JULKAISUJA 3/2002

USKONNOTJA

YHTEISKUNTA

Toimittanut

Ulrica Gabrielsson

Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - ja eduskunnan val-

tiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaosto järjestivät 15.5.2002 keskus-

telutilaisuuden "Uskonnot ja yhteiskunta".

Tilaisuuden avasi kansanedustaja Marja-Liisa Tykkyläinen ja alustajina

toimivat FT Ilkka Pyysiäinen Helsingin yliopistosta, professori Juha

Pentikäinen Helsingin yliopistosta, FM Kimmo Ketola ja professori Tapani

Harviainen Helsingin yliopistosta.

Tilaisuuteen osallistui noin 30 henkilöä.

Tähän julkaisuun sisältyvät kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset.

SISÄLLYS

Tilaisuuden avaus 1Kansanedustaja Marja-Liisa Tykkyläinen

Miksi uskonnot erottavat ihmisiä? 2FT Ilkka Pyysiäinen, Helsingin yliopisto

Uskontojen suuret kertomukset ja Pyhä sota 9Professori Juha Pentikäinen, Helsingin yliopisto

Uususkonnot yhteiskunnallisina ilmiöinä 16FM Kimmo Ketola

Juutalaiset taustat lähi-Idän konfliktitilanteelle 24Professori Tapani Harviainen, Helsingin yliopisto

1

Kansanedustaja Marja-Liisa Tykkyläinen

TILAISUUDEN AVAUS

Arvoisat seminaarin osanottajat, arvoisat asiantuntija-alustajat,

Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaosto teki vähän yli vuosi sitten opintomatkanEgyptiin ja Israeliin. Jaosto tutustui tietenkin luonnollisesti omaan toimialaansa, koulutus- jakulttuurikysymyksiin näissä maissa, mutta erityisenä aiheena meillä oli tutustua eri uskontoihintämän matkamme aikana. Matkalla saatiin tietoa myös kristillisten kirkkojen, juutalaisuuden jaislamin tutkimuksesta ja koulutuksesta. Viime syksyn tapahtumien valossa matkan aihe osoittautuipelottavankin ajankohtaiseksi. Me olimme siellä sellaisissa tilanteissa, emme olleet ihan pommi-iskuissa, mutta niitä oli siellä kuitenkin olemassa. Tämä ajankohta oli sellainen, että valtiovarainva-liokunnan sivistys- ja tiedejaostolla ei ainakaan lähitulevaisuudessa ole mahdollisuutta osallistuasamanlaiseen matkaan. Matka oli erittäin antoisa kaikilta osiltaan. Tässä haluaisin korostaa myössitä, että olimme ilmeisesti ensimmäinen kansainvälinen ryhmä, joka sai kutsun koptipiispanvieraaksi ja saimme myös käytännössä nähdä heidän toimintaansa. Nämä asiat olivat erittäinmielenkiintoisia ja ymmärrys myös heitä kohtaan laajeni tätä kautta.

Erityisesti tämä matka herätti jaoston piirissä paljon keskustelua ja innostusta lisätä tietoa eriuskonnoista suomalaisten päättäjien keskuudessa. Sivistys- ja tiedejaosto esittikin tutkijoiden jakansanedustajien seuralle Tutkakselle, että järjestettäisiin yhteinen seminaari aiheesta. Tutkashanjärjestää vuosittain useita eri aloja koskevia seminaareja täällä eduskunnassa. Tällaiset seminaaritovat korkeatasoisine alustajineen erinomainen keino lisätä kansanedustajien tietoa eri aloilta.Sanoisin, että nämä tiedot, mitä tänään tämän seminaarin yhteydessä uskon saavamme, tulevatlisäämään sitä tietoa, mitä tänä päivänä tarvitaan kaikkein eniten. Meidän teemamme on erittäinlaaja. Saamme mm. ajankohtaista tietoa Israelista ja kaikista niistä Lähi-idän tapahtumista, mitäkaikkea eri uskontokuntakysymyksiin liittyy.

Olemme iloisia, että olemme saaneet neljä korkeatasoista alustajaa. Kuten jo tuossa alussamainitsin, annamme sille suuren arvon. Arvoisat seminaarin osanottajat. Toivotan teidät sydämelli-sesti tervetulleiksi seminaariin. Toivon, että seminaarimme tulee onnistumaan ja tulee olemaanantoisa. Tervetuloa.

Näillä edellä mainituilla sanoilla seminaari on avattu Uskonnot ja yhteiskunta -nimikkeellä.

2

FT Ilkka PyysiäinenHelsingin yliopisto

MIKSI USKONNOT EROTTAVAT IHMISIÄ?

Tulen puhumaan siitä, miten ja miksi uskonto toimii ihmisiä ja kansoja erottavana ja yhdistävänätekijänä. Katson uskontoa yhtenä ihmisen ajattelun ja käyttäytymisen luonnollisena osatekijänäennemmin kuin teologisina oppeina.

Aluksi pari esimerkkiä. Entisen Neuvostoliiton hajottua syntyi uudelleen pieniä kansallisvaltioita,jotka oli pyritty sulauttamaan yhdeksi yhtenäiseksi neuvostokansaksi. Näillä pienillä kansoilla oliniin vahva tunne omasta erityisyydestään, että se säilyi vuosikymmenten tukahduttamispyrkimyk-sistä huolimatta. Niinpä pienet kansallisvaltiot itsenäistyivät heti uudelleen kun se taas oli mahdol-lista. Toiseksi, Afrikassa käydään verisiä heimosotia, joiden on sanottu johtuvan paljolti siitä, ettäeurooppalaiset aikanaan vetivät valtioiden rajat viivoittimella kartalle, piittaamatta eri heimojenperinteisistä asuma-alueista. Vakaita valtioita ei kuitenkaan voida luoda tällä tavalla. Molemmissatapauksissa on kyse yhtenäisistä kansoista tai heimoista, jotka tavoittelevat valtiollista itsenäisyyt-tä.

Kun pienet kansat vaativat itsenäisyyttä tai itsehallintoa, ne useimmiten määrittävät itsensäkansana oman kielen ja oman uskonnon avulla. Ajatellaan vaikkapa entisen Neuvostoliiton alueellaelänyttä inkerinsuomalaista vähemmistöä: he määrittivät itsensä luterilaisen uskonnon ja suomenkielen (inkerin murteen) avulla; niiden avulla he erottautuivat venäläisistä ja säilyttivät omanidentiteettinsä. Vasta toisen maailmansodan jälkeen tämä erottautuminen on alkanut murtua, kutentiedämme.

Kansallinen identiteetti ei kuitenkaan tule taivaan lahjana, vaan se on rakennettava. Yhteenkuulu-vuus on luotava yhteisin rituaalein, arvopäämäärin, tavoin ja uskomuksin. Niiden avulla luodaankäsitys siitä, kuka kuuluu meihin ja kuka heihin, keitä me olemme. Tämä tapahtuu sekä tietoisestiettä tiedostamattomasti. Yhteinen kieli on tässä prosessissa tärkeä tekijä, toinen tärkeä tekijä onoma uskonto.

Ajatellaanpa vaikkapa muslimia, joka muuttaa Suomeen nuorena. Hän on suomalaisille vieras,oudon näköinen ja ajattelee ja käyttäytyy osin oudoilla tavoin. Mutta ajatellaanpa, että hän on täälläpitkään, oppii suomen kielen täydellisesti ja alkaa yksinkertaisesti pitää suomalaisesta elämän-muodosta niin paljon, että alkaa käydä saunassa, syödä kinkkua ja juoda Koskenkorvaa, kääntyyluterilaiseen uskoon jne. Lisäksi hän lopulta saa Suomen kansalaisuuden. Alkavatko suomalaisetnyt pitää häntä suomalaisena? Tuskinpa. Mikäli hän olisi eteläeurooppalainen, joka voisi ul-konäkönsä puolesta olla suomalainen, niin hän ei erottuisi edes ulkonäön perusteella suomalaisis-ta. Pidettäisiinkö häntä silloin suomalaisena? Tuskinpa. Parhaat kaverit saattaisivat kaljaillankuluessa taputtaa olalle ja sanoa: ”Sä oot kuule oikeestaan suomalainen.” Mutta juuri se, ettäheidän täytyy sanoa näin, osoittaa, että toisen etninen alkuperä ei ole unohtunut. Eiväthän hetoisille suomalaisille sano ääni väristen, että nämä ovat suomalaisia.

3

1 Robert Kurzban, John Tooby, & Leda Cosmides (2001): Can race be erased? Coalitional computation and socialcategorization. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America 98(26): 15387-15392.(Löytyy netistä: http://www.psych.ucsb.edu/research/cep/.)

Mutta jos kerran kansakunta on konstruktio, joka on rakennettu mm. yhteisen kielen ja uskonnonavulla, niin miksi esimerkkimme muslimi ei sitten muutu suomalaiseksi vaihtaessaan kieltä jauskontoa? Tämä on tärkeä kysymys. Onko etnisyydessä ja uskonnossa sittenkin kyse jostakinmuustakin? Yritän vastata tähän ihmisajattelua koskevan tutkimuksen avulla. Samalla pyrinosoittamaan, miten uskonto toimii ihmisiä ja kansoja erottavana ja yhdistävänä tekijänä ja saattaaolla yhteydessä rasismiin.

Me ja he – uskonto ja rasismi

Ihmisille on luonteenomaista jakaa kanssaihmiset meihin ja heihin, miten ikinä ’me’ ja ’he’ sittenmääritelläänkään. Monissa psykologisissa kokeissa koehenkilöt on jaettu mielivaltaisesti kahteeneri ryhmään, täysin merkityksettömin perustein. Vaikka koehenkilöt tietävät, että jako on mielivaltai-nen ja jakaantuminen tulee kestämään vain lyhyen ajan, he kuitenkin alkavat välittömästi ilmaistasolidaarisuutta oman ryhmän jäseniä kohtaan ja diskriminoida toisen ryhmän jäseniä. Kilpailutilan-ne syntyy automaattisesti ja itsestään. Ihmisellä lajina on myötäsyntyinen taipumus kilpailevienryhmien muodostamiseen, miten tahansa ryhmäjako sitten käytännössä tapahtuukaan.

Tähän asti on vahvoin perustein ajateltu, että meillä on lajina evoluutiossa koodautunut taipumus –mielen kyky – luokitella spontaanisti kohtaamamme tuntematon ihminen kolmen asian suhteen: iän,sukupuolen ja rodun. On näyttöä siitä, että ihmismieli tekee tällaisen luokituksen automaattisesti.Vaikka uudesta naapurista ei muistettaisi mitään muuta, niin ainakin se muistetaan, onko hän miesvai nainen, minkä ikäinen hän suunni l leen on ja minkä rotuinen hän on (mus-ta/valkoinen/aasialainen) silloin kun vaihtoehtoja on tarjolla.

Yhden uuden tutkimuksen1 mukaan meillä ei kuitenkaan todellisuudessa voi olla rotua koskevaaautomaattista päättelymekanismia, joka olisi koodautunut mieleen evoluutiossa. Tämä on teoreetti-sesti mahdotonta, koska evolutiivista alkuperää olevat mielen mekanismit ovat hyvin vanhoja.Pleistoseenikauden metsästäjä—keräilijä-esi-isiemme muodostamat ryhmät taas liikkuivat niinpienillä alueilla (40 mailia), että he eivät juuri koskaan kohdanneet ihmisiä, jotka olisivat voineetkuulua geneettisesti kovin erilaiseen populaatioon. Siksi ’rodun’ käsite oli heille tarpeeton ja sentäytyy siis olla paljon myöhempää perua (kansanomaisena käsitteenä).

Miksi sitten rotu on nykyisin niin tärkeä luokitteluperuste, että se tuntuu toimivan lähes automaatti-sesti? Tutkimus väittää, että itse asiassa rotuluokitus on muiden evolutiivisten ja adaptiivistenluokitusten oheistuote. Esi-isämme elivät ryhmissä (bands), jotka kilpailivat muiden ryhmienkanssa resursseista. Lisäksi myös ryhmien sisällä oli kilpailua. Jotta yhteistoiminta ja kilpailuolisivat olleet mahdollisia, oli näiden esi-isien kyettävä tunnistamaan ja erottamaan mahdollisetyhteistyökumppanit kilpailijoista (’vieraista’; ’meidät’ ’heistä’). Tähän tarkoitukseen kehittyi mielentoimintaperiaate, joka oli herkkä kahdelle asialle: 1) yhteistoiminnan ja kilpailun muotojen (pat-terns) tunnistaminen, ja 2) vihjeet (cues), jotka näyttävät ennustavan sitä, kuuluuko tietty ihminenmeihin vai heihin. Tällaiset me ja he ryhmittymät olivat kuitenkin yleensä väliaikaisia ja vaihtelevia.Siksi oli osattava kohdistaa huomio tiettyihin paljastaviin vihjeisiin, joiden pohjalta voitiin löytää

4

2 Donn Byrne, Don Nelson, & Keith Reeves (1966): Effects of consensual validation and invalidation on attractionas a function of verifiability. Journal of Experimental Social Psychology 2: 98-107.

pysyvämpiä jonkin ryhmän tunnuspiirteitä. ”Jos tuo ihminen tekee noin, niin hän kuuluu ryhmään,jossa on tapana tehdä niin ja niin.” ”Jos sillä on maihari, se vastustaa ydinvoimaa.”

Näin siis tehdään johtopäätöksiä ulkomuodosta ja ulkoisesta käyttäytymisestä. Sinänsä merkityk-settömistä piirteistä tulee tiettyjen sosiaalisten ryhmien pysyviä tunnuspiirteitä. Niihin aletaan siksikiinnittää erityistä huomiota. Kun jokin ulkoinen piirre toimii tällaisena vihjeenä, siitä tulee merkittä-vä sosiaalisen kategorisoinnin väline. Esimerkkeinä tällaisista piirteistä ovat mm. pukeutuminen,murre, eri etnisyyden tuntomerkit, jne. Näin ollen esim. ihonväri on merkittävä vihje vain niin kauankuin sen pohjalta voidaan ennustaa, mihin ryhmittymään ihminen samastuu, ja kun kyseiselläryhmäjaolla on jotakin merkitystä.

Toisin sanoen ns. rotu on vain merkki tai nimilappu, mielivaltainen vihje, jonka avulla ihmiset ovatpyrkineet tunnistamaan merkittäviä ryhmäsidonnaisuuksia (kuuluuko joku meihin vai heihin). Koskatällaiset ryhmäjaot eivät ole pysyviä, on rodulla ollut merkitystä vain niin kauan kuin sen avulla onvoitu merkittävästi ennustaa ihmisen käyttäytymistä ja ryhmäsidonnaisuutta. Palataksemme alunesimerkkiin suomalaistuneesta muslimista, hänen tapauksessaan ’rotu’ ei enää ennustaisi mitäänmerkittävää hänen käyttäytymisestään.

Kurzban, Tooby ja Cosmides ovat myös testanneet oletustaan empiirisesti. Koeolosuhteissahuomattiin, että koehenkilöt lakkasivat hyvin nopeasti luokittelemasta ihmisiä rodun perusteella,kun he huomasivat, että rotu ei paljasta ihmisen ryhmäsitoumuksia ja että muut vihjeet toimivattässä suhteessa tehokkaammin. Rotuluokitus ei siis ole ihmismielen automaattinen mekanismi,johon emme voisi vaikuttaa. Se on vain yksi historian kuluessa kehittynyt tapa luokitella ihmisiä, jasaattaa kaukaisessa tulevaisuudessa jopa kokonaan kadota. Emme ole sen vankeja.

Nyt lienee helppo huomata, että uskonto toimii hyvin samanlaisena luokitteluperusteena kuin rotu.Varhaiset esi-isämme tuskin kuuluivat eri uskontoihin, joten uskonnonkaan tapauksessa ei olekyse evoluutiossa koodautuneesta automaattisesta luokituksesta (kuten ikä ja sukupuoli ovat).Ennemmin on kyse vihjeestä, jonka pohjalta pyritään ennustamaan ihmisen käyttäytymistä jaryhmäsitoumuksia. Teemme yleistyksiä tyyliin ”Mormonit ovat luotettavia”, ”Juutalaiset ovat hyviälakimiehiä”, ”Muslimit ovat valmiit kuolemaan uskontonsa vuoksi” jne.

