Tieteessä tapahtuu 4/2016

FEDERATION OF FINNISH LEARNED SOCIETIESD e l e g a t i o n o f t h e F i n n i s h A c a d e m i e s o f S c i e n c e a n d L e t t e r s

Ihmistieteellinen kriisi-diagnoosi

Ilmastonmuutos ja avustettu leviäminen

Thomas More – 500 vuotta utopiaa

Teknilliset tiedeakatemiat

Georg Henrik von Wright 100 vuotta

Reformaation jäljet

4 • 2 01 6

4 • 2

016

TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiede-artikkeleille sekä keskustelulle tietees-tä ja tiedepolitiikasta.

Osoitteenmuutokset ja tilaukset:Sähköposti: [email protected] Puh. (09) 22869254

Päätoimittaja: Ilari HetemäkiToimitussihteeri: Tiina KaarelaUlkoasu: Camilla Pentti, Heikki Kalliomaa

Snellmaninkatu 13, 00170 HelsinkiPuh. (09) 228 69 227Sähköposti: [email protected]

Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), yliopistonlehtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.

Julkaisija:Tieteellisten seurain valtuuskunta

Painos 6 900 kplIlmestyy 6 kertaa vuodessa34. vuosikerta

Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi

Seuraava numero ilmestyy syyskuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtuma-tietoja, jotka on lähetetty viimeistään 29.8.2016 osoitteeseen: [email protected]

ILMOITUKSET

1/1 takakansi 550 € (4-v.)Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)Sisäsivut (4-v.) 540 €1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 €Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected]

ISSN 0781-7916 (painettu)ISSN 1239-6540 (verkkolehti)Pieksänprint Oy, Pieksämäki 2016

TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2016

PÄÄKIRJOITUS: Ihmistieteellinen kriisi-diagnoosi Sara Heinämaa 1

ARTIKKELITIlmastonmuutos ja avustettu leviäminen Markku Oksanen, Elina Vaara, Kai Kokko, Maria Hällfors, Leif Schulman, Marko Hyvärinen ja Susanna Lehvävirta 3

Thomas More ja 500 vuotta utopia-ajattelua Petteri Pietikäinen 9

Teknillisten tieteiden akatemioiden liittyminen Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan Panu Nykänen 17

KATSAUKSIAGeorg Henrik von Wright 100 vuotta Ilkka Niiniluoto 25

”Tieteen kehityksen edistyksellinen saaga” – Suomen Oppihistoriallinen Seura 50 vuotta Cecilia af Forselles 28

Reformaation jäljet tämän päivän yhteiskunnassa Kaius Sinnemäki, Anneli Portman ja Jouni Tilli 30

Ihmiskunta ei ole maailma Eero Paloheimo 36

LYHYESTI Ilari Hetemäki 39

KESKUSTELUALäpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta Atte Oksanen ja Pekka Räsänen 41Tutkimuksen rahoitusjärjestelmä pantava remonttiin Pekka Sulkunen 43Yliopistopolitiikan taustateorioita ja käytäntöjä on päivitettävä Janne Kurtakko 45Suomi on avainasemassa ilmastonmuutosten seurannassa Kari Mielikäinen ja Reijo Solantie 49Ilmastonmuutos, monimuotoisuus ja metsien ekologinen kestävyys Timo Kuuluvainen 51Mielenkiintoinen uusi tieto Pehr Kalmista Petter Portin 53Tarvitseeko tiede katedraaleja? Osmo Tammisalo 54

TUTKIMUSTA SUOMESSA: Grafeenitutkimus etsii tappajasovellusta Jukka Lehtinen 55

MUISTIKUVIA: Käy eespäin väki voimakas Ilpo Haahtela 58

KIRJALLISUUSRupijäkälät ovat kuivilla ja karuilla kasvupaikoilla elämisen pioneereja Mattias Tolvanen 60Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa Osmo Tammisalo 62Apua kansallisen tragedian ymmärtämiseen Seikko Eskola 67Rehu-Virtasen komea elämänkaari Anto Leikola 70Sodan kauhuista rauhan päiviin Merja Leppälahti 72Karjala – maa jota ei ollut? Olli Kleemola 74Eksoottinen ja vieras Hannu Takala 75Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden Markus Hotakainen 77Hengeltään sairas teos Jari Sedergren 78

mailto:[email protected]


http://www.tieteessatapahtuu.fi


T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 1

PÄÄKIRJOITUS

Maan tiedehallinto on sekaisin. Yliopistojen hallitukset pohtivat, miten jotkut tutkimusyk-siköt voisi lakkauttaa jotta toiset säästyisivät leikkauksilta. Arvostetut tiedemiehet tuhlaavat tutkimusaikaansa selvittääkseen, kuka heistä toteuttaa mitäkin arviointikriteeriä ja millaisia tuloksellisuuslistauksia saadaan aikaan milläkin mittarilla. Nuorten tutkijoiden parhaimmisto suunnittelee pakenevansa ulkomaille tajuttuaan perusteet, joilla keski-ikäiset kollegat irtisanovat toisiaan 30–40 vuoden yhteisen työrupeaman jälkeen.

Aikaa ei olisi hukattavissa sen enempää inno-vaatiojärjestelmän uudistamisessa kuin yliopis-tolaitoksen elvyttämisessä. Mutta tutkija- ja pro-fessorikunnan voimavarat tuhlataan jatkuviin organisaatiouudistuksiin, loputtomiin rahoitus-hakuihin ja tulosarviointeihin ja opetussisältö-jen toistuviin uudelleenmuotoiluihin.

***Korkeakoululaitoksen rapautuminen selitetään jatkuvalla puheella kriisistä. Ja kriisejä nähdään lukuisia. Ennen muuta maan talouden todetaan olevan kriisissä, mutta sen lisäksi kriisiin tuomi-taan toistuvasti myös luonto, vanhemmuus, yrit-täjyys, terveydenhuolto, maahanmuutto, kau-punkisuunnittelu, hyvinvointivaltio; ja ennen muuta Euroopan yhteisö, sen talouspolitiikka, siirtolaispolitiikka, ulkopolitiikka; ja politiikka ylipäätään – kaikki nämä monessa päällekkäi-sessä kriisissä ja loputtomassa sarjassa peräk-käisiä kriisejä. Elämme jatkuvassa tuhon odo-tuksessa ja valmistaudumme käynnistyneiden katastrofien ennakoimattomiin seuraamuksiin.

Pysyvä kriisitietoisuus lamauttaa sekä luovan toiminnan että uusia mahdollisuuksia luotaa-van keskustelun. Poliittisia väittelyjä hallitsevat

vaihtoehdottomuuden mallit: näemme itsemme erilaisten pakkojen alaisina ja auttamatto masti loputtomassa kiireessä, jossa vaihtoehtoja ei ehditä hahmotella eikä erilaisia ratkaisumalleja saa kokeilla edes ajatuksissa.

***Kriisin käsite viittaa kaikissa sovelluksissaan uhkaavaan vaaratilanteeseen ja sen osana ratkai-sevaan hetkeen, jossa kohtalokas lopputulema vielä olisi vältettävissä. Pelkkä katsaus tieteelli-siin sanakirjoihin osoittaa kuitenkin, että tällai-set tilanteet voidaan käsittää monilla eri tavoil-la riippuen siitä, minkä luonteisiksi kriisiytyvät järjestelmät hahmotetaan.

Käsillä olevan tilanteen ymmärtämiseksi ja oman toimintamme harkitsemiseksi on ratkai-sevaa erottaa ainakin kaksi kriisin käsitteen pää-muunnelmaa.

***Kriisin käsitettä käytettiin alun perin antiikin Kreikan lääketieteessä. Käsitteen merkitys jäsen-tyi keskusteluissa, jotka koskivat ihmisruumiin paranemista ja sairauden väistymistä. Elollinen olento ymmärrettiin luonnollisten nesteiden järjestelmäksi, jonka eri osat normaalisti oli-vat tasapainossa mutta joka sairaudessa menetti suhteensa. Sairauden ajateltiin etenevän sarjana ratkaisevia kriittisiä tiloja, joissa kaksi vastak-kaista tapahtumakulkua näyttivät yhtä mahdol-lisilta: kuolema tai toipuminen. ”Kriisi” merkitsi sitä hetkeä sairauden etenemisessä, jossa potilas saattoi joko menehtyä (jos nesteiden epätasa-paino eskaloitui) tai parantua (jos kehon luon-nolliset prosessit palautuivat tasapainoon).

Kriittisellä hetkellä organismin elonmerkit olivat monitulkintaisia ja osoittivat vastakkaisiin

Ihmistieteellinen kriisi-diagnoosi

Sara Heinämaa

TIETEESSÄ TAPAHTUU

2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6

etenemissuuntiin. Ainoastaan taitava ja koke-nut lääkäri kykeni muodostamaan luotettavan ar vion sairauden tulevasta kulusta yhdistämällä eri merkkien sisältämän informaation.

Prosessi sinänsä oli luonnollinen ja inhimil-lisen kontrollin ulottumattomissa. Lääkärin tehtävänä oli tulkita monisuuntaisia oireita ja elonmerkkejä. Jos merkit olivat positiivisia, hän saattoi ryhtyä lääkitsemistoimiin edistääkseen luonnollista paranemista. Jos merkit sen sijaan olivat negatiivisia, lääkärin tehtävänä oli esit-tää arvio odotettavissa olevasta määrähetkestä. Hänen ensisijainen ratkaisunsa ei siis koskenut hänen omia toimiaan vaan koski potilaan koh-talon määrittämistä.

Ratkaisun hetki ja merkkien tulkinta sisälty-vät siis jo antiikin lääketieteellisten kriisi-kes-kus telujen ytimeen.

***Toinen nykyisen kriisi-puheemme lähde on eskatologisessa kirjallisuudessa, joka koskee Kristuksen toista tulemista, parousiaa, ja sen kautta ihmiskunnan lopullista kohtaloa. Myös tämä käsitteistö jäsentää tulevaisuuteen sisälty-vät mahdollisuudet vastakkaisiksi: kriisi on tila, joka johtaa joko tuhoon tai kääntymykseen.

Eskatologinen hahmotus eroaa kuitenkin antiikin lääketieteellisestä katsannosta ratkaise-vassa suhteessa: se korostaa potilaan omaa pää-töstä ja vastuuta kohtalostaan. Ne meistä, jotka tunnistavat kriisin merkit, voivat vaikuttaa pro-sessin lopputulemaan, ja jopa enemmän: hei-dän tehtävänään on levittää pelastuksen vies-tiä lähimmilleen. Parantumisen sijasta kyse on parannuksesta. Tätä eskatologista jäsennystä sovelletaan nykyisin yhtä määrätietoisesti niin energiatalouden hallinnassa kuin elintasosai-rauk sien ja paisuneen korkeakouluverkoston karsimisessa.

Tärkeä ero löytyy myös näiden kahden krii-si-käsityksen ajallisista horisonteista. Kreikka-lainen ymmärrys ihmisen osasta perustui aja-tukseen ikuisten ideaalien jäljittelemisestä ja mieleen palauttamisesta. Kristillinen ymmärrys sen sijaan on tulevaisuuspainotteista ja korostaa odottamisen rakennetta. Nykyisyyttä ei käsite-

tä sen enempää menneisyyden kuin ajattomien ideaalien ohjaamaksi, vaan se kuvataan luvatun tulevaisuuden lähtöpisteeksi. Lisäksi tulevan ajatellaan tapahtuvan jo nykyisyydessä: pelastus ei merkitse vain odotettua määrähetkeä vaan se alkaa tapahtua heti, tässä ja nyt. Tulevan odotus määrää näin elämäämme jo tänään – ikään kuin viimeinen tuomio langetettaisiin ennen huo-misaamua.

***Tiede- ja innovaatiopoliittinen kriisimme yhdis-tää tekijöitä niin antiikin lääketieteellisestä ajat-telutavasta kuin myöhemmästä eskatologisesta mallista.

Yhtäältä etsimme toisistamme merkkejä krii-sin tulevasta kehityskulusta. Kehitämme koko-naista konsulttijohtoista suunnittelijajoukkoa näiden merkkien tulkitsijoiksi, ja täydennämme ammattitulkitsijoiden työtä vapaaehtoisten pro-fessorien panoksella.

Mutta toisaalta olemme yhtä vakuuttuneita siitä, että onnistunut merkkien tulkinta ei pel-kästään tue oireilevan järjestelmän paranemista vaan antaa kansa- ja ihmiskunnalle kokonaan toisen elämän mahdollisuuden.

***Ihmistieteet tarjoavat näihin ajatuskulkuihin kriittisen näkökulman.

Mutta myös kritiikin idea palautetaan nyky-väittelyissä usein kriisin ajatukseen, jolloin ihmistieteellinen selvitys ei näytä tuovan kes-kusteluun mitään uutta. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys. Kriittinen-sana ei juonnu kriisi-sanasta, vaan molemmilla termeillä on yhteinen juuri kreikan kielen krinein-verbissä. Ja ”kri-nein” merkitsee erottamista.

Kriittinen ei siis ole tutkija, joka auttaa ratkai-semaan kriisejä, eikä kriittinen ole myöskään se, joka huomaa uhkia tai varoittaa sellaisista. Kriit-tinen on henkilö, joka – kuten kriisi – erottaa toisistaan hyvän ja pahan.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston filosofian pro-fessori.


Nopea ilmastonmuutos on vaaraksi monille lajeille. Ruijanesikko (Primula nutans) on pohjoinen kasvi-laji, joka esiintyy maassamme suhteellisen pienellä alueella Perämeren rannikolla. Laji on rauhoitettu, mutta kenties tämä ei riitä lämpenevässä maail-massa. Voitaisiinko ruijanesikon tulevaisuus turva-ta, jos sen siemeniä levitetään tai taimia istutetaan uusille kasvupaikoille, joissa näkymät lajin säilymi-selle ovat nykytilannetta valoisammat ja joihin se tilanteen salliessa voisi itsekin levittäytyä? Tällaista uutta lajiensuojelun keinoa kutsutaan avustetuksi leviämiseksi. Se on herättänyt kiinnostusta, häm-mennystä ja kiistaa luonnonsuojelutieteissä.

Kasvit ilmastopakolaisinaIlmaston lämpeneminen aiheuttaa monia muu-toksia kasvistoon ja eläimistöön. Lajit voivat kuolla sukupuuttoon, levittäytyä uusiin paikkoi-hin tai sopeutua muuttamalla käyttäytymistään tai kehittämällä uudenlaisia ominaisuuksia. Ilmastonmuutoksen ja lajikatojen yhteyksiä tut-kivan Chris Thomasin ja kumppaneiden uraa-uurtavassa artikkelissa vuodelta 2004 arvioitiin, että eurooppalaisista lajeista 15–37 prosent-tia saattaa joutua väistämättömän sukupuu-ton tielle vuoteen 2050 mennessä (Thomas ym. 2004). Arvioissa on kolme tärkeää epävarmuutta aiheut tavaa tekijää. Ensiksi käytössä oleva ilmas-toskenaario maantieteellisine ja ajallisine yksi-tyiskohtineen voi sisältää paljon puutteita ja ole-tuksia, ja toiseksi erilaisten selittävien tekijöiden erottaminen toisistaan on vaikeaa, sillä monien lajien arvioidaan kuolevan sukupuuttoon ilmas-tonmuutoksesta riippumatta. Lisäksi suurinta osaa maailman eliölajistosta ei vielä tunneta, ja siksi arviot lajien määristä ovat varsin karkeita, etenkin jos mukaan luetaan elintärkeät maape-räeliöt tai muut pieneliöt. Kaikki esitetyt luvut

sukupuuttoon kuolevista lajien määristä ovat siis aina arvioita taustaoletuksineen ja epävarmuuk-sineen.

