittyy ajatus siitä, että luonto on ihmi-sen elinpiirin ulkopuolella ja ihmisen on suojeltava sitä itseltään”, Magga jatkaa ja toteaa, että vastakohtiin perustu-van länsimaisen luontokäsityksen seurausta ovat toisensa poissulkevat maisemakategoriat, joiden väliin saamelaiset putoavat auttamatta17.Saamelainen kulttuurimaisema on joustava, vallitsevan

tilanteen mukaan muuttuva kokonaisuus, jossa on sekä näkyviä että näkymättömiä aineksia. Näkyvään maisemaan kuuluu kaikki fyysiset merkit asutuksesta, kuten rakennuk-set. Näkymätöntä maisemaa ovat esimerkiksi paikallisten tiedossa olevat historialliset reitit, leiripaikat, luonnonpai-koille annetut nimet ja niihin liitetyt muistot. ”Saamelaisen kulttuurimaisemakäsityksen erityinen piirre onkin se, että ihmistä ei painoteta luonnon muokkaajana ja manipuloi-jana, vaan maisema voi näyttää luonnonmaisemalta mutta silti kantaa kulttuurimaisemaan liitetyt arvot ja merkityk-set”18, Magga kirjoittaa.Haasteen Käsivarren maankäytölle asettaakin se, että saa-

melainen kulttuurimaisema jää ulkopuolisilta huomaa-matta19. Esimerkiksi vanhan tulipaikan kivet, seidat, kaltiot ja kenkäheinäpaikatg ovat näkymättömiä, jos niitä ei osaa etsiä maisemasta. Maisemakuva voi rakentua jopa yksistään

g Seita on uhripaikka, kaltio tarkoittaa tunturilähdettä. Kenkäheinäpaikat ovat paikkoja, joista haetaan heinää säilöön talvea varten nutukkaiden tai saappaiden lämmikkeeksi. Merkki ihmisestä maisemassa voi myös esimerkiksi vieras puulaji: muutamilla Käsivarren vanhoilla asentopaikoilla kasvaa yksinäisiä mäntyjä koivikon lomassa. Männyn siemenet ovat kulkeutuneet etelästä lasten rakentamisen käpyporojen (vrt. käpylehmä) sisällä. Suotuisassa mikroilmastossa kävyn siemenet ovat itäneet ja kasvaneet maisemaan muis-tomerkeiksi havupuuvyöhykkeelle jutaamisesta.

tietämisen varaan: esimerkiksi poronhoitoon liittyvät lai-dunmaiden reviirit ovat tokkakuntien tiedossa, vaikka niitä ei merkittäisikään maastoon näkyvästi. Reviirien merkitse-mättä jättäminen mahdollistaa joustavan maankäytön: jos jollakin alueella porojen laidunolosuhteet ovat huonot, on laidunmaiden yhdistely mahdollista keskinäisillä sopimuk-silla. Etenkin ennen vanhaan toiseen tokkakuntaan yhdis-tyttiin yleensä sukulaisuussiteiden avulla, mikäli naapu-rissa oli parempi laiduntilanne.20

Tokkakuntien rajat elävät yhä Käsivarressa esimerkiksiporojen pääluvun mukaan: heikentyvien tokkakuntien on pidettävä puoliaan kasvavia tokkakuntia vastaan, jotta lai-dunmaita ei menetettäisi. Näkymättömien reviirirajojen ylläpitäminen vaatii jatkuvaa sosiaalista pelailua. Toisinaan poronomistajien välillä syttyy niin sanottuja porosotia eli riitoja, joiden seurauksena laidunmaiden rajat saattavat muuttua pysyvästi. Rajaselkkaukset saattavat näkyä maas-tossa lopulta fyysisestikin, mikäli poroaitoja rakennetaan tai siirrellään tällaisten riitojen seurauksena.

k u v a 7 0 . w i k i p e d i a .

Ukonkivi Inarijärven Ukonselällä on Suomen kuuluisimpia seitoja.


146

147Ympäristön rakentaminen on identiteettikysymys

Rakennuksetmuovaavatihmisenjayhteisönidentiteettiä

”Muovaamme rakennuksia ja sitten rakennuksemme muovaavat meitä.” – sir winston churchill

Pohdittaessa kysymystä saamelaisalueiden rakentami-sen ja maankäytön periaatteista ajaudutaan monikult-tuurisuuteen liittyvien identiteettikysymysten äärelle. Maankäyttötottumukset, rakentamisen tavat ja arkkiteh-tuurimieltymykset edustavat aina jollain tasolla rakenta-jan identiteettiä ja maailmankuvaa. ”Suunnittelu on val-lankäyttöä”, kuten usein toistettu sanonta kuuluu. Koska Kilpisjärven rakentamisen ja maankäytön ohjauksessa korostuu selvästi enemmistökulttuurin valta-asema, lie-nee paikallaan tarkastella hetki sitä, miten suuri merkitys rakennetulla ympäristöllä lopulta onkaan niin enemmis-töön kuin vähemmistöönkin kuuluvien ihmisten ja yhtei-söjen identiteetille. Historioitsijat Janne Tunturi ja Taina Syrjämaa katsovat,

että länsimaisen ajattelun nykytraditiosta on kadonnut käsi-tys tilan merkityksestä ihmisen toiminnalle. Kirjoittajat viit-taavat muun muassa maantieteilijä Edward Sojan havain-toon, jonka mukaan länsimaisessa historiankirjoituksessa

148


korostetaan nykyisin aikaa paikkojen sijaan. Sojan mukaan nykyaikaisessa historiantutkimuksessa keskitytään hah-mottamaan ensisijaisesti ajallisia kokonaisuuksia ja jatku-moita, tilan jäädessä sivurooliin lähinnä karttoina tai muu-tamina maantieteellisinä faktoina.21

Yhtenä keskeisenä syynä länsimaisen paikkakeskeisyy-den murtumiseen Tunturi ja Syrjämaa pitävät ihmisen liikkumisen irtoamista maisemasta: ”junamatkustaminen mursi aiemmin vallinneen tunteen siitä, että matkustaja kuului siihen tilaan, maisemaan, jonka halki hän oli mat-kaamassa”22. Fyysinen paikka on menettänyt merkitystään samalla kun ihmisen, tavaroiden ja viestinnän liike on nopeutunut ja ajalliset välimatkat maapallolla ovat siten lyhentyneet.Tunturin ja Syrjämaan mukaan tilan käsitteeseen kuu-

luu kiinteästi rajat, jotka rakennetaan erilaisia kulttuurisia tapoja noudattaen. Rajoilla jäsennetään tilaa ja pyritään tekemään se ymmärrettäväksi.23 Tilan jäsentely ilmenee etenkin arkkitehtuurissa. Arkkitehtuurilla tilaa jaetaan ymmärrettävän ja hallittavan kokoisiin ja eri toimintoja mahdollistaviin yksiköihin, kuten huoneisiin, rakennuk-siin, aukioihin tai kaupunkeihin.Tiloilla ja rajoilla luodaan myös käsitys itsestä ja toisista

eli identiteetistäh.Kansallisvaltiot lienevät yleisin esimerkki rajoihin sidotusta identiteetistä: suomalaiskulttuuria edus-tavalla valtiolla on selvät rajat, jotka ilmenevät Suomen rajoina. Kuten suomalaiset, myös saamelaiset pitävät esillä ajatusta näkymättömästä ”kansallisvaltiostaan”, Saamenmaasta. Saamelaisilla on lippu ja itsenäisyyspäi-väkin, mutta Saamenmaan fyysiset rajat ovat jääneet haa-veeksi ympäröivien kansallisvaltioiden puristuksessa. Rajat

h Identiteetti (latinan sanasta idem, ’sama’) määritellään yksilön tai ryhmän käsityksenä itsestään erillisenä, muista erottuvana kokonaisuutena. (Esim. Hauge 2007)

Ym p ä r i s t ö n r a k e n t a m i n e n o n i d e n t i t e e t t i k y s y m y e

149voivatkin olla paitsi näkyviä, myös monimerkityksellisiä ja symbolisia: rajat eivät ole vain seiniä tai linjoja maastossa, vaan ne ilmenevät kulttuurisidonnaisina käytäntöinä ja tapoina kaikkialla yhteiskunnassa24.Kansallisvaltioiden ohella identiteetti rakentuu myös pie-

nempien tilojen, kuten esimerkiksi kotiseudun mukaan. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanit joutuivat rakenta-maan paikkaidentiteettinsä uudelleen muutettuaan koti-seuduiltaan reservaatteihin. Muiden muassa navajojenuusi paikkaidentiteetti perustui 1800-luvulla tapahtuneen pakkosiirron myötä paitsi perinteisiin laidunalueisiin, myös maailmankuvallisiin ja myyttisiin kertomuksiin, joi-den avulla pidettiin yllä yhteyksiä vanhaan kotiseutuun25. Vastaavan huomion teki myös Lukin tutkiessaan Bugrinon nenetsien koti-käsitettä (katso sivu 113).Kilpisjärven seudun rakennuskantaan on piirtynyt vuo-

sien mittaan alueelle eri puolelta Suomea saapuneiden asukkaiden ympäristömieltymykset ja arkkitehtuurimaut. Epäyhtenäiseksi rakentunut kylämaisema kuvastaa paitsi väljää rakentamisen ohjausta, myös asukkaiden moninai-sia taustoja. Yhdelläkään suomalaisperheellä ole suku-juuria lähiseudulla, koska kylä perustettu vasta hiljattain. Osa kylälle asettuneista on muuttanut muualta Lapista, mutta alueelle on saapunut myös ”junantuomia” Etelä- ja Itä-Suomesta asti. Ensimmäiset lapsiperheet metsänvar-tijan perhettä lukuun ottamatta asettuvat asumaan kylälle Kilpisjärven päiväkodin ja koulun perustamisen myötä 1980-luvun alussa. Näihin perheisiin syntyneet, nykyisin noin kolmikymppiset nuoret kuuluvat ensimmäiseen ”suu-reen” koko ikänsä kylällä asuneeseen sukupolveen. Kilpisjärven kylän rakentajien erilaiset identiteetit hei-

jastuvat kylän arkkitehtuuriin. Tsaihkalluoktantien koe-rakentamisalueen kyläraittimaista rakentamista ohjattiin

150


tiukahkolla kaavalla, joka määräsi muun muassa talojen harjakattokulmat ja puna-keltasävytteiset julkisivuvärityk-set. Esikuvaksi on otettu suomalaistalollisten kylät muualla Lapissa. Salmivaaran lomakylän mökeistä useimmat ovat puolestaan norjalaiseen makuun rakennettuja, suhteelli-sen pelkistettyjä hirsimökkejä. Vastaava mökkityyppi on yleinen etenkin Pohjois-Norjassa. Kilpisjärven keskustan talot edustavat sen sijaan lukuisia eri tyylejä: maisemasta löytyy yhdellä silmäyksellä niin Lappi-henkisiä kelohonka-mökkejä ja skandinaavisen modernia valkoista ja mustaa laatikkoarkkitehtuuria kuin majakkaa muistuttava kah-deksankulmainen omakotitalokin. Kylän ilmettä värittävät myös funkishotelli 1950-luvun alusta, Kilpis-Hallin kauppa-huoltoasemarakennus ja epämääräiset norjalaisnaulateltat kylän karavaanarialueilla.Paikkaidentiteettiä ilmennetään myös rakennusten piha-

mailla: muutamat etelästä tullet kyläläiset ovat kokeil-leet puutarhanhoitoa ja perunanviljelyä ilmastossa, jossa luonnostaan viihtyy lähinnä arktisia kasvilajikkeita. Paikkaidentiteettien moninaisuus yhdistettynä leväpe-räiseksikin sanottuun rakentamisen ohjaukseen ovat synnyttäneet Kilpisjärvelle hyvin omintakeisen rakenne-tun ympäristön. Epäyhtenäisyydestäänkin huolimatta se on silti nuorempien kyläläisten omakseen tunnistama synnyinmaisema.Ympäristöpsykologit pitävät ihmisen kotimaisemaa ja lähi-

ympäristöä identiteettiä keskeisesti muokkaavina tekijöinä. Paikka on tärkeä perusta itsetuntemukselle – se edustaa esi-merkiksi jatkuvuutta ja sen kautta erottaudutaan suurem-masta joukosta. Paikan merkitys on myös siinä, että useat muistot ankkuroituvat mielessä nimenomaan fyysisiin paikkoihin26. Tämän voi huomata miettimällä itselle mer-kityksellisiä paikkoja: niihin liittyy usein tärkeitä muistoja

Ym p ä r i s t ö n r a k e n t a m i n e n o n i d e n t i t e e t t i k y s y m y s

151ja tunnelmia. ”Tuolla minä istuin, tuolla me tapasimme, tuolta suunnasta hän tuli...” saattaa joku muistella omaa ensikohtaamistaan tärkeän ihmisen kanssa. Silti paikka itsessään ei ole merkittävä, vaan merkittävämpiä ovat paik-kaanliitetytmuistotsosiaalisistatapahtumista. Esimerkiksi itärajan taakse jääneeseen Karjalaan ei palata kerta kerran jälkeen niinkään vanhojen rakennusten tai umpeen kas-vaneiden raunioiden kuin niihin liittyvien elämäntarinoi-den mieleen palauttamisen ja edelleen kertomisen vuoksi. Psykologian professori Carl-Friedrich Graumann on puke-nut asian sanoiksi seuraavalla tavalla: ”There is no social identity which is not also place-related.”27

Koska jokaisen ihmisen ja yhteisön sosiaalinen identi-teetti perustuu osin paikkoihin, herättää kysymys rakenne-tun ympäristön purkamisesta tai uudelleenrakentamisesta usein voimakkaita tunteita. Rakennusten purun tai tyh-jän joutomaan rakentamisen myötä ihmiset ovat vaarassa menettää paikkoja, joihin heidän persoonansa on ankku-roitunut henkilökohtaisten kokemusten kautta. Paikan mukana ihminen menettää mahdollisuuden palata muis-toihinsa. Lisäksi paikkojen mukana saattaa kadota myös yhteisön kohtaamispaikkoja. Esimerkiksi Kilpisjärven lentosataman alta purettujen turvekammien mukana ei kadonnut niinkään saamelaista rakennushistoriaa, kuin paikallisten poromiesten tila, jossa kohdattiin työn lomassa ja vaihdettiin kuulumisia yhteisen tulen äärellä.Arkkitehti Helmi Kajasteen Tapiolan kirkkoa käsitte-

levässä dokumentissa28 vanha eläkeläismummu astuu betonisia kuutioita rakastavan arkkitehtikunnan varpaille tokaistessaan haastattelijalle, että ”me käymme täällä Kristuksen takia – ei näillä seinillä ole meille merkitystä.” Samaan päätyy Juhani Pallasmaakin väittäessään arkkiteh-tuurin vaikuttavan ihmiseen etupäässä verbien kielellä:

152


Nähdäkseni rakennetusta muodosta ja tilasta syntyvät tunteet ovat peräisin ihmisen ja tilan välisestä koh-taamisesta. Tunnevaikutus liittyy toimintaan, ei objektiin eikä visuaaliseen tai muodolliseen tekijään. Arkkitehtuurin fenomenologia on verbien eikä tan-tiivien kieltä. Voimakkaimmat tunteet herättää talon lähestyminen (ei talon julkisivu), astuminen (ei ovi), ikkunasta katsominen (ei ikkuna) tai takan tai pöydän ympärille kerääntyminen.29

Luultavasti pisimmälle koskaan viety empiirinen tut-kimus paikan pysyvyyden ja identiteetin suhteesta on Gerda Spellerin työryhmän tekemä haastattelututkimus30. Tutkimuksessa seurattiin monen vuoden ajan Britanniassa sijaitsevan satavuotiaan kaivoskylän siirtämisen vaikutuk-sia kyläyhteisön sosiaalisiin rakenteisiin.Arkwrightin kaivoskylä jouduttiin siirtämään 1990-luvun

alussa kylän silloiselta paikaltaan muutaman kilometrin verran syrjään. Syynä koko kylää kohdanneelle muutolle oli läheisestä hiilikaivoksesta vuotaneen metaanin aiheuttama räjähdysvaara. Osa rakennuksista siirrettiin sellaisinaan uuteen kylään, kun toiset päädyttiin rakentamaan kokonaan uudelleen. Vanha kylä suljettiin ja purettiin maan tasalle uuden kylän valmistumisen jälkeen. Harvinaislaatuinen tilaisuus avasi Spellerin työryhmälle mahdollisuuden tut-kia kylän siirtämisestä johtuneita muutoksia yksittäisten ihmisten ja kaivosyhteisön sosiaalisessa identiteetissä.Arkwright tyhjennettiin ennen kylän lopullista purka-

mista. Ihmiset kokivat kylän edustavan vielä tyhjänäkin jatkuvuutta: rakennukset tarjosivat konkreettisia kiintopis-teitä muistoille. Artikkelissa siteerattu Melinda J. Milligan ehdottaa, että samoin kuin ihmiset voivat auttaa toisiaan

Ym p ä r i s t ö n r a k e n t a m i n e n o n i d e n t i t e e t t i k y s y m y e

153muistamaan, niin voivat myös paikat ja tilat: ne todistavat, että jokin asia todella tapahtui.Pian sulkemisen jälkeen kylä purettiin. Ihmiset olivat toi-

voneet, että edes joitakin osia vanhasta kylästä olisi sääs-tetty muistuttamaan perinteikkään kaivoskylän historiasta. Esimerkiksi vanhaa koulua ehdotettiin tällaiseksi muisto-merkiksi, koska lähes kaikki kylän asukkaat olivat viettä-neet siellä suuren osan nuoruuttaan. Eräs kyläläinen, Jackie nimeltään, olikin järkyttynyt kuultuaan oman talonsa lopul-lisesta purkutuomiosta:

I feel sad about that really because it is the only house I ever had apart from living with my parents. ... it’s the only little piece of England that was ever mine ... most of the alterations are our own work and to see all that flattened by bulldozers will be sad. ... When you sell a house and move on, that house is still there, you can always drive past it. In this situation it is going to be completely erased.31

Tutkijat huomasivat yhteen hitsautuneessa kaivosyhteisössä selvän muutoksen uuteen kylään muuton jälkeen: ihmiset, jotka olivat ennen olleet välittömiä ja pitäneet hyvää huolta toisistaan, olivat vetäytyneet uudessa kylässä omiin kam-mioihinsa. Uutta Arkwright Townia pidettiin ”aavekaupun-kina”: ihmiset eivät liikuneet ulkona samalla tavalla kuin vanhassa kylässä. Monet tavat ja rituaalit, eli oleskelu tie-tyissä tutuissa paikoissa, katosi paikkojen mukana. Ihmiset kokivat, että vanhassa Arkwrightissa vahvana vaikuttanut yhteisöllisyys ei näkynyt uudessa ympäristössä. Eräs haas-tatelluista, Tom, heräsi havaitsemaan tapahtuneen muutok-sen vuoden perinteisen juhlan aikaan: ”it’s not the commu-nity that is was, ... not as we used to know it. It’s like a, well,

154


really modern village, if anything. ... Like this Christmas, it just wasn’t, it didn’t seem the same, it definitely wasn’t the same.”32

Tuttujen paikkojen katoamisen myötä katosivat yhteisön satavuotiset pelisäännöt ja tavat. Vapautuminen vanhan yhteisön koossapitävistä säännöistä käynnistikin selvästi individualistisen ajan kylällä. Ne arkwrightilaiset, joille vanha kyläyhteisö oli ollut erityisen merkityksellinen, surivat uuteen kylään muuttoa. Toiset olivat puolestaan hyvinkin tyytyväisiä, koska saivat näin karistettua ”vuosien aikana kertyneen tauhkan harteiltaan”. Heille muutto mer-kitsi uutta alkua.33

i

Myös Lapissa on tapahtunut 1970-luvulla kokonaisen kylän katoaminen kartalta. Lokan ja Porttipahdan tekojär-vien rakentamisen seurauksena alueen yli 600 saamelaista ja suomalaista asukasta joutuivat lähtemään ”allaspakolai-siksi” yhteisen edun nimissä rakennettujen vesialtaiden tieltä. Ihmisten kotiseudun hävittämisen psykologisia vaiku-tuksia ei taidettu pohtia tuolloin, mutta sittemmin kiinnos-tus kotiseutunsa vesimassojen alle menettäneiden ihmisten kokemuksia kohtaan on kasvanut. Tenho Raasakan doku-mentissa Hukutettu maa entinen Korvasen kylän asukki Olavi kokee menetyksen raskaana vielä vuosien jälkeen ja toteaa, ettei halua enää mennä vanhalle kotiseudulleen – eikä oikein ”kahtoa sinnepäinkään”34. Aiheesta on val-mistunut hiljattain tutkimus, jossa Vuoksen allashanketta

i Kaivoskaupungin siirtäminen ja uudelleenrakentaminen on tällä hetkellä erittäin ajankoh-tainen aihe Ruotsin Kiirunassa. Noin 20 000 asukkaan kaupungin on väistyttävä maan-alaisen rautamalmilouhoksen tieltä lähivuosina. Kiirunan uusi keskusta nousee kolmen kilometrin päähän Tolluvaaraan. (Katso esim. Yle 15.9.2014,) Uuden Kiirunan siirtoon osallistuu useita ruotsalaisia eturivin arkkitehtitoimistoja. Suunnittelussa vuodesta 2012 asti mukana ollut White Arkitekter on julkaissut kiinnos-tavan tietoiskun aiheesta internet-sivuillaan (White Arkitekter 2015). Esittelyvideossa arkkitehdit näkevät suurimpina siirtoon liittyvinä haasteina yksilöiden ja kaupungin identiteetin ja sosiaalisten verkostojen jatkuvuuden turvaamisen.


155

k u v a 7 1 . m i c h a e l p a t t e r s o n 2 0 0 6 .