Käytännössä on yhdentekevää, millaiseen jumalaan joku uskoo tai mitä hän ajattelee kolminai-suusopista yms.; uskonto on vain merkki, jonka avulla jaamme ihmiset ryhmiin, joilla on keskenäänristiriitaisia intressejä. Uskonnon avulla tunnistamme, kuka kuuluu meihin ja kuka heihin. Tässämielessä uskonsodissa ei siis sodita teologisten erimielisyyksien vuoksi vaan paljon käytännölli-sempien asioiden (raha, valta) takia. Uskonto on vain helppo vihje, joka avulla toiseus tunnistetaan.Ryhmiin jakaantuminen sinänsä on ihmislajin myötäsyntyinen taipumus; miten tahansa jakotehdäänkään, se alkaa pian vahvistaa itseään. Yhteiset kokemukset yhdistävät ja kilpailutilantees-sa toisista saadut negatiiviset kokemukset (sota!) vahvistavat negatiivista asennetta toisiin.Uskonto on yksi esimerkki enemmän tai vähemmän mielivaltaisesta ryhmäjaosta, joka vahvistaahyvin tehokkaasti itse itseään.

On myös kokeellista todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat taipuvaisia pitämään ihmisistä, jotkajakavat heidän uskomuksensa; lisäksi näin on erityisesti silloin kun on kyse uskomuksista, joita onmahdoton todentaa tai kumota 2 . Pidämme erityisesti ihmisistä, jotka jakavat todenta

5

mattomat uskomuksemme.

Mutta, mikäli rotuperustainen luokitus voi koeolosuhteissa menettää merkittävyytensä hyvinnopeasti, sama koskee mitä todennäköisemmin uskontoa. Ongelma on nyt vain se, että mikälikoeolosuhteissa näin käy helposti, miksi sama ei yhtä helposti tapahdu todellisessa elämässä.Jos ihmisten luokitteluperusteista vain ikä ja sukupuoli ovat evolutiivisesti ennaltakoodattuja, jamuut ovat äänettömän sopimuksen varaisia vihjeitä, niin miksi rotu, uskonto ja kulttuuri kuitenkinkäytännössä erottavat ihmisiä niin vahvasti?

Koeasetelmassa ihmiset joutuivat arvioimaan valokuvattujen ihmisten oletettuja lausumia. Heoppivat nopeasti, että samannäköiset (samaa ’rotua’ olevat) saattoivat kuulua erilaisiin kilpaileviinryhmiin ja että rotu ei välttämättä ollut tärkein ryhmäsidonnaisuuksien indikaattori. Tämä vastanneesitä, että käytännön elämässä ihminen oppii jostakin määrätystä toisen uskonnon tai kulttuurinedustajasta, että tämä jakaa hänen omat uskomuksensa ja ihanteensa (kuten esimerkkimmesuomalaiseksi muuttunut muslimi). Toisin sanoen, kun suomalainen oppii jossakin positiivisessakontekstissa (työssä, harrastuksissa jne.) tuntemaan jonkun todellisen muslimin, mormonin, hindunjne., hän oppii tuntemaan hänet yksilönä ja ihmisenä. Tällöin hän saattaa ajatella, että muslimit,mormonit, hindut jne. ovat juuri sellaisia kuin hänen omat ennakko-oletuksensa sanovat, mutta ettätämä yksi, johon hän on tutustunut on poikkeus. Toinen vaihtoehto on, että suomalainen siirtääoppimansa asiat koskemaan muslimeja, mormoneja ja hinduja laajemminkin.

Olennaista tässä on periaatteellisten asenteiden ja käytännön toiminnan välinen ero ja se, ettäkukaan ei voi oppia tuntemaan muslimeja, mormoneja, hinduja, jne. yleensä; me voimme oppiatuntemaan vain yksittäisiä ihmisiä. Julkilausutut asenteemme koskevat muslimeja, mormoneja jahinduja jne. yleensä; käytännön elämässä sen sijaan olemme tekemisissä todellisten ihmistenkanssa. Mikäli joku esim. ilmoittaa kyselylomakkeessa olevansa ”täysin samaa mieltä” siitä, että”Jehovan todistajat ovat epäluotettavia”, ei tämä välttämättä kerro mitään siitä, luottaako hännaapuriinsa, joka on Jehovan todistaja. Hän ei ehkä lainkaan ajattele naapuriaan Jehovantodistajana, tai hänen tietoiset ja reflektiiviset asennekannanottonsa eivät vain vastaa hänenspontaania intuitiivista käyttäytymistään todellisissa tilanteissa. Toki usein asenteet ja todellinenkäyttäytyminen voivat myös olla linjassa keskenään.

Kun emme puhu suhteista keskenään tuttujen ihmisten välillä, vaan siitä, miten ”vierasuskoisiin”asennoidutaan yleisellä tasolla, joudumme kohtaamaan tilanteen, jossa taipumus yleistäviinryhmäjakoihin toimii. Vaikka ihmiset yksittäistapauksissa voivat oppia toimimaan toisin, yleisetasenteet ovat kuitenkin merkittäviä yhteiskunnallisia tekijöitä (ne vaikuttavat esim. poliittisessapäätöksenteossa). Yleiset asenteet toimivat niin sanotun olemusajattelun (essentialismin) pohjalta.

Tällä tarkoitetaan sitä, että olemme spontaanissa arkiajattelussa taipuvaisia ymmärtämäänyleiskäsitteet siten, että niiden ajatellaan nimeävän jonkin ydinolemuksen, joka tekee johonkinmäärättyyn luokkaan kuuluvista asioista sitä, mitä ne ovat. Esimerkiksi ’ihminen’ on yleiskäsite;ihmisten ajatellaan olevan ihmisiä, koska kaikilla on sama perimmäinen sisäinen (ei ulkoinen!)ihmisolemus, ihmisyys, jonka he jakavat. Myös ’suomalainen’ on yleiskäsite; kansanomaisessaolemusajattelussa kaikki suomalaiset jakavat suomalaisuuden sisäisen olemuksen. Tämä olemusei kuitenkaan ole mitään konkreettista, havaittavaa eikä määriteltävissä olevaa tai edes olemassaolevaa. Se on lausumaton taustaoletus, joka selittää erilaisia havaittavia seikkoja, mutta jotaitseään ei voida havaita tai selittää millään muulla. Kyseessä on siis tiedostamaton, spontaani ja

6

intuitiivinen ajattelun toimintaperiaate. Olemus voidaan kyllä päätellä joistakin vihjeistä, mutta sitäitseään ei voida suoraan identifioida, tunnistaa; se vain oletetaan vihjeen pohjalta. Samallaolemuksen ajatellaan selittävän tuon vihjeen (ja paljon muuta).

Ottakaamme taas esimerkkimme suomalaistuneesta muslimista. Se, mikä hänessä muuttuusuomalaistumisen myötä on tietyt ulkoiset vihjeet: kieli, uskonto, tavat jne. Mutta se, miksi muutsuomalaiset ehkä eivät osaa ajatella häntä suomalaisena on se, että hänen sisäisen olemuksensa,essentian, ei vihjeistä huolimatta ajatella muuttuneen. Olemuksesta ei voida sanoa, mikä se oikeinon, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, sen ajatellaan määrittävän ihmisen etnistä identiteet-tiä.

Olemusajattelu on välttämätön ajattelun periaate, koska se mahdollistaa päättelyn puutteelliseninformaation varassa. Ja näinhän me usein joudumme päättelemään. Olettamalla jokin olemus,täydennetään puutteellista tietoa ja tehdään johtopäätösten teko mahdolliseksi. Ihmisajattelu ikäänkuin paikkaa omaa puutteellisuuttaan olemusoletusten avulla. Jos esim. olet TV-väittelyssä nuorentytön kanssa, saatat tietyistä ulkoisista vihjeistä päätellä hänen olevan kettutyttö. Sitten tulkitsetkaikki hänen sanomisensa ja tekemisensä sen oletuksen varassa, että hän on kettutyttö (hänelläon kettutytön olemus ja se panee hänet käyttäytymään siten kuin hän käyttäytyy). Oletus voi tietystimyöhemmin osoittautua joko oikeaksi tai vääräksi.

On esitetty, että tällainen olemusajattelu olisi alun perin peräisin kansanomaisista biologisista,luontoa koskevista käsityksistä. Eläin tai kasvi esimerkiksi kuuluu aina vain yhteen tiettyyn lajiineikä sen laji voi muuttua. Sisäinen olemus määrää lajin ja tuo olemus voidaan päätellä ulkoisistavihjeistä. Jo hyvin pienet lapset ymmärtävät, että lajiolemus ei muutu vaikka eläimen ulkonäköämuutettaisiin keinotekoisesti. Harjan kiinnittäminen leopardiin ei tee siitä leijonaa. Lapset myöstietävät, että samaan lajiin kuuluvien eläinten sisälmykset ovat samanlaiset (vaikka niitä ei voidahavaita). Sen sijaan ihmisten tekemien esineiden suhteen he ovat epävarmoja: yhden televisionsisällä ei välttämättä olekaan samanlaista tavaraa kuin toisen. On siis ikään kuin meillä olisigeneettisesti koodattu kyky ymmärtää luonnollisia lajeja tietyllä tavalla, olemusajattelun avulla.

Vaikka olemusajattelu ilmenee muuallakin kuin kansanbiologiassa, näyttää siltä kuin kansanbiolo-ginen ajattelu olisi kuitenkin antanut sille sen yleisen muodon. Me esimerkiksi suhtaudumme rotuunja uskontoon ikään kuin ne olisivat luonnollisia lajeja: valkoihoisella on valkoisen olemus jamuslimilla muslimin olemus, jne., ja olemusten muuttumista pidetään vaikeasti käsitettävänä.Eiväthän biologisten lajienkaan olemukset muutu. Siksi meidän on vaikea pitää suomalaistunuttamuslimia aidosti suomalaisena. Miten sisäinen olemus voisi muuttua?

Tämä ihmisajattelun piirre selittää myös sen, miksi erilainen yksinkertaistava propaganda on niinusein niin tehokasta. Se vastaa luontaista ajattelutapaamme. Meidän on helppo ajatella, että onolemassa jokin juutalaisen, muslimin tai kristityn olemus, joka tekee juutalaisista, muslimeista jakristityistä vääjäämättä määrätynlaisia ja estää heitä muuttumasta. X on X vaikka voissa paistaisi.Tämä on intuitiivinen ja spontaani ajattelutapamme. Mutta tietysti ihminen voi myös omaksuatietoisen ja reflektiivisen, pohtivan, asenteen omiin uskomuksiinsa ja asettaa ne kyseenalaisiksi.Mm. tiede, filosofia ja teologia nojaavat juuri tähän kykyyn.

Myös koko länsimainen oikeusjärjestelmä nojaa ajatukseen teoistaan vastuullisesta persoonasta.Kukaan ei siis voi puolustautua oikeudessa vetoamalla siihen, että olemusajattelu pakotti hänettekemään jotakin. Spontaaneja taipumuksia on osattava kontrolloida tietyissä rajoissa. Tämänlogiikan mukaan kukaan ei voi myöskään puolustautua sanomalla, että hänen ”kulttuurinsa” pakottihänet esim., surmaamaan tyttärensä. Ellei tolkuton humalatila ole lieventävä asianhaara, ei

7

myöskään ”meidän kulttuurin” tapa voi sitä olla. Omista teoistaan ei voi vierittää vastuuta senenempää ”kulttuurille” kuin ajattelun laeillekaan. Terveen aikuisen on kyettävä omien tekojensakriittiseen arviointiin.

Kurzbanin, Toobyn ja Cosmidesin rotua koskeva tutkimus perustuukin juuri tähän: me voimmereflektiivisen, pohtivan ja kriittisen ajattelun avulla luopua intuitiivisesta ja spontaanista rodunkäsitteestä selittävänä tekijänä silloin kun meillä on siihen syy ja motiivi. Kun toisin sanoenhuomaamme, että rotuun perustuva luokittelu ei toimi eikä palvele päämääriämme. Sama koskeekulttuuria ja uskontoa. Tällöin on kuitenkin kyse erityistä tiedollista ponnistusta edellyttävästäajattelusta, josta nopeaa päättelyä edellyttävissä ja tunteisiin vetoavissa asiayhteyksissä helpostilipsahdetaan takaisin intuitiiviseen ja spontaaniin olemusajatteluun. Siksi asiat eivät todellisuudes-sa tapahdu samoin kuin koeolosuhteissa, missä väliintulevat muuttujat on eliminoitu.

Miksi uskontojen nimissä sitten soditaan? Tähän on ensinnäkin kaksi väärää vastausta. On virheväittää, että ihmiset todella sotisivat vain teologisten erimielisyyksien vuoksi. Mutta on myös virheväittää, että ”tosiasiassa uskonto X ei hyväksy tappamista/sotaa”. Ihmiset eivät sodi pelkänuskonnollisen opin vuoksi, joten puhe uskonsodista siirtää helposti huomion pois tosiasioista:rahasta ja vallasta. Mutta aivan samoin väitteet siitä, että jonkin uskonnon pyhät kirjat eivät hyväksytappamista siirtää huomion pois tosiasioista: rahasta ja vallasta. Sittenkö muka esim. terrorismiolisi ok, jos sitä voisi perustella pyhillä teksteillä? Mitä meitä lohduttaa, että tosiasiassa uskonto Xon rauhanomainen, jos sen takia kuitenkin tosiasiassa soditaan? On konfliktin perimmäinen syymikä tahansa, niin kerran mukaan tultuaan uskonnot kantavat osavastuun.

Yhtäältä on niin, että sotien syyt ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia, toisaalta on myös niin, että monisotilas tai terroristi on uskossaan vilpitön ja siinä mielessä sotii uskontonsa motivoimana. Vaikkauskonto ei ole perimmäinen konfliktin syy, siitä tulee niin silmiinpistävä konfliktin symboli, ettäsiihen latautuu hurjaa voimaa. Se siis motivoi ihmisiä sotaan. Näin on siksi, että sotivat osapuoleton nimetty uskonnon X ja uskonnon Y kannattajiksi. Jako on alun perin tapahtunut muin perustein,mutta toinen osapuoli on helpointa ja yksinkertaisinta tunnistaa uskonnon avulla. Näin vastapuoltakohtaan tunnettu viha siirtyy hänen uskontoaan koskevaksi; näiden kahden välillä ei enää nähdäeroa. Ennakkoluuloinen suhtautuminen toisen uskonnon edustajiin ruokkii käytöstä, jonka toisetkokevat loukkaavana. Siispä he vastaavat samalla mitalla jne. Näin käsitys toisen uskonnonedustajien epäluotettavuudesta vahvistaa vähitellen itse itseään.

Olen tässä esityksessä pyrkinyt tuomaan esiin, että uskonto on eräänlainen ihmisen luonnollisenkäyttäytymisen parasiitti: sen avulla motivoidaan, perustellaan ja oikeutetaan toimintatapoja, jotkaihmisillä olisi joka tapauksessa, uskontoa tai ei. Uskonnot erottavat ihmisiä siksi, että meillä ei oleluontaisia resursseja tuntea käytännössä yhteenkuuluvuutta kaikkien maailman ihmisten kanssa.Me jakaannumme ryhmiin ja olemme solidaarisempia omaa ryhmää kuin muita kohtaan. Uskonnotovat yksi merkittävä tällaisten ryhmäsidonnaisuuksien tuntomerkki. Uskonnot eivät siis oleperimmäinen ihmisiä erottava tekijä, vaan yksi tapa perustella ja selittää koettuja eroja.