Toisaalta vuosimiljoonien mittainen paleon-tologinen aineisto osoittaa selvästi, että ilmas-ton muuttuessa on tapahtunut paljon sukupuut-toja, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö niin tapahdu vastaisuudessakin. Nykyinen ilmaston-muutos myös etenee hyvin nopeasti ja elinym-päristöjen pirstoutuminen lisää haasteita lajien selviytymisessä muutoksesta. Hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPPC:n vuoden 2014 raportis-sa viitataan tutkimukseen, jossa sukupuuton arvioidaan uhkaavan 20–30 prosenttia kaikista lajeista (Settele ym. 2014, 300). Tuorein valtaleh-dessä julkaistu tutkimus päätyy hieman alhai-sempaan lukuun: joka kuudes laji kuolee suku-puuttoon nykyisillä toimintamalleilla (Urban 2015). Valtaisasta elonkirjon köyhtymisestä on joka tapauksessa kysymys, kun lajeja on varovai-sissakin arvioissa miljoonia.

Näyttää siltä, että olemassa olevia hillin-tä- ja sopeutumisohjelmia sekä biodiversiteetin suojelutoimia pitää täydentää. Näin on tapah-tunutkin vuonna 1992 Rio de Janeirossa sol-mitun biodiversiteettisopimuksen (lyh. CBD) jälkeen. Keinot ovat silti edelleen vahvasti paik-kasidonnaisia, kuten suojelualueen perustami-nen tai esiintymän rauhoittaminen. Ilmaston lämpeneminen muuttaa elinoloja ja vaikeut-taa siten paikkasidonnaista suojelua perintei-sesti ymmärrettynä. Herää kysymys, voivatko lajit sopeutua uusiin, usein lämpimämpiin olo-suhteisiin sekä menestyisivätkö ne historialli-sen esiintymisalueensa ulkopuolella, mutta silti luonnonolosuhteissa. Moni näkee uuden mah-dollisuuden siirtoistutuksissa, joissa lajeja siir-retään pääasiallisesti etelästä pohjoisemmaksi

Ilmastonmuutos ja avustettu leviäminen

Markku Oksanen, Elina Vaara, Kai Kokko, Maria Hällfors, Leif Schulman, Marko Hyvärinen ja Susanna Lehvävirta


(tai päinvastoin eteläisellä pallonpuoliskolla), tai alavilta mailta ylängöille. Esimerkiksi Yorkin yliopistossa työskentelevä Thomas on julistanut, että Britannia on ”ihanteellinen suojasatama” ilmastonmuutoksen uhkaamille lajeille. Niinpä Britannian – ja arvatenkin monien muidenkin maiden – ”pitäisi toivottaa ilmastopakolaisla-jit tervetulleiksi”. (Thomas 2011.) Toisin sanoen Thomas ehdottaa siirtoistuksia lajien suojelemi-seksi.

Onko Thomasin ehdotuksessa loppujen lopuksi mitään uutta, ja mikä ehdotuksessa oikein ravisuttaa luonnonsuojelun tutkijoita?

Lajisiirrot ja verkottunut ihmiskuntaIhmiset ovat aina siirrelleet kasveja ja eläimiä, tarkoituksellisesti ja tahattomasti. Omenan alkukoti on Keski-Aasiassa, mutta sen eri lajik-keet ovat levinneet ihmisen mukana liki kaikki-alle planeetallamme. Monen meille tutun ravin-toja hyötykasvien alkuperä on Lähi-idässä, Perun ylängöillä tai Väli-Amerikan ikivihreässä viidakossa. Kasveja ja eläimiä on kuljetettu pit-kiä matkoja myytäviksi ja siemeniä annettu naa-purikyliin ja satunnaisille ohikulkijoille, joilta on saatu vastalahjaksi oman kylän siemeniä. Ihmis-kunta on verkottunut, kuten historioitsijat J. R. ja William H. McNeill (2006) toteavat katsauk-sessaan maailmanhistoriaan, ja ihmisverkostot välittävät elinkelpoista biologista materiaalia.

Globalisaatiossa ihmiskunta verkottuu ala-ti kattavammin ja kiihtyvällä tahdilla, mikä on nostanut pinnalle lajien leviämisen varjopuolet. Ruoantuotantoa ja metsätaloutta verottavat eri-laiset muualta leviävät mikrobit, loiset, vahin-koeläimet ja rikkakasvit. Jotkin kulkutaudit vammauttavat ja surmaavat ihmisiä joukoittain yhä edelleen ja voivat levitä väestöissä entistä nopeammin.

Vaikka ihmisen toiminta ekosysteemiä ylläpi-tävänä tekijänä on vakiintunut esimerkiksi suo-jeltavien kulttuuriympäristöjen ja lehtojen hoi-dossa, on luonnonsuojelun kovaan ytimeen silti kuulunut idea, että ihmisen tekemät muutok-set kasvillisuudessa ja eläimistössä heikentävät alueen arvoa ja että lajien on hyvä olla luontaisil-la esiintymisalueillaan. Alkuperäisyyden (indige-

nous, native) käsitteillä on ollut tärkeä merkitys. Jo ympäristötutkimuksen uranuurtaja George Perkins Marsh ilmaisi huolensa alkuperäisen kasvillisuuden korvautumisesta ”ulkomaisilla” lajeilla vuonna 1864 ilmestyneessä teoksessaan Man and Nature. Varsinaisen tutkimusperin-teen biologisista invaasioista synnytti brittieko-logi Charles Elton kirjallaan The Ecology of Inva-sions by Animals and Plants (1958). Myös Elton oli huolissaan: hän vertailee invasiivisten lajien tuhovoimaa atomipommeihin. Daniel Simber-loff, invaasiobiologian tunnetuimpia tutkijoita, on käyttänyt pelkoa henkivää metaforaa ”inva-siivinen sulamispiste” (invasional meltdown). Se viittaa ekosysteemien romahdukseen päätty-vään prosessiin, jossa vieraslajit lisäävät toisten-sa haitallisia vaikutuksia (Simberloff ja von Holle 1999). Edward O. Wilson (1995) piti invasiivisia tulokaslajeja biodiversiteetin suojelun yhtenä kohtalonkysymyksenä. Näitä tuntoja heijastaen Euroopan unioni on laatinut uuden vieraslaji-asetuksen (1143/2014), ja Suomi jäsenvaltiona uusinut vieraslajeja koskevan lainsäädäntönsä (VARHL 1709/2015). Sääntelyllä pyritään muun muassa vähentämään vieraslajien haittoja biodi-versiteetille. (EU:n vieraslajiasetus 1 ja 2.2 artik-la ja VAHRL 1 §.)

Varovaisuus ja bioturvallisuudesta (biosecu-rity) huolehtiminen on vallannut tilaa siirto-kokeiluilta, jotka toisinaan ovat olleet harkit-semattomia päähänpistoja tai jopa kiusantekoa (Vuorisalo 2015). Tämä muutos koskee ennen kaikkea luonnonsuojelupolitiikkaa ja osin maa- ja metsätaloutta.1 Samanaikaisesti kansainvä-linen kauppapolitiikka on vapauttanut eliö-virtojen liikkumisen esteitä ja volyymit ovat moninkertaistuneet. Suomeen tuodaan paljon puutarhakasveja eteläisimmiltä kauppapuu-tarhoilta, joissa tuotanto on pidemmän kasvu-kauden ansiosta tehokkaampaa. Toiminta on herättänyt huolta biologien keskuudessa (Van der Veken ym. 2008; Bradley ym. 2012). Tämän lisäksi vieraslajeja leviää merenkulun mukana

1 Esimerkkinä bioturvallisuuden nimissä tapahtu-vassa sääntelystä on EU:n tuomioistuimen päätös C/249/07 kieltää simpukkalajin maahantuonti kaupallisessa tarkoituksessa.


sekä laittomassa kansainvälisessä kaupassa, jon-ka arvo on miljardeja euroja vuosittain.2

Avustetun leviämisen kokeetLajisuojelussa on siirtoistutuksia käytetty pit-kään, vaikka biologien keskuudessa suhtautu-minen siirtoistutuksiin on kaksijakoinen: siir-toistutuksia tehdään – usein viimeisenä keinona – huolimatta lopputuloksen epävarmuudesta ja näin tuotetun luonnon merkityksen kiistanalai-suudesta (ks. Braverman 2015). Arviot menes-tyksellisistä siirtoistutuksista vaihtelevat 10 ja 38 prosentin välillä (Braverman 2015, 131). On sel-vää, että kokeilematta ei voida tietää, pystyykö siirretty laji asettumaan ja muodostamaan itse-ään ylläpitäviä populaatioita. Ex situ -suojelussa, esimerkiksi eläin- ja puutarhojen kokoelmissa, lajia voidaan kasvattaa hallitummin luonnon-esiintymien ulkopuolella. Ex situ -suojelun vie-ruskäsite on in situ eli luontaisessa elinympä-ristössä tapahtuva suojelu. Käsitteillä on tärkeä sija myös oikeudellisessa ajattelussa ja sääntelys-sä, missä ex situ -menetelmien nähdään lähinnä täydentävän ensisijaista suojelun muotoa in situ -suojelua (ks. CBD artikla 9).

Vaikka lajien siirroista on pitkä ja moniulot-teinen kokemus, varsinaisia ilmastollisiin näkö-kohtiin perustuvia pitkäaikaisia tieteellisiä siirto-kokeita ei juurikaan ole tehty (mutta ks. Hällfors ym. 2011). Painotus tässä on sanalla tieteellinen, joka viittaa täsmällisyyteen, tarkkuuteen ja jär-jestelmällisyyteen kokeen suunnittelussa, toteu-tuksessa ja tulosten analysoinnissa. Hankkees-sa, jossa tämän kirjoituksen tekijät ovat olleet mukana, on perustettu kokeita ruijanesikolla, tunturikurjenherneellä (Astragalus alpinus ssp. arcticus) ja idänkeulankärjellä (Oxytropis cam-pestris ssp. sordida) kasvitieteellisissä puutar-hoissa sekä tutkimusasemilla ulko-olosuhteis-sa. Edelleen jatkuvien kokeiden tavoitteena on valaista, miten ilmastolliset tekijät vaikuttavat koelajien selviytymiseen, kasvuun ja lisääntymi-seen.3

2 Ks. esim. http://www.publications.parliament.uk/pa/cm201213/cmselect/cmenvaud/writev/140/wild20.htm ja http://www.traffic.org/.

3 Kokeista on selostettu yksityiskohtaisemmin

Miksi ruijanesikko valittiin ensimmäiseksi koelajiksi, ja voidaanko siitä saatava tieto yleis-tää koskemaan muita lajeja ja luonnonympä-ristöjä? Ruijanesikon arveltiin sopivan hyvin tutkimuskohteeksi, koska se on pohjoinen merenrannoille rajoittunut laji, jonka esiintymät voivat vaarantua ilmastonmuutoksen vuoksi. Ruijanesikolla on myös kaksi erillistä, toisistaan eristynyttä esiintymisaluetta, jolloin voidaan selvittää, ovatko saman lajin eri alueilla kasva-vat populaatiot erilaisia sopeutumiskyvyltään. Jos lajeja suojellaan siellä, missä ne esiintyvät, avainkysymykseksi nousee niiden kyky sopeu-tua muuttuvaan ilmastoon. Jos taas lajeja päätet-täisiin ilmastonmuutoksen myötä siirtää uusille alueille, pitäisi sopeutumiskyvyn lisäksi arvioi-da, sisältävätkö lajin eri populaatiot sellaisia pai-kallisen sopeutumisen mukanaan tuomia geeni-yhdistelmiä, jotka halutaan säilyttää.

Ruijanesikon kahta alkuperää, pohjoisnorja-laista ja Oulun seudulla esiintyvää, on siirretty kuuteen kasvitieteelliseen puutarhaan Tartosta Pohjois-Norjaan. Kokeen on tarkoitus paljas-taa, onko näiden kahden alkuperän välillä eroja siinä, miten ne pärjäävät muuttunutta ilmastoa simuloivissa, nykyistä esiintymisaluettaan ete-läisemmissä kohteissa.

Antaako laki luvan avustaa lajien leviämistä?Nykyinen luonnonsuojelukäsitteistö laissa so vel-tuu vain rajallisesti eliöiden siirtämisen sään-telyyn, eikä varsinaista avustetun leviämisen lainsäädäntöä ole. Avustettuun leviämiseen välil-lisesti liittyvää sääntelyä on sen sijaan runsaasti. Keinon oikeudellinen asema ei siis ole selvä.

Karkeasti ottaen in situ -suojelussa lajia suo-jellaan – kuten Rion biodiversiteettisopimuk-sessa asia ilmaistaan – sen ”luonnonmukaisessa elinympäristössä”, ex situ -suojelussa taas tällai-sen elinympäristön ulkopuolella. (Kokko 2003; Hyvärinen 2015.) Avustetun leviämisen erityis-piirre ja käsitteellinen ehto on, että yksilöitä siir-retään alueelle, joka voisi muuttuneessa ilmas-

hankkeen Internet-sivuilla https://www.luomus.fi/fi/avustettu-leviaminen.

http://www.publications.parliament.uk/pa/cm201213/cmselect/cmenvaud/writev/140/wild20.htm



http://www.traffic.org/

https://www.luomus.fi/fi/avustettu-leviaminen

https://www.luomus.fi/fi/avustettu-leviaminen


tossa olla lajin luonnonmukainen ympäristö, vaikka näin ei asianlaita vielä ole (Hällfors ym. 2014). Siten avustetussa leviämisessä ei ole var-sinaisesti kyse ex situ - eikä in situ -suojelusta, vaan sopeuttamistoimesta, jolla pyritään estä-mään biologisen monimuotoisuuden heikenty-mistä. (Vaara 2014.)4

Lajin siirtämisen edellytysten ja tarpeellisuu-den arvioinnissa kiinnitetään huomioita moniin eri tekijöihin, kuten motiiviin, toimintatapaan, siirrettävään lajiin ja sen suojeluasemaan, läh-tö- ja kohdepaikkaan sekä kenties myös ajan-kohtaan. Yleisesti ottaen lajisiirrot voidaan luokitella viiteen eri luokkaan: eliöiden siir-to olemassaolevien kantojen vahvistamiseksi (esim. sisäsiittoisuuden vähentäminen susien siirroilla); palautusistutus lajin kadottua alueel-ta (esim. euroopanmajavan palauttaminen Suo-meen); suojeluistutus (conservation introducti-on), jolloin eliö siirretään sen esiintymisalueen ulkopuolelle suojelutarkoituksessa (esim. visen-tin siirrot Euroopassa); istuttaminen esiinty-misalueen ulkopuolelle vailla suojelutarkoituk-sia (esim. eukalyptuksen viljely Portugalissa); ja avustettu leviäminen, jolloin pyritään turvaa-maan lajin olemassaolo ilmaston lämmetessä siirtämällä se historiallisen esiintymisalueen ulkopuolelle paikkaan, johon se saattaisi siirtyä ilmastonmuutoksen myötä, jos sillä olisi riittä-västi aikaa eikä maankäytön aiheuttama pirsta-loituminen tekisi siirtymistä mahdottomaksi. (Hällfors ym. 2014.)