Uusi Arkwright Town lähellä Sheffieldia Keski-Englannissa.

k u v a 7 2 . w h i t e a r k i t e k t e r & g h i l a r d i h e l l s t e n a r k i t e k t e r .

Uuden Kiirunan keskustorin luonnossuunnitelma. Nykyisen kaupungintalon torni on siirretty suunnitelmassa uuden kaupungintalon hallitsemalle aukiolle.

156


nimitetään jopa ”kulttuuriseksi kansanmurhaksi” (’cultural genocide’). Tutkimuksessa vieritetään hankkeen vastuulle muun muassa paikallisten kieli- ja kulttuuriverkostojen repeytyminen, alkoholinkäytön lisääntyminen ja jopa yksit-täiset itsemurhatapaukset.35 Yksi Vuoksen alueen merkittä-vimmistä elinkeinoista, poronhoito, hävisi lähes kokonaan laidunmaiden jäätyä vesialtaiden alle. Tilalle tuli pian tosin uusi luontaiselinkeino – ammattikalastus.Uhka vähemmistökansojen ympäristömuutoksille ei tule

suinkaan aina ulkoa päin. Myös kulttuurin sisäinen kehi-tys aiheuttaa muutoksia ihmisen kotimaisemaan. Yksi esi-merkki tällaisesta on Kova-Labban siidan muutto erämaasta tien varteen. Siidan kesäkylät jäivät yhä maisemaan ja nii-den käyttöä poronhoidon tukikohtina on jatkettu erämaasta siirtymisen jälkeenkin, mutta siitä huolimatta muutto tar-koitti uuden lähiseudun omaksumista osaksi porosaame-laista paikkaidentiteettiä. Nomadikulttuurien ja paikoilleen asettautuneiden kulttuurien välisiä suhteita tutkinut antro-pologi Anatoly Khazanov toteaa kirjassaan NomadsandtheOutsideWorld36, että nomadiyhteisöjen sedentarisoitumi-nen (eli paikoilleen asettuminen, ts. taloihin muuttaminen) johtaa yleensä koko yhteisöä perustuksiaan myöten järkyt-täviin identiteettikriiseihin. Nomadisen elämäntavan päät-tyminen merkitsee liikkeeseen tottuneille paimentolaisille Khazanovin mukaan niin totutun ajatusmaailman, tapa-kulttuurin ja perinteisten arvojen, kuin koko elämänpiirin totaalista muutosta: ”sedentarization means that stereoty-pes of thinking, behaviour a traditional system of values and a traditional way of life must be broken.”37

Vaikka muualta maailmasta tunnetaankin lukuisia esi-merkkejä reservaatteihin suljettujen intiaanien tai ker-rostaloihin siirrettyjen inuiittien identiteettiongelmista, ei Suomen saamelaisten asuinkuvassa tapahtuneiden


157muutosten psykologisia vaikutuksia ei ole tutkittu. Tämän vuoksi aiheesta ei voi esittää muuta kuin hataria arvailuita. Esimerkiksi perinteisten saamelaisalueiden poikkeuk-sellisen korkea alkoholinkulutus38 saattaa olla seurausta horjuvan paikkaidentiteetin lääkitsemisestä kotikonstein, mutta tästä ei ole varsinaista näyttöä. Se selvisi kuitenkin Käsivarren porosaamelaisiin tutustuessani, että nomadi-aikoja muistellaan yhä kaiholla ja perinteistä elämäntapaa vaalitaan sellaisilla elämän osa-alueilla, missä se on vielä mahdollista. Yksi mainitsemisen arvoinen esimerkki voisi olla vanhempien saamelaisten tapa asua kesäisin laavuissa talojensa pihoilla. Laavu on ollut monelle vanhemmalle porosaamelaiselle synnyinkoti. Sisätiloissa ollessaan saate-taan puolestaan viettää pitkiäkin aikoja takkatulen ääressä lattialla polvi-istunnassa. Tämä tapa on istuma-asentoaan myöten sama, jota yhä noudatetaan monissa pohjoisissa paimentolaiskulttuureissa kokoonnuttaessa palavan tulen ympärille laavuihin tai jurttiin. Muutos nomadistisesta sedentaariseen asumiskulttuu-

riin ei ole tapahtunut Käsivarressa onneksi kerralla, vaan useamman sukupolven aikana. Esimerkiksi Kova-Labban siidassa Oula Valkeapään isovanhemmat olivat jutaavia nomadipaimentolaisia ja vanhemmat kasvoivat kesäkylissä, joskin kouluaikansa he viettivät Karesuvannossa. Oula itse kuuluu ensimmäiseen sukupolveen, joka on asunut koko ikänsä talossa. Kulttuurin läpikäymä raju ja nopea muutos näkyy silti hänenkin identiteetissään esimerkiksi kipui-luna, joka liittyi oman talon rakentamiseen.Khazanov vetää selvän rajan nomadisen ja sedentaarisen

identiteetin välille: taloissa asuminen edustaa täydellistä, ehdotonta ja äärimmäistä vastakohtaa liikkeeseen perustu-valle elämäntavalle. Antropologin mukaan paikoilleen aset-tumisen vierastaminen on keskeisimpiä piirteitä kaikkia

158


nomadikansoja yhdistävässä ideologiassa.39 Tässä jännite-kentässä Oulakin joutui rakentamaan talonsa suvun van-halle paimentopaikalle.

Arkkitehtuurijaidentiteetti

Arkkitehtina, teoreetikkona ja opettajanakin kunnostautu-nut Chris Abel käy esseemäisessä artikkelissaan ArchitectureasIdentity40 läpi kirjallisuutta, joka käsittelee arkkitehtuu-rin ja identiteetin välistä suhdetta. Monet Abelin lainaamat kirjoittajat lähestyvät aihetta erityisesti kodin ja asumisen (’dwelling’) suunnasta. Esimerkiksi Anatol Rapaportj on argumentoinut ”avoimeksi jäävän” asuinrakentamisen (’open-ended-design in housing’) puolesta, mikä tarkoittaa käytännössä avointa plaania, jonka asukas voi itse täyden-tää omaan persoonaansa ja elämäntapoihinsa mukautuvilla tilaratkaisuilla. (Tunnetuin sovellutus avoimen plaanin asuntorakentamisesta lienee Suomessakin viime vuosina pinnalle noussut loft-rakentaminen, jossa asukas hankkii itselleen esimerkiksi raakatilan märkähuoneineen ja täy-dentää pohjaratkaisut omien mieltymystensä mukaisiksi.) John Turnerin mukaan ihmisen kontrolli omaan elinym-päristöönsä palautuu ja sen myötä myös mahdollisuus tilalliseen itseilmaisuun tilassa, joka on itse rakennettu. Asukkaan hallitsema pohjaratkaisu voi ilmentää elämän-tilannetta ja persoonallisia asuintottumuksia paremmin kuin asuntotuotannossa yleisesti käytetyt universaalit tyyppiratkaisut.

j Anatol Rapoport (1911–2007), jonka artikkeliin The personal element in housing: an argu-ment for open-ended design (1968) Abel viittaa, on venäläissyntyinen matemaatikko ja psy-kologi. Anatol Rapoportia ei tule sekoittaa tässä yhteydessä Amos Rapoportiin (s. 1929), joka on puolestaan puolalaissyntyinen arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun professori. Molemmat Rapoportit ovat julkaisseet tunnettuja arkkitehtuuria käsitteleviä artikkeleita.


159Abel nostaa esille myös GeniusLoci-TowarsPhenomenologyin Architecture -klassikkokirjan tekijän, norjalaisen Christian Norberg-Schulzin, jonka heideggerilaisessa ark-kitehtuuriajattelussa on syvä yhteys paikan ja ihmisen välillä. Norberg-Schulzin mukaan ihminen tunnistaa koti-paikkansa erityiset luonteenpiirteet ja elää, asuu ja rakentaa niihin juurtuen:

The basic act of architecture is therefore to under-stand the ”vocation” [’kutsumus’, ’elämäntehtävä’] of the place. In this way we protect the earth and become ourselves part of a comprehensive totality. What is advocated here is not some kind of environ-mental determinism. We only recognize that man is an integral part of the environment, and that it can only lead to human alienation and environmental dis-ruption if he forgets that. To belong to a place means to have an existential foothold, in a concrete everyday sense.41

Edellistä Norberg-Schulzin ajatusta voisi erehtyä pitämään kuvauksena muinaisten nomadisaamelaisten ja heidän arkkitehtuurinsa suhteesta ympäröivään maisemaan. Porosaamelaiset oppivat tuntemaan Käsivarren tunturi-maiseman luonteen ja sopeuttivat elintapansa, elinkei-nonsa ja rakentamisensa siihen vuosisatojen kuluessa. Suurtunturiseudun genius locin eli paikan hengen– jota voitaisiin kutsua myös saamelaisilta lainatuilla nimillä Äiti ja Maa – kuunteleminen, ymmärtäminen ja sen kanssa ystävyyssuhteessa eläminen on edellyttänyt ihmisen juur-tumista osaksi maisemaa. Ajattelen Norberg-Schulzin mai-nitseman ”maiseman kutsumuksen” tarkoittavan sitä, että maisema pyrkii aina tarjoamaan ihmiselle mahdollisuuden

160


asumiseen, vaikka ympäristö olisi kuinka karua ja niukkaa. Kyse on vain siitä, että vastaako ihminen tähän kutsuun.Arkkitehtuurin suhde paikan henkeen ja paikalliskult-

tuureihin on jakanut arkkitehteja 1900-luvulla kahteen koulukuntaan. Suomessa erityisesti Reima Pietilään hen-kilöitynyt regionalismi painotti arkkitehtuurin paikkasidon-naisuutta, kun taas useat eturivit modernistit, kuten Kirmo Mikkola ja Erkki Kairamo, puhuivat universaalin arkki-tehtuurin puolesta. Kyseessä on ideologinen kahtiajako ammattikunnan sisällä: onko ihminen niin universaali olento, että sama arkkitehtuuri ja samat tilaratkaisut sopi-vat kaikille, vai pitäisikö arkkitehtuurin olla paikkakohtaista ja pyrkiä ilmaisemaan kunkin paikalliskulttuurin ja -maise-man ominaispiirteitä?Samaa keskustelua olisi syytä käydä myös monien alkupe-

räiskansojen kotiseuduilla. Suomalaisiin tyyppipiirustuk-siin perustuvat Enontekiön porotilat ovat yhtä kaukana saa-melaisten perinteisistä asumistottumuksista kuin Pietilä aikansa yltiömodernisteista. Mutta vielä porosaamelaisia-kin ikävämmin kävi esimerkiksi inuiiteille, jotka siirrettiin rannikon eskimokylistä Grönlannin pääkaupungin Nuukin surullisenkuuluisaan kerrostaloon BlokP:hen 1960-luvulla. Perinteisen elämäntavan loppuminen yhdessä tanskalaisen tyyppiarkkitehtuurin kanssa aiheutti inuiiteille perinpoh-jaisen kulttuurishokin: Blok P:n sanotaan olleen rakennus, jossa tehtiin eniten itsemurhia maailmassa asuinneliömet-riä kohdenk. Kyseenalaisella ennätyksellään maailmanmai-neeseen noussut betonikolossi purettiin Tanskan valtion toimesta vuonna 2012.

k The Independent lehden artikkeli Modern plague ravages urban Eskimos vuodelta 1998 kuvaa inuiittien elämää Blok P:ssa sieluttomaksi lohduttomaksi: ”A controversial Danish experiment in the early 1960’s closed many outlying villages and primitive settlements and forced thousands of people into Nuuk. Many ended up in ’Blok P’ a soulless high-rise housing development. Unable to cope with the psychological switch from a hunting, fishing, bartering existence to the cramped conditions of flat-dwelling and wage-earning shift work in the fish factories or social welfare, they turned to alcohol and other forms of escape.” (The Independent 1998)


161

Miksisaamelaiskulttuurinpitäisisäilyäjanäkyä?

Kuten edellä esitellyistä tutkimuksista ja esimerkeistä havaitaan, vaikuttaa paikka, rakentaminen ja ympäristö ihmisen identiteetin muotoutumiseen aivan keskeisesti. Näin voidaan sanoa siitäkin huolimatta, että ilmiöt ja käsit-teet ovat niin laajoja, että aiheen tieteellinen tutkiminen on haasteellista ja vasta lapsenkengissä.l Toivon herätelleeni lukijassa silti uusia ajatuksia liittyen ympäristön ja raken-tamisen voimakkaaseen kulttuurisidonnaisuuteen. Erot paikallisissa ajattelutavoissa ja asumustottumuksissa tulisi

l Ympäristön ja ihmisen vuorovaikutusta tutkiva ympäristöpsykologia on alkanut muotou-tua omaksi tieteenalakseen vasta 1950-luvun lopulla (Aura, Horelli & Korpela 1997, 10).

k u v a 7 3 . w i k i p e d i a .

Blok P oli Grönlannin suurin yksittäinen asuinrakennus. Inuiiteille 1960-luvulla rakennetussa talossa oli 320 asuntoa. Talossa asui noin 1% Grönlannin koko väestöstä. Yli 200 metriä pitkä kerrostalokolossi purettiin vuonna 2012.

162


huomioida nykyistä paremmin saamelaisalueiden rakenta-mista ja maankäyttöä koskevassa suunnittelussa.Kilpisjärven kylän rakentamisen tulevaisuus ei ole ollut

porosaamelaisten eikä aina edes kyläläisten itsensäkään käsissä. Molemmat tahot kokevat, ettei heidän mielipi-dettään kuunnella alueen maankäytöstä päätettäessä. Silti porosaamelaiskulttuurin kärsimät tappiot ovat nähdäkseni monin verroin suuremmat kuin paikallisen suomalaiskult-tuurin, joka on ainakin toistaiseksi onnistunut vaikutta-maan sitä koskevaan päätöksentekoon tehokkaasti (katso esim. vaikuttaminen kansallispuistokeskusteluun, sivu 92).Saamelaiskulttuurin olisikin kehitettävä itselleen pian sel-

lainen vaikuttamisen strategia, jolla se olisi kykenevä suo-jelemaan sille itselleen ominaisia tapoja ja toimintamalleja pohjoismaisen yhtenäiskulttuurin vallatessa jalansijaa mai-semasta yhä näkyvämmin. Tässä strategiassa näen arkki-tehtuurin roolin ratkaisevana. Jos saamelainen rakentami-nen ei tulevaisuudessa eroa länsimaisesta rakentamisesta mitenkään, on kulttuuri menettänyt lopullisesti vallan oman fyysisen tilansa määrittämiseen. Saamelaisarkkitehtuuri on perustunut Käsivarressa perinteisesti joustavuudelle, tila-päisyydelle ja näkymättömyydelle. Tämä tie on kuitenkin kuljettu loppuun, sillä tyhjä maisema täyttyy rakennuksilla sitä mukaa, kun valtakulttuurin kiinnostus aluetta kohtaan kasvaa entisestäänm.Ennen saamelaiseen arkkitehtuuristrategiaan siirtymistä

on syytä kysyä yksi keskeinen kysymys: miksi saamelais-kulttuurin ylipäätään pitäisi säilyä elinvoimaisena globaa-lissa maailmassa? Eikö niin valtiolla kuin arkkitehdeillakin

m Valtiollinen ja kansainvälinen kiinnostus arktisia alueita kohtaan on voimakkaassa nou-sussa. Ilmastonmuutoksesta johtuva jään sulaminen ja merialueiden vapautuminen tulee lisäämään alueen taloudellista ja liikenteellistä käyttö tulevaisuudessa huomattavasti. (Suomen arktinen strategia 2013, 7–14.)


163olisi helpompaa, jos saamelaiset luopuisivat omasta kult-tuuristaan, sulautuisivat suomalaiseen väestöön ja omak-suisivat universaalit asuintottumukset ja nykyaikaiset elin-keinot? National Geographin 20 vuotta maailmaa kiertänyt alkuperäiskansojen valokuvaaja Wade Davis pohtii samaa kysymystä videoluennossaan42 vuodelta 2003. Hän kertoo yleisölleen, että maailmassa tällä hetkellä puhutuista noin 6000 kielestä yksi sammuu joka toinen viikko. Tämän jäl-keen Davis esittää amerikkalaista yleisöään kohti käyvän ehdotuksen:

Maailmassa kuolee kieli joka toinen viikko. Nyt jotkut teistä sanovat: eikö se ole hyvä? Vastaan siihen: ’hieno, valitaan yksi yhteinen kieli. Olisiko se yoruba? Tai kantoni? Tai kogi?’43

Aluksi järkevältä kuulostava ehdotus yhtenäiskieleen siir-tymisestä muuttuu vastenmieliseksi silloin, kun kuulija on vaarassa menettää oman äidinkielensä. Sama pätee käsit-tääkseni myös arkkitehtuuriin: jos oma kotiympäristöni noudattaisi jatkossa tsugalulaista tai hololaista arkkitehtuu-rikäsitystä, olisin vaarassa menettää kotiympäristöni, joka puhuu kanssani ”arkkitehtonista äidinkieltä”n.

n Esim. Kaj Nyman (1998) käsittelee arkkitehtuuria kielenä. Kirjoittaja toteaa viitteessä 1 sivulla 8 seuraavaa: ”Kaikkinainen ihmisten välinen kanssakäyminen, joka toimii joiden-kin tiettyjen sääntöjen mukaisesti muodostettujen merkkien järjestelmän avulla, voidaan määritellä kieleksi.” Esimerkiksi ovi voidaan nähdä Nymanin ajatusta mukaillen merkkinä: se on paitsi fyysi-nen aukko, jonka läpi siirrytään tilasta toiseen, myös merkki tilasta toiseen siirtymiselle. Ihminen ymmärtää oven merkityksen intuitiivisesti. Vieraassa kulttuurissa tilan merkkikieli voi olla erilaista. Tällöin sitä luetaan väärin. Esimerkiksi tästä käy saamelaisten laavu, joka jakautuu useisiin eri ”tiloihin”, joita kulttuuria tuntematon ei hahmota (katso kuva sivulla 115) ja saattaa siksi toimia tilassa väärin tai epäkohteliaasti. Vastaavasti laavussa koko ikänsä asuneelle ihmiselle modernin asunnon eri huoneet voivat olla täysin vieraita käsitteitä, eivätkä näin noudata asujan omaa arkkitehtonista äidinkieltä.

164


Kulttuurin sammumista voidaan lähestyä myös valta-kulttuurin suunnasta. Saamelaiskulttuurin näkyminen Kilpisjärven maisemassa ei olisi vain porosaamelaisten etujen mukaista, vaan se edesauttaisi myös matkailukylän hyvinvointia. Saamelaisuus on turisteja kiinnostava eksoot-tinen paikalliskulttuuri, jota mainostetaan esimerkiksi kansainvälisille matkailijoille suunnatuissa markkinointi-materiaaleissa. Kilpisjärvellä tapaamani itävaltalaiset bio-taiteilijat, jotka eivät olleet käyneet seudulla aiemmin, luu-livatkin saapuvansa ennakkotietojensa perusteella pieneen saamelaiskaupunkiin44. He tyrmistyivät huomatessaan saa-melaiskulttuurin puuttuvan kyläkuvasta.Kilpisjärvi 2020 -kehittämissuunnitelmankin mukaan

olisi suotavaa, että saamelaiskulttuuria pidettäisiin enem-män esillä ja arvostettaisiin myös Enontekiön kunnan taholta korkeammalle. Selvityksen mukaan saamelaistai-teen, -käsitöiden, porojen ja poronhoidon erikoisuuksien kannattaisi olla näkyvästi esillä.45 ”Poroelinkeinon ja saa-melaisuuden näkyminen kylällä” onkin kirjattu kunnan tilaaman kehittämissuunnitelman yhteenvetoon yhdeksi kyläkuvan kehittämisen kahdeksasta päätavoitteesta46.Paikalliskulttuureilla on ihmiskunnan tulevaisuuden kan-

nalta turistien viihdyttämistä suurempikin rooli. Monen luonnonkansan hallussa on poikkeuksellista tietoa ja osaa-mista, joka on mahdollistanut pitkään jatkuneen ja ekologi-sesti kestävän asumisen kulttuurin omassa luonnonympä-ristössä. YK:n IndigenousIssues -forumin raportin mukaan alkuperäiskansojen suhde maahan ja luonnonresursseihin on ainutlaatuinen: ”Indigenous peoples are the holders of unique languages, knowledge systems and beliefs and pos-sess invaluable knowledge of practices for the sustainable management of natural resources. They have a special rela-tion to and use of their traditional land.”47


165Saamelaisten juurevasta luontosuhteesta ja sopeutumis-kyvystä pohjoisiin olosuhteisiin voi löytyä ratkaisevat vih-jeet arktisten alueiden menestyksekkääseen tulevaisuuden kehittämiseen. Poikkeuksellisen hienovaraiseen rakenta-miseen ja maanmuokkaukseen perustuva traditio näyttää muulle valtakulttuurille esimerkkiä ekologisesti kestävästä tavasta elää pohjoisilla erämaa-alueilla. Davisin mukaan paikalliskulttuurien säilymisessä onkin kyse innovaatioky-vystä – ja lopulta ihmiskunnan tulevaisuudesta:

Kulttuurin ja kansojen tehtävä on muistuttaa siitä, kuinka rikas ihmisen mielikuvitus ja luovuus on. Ajatuksemme kapenevat. (---) Antropologian perus-totuus on, että tarvitsemme kaikkia kulttuureja, jotta löydämme todella monikulttuurisen tavan elää. Maailman kaikkien kansojen viisaus yhdessä auttaa meitä selviämään.48

166

O s a I V – M i l l a i n e n j ä l k i s a a m e l a i s i s t a v o i s i j ä ä d ä m a i s e m a a n ?

IV Millainen jälki saamelaisista voisi jäädä maisemaan?