Tämä ei silti vapauta uskontoja vastuusta. Ne kyllä vauhtiin päästyään omalta osaltaan kiihdyttä-vät ja lietsovat konflikteja. On vain muistettava, että vastuullisia ovat aina uskonnollisissa rooleissatoimivat ihmiset yksilöinä, eivät mitkään abstraktit ”uskonnot”. Uskonnolliset opit ovat olemassavain ihmisten ajatuksissa ja me olemme ajatuksistamme vastuussa. ”Uskontomme käskee” tai”meidän kulttuurimme opettaa” eivät ole vastaansanomattomia argumentteja, koska uskonnotja kulttuurit koostuvat ajattelevista ja toimivista ihmisistä. Toisaalta uskonnot voivat myös tarjotakeinoja ryhmäerojen kriittiseen arviointiin (uskontojen välinen dialogi) ja rauhan rakentamiseen;

8

tämä tapahtuu reflektiivisellä, teologisella tasolla, jolta se pitäisi voida siirtää myös spontaaninarkiajattelun tasolle. Tämä on huomattavasti vaikeampaa, koska arkiajattelun taipumuksia voidaanmuuttaa vain joko vahvasti tunteenomaisilla argumenteilla tai pitkäkestoisella toistamisella.

9

Professori Juha PentikäinenHelsingin yliopisto

USKONTOJEN SUURET KERTOMUKSET JA PYHÄ SOTA

Hyvät kuulijat!

Ken menee Nokialle töihin, saa verraten pian katsoakseen videon Nokian saga. Islannin myyttisis-tä muinaistaruista nimensä noutanut Nokian saga on hyvä nimi sankaritarinalle, jonka kansa kokeeomakseen ja varmasti myös ihmiset, jotka töihin menevät, olivatpa he suomalaisia tai ei. Suurikertomus suomalaisille pienestä maasta tulevasta yrityksestä, joka on meidän maamerkkimme.

Jos ja kun suomalaisuus joidenkuiden suomalaisten kohdalla näyttää kattavan uskonnon tuntomer-kit (pienellä u:lla), olisiko Nokian saga kansallista itsetuntoamme kohottavana kertomuksenasuorastaan uskonnollinen suuri kertomus? Ensiksi onkin tarpeen kysyä otsikon kummastakinkäsitteestä: Mitä uskonto oikeastaan on – ja mitä on pyhä sota?

Uskonto isolla U:lla ja pienellä

Uskontoja on paitsi isolla U:lla, myös pienellä u:lla. Oikeastaan uskonnon tutkijalle jännittävämpiseikka on se osa uskontoa, jota ihmiset eivät uskonnoksi nimitä, jolle ei ole olemassa käsitettä jajoka ilmenee käyttäytymisenä, ennen muuta tavoissa, ihmismielessä ja -kielessä. Uskonto pienelläu:lla on ikään kuin kulttuurista äidinkieltä, joka opitaan kotona sitä huomaamatta, tuntematta,tarkemmin pohtimatta.

Tavallisesti kun puhutaan Uskonnoista, asia on esillä isolla U:lla. Uskonnoiksi rekisteröidäännimittäin ns. "established religions". Niillä näyttää olevan suuri kannatus ja laaja levinneisyys. Neovat uskontoja, jotka huomataan: kristinusko, islam, buddhalaisuus - kolme lähetysuskontoa tässälukumääräisessä järjestyksessä tilastojen mukaan. Tilastot kuitenkin aina valehtelevat, koska neovat eri tavoilla eri kulttuureissa ja maissa laskettu eivätkä mitenkään mittaa ihmisten todellistauskonnollisuutta.

Uskontoja isolla U:lla, jotka länsimainen ihminen on sellaiseksi leimannut, tavallisesti englanninkielessä määritetään ism-liitteen avulla: Taoism, Confucianism, Hinduism, Buddhism, Shintoism,jne. Niiden jatkoksi tulee lopulta sellainenkin uskonto kuin paganism tai sitten pohjoisen luon-nonuskonnoista käytetty shamanism. Olennaista on, että on huomattu –ism(i), joka noteerataan jaarvioidaan hyvin pitkälti länsimaisen kulttuurin arvomaailmasta käsin. Monta kertaa määrityksenlähtökohtana on kolonialistinen ajatus ja lähetystyö: tästä uskonnosta pitäisi sen käskyn mukaan,joka lähetyskäsky on, saada kääntymään siihen uskontoon, jonka rinnalla usein myös suoritetaankolonialistista toimintaa, jossa raha ja valta pelaavat. Näin on syntynyt uskontojen maailmankartta,joka sekin aina valehtelee tai kertoo osatotuuksia. Kukapa kartoille voisi piirtää niitä rajoja, jotkaovat suurkaupunkien ghettoissa, lähiöissä tai perheissä, joissa uskonnot kohtaavat – kutenasianlaita Suomessakin aika monta kertaa jo tällä hetkellä on.

10

Pyhien sotien retoriikkaa

Mitä Pyhä sota on? Kaksi vuotta sitten, toukokuussa 2000, Suomessa vieraili Kalifornian yliopistonuskontotieteen professori Ninian Smart. Tämä 1900-luvun merkittävimpiin uskonnontutkijoihinkuuluva tutkija sanoi Helsingin yliopiston luennossaan: ”Olen onnellinen siitä, että olen saanut elää20. vuosisadan yli ja nähdä ihmiskunnan kahden totalitaarisimman maailmankatsomuksensyntyvän ja tuhoutuvan.” Hän eli vain noin puoli vuotta tämän sanomansa jälkeen ja vieraili Suomes-sa tultuaan nimitetyksi Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomaiseksi jäseneksi. Smart on kirjoittanutkirjan talvisodasta ja halusi sitä tutkimustaan jatkaa ja siksi haastatteli täällä tämän vierailunaikana veteraaneja. Me olimme Hietaniemen sankarihaudalla kaatuneiden muistopäivänä jakävimme useissa tilanteissa. Olimme Päämajassakin, jossa hän istui Marskin tuolilla. Hän puhuttiKyyhkylän kuntoutussairaalassa mm. maaherra Uki Voutilaista ja radiotoimittaja Joelia, joka ehtiennen kuolemaansa 2001 mennä pyörätuolissa saattajansa kanssa tervehtimään presidentti MarttiAhtisaarta tämän itsenäisyyspäivän vastaanotolla 2000.

Ninian Smart, vuonna 1927 syntynyt, sittemmin brittilaivaston tiedustelu-upseerina uskontotieteili-jäksi tullut henkilö, oli 12-vuotiaana seurannut radiosta isänsä kanssa, kuinka pieni Suomi sinnittelitalvisodan yli ja säilytti itsenäisyytensä. Tämä kokemus ei koskaan poistunut hänen mielestään.Hänen mielestään talvisota oli suomalaisille pyhää sotaa, jossa vaikuttivat monet suomalaisuuttatukevat uskonnollis-kansalliset symbolit ja josta syntyi myös kansainvälisesti tunnettu talvisodanmyytti.

Ninian Smartin lausunnosta kuuluu hänen sukupolvensa muisti. Sukupolven muisti sisältää nekertomukset, joihin sen muisti kantaa, se on mitä me ihmiset muistamme. Mitä kerromme jamuistamme, kiinnittyy aina paitsi henkilökohtaisiin kokemuksiin myös myytteihin ja symboleihin,jotka toimivat meissä ilman, että me niitä tunnistamme. Tästä näkökulmasta suomalaisuuskinsaattaa tulla lähelle uskonnollista tunnemaailmaa.

Olennaista on, että suomen kielen sana uskonto on varsin nuori ja merkitsee suomalaisille aivanmuuta kuin latinan religio ´olla sidoksissa johonkin´ ja siitä johdetut länsimaisten kielten sanat,joiden käännös se on. Suomen kielen usko on vanhempi sana lähtökohtanaan uskoa-verbi, jonkakanssa suomessa on tultu toimeen ilman käsitettä 'uskonto' 1800-luvun lopulle saakka´. Lönnrottarvitsi sanakirjassaan 1880 kolme ruotsin sanaa selittääkseen, mitä uskonto on: usko, tunnustus,uskonto. Hyvin monen maailman alkuperäiskansan kielessä ei ole vastinetta sanalle religio(uskonto), ei myöskään kreikassa. Kuitenkin niissä toimii ajatuksia, käsityksiä, niissä on arvoja,normeja. Uskonto on osa kulttuuria, joka ihmiset sitten erottaa ja yhdistää, kuten edellä todettiin.

Jos haluaa pohtia pyhän sodan myyttiä, voisi lukea vaikkapa Mika Waltarin kirjasta Sinuheegyptiläinen farao Horemhebin puhetta. Se on esimerkki Pyhän sodan retoriikasta. Sen avullaMika Waltari tavoitti varsin keskeisesti sen sanoman, joka on hyvin usein siivittänyt Lähi-idänihmisiä lähtemään liikkeelle pyhäksi koetun maan ja asian puolesta - poistaakseen Egyptinhäpeän ja palauttamaan Keminmaan menetetyt rikkaudet eli Niilin varren rikkaudet. Puhew päättyysanoihin: ”Kuulkaa minua kaikki kansa. Horemheb haukanpoika, voittaja on puhunut.”

Pyhiin sotiin kuuluu aina oma retoriikkansa. Siinä ovat keskeisiä pyhät kertomukset eli myytit japerinteiset juhlamenot eli riitit. Joissakin uskoinnoissa korostuu myyttien maailma, toisissa riittientoiminta. Kiintoisaa on, että sana myytti tulee Kreikasta (mythos) ja riitti (ritus) Roomasta. Uskonto-jen historia osoittaa, kuinka Välimeren itänurkasta tulee enempi filosofista ajattelua kuin rituaalistayhteenkuuluvuutta. Sana religio tulee taas nimenomaan lännestä. Kaikissa niissä kielissä ja

11

kulttuureissa, joissa esiintyy religio jossakin käännöksessään, sana merkitsee sitoutumistajohonkin, jonka puolesta ollaan liikkeellä.

Uskontojen retoriikka toimii ja vaikuttaa myyttien kautta ja riitein. Poliittisilla johtajilla on olluthuomattava kyky käyttää hyväkseen uskonnollisten tekstien sisältämiä pyhiä kertomuksia retorii-kassaan silloin, kun niillä on ollut käyttöarvoa ajankohtaisessa tilanteessa. Johtajan on tärkeäämuistuttaa myytein perustelema jumalallinen asemansa ja voimansa, joka näytellään paitsisotatantereilla, myös ennen kaikkea voitonjuhlissa pyhin rituaalein.

Kun olemme median välityksellä syyskuusta 2001 seuranneet esimerkiksi itsemurhapilottienkoulutusta ja terrori-iskuja, on syytä muistaa, että kuoleman jälkeisestä elämästä on luvattu suoraamatkaa sankareille autuaiden kentille jumalten huomaan, keitaan äärelle, paitsi islamissa ennenkinkuin nyt ja myös maapallon muissakin uskontoperinteissä.

Heinäkuulla 2003 Jyväskylän kesän yhteydessä järjestettävä kansainvälinen Pyhä media –konfe-renssi kokoaa yhteen sekä uskontojen tutkijat, median tutkijat että toivottavasti myös poliittisiapäättäjiä ja uskontojen edustajia. Aihe on ajankohtainen, koska medialla on ollut äärettömänkeskeinen merkitys siinä, mitä pyhistä sodista kerrotaan ja kuinka käsitys niistä on muotoutunut jaelää.

Terrorismi ja islamin pyhät sodat

Terrorismi, joka vasta nyt on tullut julkisesti puheeksi ja alkaa saada myös ilmiön sanktioivaalainsäädäntöä, on aika uusi sana. Kävin kokeeksi katsomassa tietosanakirjoja ja löysin sieltäsanan terror(i), kauhu, joka on sen kantasana. Puhuttiin esimerkiksi kauhujen yöstä Pariisissa,mutta "terrorism(i)" näyttää tulevan Encyclopedia Britannicassa vasta sen täydennysosaan 1980-luvun lopussa. Itse varsinaisesta sanakirjasta sitä ei löytynyt. Tosiasia onkin, että vasta 1970ilmeisesti ensimmäisen kerran sana tuli käyttöön. Erityisen tehokas oli vuosi 1972, jolloin Mustasyyskuu ja Münchenin olympialaisten tuttu tapahtumasarja toi ilmiön median parrasvaloihin. Senjälkeen on käyty pyhää sotaa terrorismin nimellä erityisesti televisiossa ja televisioiden ääressä.Koko ilmiökenttä näyttää liittyvän hyvin keskeisesti kansainväliseen mediaan, jonka kanavat tuovatjatkuvasti kiihtyvällä nopeudella eri puolilla maailmaa toteutuneet terrori-iskut suoraan televisiovas-taanotinten kautta ihmisten olohuoneisiin.

Avainkysymys on, että terrori-iskun saattanut järjestö on saanut haluamansa julkisuuden asialleen.On vakiintunut kaava, jota terrorismiksi nimitetty ilmiö näyttää seuraavan maailmanlaajuisesti. Seuutisoidaan tietyn kaavan mukaan. Jokainen uusi uutinen tuntuu stereotypioineen vahvistavantoistaan. Iskusta todistavat verityöt ja kuolleiden lasten ruumiiden äärellä itkevät naiset ovat vihdoinkuvaruudussa, kunnes päähuomion kohteeksi tulee terroristijärjestö, joka ilmoittaa ottavansavastuun iskusta – saaden haluamansa huomion ja maineen.

Terrorismin tutkijoiden mukaan siihen kuuluvat ilmiöt näyttävät etsivän jatkuvasti uusia ilmauksia jaolevan lisääntymässä ympäri maailmaa. Mikä sitten on tässä uskontojen osuus? Kun taleban-liikkeestä puhutaan vuonna 2002, on melkein unohtunut se, kuinka taleban keväällä 2001 ilmoittituhonneensa epäjumalankuvat islamin kuvakiellon vastaisina. Se oli liikkeen poliittisen voimannäyttö mahdollisimman mahtavalla tavalla. Samanlaista hakua on nyt toukokuulla 2002 Palestiinanja Israelin kysymyksessä. Uskontohistorian kokemus on, että katsomalla taaksepäin voi – elleiennustaa - myös ehkä ainakin katsahtaa vähän eteenpäin. Palestiina ei liene läheskään viimeinenpaikka, josta kriisikattilana keskustelemme. Arvelisin, että verraten pian kiinnitämme huomiommeKašmirin ja ehkäpä jälleen myös Iranin tai Irakin suuntaan.

12

Usein julkisessa sanankäytössä islam ja terrorismi liitetään yhteen. Islam ja siinä islamin teologias-sa jihad-käsite on käännetty pyhäksi sodaksi. Sana on kuitenkin ymmärrettävä islamin olemukses-ta käsin. Jihad on perusprinsiipiltään muslimin oikeus ja velvollisuus, oikeastaan ponnistus, jokatulee aika lähelle kristillistä sanaa kilvoitus, jos haluamme käyttää sitä tässä yhteydessä. Siihenkuuluu taistelu oman uskonnon puolesta. Näin henkilökohtaisesta näkökulmasta se on kilvoitusta,ponnistelua, mutta yhteisöllisesti käsitettynä menee sodan lipun alle: islamin lipun alle islaminvalloittaessa maailmaa. "Taistelkaa jumalan tiellä niitä vastaan, jotka taistelevat teitä vastaan,mutta älkää sortuko tekemään väärin", kuuluu Koraanin toinen suura, jota jihad pitkälti seuraa jauudestaan määrittää. Jihad on islamin pyhä sota, jossa jumalan tiellä kaatunut muslimi on marttyyri,sahid, osanaan itseoikeutettu paikka tuonpuoleisen paratiisin vilvoittavien lähteiden partaalla.

Islamilaisessa mytologiassa on keskeinen miehen asema. Kun keväällä 2002 on naisitsemurhais-kujakin ollut, on pohdittava, miten ne perustellaan. Kun ei uskontoperinteestä esimerkkejä juurikaanlöydy, sukupolven muisti tarkentaa tulkintaa siellä, missä ihmiset ovat ja myös katsovat oikeassaolevansa.