Kansainvälisessä oikeudessa on monia vel-voittavia sopimuksia, jotka sääntelevät yli rajo-jen tapahtuvaa biologisen materiaalin siirtä-misestä – esimerkkinä CITES eli uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopi-mus. Itse siirtoistutuksia koskevaa EU:n sään-telyä on tällä hetkellä vähän. Esimerkiksi kan-sallisesti toimeenpannussa luontodirektiivin 22 artiklassa suhtaudutaan muiden kuin alku-peräisten lajien siirtoon kriittisesti. Avustetulle leviämiselle voi löytyä peruste voimassa olevasta

4 Koska in situ ja ex situ -jako kertoo monesti huonosti siitä, mitä todella tehdään, inter situn tapaisia välit-täviä käsitteitä on otettu käyttöön. Ks. Braverman 2015; https://www.bgci.org/resources/article/0619/.

laista, kun sen tulkinnassa painotetaan biodiver-siteetin suojelua ja tunnistetaan ilmastonmuu-toksen vakavuus. Jokainen siirtotapaus on kui-tenkin erilainen, jolloin tuomioistuin tai muu päättävä viranomainen joutuu punnitsemaan ratkaisua monista eri näkökulmista: Millä taval-la otetaan huomioon esimerkiksi maanomista-jan oikeudet siirtoa tehdessä? Millä perusteil-la oikeudellisesti suojeltua lajia voidaan kerätä? Ovatko lajit siirron jälkeen voimassa olevan lainsäädännön perusteella vierasperäisiä?

Käytännössä jopa hallittujen tieteellisten kokeiden tekeminen avustetun leviämisen tut-kimiseksi vaati melkoisia ponnistuksia. Tutki-mushankkeessamme istutuksia varten tarvit-tiin muun muassa poikkeusluvat uhanalaisten kasvien keräämiseen kasvatusta varten ja siir-toon keruupaikalta kasvatuspaikalle sekä myö-hemmin uusille alueille kasvitieteellisiin puu-tarhoihin. EU:n rajat ylitettäessä tarvittiin myös kasvinterveystodistuksia ja varmistus, että siir-rettävä maa-aines on puhdasta.

Vaikka kokeisiin saatiin hankittua poikkeus-luvat, ympäristöoikeuden nykyisten säännös-ten valossa uhanalaisten lajien siirtäminen on oikeudellisesti turhan monimutkainen asia. Jot-ta avustettua leviämistä voisi sujuvasti toteut-taa, kansainvälisiä sopimuksia ja olemassaole-vaa lainsäädäntöä pitäisi tarkistaa. Tällä hetkellä esimerkiksi luonnonsuojelulain nojalla rauhoi-tetun lajin siirtäminen ulkopuolelle sen (nykyi-sen ja historiallisen) levinneisyysalueen on kiel-lettyä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen perusteella (KHO 29.8.2012 T 2247). Ei kuiten-kaan ole selvää, onko oven avaaminen ”ilmasto-pakolaislajeille” tavoittelemisen arvoista. Tämä kysymys ei ole pelkästään ekologinen ja oikeu-dellinen, se on merkittävällä tavalla myös filoso-finen ja poliittinen.

Avustetun leviämisen politiikkaJo ennestään tiedetään, että suojeluperustai-set lajisiirrot voivat onnistua tai epäonnistua. Samoin tiedetään, että ihmisen siirtämät lajit muodostuvat joskus ongelmiksi. Nämä havain-not soveltuvat myös avustettuun leviämiseen. Niinpä laaja-alaisia siirtohankkeita ei ole syytä

https://www.bgci.org/resources/article/0619/


kiirehtiä. Ensiksi on tehtävä kenttäkokeita kont-rolloiduissa oloissa erilaisilla edustavilla lajeilla sekä arvioitava mallinnusten perusteella, millai-siin lajeihin kohdistuu suurin sukupuuton ris-ki ja millaisten lajien siirrot ovat järkeviä. Niin kenttäkokeet kuin varsinainen leviämisen avus-taminen luonnonoloissa vaativat järjestelmällisiä riskiarviointeja, riskien hallintasuunnitelmia ja pitkäaikaista seurantaa. Yhteiskunnallinen näkökulma on tärkeä, sillä kokeet ja avustetun leviämisen toteuttaminen voivat synnyttää repi-viä ristiriitoja, kuten muuntogeenisten lajikkei-den koeviljelyn kohdalla on käynyt.

Ensimmäinen avustetun leviämisen hanke on yhdysvaltaisen ryhmän Torreya Guardian-sin käsialaa. Ryhmä siirsi uhanalaisen havupuun Torreya taxifolian taimia Floridasta eteläisille Appalakeille keväällä 2006. Internet-sivuillaan he esiintyvät omilla nimillään ja kuvailevat itse-ään ”itseorganisoituneeksi ryhmäksi luonnon-tutkijoita, kasvitieteilijöitä, ekologeja ja muita, joilla on syvä huoli biodiversiteetin suojelusta”. Toimintansa he määrittelevät kansalaistieteek-si ja ilmastoaktivismiksi.5 Connie Barlow, joka toimii ryhmän äänitorvena, on tietokirjailija ja oman luonnehdintansa mukaan ”evolutiivinen evankelista”.6

Verkoston muodostuessa siirron hyväksyttä-vyys ei ollut itsestään selvyys. Mark Schwartz, joka oli pitkään tutkinut Torreya taxifoliaa ja jos-ta on sittemmin tullut avustetun leviämisen joh-tavia tutkijoita, ei liittynyt ryhmään, vaan kiisteli ennen siirtoa Wild Earth -lehdessä sen oikeutuk-sesta Barlowin ja pleistoseenin lopun sukupuut-toja tutkineen Paul S. Martinin kanssa. Barlow ja Martin (2004–05) luonnehtivat avustettua leviä-mistä ”helpoksi, lailliseksi ja halvaksi” keinoksi suojella uhanalaisia lajeja. Schwartz (2004–05) jakaa heidän käsityksensä siirron laillisuudesta, mutta sanoo hyväksyvänsä avustetun leviämisen vain ”viimeisenä keinona” sukupuuton estämi-seksi. Tämä ehto ei hänestä toteudu floridalaisen havupuun tapauksessa, eikä kaikkia keinoja ole vielä käytetty lajin säilymisen edistämiseksi.

5 http://www.torreyaguardians.org/guardians.html6 http://thegreatstory.org/CB-writings.html

On hyvin hankala sanoa, onko ajatus lajien siirtoistuksista hyvä biodiversiteetin suojelemi-seksi. Avoimia kysymyksiä on nykytutkimuksen valossa liikaa, ja näkemyserot ovat suuret, eikä varmasti kukaan halua, että tilanne uhanalaisilla lajeilla olisi samanlainen kuin muuntogeenisten lajikkeiden kenttäkokeissa 1990-luvulta nyky-päivään: yksi kokeilee, toinen sabotoi. Jo nykyi-nen keskustelu vieras- ja tulokaslajeista ja niiden arvosta on politisoitunutta kärjekkäine ”nat-si–suvakki” ja ”kosmopoliitti–ksenofoobikko” -vastakkainasetteluineen (ks. Simberloff 2003). Pienimuotoisena lajien leviämisen avustaminen voisi kenties kiinnostaa luontoharrastajia, mutta lajimäärän kasvaessa myös kysymyksen yhteis-kunnallinen merkittävyys kasvaa. Vaikka demo-kraattisessa yhteiskunnassa kansalaisilla tulee olla sanansa sanottavanaan siitä, miten kansal-lisesti tärkeitä maisemia muutetaan ja millaisia lajeja Suomen luonnosta löytyy, ilmastonmuu-tos etenee ja vääjäämättä muuttaa luontoa ja lajistoa. Vaikeita valintoja lajien suojelussa on väistämättä edessä.

LähteetSopimukset ja säädöksetBiodiversiteettisopimus = biologista monimuotoisuutta kos-

keva yleissopimus, SopS 78/1994.EU:n vieraslajiasetus = Euroopan parlamentin ja neuvoston

asetus (EU) N:o 1143/2014, annettu 22 päivänä loka-kuuta 2014, haitallisten vieraslajien tuonnin ja leviämi-sen ennalta ehkäisemisestä ja hallinnasta.

VAHRL = vieraslajeista aiheutuvien riskien hallinnasta annettu laki 1709/2015.

Luontodirektiivi = Euroopan yhteisöjen neuvoston direk-tiivi 92/43/ETY, luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta.

KirjallisuusBarlow, C. ja Martin, P. S. ”Bring Torreya taxifolia north –

now.” Wild Earth Fall/Winter 2004–2005, 72–77.Bradley, B. A. ym. ”Global change, global trade, and the next

wave of plant invasions.” Frontiers in Ecology and the Environment. 10(2012): 20–28, doi:10.1890/110145

Braverman, I. Wild Life. The Institution of Nature. Redwood City, CA: Stanford University Press, 2015.

Elton, C. S. The Ecology of Invasions by Animals and Plants. Chicago: University of Chicago Press, 1958/2000.

Hyvärinen, M. ”Suomen uhanalaisten luonnonkasvien ex situ -suojelu osaksi lajisuojelun kokonaisuutta.” Luon-non Tutkija 4 (2015).

Hällfors, M., Lindén, L., Rita, H. ja Schulman, L. ”Using a botanic garden collection to test a bioclimatic hypoth-esis.” Biodiversity and Conservation 20 (2011): 259–275.

http://www.torreyaguardians.org/guardians.html

http://thegreatstory.org/CB-writings.html


Hällfors M.H. ym. ”Coming to Terms with the Concept of Moving Species Threatened by Climate Change: A Sys-tematic Review of the Terminology and Definitions”. PLoS ONE 9 (7) 2014: e102979. doi:10.1371/journal.pone.0102979.

Kokko, K. Biologista monimuotoisuutta turvaavat periaatteet ja mekanismit. Vammala: SLY, 2003.

Marsh, G. P. Man and Nature. Seattle: University of Wash-ington Press, 1864/2003.

McNeill, J. R. ja McNeill, W. H. Verkottunut ihmiskun-ta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Suom. Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino, 2006.

Schwartz, M. ”Conservationists should not move Torreya taxifolia.” Wild Earth Fall/Winter 2004–2005, 74–79.

Settele, J., ym.: ”Terrestrial and inland water systems.” Teok-sessa Climate Change 2014: Impacts, Adaptation, and Vulnerability. Part A: Global and Sectoral Aspects. Field, C. B. ym. (toim.). Cambridge: Cambridge University Press, 2014, 271–359.

Simberloff, D. ja von Holle, B. ”Positive Interactions of Non-indigenous Species: Invasional Meltdown?” Biological Invasions 1 (1999): 21–32.

Simberloff, D. ”Confronting introduced species: a form of xenophobia? ” Biological Invasions 5 (2003): 179–192.

Thomas, C. ”Britain should welcome climate refugee spe-cies.” The New Scientist, 2 November, 2012.

Thomas, C. D. ”Translocation of species, climate change, and the end of trying to recreate past ecological communi-ties.” Trends in Ecology and Evolution 26 (May 2011): 216–221.

Urban, M. C. ”Accelerating extinction risk from climate change.” Science 348 (1 May, 2015): 571–573.

Vaara, E. ”Lajien avustetun leviämisen käsite ja sen soveltu-minen voimassa olevaan luonnonsuojelulainsäädän-töön.” Ympäristöjuridiikka 3–4/2014, 117–157.

Van der Veken, S. ym. ”Garden plants get a head start on climate change.” Frontiers in Ecology and the Environ-ment. 6(2008): 212–216, doi:10.1890/070063

Wilson, E. O. Luonnon monimuotoisuus. Suom. Kimmo Pie-tikäinen. Helsinki: Arthouse, 1995

Vuorisalo, T. ”Ammattibiologit luvattomilla poluilla.” Esitel-mä Oikeus ympäristössä -seminaarissa. Turun yliopis-to 11.12.2015.

Markku Oksanen toimii filosofian opettajana Itä-Suomen yliopistossa. Elina Vaara ja Kai Kokko ovat ympäristöoikeustieteilijöitä Helsingin yliopistossa. Maria Hällfors, Leif Schulman, Marko Hyvärinen ja Susanna Lehvävirta ovat Luonnontieteellisessä keskusmuseossa työskenteleviä biologeja.

TUTKIJOIDEN YÖ – SUOMI MUKANA EUROOPAN LAAJUISESSA TIEDETAPAHTUMASSA

Tutkijoiden yö järjestetään perjantaina 30.9.2016 samaan aikaan noin 300 Euroopan kaupungissa. Tänä vuonna tapahtumaan voi osallistua Suomessa kolmellatoista eri paikkakunnalla. Vuodesta 2005 saakka järjestetty tapahtuma tekee tiedettä ja tut-kimusta tutuksi suurelle yleisölle. Tapahtuman teemana on Muutos. Tiede ja tut-kimus tarjoavat erinomaisia välineitä muutoksen tarkasteluun. Jo tapahtuneiden muutosten lisäksi tiede katsoo tulevaisuuteen ja kysyy, minkälaisia muutoksia voidaan ennustaa? Yhden illan ja yön aikana lapset, aikuiset, nuoret ja vanhukset pääsevät tutustumaan tieteeseen esi-merkiksi työpajojen, tutkijatapaamisten, tiedeluen-tojen ja laboratoriovierailujen kautta! Tutkijoiden yön ohjelmaa järjestetään syyskuus-sa Helsingissä, Joensuussa, Jyväskylässä, Kajaanis-sa, Kuopiossa, Lahdessa, Oulussa, Rovaniemellä, Savonlinnassa, Sodankylässä, Tampereella, Turus-sa ja Vantaalla. Ohjelmasta vastaa 12 suomalaista yliopistoa sekä Tiedekeskus Heureka, Tieteellisten seurain valtuuskunta, Teknologian tutkimuskes-kus VTT ja European Forest Institute. Tapahtuman järjestämiseen on saatu kaksivuotinen rahoitus Euroopan unionin Horisontti 2020 -ohjelmalta, jolla rahoitetaan eurooppalaisia tutkimus- ja inno-vointihankkeita. Tutkijoiden yötä voi seurata myös verkkosivuilla ja sosiaalisessa mediassa. Löydät tapahtuman sekä Facebookista että Twitteristä kirjoittamalla haku-kenttään ”Tutkijoiden yö”. Voit myös keskustella tapahtumasta somessa käyttämällä hashtagia #tut-kijoidenyö2016.

Lisätietoja:Tapahtuman koordinointi: Janne Pakarinen, Jyväs-kylän yliopisto, [email protected] puh. 040 8054900.

Viestintä: Mandi Vermilä, Tieteellisten seurain val-tuuskunta, [email protected], puh. 09 228 69 221.

http://10.1371/journal.pone

http://10.1371/journal.pone




Utopia-ajattelulla on monta uomaa, mutta vain yksi kirjallinen alkulähde: Thomas Moren Utopia vuodelta 1516. Moren latinaksi kirjoittama teos on nyt puoli vuosituhatta vanha, mutta se on samalla tavalla ajaton teos kuin Moren teokselle vaikuttei-ta antanut Platonin Valtio. More ei varmasti voinut kuvitellakaan, minkälainen vaikutus hänen pienel-lä teoksellaan tulisi olemaan länsimaisen ajattelun historiassa. Hänelle itselleen Utopia on luultavas-ti ollut lähinnä ajatuskoe, filosofinen kuvaus ihan-neyhteiskunnasta, jonka hän asettaa olemassa ole-van eurooppalaisen, monin tavoin puutteellisen yhteiskunnan rinnalle.

Thomas More on itse tietoisesti pyrkinyt vai-keuttamaan selkeää tulkintaa kirjansa tarkoi-tusperistä. Tämä käy ilmi jo kirjan nimestä: ”Utopia” on kreikkaa ja tarkoittaa ”ei-paikkaa” (u-topos). Tällä More viittasi kuvaamansa maa-ilman kuvitteellisuuteen: Utopia on ei-missään. Toisaalta Utopia on hyvin lähellä eutopiaa eli ”hyvää paikkaa”. Jos kantasanaan lisää etuliitteen ”dys”, kuvattu maailma muuttuukin painajaisek-si, dystopiaksi eli ”huonoksi paikaksi”.