167Saamelaisen rakentamisen mahdolliset kehityssuunnat

Saamelaisensuhteenrakentamiseenonuudistuttava

Edellisessä osassa kävin läpi Käsivarren maisemassa tapah-tuneita kulttuurien yhteentörmäyksiä, joissa porosaamelai-set ovat jääneet lähes poikkeuksetta altavastaajiksi. Luvun lopulla esitin ajatuksen, jonka mukaan saamelaiskulttuurin olisi kehitettävä tietoinen arkkitehtuuristrategia voidakseen puolustaakseen omaa ympäristökäsitystään saamelaisalu-eilla nykyistä vahvemmin. Tässä osassa kartoitan strategian rakennuspalikoita saamelaiskulttuuria edustavien arkki-tehtuurikohteiden ja aihetta sivuavien teoreettisten kirjoi-telmien pohjalta.Vuosisatojen kuluessa pohjoiset valtakulttuurit ovat

ohjanneet saamelaisalueiden rakentumista ja antaneet vaikutteita saamelaisten rakentamistapoihin enenevässä määrin. Muutokset saamelaisten perinteisissä asumis- ja elintavoissa ovat johtaneet monin paikoin saamelaisten sulautumiseen osaksi valtaväestöä. Näin tapahtui esimer-kiksi Ruotsissa ja Suomessa metsäsaamelaisille1. Osaltaan kehityksessä on ollut kyse valtioiden harjoittamasta tietoi-sesta aluepolitiikasta, osaltaan saamelaisten itsensä terve-tulleiksi toivottamien vaikutteiden omaksumisesta osaksi saamelaiskulttuuria. Valtiojohtoinen vaikuttaminen saa-melaiseen asumiskuvaan on näkynyt 1900-luvulla rajui-ten Venäjällä Kuolan niemimaalla, jossa aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen merkittävä kolttasaamelaisten

168


uudelleensijoittaminen tyyppitaloihin ja kokonaisiin kylä-keskuksiin2. Maltillisinta muutos on ollut puolestaan Pohjoismaiden kaukaisilla tunturialueilla, kuten juuri Käsivarren Lapissa.Rakentaminen ja asutuspolitiikka ovat ihmisen elinolo-

suhteita ylhäältä ohjaavia tekijöitä, joita voidaan käyttää joko kitkemään tai vastaavasti vahvistamaan kulttuurien omaleimaisia piirteitä. Vaikka valtiovallat voidaankin nähdä saamelaisalueiden rakentamisen tulevaisuuden määrittelyssä keskeisessä roolissa3, tulisi myös saamelais-ten itsensä tiedostaa asemansa dialogin yhtenä osapuo-lena. Saamelaiskulttuurin piirissä herättiin 1970-luvulla vaalimaan ja uudistamaan suhdetta esimerkiksi saamelai-seen musiikkiin, pukeutumiseen, kieliin, kuvataiteisiin ja

k u v a 7 4 . i s 1 9 9 3 / p e n n a n e n 2 0 0 0 b .

Kuolan niemimaan kolttasaamelaisia asutettiin neuvostoaikana moderneihin kyliin ja kaupunkeihin. Krasnosheljen kylän kartta ilmentää keskusjohtoista kyläarkkitehtuuria.

S a a m e l a i s e n r a k e n t a m i s e n m a h d o l l i s e t k e h i t y s s u u n n a t

169vähemmistöpolitiikkaan. Arkkitehtuuri on jäänyt poikkeuk-sellisen vähäiselle huomiolle saamelaiskulttuurista puhut-taessa. Useilla kulttuurin ja yhteiskunnallisen vaikuttami-sen aloilla saamelaisidentiteetti on vahvistunut ja hakenut nykyaikaista ilmaisuvoimaansa valtakulttuurin kainalossa, mutta rakentamisen ja maankäytön kehittymistä ohjataan yhä lähes yksinomaan saamelaiskulttuurin ulkopuolelta. Tässä osassa tarkastelen ensinnäkin sitä, miten nykyai-

kaista saamelaisidentiteettiä on pyritty ilmaisemaan raken-tamisessa. Esittelen muutamia viimeaikaisia saamelais-kulttuuria edustavia arkkitehtuurikohteita Suomessa ja Norjassa. Toisekseen olen kiinnostunut siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden saamelainen arkkitehtuuri voisi olla – eli millainen jälki saamelaiskulttuurista voisi jäädä huomisen maisemaan. Tarkastelen aihetta tutustumalla pohjoismais-ten saamelaisarkkitehtien esittämiin ajatuksiin oman kult-tuurinsa arkkitehtuurin nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.

Neljätapaakohdatavaltakulttuuri

Kun kaksi kulttuuria kohtaa, reagoivat ihmiset toisen kult-tuurin mukanaan tuomiin muutoksiin. Tätä kutsutaan eri tieteenalojen piirissä akkulturaatioprosessiksi eli kulttuurin-muutosprosessiksi4. Sosiologit ovat tarkastelleet akkulturoi-tumista perinteisesti nelikentällä (’The Fourfold Theory’), jossa kulttuurinmuutokselle alttiimpi vähemmistökult-tuuri voi joko torjua sekä oman että enemmistökulttuurin (marginalisaatio), korostaa omaa kulttuuriaan (separaatio) tai sopeutua uuteen vallitsevaan kulttuuriin, korostaen samalla omia kulttuurisia erityispiirteitään (integraatio)5. Neljäs vaihtoehto on vähemmistökulttuurin katoaminen kokonaan (assimiloituminen).

170


Lumme kuvaa pro gradussaan akkulturoitumisen malleja seuraavalla tavalla:

Assimilaatio eli sulautuminen vieraaseen kulttuuriin tapahtuu hylkäämällä oma kulttuuri ja omaksumalla valtakulttuuri sen tilalle. Etenkin nuoret ovat alttiita tällaiselle asenteelle. Oman kulttuurin hallinta ja sopeutuminen vaikeutuu. (---) Marginalisaatio eli vieraantuminen on kyseessä silloin, kun oma kulttuuri torjutaan, mutta ei myöskään haluta omaksua enemmistökulttuurin tapoja. Tällöin jäsen putoaa kahden kulttuurin väliin, jolloin hän ei hyväksy kumpaakaan kulttuuria. Separaatiossa eli eristäytymisessä vähemmistön edus-taja korostaa omaa kulttuuriaan ja vetäytyy kokonaan kanssakäymisestä toista kulttuuria edustavien kanssa. Tällainen aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia pitemmällä aikavälillä, jos asenne johtaa kyvyttömyyteen osallis-tua yhteiskunnalliseen toimintaan. Yhteiskuntatason segregaatiosta eli eristämisestä on kyse silloin, kun valtaväestö ajaa esim. politiikallaan vähemmistöä toisarvoiseen asemaan suhteessa koulutukseen, työ-hön ja asemaan yhteiskunnassa. Integraatioasenne takaa parhaimman lopputuloksen. Tällöin pyritään säilyttämään omia kulttuuriperinteitä sekä ylläpitämään myös yhteyksiä valtaväestöön.6

Akkulturaatiostrategioita pidetään sitä toimivampina, mitä paremmin vähemmistökulttuuri onnistuu integroitumaan valtakulttuurin osaksi, kunhan se kykenee säilyttämään


171keskeiset ominaispiirteensä ja olemaan ylpeä niistä. John W. Berryn mukaan marginalisaatio eli vieraantuminen on kulttuurisen kehityksen huonoin ja integraatio vastaavasti toivottavin strategia:

Acculturation strategies have been shown to have substantial relationships with positive adaptation: integration is usually the most successful; margina-lization is the least; and assimilation and separation strategies are intermediate. This pattern has been found in virtually every study, and is present for all types of acculturating groups. Why this should be so, however, is not clear.7

Yleisesti tunnettuja kulttuurinmuutosprosesseja voidaan soveltaa myös saamelaisen arkkitehtuurin ja asuinku-van tarkasteluun. Assimilaatio eli sulautuminen tarkoit-taisi valtakulttuurin rakentamis- ja maankäyttöajattelun täydellistä omaksumista osaksi saamelaista identiteettiä ja samalla omasta lopullista luopumista omasta arkkiteh-tuuriajattelusta. Marginalisoituminen eli vieraantuminen tarkoittaisi sitä, että vähemmistökulttuuri hylkisi paitsi omaa, myös valtakulttuurin määrittelemää rakentamista-paa.

(Akkulturaatiopsykologien mukaan marginalisoitu-

minen on epätoivotuin mahdollinen kulttuurinmuutoksen suunta.) Eristäytyminen eli separaatio tarkoittaisi perintei-seksi miellettyyn saamelaiseen asuinkuvaan pitäytymistä ympäristössä tapahtuneista olosuhdemuutoksista huoli-matta. Eristäytyvät porosaamelaiset käyttäisivät yhä laa-vuja, turvemajoja ja kotia asuin- ja toimintaympäristönään. Toteutuakseen separaatio edellyttäisi maantieteellistä eris-täytymistä ja vahvaa motiivia vastustaa kulttuurin ulkopuo-lella tapahtuvaa kehitystä.

172


Neljäs malli on integraatio eli sopeutuminen. Siinä missä assimiloituminen ja marginalisoituminen olisivat selviy-tymisstrategioina oman rakennusperinteen hylkäämistä ja separaatio olisi kehityksen jäädyttämistä, voisi integ-raatioasenne avata mahdollisuuden nykyarkkitehtuuriin, joka sekä edustaisi saamelaista identiteettiä ja palvelisi saa-melaisyhteiskuntaa moderneista lähtökohdista, että olisi ymmärrettävää ja arvostettavaa myös länsimaisen arkkiteh-tuurikäsityksen omaavan enemmistökulttuurin silmissä. Kyseessä olisi pyrkimys arkkitehtuurivuoropuheluun val-takulttuurin kanssa: tulevaisuuden saamelaisrakentamisen tehtävänä olisi saattaa nykyisin näkymätön saamelaiskult-tuuri ja -maisema muille kulttuureille näkyväksi.Integraatiomallia noudattavan saamelaisarkkitehtuurin

haastavana tehtävänä voisi olla esimerkiksi seuraavanlais-ten, lähtökohtaisesti paradoksaalisten teemojen tutkimi-nen: luontoon sulautuminen ja saman aikainen luonnon-maisemasta erottautuminen; rakentamattoman maiseman tukeminen rakentamisen keinoin; näkymättömän kulttuu-rin näkyväksi tekeminen.Separaatio on muinaisten porosaamelaisten kulttuurinen

toimintamalli. Yhteyksiä valtaväestöön pidettiin yllä kau-pankäynnin vuoksi, mutta muutoin porosaamelaiset pysyt-telivät kulttuurisesti suhteellisen eristäytyneinä ja omavarai-sina 1900-luvun puoliväliin asti. Käsivarren Lapissa kehitys on päätynyt sittemmin umpikujaan. Eristäytyminen ei ole enää mahdollista maantieteellisesti suppealla alueella. Kehityksen suunta on ollut toinen esimerkiksi Siperian tai Mongolian laajoilla aroilla, joilla osa paimentolaiskansoista jatkaa perinteisen elinkeinonsa harjoittamista yhä pitkälti erillään valtakulttuurista.Valtakulttuurin vaikutuspiiriin joutuessaan Käsivarren

porosaamelaiskulttuuri on saanut sekä assimiloituneen


173että marginalisoituneen vähemmistökulttuurin piirteitä. Rakentamisessa epätoivottu kehitys on näkynyt sekä omasta rakentamisperinteestä luopumisena että valta-kulttuurin edustaman rakentamistavan vieroksumisena. Kehityksen suunta olisi käännettävä kohti parempaa integ-raatiota, sopeutumista. Arkkitehtuurissa tämä tarkoittaisi oman rakennusperinteen uudelleen tulkintaa ja sopeutta-mista nykyolosuhteisiin. Avainasemassa on saamelaisten omien rakennuskulttuuripiirteiden syvällinen uudelleen tulkinta nykyaikana.

174


Toteutuneita esimerkkejä saamelaisuutta edustavasta nykyarkkitehtuurista

SaamelaisuuttaedustavaanykyarkkitehtuuriaSuomessa:SiidajaSajos

Suomeen on rakennettu kaksi erityisesti saamelaista iden-titeettiä edustavaa nykyarkkitehtuurikohdetta. 1990- ja 2000-luvuilla valmistuneet kulttuurikeskukset Siida ja Sajos sijaitsevat lähellä toisiaan Inarin taajaman keskus-tassa Pohjois-Lapissa. Saamelaismuseon ja Ylä-Lapin luontokeskuksen

vuonna 1998 valmistunut uudisrakennus Siida sijaitsee Inarin keskustaa rajaavan Juutuanjoen pohjoisrannassa. Rakennuksen arkkitehdin Juhani Pallasmaan Arkkitehti-lehteen laatiman esittelytekstin8 mukaan rakennus jäsen-tyy Inarinjärven ympäristön pienipiirteiseen maisemaan sopusuhtaisesti: ”Kaarevat kattomuodot myötäilevät lähi-ympäristön maiseman piirteitä ja luovat sisätiloihin vaih-televia tilavaikutelmia. (---) Siidassa on etäisiä heijastumia pohjoisen rakennusperinteestä, mutta arkkitehtuurissa, sisustuksessa ja näyttelysuunnittelussa on tietoisesti pyritty välttämään tavanomaisia, kaupallisuuden kuluttamia Lapin kliseitä.” Kaksikerroksisen rakennuksen kantava runko on teräsbetonia ja terästä. Julkisivua verhoaa tervasävytteinen puurimoitus. ”Yönsiniset” näyttelytilat ilmentävät luontoa ja saamelaiskulttuuria sijoittelullaan: ”kulttuurin järjes-telmä on on luonnonjärjestelmän sisällä ja näiden välillä on jatkuva vuorovaikutus”, kuvaa Pallasmaa arkkitehtuuriaan.

To t e u t u n e i t a e s i m e r k k e j ä s a a m e l a i s u u t t a e d u s t a v a s t a n y k y a r k k i t e h t u u r i s t a

175

k u v a 7 5 . m a a n m i t t a u s l a i t o s .

Siida (1) ja Sajos (2) sijaitsevat vastatusten Juutuanjoen rannalla Inarin taajaman keskustassa. Vanha ulkomuseoalue erottuu kuvassa Siidan pohjoispuolella (3).

1

2

3

176


Samaan lehteen kirjoittanut kriitikko Peter MacKeith pitää Siidaa onnistuneena rakennuksena. Pallasmaan arkkiteh-tuuri on MacKeithin mukaan ”sävykästä, viisasta ja pai-navaa”. Rakennus on ”sekä rationaalinen että koskettava, itsevarma että nöyrä; kiehtova tutkielma arkkitehdin käytet-tävissä olevien keinojen kerrostamisesta”. Kriitikko viittaa käytettävissä olevilla arkkitehtuurikeinoilla saamelaisten kansanomaiseen arkkitehtuuriin ja ”mittakaavaltaan ja moninaisuudeltaan ylivoimaiseen” arktiseen maisemaan.Silmiin pistävää on kuitenkin se, ettei saamelaiskulttuu-

ria käsitellä kirjoituksessa tämän maininnan jälkeen enää yksittäistä sivuhuomiotaa lukuun ottamatta.9 Se, kuinka hyvin kulttuurisidonnaiset suunnittelulähtökohdat on huo-mioitu Siidan arkkitehtuurissa, jääkin lopulta lukijan oman päättelyn varaan.Maija Kairamolla on kritiikissään toisenlainen lähestymis-

tapa aiheeseen. Kriitikko aloittaa puheenvuoronsa uudisra-kennuksen takapihalle jääneen, Siidaa edeltäneen ulkomu-seon esittelyllä:

Juutuanjoen pohjoisrannalle, vaatimattomaan näreik-köön Jäämerentien poskeen piittaamattomasti avatun soranottopaikan tuntumaan, perustettiin vuonna 1959 saamelaisten ulkomuseo, jonne inarilaiset asianhar-rastajat vuosien kuluessa keräsivät katoavaa Ylä-Lapin perinnettä, rakennuksia, pyyntivälineitä, talousesineis-töä, käsitöitä. Yhä syrjemmälle ajettu, saamelaisten vuodenkierron mukaan elävä paimentolais- ja keräi-lykulttuuri ei vielä tuolloin herättänyt ymmärtämystä lantalaisen valtakulttuurin vauraan pöyhkeyden rinnalla. Niinpä museopahanen kätkeytyi rantatörmän

a Arvostelussa sivutaan saamelaiskulttuurin piirteitä mainittaessa rakennuksen kattopalk-kien muistuttavan muodoltaan ahkioita.


177

k u v a 7 6 . w i k i p e d i a .

Kaksikerroksisen Siidan kantava runko on teräsbetonia ja terästä. Julkisivua verhoaa tervasävytteinen puurimoitus.

k u v a 7 7 . a r k 1 / 1 9 9 9 .

Siidan näyttelykerroksen pohjapiirros. Näyttelytiloissa luonnon ja saamelaiskulttuurin vuorovaikutussuhdetta pyritään ilmentämään saamelaisnäyttelyn sjoittamisella sitä reunustavan luontonäyttelyn sisälle.

178


räkkäisiin pensaikkoihin ja jäi pohjoiseen suuntaavilta turisteilta huomaamatta.10

Kairamo myöntää odottaneensa Pallasmaalta ”luontoon sopeutuvaa, karusta maisemasta ja olemassaolon taistelusta viestivää johdatusta saamelaiskulttuuriin, joka on [ilmei-sesti Pallasmaan suoran lainauksen mukaan] ’kokonai-suutena sidoksissa Lapin luonnonympäristöön, ilmastoon ja vuodenaikoihin. Ihmisen valintojen avulla on syntynyt kulttuurijärjestelmä, johon perustuva fyysisen, aineellisen, yhteiskunnallisen ja henkisen elämän toimintamalli auttaa ihmistä selviytymään pohjoisen ankarista olosuhteista.’”Korkeiden odotusten lataamisen jälkeen tekstistä välit-

tyy hienovarainen pettymys. Kairamo eroaa Pallasmaan ja MacKeithin myönteisistä näkemyksistä kirjoittaessaan, että ”museo on väistämättä umpinainen ja suuri rakennus, jota

k u v a 7 8 . s a a m e l a i s m u s e o s i i d a .

Saamelaisten ulkomuseo perustettiin Inariin vuonna 1959. Sinne kerättiin vuosien kuluessa lukuisia saamelaisia rakennuksia, pyyntivälineitä, talousesineistöä ja käsitöitä. Nykyisin ulkomuseo on osa Siidaa.


179on vaikea sovittaa pienipiirteiseen maisemaan”. Kairamon mukaan rakennus näyttää ympäristössään vieraalta ja sen etäiset muistumat pohjoiseen rakennusperinteeseen jäävät länsimaisten arkkitehtuurimotiivien varjoon. Kirjoittaja panee merkille erityisesti rakennuksen teknisyyttä korosta-vat arkkitehtuuriteemat, kuten julkisivun syöksytorvisom-mitelmat, kattomaailmaa elävöittävät ilmastointilaitteet ja näyttelytilojen ”digitaalisen huipputekniikan” mahdollista-mat kuvatasot ja videoruudut, jotka jättävät vaatimattomat saamelaisesineet varjoonsa. Kairamo kirjoittaa avoimesti suhteestaan rakennukseen: paineita ovat luoneet ”alku-peräiskansan orgaanisen kulttuurin teknistieteellisen val-takulttuurin yhteensovittamattomat arvot”, minkä vuoksi Kairamolle välittyvä vaikutelma Siidan arkkitehtuurista on ristiriitainen.11

Siidassa käydessäni en voinut itsekään välttyä ajatukselta vaatimattoman saamelaisperinteen yhteentörmäyksestä modernin ja maailmalta vaikutteita ottaneen arkkitehtuu-ritradition kanssa. Tunturituulten ja pohjoisten metsien armoilla eläneen kansan kuvaaminen umpinaisiin sisätiloi-hin rakennetulla näyttelyllä on jo lähtökohtaisesti paradok-saalista. Siidan pääsisäänkäynnin etualaa hallitsee valtava parkkipaikka, joka on tiettömästä erämaasta elantonsa saa-neelle kulttuurille lähes nöyryyttävä näky. Sisätilojen sterii-lin valkoiset pinnat ja teknisin tehokeinoin elävöitetty näyt-telykokemus eivät vastaa käsitystäni saamelaiskulttuurin suhteesta luontoon, maailmaan ja elämään yleensäkään.Siidan rakentamista ohjannut museonjohtaja Tarmo

Jomppanen ja luontokeskuksen johtaja Timo Kukko ker-tovat Kalevan haastattelussa museo-luontokeskuksen modernin arkkitehtuurin olleen itsestäänselvyys jo suun-nittelun alusta asti: ”Mitä se lappalainen arkkitehtuuri oikeastaan olisikaan” Kukko kysyy ja jatkaa itse toteamalla,

180


että ”[lappalaisten] talojen mallihan on tuotu Pohjanmaan suunnalta”. Johtajien mukaan pohjoinen paikallisuus välit-tyy arkkitehtuurissa väreinä ja puun käyttönä rakennuksen julkisivuja sisämateriaaleissa.12

Siidassa käydessä herää väistämättä ajatus siitä, että villisti rönsyilevä saamelaiskulttuuri ja pohjoinen luonto on pur-kitettu, kun ne on pantu esille suomalaisten rakennusalan ammattilaisten suunnittelemaan ja toteuttamaan museo-rakennukseen. Kukko paljastaa kenties huomaamattaan edustamansa valtakulttuurin piilevän asenteen vastatessaan Kalevan julkaiseman lehtijutun lopussa kysymykseen siitä, mitä hän toivoisi museorakennuksen viestivän kävijöilleen:

”Alkuperäiskulttuuri on saanut hyvät tilat ja se on taltioitu turvallisesti”, sanoo Kukko. ”Ulkomuseoalueellahan säilymistä ei voi taata.”13

Tilojen vapaa sijoittelu pieniin erillisrakennelmiin ulkomu-seon ympäristöön olisi ollut arkkitehtoninen lähtöasetelma, joka olisi saattanut johtaa saamelaisuutta ja pohjoista luon-toa huomattavasti paremmin kuvastavaan lopputulokseen. Saamelaisen elämänpiirin liukuva vaihtelu ulko- ja sisäti-lojen välillä on keskeinen tilallinen elementti, jota Siidassa käydessä jää nyt kaipaamaan. Kairamoon ilmeisen vaiku-tuksen tehnyt kohta rakennuksessa onkin ulkotilaa eniten muistuttava pitkä luiska, josta avautuu näkymä kohti alku-peräistä saamelaismuseota:

Näyttelykierto jatkuu ulkomuseoalueelle johtavalla rampilla. Siirtyminen ulos Lapin varjottomaan yöva-loon on törmäys illuusiottomaan todellisuuteen. Museon autenttinen alkuaste, hirrestä veistetyt tai näreistä nivotut vanhat asumukset, aitat, pyydykset ja


181

aidat ovat unohtuneet entiselleen maatumaan vierei-sen länsimaisen tieteen ja tekniikan huippumetodein esitetyn elämänstrategian takapihalle.14

Siidan ohella toinen merkittävä saamelaiskulttuuria Suomessa edustava rakennus on vuonna 2008 valmistunut saamelaiskulttuurikeskus Sajos. Rakennus sijaitsee Siidaa vastapäätä, Juutuanjoen etelärannalla. Suunnittelusta vas-tannut oululaisen Halo-arkkitehdit -toimiston osakas ark-kitehti Janne Laukka kuvaa Sajosta Puu-lehdessä15 ”alueen arvokasta puustoa väistäväksi”, ”käytännölliseksi” ja ”Lapin luontoon luoduksi” rakennukseksi. Nelisakaraisen raken-nuksen pohjaratkaisussa voi Laukan mukaan nähdä yhty-mäkohtia esimerkiksi neljän tuulen hattuun tai erääseen

k u v a 7 9 . s a a m e l a i s m u s e o s i i d a .