Maapallon kriisikattilat ja uskontojen pitkä muisti

Pohdittaessa uskontojen asemaa maapallon kriisikattiloiden selittämisessä on syytä ottaahuomioon, että uskonnoilla on erityisen pitkä muisti. Egyptologi Assman on jakanut uskonnot kirja-ja rituaaliuskontoihin sen mukaan, onko niiden painopiste klassisiin pyhiin teksteihin kanonisoidus-sa muistissa vai uskonnollisissa menoissa, joissa uskontojen myytit toistetaan riittimenoin.Kirjauskonnoissa on olemassa tekstejä, jotka sisältävät nämä kertomukset. Niistä tulee suuriakertomuksia sen jälkeen, kun tuo uskonto leviää ja sen kannatus on tarpeeksi laajaa ja suurta.Kartan mukaan alkaa suorastaan näyttää siltä, että kun uskonto leviää, myös kertomuksetmuuttuvat Suuriksi.

Luonnonuskonnoissa muisti on kokonaan suullista. On kuitenkin syytä muistaa, että aina kunuskonto on mennyt uudelle alueelle, se on jossain määrin joutunut akklimatisoitumaan siihenkulttuuriin. Jos toista miljardin ihmisen islam olisi yhtenäinen, se olisi varmaan suurin maailmanval-tio tällä hetkellä. Mutta on olemassa indonesialainen islam, arabialainen islam, afrikkalainen islam,kiinalainen islam, jne. Islam on luonteeltaan hyvin etnistä. Kullakin alueella on ehkä tärkeämpäälopulta sen oma, vaikkakin lyhyempi kulttuurisesti sidonnainen muisti ja sen mukainen elämä jatulkinta.

Kimmo Ketolan vastaväittäjänä vieraili toukokuussa 2002 professori Harvey Whitehouse Belfastinyliopistosta. Hän sanoi, että ”kuulemme ja siirrämme eteenpäin tapoja ja ideoita tavalla, joka onsidoksissa biologiaamme ja sosiaaliseen olemukseemme ihmisistä”. Tieto uskonnoista välittyysukupolvelta toiselle muistin avulla. Muisti saatetaan panna kirjoihin niin kuin kirjauskonnoissa onkäynyt. Israelissa vallitsi 600-500-luvuilla poikkeuksellisen vahvasti kulttuuriseen muistiin sitoutunutuskonnon muoto, joka professori Timo Veijolan mukaan ei ollut aikaan eikä paikkaan sidottu.Heinrich Heine puhuu kannettavasta isänmaasta, jota ihminen kuljettaa mukanaan. Tämänkannettavan isänmaan merkitys tulee sitä suuremmaksi, mitä kauempana ollaan. Erityisestivieraassa kulttuurissa pitkä muisti saa uusia merkityksiä. Filosofi Eino Kaila onkin sanonut, ettämenneisyys elää meissä.

Tukholman yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori Åke Hultkrantz, tunnettu intiaanien jasaamelaisten tutkija, toteaa eurooppalaisen tieteen käsityksen ongelmallisuuden uskonnon piiriinkuuluvien ilmiöiden tulkinnassa: ”Länsi-Euroopassa on tarve skeptiseen asenteeseen, jollaista

13

muilla ei välttämättä ole. Esimerkiksi muslimit eivät tarvitse tällaista skeptisismiä. Protestanttistauskontunnusta ei ekologialla kannata selittää.” Näkökulmalla on Hultkrantzin mielestä enemmänannettavaa kulttuureissa, jotka ovat riippuvaisia luonnonympäristöistä. Tosiasia onkin, ettäekologinen keskustelu on vasta äskettäin tullut kristillisten kirkkojen piiriin, kun täytyy vastatayhteiskunnan ja luonnon asettamiin haasteisiin maailmanlaajuisilla foorumeilla. Joissakin maissaja kulttuureissa ekologisuus on ikään kuin ollut osa uskonnon sisäistä olemusta. Luonnonuskonto-jen taistelu luonnon puolesta on uskontojen pyhää sotaa, tosin samalla myös alkuperäiskansojenja pienten kielten olemassaolon taistelua.

Uskontojen tuntemus on epäilemättä tärkeää monien maapallojen kriisien ja tulehduspesäkkeidenymmärtämiseen. Monet yllättänyt tosiasia on se, että sekularisaatio ei mennytkään sitä tietä kuin1900-luvulla ennustettiin. Uskontoja on kolmannen vuosituhannen alettua maapallolla enemmänkuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Uskonto ei ole siis kärsinyt tappiota poliittisil-le ideologioille, eikä teollistumiselle, maallistumiselle, globalisaatiolle, informaatioteknologialleeikä ole väistynyt ns. postmodernista yhteiskunnasta.

Uskonnot monta kertaa syyllistetään kriiseihin, mikä usein tapahtuu aiheettakin. Uskonto tulee juuriniillä piirteillään esiin, joita dosentti Ilkka Pyysiäinen edellä korosti. Kirjassa Uskonnot maailman-politiikassa Harri Holkeri totesi pitkän Irlannin kokemuksensa perusteella, ettei Pohjois-Irlanninkriisiä voi suinkaan selittää uskonnollisesti, vaikka näin on tapana ollut. Jos samoin menisimmeBalkania selittämään tyystin uskonnollisin perustein, siellä saatettaisiin ylitulkita kriisejä uskonnolli-siksi, koska serbit ovat ortodokseja, kroaatit ja sloveenit katolisia jne. Balkanin varsin moni-ilmeisen ja myös maallistuneen islamin tulkinta on kaikkein ongelmallisinta. Kuinka taitavapoliittinen strategi olikaan Jugoslavian marsalkka ja presidentti Tito. Samalla kun hän määrittimuslimit yhdeksi Jugoslaviaksi (Etelä-Slaviaksi) nimittämänsä maan yli 30 kansallisuudesta, hänjätti neljä muuta islamilaista yhteisöä muslimi-käsitteen ulkopuolelle. Tämä tehokas tapa paitsivesitti islamin painoarvon Jugoslaviassa on sittemmin johtanut länsimaisen median harhaanBalkanin islam-tulkinnoissaan.

Professori Eino Murtorinne em. kirjassa kysyi, olemmeko oppineet mitään toisesta maailmanso-dasta - Stalinin, Hitlerin, Francon ja Mussolinin esimerkit kerrottuaan. Kysymys on hyvin ajankohtai-nen, koska ns. historia on aina osa sukupolven muistia. Historia on kuinka se kirjoitetaan ja kuinkase on kirjoitettu; tavallisesti aina niiden näkökulmasta, jotka hallitsevat ja niillä ehdoilla myös.Samalla tavalla on kirjoitettu Suomenmaassakin tai Skandinaviassa saamelaisten historiaa, missäei näy saamelaisten kokemus kovinkaan paljon. Suullinen historia ei ole saanut riittävää painoar-voa, - ei hävinneiden, ei väistyneiden, ns. vähemmistöjen eikä maattomien kansojen historia.

Maailmanhistoria osoittaa, kuinka pyhälle sodalle on annettu monet kasvot ja kuinka monta sotaaon käyty molemmilta puolilta pyhänä sotana ja jumalallisena ratkaisuna. Kun Japanin keisari,”Taivaan poika” siunasi kamikatse-laivueen 2. maailmansodan aikoihin juhlamenoin, se oli ikäänkuin hautajaistilanne ennen kuin pilotit astuivat koneisiinsa matkalle, jolta eivät palanneet. Samallatavalla on monta muuta armeijaa lähetetty liikkeelle, ja sodissa kuolleiden hautaanpano jatkuvastiyhdistää yhä uusia sukupolvia itsemurhaiskuihin ja pyhiin sotiin.

Pyhä media, nuorison arvotyhjiö vai –hämmennys?

Viime aikoina on ruvettu puhumaan ilmiöstä arvotyhjiö, joka ikään kuin selittäisi nuorison mie-lenosoituksia, liikehdintää ja monia asioita, joita ympäristössämme tapahtuu eri puolilla maailmaa.On kuitenkin aihetta kysyä, vallitseeko tällä hetkellä arvotyhjiö, koska erilaisten arvojen ja uskonto-jen tarjontaa on olemassa enemmän kuin riittävästi? Pikemminkin arvohämmennys saattaa olla

14

oikeampi ilmaus tilanteesta, jossa tarjontaa on, mutta sen vastaanottamiseen liittyvät tiedolliset jakokemukselliset lähtökohdat ovat verrattain pienet.

Olisikin aiheellista käydä keskustelua esimerkiksi Euroopan neuvoston ja unionin maissa siitä,tarvitaanko uskontojen ja arvojen opetusta ja millaisin periaattein yleensä tämän päivän maailmas-sa olisi syytä opettaa arvoja ja uskontoja. Kokemukseni mukaan niissä maissa, joissa tätäopetusta on ollut, on ollut huomattavasti suuremmat edellytykset kohdata se tarjonta ja ennenkaikkea se toiseus, jota yhä useammin ympärillämme on. Kulttuurien kohtaaminen on rikkautta,mutta toisen ja toiseuden kohtaamiseksi olisi välttämätöntä tietää myös jotakin ilmiöstä, jotasanotaan uskonnoksi tai uskonnoiksi.

Koska nämä ilmiöt kuitenkin on kohdattava, on myös syytä tuntea se retoriikka, joka tämän SacredMedian kautta tulee jatkuvasti meidän olohuoneisiimme ja niiden mieliin, ketkä sitä katsovat jaseuraavat. Syyskuun 2001 ja sen jälkeisten tapahtumien ymmärtämiseksi on syytä erottaaretoriikka, jota toimitetaan Washington DC:n Valkoisesta talosta ja se retoriikka, joka lähtee sieltäjostakin Osama bin Ladenin leireiltä tai muslimitaistelijoiden nuotiotulilta tai ymmärtää, mitä viestiivaikkapa se retoriikka, jota esittävät itkevät naiset tv- ja lehtikuvissa. Median keskeinen vaikutuson tuoda esiin tietyt stereotypiat, jotka saattavat ilmiöt näyttämään sellaisilta, että ne tapahtuisivattäsmälleen samalla tavalla kaikkialla.

Lopuksi on aihetta kysyä, mikä tällä hetkellä käynnistää maailman laajuiselta vaikuttavan ilmiöken-tän. Eräs 3. vuosituhannen ilmiökenttään kuuluva piirre on fundamentalismin nousu ja äärim-mäisyyksien menekki uskontojen lisääntyvän tarjonnan valintakaupassa. Ihmisestä on myösuskonnon alueella tullut kuluttaja, joka mielellään valikoi uskontonsa oman mielensä ja jopabodynsa mukaan.

Arvohämmennyksen vallitessa on erityinen sosiaalinen tilaus fundamentalismille. Amerikkalainenterrorismin tutkija Barber kysyy, onko nykyajan jihad eli pyhä sota -reaktio nykymaailman McWorld-ilmiölle, jonka voiman symboleita ovat joka kolkalla loistavat täsmälleen samanlainen amerikkalai-suus, samanlaiset mainostaulut. Amerikkalaisuus koetaan pyhän vihan ja Pentagon tai ManhattanWorld Trade Centereineen Pyhän sodan maalitauluksi, koska ne näyttävät olevan kaikin tavoinvoittamattoman maan ja maailmankuvan symboleita.

Ajankohtainen kysymys on, missä määrin uskonto voi ympäröivässä yhteiskunnassa olla yksi-tyisasia. On syytä oppia tuntemaan ja pohtia uskonnon sektorilla esiintyvää ilmiökenttää myöstässä eduskuntatalossa. Kun päätetään uskonnon sektorille kuuluvista asioista, vastuu ulottuuglobaalille tasolle: sotiiko jokin, esimerkiksi naisten ympärileikkaus, ihmisyyttä ja sen periaatteitavastaan?

Erityisen positiivinen piirre 3. vuosituhannen vaihduttua on ollut huomata kansainvälisen uskontodi-plomatian kasvava arvo ja merkitys. Sellaiset foorumit, joissa saadaan yhteen uskontojen johtajia,poliittisia päättäjiä ja uskontojen tutkijoita, ovat tervetullut ilmaus, erityisesti YK:ssa pidetytuskontojen parlamentit 3. vuosituhannen alussa. Pohjoismainen uskonnonvapauden periaate jakriisien hallinnan pitkät kokemukset saattaisivat antaa pohjaa Suomen ja Pohjoismaiden aloitteelli-sempaan toimintaan uskontojen tuntemuksen ja toiseuden arvopohjan ymmärtämiseksi kansojen,uskontojen, kulttuurien ja ihmisten kohtaamisissa. Ihmiskunnan ja kansojen turvallisuuden kannaltaon yhteinen intressi kohdata erilaisuus ja toiseus tasapuolisesti, mieluummin kunnioituksen jadialogin merkeissä kuin konfrontaatiotilanteissa. Jos uskonnoissa elettäisiin kirjoitusten mukaan, niin sieltä toki löytyisi myös säkeitä, jotka kieltävät

15

väkivallan. ”Oi ihmiskunta, me teimme teidät kansoiksi ja heimoiksi, että toisenne tuntisitte jaolisitte yhtä,” vakuuttaa Koraanin 49. suura. Psalmeista ja raamatusta löydämme monta samaanviittaavaa lausetta: ”Käänny pahasta - tee hyvää, etsi rauhaa ja noudata sitä.” Kuinka saataisiinpattitilanteissa neuvottelut ja keskustelut aikaan? Palautettakoon mieliin myös Moshe Dayaninsanat: ”Jos haluat tehdä rauhan, älä puhu ystävillesi, puhu sinä vihollistesi kanssa.”

Vaikka kriisit näyttävät olevan olemassa, ei mitään voiteta, ellei synny areenoita, tilanteita, joissavoidaan asiallisesti kohdata toinen ja kohdata ennen kaikkea sen toiseus. Jotta toiseuden voisikohdata, olisi myös terveellä tavalla kunnioitettava omaa pohjaansa ja oltava valmis omaltapohjaltaan toisen aitoon kohtaamiseen.

Kirjallisuutta:Uskonnot maailmassa, toim. Katja Hyry ja Juha Pentikäinen. WSOY 1999.Uskonnot maailmanpolitiikassa, toim. Heikki Palva ja Juha Pentikäinen. WSOY 1999.

16

FM Kimmo Ketola

UUSUSKONNOT YHTEISKUNNALLISINA ILMIÖINÄ

Yhdeksänkymmentäluvun aikana sattui lukuisia väkivaltaisuuksia, joihin liittyi tavalla tai toisella jokinuusi uskonnollinen liike. Daavidin oksa –niminen seitsemännen päivän adventismista irtaantunutryhmä linnoittautui yhteisöönsä vuonna 1993 Wacossa Texasissa viranomaisten piirittäessä heitä.Liikettä epäiltiin virallisesti rekisteröimättömien aseiden hallussapidosta. Piiritys päättyi viran-omaisten tekemään rynnäkköön, jonka seurauksena kuoli neljä agenttia ja vähintään 85 liikkeenjäsentä.

Maaliskuussa 1995 japanilainen liike nimeltä Aum Shinrikyo levitti tappavaa myrkkykaasuakuudellatoista asemalla Tokion metrossa. Kaksitoista ihmistä kuoli ja yli viisituhatta joutui sairaala-hoitoon. Maaliskuussa 1997 Taivaan portti –nimisen liikkeen 39 jäsentä teki joukkoitsemurhan SanDiegossa Kaliforniassa.

Eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna merkittävin tapauksista liittyi kuitenkin ruusuristiläi-seen Auringon temppeli –liikkeeseen, jolla oli toimipisteitä Sveitsissä ja Kanadassa. Ryhmäperustettiin 1980 ja siinä uskottiin lähestyvään ekologiseen katastrofiin. Syyskuussa 1994Sveitsissä löytyi kahdesta eri paikasta 48 ruumista palaneista asuintaloista ja viisi kuollutta löytyiKanadasta. Kuusitoista jäsentä kuoli 1995 Ranskan alpeilla ja viisi Kanadassa vuonna 1997. Liikejätti siis jälkeensä yhteensä 69 hyvin erilaisissa olosuhteissa kuollutta ihmistä; edelleen kiistelläänsiitä, olivatko kyseessä murhat vai avustetut itsemurhat.