Utopia-ajattelun voi määritellä niin laajasti, että siihen mahtuu Moren Utopiaa edeltävä kir-jallisuus, ennen kaikkea Platonin Valtio-teok-seen sisältyvä kuvaus ihanteellisesta ”kauniista kaupungista”, Kallipoliksesta. Mukaan voidaan ottaa myös myytit kulta-ajasta, kansanomaiset visiot yltäkylläisyyden maailmasta ja uskon-nolliset kuvaukset Taivaan valtakunnasta, para-tiisista tai tuhatvuotisesta valtakunnasta. Itse näen utopismin ahtaammin maallisena sosiaa-lisena unelmointina, jossa on oltava sekä ole-massa olevan yhteiskunnan suoraa tai epäsuo-raa kritiikkiä että kuvausta ihanneyhteiskunnan rakenteista, instituutioista ja ihmisistä. Näiden

kriteerien perusteella utopismista voi jättää pois kaiken Morea ja renessanssin humanismia edel-tävän kirjallisuuden ja uskonnollis-mytologisen ku vauk sen paremmasta maailmasta joko maan päällä tai taivaassa (utopia-ajattelun historiasta, ks. Manuel & Manuel 1979 ja Kumar 1987).

Thomas Moren elämä ja kuolemaEnglantilainen Thomas More (1478–1535) oli lakimies, renessanssihumanisti ja valtiomies, jonka menestyksekkään uran kruunasi hänen valintansa lordikansleriksi eli eräänlaiseksi oikeuslaitoksen johtajan, ylähuoneen puheen-johtajan ja kuninkaan käskynhaltijan ristey-mäksi. More oli myös syvästi uskonnollinen ja vankkumaton katolisen kirkon puolustaja aika-na, jolloin Martti Lutherin aloittama uskonpuh-distus järisytti Eurooppaa paitsi uskonnollisesti myös poliittisesti ja jolloin Manner-Euroopas-sa käytiin ruhtinaiden välisiä valtataisteluita ja oltiin varuillaan itäisellä Välimerellä laajentuvan ottomaanien valtakunnan suhteen.

More oli latinan ja kreikan kielet hallinnut, taitava retoorikko, ja sen lisäksi terävä ajattelija ja monikerroksinen persoona. Hän syntyi Lon-toossa vakavaraiseen ja arvovaltaiseen sukuun lakimies John Moren ja hänen ensimmäisen vai-monsa toisena lapsena. Nuorta Thomasia pidet-tiin jo lapsena poikkeuksellisen älykkäänä; erään aikalaiskuvauksen mukaan hänen älynsä oli kou-lulaisena ”enemmän kuin inhimillistä” (Ackroyd 1999, 19). Hänen koulutuksensa oli tyypillinen lakimies- ja hallintouraan valmistautuville kun-nianhimoisille pojille. Retoriikalla oli suuri mer-kitys Moren lakimieskoulutuksessa niin kuin renessanssiajan Euroopassa yleensäkin. Julkisissa toimissaan More toimikin ennen kaikkea oraatto-rina, jonka kirjallinen tuotanto koostuu polemii-

Thomas More ja 500 vuotta utopia-ajattelua

Petteri Pietikäinen


kasta, vastaväitteistä ja dialogeista. Morea pidettiin samalla myös huumorin-

tajuisena. Moren sardoninen huumori näkyi muun muassa vuonna 1525 julkaistussa The Twelve Mery Jests of Wyddow Edith -teokses-sa ja seuraavana vuonna julkaistussa, ilmeisesti pitkälti Moren itsensä kirjoittamassa mutta lan-konsa John Rastellin nimeen laitetussa tarinako-koelmassa A Hundred Merry Tales. Aikakau-den tavan mukaan Morella oli myös kotinarri, nimeltään Henry Patenson.

1500-luvun alun juridiikka oli vielä tiukasti sidoksissa uskontoon, mistä syystä lakia pidet-tiin uskonnon tavoin pysyvänä ja enemmän tai vähemmän täydellisenä. Tästäkin syystä hurskas katolilainen More suhtautui vihamielisesti ”laki-kirjoja” väheksyvään Martti Lutheriin. Hänen vakavin syytöksensä Lutheria ja muita protes-tantteja kohtaan oli se, että he kylvävät epäjärjes-tystä (anarchos). More vertasi Lutheria huoriin, jotka, kun heitä syytettiin jostakin rikkeestä, vastasivat hävyttömästi (impudenter). Morelle kerettiläisyys merkitsi epäjärjestystä par excel-lence, ja Luther oli hänelle kaaoksen symboli.

Eurooppalaisista humanisteista Morelle läheisin oli alankomaalainen Erasmus Rotter-damilainen. Erasmus ja More käänsivät yhdessä kreikkalaisen satiirikon Lukianoksen dialogeja latinaksi vuonna 1506, tosin niin että Erasmus vastasi suurimmasta osasta käännöksiä. Tuon aikakauden humanistit olivat sitoutuneet vita activaan, aktiiviseen elämään julkisessa sfääris-sä, mikä ajoi heitä ”julkishallinnon” tehtäviin. Humanistitoveriensa tavoin More tunsi samalla vetoa vita contemplativaan, mietteliääseen elä-mään syrjässä julkisen elämän kuohuista. Val-tansa huipullakin Moren tiedetään pitäneen hie-nojen virka-asujensa alla karkeaa jouhipaitaa, ja hänen tiedetään myös toisinaan kurittaneen itseään ruoskalla.

More eli läntisen kristikunnan kulttuurissa, jossa ihmiset toimivat monimutkaisessa velvol-lisuuksien ja sitoumuksien verkostossa. Valtio ja keskushallinto olivat samalla varsin kehitty-mättömiä. Tapa ja perinne olivat Morelle kaik-ki kaikessa; tässä mielessä hän edusti vielä kes-kiajan maailmankuvaa. Moren oma kotitalous

oli eräänlainen kodin, oppilaitoksen ja luostarin sekoitus, jossa vallitsi velvollisuuksien täyttämä päiväjärjestys. More oli kahden maailman kan-salainen, hengellisen ja maallisen. Vaikka hän saavutti menestystä nimenomaan maallikko-na, hän säilytti tietyn etäisyyden maalliseen val-taan, maineeseen ja sosiaalisiin hierarkioihin. 1500-luvun eurooppalaisessa uskonnollisessa sivilisaatiossa hyvä kristitty ja alamainen kui-tenkin hyväksyi valtahierarkiat ja niihin liittyvät velvollisuudet.

More toimi kahdeksan vuoden ajan Lontoon alisheriffinä, ja sinä aikana hän oppi tuntemaan kaikki mahdolliset rikokset ja rikkomukset, kuten varkaudet, ryöstöt, murhapoltot, raiskaukset ja irtolaisuuden. Muutama vuosi Utopia-kirjansa ilmestymisen jälkeen hänestä tuli Tudor-suvun oikukkaan kuninkaan Henrik VIII:n neuvon-antaja. Vuonna 1529 lordikansleri, kardinaali Wolsey pidätettiin virastaan petoksesta syytetty-nä. Hänen seuraajakseen katolisen kirkon valtaa murentava kuningas valitsi Moren, mikä merkit-si maallikon nimittämistä virkaan ensimmäistä kertaan melkein sataan vuoteen. Lordikansleri-na More olisi ollut halukas uudistamaan katolista kirkkoa, mutta sen sijaan hän joutuikin puolus-tamaan sitä protestantismin kasvavaa vaikutus-valtaa vastaan. Moren kansleriaikana ketään ei ilmeisesti poltettu elävältä Moren omasta käskys-tä; hän kyllä telkesi ”kerettiläisiä” muun muas-sa oman kotitalonsa tyrmään ja ainakin kahteen eri otteeseen hän käski lyödä vankeja (Ackroyd 1998, 291). Protestantteja poltettiin muun muas-sa Canterburyn kardinaalin tuomion perusteella ja More ei välttämättä ollut erityisen pahoillaan kuolemanrangaistuksen käytöstä. Yhdessä Lon-toon piispan kanssa hän loi Lontooseen epävi-rallisen mutta ilmeisen tehokkaan kerettiläisten vakoojien ja ilmiantajien verkoston, ja hän ilmei-sesti nautti tästä poliisitoimesta ja siihen liittyvis-tä kuulusteluista. Kanslerivuosinaan Moresta tuli asenteiltaan tiukempi ja toimenpiteiltään anka-rampi vallankäyttäjä sekä samalla suvaitsematto-mampi oikean kristinuskon puolustaja Augusti-nuksen hengessä.

Vuodet lordikanslerina päättyivät Moren ja hänen edustamansa kirkon täydelliseen tappi-


oon 1530-luvun alussa: Englannin katolinen kirkko oli menettänyt itsenäisyytensä ja paavin auktoriteetti oli pahasti laskenut, samoin Moren oma valta. Hän ymmärsi olevansa häviämässä kamppailun katolisen uskon ja kirkon puolesta. Hän luopui kanslerin tehtävästä vuonna 1532, vuosi sen jälkeen kun Henrik VIII oli sanou-tunut irti paavin määräysvallasta ja julistanut itsensä Englannin kirkon pääksi. Kuten hänen kotinarrinsa Henry Patenson asian ilmaisi, ”Chancellor More is Chancellor no more” (Ack-royd 1998, 321).

More jatkoi eronsa jälkeen vihaista polemiik-kiaan protestantteja vastaan, tuloksetta. Hän sai aikaisemman suosijansa Henrikin vihat nis-koilleen ensin kieltäytymällä tukemasta Henri-kin avioeroa hurskaasta katolilaisesta puolisos-taan Katariina Aragonialaisesta (Henrik halusi virallistaa suhteensa Anna Boleyniin) ja lopulli-sesti sen jälkeen, kun hän kieltäytyi vannomas-ta Oath of Supremacy -valaa, jolla vahvistettiin kuninkaan eli Henrikin asema kirkon päämie-henä. Kieltäytyminen sinetöi Moren kohtalon. Hänet vangittiin ja teljettiin Toweriin, ja tässä vaiheessa More tiesi odottaa kuolemantuomiota. Ainoa asia, joka häntä pelotti, oli maanpetturei-ta mahdollisesti odottava julma kidutus ennen kuolemaa. Hänen viimeinen kirjoituksensa kos-ki ”Kristuksen surua”, De Tristitia Christi, jossa puhutaan Jeesuksen vangitsemisesta sen jälkeen, kun Juudas oli pettänyt hänet. Heinäkuun alus-sa 1535 More tuomittiin valtionpetoksesta kuo-lemaan. Hänet mestattiin Towerissa 6.7.1535, ja hänen katkaistu päänsä iskettiin pylvään pää-hän ja laitettiin London Bridgelle ohikulkijoiden äimisteltäväksi. Neljä sataa vuotta myöhemmin, vuonna 1935, paavi Pius XI julisti marttyyrikuo-leman kokeneen Moren pyhimykseksi.

Moren myöhäisissä kirjoituksissa ja kirjeis-sä näkyy, miten utopiakirjallisuuden perinteen aloittanut humanisti-valtiomies alkoi nähdä ympärillään merkkejä maailman lopusta ja Saa-tanan voimien etenemisestä. Tavassa, jolla Uto-pian ”perustaja” näki maailman ympärillään alkavan muistuttaa painajaismaista dystopiaa, on julmaa ironiaa.

”Koko saari on kuin yhtä perhettä”Utopia-teoksen syntyhistorian kannalta kes-keinen tapahtuma nuorelle Morelle oli tutus-tuminen Euroopan kristilliseen humanismiin ja ennen kaikkea Erasmus Rotterdamilaiseen. Erasmus kirjoitti ehkäpä 1500-luvun tunne-tuimman maallisen teoksen, Hulluuden ylis-tyksen, vuonna 1509 ollessaan Moren ja hänen perheensä vieraana Lontoossa. Jo Erasmuksen teoksen latinankielinen nimi Moriae encomium on pilailua Moren nimellä: Morus tarkoittaa hullua tai hölmöä eli teos on helposti käännet-tävissä myös ”Moren ylistykseksi”. Hulluuden ylistystä voi pitää Utopian rinnakkaisteoksena, esittäähän Erasmus kirjassaan ironisessa valossa hulluuden tai narriuden hallitsevan koko ihmis-kuntaa. Erasmuksen kirja on satiiri paitsi ihmi-sen ja maallisen vallan hölmöydestä myös kristi-kunnan kehnosta tilasta.

Humanisteina niin Erasmus kuin More näki-vät politiikan ja yhteiskunnan ihmisten aikaan-saannoksina eivätkä minkään metafyysisen universaalin periaatteen ilmentyminä (Yoran 2002, 2–4). Näin ollen he olivat valmiita kritisoi-maan politiikkaa, valtaa, oikeuslaitosta ja mui-ta inhimillisen toiminnan tuloksia pettämättä kuitenkaan kristillistä vakaumustaan. Samal-la he taistelivat Lutherin ja muiden protestant-tien ”harhaoppeja” vastaan, Erasmus pelkästään kynänsä voimin mutta More myöhemmällä iäl-lään myös poliittisena ja uskonnollisena vallan-käyttäjänä ja protestanttien jahtaajana. More ei ollut Erasmuksen tavoin ”ammattioppinut” vaan ennen kaikkea lakimies ja korkea viranomai-nen; hän kuitenkin arvosti suuresti humanisteja, kuten Pico della Mirandolaa ja Erasmusta.

More sai vaikutteita Platonin Valtiosta ja luul-tavasti myös kirkkoisä Augustinuksen suurteok-sesta Jumalan valtio (De Civitate Dei, 413–426), josta hän myös luennoi uransa alkuvaiheessa. Toisena kirjaan vaikuttavana tekijänä olivat löy-töretket ja ennen kaikkea Uuden maailman löy-täminen. Kolmantena ja ehkä yllättävänä vai-kutteiden antajana oli teatteri. Utopian tavoin teatteri kuvaa kuvitteellista maailmaa, jossa seu-rataan vaihtoehtoisia käsikirjoituksia ja kon-ventioita (Davis 2010, 34). Moren langolla John


Rastellilla oli oma teatterilava tiluksillaan, ja Erasmuksen mukaan More sekä esiintyi näytel-missä että kirjoitti niitä itse yksityiselle yleisöl-le. Rastellin tyttären nainut John Heywood oli yksi ensimmäisiä näytelmäkirjailijoita Englan-nissa. Teatteri oli Morelle tärkeä myös vertaus-kuvana, vaihtoehtoisena tapana katsoa maail-maa. Elämäkerrassaan kuningas Richard III:sta (joka antoi vaikutteita Shakespearelle) More vertasi kuninkaiden temmellystä hirttolavalle esitettyihin ”näytelmiin”, poliittiseen teatteriin, joka tuhoaa näyttelijänsä. Kuten Moren elämä-kerran kirjoittaja Peter Ackroyd on todennut, Moressa kuten hänen aikalaisissaan yleensäkin oli myös teatterimiestä ja roolin esittäjää, jolle maailma oli näyttämö. Näyttämöllisyys näkyy myös Utopia-teoksessa. Sen ensimmäisessä kir-jassa näyttämöä hallitsee itsekäs ylpeys yhteistä hyvää vastaan, toisessa kirjassa eli itse Utopi-an kuvauk sessa vallassa on sen sijaan yhteinen hyvä, joka on nujertanut ylpeyden.