Siidan sisääntulokerroksesta näyttelykerrokseen johtava ramppi työntyy rakennusmassasta ulos kohti ulkomuseoaluetta. Suurista lasi-ikkunoista avautuu näkymiä ympäristöön.

182


1 / 2012 15

Katon lape laskee kohti koillista. Parlamenttisalin valolyhty ja auditorion katto puhkaisevat yhtenäisen lappeen.

The roof-light over the Parliament Hall and the auditorium roof punctuate the otherwise uniform roof slope.

k u v a 8 0 . m i k a h u i s m a n .

Saamelaiskulttuurikeskus Sajos Juutuanjoen etelärannalla.

10 1 / 2012

RAKENNETTU PROJECTS

Julkisivu ja leikkaus Elevation and section 1:1500

Rakennus koostuu neljästä sakarasta, joihin toiminta jakautuu. Aula jää keskelle ovaalimaisten salien väliin. The building is divided into four branches according to function. The entrance foyer is in the middle between two oval-shaped halls. Maantaso Ground floor 1:1500

2. kerros 1st floor 1:1500

3. kerros 2nd floor 1:1500

1 / 2012 11

The courtyard spaces which open onto different natural landscapes form the four-branched shape of Sajos, the Sámi Cultural Centre. The building carefully avoids intruding on the important slow-growth forest in the area.

T he Sámi Cultural Centre is located on the northern edge of the centre of the village of Inari, on the south bank of the Juutuanjoki river. On the north bank, be-

hind the bridge, is Siida, the Sámi Museum.The entrance court opens to the south, towards the vil-

lage. The building is approached through softly shaped areas of planting towards the curved end of the courtyard. Inside the building, there is a view of the unspoilt river landscape between the auditorium and the Sámi Parliament Hall

The building is divided into four branches according to function. The entrance foyer is in the middle between two oval-shaped halls. There are many different types of space: the Parliament Hall, an auditorium with variable acoustics, a multi-purpose hall, a restaurant, a library, recording and video-editing studios, plus classrooms, archive spaces, offices and conference rooms.

The use of wood expresses the Sámi culture and the species used can be found in the surrounding area. The elevations are articulated by vertical boards running up to the eaves line. They give the building a uniform appearance and create a range of different views depending on the viewpoint. Behind the boards, the elevations are made up of strips of vertical cladding in various widths and strips of glass. The cladding is in spruce treated with ferrous sulphate.

Their curved forms dominate the foyer. The vertical wood interior cladding is special-grade pine treated with fire-proof-ing. The suspended ceilings and some of the wall surfaces in the foyer are in woodwool panels made of wood and magne-sium carbonate. The slabs act as acoustic surfaces and their roughness brings a feeling for materials into the interior. The floor is specially finished concrete.

The curved shapes of the auditorium and the Parliament Hall together with the acoustic requirements posed a particu-lar challenge for the execution of the interior cladding. The birch-batten wall finish in the Parliament Hall is treated with fire-proofing. The acoustic panels in the auditorium and the multi-purpose hall are finished in birch veneer.

The roof slopes down towards the northeast. The roof-light over the Parliament Hall and the auditorium roof punctuate the otherwise uniform roof slope. The frame of the freeform building is in concrete. Heat insulation is low-energy level. The building is furnished with a sprinkler system.

Julkisivuja rytmittävät räystäslinjaan sijoitetut pystylankut. Ne antavat rakennukselle yhtenäisen ilmeen.The elevations are articulated by vertical boards running up to the eaves line. They give the building a uniform appearance.

k u v a 8 1 . h a l o - a r k k i t e h d i t .

Peruskerros.

k u v a 8 2 . m i k a h u i s m a n .

Saamelaista paikalliskulttuuria ilmennetään Sajoksessa julkisivuja rytmittävällä puulaudoituksella.


183poron selkärangasta löytyvään luuhun16. Kuten Siidassa, myös Sajoksessa saamelaista paikalliskulttuuria ilmenne-tään julkisivuja rytmittävällä puulaudoituksella. Käräjäsali muistuttaa arkkitehdin mukaan soljua eli naisten pyö-reää rintasolkea ja auditorio soitinta tai giisaa eli soikeaa säilytysrasiaa17. Vapaamuotoisen rakennuksen runko ja lattiapinta ovat betonisia. Lämmöneristys on matala-energiatasoa ja rakennus on varustettu automaattisella sammutusjärjestelmällä.18

Sajos on otettu ilmeisen tyytyväisenä vastaan käyttäjiensä, muun muassa Suomen saamelaiskäräjien taholta. Vuonna 2008 järjestetyn arkkitehtuurikilpailun ensimmäisen kil-pailuvaiheen vastaanotto ei ollut yhtä lämmin. Sajoksen kilpailupöytäkirjassa todetaan, ettei yksikään sisäänjätetty ehdotus onnistunut tehtävälle asetettujen kulttuuristen ja paikkasidonnaisten lähtökohtien täyttämisessä:

Kilpailutehtävä oli vaativa, eikä ensimmäisessä vaiheessa kilpailuehdotuksista ainoakaan ratkaise kaikkia kilpailuohjelmassa esiin tuotuja tavoitteita ja vaatimuksia. Ajatuksia herättävää on erityisesti se, että ehdotukset eivät ole onnistuneet tavoittamaan yhteyttä saamelaiskulttuurin perinteeseen ja hei-jastamaan sitä tämän päivän arkkitehtuuriin. Myös Ylä-Lapin maiseman omaleimainen olemus on lähes kaikissa ehdotuksissa jäänyt tavoittamatta ja ne heijastavatkin tämän päivän suomalaisia ja yleismaail-mallisia tyylipiirteitä.19

Kritiikki on tyrmäävää etenkin siihen nähden, että kilpailu oli Siidan valmistumisen jälkeen ensimmäinen Suomessa tehty yritys tulkita saamelaiskulttuuria modernin arkkiteh-tuurin kielellä. Jatko-ohjeena kilpailun toiseen vaiheeseen

184


päässyttä kuutta suomalaista työryhmää kannustetaan-kin tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja pohjoiseen luontoon aiempaa huolellisemmin. Tuomariston mukaan arkkitehtien tulisi erityisesti ”tiedostaa saamelaisten ja Ylä-Lapissa asuvien etelän arvoista poikkeava kokemus-maailma”.20 Kilpailun voittanutta Halo-arkkitehtien toisen kilpailuvaiheen ehdotusta ”ađa” tuomaristo arvioi seuraa-valla tavalla:

Ehdotus ei millään ulkokohtaisella tai ilmeisellä tavalla sitoudu saamelaiskulttuurin perinteeseen, muotomaailmaan tai mielikuviin, mutta siinä on merkittävästi enemmän kuin muissa kilpailuehdo-tuksissa teemoja, joista saamelaiset voivat tunnistaa kulttuurilleen ominaisia symbolisisältöjä. Näitä omi-naisuuksia ovat erityisesti rakennuksen nelihahmoi-suus ja pehmeät pyöreät muodot.

Tuomaristo toteaa, että kokonaisuutena ehdotus sisältää koko kilpailussa ”eniten kehityskelpoisuutta mieleenpai-nuvan saamelaiskulttuurikeskuksen suunnittelemiseksi.” ”Tehtävä oli vaikea, koska edes Norjan puolella ei ole

perinteitä isoista saamelaisrakennuksista”, sanoo Sajoksen projektipäällikkö ja kilpailun tuomaristossa saamelaisnä-kökulmaa edustanut Juha Guttorm rakennuksen valmis-tumisen jälkeen tehdyssä Helsingin Sanomien haastat-telussa. Arkkitehti Laukka toteaa samassa haastattelussa, että ”tärkeimmät vaikutteet [arkkitehtuuriin] tulivat saa-melaisesineistöstä, kuten kuksista, koruista ja komsioista. Saamelaisille ulkotilat ovat sisätilojen jatke, joten halu-simme tuoda luonnon mahdollisimman lähelle”.21


185SaamelaisuuttaedustaviakulttuurirakennuksiaNorjassa

Tromssan yliopiston taidehistorian apulaisprofessori Elin Haugdal on tutkinut saamelaiskulttuuria edustavaa nyky-arkkitehtuuri-ilmaisua Norjassa. Haugdal lähestyy saa-melaista nykyrakentamista omien sanojensa mukaan teo-reetikkona, joka näkee arkkitehtuurin keskeisessä roolissasaamelaisten modernia kulttuuri-identiteettiä muotoiltaessa. Kaksi Haugdalille itselleen merkityksellistä käsitettä ovat erityisesti Norberg-Schulzilta lainatut monumentaalisuus ja regionalismi. Nämä edustavat Haugdalille vastakohtia: ensimmäinen kuvaa laajalle levinnyttä ja näyttävää, niin sanottua ”kansainvälistä” tyyliä, jälkimmäinen puoles-taan paikkalähtöistä arkkitehtuuriajattelua, jossa Norberg-Schulz itse on ollut yksi keskeisimpiä teoreetikkoja.22

Artikkelissaan Det skal råtne: Materialbruk og retorikk inyere samisk arkitektur23 Haugdal lähestyy saamelaiskult-tuurin ja monumentaalirakentamisen suhdetta erityisesti materiaalien kautta. Haugdal toteaa, että saamelaisiden-titeetti on pyritty norjalaisessa arkkitehtuurissa tuomaan esiin perinteisesti visuaalisilla symboleilla ja stereotypioilla, kuten laavuilla, saamen lipun väreillä tai noitarummuista ja luolamaalauksista tutuilla piirrosaiheilla. Haugdal katsoo, että vasta postmodernismin ajan jälkeen pohjoismaisessa arkkitehtuurissa on alettu osoittaa kasvavaa kiinnostusta saamelaista maisemasuhdetta, ympäristölähtöistä mukau-tumiskykyä ja kestävää luontosuhdetta kohtaan. Tämän myötä myös materiaalivalinnoista on tullut aiempaa tär-keämpi osa nykyrakentamista, jonka tarkoitus on edustaa saamelaiskulttuuria. Haugdal tarkastelee materiaaleja sellaisten käsitteiden

kautta kuten paikallinen ja muualta tuotu; kallis ja järkevä;

186


high-tech ja luonnonmukainen; viimeistelty ja viimeistele-mätön. Kirjoittajan mukaan arkkitehdit pyrkivät peruste-lemaan materiaalien ”saamelaisuutta” lukuisin eri tavoin: esimerkiksi yhtymäkohdat lähiympäristöön, uskontoon tai traditioon ovat usein toistuvia argumentteja. Arkkitehdit näkevät yhteyksiä saamelaiskulttuuriin esimerkiksi puun, kiven ja metallien, kuten messingin ja pronssin ja jopa betonin ja lasin käytössä. Erityisen selvä –ja usein käytetty – linkki saamelaiseen rakentamisperinteeseen on turpeen ja koivuruoteiden sisällyttäminen arkkitehtuuriin. Haugdalin mukaan rakennuksen kestävyyden, käytännöllisyyden, symboliarvon tai esteettisyyden puolesta argumentoimi-nen on arkkitehdeille tärkeää etenkin siksi, että suurin osa saamelaisille pystytettyjen rakennusten suunnittelijoista tulee saamelaiskulttuurin ulkopuolelta, mikä nostaa pin-taan kysymyksen suunnittelijan vieraasta identiteetistä. Kyse onkin Haugdalin mukaan ennen kaikkea retoriikasta: valtakulttuuria edustavan suunnittelijan on saatava loppu-käyttäjä vakuuttumaan suunnitelmansa autenttisuudesta.Arkkitehtuuri ja siihen liittyvä keskustelu on yksi kielistä,

joilla nykyaikaista saamelaista identiteettiä on pyritty raken-tamaan. Saamelaisuutta on kuvattu Haugdalin mukaan arkkitehtuuriretoriikassa esimerkiksi luonnonläheisenä, nomadisena, primitiivisenä, orgaanisena ja maailmankat-somukseltaan syklisenä ja holistisena kulttuurina. Tämän lisäksi arkkitehdit ovat liittäneet saamelaisuuteen myös kan-sainvälisessä nousussa olleen ilmiön: pyrkimyksen ekologi-suuteen ja kestävän kehityksen mukaiseen rakentamiseen. Haugdalin mukaan paikkalähtöisen ajattelun nousu nor-

jalaisessa arkkitehtuurissa 1970- ja 1980-luvulla näkyi saa-melaisuutta edustavassa nykyarkkitehtuurissa paitsi luon-nonmateriaalien, myös saamelaisina pidettyjen muotojen korostamisena. Kyllästymiseen asti toistetun laavu-aiheen


187

lisäksi Haugdal mainitsee norjalaisten arkkitehtien inspi-raation lähteenä etenkin rannikkoalueiden kalastajasaa-melaisille tyypilliset osittain maan sisään rakennetut tur-vemajat. Esimerkiksi Karasjoen Storgammenia ei pyritty liittämään saamelaiseen rakennusperinteeseen vain raken-nuksessa käytetyillä puu- ja turvemateriaaleilla, vaan myös maastonmuotojen hyödyntämisellä. Arkkitehtien pyrki-myksenä oli upottaa osa isosta turverakennuksesta maas-ton sisälle siten, että ”rakennus tulisi osaksi luontoa”24.Useissa muissakin Pohjois-Norjan viime aikaisissa saa-

melaisrakennuksissa on käytetty paikallisia materiaaleja ja käsityöosaamista korostamaan rakennuksen saame-laisuutta – jopa silloin, kun paikallisia materiaaleja ei ole ollut saatavilla. Tromssan yliopistokampuksen vuonna 2004 rakennetun saamelaiskulttuuripaviljonki Árdnan materiaalit haettiin kaupungin ulkopuolelta. Paviljongin

k u v a 8 3 . a r k i t e k t u r g u i d e f o r n o r d - n o r g e o g s v a l b a r d .

Storgammen. Karasjoki.

188


k u v a 8 4 .

Fjellstuen. Kautokeino. Arkkitehti Nils Henrik Eggen, 1970.

k u v a 8 5 . t r o n d i s a k s e n .

Saamelainen tiedekeskus Diehtosiida. Kautokeino. Arkkitehti Reiulf Ramstad, 2008.


189tukirakenteet on rakennettu Målselvin saamelaisalueella kasvaneen männyn sydänpuusta, joka on kuorittu ja kui-vattu paikallisen perinteen mukaisesti. Ulkopintojen kivi-materiaalit on tuotu Nessebyn ja Bugøynesin saamelaisalu-eilta, kun taas lattian kivipinta on Nordreisalaista kvartsiittia ja tulisijan muuraukseen käytetty sora ja jokikivet Kåfjordin Manndalenista. Haugdalin mielestä paviljongissa nähtävä materiaali- ja käsityökeskeisyys voidaan nähdä joko perin-teiden ja nykyajan välisenä arkkitehtonisena vuoropuhe-luna tai pelkkänä kikkailuna.Jopa betonista on onnistuttu jalostamaan retoriikalla ”pai-

kallinen luonnonmateriaali” käyttämällä paikallista hiek-kaa ja soraa runkoaineena, kuten arkkitehti Nils Henrik Eggen teki vuonna 1970 suunnittelemassaan Kautokeinon Fjellstuenissa. Arkkitehdit ovat oikeuttaneet muidenkin nykyaikaisten rakennusmateriaalien, kuten teräksen ja alumiinin käyttöä sillä, että saamelaiskulttuuriin on aina kuulunut arvostus rationaalisia materiaaleja kohtaan. Näin on sanonut esimerkiksi Kautokeinon Diehtosiidan suunni-tellut Reiulf Ramstad. Myös Pallasmaan suunnittelemassa Siidassa Haugdal on havaitsevinaan samaa rationaalista aistikkuutta kuparin, maalatun teräksen, puun ja lasin muodostamassa materiaalipaletissa. Haugdalin mukaan materiaali on nähty ”ratkaisuna” länsi-

maisen nykyarkkitehtuurin ja alkuperäiskansaidentiteetin väliseen ristiriitaan luultavasti osin siksi, että kaikki mate-riaalit voidaan ”saamelaistaa” käyttämällä oikeita sanava-lintoja. Esimerkiksi teräksen ja betonin näkeminen saame-laiskulttuuria symboloivina materiaaleina onkin mielestäni osoitus ennemminkin arkkitehtien eläytymistaidosta, kuin luonnonkulttuurin syvällisestä ymmärtämisestä. Haugdal toteaakin lopuksi, että tällä hetkellä alkuperäiskansojen nykyarkkitehtuurista käytävän akateemisen ja taiteellisen

190


keskustelun painopiste on siirtymässä materiaaleista kohti kansojen omakohtaisesti kokemaa sosiaalista identiteettiä. Identiteetti- tai käyttäjälähtöistä arkkitehtuuria Haugdalin mielestä voisi syntyä esimerkiksi ottamalla alkuperäiskult-tuurien edustajat mukaan kiinteämmin osaksi suunnittelu-prosessia ja keskittymällä erityisesti sosiaalisesti toimivien tilojen luomiseen – symboliikan ja materiaalien sijaan.25

Saamelaisarkkitehtuuriavaivaasenmäärittelyulkopuolelta

Pohjoismaisten arkkitehtien suunnittelemista saamelais-kulttuuria ilmentäviksi tarkoitetuista rakennuksista saa yleisesti sen vaikutelman, että kulttuuri, jota rakennus-ten pitäisi edustaa, on jäänyt suunnittelijoilleen etäiseksi. Arkkitehtien ulkokohtainen suhde vieraaseen kulttuuriin on ymmärrettävä tosiasia, mutta se herättää kysymyksen enemmistö- ja vähemmistökulttuurin välisestä valtasuh-teesta: mitä tarkoitusta sellaiset alkuperäiskansojen kulttuu-rirakennukset ajavat, jotka ovat valtakulttuurin rahoittamia ja lähinnä niiden omista lähtökohdista ja oman perinteen mukaisesti rakennettuja? Juopaa kulttuurien välillä voidaan pitää jopa kontrastisena, kuten Kairamo lausuu Siidaa kos-kevassa kritiikissään:

Aitojen saamelaiskulttuurin jäänteiden liikuttava, ajan pehmeäksi hioma, osin jo häviämisen rajalle joutunut, mutta käsin kosketeltava materiaalisuus ja valtakulttuurin rahoittaman rakennus- ja näyttelyhank-keen teknotaso kohtaavat [Siidassa] tajunnan rajun kontrastisesti.26


191Pohjoismaiset saamelaiskulttuurirakennukset ovat valta-kulttuuria edustavien arkkitehtien suunnittelemia siitä yksinkertaisesta syystä, että saamelaistaustainen arkkitehti on harvinaisuus. Tämän lienee seurausta historiallisesta kehityksestä: saamelaiset rakennelmat ovat olleet perintei-sesti tee-se-itse-asenteella rakennettuja.Yksi harvoista saamelaistaustaisista ja ajatuksiaan kir-

jallisesti ilmaisevista arkkitehdeista on norjalainen Joar Nangob. Nangon teksteissä saamelaisarkkitehtuurin kes-kiöön nousee nimenomaan kysymys suunnittelijan iden-titeetistä. Esseessään Goalmmátávus(DetTredjeRommet)27arkkitehti esittää huolestumisensa saamelaisia kulttuuri-rakennuksia vaivaavasta orientalismistac. Nangon havainto istuu kieltämättä osuvasti saamelaisuutta näennäisesti edustamaan kulttuurikeskusarkkitehtuuriin, joka noudat-taa todellisuudessa kaikkia länsimaisen rakentamiskult-tuurin konventioita suunnittelijoitaan ja rakennuttajiaan – tyypillisesti julkishallintoja – myöten.

b Tapasin Joar Nangon sattumalta käydessäni Lásságámmissa (katso sivu 195) Norjan Skibotnissa joulukuussa 2013.

c Orientalismi on palestiinalais-amerikkalaisen kulttuurikriitikon Edward Saidin luoma käsite, jonka mukaan läntinen kulttuuri (’West’) on taipuvainen määrittelemään muut kulttuurit (’East’) omasta eurosentrisestä maailmankuvastaan käsin, antamatta muille kulttuureille näin mahdollisuutta määritellä itse itseään.