Nämä väkivaltaiset ja usein itsetuhoiset tapaukset synnyttivät Euroopassa laajaa uususkontoihinkohdistuvaa huolta. Yhdysvalloissa vastaavaa liikehdintää syntyi jo kahdeksankymmentäluvullaJonestownin vuoden 1978 joukkoitsemurhan jälkimainingeissa. Ranskassakin tärkein uusiauskontoja vastustava kansalaisjärjestö ADFI (Association pour la défence des familles et del’individu) oli perustettu jo 1974 mutta sen vaikutus oli vähäinen vuoteen 1994 saakka, jollointiedotusvälineet alkoivat tehdä erilaisia paljastusohjelmia uusista uskonnoista. Tiedotusvälineetkäyttivät ensisijaisena lähteenään juuri ADFI:n kaltaisia antikulttijärjestöjä. Hyvin pian tämän jälkeenantikulttijärjestöt saivat äänensä kuuluviin myös poliitikkojen keskuudessa. Monissa Euroopanmaissa alkoi viritä yhteiskunnallista keskustelua nk. “kulteista” tai “lahkoista”.

Tässä esitelmässä tarkoituksenani on käsitellä tätä eurooppalaista 90-luvulla virinnyttä uususkon-tokeskustelua ja sen tuottamia poliittisia ja yhteiskunnallisia seuraamuksia. Esitelmän aluksi luonpikaisen katsauksen tämän hetkiseen tilanteeseen eri Euroopan maissa. Tarkastelen erityisestisitä, millaisiin toimenpiteisiin eri maat ovat ryhtyneet uususkonnoista käydyn keskustelun seurauk-sena. Sen jälkeen pureudun hieman syvemmälle tämän keskustelun taustoihin ja erityisestiantikulttiliikkeen argumentteihin. Viimeiseksi tarkastelen kysymystä tieteellisen uskonnontutkimuk-sen näkökulmasta.

17

18

Toimenpiteet eri Euroopan maissa

Edellä kuvattujen väkivaltaisten tapausten herättämä ja median ruokkima uususkontoihin kohdistu-va epäluulo johti Euroopassa nopeasti erilaisiin asiaa koskeviin selvityksiin. Yhteensä yksitoistaEuroopan unionin jäsenmaata on sittemmin todennut, että lahkot eivät ole siinä määrin vaaraksiyksilölle, perheelle, yhteiskunnalle tai demokraattisille instituutioille, että niitä vastaan olisi ryhdyttä-vä erityisiin toimenpiteisiin (Fautré 1999). Niiden mukaan olemassaoleva lainsäädäntö riittääuskonnollisten liikkeiden herättämien ongelmien käsittelemiseen. Neljä jäsenmaata on kuitenkinottanut aktiivisemman linjan. Itävallassa perustettiin lahkoja koskevan informaation ja dokumentaa-tion keskus sekä julkaistiin varoitteleva tiedote. Saksassa, Ranskassa, Belgiassa ja Ruotsissatilanne johti erilaisten parlamentaaristen selvitystyöryhmien perustamiseen.

Ranskan työryhmän laatima raportti julkaistiin vuonna 1996 ja siinä todettiin Ranskassa vaikuttavan172 vaaralliseksi epäiltyä “lahkoa” (Assemblée nationale 1996). Belgiassa julkaistiin 1997vastaavanlainen raportti, jossa listattiin 189 “lahkoa”. Italia, Saksa ja Ruotsi julkaisivat vastaavatraporttinsa vuonna 1998; niissä ei kuitenkaan enää listattu “lahkoja” nimeltä. Ruotsin raporttialukuun ottamatta asiantuntijoina ei käytetty akateemisia tutkijoita vaan useimmiten “lahkojen”entisiä jäseniä ja ADFI:n kaltaisia uususkontoja vastustavia kansalaisjärjestöjä. Tämä on heijastu-nut monien raporttien sisällössä tietynlaisena mielivaltaisuutena. Esimerkiksi Belgian raportinmustassa listassa on mainittu NNKY epäilyttävänä liikkeenä, mutta ei NMKY:tä.

Raportti johti Ranskan tapauksessa erilaisiin jatkotoimenpiteisiin, joista tärkein oli lainsäädännönuudistus. Kesäkuussa 2000 Ranskassa hyväksyttiin yksimielisesti lakiehdotus “lahkolaistenryhmien torjumiseksi ja tukahduttamiseksi” (Assemblée nationale 2000). Lain ensimmäisenartiklan mukaan mikä tahansa organisaatio voidaan lakkauttaa, mikäli sen toiminnan päämääränätai vaikutuksena on “luoda tai hyväksikäyttää osallistujien mentaalista tai fyysistä riippuvuutta” sekäloukata ihmisoikeuksia ja mikäli sen johtajia on tuomittu useista rikkomuksista. Lain kahdeksasartikla säätää, että “lahkot” eivät saa pystyttää toimistojaan, keskuksiaan tai kirkkojaan 100 metriälähemmäksi sairaaloista, vanhustentaloista, julkisista tai yksityisistä hoitolaitoksista tai alle 18-vuotiaille tarkoitetuista oppilaitoksista. Kaupungeille myönnetään oikeus evätä “lahkoilta” raken-nuslupia. Yhdeksäs artikla kieltää “nuorille” kohdennetun oppien levittämisen tai propagandan.

Lain kymmenes artikla on kenties kaikkein kiinnostavin. Se vakiinnuttaa uudenlaisen rikoksen,nimittäin “mentaalisen manipulaation”, joka määritellään (vapaasti suomennettuna) seuraavasti:“[mentaalista manipulaatiota] on mikä tahansa toiminta, jonka päämäärä tai vaikutus on luoda taihyväksikäyttää ihmisten mentaalista tai fyysistä riippuvuutta ja loukata heidän ihmisoikeuksiaan taiperusvapauksiaan; tai jonka tarkoituksena on toistuvasti painostaa ihmistä tämän riippuvuudentilan synnyttämiseksi tai hyväksikäyttämiseksi ja ajaa kyseinen ihminen hänen tahdostaan riippu-matta hänelle itselleen epäedulliseen tekoon tai sellaisesta pidättymiseen” (ibid.).

Ranskan tapauksessa mielenkiintoista on se, että lahkojen vastainen lainsäädäntö herätti kritiikkiämyös vakiintuneiden kirkkojen taholta. Evankelisen liittouman yleissihteeri Stephan Lauzet onluonnehtinut tilannetta hyvin huolestuttavaksi. Hänen mukaansa “mentaalisen manipulaation”kriminalisoiva laki johtaa nopeasti mielipiteiden kriminalisointiin. Ranskan Protestanttisen liitonpresidentti on myös esittänyt kysymyksen “missä menee raja suostuttelevan puheen, intohimoisensaarnan ja mentaalisen manipulaation välillä?” Le Figaro –lehti ihmetteli pääkirjoituksessaantulisiko laki myöhemmin sovelletuksi katoliseen kirkkoon, viitaten karmeliittanunnien kurinalaiseenelämäntapaan. Mikä kaikkein kiinnostavinta, myös paavi Johannes Paavali II oli eräässä Ranskansuurlähettilään vastaanottopuheessaan ottanut esille uskonnonvapauskysymyksen, mikä onäärimmäisen harvinaista länsimaisten demokratioiden tapauksessa. Hän myös muistutti medioita

19

tarkkaavaisuuteen, tasapuolisuuteen ja objektiivisuuteen eri uskontokuntien käsittelyssä. (Fautré2000.)

Myös Venäjä hyväksyi uuden uskontolain vuonna 1997. Laki jakoi uskonnolliset yhteisöt kahteenkategoriaan: uskonnollisiin organisaatioihin ja uskonnollisiin ryhmiin. Rekisteröityäkseen uskonnol-liseksi organisaatioksi yhteisön on kyettävä todistamaan laillisella dokumentilla, että se on ollutmaassa vähintään viisitoista vuotta. Yhteisöt, jotka eivät tähän kykene, ovat uskonnollisia ryhmiä,joiden on rekisteröidyttävä vuosittain kunnes viisitoista vuotta on kulunut.

Uskonnollisilla ryhmillä on paljon rajoitetummat oikeudet kuin uskonnollisilla organisaatioilla.Uskonnollisilla ryhmillä ei esimerkiksi ole oikeutta luoda organisaatioita koulutustarpeisiin; opettaauskontoa valtion koulutusjärjestelmän viitekehyksen ulkopuolella; liittää itseensä ulkomaisiauskonnollisia edustuselimiä; tuottaa, hankkia maahantuoda, viedä maasta, tai jakaa uskonnollistakirjallisuutta, painettuja audio- tai videomateriaaleja tai muita uskonnollisesti merkittäviä artikkelei-ta; pystyttää yrityksiä liturgisen kirjallisuuden tuottamiseen tai uskonnollisen tarpeiston tuottami-seen; luoda kulttuuris-koulutuksellisia organisaatioita ja perustaa joukkotiedotusvälineitä; suorittaauskonnollisia riittejä terveyskeskuksissa, vammaishoitoloissa ja vankiloissa; luoda ammatillistauskontokoulutusta; välttää sotilaspalvelusta; kutsua ulkomaan kansalaisia maahan ammatillisessatarkoituksessa, mukaan lukien saarnaus ja uskonnollinen toiminta.

Toisin kuin Ranskan tapauksessa, jossa uskonnolliset yhteisöt ovat kautta linjan esittäneethuolensa uuden lain johdosta, Venäjän ortodoksinen kirkko on tukenut voimakkaasti tämänsuuntaisen lain voimaansaattamista.

Antikulttiliike ja sen argumentit

Uususkontoja koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ja erilaisten lainsäädäntötoimien taustalla onvoimakkaana toimijana ollut nk. antikulttiliike. Liike syntyi 70-luvulla Yhdysvalloissa uusien uskon-nollisten liikkeiden ilmaannuttua voimallisesti julkisuuteen. Se sai alkunsa vanhempainyhdistyksinä,joissa “kultteihin” liittyneiden nuorten vanhemmat järjestäytyivät organisoidakseen vastarintaansa.Liike muodostuu nykyisin lähinnä vapaaehtoisjärjestöistä, jotka näkevät tehtäväkseen 1) kulttienvaaroista tiedottamisen, 2) julkiseen mielipiteeseen ja lainsäädäntöön vaikuttamisen sekä 3)“kulttien uhriksi” joutuneiden tukemisen. Liikkeen äärisiipeen kuuluu järjestöjä, jotka omaisten taiystävien pyynnöstä (ja maksusta) kaappaavat uskonnollisiin liikkeisiin liittyneitä ja pyrkivätpakkokeinoin käännyttämään heitä pois niistä (ks. Barker 1995, 101-110). Toimintaa kutsutaan“poisohjelmoinniksi”. Suomessa tällaista toimintaa ei ole ollut, mutta esimerkiksi Ruotsissa ondokumentoitu vuoteen 1993 mennessä noin 70 tapausta.

Antikulttiliikkeen ideologiassa on kiteytynyt neljä keskeistä argumenttia (ks. Introvigne 1998):

1) Kultit eivät ole aitoja uskontoja, joten ne tulisi jotenkin erottaa yhteiskunnan legitiimeistä taiperinteisistä uskonnollisista järjestöistä.2) Kulttien tunnuspiirre on niiden harjoittama “aivopesu”, “ajatusten kontrolli” tai “mentaalinenmanipulaatio”.3) Luotettavin tieto kulteista saadaan haastattelemalla liikkeiden entisiä jäseniä, sillä vain heidänoletetaan voivan tietää mitä kulteissa todella tapahtuu. 4) Tarvitaan ulkopuolinen taho osoittamaan luotettavimmat silminnäkijät; tämän palvelun tarjoavaterilaiset antikulttijärjestöt.

Ensimmäisen väittämän mukaan “kultit” eivät ole todellisia uskontoja. Jos tämä väite hyväksytään,

20

voidaan argumentoida, että perustuslaillista uskonnonvapautta ei tarvitse niihin soveltaa. Muussatapauksessa kaikki “kulttien” tukahduttamiseen tähtäävät lainsäädäntötoimet vesittyvät.

Toisen argumentin mukaan ihmiset eivät liity “kultteihin” vapaaehtoisesti vaan heidät värvätäänsinne petollisin “mielen kontrollin” tai “aivopesun” menetelmin. Näin petollisen uskonnon pauloihinjoutunut ihminen ei välttämättä ymmärrä itse omaa parastaan, mikä oikeuttaa ulkopuolisenväliintulon ja pakkokeinojen käytön. Argumentti pyrkii oikeuttamaan poisohjelmointijärjestöjentoiminnan, toisin sanoen väkivalloin suoritetun pakkokäännytyksen.

Kolmannen argumentin mukaan ainoa luotettava tietolähde siitä, mitä “kulteissa” todella tapahtuumuodostuu niiden entisistä jäsenistä. Koska suurin osa entisistä jäsenistä ei koe tulleensa“aivopestyksi” tms., käytännössä tämä tarkoittaa. antikulttijärjestöissä toimivia poiskäännynnäisiä(ts. antikulttiliike itse on ainoa legitiimi tietolähde). Tämä on tärkeä argumentti, koska useimmitenakateemiset tutkijat ovat suhtautuneet hyvin kriittisesti antikulttiliikkeen väitteisiin ja päämääriin.Antikulttiliikkeen päämäärien kannalta on oleellista korvata tutkijat julkisella foorumilla mielipiteen-vaikuttajana.

Antikulttiliikkeen jäsentämä kuva tyypillisestä “kultista” on ilmeisen suostutteleva. Sen mukaan“kultilla” on voimakas, karismaattinen johtaja; ne vaativat ehdotonta kuuliaisuutta; ne johtavatsiteiden katkaisemiseen perheeseen ja entisiin ystäviin; ne kehottavat luopumaan omaisuudestaja yksityisistä tulonlähteistä (ks. esim. Appel 1983; Hassan 1988). Antikulttiliikkeen maalaamankuvan mukaan nuoret, joilla on henkisiä ongelmia kohtaavat liikkeen, joka näyttää tarjoavan heilletäydellisen perheen, absoluuttisen totuuden ja lyhyen tien pelastukseen. Liike tekee heidätriippuvaisiksi johtajistaan ja aiheuttaa vaativilla henkisillä harjoituksilla persoonallisuuden muutok-sia. Pitkällä aikavälillä jäsenyys johtaa rikkoontuneisiin perhesuhteisiin, työn ja koulutuksenhylkäämiseen, taloudellisen turvallisuuden menetykseen ja sitä kautta rikolliseen toimintaan jamielenterveyden ongelmiin. (Beckford 1985, 253-256.) Nämä piirteet näyttävät sopivan varsinhyvin esimerkiksi Auringon temppelin tapaukseen. Niinpä tällaisia tunnettuja pahamaineisiaesimerkkejä käytetään mielellään hyväksi argumentaatiossa, jossa pyritään vihjaamaan, ettäkaikki uudet uskonnot ovat ainakin potentiaalisesti samanlaisia. Tällainen tietorakenne onosoittautunut hyvin “tarttuvaksi” – siihen törmää nykyisin yhtä lailla virallisissa lähteissä kuin aihettakäsittelevissä populaareissa kirjoissa ja lehtiartikkeleissa (ks. esim. Ekumeniska rådet 1979;Butterworth 1981; Mela 1998; Niemi 1998; Cawthorne 1999). Lisäksi, kuten edellä on nähty,antikulttiliikkeen esittämä ajatusmalli on ollut myös Ranskan ja Venäjän uusien uskontolakientaustalla.

Uususkonnot tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta

Monet uskontotieteilijät ovat paneutuneet vallitsevan kulttistereotypian taustalla olevien olettamus-ten tieteelliseen tarkasteluun. Keskeisin antikulttiliikkeen olettamuksista rakentuu ”aivopesun”käsitteen ympärille. Idea aivopesusta on peräisin kylmän sodan ajalta. Aivopesutekniikoitaväitetään käytetyn alun perin Stalinin vainoissa 30-luvulla ja myöhemmin yhdysvaltalaisiin sotavan-keihin Korean sodassa. Itse käsite on näitä sotavankeja tutkineiden yhdysvaltalaisten tutkijoidenlanseeraama. Kyse on siis alun perin käsitteestä, jolla viitataan fyysisiin pakkokeinoihin yhdiste-tyistä painostus- ja taivuttelumenetelmistä. Antikulttiliikkeessä oletetaan, että uususkonnot käyttävätsamoja tekniikoita vaikka niiden tapauksessa ei voida mitenkään puhua fyysisistä pakkokeinoista.(Ks. Richardson 1993, 76.)