Utopiaa voi myös pitää eräänlaisena kollek-tiiviteoksena, jonka syntyhistoriaan vaikuttivat useat eurooppalaiset humanistioppineet (Davis 2010, 29; itse termi ”humanismi” luotiin vas-ta 1800-luvun alussa). Keskeinen merkitys oli ”Erasmuksen verkostolla”, johon kuuluivat Uto-pian alussa esiintyvä Antverpenin kaupunginkir-juri Pieter Gilles, ranskalainen Guillaume Budé ja alankomaalainen Jeroen (tai Hierononymus) van Busleyden. More oli kuitenkin Utopiassaan lähempänä joitakin oman aikansa poliittisia ajattelijoita kuin Erasmuksen edustamaa epäpoliittista humanismin perinnettä: Utopiaa voi pitää rinnakkaisteoksena paitsi Tyhmyyden ylistykselle myös Machiavellin Ruhtinaalle (kir-joitettu 1513, julkaistu 1532), modernin valtio-opin perustavalle teokselle (Sacks 2009).

Utopia jakaantuu siis kahteen kirjaan, joista ensimmäinen on dialogin muotoinen (Utopias-ta ja renessanssin utopiakirjallisuuden dialogi-suudesta, ks. Houston 2014). Siinä on More itse yhtenä keskustelijana, mutta pääosassa on por-tugalilainen merenkävijä Raphael Hythlodaeus. ”Raphael” viittaa parantamiseen ja matkusta-vaisten suojelemiseen erikoistuneeseen arkki-enkeli Rafaeliin, ja ”Hythlodaeus” on vapaasti

suomennettuna ”Tyhjänpuhuja”. Utopian ensim-mäisessä kirjassa Hythlodaeus kertoo Morelle ja Pieter Gillesille matkoistaan ympäri maailman. Hythlodaeus on ollut löytöretkeilijä Amerigo Vespuccin matkoilla Uudessa maailmassa, mut-ta hän on käynyt myös Moren kotimaassa Eng-lannissa, jonka moniin epäkohtiin, kuten rikolli-suuteen, hän oli kiinnittänyt huomiota.

Utopian ensimmäinen kirja on ennen kaikkea Hythlodaeuksen suulla esitetty kritiikki vallitse-via oloja kohtaan niin Englannissa kuin muualla Euroopassa. Esimerkiksi varkaiden suuren mää-rän Englannissa hän selittää työttömyyden aihe-uttamalla hädällä. Työttömyys on puolestaan seurausta villateollisuuden kasvun aiheuttamas-ta maanomistusolojen muuttumisesta, kun yhä suurempi osa talonpoikien yleisessä käytössä olleesta peltoviljelymaasta joutui lampaita kas-vattavien suurmaanomistajien haltuun. Kun yhteismaita aidattiin maaomistajien käyttöön, talonpoikien oli perheineen lähdettävä etsimään toimeentuloaan muualta. Jollei työtä löytynyt oli ihmisten ryhdyttävä joko varkaiksi tai kerjäläi-siksi, ja näin moni heistä päätyi joko vankilaan tai hirsipuuhun. ”Kysyn nyt”, puuskahtaa Hyth-lodaeus, ”mitä muuta tämä on kuin että ensin teette varkaita ja sitten rankaisette heitä?” (More 1984, 43).

Hythlodaeus ei epäröi arvostella myöskään hallitsijoita, poliittista vallankäyttöä ja oikeus-laitosta. Hänen terävä kritiikkinsä Moren kal-taisten humanistien ja muiden oppineiden hyödyttömyydestä ruhtinaiden ja kuninkaiden neuvonantajina on erityisen viiltävää Moren myöhempien vaiheiden valossa: vain pari vuot-ta Utopian ilmestymisen jälkeen Moresta itses-tään tuli Henrik VIII:n neuvonantaja ja lopulta siis lordikansleri. Hythlodaeus kuvaa useimmat ruhtinaat vallanhimoisina ja sotaisina tappe-lupukareina, joihin oppineiden neuvonantaji-en viisaat sanat eivät tehoa. Päinvastoin: vallan läheisyys turmelee myös neuvonantajat. Hänen mielestään on hallitsijan itsekkäiden etujen mukaista pitää kansa köyhyydessä, puutteessa ja oikeudettomina, koska ”köyhyys ja puute turruttaa ja alistaa mielet, painaa ne maahan ja nujertaa rohkeuden ja kapinahengen” (More


1984, 60). Kirjan loppupuolella Hythlodaeus sanoo suorat sanat yksityisomistusta, harvain-valtaa ja rahanahneutta vastaan. Tämä kritiikki toimii johdantona itse Utopian kuvaamiseen.

Utopian toinen kirja kertoo Hythlodaeuksen matkasta kaukaiselle saarelle nimeltä Utopia. Hythlodaeus ei kerro tarkemmin, missä saari sijaitsee, mutta olettavasti se on jossakin Uuden maailman eli Amerikan mantereen merialueil-la. Siinä, missä ensimmäinen kirja on kritiikki vallitsevia oloja kohtaan, toinen on kuvaus ihan-nevaltiosta, jossa Englannin kaltaisen, mones-sa suhteessa puutteellisen valtion ongelmat on lopullisesti ratkaistu. Utopia-saaren ulot-tuvuudet ovat samoja kuin Englannilla ja sen kaupunkien lukumäärä on sama kuin Englan-nin kreivikuntien sekä Lontoon yhteenlaskettu lukumäärä.

Hythlodaeuksen kuvauksessa Utopian tasa-valta näyttäytyy ”hyvinvointivaltiona”, jossa jokaisesta pidetään huolta ja jossa ihmisen kaik-ki aineelliset ja henkiset perustarpeet on tyydy-tetty. Kukaan ei kärsi puutetta eikä kukaan nään-ny työnsä ääreen, sillä työtä tehdään ainoastaan kuusi tuntia vuorokaudessa. Muun ajan utopia-laiset viettävät perheensä ja ystäviensä paris-sa ja ennen kaikkea ”vapaassa hengenviljelys-sä”: useimmat opiskelevat ja osallistuvat aamun varhaisina tunteina julkisiin luentotilaisuuksiin. Kaikki lapset käyvät koulua, mutta vain pie-ni osa väestöstä valitaan opilliselle uralle; suu-ri enemmistö tekee ruumiillista työtä ja käyttää vapaa-aikaansa opiskeluun. Ihmiset ovat lujara-kenteisia ja arvostavat terveyttä, mutta samal-la he tuntevat väsymätöntä kiinnostusta henki-siin harrastuksiin. Ulkoisten ja sisäisten uhkien vähäisyys ja kansalaisten luottamus toisiinsa ovat tehneet heistä välittömiä ja ystävällisiä, jat-kuva henkisten nautintojen tyydyttäminen älyk-käitä. Esimerkiksi kreikkalaisen kirjallisuuden – jota More itse suuresti arvosti – he omaksuivat nopeasti. Hythlodaeus jopa arvelee utopialaisten polveutuvan kreikkalaisista (More 1984, 120).

Utopialla on kolme keskeistä ominaisuutta, joista ensimmäinen on yhdenmukaisuus. Saa-ressa on 50 kaupunkia, ”kaikki suuria ja komei-ta”. Niiden asemakaava on sama ja ne muistut-

tavat muutenkin toisiaan, sillä kaikki talot ovat kolmikerroksisia ja rakennettu samoista ainek-sista. Kieli, tavat ja lait ovat samat kaikissa kau-pungeissa. Kuten Hythlodaeus toteaa, ”jos tun-tee kaupungeista yhden, tuntee ne kaikki, niin täydelleen samanlaisia ne ovat maastosta aiheu-tuvia eroja lukuun ottamatta” (More 1984, 77). Vaatetus on niin ikään yhtäläinen, ainoat erot pukeutumisessa ovat naisten ja miesten välillä sekä naimattomien ja naimisissa olevien välillä. Kaikki kaupunkilaiset asuvat vuorollaan kaksi vuotta maaseudulla, jossa he osallistuvat oman maatalonsa töihin. Utopia on agraariyhteiskunta sikäli, että väestö saa elantonsa pääasiassa maa-taloudesta ja on siihen harjaantunut. Jokainen on velvoitettu tekemään työtä uutterasti.

Toinen Utopian keskeinen ominaisuus tuli olemaan koko länsimaisen utopia-ajattelun perusperiaate: ihanneyhteiskunta on paikallaan pysyvä, staattinen. Tämä johtuu siitä, että kos-ka ihannetila on jo saavutettu, muutoksiin ei ole enää tarvetta: “He ovat noudattaneet elämässään niitä periaatteita, jotka ovat heidän valtiossaan onnekkaana ja – sikäli kuin ihmismieli pystyy ennustamaan – ikuisesti kestävänä perustana” (More 1984, 167). Muutokset ovat turhia ihan-neyhteiskunnassa.

Kolmanneksi, Utopiassa vallitsee kommunis-tinen suunnitelmatalous ja kaiken turhuuden välttely. Yksityisomaisuutta ei ole eikä näin ollen myöskään kilpailua. Tasa-arvoisuuden merkki-nä on luokkaerojen puuttuminen: Utopiassa ei ole joutilasta ylhäisöä tai toimetonta ”pappien laumaa”, ei myöskään palveluskuntaa eikä ker-jäläisiä. Kun ihmisten ei tarvitse kuluttaa aikaa ja voimavarojaan rahan ja muun mammonan keräämiseen, he voivat keskittyä itsensä kehittä-miseen ja sosiaalisesti hyödyllisiin toimintoihin.

Yhteiskuntamoraalin keskeisiä hyveitä ovat mielenrauha, tyyneys ja monistinen harmonia niin yksilön elämässä kuin koko valtion tasol-la. Sen sijaan mieliä liikuttavat passiot, moni-arvoinen elämän kirjo ja myös yksilön vapaus loistavat Utopian kontrolliyhteiskunnassa pois-saolollaan. Esimerkiksi liikkuminen kaupungis-ta toiseen vaatii kaupunginvanhimman luvan. Jos joku poistuu toistuvasti omalta alueeltaan


ilman lupaa, häntä rangaistaan orjuudella. Tiu-kan sosiaalisen kontrollin, yhdenmukaisuuden vaatimuksen ja kriittisen kansalaisuuden näky-mättömyyden vastapainona on ”kaikenpuolinen yltäkylläisyys” ja yhteisöllisyys: ”Koko saari on kuin yhtä perhettä” (More 1984, 96–97). Kos-ka yhteiskunta on (lähes) täydellisen organisoi-tunut, ei Utopiassa tarvita kuin minimimäärä lakeja, eivätkä ihmiset siedä alkuunkaan asian-ajajia – mielenkiintoinen asenne Moren oman lakimiestaustan valossa.

Utopia on näennäisesti demokratia, mut-ta itse asiassa kaikki tärkeät viranhaltijat vali-taan kunkin kaupungin itseään täydentävästä 300 oppineen ryhmästä. Kuten Hanan Yoran on todennut, Moren demokraattinen retoriik-ka hakee tasapainoa perinnöllisen monarkian ja kansanvallan välille ja ilmaisee samalla huma-nistien ”platonilaisen” ihanteen, jonka mukaan oppineistolla on tärkeä yhteiskunnallinen rooli (Yoran 2002, 9).

Utopian naisilla on periaatteessa samat kan-salaisoikeudet kuin miehilläkin, mutta samal-la perhejärjestelmä on selkeän patriarkaalinen: aviomiehet rankaisevat vaimojaan ja vanhem-mat lapsiaan, ja pyhäpäivinä ennen temppe-liin lähtöä vaimot polvistuvat miestensä jalko-jen juureen ja pyytävät hairahduksiaan anteeksi (More 1984, 159). Utopiassa on myös (ilmeises-ti) vähäisessä määrin rikollisuutta ja lisäksi orjia, joista osa on juuri rikoksesta tuomittuja kansa-laisia. Myös avionrikkojia, niin aviomiehiä kuin vaimoja, rangaistaan joko orjuudella tai kuo-lemalla, mikäli aviopuoliso lankeaa uudelleen samaan rikkomukseen. Kaksi suurinta orjaryh-mää ovat kuitenkin vierasmaalaiset kuolemaan-tuomitut rikolliset ja vapaaehtoiseen orjuuteen tarjoutuneet köyhät vierasmaalaiset työläiset.

Utopian asukkaat eivät ole kristittyjä, mutta he ovat uskonnollisia. Uskonto on se elämänalue, jossa muuten niin yhdenmukaisessa valtiossa toteutuu moninaisuus: saarella on paljon erilai-sia uskontoja ja jotkut palvovat jumalana aurin-koa, toiset kuuta ja kolmannet jotakuta erityisen ansioitunutta muinaisajan miestä. Enemmistö kuitenkin uskoo yhteen korkeimpaan voimaan, jota he kutsuvat Isäksi tai Mithraksi. He usko-

vat myös sielun kuolemattomuuteen. Papiston lukumäärä on hyvin pieni, mutta he ovat hyvin arvostettuja. Kun kristityt vierailijat ovat kerto-neet kristinuskosta ja Jeesuksesta, ovat monet utopialaiset olleet niin vastaanottavaisia uudelle uskonnolle, että he ovat kääntyneet kristillisyy-teen. Utopia on kuitenkin yhteiskuntajärjestel-mänä ihmisen maallinen luomus eikä uskonnol-la ole poliittista asemaa. More kuvaa uskontoa ennen kaikkea hyödyllisenä yhteiskunnallisena instituutiona. Utopian uskonnollinen suvaitse-vaisuus näyttäytyy kiinnostavassa valossa, kun tiedämme mitä tapahtui vuonna 1517, vain vuo-si Utopian ilmestymisen jälkeen: Martti Luther naulasi kuuluisat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mikä aloitti uskonpuhdistuksen ja joh-ti muun muassa Englannissa katolisen kirkon mahdin murenemiseen ja koko Euroopassa kris-tinuskon hajaantumiseen.

Utopian viimeiset sivut muistuttavat skot-lantilaisen filosofin David Humen postuumisti julkaistun uskontokriittisen teoksen Dialogues concerning natural religion (1779) loppua: kum-massakin teoksessa päähenkilö kieltää kirjassa seikkaperäisesti esitettyjen radikaalien ajatus-ten arvon ja toteaa lukijalle olevansa eri mieltä kuin dialogin radikaali osapuoli. Utopian lopus-sa ”skeptinen hölmö” More sitoutuu vallanpi-täjiin ja vallitsevaan järjestelmään, vaikka hän samalla ”soisi” näkevänsä Utopian monien asi-oiden toteutuvan myös ”meikäläisissä valtioissa”. Kirjan lopetuksen voi nähdä Moren ironisena huomautuksena viisauden ja typeryyden erois-ta: näitä eroja eivät vallanpitäjät huomaa tai sit-ten he eivät välitä niiden eroista. Filosofisessa ajattelukokeessa maailma voisi olla kuin Utopia, mutta tosiasiassa hänen ystävänsä Erasmus oli oikeassa: maailmaa hallitsee tyhmyys (stultitia).

Utopian julkaisuhistoria on monimutkainen: ensimmäiset viisi latinankielistä painosta (1516–19) poikkesivat toisistaan, ja kolme ensimmäistä käännöstä (saksaksi 1524, italiaksi 1548 ja rans-kaksi 1550) eivät sisältäneet lainkaan ensim-mäistä kirjaa, joka on kriittinen kuvaus nykyisen yhteiskunnan puutteista (Davis 2010, 30). Eng-lanniksi teos ilmestyi vasta vuonna 1551.