192



Karasjoen kirkko. Karasjoki. Arkkitehdit Østbye, Kleven & Almaas, 1974.


Guovdageainnu Gilisillju (Kautokeinon museo). Kautokeino. Arkkitehdit Borgen, Bing Lorentzen & Krishna AS, 1987.


193


Sámiland Centre. Karasjoki. Arkkitehdit Bjerk & Bjørge, 1990.


Sametinget (Norjan saamelaiskäräjär). Karasjoki. Arkkitehdit Stein Halvorsen AS & Christian Sundby architects, 2000.

194


Kulttuurin sisällä syntyneitä ajatuksia saamelaisarkkitehtuurista

Saamelaisetmuotoilemassaomaaarkkitehtuuriaan

Lähden siitä, että integraatiomalli on paitsi saamelaisen arkkitehtuurin potentiaalisin kehityssuunta Pohjoismaissa. (Perustan näkemykseni tutkimustuloksiin, joita sosiologit ja psykologit ovat esittäneet kulttuurinmuutosprosesseista, katso sivu 169.) Integraatiostrategiassa vähemmistökult-tuurin tulisi sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin omaksu-malla itselleen sellaisia enemmistökulttuurin toimintamal-leja, joiden se katsoo istuvan osaksi omaa identiteettiään. Samalla vähemmistökulttuurin olisi pystyttävä varjelemaan sille itselleen tärkeimpiä ajattelu- ja toimintamalleja ilman, että kulttuurin ”kovaa ydintä” hukataan.Integraatiostrategiaa voidaan soveltaa nähdäkseni myös

arkkitehtuuriajatteluun. Saamelaisen nykyrakentamisen tulisi perustua ensisijaisesti niihin tilallisiin ja teemallisiin ajatuksiin, jotka löytyvät oman kulttuurin ytimestä ja jotka havaitaan saamelaiskulttuuria henkisesti ja sosiaalisesti tukeviksi. Arkkitehtuurilla voidaan luoda merkityksellisiä tiloja, jotka mahdollistavat saamelaisessa luontosuhteessa elämisen, yhteisön omat rituaalit ja perinteisten, kulttuuria koossapitävien elinkeinojen harjoittamisen.Kulttuurille luovuttamattomien ja toisaalta vähempiarvois-

ten, mahdollisesti korvattavissa olevien toimintamallien erottaminen edellyttää kulttuurin ymmärtämistä sisältä käsin. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää tutustua niihin

K u l t t u u r i n s i s ä l l ä s y n t y n e i t ä a j a t u k s i a s a a m e l a i s a r k k i t e h t u u r i s t a

195ajatuksiin, joita modernit saamelaisarkkitehdit ovat esittä-neet omissa aihetta koskevissa pohdinnoissaan. Tiedossani on kolme norjalaista saamelaisarkkitehtia –

ei yhtään suomalaista tai ruotsalaista –, jotka ovat käsitel-leet saamelaisen nykyarkkitehtuurin suuntaa kirjallisessa tuotannossaan. Aihetta näkyvimmin esillä pitänyt arkki-tehti on edellä mainittu, nykyisin Oslossa työskentelevä taiteilija-arkkitehti Joar Nango. Toinen saamelaisidenti-teetin ja nykyarkkitehtuurin suhdetta esseissään pohtinut saamelaisarkkitehti on norjalainen Ole Henrik Einejord. Einejordin ammatillinen ura on keskittynyt etupäässä Code-nimisen norjalaisen arkkitehtitoimiston johtami-seen, mutta leipätyönsä sivussa hän on osallistunut saa-melaisarkkitehtuurista käytävään keskusteluun. Nangon ja Einejordin lisäksi saamelaista arkkitehtuuri-identiteettiä on käsitellyt niin ikään norjalainen Lone Sjølin omassa diplo-mityössään SameSame (2012). Sjølin diplomityön lukemi-nen edellyttäisi vierailua Tanskan Aarhusin arkkitehtuuri-koulun kirjastossa, joten hänen tuotantonsa olen joutunut sivuuttamaan tässä yhteydessä käytännön syistä. Sen tiedän kuitenkin internet-lähteen28 perusteella, että Sjølinin hen-kilökohtaiset näkemykset saamelaisarkkitehtuurista ennen diplomityöprosessin alkua olivat saman suuntaisia kuin Nangon esseissään esittämät ajatukset.

KalliomajaLásságámmi

Ennen katsausta kahden edellä mainitun norjansaamelai-sen arkkitehdin kirjalliseen tuotantoon esittelen kiinnos-tavan poikkeuksen saamelaisessa ”nykyarkkitehtuuripe-rinteessä”. Østbye, Kleven, Almaas, arkitekter mnalalon on rakennuttanut taiteilija Nils-Aslak Valkeapää, jonka

196


panos arkkitehtuuriin on ollut ilmeinen. Valkeapää toteutti Lásságámmin yhteistyössä suomalaisen itseoppineen hir-sirakentajan Eino Jokisen kanssa 1990-luvun alkupuo-lella. Paljaalle rantakalliolle veden välittömään läheisyyteen rakennettu Lásságámmi toimi Valkeapään kotina aina tai-teilijan kuolemaan asti. Nils-Aslak Valkeapään kuoleman (v. 2001) jälkeen rakennus on toiminut saamelaistaustaisten tai saamelaiskulttuuria tutkivien taiteilijoiden ja tieteente-kijöiden ympärivuotisena residenssinä.Lásságámmin pohjaratkaisu on kuusikulmio, joka kiertyy

keskitilassa sijaitsevan luonnonkivistä muuratun tulisijan ympärille. Keskitilaa ympäröivät sektorit muodostavat kukin oman tilasolunsa. Vierekkäin sijaitsevat makuuhuone ja keittiö on erotettu ovilla muista soluista, joissa tila virtaa vapaasti eteisen, kirjaston ja oleskelu-/ateljeetilojen välillä. Päätilassa eli ateljeessa huomion vangitsee panoramaikku-nat, joiden läpi avautuu näkymät jyrkkien vuorenrinteiden reunustamalle vuonolle. Kylpyhuone, sauna ja muut tekni-set tilat on sijoitettu rakennuksen betoniseen kellarikerrok-seen. Asuinkerrosta reunustaa veranta, joka on kannateltu rannan puolelta korkeilla hirsipilareilla. Rakennuksen kes-kellä sijaitsevan takkahuoneen kattoikkuna ja kaksi suurta panoraamaikkunaa yhdistävät sisä- ja ulkotilat viitteellisesti toisiinsa. Kuusikulmaisesta perusmassasta työntyy saapu-missuuntaan erillinen ulkoneva eteishuone.29

Tilan jakaminen kuuteen yhtä suureen sektoriin ei sinänsä tue laavulle tyypillistä joustavaa tilankäyttöä. Keittiö, makuuhuone ja kirjasto ovat kaikki täsmälleen saman kokoisia, vaikka tilantarve olisi saattanut todellisuu-dessa olla hienojakoisempi. WC-tilat on jouduttu sijoitta-maan irtonaisesti sisääntulosolun laidalle. Tilojen sym-metrisyys on kuitenkin yksinkertaistanut jo nytkin erittäin


197


Lásságámmi on taiteilija Nils-Aslak Valkeapään itselleen rakennuttama hirsitalo Lyngen-vuonon rannalla Skibotnissa.

k u v a 9 1 . n t n u : n a s u n t o s u u n n i t t e l u k u r s s i 2 0 0 7 – 2 0 0 8 .

Lásságámmin pohjaratkaisu on kuusikulmio, joka kiertyy keskitilassa sijaitsevan tulisijan ympärille. Eteinen sijoittuu kuusikulmaisen massan ulkopuolelle.

198


haastavan hirsirungon rakenteen ja liitosten suunnittelua ja toteutusta. Massiivisen hirsirakenteen suurin haittapuoli on nähdäkseni se, että perinteisen laavun sydän, tuli, on jouduttu sulkemaan erillisen, kattopalkkeja kannattelevan keskushuoneen sisälle.Kokonaisuutena Lásságámmi on esimerkki yrityksestä

tulkita porosaamelaista rakentamisperinnettä yleispoh-joismaisen hirsirakentamisen rakenteellisilla ratkai-suilla. Lopputulos on kiinnostava, vaikkakin yllättävän stereotyyppinen tulkinta kotamaisesta tilastad. Luonto on Lásságámmissa silti vahvasti läsnä: suuret ikkunat merelle ja taivaalle, lintujen ruokintalaudat julkisivuissa ja avoin, virtaava sisätila korostavat ihmisen paikkaa osana luoma-kuntaa ja tarjosivat näin saamelaistaiteilijalle oman turva-paikan tutusta maisemasta.

Einejordinkäsityssaamelaisarkkitehtuuristaperustuuluontoon

Saamelaisarkkitehti Ole Henrik Einejordin käsitys kulttuu-rinsa nykyarkkitehtuurin mahdollisuuksista rakentuu pit-kälti luontosuhteen varaan. Einejord tuo ilmi ajatuksiaan esseessään Saamelaisettilat–saamelainennykyarkkitehtuurija julkisten rakennusten suunnittelu30 esittelemällä saame-laisten kulttuurirakennusten arkkitehtuurikutsukilpailui-hin lähettämiään ehdotuksia.Einejordin laatimien kilpailusuunnitelmien pohjarat-

kaisut ovat saamelaiseen tilakäsitykseen perustuen ”rajat-tomia” eli avoimia. Tällä arkkitehti tavoittelee omien

d Leena Valkeapään mukaan suomalainen hirsirakentaja Eino Jokinen on osallistui Lásságámmin suunnitteluun huomattavan aktiivisesti. Tämä on saattanut osaltaan johtaa stereotyyppisenä pidettävien laavu-aiheiden korostumiseen.


199

sanojensa mukaan yhtäältä demokraattista kohtaamistilaa ja toisaalta ”tunturimaista” luontokokemusta. Kiirunan saa-melaiskäräjien kilpailuehdotuksessa (ilmeisesti vuodelta 2005) ”luontotiloja” jäsennellään tutuilla ja jopa hieman kliseisilläkin muodoilla: kerrosten läpi kohoaa kaksi pyö-reää ja kartiomaista kotaa ja katon lävistävä ”pyyntikuoppa”. Einejord viittaa rakennuksen sisäisistä kerrostasoista ja huonetiloista kirjoittaessaan erilaisiin saamenkielisiin ulkotilaa ja luontoa kuvastaviin nimiine, mutta mitään eri-tyisen poikkeavaa tila-ajattelua ei suunnitelman luonnos-

e Einejord kirjoittaa kilpailuehdotuksesta artikkelissaan seuraavasti (suomennokset kuuluvat alkuperäiseen tekstiin): ”Suunnittelimme rakennuksen, jossa on darddat tai askkit (terassit, tasot), bákti (pahta, kallio), gohpi (syvänne, notko), bákterokkit (kivikuopat), duottar (tunturi), bákterápma (kallionseinämä) ja illju (pihamaa). Nämä luonnon tilat, ”huoneet”, vaikuttavat rakennuksen sisällä töihin ja toimintoihin. Kallionseinämä jakaa rakennuksen kahteen tilaan. Työntekijät ovat kallion takana ”tunturissa” ja yleiset tilat kuten kahvila ja kauppa ovat kylänpuoleisessa ”siljossa”. Kallioon on rakennettu notko, jossa on luentosali. Kylänpuolella on kivikuoppa, johon varastoidaan tavarat. Näin rakennetaan ”luonto”, joka ohjaa rakennuksen toimintoja.”

k u v a 9 2 . e i n e j o r d / a r k i t e k t k o n t o r c o d e .

Einejordin laatimassa Kiirunan saamelaiskäräjien kilpailuehdotuksessa julkisen rakennuksen sisätiloja jäsennellään viittauksilla luonnon tiloihin ja saamelaiseen perinnerakentamiseen.

200


maisessa kuva-aineistossa ole nähtävissä symbolimaisten laavujen ja pyyntikuopan lisäksi. Voi tosin olla niinkin, että artikkeliin liitetyt kuvat eivät välitä idean koko syvyyttä: ark-kitehdin mukaan ”akseleita, käytäviä, hierarkiaa, portaik-koja tai muita instituuteille tavanomaisia rakennuksen osia ei käytetty”. Suunnitelman tausta-ajatus on vahvan ideolo-ginen: Einejord kertoo pyrkineensä muodostamaan paikan, joka ”sopii saamelaisille ja uuden ajan demokratialle”.Einejordin esittelemä toinen kilpailuehdotus on

Kautokeinon saamelainen tiedekeskus vuodelta 2005. Arkkitehti pyrki muotoilemaan rakennuksesta ”matalan ja ’nöyrän’, helposti lähestyttävän”. Einejord on tavoitellut tässäkin ehdotuksessa sisätiloissa koettua luontoelämystä. Arkkitehdin mielikuvissa rakennuksen terassoitu muoto näyttää kolmeen tasoon asettuvalta kotasijalta. Tilaohjelman suuri kerrosalamäärä on käännetty eduksi siten, että sisäti-lat on pyritty suunnittelemaan avaria luonnon tiloja muis-tuttaviksi: tilat on tarkoitus täyttää laavuilla, kodilla ja luo-villa sekä ”liikuteltavilla ja muokattavilla seinillä, louteilla, raanuilla, tulisijoilla, taljoilla, nahkoilla, koivuilla ja kivillä”.

114 Suomen ympäristö 34 | 2007

Parasta olisi jos voisi sanoa, että rakennus kutsuu ihmisiä täyttämään sen kulttuu-rilla. Päämääränä olikin, että rakennuksen huoneet vähitellen alkaisivat muotoutua ja täyttyä kulttuurilla. Kutsutut suunnittelijat, taiteilijat ja käsityöläiset yhdessä raken-nuksen käyttäjien kanssa ajan myötä loisivat rakennukseen saamelaisen hengen.

Saamelainen tiedekeskus Koutokeinossa

Myös Koutokeinossa oli haasteena rakennushankkeen koko. Kylään ollaan rakenta-massa saamelaisen tiedeyhteisön käyttöön tarkoitettua Saamelaista tiedekeskusta. Se on kooltaan todella suuri, 20 000 m2. Kylässä oli ollut iso asuntolarakennus, joka joiun mukaan oli ”suuri ja pelottava”. Suuriin rakennuksiin liittyvät usein koulu- ja asuntolakokemusten takia negatiiviset mielleyhtymät. Tämän vuoksi meidän mieles-tämme rakennuksen tulee olla matala ja ”nöyrä”, helposti lähestyttävä.

Ehdotuksemme näyttää kotasijalta, joka on kolmella eri tasolla. Rakennuksen jokainen taso on erilainen. Rakennus sijoittuu maaston mukaisille terasseille, jotka viettävät alas kylää ja jokea kohti. Rakennuksen osat liittyvät yhteen notkon, autsin kautta. Notko muodostaa kulkuväylän, jonka kautta rakennuksessa kuljetaan sen osasta toiseen. Rakennus noudattaa luonnon muotoja, rakennuksen korkeimmassa kohdassa se muodostaa ikään kuin äkkijyrkän kallionreunan.

Kun rakennus on suuri, voi sisätiloja suunnitella niin, että ne muistuttavat luon-non tiloja. Se merkitsee myös sitä, että näitä luonnon tiloja voi täyttää pienemmillä rakennelmilla, jotka ovat lähempänä perinteistä rakennusmallia, kuten laavut, kodat ja luovat. Rakennuksen ulkoasun tulee vastata luontoa, paikkaa, ilmastoa, vuoden-aikoja, polkuja ja teitä. Rakennuksen sisäosa on itse asiassa luonto, jota voi muokata. Haasteena on toimia niin, että tiloista tunnistetaan saamelaiskulttuuri. Tähän työhön oli tarkoituksena kutsua saamelaisia käsityöläisiä, taiteilijoita ja muotoilijoita, jotka ajan myötä olisivat voineet kokeilla erilaisia tapoja käyttää näitä tiloja. Sisätiloja voi muokata useilla eri tavoilla: liikuteltavilla ja muokattavilla seinillä, louteilla, raanuilla, tulisijoilla, taljoilla, nahkoilla, koivuilla ja kivillä.

Saamelainen tiedekeskus Koutokeinossa. Rakennus noudattaa luonnon muotoja, rakennuksen korkeimmassa kohdassa se muodostaa ikään kuin äkkijyrkän kallionreunan.

Saamelaista tiedekeskusta suunnitellessa halusimme näyttää, että arkkitehtuuri voi olla mukana uudistamassa saamelaista kulttuuria ja että saamelainen kulttuuri voi olla mukana uudistamassa arkkitehtuuria.

k u v a 9 3 . e i n e j o r d / a r k i t e k t k o n t o r c o d e .

Einejord pyrki laatimaan Kautokeinon saamelaisen tiedekeskuksen kilpailuehdotuksesta matalan, nöyrän ja helposti lähestyttävän. Kuva kilpailun voittaneesta ja vuonna 2008 valmistuneesta Diehtosiidasta löytyy sivulta 188.


201”Rakennuksen sisäosa on itse asiassa luonto, jota voi muo-kata”, Einejord kirjoittaa ja vetää näin yhteen ihannekäsi-tyksensä julkisesta saamelaisrakennuksesta.

Nangolähestyysaamelaisarkkitehtuurinkysymystäpaikallisuudenkautta

Joar Nango lähestyy saamelaisarkkitehtuurin kysymystä Einejordia filosofisemmalla otteella. Nango aloittaa esseensä TheSaamiBuildingTradition:AComplexPicture31 muistuttamalla, että saamelainen rakentamisperinne ei ole muodoltaan yhtenäinen, vaan se perustuu paikan ja läheltä löytyvien materiaalien mahdollisuuksiin ja saa siten eri-laisia muotoja eri ympäristöissä ja erilaisten luontaiselin-keinojen parissa. Nango painottaa, että porosaamelainen nomadirakentamisen perinne on ylikorostunut norjalais-saamelaisessa kontekstissa. Syyksi korostumiselle Nango mainitsee poropaimentolaisen rakentamisen leviämisen maantieteellisesti erityisen laajalle alueelle, vaikka syyksi voidaan toki nähdä muutkin kulttuurihistorialliset syyt (katso esim. sivu 106). Nango pitääkin porosaamelaisen laavun kartiomaista muotoa loppuun kaluttuna kliseenä ja toivoo, että rakennustradition maantieteelliset eroavaisuu-det ymmärrettäisiin jatkossa paremmin.Nangon käsityksen mukaan saamelaiskulttuuria stereoty-

pisoivan ”laavu-typologian” (’The Great Lavvu typology of the North’) ongelma on etenkin se, että tällä kaikkien tunte-malla visuaalisella muodolla alleviivataan saamelaiskulttuu-rin eksoottisuutta ja erilaisuutta sen sijaan, että etsittäisiin nykyaikaisen saamelaiskulttuurin todellista arkkitehtonista potentiaalia.32 Nango näkee laavun erityisen potentiaalin siinä, että helposti liikuteltavalla ja nopeasti pystytettävällä

202


k u v a 9 4 . j o a r n a n g o 2 0 0 9 .

The Great Lavvu typology of the North’. Nangon mukaan viittauksella kartiomaiseen laavuun alleviivataamaan saamelaiskulttuurin eksoottisuutta ja erilaisuutta.


203rakennelmalla voidaan mikä tahansa tila ottaa salamanno-peasti haltuun33.fTyrmättyään pintapuoleiset ja visuaaliset arkkitehtuu-

risymbolit Nango siirtyy pohtimaan esseessään saame-laisen arkkitehtuurin tulevaisuutta. Ensimmäinen askel kirjoittajan mukaan olisi aihetta koskevan vakavan arkki-tehtuurikeskustelun aloittaminen. Tässä keskustelussa saamelaisten itsensä olisi oltava ratkaisevassa asemassa. Nango päättää esseensä esittämällä, että tulevaisuuden saa-melaisarkkitehtuurin tulisi ilmentää kulttuurin dynaami-suutta ja monimuotoisuutta sille itselleen tyypillisimmällä tavalla:

Hedelmällistä voisi olla saamelaisen rakentamistradi-tion näkeminen ajattelun tapana [’as a way of thin-king’]. On helppoa havaita saamelaisten erityinen asenne, joka tähtää käytännölliseen ja monimuotoi-seen, arkiseen [’vernacular’] arkkitehtuuriin, johon liittyy usein kierrättäminen ja spontaani materiaalien käyttö. Näitä materiaaleja ovat esimerkiksi paikallinen puu, muovi ja tekstiilivaatteet, halkaistut öljytynny-rit, pahvi, eristeet ja kaikki muu vastaava materiaali, mitä lähiympäristöstä löytyy. Tämä ilmentää erityistä saamelaisuuteen kuuluvaa kykyä sopeutua ja impro-visoida ympäröivien olosuhteiden, maaston ja maise-man mukaan.

f Yksi esimerkki tilan nopeasta haltuunotosta laavulla oli vuoden 1979 mielenosoitus, jossa saamelaisaktivistit nousivat vastustamaan Altan laakson vesivoimalahanketta. Norjan parlamenttitalon edustalle pystytettiin laavu. Laavussa oleilleet aktivistit aloittivat han-ketta vastustaakseen nälkälakon, minkä vuoksi kyseinen laavu nousi mielenosoituksen keskusnäyttämöksi.

204


Saamelaisarkkitehtuurin kannalta voisikin olla kiin-nostavaa lähestyä saamelaista rakentamisen tradi-tiota paikallisuuden näkökulmasta. Sen sijaan, että annettaisiin yksinkertaistetun, etnisen erilaisuuteen perustuvan kuvan määritellä koko saamelainen raken-tamistraditio, voitaisiin keskittyä saamelaiseen ajat-teluun, rakentamistradition tunnistamiseen herkkänä suhteena maisemaan ja rakennuspaikan tarjoamaan ainutlaatuiseen ekologiseen, henkiseen ja historialli-seen ulottuvuuteen.34

Nangolle saamelaisarkkitehtuuri ei olekaan siis ensisijai-sesti tietynlaista muotoilua vaan kokonaisvaltainen tapa

Soahtefielbma

Forstudier

k u v a 9 5 . j o a r n a n g o 2 0 0 7 .