Tieteellinen tutkimus on tarjonnut painavaa vastaevidenssiä aivopesuhypoteesille (ks. Bainbridge1997, 235-236):

21

1) Ei ole olemassa selvää näyttöä siitä, että ihmisen mieltä voitaisiin kontrolloida ei-biologisinmenetelmin. Jopa parhaiten dokumentoidut sotavankeja koskevat tutkimukset ovat tässä suhtees-sa moniselitteisiä. Itse asiassa kulttien vastaiselta kansalaisliikehdinnältä katkaistiin terä Yhdysval-loissa jo vuonna 1987, kun Yhdysvaltain psykologiliitto (APA) totesi virallisessa lausumassaan, että“aivopesu” ei käsitteenä kuulu tieteelliseen psykologiaan. Tämä tarkoitti käytännössä, ettäaivopesuun ei voinut vedota oikeudenkäynnissä, eivätkä “kulttien” jäsenten pakolla tehtävätpoiskäännytystoimet olleet laillisia. Antikulttiliike hävisi merkittävissä oikeudenkäynneissä ja erästärkeimmistä järjestöistä (Cult Awareness Network, CAN) joutui vararikkoon. (Ks. Melton 1999.)

2) Hyvin suuri osa ihmisistä, jotka ottavat osaa uususkontojen järjestämiin tilaisuuksiin, ei koskaanliity jäseniksi liikkeisiin. Esimerkiksi yhdistymisliikettä pidettiin aikanaan yhtenä kaikkein nopeim-min leviävistä uususkonnoista ja sitä syytettiin usein “aivopesusta” ja petollisista värväysmenetel-mistä. Tieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että liikkeen rekrytointitekniikat ovat äärimmäi-sen tehottomia. Klassiseksi muodostuneessa brittiläisessä tutkimuksessa osoitettiin, että vuonna1979 Lontoon alueella liikkeen järjestämiin viikonlopputapahtumiin osallistuneista tuhannestaihmisestä 90 prosenttia ei ilmaantunut toistamiseen liikkeen järjestämiin tapahtumiin (Barker1984). Kahdeksan prosenttia liittyi jäseniksi viikkoa pidemmäksi ajaksi ja vähemmän kuin 4prosenttia oli jäseniä kaksi vuotta myöhemmin. Jos mukaan lasketaan kaikki ne, jotka olivat syystätai toisesta vierailleet liikkeen keskuksissa, jokaista tuhatta ihmistä kohden 999 kykeni vastusta-maan liikkeen retoriikkaa ja suostuttelutekniikoita.

3) Suurin osa liikkeiden entisistä jäsenistä on jättänyt liikkeen omasta vapaasta tahdostaan vaillasuurta dramatiikkaa. Tutkija Massimo Introvigne (1997) on luokitellut liikkeiden entiset jäsenetkolmeen ryhmään sen perusteella, millainen heidän poistumisensa liikkeestä on. Ensimmäiseenkategoriaan kuuluvat ”muodolliset poistujat”, jotka lähtevät siten, että poistuminen neuvotellaanliikkeen johdon kanssa, joka hyväksyy omalta osaltaan uuden roolimäärittelyn. Tähän kategoriaankuuluvat kokevat usein vain epäonnistuneensa täyttämään liikkeen heille asettamat vaatimukset.Toiseen kategoriaan kuuluvat lähtevät ilman, että mitään neuvottelua käydään liikkeen johdon taiedes ympäristön kanssa. Nämä ovat ”hiljaisia lähtijöitä”, jotka eivät useinkaan koe aikaansaliikkeessä mitenkään erityisen kielteisenä, he kokevat vain ajautuneensa eroon liikkeen toiminnas-ta – usein mitä moninaisimmista syistä. Kolmanteen kategoriaan kuuluvat varsinaiset ”apostaatit”,eli ne, jotka kääntyvät liikkeen aktiivisiksi vihollisiksi. Tähän ryhmään kuuluvat ne, jotka kokevattulleensa petetyksi, hyväksikäytetyksi tai kaltoin kohdelluksi. Erästä ranskalaista uususkonnollistaliikettä koskevassa tutkimuksessa kävi ilmi, että noin 71 prosenttia ex-jäsenistä oli hiljaisiapoistujia (2-kategoria), 17 prosenttia lähti liikkeen kanssa neuvotellen (1-kategoria), ja vain vähänalle 12 prosenttia oli apostaatteja (3-kategoria), jotka kokivat liikkeen väärinkohdelleen heitä.

4) Sosiologiset ja antropologiset kenttätutkimukset eivät tue antikulttiliikkeen antamaa kuvaaliikkeiden toimintatavoista.

5) Sosiologit ovat kehittäneet vaihtoehtoisia teorioita liikkeiden jäseneksi tulemisen prosesseista,joilla on laajaa empiiristä pohjaa. Yhdeksi tärkeimmistä tekijöistä jäsenyyden kannalta on useinosoittautunut sosiaalisten siteiden luonne ja kohde. Mikäli siteet liikkeen ulkopuolisiin sosiaalisiinverkostoihin ovat löyhiä, liittyminen uskonnolliseen yhteisöön on helpompaa. Vastaavasti liikkeenjäsenyys on vahvasti riippuvaista liikkeen muihin jäseniin solmituista affektiivisista siteistä (ks.Dawson 1996).

Aivopesun käsite näyttää siis olevan retorinen keino, jolla voidaan samanaikaisesti mustamaalatauususkontoja ja vapauttaa liikkeestä eronnut yksilö kaikesta vastuusta osallistumisessaan liikkeentoimintaan. Aivopesuteorian juuret ovat kylmän sodan aikaisessa antikollektivistisessa ideologias-

22

sa, joka vähättelee yhteisön merkitystä normaalissa sosiaalisessa elämässä. (Bainbridge 1997,235-236.)

Tieteellinen tutkimus on siis osoittanut, että liikkeet eivät kykene ”manipuloimaan” tai ”kontrolloi-maan” kannattajiensa mieltä tavalla, joka poikkeaisi jyrkästi siitä, mitä muussa sosiaalisessakanssakäymisessä tapahtuu. Suurin osa liikkeistä eronneista lähtee omasta vapaasta tahdostaanja ilman erityistä traumaa. Psykologiset tutkimukset ovat lisäksi osoittaneet, että uususkontojenkannattajien mielenterveydessä ei ole havaittavaa eroa muuhun väestöön verrattuna. Eräässäkatsausartikkelissa uskontoa ja mielenterveyttä käsitteleviin tutkimuksiin todetaan yhteenvetona,että ”useat hyvin rakennetut ja systemaattiset moninaisten uusien uskonnollisten liikkeidenolemassa oleviin jäseniin kohdistuvat tutkimukset ovat tuottaneet aineistoa, joka osoittaa kohtiselkeää johtopäätöstä, että mitään poikkeavaa psykopatologiaa jäsenten piirissä ei esiinny”(Lilliston & Shepherd 1999, 128).

Ei ole myöskään mitään evidenssiä siitä, että uusissa uskonnoissa rikollinen toiminta olisitavallisempaa kuin perinteisissä tai vakiintuneemmissa uskonnoissa. Erään uususkonnollistaväkivaltaa koskevan Yhdysvaltalaisen survey-tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan että ”valtaosal-taan epäkonventionaaliset uskonnolliset ryhmät ovat olleet vapaita raportoidusta väkivallasta”(Melton 1992, 362.) Ne ryhmät, joiden keskuudessa on ollut pidempiaikaista taipumusta väkival-taan ja sen lietsomiseen, eivät saa mitään huomiota antikulttiliikkeen kirjallisuudessa, kuten Mustatmuslimit tai Ku Klux Klan sekä muut äärioikeistolaiset fundamentalistiset kristilliset ryhmät.

Useimmilla uususkonnoiksi luokitelluilla liikkeillä ei ole myöskään karismaattista johtajaa. Silloinkinkun sellainen liikkeellä on, hänen valtansa jäsenistöön ei tavallisesti ole niin kaikenkattavaa kuinhelposti ajatellaan. Esimerkiksi intialaisperäisissä liikkeissä liikkeen perustajaguruja yleensäpalvotaan jumalten tavoin, tämä on kuitenkin tavallisesti vain osa hyvin perinteistä intialaistatapakulttuuria, eikä kerro valta-asetelmasta vielä mitään. (Ks. Shinn 1987.)

Kaikki antikulttiliikkeen esittämät väittämät uususkonnoista ovat faktuaalisesti epätosia. Ne ovatkuitenkin tunteisiin vetoavia, ja intuitiivisesti uskottavan tuntuisia. Siksi juuri ne ovat tarttuneetyleiseen mielipiteeseen ja vaikuttaneet lainsäädäntöön kaikesta tieteellisestä vastaevidenssistähuolimatta.

Lopuksi

Antikulttiliikkeen esittämä selitysmalli ”kulttien” tuhoavien piirteiden alkuperästä ja luonteesta onsiis tieteellisen uskonnontutkimuksen valossa pahasti harhaanjohtava. Tavallista kansalaistatieteen antama vastaus ei kuitenkaan välttämättä tyydytä. Kysymys alussa luonnehdittujen tuhoisientapahtumien syistä näyttää jäävän tieteellisen tutkimuksen valossa avoimeksi. Ihan näin asia eikuitenkaan ole.

Kaikista edellä mainituista tapauksista on jo olemassa perusteelliseen aineistoon ja systemaatti-seen analysointiin perustuvia tieteellisiä tutkimuksia (ks. Introvigne 1995; Reader 1996; Tabor &Gallagher 1995; Wright 1994). Niistä jokainen on erikseen kyetty selittämään tyydyttävällä tavalla.Nämä tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että kussakin tapauksessa väkivaltaan johtaneellekehitykselle on hyvin erilaisia tilannekohtaisia syitä. Mitään yhtä yhteistä nimittäjää ei löydy. Toisinsanoen, edellä kuvatuille inhimillisille katastrofeille ei löydy muuta yhteistä nimittäjää kuin se, ettäne tapahtuivat suhteellisen lyhyen ajanjakson sisällä ja että niihin kaikkiin liittyi uusi uskonnollinenliike. Kaikkiin näihin tapauksiin pätevän yksinkertaisen selitysmallin etsimistä voidaan verratapyrkimykseen löytää selitys sellaisille liikenneonnettomuuksille, jotka ovat sattuneet kahden vuoden

23

sisällä ja joihin kaikkiin on liittynyt valkoinen alle vuoden vanha henkilöauto. Mikä tahansa vastauställaiseen ongelmaan löydetäänkään, on selvää, että se ei voi olla tieteellinen.

Kirjallisuus

Appel, Willa. 1983. Cults in America: Programmed for Paradise. New York: Holt. Rinehart and Winston.Assemblée nationale. 1996. Les sectes en France. Rapport fait au nom de la commission d’enquête surles sectes. Rapport no 2468. Président: M. Alain Gest, rapporteur: M Jacques Guyard.————. 2000. Proposition de loi tendant à renforcer la prévention et la répression à l’encontre desgroupements à caractère sectaire. Document no 2435. Bainbridge, William Sims. 1997. The Sociology of Religious Movements. New York: Routledge. Barker, Eileen. 1984. The Making of a Moonie: Choice or Brainwashing? New York: Basil Blackwell. ————. 1995. New Religious Movements: A Practical Introduction. London HMSO. Beckford, James. 1985. Cult Controversies: The Societal Response to the New Religious Movements.London: Tavistock. Bromley, David G. & Anson D. Shupe 1981. Strange Gods: The great American Cult Scare. Boston:Beacon Press.Butterworth, John. 1981. Uusia uskontoja. Suom. Marja Liljeqvist. n.p. Kirjaneliö. Cawthorne, Nigel. 1999. The World’s Greatest Cults. London: Chancellor Press.Conway, Flo & Jim Siegelman. 1995. Snapping: America’s Epidemic of Sudden Personality Change.2nd. ed. New York: Stillpoint Press.Dawson, Lorne L. 1996. “Who Joins New Religious Movements and Why: Twenty Years of Researchand What Have We Learned?”, Studies in Religion / Sciences Religieuses 25 (2):141-161. Dillon, Jane & James Richardson. 1994. “The ‘Cult’ Concept: A Politics of Representation Analysis.”Syzygy: Journal of Alternative Religion and Culture 3(3-4): 185-197. Ekumeniska rådet i Finland. 1979. Promemoria on det nyreligiösa läget i Finland. Fautré, Willy. 1999. “Cult Controversies in France”, Esitelmä CESNUR 99 konferenssissa, Bryn Athyn,Pennsylvania. Saatavana elektronisessa muodossa: <http://www.cesnur.org/testi/bryn/br_fautre.htm>(poimittu 25.7.2000)————. 2000. “France’s Anti-Sect Bill could Hinder Religious Freedom”, Worthy News , July 20, 2000.Saatavana elektronisessa muodossa: <http://www.cesnur.org//testi/fr2K_july4.htm> (poimittu 22.7.2000.)Hassan, Steven. 1990. Combatting Cult Mind Control. Rochester, VM: Park Street Press. Introvigne, Massimo. 1995. “Ordeal by Fire: The Tragedy of the Solar Temple”, Religion 25: 267-283. ————. 1997. “Defectors, Ordinary Leavetakers and Apostates: A Quantitative Study of FormerMembers of New Acropolis in France.” Esitelmä (Annual Meeting of the American Academy of Religion)S a n F r a n c i s c o , 2 3 . 1 1 . 1 9 9 7 . S a a t a v a n a e l e k t o r n i s e s s a m u o d o s s a :<http://www.cesnur.org/Acropolis.htm> (poimittu 4.6.1998)————. 1998. “Blacklisting or Greenlisting? A European Perspective on the New Cult Wars.” NovaReligio: The Journal of Alternative and Emergent Religions 1(3) 16-23. Lilliston, Lawrence & Gary Shepherd. 1999. “New Religious Movements and Mental Health,” in NewReligious Movements: Challenge and Response, eds. Bryan Wilson & Jamie Cresswell, 123-139. Mela, Mikko. 1998. “Uskonlahkon veto.” Yliopisto 10/98: 12-14.Melton, J. Gordon. 1992. Encyclopaedic Handbook of Cults in America. Revised and updated edition.New York: Garland. ————. 1999. “Anti-Cultists in the United States: an Historical Perspective.” in: New ReligiousMovements: Challenge and Response, eds. Bryan Wilson & Jamie Cresswell, 213-235. London:Routledge. Niemi, Hannele. 1998. “Herran nimeen.” Cosmos 4/98: 52-55. Nikkanen, Pentti. 1995. Virvoituksesta herätykseen. Jyväskylä: Päivä. Reader, Ian. 1996. A Poisonous Coctail? Aum Shinrikyo’s Path to Violence. Copenhagen: NIASPublications. Richardson, James T. 1991. “Cult/Brainwashing Cases and Freedom of Religion”, Journal of Church andState 33(1): 55-74. ————. 1993. “A Social psychological Critique of ‘Brainswashing’ Claims About Recruitment to NewReligions.” Religion and the Social Order 38: 75-97.

24

Shinn, Larry D. 1987. The Dark Lord. Cult Images and the Hare Krishnas in America. Philadelphia: TheWestminster Press. Tabor, James D. & Eugene V. Gallagher. 1995. Why Waco? Cults and the Battle for Religious Freedomin America. Berkeley: University of California Press. Wright, Stuart (ed.) 1994. Armageddon in Waco: Critical Perspectives on the Branch Davidian Conflict.Chicago: University of Chicago Press.

25

Professori Tapani HarviainenHelsingin yliopisto

JUUTALAISET TAUSTAT LÄHI-IDÄN KONFLIKTITILANTEELLE

Hyvää iltapäivää. Minä olen Tapani Harviainen, seemilaisten kielten professori Helsingin yliopis-tosta, Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitokselta.