Utopian ulottuvuudetUtopian ensimmäisen latinankielisen painoksen (1516) otsikossa todetaan kirjan olevan ”todella arvokas [aureus eli ”kultainen”] pieni kirja, yhtä viihdyttävä kuin hyödyllinenkin”. Näin More ja hänen humanistiystävänsä, kuten Erasmus, ovat sen varmasti ymmärtäneetkin. Kirjan tarkoi-tuksena on Horatiuksen Satiirien tavoin kertoa totuus hymy suupielissä, saada lukija hörähtä-mään ja samalla antaa tälle ajattelemisen aihetta, ennen kaikkea oman yhteiskuntansa epäkohdis-ta. Kirjan historiallista merkitystä utopia-ajat-telulle on vaikea yliarvioida – teos on kään-teentekevä mahdollisen maailman kuvauksena, yhteiskuntakritiikkinä ja tiettyjen perustavien hyveiden kuvaajana ja puolustajana. Erityisen keskeisiä hyveitä Utopiassa ovat tasa-arvoi-suus (patriarkaatin ja orjajärjestelmän rajoissa), yhteisomistus sekä stoalaisiin ihanteisiin viittaa-va tyynen autuuden ja vähien tarpeiden tuoma mielenrauha. Nämä hyveet ovat eri painotuksin olleet esillä länsimaisessa utopia-ajattelussa nyt jo puolen vuosituhannen ajan. Tässä mieles-sä Utopia on samalla tavalla ajaton kuin Moren ihaileman Platonin Valtio.

Utopia on niin monivivahteinen ja moniin erilaisiin tulkintoihin taipuva teos, ettei siitä ole helppoa puristaa yhtä varmaa totuutta. Joille-kin teos on humanistien keskinäistä pilaa, toi-sille vakavasti otettava yhteiskuntamalli. Joille-kin marxilaisille ja kommunisteille kirja on ollut arvokas kuvaus kommunistisesta valtiosta, joil-lekin katolilaisille puolestaan varhaisen munk-kiyhteisön tai kristillisen yhteisomistuksen ylis-tys. Itse näen joidenkin More-tutkijoiden tapaan Utopian keskeisenä viestinä ajatuksen siitä, mihin kristikunta voi yltää, kun kilpailuhenki-nen ja toisia alistava ylpeys on saatu lopullises-ti nujerrettua ja sen tilalle on tullut henkisiin ja hengellisiin nautintoihin perustuva tasa-arvoi-suutta lähentyvä yhteiskunta (Hexter 1952/1976; Hansot 1974; Sacks 2009; Davis 2010). Siinä missä Englanti ja muut nykyajan valtiot näyttä-vät perustuvan rikkaiden salaliittoon, joka mah-dollistaa pienelle ”oligarkialle” itsekkäiden omi-en etujen ajamisen valtion nimissä, on Utopiasta hävitetty raha, yksityisomistus ja kilpailu. Ne

ovat asioita, joissa Moren ymmärryksen mukaan ihmisen häikäilemätön ylpeys selvimmin näkyy. Toisen kirjan lopussa More kertoo tämän viestin yksiselitteisesti lukijalle antamalla Hythlodaeuk-sen todeta, kuinka ylpeys, tuo ”peto” ja ”kaiken pahan valtias ja aikaansaaja” on ollut estämäs-sä Utopian tasavallan lakien käyttöönoton koko maailmassa. Ylpeys on peto, koska

se ei mittaa omaa hyvinvointiaan oman onnellisuuten-sa vaan toisten onnettomuuksien mukaan. Se ei olisi edes suostunut ryhtymään jumalattareksi, ellei olisi ollut jäl-jellä onnettomia, joita se voisi komentaa ja ilkkua, joiden surkeu den rinnalla sen oma hyvinvointi paistaisi sitä kirk-kaampana […] Tällainen helvetin käärme luikertelee ihmis-ten rintaan, tarrautuu kiinni ja estää heitä astumasta parem-malle elämän tielle (More 1984, 166–167).

Ylpeyden peto on tärkein yksittäinen este Utopian yhteiskuntamallin toteutumiselle muu-alla maailmassa. Niin kauan kun ihmiset ovat tämän ylpeyden vallassa, köyhyyttä, kurjuutta ja sortoa ei saada kitkettyä maailmasta. Ylpeys ja nimenomaan kilpailuhenkinen ylpeys ilmenee Utopiassa ihmiskunnan pahimpana vitsaukse-na. Utopia on suuri sosiaalinen väline, jolla tal-tuttaa ylpeys (Hexter 1952/1976, 80).

Utopiassa hyvät sosiaaliset instituutiot eivät ole kansalaisten hyveellisyyden aikaansaannok-sia vaan ihmisten hyveiden aiheuttajia. Moren huomio on ensisijaisesti hyviä kansalaisia tuot-tavassa yhteiskuntajärjestelmässä ja vasta tois-sijaisesti hyvien kansalaisten hyveissä (Davis 1983, 38). Utopian voi nähdä ajatuskokeena, jol-la More puntaroi mahdollisuutta rakentaa vakaa, tasa-arvoisuutta ylläpitävä ja hyvin järjestynyt valtio. Tässä ihannevaltiossa kuilu hallitsijoiden ja hallittavien välillä on tehty niin kapeaksi kuin olemassa oleva valtajärjestelmä suinkin sallii.

Moren luoma utopia tarjosi tuleville vuosi-sadoille ihanneyhteiskunnan perusmallin. Eri-tyisesti erilaiset valtiokeskeiset kontrolliutopi-at seurasivat Utopiaa, sillä niissä yhteiskunta ja ihmisten elämä oli järjestetty ja säädelty hyvin-kin tarkasti (ks. esim. Andreaen, Campanellan ja Baconin utopioista teoksissa Manuel & Manuel 1979 ja Lahtinen 2002). Utopiasta lähtien on utopiakirjallisuutta kuvannut sen kahtalainen tavoite, toisaalta kritisoida olemassa olevaa maailmaa ja toisaalta kuvata radikaalisti parem-


paa maailmaa. Moren teoksen jälkeen on länsi-maissa kirjoitettu utopioita jokaisella vuosisa-dalla ja luultavasti jokaisella vuosikymmenellä. More itse tuskin osasi odottaa näin kuolematon-ta mainetta kirjoittaessaan tuon ”todella arvok-kaan pienen kirjan”.

KirjallisuusAckroyd, Peter (1998): The Life of Thomas More. Vintage

Books, London.Davis, J.C. (1983): Utopia and the Ideal Society. A Study of

English Utopian Writing, 1516–1700. Cambridge Uni-versity Press, Cambridge.

Davis, J.C. (2010): Thomas More’s Utopia: sources, legacy and interpretation. Teoksessa Gregory Clayes (toim.), The Cambridge Companion to Utopian Literature. Cam-bridge University Press, Cambridge, 28–50.

Hansot, Elisabeth (1974): Perfection and Progress. Two Modes of Utopian Thought. The MIT Press, Cambridge, MA.

Hexter, J.H. (1952/1976): More’s Utopia. The Biography of an Idea. Greenwood Press, Westport.

Houston, Chloë (2014): The Renaissance Utopia. Dialogue, Travel and the Ideal Society. Ashgate, Farnham.

Kumar, Krishan (1987): Utopia and Anti-Utopia in Modern Times. Oxford University Press, Oxford.

Lahtinen, Mikko (toim.) (2002): Matkoja Utopiaan. Vastapa-ino, Tampere.

Manuel, F. E. ja Manuel, F. P. (1979): Utopian Thought in the Western World. The Belknap Press of Harvard Univer-sity Press, Cambridge, MA.

More, Thomas (1984): Utopia. Suom. Marja Itkonen-Kaila. WSOY, Porvoo.

Sacks, David Harris (2009): Niccolò Machiavelli and Thom-as More. Teoksessa John Jeffries Martin (toim.), The Renaissance World. Routledge, London, 262–284.

Yoran, Hanan (2002): The humanist critique of metaphys-ics and the foundation of the political order. Utopian Studies 13, 1–19.

Kirjoittaja on Oulun yliopiston aate- ja oppihisto-rian professori.

ILKKA HANSKI IN MEMORIAM

Onko tiedettä ilman intohimoa? Tuoreessa Yli-opisto-lehdessä (05/2016) kysytään samaa asiaa kuin Ilkka Hanski Kanava-lehdessä (2/2016). Hänen mielestään nykyisen tutkimuspolitiikan vaarana on, että intohimo tieteen tekemiseen sekä luottamus päättäjien ja tutkijoiden välillä menetetään. Merkittäviä tieteellisiä läpimurtoja ei voi suunnitella etukäteen eikä perustutkimuk-sen ratkaisevaa merkitystä oikeasti ymmärretä.

Metapopulaatioteorian kehittäjä, akateemikko Ilkka Hanski (1953–2016) oli maailman johtavia ekologeja ja evoluutiobiologeja, jota arvostettiin laajasti asiantuntijana sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella. Hän johti Viikin kampuksella sijaitsevaa Metapopulaatiobiologian tutkimus-keskusta, joka on ollut Suomen Akatemian huip-puyksikkö yhtäjaksoisesti vuodesta 2000. Hans-kin tutkimus kohdistui hyvin laajasti luonnon monimuotoisuuteen. Uusimmissa tutkimuksis-saan hän selvitti ihmisten asuinympäristön biolo-gisen monimuotoisuuden vaikutusta allergioihin ja muihin tulehdusperäisiin sairauk siin.

Hanski sai uransa aikana useita arvostettuja palkintoja ja kunnianosoituksia, joista merkit-tävin on Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian myöntämä. Se on Nobel-palkinnon ulkopuolelle jääville tieteenaloille tarkoitettu Crafoord-pal-kinto vuodelta 2011. Hän oli brittiläisen Royal Societyn ja yhdysvaltalaisen National Academy of Sciences jäsen. Hänelle myönnettiin myös lukuisia kansallisia palkintoja tieteellisestä työs-tään, tiedekasvatuksesta ja tieteenalansa popula-risoinnista.

Hanski oli Tieteen päivien ohjelmatoi-mikunnan puheenjohtaja, kun teemana oli ”Arjen arvoitus” vuonna 2011. Hän esitti silloin huolenaiheen, millainen on maapallon ja sen luonnonvarojen riittävyys tulevaisuuden arjelle. Hänen tutkimuksistaan kuudelta saarelta ympäri maailmaa ilmestyy syksyllä uusi omaelämäkerrallinen kirja Tutkimusmatkoja saarille (Gaudeamus 2016).

Ilari Hetemäki


Tiedeakatemiain neuvottelukunnan muodostaa neljä suomalaista tiedeakatemiaa. Kokoonpanon vakiintuminen kesti noin 30 vuotta, ja tapahtuma-ketju oli osa valtakunnallista tiedepoliittista kes-kustelua.

Teknilliset tiedeakatemiatLuonnontieteiden vallankumouksen alkaes-sa 1700-luvulla suuri osa vapaasta tieteellises-tä tutkimuksesta siirtyi länsimaissa tieteellisille seuroille ja tiedeakatemioille, joita perustettiin kaikkiin tieteen suurvaltoihin.1

Teknilliset tiedeakatemiat muodostavat aivan oman ryhmänsä tiedeakatemioiden joukossa. Ensimmäinen maailmansota merkitsi useim-mille sodassa mukana olleille teollisuusmaille pulaa raaka-aineista ja työvoimasta. Ongelman ratkaisemiseksi Englannissa perustettiin sodan loppupuolella maan teknillistieteellistä tutki-musta koordinoiva tieteellisen ja teollisen tut-kimuksen organisaatio Department of Scientific and Industrial Research (DSIR). Yhdysvalloissa perustettiin 1916 maassa toimivien yliopistojen, tieteellisten seurojen ja yritysten tutkimuslabo-ratorioiden toimintaa rahoituksen avulla ohjaa-va keskustoimisto National Research Council (NRC).2

Ruotsin vuoden 1916 valtiopäivillä Arvid Lindman esitti voima- ja polttoainekysymyksiin keskittyvän valtion tutkimuslaitoksen perusta-mista. Esitys johti Ingenjörsvetenskapsakade-min (IVA) perustamiseen 24. lokakuuta 1919. IVAa pidetään maailman ensimmäisenä teknil-

1 Tiedeakatemialaitos on huomattavasti tätä vanhem-pi, mutta asiaa ei ole syytä käsitellä tässä laajemmin. Eurooppalaisen akatemialaitoksen kehityksestä, ks. esim. Treue 1956, s. 32–35; Paaskoski 2008, s. 15–25.

2 Michelsen 1993, s. 22–23.

listieteellisenä akatemiana. Sen toiminta tähtäsi maan luonnonvarojen käytön tehostamiseen ja teknillistieteellisen tutkimuksen edistämiseen.3

Suomessa toimii neljä tiedeakatemiaa. Suo-men Tiedeseura (Societas Scientiarum Fennica) perustettiin yliopiston uudistusvaiheen (1838) ja Suomalainen Tiedeakatemia kielitaistelun (1908) aikana. Svenska Tekniska Vetenskapsa-kademien i Finland (STV) perustettiin ruotsa-laisen IVAn mallin mukaisesti vuonna 1921 ja Teknillisten Tieteiden Akatemia (TTA) vuon-na 1957. Teknillisten tiedeakatemioiden yhteis-toimintaorganisaationa toimii Millennium-tek-nologiapalkintoa jakava Tekniikan Akatemia (Technology Academy Finland, TAF). Kaikki tie-deakatemiat kuuluvat nykyisin Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan (TANK), joka toimii Tieteel-listen seurain valtuuskunnan (TSV) yhteydessä.

Teknillisiä tieteitä ei pitkään tunnustettu tieteiksi yleistiedeakatemioiden piirissä. Tällä näkemyksellä on oma historiansa. Teknillisten tieteiden ja teknillisen korkeakouluopetuksen eriytyminen 1800-luvun puolivälin jälkeen nos-tatti ankaran keskustelun tekniikan akateemi-sesta asemasta tai asemasta vanhojen ”puhtai-den” tieteiden rinnalla. Kiistaa käytiin erityisesti oikeudesta tohtorin tutkintojen myöntämiseen ja akateemisista titteleistä.4 Keskustelu aiheesta jatkui Suomessa vielä 1970-luvulla.

3 Esim. Enbom 2001, s. 38.4 Saksankielisessä akateemisessa yhteisössä teknilliset

korkeakoulut saivat yliopistoihin rinnastuvan aseman vuonna 1899. Ylin suomalainen tekniikan opetus seurasi saksalaista traditiota. Esim. Nykänen 2007a; König 1993, s. 68. Erityisesti käytäntöä lähellä olevia tekniikan aloja pidettiin sovellettuna tieteenä, joka erottui ”puhtaasta tieteestä”. Tekniikan asemas-ta yleistiedeakatemioiden piirissä, Paaskoski 2008, s. 207–213.

Teknillisten tieteiden akatemioiden liittyminen Tiedeakatemiain neuvottelukuntaan

Panu Nykänen


Akatemialaitos Suomessa muodostui vielä monimutkaisemmaksi sen jälkeen, kun vuon-na 1949 perustettiin Suomen Akatemia, joka 1960-luvulla organisoitiin lähinnä tiedeneuvos-toa vastaavaksi valtiolliseksi laitokseksi.