Nykyaikainen saamelainen pihapiiri Norjan Finnmarkissa.


205

Soahtefielbma

Forstudier

suhtautua ympäristöön – tapa ajatella. Yksi hänen käyn-nissä olevista taideprojekteistaan on kierrätysmateriaalien innovatiiviseen ja arkipäiväiseen hyödyntämiseen perus-tuvan saamelaisen omatoimirakentamisen ja -muotoilun dokumentointi.g

g Projektiin voi tutustua internet-osoitteessa www.indigenuityproject.com.

Nango osallistui Dwellings in a Saami Cultural Context -kurssin opetus- ja järjestelytöihin NTNU:n arkkitehtiosastolla vuosina 2007 ja 2008. Poikkeuksellista teemaa edustavalla asuntosuunnittelukurssilla opiskelijat tutustuivat saamelaisarkkitehtuuriin ja laativat kurssin päätteeksi omia ehdotuksiaan modernin ajan saamelaistaloiksi. Seuraavalla aukemalla on pieni otanta kurssilla laadituista opiskelijatöistä.

206


• 82Aksiometri av boligen

Finnmark Kautokeino Nuortamanmaras

Soner dag og nattreise seg over snøendanne plass og varme hverandre

Bevegelse gjennom tunet

Vertikal bjørk

Natt & dag -to snølykter i en vinterhage

natt dag

grov

fin

horisontal vidde

horisontal bolig vertikal bjørk

Andreas Fadum Haugstad prinsipper

• 88

Eva TaucarIt started as a basic idea to get to know different a culture and to eventually pull out something we can use as a base for our architecture. So what is in that culture that is worth to preserve, something that needs transformation or better translation into modern language? What is the core, the base of everything? It is hard to see, but maybe I have advantage because I have different cultural background, maybe not. I came with expectations that, of course, failed right away, so I was back at the begining and I decided to „go with the flow“; what else could I do?

I came accross with an article, that talked about “hearth“ of the house. In every single culture that role have,or better had, fire. So what is fire, what are the functions, why is it so important? It is the centre of the dwelling, it is multufunctioning; and more important, it combines function and symbolism (religious and healing ceremonies). It organises space, everything circles around it, so it is also a point around which everything moves.From this answers regarding developement went quite fast forward; I was in search of something that combines all the characteristics I found in the ancient “hearth“, but it is an answer for present, modern days...and of course for the future. The time goes on so fast that many things are forgotten because nobody have time to transform, renovate or repare them... But most of us forget that in the past they were not so stupid; on contrary, they were very smart and the things that were developed trough the centuries must function, otherwise they would not exist.And now when I look back everything seems so

Situation and conceptlogic... but I guess I needed time to organise it in my head. Sami people are not any different than other Europeans, when we come to their wishes how they want to live and what they need. There is just a gap of 100 years that is in between. In central Europe we already lost old way of living, we lost the knowledge and we changed it for something that sometimes don’t function at all.The idea is to be ecological with material andenergy. Now the younger generation mostly forget this “old“ knowledge, and they are building without any common sence, destroing the visual identity of an area, and most important, they live in worse conditions, than their ancestors did.Saami people used the material that was around, the kitchen was the central social place, they were economical with energy, because that was important for survival in the extreme conditions. And now they are on the same point; they will start to lose the “old“ knowledge. And the “old“ knowledge is the one they should preserve. That is the core, the hearth of their culture. Without it, they will become just an ordinary people. Young generation will not slaughter a reindeer in the kitchen anymore, it is much easier to buy meat in the shop. And why even need a kitchen table if you can eat in the couch. Ecological aproach when it comes to the energy and materials... why, if you have enough money to buy everything. To prevent that, I translated. I translated the „core“ that I believe is the most important, into modern language. As a result, I got the „House with Hearth“.

1 : 1000


Arkkitehtiopiskelija Andreas Fadum Haugstadin ehdotus nykyaikaiseksi saamelaiseksi asuintaloksi. NTNU:n opiskelijatyö.


Eva Taucarin ehdotus saamelaiseksi asuintaloksi.


207

• 81

Langsnitt 1:50

Tverrsnitt 1:50

Langsnitt 1:50

Tverrsnitt 1:50

langsnitt, målestokk 1:100

Inga Marja sier en ofte er alene i Kautokeino. Reinsamene er vekke len-gre perioder og fra sin leilighetsperiode savnet hun steder å møtes. Hun har et ønske om at ikke kun barna skal trekke ut vinterstid, men også de voksne.

De ulike boliggruppene favner om ulike typer uterom. Her plasseres VERDIPUNKTENE, som er selve grunnsteinene i fellesskapet.

På ryggen i skogen er det en fin lysning med sikt ned til Kautokeino. Det dannes en forbindelse til denne fra boligstrukturen, slik at den kan fremstå som en festplass for folket.

På tomta fant vi som eneste spor steinene fra en bålplass. Det er tydelig at dette er et sted folk returnerer til. Det dannes også en forbindelse til denne fra festplassen. Her kan de samles ute rundt bålet.

Én av de tre satelittene som skyter ut av, men hekter seg på med betongdek-te gangveier til kjernen av boligstruk-turen. Disse kan være for dem som blir flere i familien, evt tilflyttende slektninger, kusiner som vil bo nær hverandre og som dermed trenger plass for flere boliger. Her kan de bo i eget hus, men sammen i egen boliggruppe.

Boligstrukturen har med dette en åpen form, da det er rom for at flere slike boliggrupper skyter ut og får sin plass i området. Disse er omkranset av det tette dekket av bjørketrær.

Bebyggelsen defineres av det eksis-terende tredekket og de eksisterende stiene. Hovedbebgyggelsen legges i området som fremstår som mest åpent, mens boliggruppene som skyter ut av denne, legges inn mellom trærne.

Stiene bevares slik at det ikke bygges på disse, etter sterk samisk tradisjon. En adkomstvei og en ny sykkelvei leg-ges ved to av stiene. Sykkelveien blir en ny vei ned til Kautokeino.

Her i nærhet til festplass og storbål leg-ges fellesbygg for storkjøkken/ grovkjøk-ken og lokale for festsamlinger og tilstel-ninger. Disse byggene kan også bli brukt som lokaler for Påaskefesten da innbyg-gertallet i Kautokeino øker fra 3000 til 20000.

Disse verdipunktene består av en stor SAUNA, en STORLAVVO og en mark med det ene TREET, som et symbol på holdepunktet, livet og fellesskapet rundt i den nye boligstrukturen. Det at disse ver-dipunktene er de eneste av sin karakter og er plassert rundt i de forskjellige boliggrup-pers fellesrom, er en invitasjon til beveg-else mellom boliggruppene. De skaper beveglese og punkter for samling og op-phold. Rundt saunaen kan betongdekket sprøytes for skøyteis. Da dagene med minusgrader er mange, og snøfallet er beskjedent er dette fint for Kautokeino.

Inga Marja sier en ofte er alene i Kautokeino. Reinsamene er vekke len-gre perioder og fra sin leilighetsperiode savnet hun steder å møtes. Hun har et ønske om at ikke kun barna skal trekke ut vinterstid, men også de voksne.

De ulike boliggruppene favner om ulike typer uterom. Her plasseres VERDIPUNKTENE, som er selve grunnsteinene i fellesskapet.

På ryggen i skogen er det en fin lysning med sikt ned til Kautokeino. Det dannes en forbindelse til denne fra boligstrukturen, slik at den kan fremstå som en festplass for folket.

På tomta fant vi som eneste spor steinene fra en bålplass. Det er tydelig at dette er et sted folk returnerer til. Det dannes også en forbindelse til denne fra festplassen. Her kan de samles ute rundt bålet.

Én av de tre satelittene som skyter ut av, men hekter seg på med betongdek-te gangveier til kjernen av boligstruk-turen. Disse kan være for dem som blir flere i familien, evt tilflyttende slektninger, kusiner som vil bo nær hverandre og som dermed trenger plass for flere boliger. Her kan de bo i eget hus, men sammen i egen boliggruppe.

Boligstrukturen har med dette en åpen form, da det er rom for at flere slike boliggrupper skyter ut og får sin plass i området. Disse er omkranset av det tette dekket av bjørketrær.

Bebyggelsen defineres av det eksis-terende tredekket og de eksisterende stiene. Hovedbebgyggelsen legges i området som fremstår som mest åpent, mens boliggruppene som skyter ut av denne, legges inn mellom trærne.

Stiene bevares slik at det ikke bygges på disse, etter sterk samisk tradisjon. En adkomstvei og en ny sykkelvei leg-ges ved to av stiene. Sykkelveien blir en ny vei ned til Kautokeino.

Her i nærhet til festplass og storbål leg-ges fellesbygg for storkjøkken/ grovkjøk-ken og lokale for festsamlinger og tilstel-ninger. Disse byggene kan også bli brukt som lokaler for Påaskefesten da innbyg-gertallet i Kautokeino øker fra 3000 til 20000.

Disse verdipunktene består av en stor SAUNA, en STORLAVVO og en mark med det ene TREET, som et symbol på holdepunktet, livet og fellesskapet rundt i den nye boligstrukturen. Det at disse ver-dipunktene er de eneste av sin karakter og er plassert rundt i de forskjellige boliggrup-pers fellesrom, er en invitasjon til beveg-else mellom boliggruppene. De skaper beveglese og punkter for samling og op-phold. Rundt saunaen kan betongdekket sprøytes for skøyteis. Da dagene med minusgrader er mange, og snøfallet er beskjedent er dette fint for Kautokeino.

detalj vindudetalj vegg

Snitt og detaljer

tverrsnitt, målestokk 1:100

Hovedgrep i situasjonen

• 117

sov

badentré

kök

PLAN 2TILL UTHYRNING B

SEKTION A-A

skala 1:2001 50 10

SEKTION B-B

B

A

Ak u v a 9 8 . n t n u : n a s u n t o s u u n n i t t e l u k u r s s i 2 0 0 7 – 2 0 0 8 .

Ragnhild Bakkevigin ehdotus saamelaiseksi asuintaloksi.


Annsofi Ottossonin ehdotus saamelaiseksi asuintaloksi.

208

O s a V – Jo h t o p ä ä t ö k s e t

VJohtopäätökset

209Saamelaisen rakentamisen potentiaali

Johtopäätökset

Edellisessä osassa kävin käpi saamelaiskulttuuria edustavia nykyarkkitehtuurikohteita sekä muutamia saamelaisark-kitehtien laatimia saamelaisidentiteetin ja rakentamisen suhdetta käsitteleviä keskeisiä kirjoituksia. Tutkielman viimeisessä osassa pyrin kiteyttämään aineistoni pohjalta kokonaiskuvan saamelaisrakentamisen leimallisimmista piirteistä – etenkin niistä piirteistä, joissa olisi potentiaalia myös tulevaisuuden saamelaisarkkitehtuurin teemoiksi. Keskityn erityisesti niihin rakennetun ympäristön omi-naispiirteisiin, jotka näyttäytyvät vahvoina nimenomaan Käsivarren porosaamelaiskulttuurin toimintaympäristössä. Tämän vuoksi johtopäätökseni eivät ole sellaisenaan yleis-tettävissä kaikkeen saamelaisrakentamiseen kaikkialla Pohjoismaissa ja Venäjällä. Uskon tällä kapeahkollakin otannalla voivani silti tarjota syventäviä näkökulmia saame-laisarkkitehtuurin tulevaisuudesta käytävään keskusteluun.Lopuksi esitän aihion muutamalle kiinnostavalle jatko-

tutkimushankkeelle. Päätän tutkielmani listaan teeseistä, joita noudattamalla arkkitehti voi rakentaa erämaanhengenmukaisesti. Esitän teesien kuvituksena karkean luonnok-sen käytännön jatkotutkimushankkeesta, joka huolellisesti toteutettuna voisi tuoda tuoda erämaan henkeä nykyistä näkyvämmäksi Kilpisjärven kylämaisemassa.

210


Voikoei-saamelainenosallistuasaamelaisarkkitehtuurinmäärittelyyn?

Saamelaisarkkitehtuurin määrittelyyn liittyy vaikea kysy-mys siitä, voiko valtaväestöön kuuluva arkkitehti osallistua lainkaan aiheesta käytävään keskusteluun. Muun muassa Nango on pitänyt esillä saamelaiskulttuurin orientalisoimi-sen vaaraa ja todennut, että saamelaisten itsensä on oltava keskustelussa keskeisessä roolissaa.Jaan täysin Nangon käsityksen siitä, että jokaisen kulttuu-

rin on viime kädessä itse määriteltävä oma suhteensa ark-kitehtuuriin. Ajattelen silti myös niin, että keskusteluun voi osallistua kulttuurin ulkopuoleltakin. Saamelaiskulttuurin ja erityisesti sen rakentamiskäytäntöjen ominaispiirteet erottuvat parhaiten verratessa sitä toisiin kulttuureihin: kahden kulttuurin rinnastaminen on omiaan kirkasta-maan molempien ominaispiirteitä. Katson itse suoma-laiskulttuurin edustajana voivani nostaa esiin niitä saa-melaisen rakentamisen teemoja ja piirteitä, jotka omaa taustaani vasten näyttävät sekä poikkeavilta että arvokkailta. Saamelaisyhteisön itseoikeutetuksi tehtäväksi jää kuitenkin arvioida esittämäni huomiot kriittisesti: yhteisön on itse tunnistettava ne kulttuurinsa yitmessä olevat piirteet, joi-den mukana se joko seisoo tai kaatuu. Toinen peruste, jolla voin oikeuttaa osallistumiseni saa-

melaisarkkitehtuurista käytävään keskusteluun, on jo diplomityöprosessini alkumetreiltä asti vaikuttanut pyrki-mykseni luoda erityisesti Käsivarren erämaanhenkeä ilmai-sevaa arkkitehtuuria. Koska lähden siitä, että saamelaiset ovat perinteisesti eläneet ja rakentaneet paikallismaise-man henkeä noudattaenb, voin löytää paikallismaisemaan

a Katso sivu 191; myös Haugdal, sivu 185.

b Katso esim. Sallamaa, sivu 123 ja Nango, sivu 203.

S a a m e l a i s e n r a k e n t a m i s e n p o t e n t i a a l i

211sopivia arkkitehtuuriteemoja hakeutumalla kohti ”saame-laista” arkkitehtuuria, vaikka en olisikaan ensisijaisen kiin-nostunut suunnittelijan tai rakentajan etnisestä taustasta. Oulan ei-saamelainen vaimo Leena Valkeapää on ratkais-sut saman määritelmällisen haasteen nimeämällä väitös-kirjansa tutkimuskohteeksi saamelaisuuden sijaan poro-elämän. Valkeapään kehittämä käsite ”poroelämä” kattaa ne ihmiset, jotka elävät luontaistaloudessa vapaasti laidun-tavien porojen kanssa, etnisestä taustastaan riippumatta. Näin Valkeapää sijoittaa myös itsensä määritelmänsä sisään. Valkeapäätä mukaillen voisin itse puhua ”poroark-kitehtuurista” saamelaisarkkitehtuurin sijaan. Olen katso-nut kuitenkin parhaaksi käyttää omalla kohdallani termiä ”erämaan henkeä ilmaiseva arkkitehtuuri”.

Saamelaisrakentamisenpotentiaalisiateemoja

Kuten olen jo aiemmin antanut käydä ilmi, esitän tutkimus-työni perusteella, että saamelaiskulttuurin on määriteltävä suhteensa rakentamiseen uudelleen. Voidakseen vaikuttaa fyysisen toimintaympäristönsä muotoutumiseen saame-laiskulttuurin on uudistuttava. Tämä saattaa tarkoittaa jopa jäljettömyyden ihanteen kyseenalaistamista. Jäljetön elämä tarkoittaa sitä, että kulttuurin fyysiset paikat ja tilat hautau-tuvat lopulta rakentavan kulttuurin tilojen alle.Laavuasumisen ja kesätalojen ajan päätyttyä saamelai-

sen rakennusperinteen kehitys on pysähtynyt. Kulttuurin ilmaisuvoima on uudistunut monilla saamelaiskulttuurin aloilla, kuten esimerkiksi musiikissa, kuvataiteissa, pukeu-tumisessa ja vähemmistöpolitiikassa. Kulttuurin sisäisen keskustelun ja kehitystyön tulisi nousta samalle ennak-koluulottomalle ja tulevaisuuteen kurkottavalle tasolle

212


arkkitehtuurissa kuin muilla saamelaiskulttuurin aloilla. Tällä hetkellä saamelaisidentiteettiä edustavien arkkiteh-tuurikohteiden kehittely ja tematiikka on jäänyt kuitenkin lähinnä valtakulttuuritaustan omaavien arkkitehtien har-teille. Saamelaiset eivät välttämättä tunnista vieraan kult-tuurin kehittämiä arkkitehtuuriteemoja omikseen, mutta sopeutuvat niihin. Pyrin seuraavaksi kiteyttämään sellaisia rakentamiseen liittyviä teemoja, jotka oman näkemykseni mukaan nousevat saamelaiskulttuurin sisältä ja saattavat olla sille näin ollen erityisen tyypillisiä.pienimittakaavaisuus. Saamelaiselle rakennusperin-teelle luonteenomaista on sen kehittyminen palvelemaan asumista harvaan asutussa ympäristössäc. Rakentaminen on pienipiirteistä, osin väestön harvalukuisuudesta joh-tuen: rakennusten yhteisen katon alle ei ole tarvinnut koota suuria ihmisjoukkojad. Länsimaisessa rakennuskulttuu-rissa on harjoitettu tiivistä ja monikerroksista kaupunkira-kentamista halki historian. Selvästi havaittava mittakaava-ero kulttuurien rakennustottumusten välillä on seurausta historiallisen kehityksen eroista: pienikokoinen ja tilapäi-nen rakentaminen on luonnonkulttuurille tyypillisempää kuin kaupunkikulttuurille.Toinen pienipiirteisyyteen vaikuttanut tekijä on luon-

nonmateriaalien käyttö rakentamisessa. Palaan siihen myöhemmin. sulavapiirteisyys. Pyöreää muotoa pidetään saame-laiselle muotokielelle erityisen luonteenomaisena aiheena. Taustalta kuultaa ajatus luonnon muotokielestä: esimer-kiksi Nils-Aslak Valkeapää viittaa aaltoon ja linnunmunaan

c Saamelaisten historiasta tunnetaan myös tiiviin kyläasumisen traditioita (esimerkiksi Norjan rannikon kalastajasaamelaiset), mutta niissä rakentaminen on muistutta-nut monessa mielessä valtakulttuurin historiallisia asumis- ja rakentamistapoja. Arkkitehtuurin ominaispiirteet eivät ole näin ollen yhtä selvästi tunnistettavia kuin porosaamelaisilla.

d Vielä aivan erityisellä tavalla pieniä, kevyitä ja luonteeltaan tilapäisiä ovat porosaamelais-ten liikuteltavaksi tarkoitetut nomadirakennelmat.


213saamelaisista muodoista kirjoittaessaane. Kenties luonnon-filosofiaakin tärkeämpi syy pyöreän muodon suosimiselle on silti ollut rakentamistekniikka: turpeesta tai kankaasta on yksinkertaisesti helpompaa rakentaa kartio kuin poh-jaltaan neliskanttinen muotof. Nykyaikainen, valtakulttuu-rin harjoittama tekninen rakentamistapa suosii vastaavasti suoria linjoja. Molemmat kulttuurit rakentavat rationaali-sesti, mutta materiaalien lähtökohtien vuoksi lopputulos ilmenee erilaisena muotokielenä.Rakennetekniikan ohella myös käytäntö on vaikuttanut

saamelaisarkkitehtuurin pyöreäpohjaisuuteen: poroaidat ovat pohjaratkaisuiltaan pyöreitä tai kaarevalinjaisia, jotta ne ohjaisivat poroelojen aaltomaista liikehdintää mahdol-lisimman sulavasti. Pehmeälinjaisella muotokielellä on vahvat yhtymäkohdat tunturimaisemaan luonnon oman logiikan kautta.materiaalien intuitiivisuus. Myös materiaali-valinnat vaikuttavat siihen, kuinka hyvin saamelainen ja länsimainen arkkitehtuuri sulautuvat ympäristöihinsä. Saamelaisessa rakentamisperinteessä hyödynnettyjen, asuinpaikan lähistöltä löytyvien rakennusmateriaalien vuoksi maiseman ja rakentamisen paletit ovat lähtökoh-taisesti yhteensopivia. Länsimaisessa nykyrakentamisessa käytetään puolestaan teknisesti kehittyneitä materiaaleja, jotka tuotetaan rakennuspaikalle tarvittaessa kaukaakin. Modernissa arkkitehtuurissa käytetyistä materiaaleista vain harvat ovat sellaisia, jotka ihminen tunnistaa omasta lähi-luonnostaan. ”Te luulitte että minun taloni / olisivat kul-taa ja hopeaa / ne ovat kiveä ja puuta / niin kuin minun

e Katso sivu 124.

f Vasta hirsirakentamiseen siirtyminen on muuttanut rakennelmien muodon neliskantti-seksi. Katso esimerkiksi metsäsaamelaisten salvoskodat, sivu 118.

214


k u v a 1 0 0 . m a r t t i l i n k o l a 1 9 6 6 . s u o m a l a i s - u g r i l a i n e n k u v a k o k o e l m a .