Olen luvannut puhua juutalaisista taustoista Lähi-idän konfliktitilanteelle. En kuvittele esitteleväniniitä kaikkia. Pikemminkin minulla on tässä tarkoituksena esitellä muutamia paradokseja. Ne ovatmonta kertaa Lähi-idän tilanteen kohdalla kaikkein todennäköisimpiä. Nämä paradoksit ehkäpäantavat sopivasti ajattelun aihetta.

Lähi-idän konfliktilla on juuria ja motiiveja aivan riittämiin eivätkä ne suinkaan ole yksinkertaisia.Motiiveja on paljon. Minä tunnen niitä aikamoisen runsaasti, mutta en aio kertoa muuta kuinkahdesta aiheesta, jotka varmaankin tiedetään, mutta jotka mielestäni ovat jääneet yleensä liianniukalle huomiolle.

Ensimmäinen aihe on juutalainen historia ja erityisesti siitä syntynyt juutalainen historiakuva, siisjuutalaisten parissa elävä visio. Minun mielestäni se sekä tietoisesti että ennen kaikkea alitajuises-ti ohjailee laajalti Israelin käyttäytymistä Lähi-idän konfliktissa.

Toinen asia, jonka luultavasti joudun kuittaamaan aika vähällä, on länsimainen juutalaiskuva, jokaon kokenut hyvin radikaalin muutoksen viimeisten 50 - 60 vuoden aikana. Puhun siis nimenomaanmielikuvista ja useimmat näistä esittämistäni ajatuksista eivät välttämättä ole minun mielipiteitäni.Tämä kannattaa muistaa eikä pidä eksyä luulemaan, että minä itse seisoisin näitten mielipiteittentakana selkä suorana. Ei myöskään pidä yleistää ns. juutalaisia näkemyksiä siihen malliin, että nemuka olisivat kaikkien juutalaisten yhteisesti jakamia ja hyväksymiä. Vanha hyvä aito juutalaisvitsisanoo, että siellä missä on paikalla kaksi juutalaista, paikalla on kolme mielipidettä.

Ensin historiasta. Heprealaisen raamatun eli vanhan testamentin yksityiskohtien, käskyjen jakieltojen pohtiminen ja niiden toteuttaminen arjen ja juhlan joka hetkessä on kuulunut juutalaiseenyleissivistykseen runsaasti yli kahden vuosituhannen ajan. On siis itsestään selvää, että raamatulli-set lupaukset luvatusta maasta ovat olleet jokaiselle juutalaiselle tuttuja jo lapsuudesta lähtien.Niiden tenhoavuus on varmastikin ollut ainakin koivun ja tähden luokkaa ja paljon yli siitä, sillä koivuja tähti on ainoastaan Topeliuksen kirjoittama, mutta luvatun maan on Israelin jumala itse luvannutvalitulle kansalleen raamatussa. Klassisena kohtana raamatusta siteeraan ensimmäisestäMooseksen kirjasta 15 ja luvusta jakeet 18-21. "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maanEgyptin rajapurosta Eufratin suureen virtaan saakka, tämän maan, jossa asuvat geeniläiset,kenassilaiset ja kadmonilaiset, eettiläiset, perissiläiset ja refalaiset, amorilaiset, kanaanilaiset,virgasilaiset ja jebusilaiset." On syytä huomata, että tässä kohtaa tuon maan mainitaan olevanmonien nimeltä lueteltujen kansojen hallussa, mutta tämä seikka ei estä Israelin jumalaa lupaamas-ta saman maan Abrahamin ja hänen jälkeläistensä omaksi. Vastaavan lupauksen sisältäviä kohtia

26

löytyy raamatusta runsaasti lisää.

Kaikkina maanpaon hajaannuksen eli diasporavuosina ja vuosisatoina nämä lupaukset ovat olleetjokaisen juutalaisen muistissa. Samaten synagoga-jumalanpalveluksen monet rukoukset ovatpitäneet tauotta yllä luvatun maan muistoa ja niin myös juutalaiset juhlat ovat aina nojautuneetIsraelin maan kalenteriin. Kun syksyllä alkaa ns. Lehtimaja-juhla, silloin Suomenkin synagogissarukoillaan sadetta, vaikka lokakuussa se ei tunnu mitenkään kovin relevantilta pyynnöltä, muttasiinä onkin kysymys Palestiinan maantieteestä.

Kuitenkin lupausten ohella raamatusta on luettavissa ehdot jumalan lupausten toteutumiselle.Lupaus maasta ja sen hallussapidosta sidotaan raamatussa yksiselitteisesti kuuliaisuuteen elijumalan tahdon toteuttamiseen. Erityisen leimallisesti tällainen riippuvuus on esillä vaikkapa 5.Mooseksen kirjan luvuissa 28-30. Pieni sitaatti sieltä: "Jos ette tarkoin noudata tähän kirjaankirjoitetun lain määräyksiä ettekä kunnioita Herran Jumalamme suurta ja pelottavaa nimeä, Herrahajottaa teidät kaikkien kansojen sekaan kautta koko maanpiiriin." Lupausten ohella myös tällaisiaehto-lauseita löytyy raamatusta runsaasti. Ehdot ovat harvemmin esillä yleisessä tietoisuudessakuin ne lupaukset. Mutta mielestäni tämä lupausten raamatullinen ehdollisuus tulisi muistaavarsinkin niiden, jotka haluavat käyttää raamattua aikamme Lähi-idän politiikan oppikirjana.Jumalan tahdon mukaiseen käyttäytymiseen liitetään lupauksien täyttyminen.

Heprealainen raamattu eli se, mitä me kutsumme vanhaksi testamentiksi, muodostaa tietenkinjuutalaisen historian ja erityisesti historiakuvan vankan pohjan. Raamatun antamassa kuvassajuutalaisesta historiasta juutalaiset, israelilaiset ovat pienessä maassaan ympäristövaltakuntienahdistamina. Vain lyhyinä kausina hyvien hallitsijoiden aikana he saavat nauttia rauhan vuosistakukin viiniköynnöksensä ja oliivipuunsa alla. Mutta useimmiten julmat naapurit ahdistavat valittuakansaa sen luvatussa maassa, valloittavat maan ja vievät asukkaita vangeiksi ja pakkosiirtolaisuu-teen erityisesti Baabelin virtain varsille.

Raamatullinen historiakuva ahdistetusta kansasta muodostaa suoran taustan sille historialle, jokajuutalaisten osaksi on tullut myös raamatun jälkeisinä aikoina. Juutalaisten hajaannus, ns. diaspora,ei suinkaan alkanut temppelin hävityksestä vuonna 70, kuten usein väitetään. Mutta seuraavinavuosina juutalainen väestö muutti taloudellisista syistä lähes kokonaisuudessaan pois luvatustamaasta. Keskiajalla Israelin maa oli useaan otteeseen kokonaan vailla juutalaista asutusta.Silloinkin, kun Israelin maahan muutettiin, sinne muutettiin kuolemaan pyhien paikkojen läheisyy-dessä, ei suinkaan elämään ja tekemään työtä isien maassa. Oleellinen muutos tässä suhteessatapahtui vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla sionistisen liikkeen vaikutuksesta. Silloin muutetaanIsraeliin elämään siinä maassa. Jo raamatullisesta taustasta nousten ns. historia lacrimosa,kyyneleinen historia, on termi, jota usein käytetään viittaamaan juutalaisen oman historiakäsityksenluonteeseen. Alusta alkaen juutalainen historia on pääosiltaan kärsimysten ja kyynelten historia.

Antisemitismista ja sen syistä ja seurauksista voisi seuraavaksi puhua hyvinkin pitkälti. Kannattaakuitenkin mainita, että juutalaisvastaisuutta on runsaana ollut olemassa jo ainakin pakanallisenantiikin ajoista saakka. Kristinusko ja islam eivät siis suinkaan ole antisemitismin syy, kuten useinannetaan ymmärtää. Sitä ei voi kieltää, etteivätkö uskonnolliset vastakohdat olisi lietsoneet jaterävöittäneet antisemitismia seuraavina vuosisatoina.

Nähdäkseni antisemitismin keskeisimpiä syitä on vaikeus sietää erilaisuutta. Sekä islamin ettäerityisesti kristittyjen maissa Euroopassa juutalaiset olivat vuosisatojen ajan ainoa suurehkomaahanmuuttajaryhmä, joka oli selvästi erilainen monien seikkojen osalta. Juutalaiset poikkesivatvaltaväestöstä uskontonsa ja tapojensa puolesta, samoin juhliensa, ruokasääntöjensä ja aviosuh-

27

teittensa puolesta. Noilta aikakausilta on mahdotonta osoittaa jotakin toista ryhmää, joka samallatavalla vähemmistönä olisi ollut erilainen. Ja vielä yksi tärkeä ero. Juutalaisilla ei ollut tukenaanEuroopassa eikä islamin maissa mitään maata, ei mitään kansakuntaa, ei valtiota, joka olisikantanut huolta juutalaisten asioista.

Koko keskiajan ja pitkälle 1700-luvulle saakka ihmisen uskonto oli hänen identiteettinsä jaidentifiointinsa kannalta kaikkia kansallisuusaspekteja tärkeämpi. Uskonto säteili myös hyvinlaajalti yhteiskuntaan, yhtenä esimerkkinä ainoastaan ammattikuntalaitos, joka oli suorassayhteydessä pyhimyskiltoihin. Näin ollen ammattikuntalaitos esti juutalaisten osallistumisen moniinniin sanotusti kunniallisiin ammatteihin. Samalla oudoiksi jääneistä ihmisistä ja ihmisryhmistä onaina osattu kertoa mitä kammottavimpia tarinoita. Käsi ylös, kuka ei ole kuullut sitä, että mustalai-set varastavat lapsia. Tämmöisiä tarinoita meille kaikille on Suomessa kerrottu. Aivan samallatavalla juutalaisista tietysti kerrottiin vastaavanlaisia tarinoita, joihin monet uskoivatkin varmaan.

Raamatullisesta taustasta lähtien ja antisemitismin ja vainokokemuksen inspiroimina juutalaistenomat ja varsin lukuisat historiateokset ovat vuosisatojen ajan kuvanneet juutalaisen kansankohtaloita, vaelluksena vainosta karkotuksesta ja tuhosta toiseen, maansa menettäneinä ja vaillakaikkea poliittista tukea. Historian toinen puoli on se, että diasporassa, hajaannuksessa, asues-saan juutalaiset ovat kokeneet oman joukkonsa vanhana kulttuurikansana, jolla on pitkän pitkäkirjallinen historia ja oma ikuinen uskontonsa, edelleen kansana, joka on pakotettu elämäänhyvinkin barbaarisen väen ehdoilla, lukutaitoisena sivistyneitten joukkona analfabeettien seassa,kansainvälisinä ja kielitaitoisina ihmisinä paikoillaan pysyvänä enemmistörahvaan seassa ainauusien ideoitten ja hankkeitten luojina.

Kaikille näille omakuvan piirtäjille juutalainen kulttuuri, muun muassa yleisen lukutaidon ja laajankielitaidon muodossa, on taannut vankat, aidot perusteet, sillä ei kansankulttuuri todellakaan ollutkorkealla tasolla, ei Euroopassa eikä islamin maissa ennen 1900-lukua. Jälleen silti näistä omiksikoetuista avuista ja eduista huolimatta juutalaiset ovat historiassaan kokeneet kerran toisensajälkeen joutuvansa syyttömän uhrin asemaan. Juutalaiset taidot loivat välillä hyviä aikoja ainakinjoillekin yritteliäille ja onnekkaille suvuille, joista monet samalla hairahtuivat etujensa ulosmittaami-seen pohjaan saakka. Silti kaikista avuista ja niiden tuottamista eduista huolimatta hyvää aikaa onaina seurannut uusi vainon, karkotuksen ja tuhon kausi. Vallanpitäjät ja enemmistöväestö ovatyksipuolisesti panneet toimeen nämä vainot ilman aihetta juutalaisten taholta. Siis hyvin monimuo-toiset juutalaiset David- ja Goljat-kuvat ovat siis kasvaneet erinomaisen monista lähteistä.Juutalainen historiankirjoitus on perinteisesti keskittynyt juuri tuon tuhon ja kyynelten aikaan, jokatoistuvasti ilmaantuu juutalaisten osaksi historiassa. Näin siis perinteinen juutalainen historiankirjoi-tus. Ja vaikka tuoreimmasta historiankirjoituksesta voidaan sanoa, ettei se suinkaan käyttäydyenää näin yksioikoisella tavalla, väitän kuitenkin, että juuri tuo kuvaamani perinteinen historiakäsi-tys on juurtunut erittäin syvälle juutalaisiin mieliin. Se luo mielikuvia. Näitten mielikuvien mukaanhistoria opettaa, että juutalainen joutuu väistämättä aina uudelleen julman ympäristönsä uhriksiilman omaa syytään, eivätkä niin sanotut hyvän ajan sopimukset päde, kun paha päivä jälleenväistämättä saapuu.

Poliittinen sionismi, kansallisuusaatetta ja omaa maata ajava juutalaisliike sai alkunsa 1800-luvunlopulla. Tuolloinhan oli käynyt ilmi, että juutalaiset uudistusliikkeet yhtäältä ja yleinen yhteiskunnalli-nen tasa-arvoistuminen toisaalta, eivät kuitenkaan suoneet juutalaisille normaaleja elinmahdolli-suuksia Euroopan maissa. Länsi-Euroopassa ns. rotutieteisiin nojautuva uusi anti-semitismi pyrkityöntämään juutalaiset uudelleen pois kansallisvaltioiden kansallis-kulttuurisen toiminnan keskeisil-tä vaikutusalueita niin sanotusti omien kansalaisten hyväksi.

28

Sionismi oli alkuaan, sionismihan syntyi 1800-luvun loppupuolella, jyrkästi juutalaisen vastainensosialistinen liike. Ensimmäisille sionisteille kertomukset Abrahamista ja luvatusta maasta eivätolleet mitenkään läheisiä. Niinpä näitten ensimmäisten sionistien luvatuksi maaksi olisi hyvinkinsaattanut kelvata Uganda tai Madagaskar. Pääasia, että maa olisi ollut oma. Mutta muittenmaasuunnitelmien kariuduttua sionistinen muoto suuntautui sittenkin Palestiinaan. Palestiinassaitse asiassa vasta 1930-luvulla sosialistinen sionismi, tämä epäuskonnollinen sosialistinensionismi, ja traditionaalisen juutalaisen uskonnollisuuden oikeistolainen siipi, uskonnollinenoikeisto, löysivät toisensa vasta 1930-luvulla. Siellä Palestiinassa nationalistinen kamppailujuutalaisen kansan puolesta oli näitä siipiä, sionisteja ja uskonnollisia, kuitenkin niin paljonyhdistävä aate, että ne saattoivat löytää toisensa. Juuri tästä yhtymäkohdasta sionistit ja uskonnol-liset suuntaukset oikeasta reunasta, juuri niille pohjautuvat nykyiset fundamentalistiset, kiihkomieli-set siirtokuntien rakentajaliikkeet, ne joiden kannattajien vakioasuun kuuluvat poskikiharat, kipa-lakki ja konepistooli. Juuri tämän lajin nykysionismille jokainen sentti esi-isille raamatussa luvattuamaata on kiistaton historiallinen fakta.

Toisen maailmansodan juutalaistuhot, jota huonolla nimellä kutsutaan holokaustiksi, oli ikään kuinviimeinen varmistus sille historiakäsitykselle, jonka mukaan juutalainen joutuu aina uudelleenjulman ympäristönsä uhriksi ilman omaa syytään eivätkä sopimukset päde, kun paha päivä jälleenväistämättä saapuu. Holokausti ikään kuin iskee sen viimeisen naulan tähän uskomukseen, ettähistoriassa toistuva kertomus pätee eikä sitä voida väistää.