Kysymys kansallisesta suomalaisesta tiedeaka-temiasta ja oikeudesta edustaa Suomea kansain-välisissä yhteyksissä nousi esille ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin kansainvälinen tiedeyhteisö järjestäytyi sodan voittajavaltioiden perustamiin järjestöihin International Research Council (IRC) ja International Association of Academies (IAA). Jako Suomen Tiedeseuran ja Suomalaisen Tiedeakatemian välillä ei ainakaan helpottanut Suomen kanssakäymistä kansainväli-sissä yhteyksissä. Vasta kun saksalaiset tiedejärjes-töt hyväksyttiin mukaan kansainväliseen yhteis-työhön vuonna 1929, suomalaiset yleisakatemiat hakeutuivat mukaan toimintaan ja suomalaiset tiedeakatemiat pääsivät jonkinlaiseen yksimieli-syyteen edustuksesta kansainvälisissä järjestöissä. Vuonna 1931 toimintansa aloitti aiemmat järjes-töt korvannut International Council of Science Unions (ICSU). Tehtävät ICSUssa jaettiin aluk-si vuorovuosin, mutta tilanteesta aiheutui pal-jon hankaluuksia.5 Tilanne jatkui tällaisena aina 1970-luvulle asti, jolloin asiassa oli pakko saada jonkinlainen ratkaisu aikaan.

Toisen maailmansodan jälkeen tiedeyhtei-söllä oli selkeä tarve tiedottaa toiminnastaan suurelle yleisölle ja maan poliittisille päättäjille. 1950-luvulla järjestettiin Suomessa useita tiedet-tä yleisölle esitteleviä tilaisuuksia, vuonna 1954 järjestettiin esimerkiksi suuren suosion saaneet Tieteen päivät.

Yksi tiedeakatemia?Tiedepoliittinen keskustelu vilkastui 1970-luvun alussa opetusministeriön ryhdyttyä aktiivisesti muokkaamaan tieteen organisaatioiden asemaa. Akateemikko Kustaa Vilkuna herätti Suomalai-sen Tiedeakatemian kokouksessa vuonna 1974 ajatuksen Tieteen päivien uudelleen käynnis-tämisestä. Tapahtumaa valmistelevaan neuvot-telukuntaan valittiin edustajat Suomalaisesta

5 Paaskoski 2008, s. 115–118.

Tiedeakatemiasta, Suomen Tiedeseurasta, Tek-nillisten Tieteiden Akatemiasta ja Suomen Kult-tuurirahastosta. Professori Mikko Juva ja pro-fessori Pertti Pesonen halusivat projektin avulla osoittaa opetusministeriölle, että tieteen yleis-seurat kykenevät tehokkaaseen yhteistyöhön. Ulkopuoliseksi rahoittajaksi tuli Suomen Kult-tuurirahasto (SKR), jonka johdossa toimivat professorit Yrjö Blomstedt ja Lauri Saxén.6

Huolimatta tieteen tiedotukseen liittyvistä edistysaskeleista yhteistoiminta sekä yleisakate-mioiden että teknillisten tieteiden akatemioiden (TTA ja STV) välillä oli lähes olematonta. Ole-massa olevat yhteydet perustuivat eräiden akate-mioiden jäsenten henkilökohtaiseen edustukseen useissa järjestöissä. Tässä tilanteessa erityisesti matemaatikot ja fyysikot, jotka pystyivät amma-tillisen roolinsa vuoksi liikkumaan yleisakate-mioiden ja tekniikan akatemioiden välillä, saivat merkittävän roolin organisaatioita uudistettaessa.

Kansleri, matematiikan professori, akatee-mikko Olli Lehdon mukaan jo 1970-luvun alku-vuosina pohdittiin mahdollisuutta yhdistää Suo-malainen Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseura. Keskustelujen jälkeen katsottiin kuitenkin par-haaksi edetä asiassa perustamalla yhteistyö-elin, jota syksyllä 1975 kutsuttiin yhteistyötoi-mikunnaksi. Yhteistoiminnan edistäjänä toimi ennen kaikkea kansleri Mikko Juva. Yhteistyö-toimikunnan taustalla vaikutti myös tiedeaka-temioiden kiista opetusministeriön kanssa. Opetusministeriö rajoitti tiedeakatemioiden mahdollisuuksia kansainvälisten sopimusten laatimiseen, ja perustamalla yhteistyöelin tie-deakatemiat säilyttivät kontaktinsa kansainväli-sen tiedeneuvostoon ICSUun.7

Muodollisesti toiminta vakiintui vuoden 1976 kuluessa. Suomen Tiedeseura hyväksyi organisaation ohjesäännön maaliskuussa ja Suo-malainen Tiedeakatemia vuosikokouksessaan 9. huhtikuuta 1976. Tällöin syntyi Suomen Tie-deakatemiain Valtuuskunta (STAV) -niminen vapaamuotoinen organisaatio.8

6 Paaskoski 2008, s. 291; Hetemäki 2015, Tieteen päivät, muistio.

7 Paaskoski 2008, s. 262–264, 283–286.8 Olli Lehto. 35 vuotta tiedeakatemioiden yhteistyötä.


Merentutkimuslaitoksen ylijohtajan, akatee-mikko Ilmo Helan ajatuksen mukaan uuden yhteistyöelimen päämääränä tuli olla palvelus-ten tarjoaminen valtiolle ja Suomen Akatemial-le. Vanhojen tiedeakatemioiden oli toisin sanoen perusteltava uusissa olosuhteissa olemassaolon-sa oikeutus. Opetusministeriön kanssa oli saata-va aikaan yhteistoimintasopimus, jonka mukaan vanhoille tiedeakatemioille annettaisiin parhai-ten niiden asiantuntijarooliin sopivia tehtäviä ja valtiolta oli puolestaan saatava toiminnal-le rahoitus.9 Keskustelut aloitettiin kääntymällä opetusministeriön puoleen. Opetusministeriös-sä hankkeeseen suhtauduttiin myötämielisesti. Hanketta valmistelemaan asetettiin ministeri-ön osastopäällikön johdolla toimiva työryhmä, jossa olivat edustettuina Suomalaisen Tiedeaka-temian ja Suomen Tiedeseuran lisäksi Suomen Akatemia ja Teknillisten Tieteiden Akatemia.

ArvovaltakysymysTeknillisten tiedeakatemioiden jäsenyys muo-dostetussa yhteistyöelimessä kariutui teknil-listen tieteiden ja luonnontieteiden väliseen arvovaltakysymykseen. TTA:n asemaa pidet-tiin yleisten tiedeakatemioiden piirissä epäsel-vänä yleisten tekniikan tieteellisyyteen liittyvien kysymysten vuoksi. STV:tä ei erityisesti haluttu mukaan, akatemian jäsenyyteen liittyvien kieli-perustaisten säädösten takia. Muut tiedeakate-miat katsoivat, että teknillisten tieteiden osuus olisi noussut liian vahvaksi, mikäli molemmat teknilliset tiedeakatemiat olisivat saaneet val-tuuskunnan täysjäsenyyden.

Keskustelua käytiin myös teknillisten tiedeaka-temioiden yhteen liittämisestä. Ajatusta ajoi esi-merkiksi Teknillisen korkeakoulun entinen reh-tori sekä Suomalaisen Tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran että TTA:n jäsen ja toimitusjohtaja, fyysikko Sten Einar Stenij. Hän joutui kuitenkin kysymyksessä hankalaan asemaan, koska hän edusti liian montaa osapuolta. Asian monimut-kaistuessa Teknillisten Tieteiden Akatemia luo-

Tieteessä tapahtuu 3/2010.9 Ilmo Helan puhe Suomen Tiedeseuran

vuosikokouksessa huhtikuussa 1975.

pui tavoittelemasta toimikunnan täysjäsenyyttä. Se otettiin kuitenkin mukaan Suomen Tiedeaka-temiain Valtuuskunnan toimintaan asiantuntija-jäsenenä.10

Opetusministeriössä oli jo valmistaudut-tu toimiin hajanaisen tiedeyhteisöjen kentän yhtenäistämiseksi. Ministeri Kristian Gestrinin (RKP) johtama opetusministeriö asetti 8. maa-liskuuta 1977 työryhmän pohtimaan tieteellis-ten järjestöjen yhteistoiminnan perusteita. Työ-ryhmän tuli selvittää tieteellisten seurojen ja niiden välisen yhteistoiminnan tila, tehdä esi-tys tieteellisten seurojen ja niiden yhteiselinten aseman ja tehtävien järjestelystä tulevaisuudessa sekä laatia esitys siitä, miten valtion tuki tieteel-lisille seuroille tulisi ohjata.

Työryhmän puheenjohtajana toimi minis-teriöstä korkeakouluneuvos Markku Linna. Mukana olivat kansleri Mikko Juva, professori K. O. Donner ja Suomen Tiedeakatemiain Val-tuuskunnan sihteeri, dosentti Jaakko Frösén. Työryhmän jäsenenä toimi myös VTT:n pääjoh-taja, professori Pekka Jauho. Gestrin pyysi työ-ryhmää pohtimaan samalla Suomen Akatemian roolin muuttamista. Keskustelusta seurasi mm. aloite tiedeakatemioiden ja Suomen Akatemian yhteistoiminnan lisäämisestä.

Komitean mietinnössä11 esitettiin neljän tie-deakatemian yhteistoiminnan kehittämistä yhdistämistä tavoitellen. Suomen Tiedeseuran ja Suomalaisen Tiedeakatemian yhteistoiminta tuli järjestää pysyvälle pohjalle, näiden osalta kysy-mykseen tuli käytännössä vain fuusio. Opetus-ministeriö asetti suoraviivaisesti yhteistyöhank-keet ehdoksi valtionavun myöntämiselle.

Tiedejärjestöjen välinen yhteistyö oli esil-lä myös kansainvälisissä yhteyksissä. Kansan-edustajat Lauri Palmunen, Petter Savola, Henrik Westerlund ja Marjatta Väänänen esittivät hel-mikuussa 1980 yhteispohjoismaisen tiedeakate-mian perustamista Pohjoismaiden neuvostolle. Hanke ei kuitenkaan edennyt.12 Pohjoismaiset

10 Jan-Erik Jansson, haastattelu 13.12.2006. Enbom 2001, s. 98.

11 KM 1977:62, Markku Linna. Tieteellisten seurojen asema ja tehtävät.

12 STAV. Nordiska rådet. A 584/k Medlemsförslag.


tiedeakatemiat järjestivät kuitenkin sarjan vuo-sittaisia yhteiskokouksia.

Sen jälkeen, kun opetusministeriö pyysi Tek-nillisten Tieteiden Akatemialta lausuntoa suo-malaisten tiedeakatemioiden yhteistoimintaa koskevasta mietinnöstä, TTA:n esimies profes-sori Jan-Erik Jansson kirjoitti TTA:n toimitus-johtaja Viljo Kuuskosken kanssa uudistusmie-lisen vastauksen. Siinä pidettiin ministeriön esittämää rationalisointimallia liian varovaise-na. Akatemiauudistuksen tavoitteena tuli olla yhden kansallisen tiedeakatemian muodostami-nen. Tavoitteeseen päästäisiin vaiheittain. Suo-malainen Tiedeakatemia ja Suomen Tiedeseu-ra ja molemmat teknillistieteelliset akatemiat tuli aluksi yhdistää siten, että kielikysymyksestä päästäisiin kokonaan eroon. Tiedeakatemioiden maailmassa tuli voida käyttää sitä kieltä, jolla kukin parhaiten itsensä saattoi ilmaista.

Janssonin ja Kuuskosken kirjelmä edus-ti uuden sukupolven tieteidenvälistä ajattelua. Kirjoittajat näkivät tiedeakatemioiden kentän todellisen hajaannuksen syntyneen, kun käy-tännöllisiä aloja edustavat tieteet oli erotettu abstraktin tutkimuksen kentästä. Kun todellis-ta kanssakäymistä olisi saatu syntymään eri osa-puolten välille, yksi kansallinen tiedeakatemia olisi toteutunut lähes itsestään.

Kirjelmä jaettiin TTA:n jäsenistölle, ja se saa-vutti myönteisen vastaanoton. Vain Sten Einar Stenij moitti epävirallisella kirjeellä lausunnon antaneita asiantuntemattomuudesta. Hän piti Janssonin ja Kuuskosken esittämän radikaalin uudistuksen toteutumista historiallisista syis-tä epätodennäköisenä.13 Stenijn kritiikki osui kohdalleen. Kun kysymys oli arvovallasta, järki-syyt saivat väistyä, ja pienin askelin edistyvä tie-deakatemioiden välinen yhteistyö oli helpompi ratkaisu kuin kertarysäys.

Vuoden 1977 alussa Suomen Tiedeakatemi-

Opetusministeriön lausuntopyyntö 10.6.1980. N:o 6661/85/80.

13 TTA. Jan-Erik Jansson ja Viljo Kuuskoski opetusmi-nisteriölle 8.5.1978. Stenij kirjoitti 12 sivua pitkän kir-jeen TTA:n hallituksen jäsenille esittääkseen eriävän mielipiteensä TTA:n opetusministeriölle antamasta lausunnosta.

ain Valtuuskunnan (STAV) kokoonpano vakiin-tui muotoon, jonka pääpiirteet säilyivät yli kaksi vuosikymmentä. Sen muodostivat jäsenakate-mioiden esimiehet, pääsihteeri ja pysyvä sih-teeri, rahavarain hoitajat sekä yksi erikseen valittu edustaja kummastakin jäsenakatemias-ta. Valtuuskunnan puheenjohtaja ja pääsihteeri valittiin vapaasti. TTA oli mukana asiantunti-jajäsenensä edustamana. Jo 19. syyskuuta 1977 valittiin professori Pekka Jauho valtuuskunnan jäseneksi teknillisten tieteiden edustajana.14

Ministeriön johtaman, tieteen yhteistoimin-tahankkeita koskevan keskustelun yhteydessä Suomen Tiedeseura ja Suomalainen Tiedeaka-temia järjestäytyivät yhdessä vuoden 1977 kulu-essa vahvistamaan valtuuskunnan asemaa ja esittivät valtion tuen ohjaamista akatemioiden yhteiselle toimistolle, joka samalla olisi myös STAVin sihteeristö.

Suomalainen Tiedeakatemia esitti 1. joulu-kuuta 1977 pitämässään kokouksessaan STAVin johtosäännön muuttamista siten, että valtuus-kuntaan valittaisiin kolmivuotiskaudeksi kak-si edustajaa kummankin yleistiedeakatemian hallituksesta ja TTA:n edustaja. Vuoden 1978 alussa akatemiat jättivät yhteisen rahoitushake-muksen opetusministeriölle. Tapahtumaa täytyy pitää nykymuotoisen, lähellä valtionhallintoa toimivan Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskun-nan varsinaisena syntyhetkenä.

Markku Linnan työryhmän (1977) lausun-non yhteydessä esitettiin myös tieteen tuloksista tiedottamisvastuun antamisesta STAVille. Seu-raavan Tieteen päivät -tapahtuman 1982 järjes-tämisvastuu siirrettiinkin sen ja Suomen Kult-tuurirahaston vastuulle.15

Keväällä 1978 Tiedeakatemioiden valtuuskun-ta pyysi professori Holger Thesleffiä kirjoittamaan opetusministeriölle annettavan lau sunnon, joka koskisi tiedeakatemioiden uudel leenjärjestelyä. Lausuntoluonnos sisälsi Suomalaiselta Tiedeaka-temialta tulleen aloitteen Teknillisten Tieteiden Akatemian edustajan nimenomaisesta lisäämi-sestä valtuuskunnan edustajien joukkoon. Yleis-

14 STAV, pöytäkirja 19.9.1977.15 Hetemäki 2015, Tieteen päivät, muistio.


tiedeakatemioita edustaisivat kummankin akate-mian puheenjohtaja, sihteeri, varainhoitaja ja yksi vapaasti valittu akatemian jäsen, kummastakin siis neljä edustajaa.