Saamelaisarkkitehtuuria Käsivarren Pättikästä. Nils-Aslak Valkeapään autotalli.

ruumiini on luuta ja lihaa”, kirjoittaa Pentti Saarikoskig ja esittää runollisen kaipuunsa luonnonmateriaaleista raken-tamista kohtaan.Haugdalin mukaan juuri materiaalivalinnat näyttelevät

merkittävää osaa norjalaisissa saamelaiskulttuuriraken-nuksissa. Havainto vaikuttaa pätevän myös Suomessa: Siidan ja Sajoksen suunnittelijat kertovat itse hakeneensa yhtymäkohtia saamelaisuuteen nimenomaan puun käy-tössä rakennusmateriaalina.

g Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu (1983, s. 7).


215rakentamisen yksinkertaisuus. Saamelaisten rakennusratkaisuiden yksinkertaisuus on mahdollista-nut sen, että käytännössä jokainen on voinut ja osannut olla rakentaja. Nykyaikainen lainsäädäntö ja rakennus-alan vakiintuneet toimintamallit tekevät perinteisen tee-se-itse-rakentamisen käytännössä lähes mahdottomaksi. Poikkeuksellisen erityisosaamisen ja asiantuntijuuden vaa-timuksen vuoksi rakentaminen onkin eriytynyt modernin valtakulttuurin piirissä täysin omaksi rakennusteollisuu-den alakseen historian myötä.resurssitehokkuus. Saamelaisten eläminen luontais-taloudessa on edellyttänyt poikkeuksellisen säästeliästä resurssien käyttöä. Kaikkien tarveaineiden, kuten ruuan, rakennusmateriaalien ja polttopuiden hankinta, on edel-lyttänyt lihastyötä. Etenkin talvella energiaa on pitänyt säästellä vain välttämättömään liikkumiseen ja hengissä pysymiseen. Modernissa yhteiskunnassa koneet on val-jastettu keräämään ja tuottamaan resursseja, minkä seu-rauksena resurssien kulutus on karannut käsistä. Koska monet nykyihmisen tarvitsemat kulutushyödykkeet, kuten esimerkiksi ruoka, tavarat, rakennusmateriaalit ja energia, tuotetaan kaukomailla tai vähintäänkin oman silmän kan-tamattomissa, ei ympäristövaikutuksia ymmärretä enää omakohtaisesti. tilan jatkuvuus . Ulko- ja sisätilan välinen liukuva suhde saamelaisessa tila-ajattelussa nousee esille esimer-kiksi Einejordin tekstissä, jossa hän esittää pyrkimyk-sensä tuoda luontoa rakennusten sisätiloihin. Voidaan silti kysyä aiheellisesti, että Einejordin valitsema tie oikea, sillä luonto on aina täydellisempi ja vaikuttavampi kokemus kuin sisätila, joka pyrkii imitoimaan sitä. Einejordin näke-mys korostaa myös luonnosta lähinnä sen elämyksellistä puolta. Sivuun jää luonnon muut ominaisuudet, kuten

216


kyky synnyttää elämää ja luoda energiaa sekä luonnon kos-minen mittakaava ja jumalallisuus. Näitä puolia arkkiteh-tuurin on kovin vaikea saavuttaa koskaan – siksi luonnon imitointi tuntuu väärältä tieltä.Ulko- ja sisätilan suhdetta saamelaisarkkitehtuurissa on

siis syytä lähestyä muutoin kuin tuomalla ulkotila sisälle. Ratkaisu saattaa piillä jonkinlaisissa välitiloissa: laavu ei ole varsinaisesti sisätilaa eikä ulkotilaa, sen on niitä molempia eikä varsinaisesti kumpaakaan. Tilan viitteellinen rajaami-nen ja tilojen lomittuminen vaikuttaisi olevan saamelaiselle rakentamiselle leimallista. luontoa kohtaan osoitettu ystävyys. Saamelainen näkee ihmisen osana luontoa. Tämä on nähdäkseni lopulta suurin ja kokonaisvaltaisin kahta tarkastelemaani kult-tuuria erottava tekijä. Saamelainen arkkitehtuuri kuvastaa tätä maailmankatsomuksellista ajatusta asettamalla raken-nuksen kiinteäksi osaksi luontoa. Ideaali saamelaisraken-nus syntyy luonnonmateriaaleista, elinkaarensa aikana se ylläpitää ystävyyttä ihmisen ja luonnon välillä ja hylätyksi tullessaan ja tuhoutuessaan palautuu jälleen osaksi luon-toa. Modernin länsimaisen rakennuksen draaman kaari ei nouse luonnosta – ideaali rakennus pyrkii päinvastoin suo-jelemaan ihmistä villeiltä luonnonvoimilta. Saamelaisen perinteen ”kompostoituva” arkkitehtuuri on vierasta valta-kulttuurille: tavoitteena on rakentaa ikuista.

217Jatkotutkimuskohteita

Kohtierämaanhenkeäilmaisevaaarkkitehtuuria

Olen lähestynyt tässä tutkielmassa saamelaista rakenta-misen tapaa lähinnä kulttuuris-filosofisena kysymyksenä. Tutkielman tulosten soveltaminen käytäntöön on seuraava askel, jossa konkreettiset suunnitteluratkaisut astuvat var-sinaisesti kuvaan. Aiheesta on helppoa keksiä lupaavalta vaikuttavia jatkotutkimuskohteita. Yksi selvitettävä aihealue olisi saamelaisen ja suoma-

laisen maankäytön intressien päällekkäisyys. Käsivarren Lapin maankäytössä kilpaillaan yhtä aikaisesti niin poron-hoidon, turismin ja luonnonsuojelun kuin tulevaisuudessa mahdollisesti kaivosteollisuudenkin välillä. Suomalaisen kulttuurin maankäyttötarpeita on kartoitettu laajasti, mutta porosaamelaisten maankäyttötarpeet ja kulttuurille itsel-leen tärkeät paikat ja maisematilat ovat jääneet valtakult-tuurille tuntemattomammiksi. Kiinnostava kaavatason jatkotutkimushanke olisi ”saamelaiskaavan” laatiminen. ”Kaava” tai kartta, johon merkittäisiin saamelaisten näky-mätöntä tietoa, reittejä, muistoja ja tärkeitä paikkoja, tekisi kulttuuria valtakulttuurille huomattavasti näkyvämmäksi. Saamelaiskaava olisi suunnittelutyökalu, jonka avulla alkuperäiskulttuuri olisi paremmin huomioitavissa maan-käytön määrittelyssä. Erityisen kiinnostavaa olisi nähdä ne maisemankohdat, joissa esimerkiksi porosaamelais-kulttuuri, matkailuelinkeino ja luonnonsuojelu risteävät. Toisaalta tämän tyypisestä selvityksestä saattaisi paljastua

218


sellaisiakin alueita, joissa kulttuurien välisiä eturistiriitoja ei ole.Se on tietysti suuri kysymysmerkki, että kuinka haluk-

kaita esimerkiksi Käsivarren porosaamelaiset olisivat mer-kitsemään kulttuurilleen merkityksellisiä paikkoja kartalle. Rakentamattomuuteen ja näkymättömyyteen perustuva traditio saattaa pitää omat salaisuutensa lopulta mielum-min itsellään kuin pyrkii vaikuttamaan maankäyttöön val-takulttuurin sanelemien ehtojen puitteissa. Toinen kiinnostava, vaikkakin huomattavasti laajempi ja

teoreettisempi aihe olisi saamelaisen rakentamisajattelun soveltaminen länsimaisessa arkkitehtuurissa ja maan-käytössä. Tämä on kysymys, joka on motivoinut itseänikin etenemään omassa tutkimustyössäni ja seuraamaan uusia johtolankoja. Mitä sellaista saamelaiskulttuurin suhteessa paikkaan ja tilaan on, mitä esimerkiksi Kilpisjärven matkai-lukylä voisi oppia ja omaksua itselleen? Vaikuttaisi ainakin siltä, että länsimaissa vasta hiljattain suureen arvoon nous-sut ekologinen ajattelua on tunnettu saamelaiskulttuurissa jo pitkään. Harkittu resurssien käyttö, joustava maankäyttö ja asuinpaikan vaihto tarpeen tullessa ovat luonnon ja ympäristön äärimmäisen hyvin huomioon ottavia toimin-tamalleja. Ne perustuvat elämiseen paikallisen luonnon kantokyvyn kulloinkin sallimissa rajoissa.Yksi kiinnostava huomio paikoilleen asettuneesta elämän-

tavasta on se, että omistusasumisen on havaittu synnyttä-vän rakennetyöttömyyttä. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tut-kimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Malirannan mukaan suomalaisten tulisi asua nykyistä enemmän vuokralla, jotta työmarkkinat vilkastuisivat. Tutkimusjohtajan mielestä suomalaiset eivät muuta tarpeeksi töiden perässä ja syynä

J a t k o t u t k i m u s k o h t e i t a

219tähän on omistusasuminenh. Samaa ongelmaa ei tunneta porosaamelaisuudessa, jossa on perinteisesti investoitu asunnon sijaan matkalaukkuelämään ja mukana jolkotta-vaan omaisuuteen.

* * *

Esitän lopuksi yhden potentiaalisen jatkotutkimuskohteen muutamalla kuvalla. Kuten jo johdannossa kerroin, tutkiel-mani sai aikoinaan alkunsa henkilökohtaisesta kiinnostuk-sestani suunnitella uusi, paikalliseen tunturimaisemaan sopiva luontomatkailurakennus Kilpisjärvelle. Minua on ajanut tutkimustyössäni eteenpäin kiinnostus sellaista arkkitehtuuria kohtaan, joka todella toisi esiin Käsivarren henkeä ja istuisi maisemaan sopusuhtaisesti. Esitän seu-raavalla aukeamalla seitsemän teesiä arkkitehtuurille, joka porosaamelaisilta oppimani perusteella ilmaisisi erämaan henkeä parhaalla mahdollisella tavalla. Kuvitan teesini idealuonnoksella arkkitehtuurikohteesta, joka oikein toteu-tettuna voisi tuoda matkailijoita, porosaamelaiskultturia ja tunturiluontoa lähemmäksi toisiaan.

h YLE 23.1.2015.

220


Teesit erämaan henkeä ilmaisevalle arkkitehtuurille

1. Rakennuksen käyttötarkoituksen on tuettava erämaassa harjoitettavaa elämistä, asumista ja ruuantuotantoa.

2. Rakentaminen ei saa johtaa erämaan lisärakentamiseen. Rakennuksen käyttötarkoituksen on edistettävä rakenta-mattomuuteen perustuvaa maankäyttöä.

3. Rakennuksen suunnittelijan on tunnettava erämaaolo-suhteet omakohtaisesti tai otettava erämaata tuntevat paikalliset kiinteäksi osaksi suunnitteluprosessia.

4. Rakennuksen on sulauduttava erämaamaisemaan. Tämän vuoksi rakennuksen on oltava pienipiirteinen, sulavalinjainen ja lähiympäristössä tavattavista materi-aaleista muodostuva.

5. Rakennusmateriaalien tulee olla luontoon hajoavia. Rakennuksesta jäävän jäljen on oltava harkittu.

6. Rakenneratkaisuiden on oltava yksinkertaisia ja intuitii-visia, jotta rakennuksen huoltaminen ja kunnossapito on mahdollista ilman erityisosaamista.

7. Rakennuksen on korostettava ihmisen paikkaa osana luontoa. Rajan ulko- ja sisätilojen välillä tulee olla liukuva.

Te e s i t e r ä m a a n h e n k e ä i l m a i s e v a l l e a r k k i t e h t u u r i l l e

221

k u v a 1 0 1 . j o h a n t u r i 1 9 1 0 .

Saamelaisten perinteinen poroerotusaita noudattaa kaikkia seitsemää muotoilemaani teesiä erämaan henkeä ilmaisevalle arkkitehtuurille.

222


p o h j a k u v a m a a n m i t t a u s l a i t o s .

Poroerotusaita sijoittuu Saanatunturin luoteispuolelle Käsivarrentien laitaan. Ennen erotusten alkua poroelo on ohjattu erämaasta rännin (1) kautta kaarteeseen (2). Erotusten alettua porot ohjataan pienissä erissä päivänkakkaramaisen aitamuodostelman keskellä sijaitsevaan kirnuun eroteltaviksi (3) ja sieltä omiin konttoreihinsa (4). Ränni- ja kaarreaidat on rakennettu kasaamalla rinteen irtokiviä muureiksi. Kirnu ja konttorit ovat puurakenteisia aitoja. Olemassa oleva maantieyhteys ja Pikku-Mallan luonnonpuiston parkkipaikka (5) palvelevat yhtä aikaa sekä turisteja että porotalouden logistiikkaa. Aidan ohi kulkee Kilpisjärven tärkeimmät vaellus- (oranssit reitit) ja luontopolut (vihreät reitit).

Erämaan henkeä ilmaisevaa arkkitehtuuria: Kivinen poroerotusaita Kilpisjärvelle

2

1.

53, 4

E r ä m a a n h e n k e ä i l m a i s e v a a a r k k i t e h t u u r i a : K i v i n e n p o r o e r o t u s a i t a K i l p i s j ä r v e l l e

2231

s a a n a

224


Uuden, osittain kivisen poroaidan rakentaminen Kilpisjärven matkailukylän välittömään läheisyyteen olisi esimerkki ideologisesti merkityksellisestä arkkitehtuuri- teosta.Rakennelmassa tulisi käyttää perinteisen puumateriaalin

lisäksi paikallista luonnonkiveä niissä kohdin, missä sen on mahdollista. Näitä paikkoja ovat pitkät ja muuttumat-tomat aitalinjaukset eli ränni ja kaarre. Ikuinen materiaali merkitsisi poronhoidon paikan pysyvästi Kilpisjärven mai-semaan. Vaikka matkailukylän lähiseutu onkin nykyisin liian vilkasta laiduntamiseen, voidaan porot tuoda alueelle vuosittaisiin kauppatokan erotuksiin. Kivinen aita jää maastoon, vaikka poronhoito alueella jos-

kus päättyisikin. Kiviaitaa ei voi polttaa, se ei maadu eikä katoa luontoon – siitä jää jälki. Kulttuurinen elinkeino on itsessään avain muodon ymmärtämiseen: rakennelma tun-nistetaan poroaidaksi vielä senkin jälkeen, kun poroja ei enää ole.Porosaamelaiselle on ensikuulemalta outo ajatus raken-

taa poroaita kivestä ja merkitä erotuspaikka siten näkyväksi ohikulkijoille. Silti uskon, että saamelaisten on pystyttävä tulevaisuudessa osoittamaan sille merkittäviä paikkoja rakentamalla, jos se haluaa säilyä elossa. Sillä sellainen kulttuuri katoaa, joka ei jätä itsestään jälkeä.

* * *

KivinenporoerotusaitaKilpisjärvelle

E r ä m a a n h e n k e ä i l m a i s e v a a a r k k i t e h t u u r i a : K i v i n e n p o r o e r o t u s a i t a K i l p i s j ä r v e l l e

225

k u v a 1 0 2 . p o h j a k u v a l e n t o k u v a v a l l a s 2 0 0 8 .

Poroaita pohjoisesta kuvattuna. Kivinen ränni ja kaarre jäävät pysyviksi muistoiksi maisemaan, vaikka poronhoito alueella joskus päättyisikin.

226

1. Sarkkinen 2007

2. Tilastokeskuksen väestöruutu- aineisto 1 x 1 km, 2012

3. Ympäristöministeriö 1993b, 193

4. Lapin rakennusperintö 1984, 5

5. ibid., 5

6. Paikkala 2000

7. Aikio 2003, 103

8. Linkola 1972, 34

9. Enbuske 2006, 206

10. Linkola 1972, 43

11. ibid., 35

12. Museoviraston muinais- jäännösrekisteri 2014

13. Tømmervik et al. 2010

14. Esim. Enbuske 2006, 222–229

15. Valkeapää 2010

16. Valkeapää 2011, 113

17. Esim. Valkeapää 2011, 115

18. Valkeapää 2011, 113–114

19. Linkola 1972

20. ibid., 81–82

21. ibid., 86–88

22. ibid., 90–91

23. ibid., 86; 94

24. ibid., 94; 95

25. ibid., 94–96

26. ibid., 95

27. ibid., 92–96

28. ibid., 120–121

29. ibid., 116–117

30. Martti Linkolan muistiinpanot, 1960-lk

31. ibid.

32. Renko & Sutinen 2006

33. Pennanen 2000, 168

Lähdeviitteet OsaI (sivut12–101)

22734. Näkkäläjärvi 2007

35. Renko & Sutinen 2006

36. Heikkinen 2002, 114

37. Leena Valkeapään sähköpostiviesti 2.2.2015

38. Khazanov 1984, 118–201

39. Esim. Lehtola 2012, 409–411

40. Martti Linkolan muistiinpanot, 1960-lk

41. ibid.

42. Heikkinen 2002, 87

43. Pihkala 2004, kaavio sivulla 17

44. Kustannus-Puntsi 1994

45. Näkkäläjärvi 2007, 58

46. Lehtola 2012, 408

47. Linkola 1972, 21

48. Magga 2007, 16

49. Helle, Kojola & Niva 2007

50. Esim. Järvinen 1995

51. Järvinen 2004, 21

52. Kilpisjärven Retkeilykeskuksen internetsivut

53. Kilpisjärven kronikka

54. Hautajärvi 1995, 137–138

55. ibid., 138

56. ibid., 137–139

57. Mäkitie 2010, 29–30

58. Salmi & Tolsa 1990, 8

59. Mäkitie 2010, 30

60. ibid., 30


62. Salmi & Tolsa 1990, 9

63. ibid.

64. ibid., 37

65. ibid., 8

66. Mäkitie 2010, 30

67. Nordlys 12.1.2005

68. Esim. Kaleva 10.9.2008

69. Enontekiön Sanomat 24.9.2008

70. Mäkitie 2010, 32

71. Lapin Kansa 13.4.2007

72. Mäkitie 2010, 47

73. Tiedot Enontekiön kunnan rakennustietokannasta 2013

74. Kilpisjärven osayleiskaavan selostus 1992

75. Ohenoja 2010, 39–40

76. Mäkitie 2010, 39

77. Kilpisjärvi 2020 -kehittämis- suunnitelma 2010, 18; myös 20–21

78. Kuulutus Kilpisjärven yleiskaavoituksen vireilletulosta, 7.3.2012

79. HS 29.7.2006

80. Esim. Enontekiön Sanomat 24.9.2008.

81. HS 11.11.2012


83. Esim. Enontekiön kunnan mediatiedote 28.11.2012

84. HS 2.8.2006

85. ibid.

86. Kaleva 3.8.2005

87. ibid.

88. Mäkitie 2010, 50


90. Kilpisjärven osayleiskaavan selostus 1992, 11

91. Kilpisjärvi 2020 -kehittämis suunnitelma 2010, 24

92. Kilpisjärvi 2020 -kehittämis- suunnitelma 2010, taulukko sivulla 28–29

93. YLE Lappi 30.10.2010

L ä h d e v i i t t e e t

228

1. Esim. Lapin rakennusperintö 1984, 7–10

2. Mäkitie 2010, 6

3. Lapin rakennusperintö 1984, 5–6

4. Haahti et al. 2001


6. Järvinen 2004, 21

7. Sillanpää 2006

8. Helander & Kailo 1999, 13–27

9. Puhelinkeskustelu 23.1.2014

10. Valkeapää 1992, runo 509

11. Ympäristöministeriö 1993

12. ibid., 10

13. ibid., 68


15. Magga 2007, 11

16. ibid.

17. ibid., 11–12

18. ibid., 12

19. ibid., 11; myös 23

20. Näkkäläjärvi 2007, 58

21. Tunturi & Syrjämaa 2002, 7–9

22. ibid., 14

23. ibid., 26

24. ibid., 26

25. ibid., 27

26. Speller et al. 2002

27. ibid.

28. Aarno Ruusuvuori 90 years, 2015 (dokumentaarinen lyhytelokuva)

29. Pallasmaa 1994

30. Speller et al. 2002

31. ibid.

32. ibid.

OsaIII (sivut132–166)OsaII (sivut102–131)

1. Sallamaa 2014, 11

2. Valkeapää 2011, 118–119

3. Pennanen 2000, 130

4. National Geographic 2014

5. Lukin 2005, 150–151

6. Esim. Valkeapää 2011, 113–114; Linkola 1972, 53–60; Enbuske 2006

7. Magga 2007

8. Lukin 2005

9. Pennanen 2000, 130–131

10. Hakala 1994

11. ibid.

12. Carpelan & Pennanen 2000, 132

13. Pennanen 2000, 126–127

14. Sallamaa 2014

15. Nils-Aslak Valkeapään julkaisematon käsikirjoitus esitelmästä ”Aurinko, ukkonen, taivaantulet”; sit. Sallamaa 2014

16. Valkeapää 1976, 36

17. Nils-Aslak Valkeapää 1996: jus gazebiehtár bohkosivcci; sit. Valkeapää 2011, 257

18. Sallamaa 2014, 11

19. Mäkitie 2010, 27–28

20. Valkeapää 1976, 94

21. Järvinen 1995

22. Valkeapää 1996; sit. Valkeapää 2011, 257


22933. ibid.

34. Yle Elävä arkisto 14.03.2014

35. Sarivaara 2012, 40–41

36. Khazanov 1984

37. Khazanov 1984, 119

38. THL 2011

39. Khazanov, 198-199

40. Abel 1981

41. Norberg-Schulz 1980, 23

42. Davis 2003

43. Davis 2003, kohdasta 03:32 alkaen

44. Haastattelu 26.11.2013

45. Kilpisjärvi 2020 -kehittämis- suunnitelma 2010, 15–16

46. ibid., 24

47. UN Permanent Forum on Indeginous Issues, 2014

48. Davis 2003, kohdasta 20:53 alkaen

1. Esim. Sarivaara 2012, 35

2. Pennanen 2000b

3. Esim. Hakala 1994, 141–143

4. Esim. Lumme 1999, 9–10

5. Esim. Rudmin 2003

6. Lumme 1999, 19–20

7. Berry 1997, 24

8. Pallasmaa 1999

9. MacKeith 1999

10. Kairamo 1999

11. Kairamo 1999

12. Kaleva 28.3.1998

13. ibid.