Euroopassa kehittynyt kuva syyttömästä uhrista, Davidista ja Goljatista, ei suinkaan Lähi-idässä jaomassa Israelin maassa menettänyt lainkaan ajankohtaisuuttaan. Minäkin luulen, että se motivoiedelleen israelilaisten ajattelua sekä syvästi että laajalti. Millä tavalla tämä aspekti sitten heijastuuLähi-idän nykypolitiikassa? Historia näyttää siis opettaneen, että pahat ajat väistämättä tulevatuudelleen ja uudelleen eivätkä sopimukset päde. Mikä siis on vastaus? Vastaus on ollut lähinnä se,että vaaran enteisiin täytyy reagoida heti. Niinpä suoranainen hätävarjelun liioittelu ei todellakaanole vieras piirre Israelin politiikassa. Epävarmuuden ja pelon ilmapiiriä vahvistava vaikutusmaantieteelle, sillä Israel ei alueellisesti voi kestää useita sotilaallisia tappioita, tuskin edes yhtäsotilaallista tappiota. Maantieteellinen turvattomuus vaikuttaa yhteen historiallisen turvattomuudentunteen kanssa ja ristiritarien tarina on hyvin varoittava esimerkki juuri samasta maasta.

Edelleen historian kokemus tuntuu kertovan, että paperit ovat pelkkää paperia ja niiden takuiksitarvitaan voimaa entisen uhriaseman sijaan. Aika tyypillinen israelilainen asenne niitä juutalaisiakohtaan, jotka suostuivat kuin lampaat, niin kuin sanotaan, tuhottaviksi natsien käsissä, on ollutsuoranainen halveksunta. Voimaa ei ollut ja niin siinä kävi. Tähän saakka jokainen sukupolviIsraelissa on osoittanut sotilaallisen kuntoisuutensa. Näin ehkä pikemminkin vastapuolen heikkou-den takia, sillä pitkä ja uuvuttava sota on ainakin toistaiseksi Lähi-idässä tuntematon asia. Kaikkisodat ovat olleet aika nopeita ja reippaita operaatioita. Niinpä Israelin ns. suuri sotakokemus onaika tavalla luuloteltu. Kuitenkin jokainen uusi sukupolvi on velvoitettu näyttämään, että se onainakin yhtä suuri turva kansalleen kuin edellisten sankarien joukko. Nuoria sankareita kasvaakoko ajan kovaa vauhtia myös vastapuolella eivätkä ajatukset syyttömästä uhrista ole todellakaanvieraita myöskään palestiinalaisille. Päin vastoin yksi ilmeinen pikakuva Lähi-idän konfliktista onjuuri se, että kaksi itseään viattomana pitävää kansaa taistelee oikeutettua sotaansa julmaasortajaa vastaan henkensä edestä mistään myötätuntoa saamatta. Hyvin paradoksaalisella tavallanämä asenteet ovat täällä sekä palestiinalaisten että israelilaisten jakamia.

Nyt Israelin politiikassa voima on ollut juutalainen voimasana 50 vuoden ajan vanhojen neuvottelu-taidon ja improvisoinnin taidon sijasta. Kuitenkin on syntynyt uusi tilanne, kun taistellaan toistamarttyyrikansaa, palestiinalaisia vastaan. Voimalta, joka on tähän mennessä tehonnut, puuttuukin

29

uudessa tilanteessa maali. Kuitenkaan nämä entiset, maanpaossa opitut taidot eli neuvottelemi-nen ja diplomatia eivät edelleenkään näytä kelpaavan voiman nimiin vannoville israelilaisillepuolueille. Juuri vastikään likud päätti, että koskaan ei Palestiinan valtiota hyväksytä.

Minulla on hieman aikaa puhua tästä toisesta pointista, joka oli mielessäni. Ehdin puhua siitä,millaisena juutalaiset näyttäytyvät ei-juutalaisissa mielikuvissa ja mitä poliittisia seuraamuksianäillä kuvilla on. Minä luulen, että meistä ei kukaan pysty aidosti palaamaan niihin ajatusmalleihin,joita juutalaisista vallitsi valtaväestön parissa vuosisatojen ajan ja siitä jatkuen aina toiseenmaailmansotaan saakka. Meidän kuvamme juutalaisista vähemmistönä kansana, uskontona, onnykyisin niin tyystin toinen. Mutta otan kirjallisuudesta vain yhden esimerkin. Se on Aino Kallaksenmuistelmista. Aino Kallas kävi Lontoossa juutalaistorilla Peticoat Lanella 1924 ja päiväkirjoissahän kirjoittaa tuosta käynnistä. Ruumiillinen inhon tunne oli syvin ja valtavin tämän näyn herättämistätunteista, sitten vasta kaukana jäljessä inhimillinen sääli. Minun olisi tehnyt mieli sytyttää tuleenkoko tämä kaupunginosa asujaimineen päivineen, tehdä puhdasta maanpintaa myöten. Silti AinoKallas ei todellakaan ollut mikään natsi, päinvastoin hän oli oman aikansa yksi kansainvälisimpiäja laajakatseisimpia suomalaisia. Mutta se antaa meille yhden väläyksen siitä, miten juutalaisiinsuhtauduttiin ennen toista maailmansotaa ihan sivistyneitten ja fiksujen ihmisten piirissä. Kuitenkintämän luonteisen juutalaiskuvan muutti radikaalisti juutalaisten kansanmurha natsien hallitsemissamaissa toisen maailmansodan aikana. Sen katastrofin jälkeen oli äkkiä jokseenkin mahdotontalausua ääneen jotakin negatiivista katastrofin uhreista.

Sitten heti holokaustin jälkeen vähäinen jäännös tuosta ennen halveksitusta juutalaiskansastaonnistui tekemään teon, johon mikään muu kansa ei ollut kyennyt. Lähes kahdentuhannen vuodenkodittomuuden jälkeen nämä henkiin jääneet loivat jälleen oman länsimaisen ja demokraattisenvaltion, Israelin, jossa kaikki näytti toimivan, jopa sosialismi, joka ei missään muualla maailmassatoiminut. Tämän ihmeen sai aikaan uusi juutalainen sukupolvi. Nyt sionismin ideologiaa seuratense oli karistanut yltään maanpaon heikkouden, nöyristelyn ja teoretisoinnin ja kasvanut käytännölli-seksi ja päämäärätietoiseksi toimijaksi parhaan amerikkalaisen pioneerihengen mukaan. Israelinmaa oli asukkaittensa viimeinen toivo ja arabit uhkasivat koko ajan tuholla tuota ihmettä. Sekäjärkeä että tunnetta seuraten Israelin arvostelu tuntui länsimaissa kohtuuttomalta. Minä luulen, ettämekin muistamme varsin hyvin, millaiset tunnelmat vallitsivat maailmalla 1967 ennen ns. kuudenpäivän sodan alkua ja millaisia ne tunnelmat olivat sodan onnellisen päättymisen jälkeen. MyösSuomessa Israel-innostus oli huipussaan. Kuitenkin juuri kuuden päivän sota teki Israelistavalloittajan ja kovakouraisen miehittäjän. Tämä uusi tilanne sekoitti omituisesti länsimaittenkinmelko tuoreita mutta erinomaisen positiivisia juutalaiskuvia Davidista ja Goljatista. Väitän, ettäjuutalaisten joukkotuhosta ja Israelin valtion heroisesta synnystä juurensa juontava peruspositiivi-suus aiheuttavat sen, että Israelin on sallittu toimia vastustajiaan kohtaan tavalla, jota muuten kokolännessä herättää jyrkkää kritiikkiä.

Aivan viime ajoilta voin viitata siihen suureen huoleen, jota lännessä on kohdistettu vangittujen al-quaida -taistelijoitten kohteluun Kuuban Quantanamassa. Sen sijaan Israelin pidättämien pales-tiinalaisten kohtelusta ei ole paljon kyselty, ei millään taholla. Ja onhan vain muutama vuosi siitä,kun Israel ilmoitti luopuvansa vankien ruumiillisesta painostamisesta, kuten termi kuului. Länsimais-sa kidutus on juridisesti sen sijaan hylätty ja tuomittu viimeiset sata vuotta sitten. Lännen ymmärtä-väisyydestä on tullut tottumus. Niinpä me näemme toistuvasti Israelin reagoivan vahvasti ja jälleenhätävarjelun liioittelua muistuttavalla tavalla lieväänkin läntiseen kritiikkiin toimiaan kohtaan.Samaten Euroopan maiden tiedotusvälineet saavat jatkuvasti Israelista äreää kritiikkiä ns.yksipuolisen tiedonvälityksen vuoksi. Israelin kannalta katsoen kyse on tietenkin ikään kuinsaavutetun edun puolustamisesta oman edun ajamisen ohella.

30

Kansanmurhasta ja Israelin valtion synnystä juontuva uusi juutalaiskuva ei kuitenkaan ole tavoittanutlännen ulkopuolisia maita ja kansoja. Tämä kuva on nimenomaan lännen kuva, se mitä äskenkuvasin. Lännen ulkopuolella tilanne on pikemminkin päinvastainen. Islamin mailla on omat tunnetutsyynsä. Kauempana Aasian ja Afrikan maista juutalaiset ovat olleet kautta koko historiansa melkomarginaalinen ilmiö. Juutalaisia on maailmassa kaiken kaikkiaan noin 15 miljoonaa, joka maail-man mittapuun mukaan on varsin pieni numeraalinen määrä. Holokaustikaan ei Aasian ja Afrikanmaissa ole mitenkään syvän kokemuksen asia muun muassa noitten maitten omien jättiläiskatast-rofien varjossa tai rinnalla. Sen sijaan kolonialismin vastustaminen on vienyt useimmat Aasian jaAfrikan maat pikemminkin palestiinalaisten puolelle. Tämähän on näkynyt säännöllisesti YK:näänestyksissä, mikä puolestaan on johtanut siihen, että Israelissa YK on halveksuttu ja väheksyttyjärjestö. Tämähän tuli näkyviin viimeksi juuri Geninin komission asiassa, jossa ei päästy mihinkäänjärkevään tulokseen. Lännen ulkopuolisissa maissa kysytään näin ollen, miksi länsimaat jaerityisesti Yhdysvallat kiinnittivät niin tavattoman paljon huomiota juutalaisten ja Israelin asioistahuolehtimiseen. Kysytään, millä tavalla tuo kansa on ansainnut moisen aseman, kun me ja meidänongelmamme ja meidän vainajiemme lukumäärät ovat aivan eri luokkaa. Aasian ja Afrikan maissahyvin yleinen asenne Israelia kohtaan on, jos ei suoranainen vihamielisyys niin kuitenkin vastenmie-lisyys ja ilmeinen kateus.

Tässä tilanteessa, mistä löytyvät vastaukset selittämään lännen käytöstä. Näyttää pahasti siltä, ettävanhat juutalaisvastaiset väitteet rahavallasta ja salaliitoista tarjoavat halvimman ja helpoimminmyytävissä olevan selityksen. Osama bin Ladenin ja hänen hengenheimolaistensa ajattelussataistelu Yhdysvaltoja vastaan kääntyy juuri näin, loppujen lopuksi juutalaisia ja Israelia vastaan.Toistaiseksi kuitenkin tämä sotahuuto on käynyt yllättävän huonosti kaupaksi maailmanbasaareis-sa. Jatkon ennustaminen on aikamoisen vaikeaa enkä siihen aio nyt ryhtyä.

TUTKAKSEN julkaisusarjassa on ilmestynyt:

1980 Syntyvyyden kehitys maassamme1981 Alkoholin taloudelliset vaikutukset1981 Budjetti ja tutkimus1982 Arvofilosofia ja politiikka1983 Aikakauslehtikatsaus1983 Pienet radioaktiiviset annokset1983 Eri energiamuotojen vaikutukset ympäristöön1984 Suomalaisen kansanvallan kasvot tänään1984 Energia, kehitys, elämänlaatu1984 Suurvoimalan valintapäätös1985 Nainen kansanedustajana1985 Vaihtoehtoinen sosiaalipolitiikka1986 Aids - uusi tartuntatauti1986 Suomalainen yhteiskunta - tekniikka, työ, tulevai-

suus1986 Kansallinen suvereniteetti ja kansainvälisyys1987 Onko tulevaisuus eduskunnan käsissä?1988 Biotekniikka tänään ja huomenna1989 Rooman klubi: Ajattele maailmanlaajuisesti -

toimi paikallisesti1989 "Oot sä mukana"1989 Hyvinvointi - toimintakykyisyys - yhteiskuntapoli-

tiikka - Liikunta ihmisen ja yhteiskunnan palve-lijana

1989 "Muuttuva Eurooppa"1989 "Julkinen kuuleminen metsänkasvatuksen

tutkimuksesta"1990 Väk iva l ta yh te iskunnassamme - onko

torjuntakeinoja?1990 Maailman väestöräjähdys ja Suomi1990 Säteilyriskit ja kemialliset ympäristöriskit1990 Kierrätys ja säästävä teknologia1991 Valtiomiestekoja vai kilpalaulantaa: ns. suomettu-

misilmiö 1970-luvun Suomessa1992 Tutkaksen tulevaisuusseminaari1993 "Nuoret lama-Suomessa"1993 Väestö ja kehitys kansainvälisen yhteistyön koh-

teena1994 OECD:n arviointi Suomen korkeakoulupolitiikasta1995 Matematiikan ja luonnontieteiden oppiminen -

portti osaamisen Suomeen1995 Peruskoulun ja lukion arvioinnista1996 Hullun lehmän tauti1996 Työllisyyden harhakuvat1996 Ilmansaasteiden terveysriskit1996 Työllisyys ja yhteiskunnalliset innovaatiot1996 Eutanasia - elämän loppuvaiheen etiikka1996 Liikkuvuus, kuljetukset, liikenne; kasvun,

kilpailukyvyn ja työllisyyden näkökulmasta

1997 Elinikäisen oppimisen kansallinen strategia - mitäse voi olla?

1997 Geeniteknologia ja ihminen1997 Teollisuuden sähköntarve ja ilmastosopimukset -

selviääkö Suomi?1997 Keinoalkuinen lisääntyminen1997 Uudet materiaalit ja lähitulevaisuus1997 Mihin tiedepolitiikkaa tarvitaan? - Suomalainen tiede

20171998 Mitä uutta suomalaisessa aivotutkimuksessa1998 Globaal is tuminen luo painei ta ja tar joaa

mahdollisuuksia Suomen metsäsektorille1998 Huipputekniikan tutkimus - Suomen kehityksen

moottori?1998 Kipu - hoitamaton ongelma terveyden-huollossamme1999 Energia ja ilmastonmuutos - selviääkö Suomi Kioton

tavoitteista?1999 Biotieteiden tutkimus ja soveltaminen. Tulevaisuu-

den odotuksia ja kehittämistarpeita2000 Suomen tutkimuksen rahoitus - tarpeet ja suuntaus2000 Laatuyhteiskuntaseminaari2000 Kaksi tietä asiantuntijuuteen - mihin kahden väylän

korkeakoulutusta tarvitaan?2000 Tutkimuspolitiikan merkitys globalistuvassa maail-

massa2000 Liikenneväylät; kustannus- vai menestystekijä?2000 Nuoret perheet tänään2001 Globaalitalouden hallinnan keinot -ohjataanko mark-

kinoita kaduilta vai kabineteista?2001 Suomalainen avaruustutkimus2001 Vihreä kaupunki?2001 Eturauhassyöpä lisääntyy - diagnostiikka ja hoito2001 Opettajuus - kriisissä?2001 Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimus - investointi

tulevaisuuteen2001 Luomutuotanto tänään ja huomenna2001 Riskien hallintaa elintarviketuotannossa2002 Maapallon energian tulevaisuus kohti kestävää kehi-

tystä2002 Eurooppalainen koulutus- ja tutkimusidentiteetti

globalisoituvassa maailmassa

Tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS on perustettu vuonna 1970. Seuran tarkoituksena on luoda edellytyk-set kansanedustajien ja tutkijoiden väliselle yhteydelle ja tiedonvaihdolle. Osoite: Tutkijoiden ja kansanedustajienseura - TUTKAS - Föreningen för forskare och riksdagsmän, 00102 EDUSKUNTA, puh. (90) - 432 2183, s-postiulrica.gabrielsson@eduskunta.fi.