OsaIV (sivut167–207)

14. Kairamo 1999

15. Laukka 2012

16. HS 6.2.2012

17. ibid.

18. Puu-lehti 1/2012, ?

19. Saamelaiskulttuurikeskukse arkkitehtuurikilpailun arvostelupöytäkirja 2006, 7

20. ibid. 7–8

21. HS 6.2.2012

22. Haugdal 2012

23. Haugdal 2013

24. Arkkitehdit Byggekunst-lehden haastattelussa ( 7/1990); sit. Haugdal 2013

25. Haugdal 2013

26. Kairamo 1999

27. Nango 2010

28. Lásságámmi-säätiön internetsivut, 2012

29. Dwellings in a Saami Cultural Context 2008

30. Einejord 2007

31. Nango 2009

32. ibid.

33. Nango 2010

34. Nango 2009 (oma käännös)


230

Abel, Chris 1982. Architecture as identity. 1–11. Teoksessa: Herzfeld, Michael & Lenhart, Margot D. (toim.): Semiotics 1980. Plenum Press. New York.

Aikio, Ante 2003. Suomen saamelaisperäi-sistä paikannimistä. Virittäjä-lehti 1/2003 vol. 107, 99–106.

Aura, Seppo; Horelli, Liisa & Korpela, Kalevi 1997. Ympäristöpsykologian perusteet. WSOY. Porvoo.

Berry, John W. 1997. Immigration, accultura-tion, and adaptation. Applied Psychology: An International Review, vol. 46 (1/1997). 5–34.

Carpelan, Christian & Pennanen, Jukka 2000. Turvekodista hirsitupiin. 132–135. Teoksessa: Pennanen, J. & Näkkäläjärvi, Klemetti (toim.): Siiddastallan. Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. (Inarin saamelaismuseon julkaisuja 3.) Pohjoinen. Oulu.

Einejord, Ole Henrik 2007. Saamelaiset tilat – saamelainen nykyarkkitehtuuri ja julkisten rakennusten suunnittelu. Teoksessa: Elo, Tiina & Magga, Päivi (toim.): Eletty, koettu maisema.Näkökulmia saamelaiseen kulttuu-rimaisemaan. (Suomen ympäristö 34/2007.) Lapin ympäristökeskus. Rovaniemi.

Enbuske, Matti 2006. Lapinmaan maaoi-keudet. Asutus ja maankäyttö keskisessä Lapissa ja Enontekiöllä 1900-luvun alkuun. (Oikeusministeriön julkaisuja 2006:6.) Oikeusministeriö.

Haahti, Antti; Maijala, Virpi. & Saraniemi, Saila ja tutkimusryhmä 2001. Kilpisjärven yrittäjien yhteistyö ja verkostoitumi-nen. Tunturissa kalassa. (Oppivat kylät -projektin julkaisu 2.) Lapin yliopiston täydennyskoulutuskeskus.

Haugdal, Elin Kristine 2012. Critical regiona-lism. Konferenssipuheenvuoron tiivistelmä. Sámi art: Perspectives on the Indigenous and the Contemporary. The Sami Art Research Project (SARP). Tromssa.

Haugdal, Elin Kristine 2013. Det skal råtne. Materialbruk og retorikk i nyere samisk arki-tektur. Kunst og kultur 1/2013). 36–51.

Hauge, Åshild Lappegard 2007. Identity and place: a critical comparison of three identity theories. Architectural Science Review Vol. 50 (1/2007). 44–51.

Hautajärvi, Harri 1995. Lapin läänin matkai-luarkkitehtuurin historia. Lisensiaatintyö. Oulun yliopisto, arkkitehtuurin osasto.

Heikkinen, Hannu 2002. Sopeutumisen mallit. Poronhoidon adaptaatio jälkiteolliseen toimintaympäristöön Suomen läntisellä poronhoitoalueella 1980-2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Helander, Elina & Kailo, Kaarina (toim.) 1999. Ei alkua ei loppua. Saamelaisten puheen-vuoro. (Pystykorvakirja.) Like. Helsinki.

Helle, Timo; Kojola, Ilpo & Niva, Aarno 2007. Ylä-Lapin porojen talvilaitumet: kolme näkökulmaa ylilaidunnukseen. Metsätieteen aikakauskirja 3/2007. 253–266.

Jokinen, Mikko 2005 (toim.) 2005. Poronhoidon ja suojelun vaikutukset Mallan luonnonpuistossa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 941.

Järvinen, Antero (1994) Pohjoinen ekologia ja ympäristön muutokset. Teoksessa: Kulonen, Ulla- Maija; Pentikäinen, Juha & Pietikäinen, Sari (toim.). Johdatus saamentutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Järvinen, Antero 2004. Teoksessa: Järvinen, A. & Lahti, Seppo (toim.): Suurtuntureiden luonto. Kilpisjärven biologisen aseman 40-vuotisjuhlakirja. Palmenia. Helsinki.

Painetutlähteetjakirjallisuus

Lähteet ja kirjallisuus

231Järvinen, Antero & Lahti, Seppo 2004. Alkusanat. 7. Teoksessa: Järvinen, A. & Lahti, S. (toim.): Suurtuntureiden luonto. Kilpisjärven biologisen aseman 40-vuotisjuh-lakirja. Palmenia. Helsinki.

Kairamo, Maija 1999. Noitarumputeknoa Inarin kaamoksessa. ARK-lehti 1/1999. 42.

Keskitalo-Foley, Seija 2006. Kolme näkökul-maa Lapin paikkana kokemiseen. 129–146. Teoksessa: Knuuttila, Seppo; Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.): Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Khazanov, Anatoly M. (käännös Julia Crookenden) 1984. Nomads and the outside world. Cambridge University Press. Cambridge.

Lapin rakennusperintö 1984. Toim. Jorma Huusko et. al. Lapin läänin rakennusperinne ry. Oulu.

Laukka, Janne 2012. Neljän tuulen tuiver-tama. Puu-lehti 1/2012. 8.

Lehtola, Veli-Pekka 2012. Saamelaiset suoma-laiset. Kohtaamisia 1896-1953.Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Lukin, Karina 2005. Kylä saaren reunalla: Bugrino ja tundra kolgujevilaisten puheessa. 149–158. Teoksessa: Kokkonen Paula (toim.): Sukukansaohjelman arki. Suomalais-ugrilainen perintö ja arkipäivä. Studia Fenno-Ugrica 21.9.–16.11.2004. (Castrenianumin toimitteita; 64.) M. A. Castrénin Seura. Helsinki.

MacKeith, Peter 1999. Nykyaikaa ja alkuvoi-maa. ARK-lehti 1/1999. 41.

Magga, Päivi 2007. Rakennuksia, kotasijoja, muistoja – saamelaista kulttuuriympäristöä inventoimassa. 11–24. Teoksessa: Elo, Tiina & Magga, Päivi (toim.): Eletty, koettu maisema. Näkökulmia saamelaiseen kulttuurimaise-maan. (Suomen ympäristö 34/2007.) Lapin ympäristökeskus. Rovaniemi.

MEK 2005. Ulkomaiset matkailijat Suomessa: Talvi 2003-2004. Rajahaastattelututkimuksen maakohtaiset tulokset. (MEK A:142 2005.) Matkailunedistämiskeskus.

Nango, Joar 2009. The Saami Building Tradition: A Complex Picture. 188–191. Teoksessa: Potential of the Periphery. Northern Experiments. The Barents Urban Survey 2009.

Nango, Joar 2010. Goalmmát ávus. Det Tredje Rommet. Oslo Arkitektur Triennale 2010. Arkitektur N. Oslo.

Norberg-Schulz, Christian 1980. Genius loci. Towards a phenomenology of architecture. Academy. Lontoo.

Nyman, Kaj 1998. Talojen kieli. Rakennusalan kustantajat. Helsinki.

Nyman, Kaj 2008. Arkkitehtuurin kadotettu kieli. Multikustannus. Helsinki.

Näkkäläjärvi, Klemetti 2007. Piirteitä Suomen saamelaisten vuotuiskierrosta ja asumisesta 1900-luvulla. 35–60. Teoksessa: Elo, Tiina & Magga, Päivi (toim.): Eletty, koettu maisema. Näkökulmia saamelaiseen kulttuurimaise-maan. (Suomen ympäristö 34/2007.) Lapin ympäristökeskus. Rovaniemi.

Ohenoja, Antti 2010. Käsivarren erämaan ja Kilpisjärven alueen yritystutkimus 2009. (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 139.) Metsähallitus.

Pallasmaa, Juhani 1994. Identiteeti, intimi-teetti ja kotipaikka – huomiota kodin fenome-nologiasta. ARK 1/1994.

Pallasmaa, Juhani 1999. Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus. ARK-lehti 1/1999. 35–36.

Pennanen, Jukka 2000. Teoksessa: Pennanen, J. & Näkkäläjärvi, Klemetti (toim.): Siiddastallan. Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. (Inarin saamelaismuseon julkaisuja 3.) Pohjoinen. Oulu.

L ä h t e e t j a k i r j a l l i s u u s

232Pennanen, Jukka 2000b. Jos ei ole poropai-menia, kansa häviää. Kuolan poronhoitajien sosiokulttuurinen adaptaatio 20. vuosisa-dalla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Pihkala, Antti (toim.) 2004. Jälleenrakennuksen perintö Lapissa. Lapin läänin rakennusperinne. Rovaniemi.

Rudmin, Floyd Webster 2003. Critical history of the acculturation psychology of assimila-tion, separation, integration, and marginali-zation. Review of General Psychology, 7. 3–37.

Renko, Merja & Sutinen, Taru 2006. Porotilojen kehitys ja toimeentulo. Riistantutkimuksen tiedote no. 206. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.

Sallamaa, Kari 2014. Elementit ja elämä: Nils-Aslak Valkeapään filosofiaa. AGON vol. 41 1/2014. Pohjoinen filosofiyhdistys AGON ry. Rovaniemi.

Salmi, Markku & Tolsa, Heimo 1990. Kilpisjärven koerakentaminen. Kilpisjärvi – kylä kolmella rajalla. Rakennuskirja. Helsinki.

Sarivaara, Erika 2012. Statuksettomat saame-laiset. Paikantumisia saamelaisuuden rajoilla. Sámi allaskuvla. Kautokeino.

Sarkkinen, Mika 2007. Arkeologinen perintö osana saamelaisalueen maisemaa. 25–34. Teoksessa: Elo, Tiina & Magga, Päivi (toim.): Eletty, koettu maisema. Näkökulmia saa-melaiseen kulttuurimaisemaan. (Suomen ympäristö 34/2007.) Lapin ympäristökeskus. Rovaniemi.

Sillanpää, Jouko 2006. Ylä-Lapin isojaot ja saamelaisten maaoikeudet. Maanmittaus vol. 81 (1-2/2006). 49–79.

Suomen arktinen strategia 2013. Valtioneuvoston periaatepäätös 23.8.2013. (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 14/2013.) Valtioneuvoston kanslia.

Speller, Gerda M.; Lyons, Evanthia & Twigger-Ross, Clare 2002. A community in transition: the relationship between spatial change and identity processes. Social Psychological Review vol. 4 (2003). 3-22.

Syrjämaa, Taina & Tunturi, Janne 2002. Johdanto. 7–29. Teoksessa: Syrjämaa, T. & Tunturi, J. (toim.): Eletty ja muistettu tila. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Tømmervika, Hans et. al. 2010. Detection of ancient reindeer pens, cultural remains and anthropogenic influenced vegetation in Byrkije (Børgefjell) mountains, Fennoscandia. Landscape and Urban Planning vol. 98 (2010), 56–71.

Valkonen, Jarno 2005. Saamelainen luon-tosuhde: käytännölliset ja kertomukselliset ulottuvuudet. Kulttuurintutkimus Vol. 22 (4/2005). 15–26.

Valkeapää, Leena 2011. Luonnossa. Vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotan-non kanssa. (Aalto-yliopiston julkaisusarja, 3/2011.) Maahenki. Helsinki.

Valkeapää, Nils-Aslak 1976. Lávlo vizar biellocizas. Sabmelas-doaimahus & Áillohas.

Valkeapää, Nils-Aslak (käännös Pekka Sammallahti) 1992. Beaivi, áhcázan. Aurinko, isäni. DAT. Kautokeino.

Ympäristöministeriö 1993. Maisema-aluetyöryhmän mietintö 1. Maisemanhoito. Työryhmän mietintö. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojeluosasto.

Ympäristöministeriö 1993b. Maisema-aluetyöryhmän mietintö 2. Arvokkaat maisema-alueet. Työryhmän mietintö. Ympäristöministeriö, ympäristönsuojeluosasto.


233

Aarno Ruusuvuori 90 years. Dokumentaarinen lyhytelokuva. Ohjaus Kajaste, H. Kuvaus Tarvainen, Jussi & Kajaste, H. Kesto 02:35. [https://vimeo.com/116687937] (23.1.2015.)

Davis, Wade 2003. Dreams from endangered cultures. Videoitu TEDTalks-esitys. Kesto 22:01. [http://www.ted.com/talks/wade_davis_on_endangered_cultures] (15.4.2014.)

Enontekiön Sanomat 24.9.2008. Onko käypäläisillä lupa arvostella? Kilpisjärven naulateltoista kiistellään yhä. [http://www.enontekionsanomat.fi/arkisto/onko-kaypa-laisilla-lupa-arvostella-kilpisjarven-naulatel-toista-kiistellaan-yha.html] (30.12.2014)

Forrest, Scott 1997. Territoriality and State-Sami Relations. University of Northern British Columbia. [http://arcticcircle.uconn.edu/HistoryCulture/Sami/samisf.html] (6.2.2014)

Hetan Jussa 2014. Näkkälässä vuonna 1918. [http://www.hetan-jussa.fi/193077883] (2.5.2015)

HS 29.7.2006. Kilpisjärvellä tärvätty kansallismaisemaa. Maarika Weissmannin mielipidekirjoitus.

HS 2.8.2006. Kilpisjärvestä tulossa esimerkki pilatuista mahdollisuuksista. Antero Järvisen mielipidekirjoitus.

HS 6.2.2012. Saamelaiset saivat komean kodin. Toimittaja Jenni Leukumaavaara.

HS 11.11.2012. Lapin Laki. Toimittaja Mikko Pekka Heikkinen.

Kaleva 28.3.1998. Inarin Siida johdattaa Lapin luontoon ja kulttuuriin. Kirjoittaja arkkitehti Jouko Kunnas.

Kaleva 3.8.2005. Saanan kansallismai-sema pilalla. Kaisa Korpijaakko-Labban mielipidekirjoitus.

Kaleva 10.9.2008. Norjalaiset rakentavat Saanalle luvatta. [http://www.kaleva.fi/uutiset/pohjois-suomi/norjalaiset-rakentavat-saanalle-luvatta/328487] (30.12.2014)

Kilpisjärven kronikka. Kilpisjärven kyläsivut. [http://www.kilpisjarvi.org/historiikki.htm] (16.2.2015)

Kilpisjärven Retkeilykeskuksen internetsivut. Mielenkiintoinen historia. [http://www.kilpisjarvi.info/FI/historia.html] (16.2.2015)

Kulonen, Ulla-Maija 2000. Suomi – Tuhansien soiden maa? Kotimaisten kielten keskus. [http://www.kotus.fi/nyt/blogit_ja_kolumnit/kotuksen_kolumnit/kolumniarkisto_(1996_2014)/kieli-ikkuna_(1996_2009)/suomi_tuhansien_soiden_maa] (2.5.2015.)

Kustannus-Puntsi 1994. Referaatti Veli-Pekka Lehtolan kirjasta Saamelainen evakko - rauhan kansa sodan jaloissa. [http://www.puntsi.fi/evakkotalven_vaikutus] (12.6.2014)

Lapin Kansa 13.4.2007. Asuntovaunumökkejä Kilpisjärven keskustaan.

Lapin Kansa 26.5.2014. Metsäsaamelaiset: Saamelaisaluetta on laajennettava. [http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194903682053/artikkeli/metsasaamelaiset+saamelaisaluetta+on+laajennettava.html] (26.5.2015)

Lásságámmi-säätiön internetsivut, 2012. Lone Sjølin esittelysivu. [http://www.lassa-gammi.no/lone-sjoeli.5013073-97565.html] (20.2.2015)

Martti Linkolan muistiinpanot. Skannattu kirjelmä Y. Kortelaiselle, oletettavasti 1960-luku. [http://www.hetan-jussa.fi/214724254] (16.2.2014)

Sähköisetlähteetjasanomalehdet


234Museoviraston muinaisjäännösrekisteri, 2014. [http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx] (9.2.2014)

National Geographic 2014. Yukon: Canada’s Wild West. Toimittaja Tom Clynes. [http://ngm.nationalgeographic.com/2014/02/yukon/clynes-text] (18.2.2015)

Nordlys 12.1.2005. Bygger ”Lille-Tromsø” i Kilpis. [http://www.nordlys.no/nyheter/article1409697.ece] (30.12.2014)

Paikkala, Sirkka 2000. Kuka keksi Nuuksion? Kotimaisten kielten keskus. [http://www.kotus.fi/nyt/blogit_ja_kolumnit/kotuksen_kolumnit/kolumniarkisto_(1996_2014)/kieli-ikkuna_(1996_2009)/kuka_keksi_nuuksion] (2.5.2015)

Rintala, Sami 2011. Primitive, Primal and Primeval Architecture. Avoin yleisöluento Tallinnassa 24.1.2013. Viron taideakatemia, arkkitehtuurin laitos. [http://www.artun.ee/avatudloengud/132401.html] (26.2.2014)

Saamen kielet -artikkeli. Kotimaisten kielten keskus. [http://www.kotus.fi/index.phtml?s=207] (4.5.2015)

Tilastokeskuksen väestöruutuaineisto 1x1 km, 2012. [http://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/kartta] (16.2.2014)

The Independent 1998. Modern plague ravages urban Eskimos. Toimittaja Katherine Butler. [http://www.independent.co.uk/news/modern-plague-ravages-urban-eski-mos-1163126.html] (4.5.2015)

United Nations Permanent Forum on Indeginous Issues, 2014. Who are indigenous peoples? [http://www.un.org/esa/socdev/unpfii/documents/5session_factsheet1.pdf ] (6.5.2014)

White Arkitekter 2015. Kiruna. [http://www.white.se/en/project/268-the-new-kiruna] (2.5.2015)

Yle 15.9.2014. Kiiruna elää nousukautta - kaupungin siirto on alkamassa. [http://yle.fi/uutiset/kiiruna_elaa_nousukautta_-_kau-pungin_siirto_on_alkamassa/7471343] (30.4.2015)

YLE Lappi 30.10.2010. Kilpisjärven rakenta-minen arveluttaa saamelaisia. [http://yle.fi/uutiset/kilpisjarven_rakentaminen_arvelut-taa_saamelaisia/5660687] (16.2.2015)

Yle Elävä arkisto 14.03.2014. Tekoaltaat mullistivat sompiolaisten elämän. Dokumenttielokuvan Hukutettu maa (ohj. Tenho Raasakka) esittelyteksti. Toimittaja Heidi Sommar [http://yle.fi/aihe/artik-keli/2014/03/14/tekoaltaat-mullistivat-som-piolaisten-elaman] (20.2.2015)


235

Dwellings in a Saami Cultural Context 2008. Asuntosuunnittelukurssin loppuraportti. Norges teknisk-naturvitenskapelige universi-tet (NTNU), arkkitehtuurin laitos. Trondheim.

Hakala, Tuula 1994. Kota ja siida. Tutkielma saamelaisesta tilakäsityksestä. Diplomityö. Oulun yliopiston arkkitehtuurinosasto.

Linkola, Martti 1972. Enontekiön lappalaisten poronomadismi. Poronhoidon ja asutus-kuvan kehitys Enontekiön Lapin paliskun-nan alueella rajansuluista vuoteen 1965. Suomalaisen ja vertailevan kansatieteen pro gradu. Jyväskylän yliopisto.

Lumme, Pia 1999. Tavoitteena maahan-muuttajaoppilaan integraatio yleisope-tukseen. Akkulturaatioasenteiden yhteys maahanmuuttajien opetuksessa esiintyvien ongelmien ratkaisutapoihin. Kasvatustieteen pro gradu. Helsingin yliopisto.

Mäkitie, Tuukka 2010. Matkailurakentaminen ja sen diskursiivinen rakentuminen Kilpisjärvellä. Kulttuurimaantieteen pro gradu. Helsingin yliopisto.

Saamelaiskulttuurikeskuksen arkkiteh-tuurikilpailun arvostelupöytäkirja 2006. Senaattikiinteistöt.

THL 2011. Alkoholijuomien kulutus 2010 -tilasto. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.

Kilpisjärvi 2020 -kehittämissuunnitelma 2010. Enontekiön kunta.

Kilpisjärven osayleiskaavan selostus 1992. Tunturilapin Suunnittely Oy.

Enontekiön kunnan rakennustietokanta.

Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen tutkimusaseman lehtiarkisto.

Museoviraston kuva-arkisto. Suomalaisugrilainen kuvakokoelma.

Ensimmäinen kenttätyömatka Kilpisjärvelle 11.11. – 12.12.2013.

Toinen kenttätyömatka Kilpisjärvelle 3. – 12.3.2014.

Kolmas kenttätyömatka Kilpisjärvelle 12. – 24.2.2015.

Erityisesti Leena ja Oula Valkeapää. Mikko Heikkinen, Leena Huima, Tapio Nykänen, Sami Rintala, Lars-Tuomas Valkeapää, Soile Veijola. Kilpisjärven biologisen aseman henkilökunta.

Painamattomatlähteet Arkistolähteet

Kenttätyömatkat

Kiitokset


Oula A. Valkeapää, 2005. Kuva Oulan itsensä ottama toukokuussa juuri ennen kuvassa näkyvän vasan merkkausta.

Ihmisen jälki

Documents

Transcript of Ihmisen jälki