Tiedeakatemiain valtuuskunta ehti muuttaa johtosääntöään Thesleffin esityksen mukaises-ti ennen kuin ministeriö ehti reagoida asiaan. Sääntömuutos tuli voimaan 22. maaliskuuta 1978.16 Uuden valtuuskunnan puheenjohtajana toimi Mikko Juva, ja Teknillisten Tieteiden Aka-temian valitsemana asiantuntijana kokoonpa-nossa oli Pekka Jauho. Teknilliset tiedeakatemiat jäivät kokoonpanosta edelleen pois.

Päätös oli vakava takaisku teknillisten tie-teiden asemalle Suomessa. Myös itse asiaa rat-kaisemassa ollut Sten Einar Stenij piti päätöstä myöhemmin pahana virheenä. TTA kirjoitti toimintasuunnitelmaansa vuonna 1981, kuin-ka se ”pyrkii hankkimaan TTA:lle tasavertaisen aseman muiden maamme tieteellisten akatemi-oiden kanssa”.17

Tekniikan merkitys yhteiskunnallePekka Jauhoa seurasi Teknillisten Tieteiden Akatemian edustajana STAVissa vuonna 1980 TTA:n varaesimies Jyrki Kettunen, jonka tausta oli teollisuudessa. Seuraavan kolmivuotiskauden aikana akatemioiden välinen arvovaltakamppai-lu kärjistyi, kun tekniikkaa ja teollisuutta lähel-lä olevien tieteiden painoarvo nousi suhtees-sa luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Teknillisistä tieteistä oli tullut maan talouden kannalta mitä tärkein tekijä.

Tekniikan ja luonnontieteiden painoarvon kasvu yhteiskunnassa tuli selvästi ilmi vuosi-kymmenen alkupuolella myös tieteen popula-risoinnin yhteydessä. Keväällä 1982 Helsingis-sä järjestetty Fysiikka 82 -näyttely sai valtaisan suosion yleisön keskuudessa. Helsingin yliopis-ton johdolla tilaisuuden jatkoksi käynnistettiin dosentti Tapio Markkasen johtama Tiedekes-kus-projekti, jossa Teknillisellä korkeakoululla

16 Päätökset vahvistettiin Suomalaisen Tiedeaka-temian yleiskokouksessa 13. helmikuuta 1978 ja Suomen Tiedeseuran varsinaisessa kokouksessa 23. tammikuuta 1978.

17 TTA:n toimintasuunnitelma vuosiksi 1981–1985, s. 5.

(TKK) oli huomattava osuus. Hanke johti myö-hemmin tiedekeskus Heurekan perustamiseen.

TKK:n sovelletun matematiikan emeritus-professori ja TTA:n toimitusjohtaja Olli Lokki laati vuonna 1981 STAVin puheenjohtaja Olli Lehdolle aloitteen teknillisten tieteiden edustaji-en määrän nostamisesta valtuuskunnassa. Aloite sai tukea TKK:n rehtorilta ja TTA:n esimieheltä, matemaatikko Pentti Laasoselta, joka oli myös Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen.

Aloitetta kohtaan esitettiin kovaa kritiikkiä. Perustelut olivat tuttuja. Suomen Tiedeseuran pysyvä sihteeri, Svenska handelshögskolanin kansantaloustieteen professori Gösta Mickwitz esitti, ettei uusia edustajia tarvita, koska tek-niikan alan edustajia on jo yleisakatemioissa. Kasvitieteen professori Hans Luther puolestaan lausui, ettei tekniikka ole tiede vaan joukko käy-tännön aloja. Puheenjohtaja Lehto sai siirrettyä aloitteen käsittelyn tiedeakatemioiden hallituk-siin, ennen kuin tilanne eskaloitui STAVin yleis-keskustelussa.

TTA lähestyi Suomen Tiedeakatemiain Val-tuuskuntaa jälleen kirjelmällä 13. maaliskuuta 1981. Pentti Laasonen ja Olli Lokki perusteli-vat tekniikan edustuksellisuuden kohottamista nyt sillä, että tekniikan rooli yhteiskunnassa oli nopeasti kasvanut ja itse tieteet muuttuneet perustutkimuksen luontoiseksi. Tästä syystä STAVin sääntöjä oli muutettava siten, että TTA saisi verrannollisen aseman valtuuskunnassa yleistiedeakatemioiden rinnalla ja teknillisten tieteiden akatemian edustajia valittaisiin val-tuuskuntaan kolme. Asia otettiin esille STAVissa Lehdon johdolla pidetyssä kokouksessa 12. tou-kokuuta 1981. Asia päätettiin panna pöydälle.

Aloitteeseen palattiin 1. joulukuuta 1981 Sää-tytalossa pidetyssä kokouksessa. Tällöin Mick-witz esitti Suomen Tiedeseuran yleiskokouksen päätöksenä olevan, että TTA saisi kaksi edus-tajaa huomioitsijatasolla. Toisen heistä tulisi samalla edustaa STV:tä. Suomalainen Tiede-akatemia puolestaan oli taipuvainen lisäämään TTA:n jäsenten määrän kolmeen ilman heidän asemansa muutosta. Kysymyksestä syntyi kiivas keskustelu, jonka kuluessa jälleen palattiin kysy-myksiin tekniikan luonteesta vain soveltavana


tieteenä, ja siihen, että tekniikan edustajia oli jo tiedeakatemioiden hallituksissa.

Puheenjohtaja Lehdon esityksestä kokous päätti lisätä tekniikan edustajien määrän kol-meen edelleen asiantuntijajäsen- eli huomioit-sijatasolla. Tällöin toisen uusista edustajista tuli edustaa STV:tä. Akatemioiden muodollinen asema valtuuskunnassa ei siis muuttunut, mutta tekniikan edustajien määrä lisääntyi.18 4. maalis-kuuta 1982 pidetyssä Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan kokouksessa käsiteltiin ilmoi-tusasiana, että TTA oli nimennyt edustajakseen tekniikan lisensiaatti Jyrki Kettusen lisäksi pro-fessori Olli Lokin ja STV:n edustajana toimi pro-fessori Tor Stubb.19

Keskustelu teknillisten tiedeakatemioiden ase-masta STAVin yhteydessä ei päättynyt 1980-luvul-la, vaikka asiaa ei käsiteltykään ko kouk sissa. 17. joulukuuta 1986 pidetyn kokouk sen esityslistan arkistokappaleen liitteenä on allekirjoittamaton ja päiväämätön valtuuskunnan johtosäännön muu-tosesitys, jossa valtuuskunnan kokoonpanoksi esitetään Suomalaisen Tiedeakatemian esimies, varaesimies, yleissihteeri ja rahastonhoitaja, Suo-men Tiedeseuran puheenjohtaja, varapuheen-johtaja, sihteeri ja rahavarainhoitaja sekä kum-mankin akatemian kolmeksi vuodeksi valitsema jäsen. Näiden lisäksi TTA:lla olisi oikeus nimittää kokoonpanoon yksi jäsen.

Maailman globalisaatiokehityksen päästes-sä 1980-luvulla vauhtiin kahden teknillisen tie-deakatemian ja vuonna 1949 perustetun rahoi-tusorganisaation, Tekniikan edistämissäätiön (TES) tosiasiallisesti muodostama, erillinen tie-depoliittinen ryhmä oli edelleen irrallaan huo-limatta vuosia jatkuneista yhteistyötunnuste-luista. Ulkomaisten yhteydenottojen johdosta muodostunut tarve johti teknillisten tieteiden katto-organisaation perustamiseen.

U.S. National Academy of Engineering (NAE) järjesti lokakuussa 1978 Washingtonissa ensim-mäisen Convocation of Academies of Enginee-ring and Similar Institutions -tapahtuman, johon

18 Lehto 2010. Lehto ei muista kirjoituksessaan Pekka Jauhon jo aiemmin tapahtunutta nimitystä.

19 STAV 4.3.1982.

osallistui edustajia Australian, Tanskan, Meksi-kon, Britannian, Yhdysvaltojen, Ruotsin ja Suo-men vastaavista järjestöistä. Teknillisten Tie-teiden Akatemian edustajana kokouksessa oli akatemian esimies, professori Jan-Erik Jansson, joka piti tilaisuudessa esitelmän Finland – Rese-arch and Engineering. NAE vastasi aluksi verkos-ton kustannuksista yksin. Vuonna 1985 yhteys-verkoston toiminta vakiinnutettiin, kun viiden insinööritiedeakatemian ryhmä otti käyttöön nimen Council of Academies of Engineering and Technical Sciences (CAETS). Järjestöön liit-tymisen ehdoiksi asetettiin yhden kansallisen edustajan nimeäminen. Suomi ei ollut mukana CAETSia perustettaessa.

Ruotsalaisen IVAn toimitusjohtaja Hans G. Forsberg sai CAETSin hallitukselta tehtäväk-seen Suomen houkuttelemisen tavalla tai toisella järjestön toimintaan. Forsberg, joka tunsi hyvin sekä STV:n että TTA:n, teki esityksen akatemi-oiden yhteistyöelimen perustamiseksi. Teknilli-set tiedeakatemiat ja Tekniikan edistämissäätiö sekä noin 60 yritystä perustivat vuonna 1988 toimintaa koordinoivan järjestön, jota kutsuttiin aluksi nimellä Suomen teknillistieteellisten aka-temioiden valtuuskunta, The Finnish Academies of Technology (FACTE). Kysymyksessä oli selvä vastine STAVille.

Suomi haki CAETSin jäsenyyttä jo Austra-liassa syksyllä 1988 pidetyssä konvokaatiossa. TTA:n esimies Jorma Routti ja toimitusjohtaja Eino Tunkelo osallistuivat kokoukseen, jossa he pitivät kaksi suomalaista teknologiaa esittelevää puheenvuoroa. Jäsenyyden käsittely siirrettiin kuitenkin seuraavaan kokoukseen asian liian lyhyen valmisteluajan vuoksi. FACTEn edus-tama Suomi liitettiin järjestöön sen yhdeksän-tenä jäsenenä Tukholmassa vuonna 1989 pide-tyn kokouksen yhteydessä. Teknillistieteellisten akatemioiden edustajat esiintyivät ensimmäisen kerran yhdessä FACTEn nimissä tammikuussa 1990 Mexico Cityssä pidetyssä CAETSin yleis-kokouksessa.

1990-luvulla Teknillisten Tieteiden Akatemia liittyi mukaan myös eurooppalaisten tiedeakate-mioiden järjestöön European Council of App-lied Sciences and Engineering (Euro-CASE),


jonka tarkoituksena on tiedeakatemioiden väli-sen yhteistyön kehittäminen Euroopan unio-nissa. Technology Academy of Finland (TAF) perustettiin vuonna 2002, jolloin se otti hoitaak-seen aiemmin FACTElle kuuluneet kansainväli-set tehtävät.

Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan johtosääntöä muutettiin 1999 ja 200020. Kes-kustelu teknillisten tiedeakatemioiden asemasta suomalaisten tiedeakatemioiden joukossa kui-tenkin jatkui edelleen, ei vähiten teknillisten tie-deakatemioiden järjestelyistä johtuen.

Tiedeakatemiain valtuuskunnan sääntöjä muutettiin lopulta keväällä 2003 siten, että TTA ja STV saivat kumpikin yhden muiden tiedeaka-temioiden kanssa tasa-arvoisen edustajan val-tuuskuntaan.21 Valtuuskunnan jäseniksi valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian esimies, varaesi-mies, pääsihteeri ja varainhoitaja, Suomen Tie-deseuran puheenjohtaja, varapuheenjohtaja, pysyvä sihteeri ja rahavarainjohtaja, Teknillisten Tieteiden Akatemian esimies ja Svenska Tek-niska Vetenskapsakademien i Finlandin esimies sekä yksi Suomalaisen Tiedeakatemian, Suomen Tiedeseuran ja Teknillisten Tieteiden Akatemian valitsema jäsen.22 TTA:n edustajina valtuuskun-nassa aloittivat Jaakko Ihamuotila ja Asko Saare-la. STV:n edustajaksi nimettiin Bengt Stenlund.

FACTEn asema valtuuskunnan yhteydessä jäi epäselväksi. Vuoden 2006 ensimmäisessä pöy-täkirjassa 7. maaliskuuta 2006 toimitusjohta-ja Asko Saarela mainitaan FACTEn edustajana valtuuskunnan kokoonpanossa, mutta FACTEn edustuksesta ei varsinaisesti tehty päätöstä.

STAV ja TANKSuomen Tiedeakatemiain Valtuuskunta (STAV) oli toiminut vuodesta 1975 lähtien tiedeakate-mioiden rekisteröimättömänä yhteistyöelime-nä. Suomen tasavallan perustuslakiuudistuksen voimaan tulon jälkeen sen oli järjestäydyttävä

20 STAV. Suomalaisen Tiedeakatemian hallitus hy-väksyi muutoksen 1.3.1999 ja Suomen Tiedeseura 25.5.1999. STA 6.11.2000, ST 16.10.2000.

21 STAV, STA 7.4.2003, ST 17.3.2003, Teknillistieteellis-ten akatemioiden hallitus (FACTE) 4.6.2003.

22 STAV 1/2003, § 8, liite 5, valtuuston johtosääntö.

tai hakeuduttava yhteistyöhön sellaisen toimijan kanssa, jolla on oikeushenkilöstatus. Kysymys oli nyt STAVin mahdollisuudesta ottaa vastaan ope-tus- ja kulttuuriministeriön taloudellista tukea.

STAV purettiin vuoden 2007 lopussa ja Tie-teellisten seurain valtuuskunnan (TSV) yhtey-teen perustettiin vuoden 2008 alusta Tiedeaka-temiajaosto (TAJ). Tarkoituksena oli liittää jaosto tiiviimmin osaksi TSV:n organisaatiota.23 Tässä yhteydessä TAJ:n kokoonpanoksi mää-rättiin uudessa TSV:n syyskokouksen 2. loka-kuuta 2010 vahvistamassa johtosäännössä kaksi Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiede-seuran nimeämää jäsentä, yksi Teknillisten Tie-teiden Akatemian ja Svenska Tekniska Vetens-kapsakademien i Finlandin nimeämä jäsen sekä kaksi TSV:n nimeämää jäsentä, joiden tulee olla tiedeakatemioiden jäseniä.

Teknillisten tiedeakatemioiden suhteet ulko-maisiin kattojärjestöihin päätettiin edelleen hoi-taa Tekniikan Akatemia -säätiön kautta siten, että Tiedeakatemiajaosto maksaa matkakustan-nukset ja jäsenmaksut.24

Tiedeakatemiajaosto muutettiin edelleen Tie-deakatemiain neuvottelukunnaksi (TANK) vuo-den 2011 lopussa. Neuvottelukunnan 2. joulu-kuuta 2014 vahvistetun ohjesäännön mukaan neuvottelukunnan jäsenten valintaperusteet säi-lyivät ennallaan.

Keskustelu suomalaisten tiedeakatemioi-den roolista nousi esille kesällä 2014; nyt osa-na eurooppalaista tiedepoliittista keskustelua ja Euroopan komission toimia, jotka tähtäävät tieteen käyttöön eurooppalaisen poliittisen pää-töksenteon perustana. Tieteellisen tutkimuksen ja tiedeakatemioiden merkitys osana eurooppa-laista yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa on vahvistumassa.

23 Korppi-Tommila ja Heikkilä 2009.24 STV. Muistio tapaamisesta Tiedeakatemiajaoston ja

Tekniikan Akatemia -säätiön välillä 29.1.2009.


LähteetTSV:n arkistoHetemäki, Ilari. Julkaisematon Tieteen päivät -muistio, 2015.

STV:n arkistoMuistio tapaamisesta Tiedeakatemiajaoston ja Tekniikan

Akatemia -säätiön välillä 29.1.2009.

TANKin arkisto (TSV)Suomen Tiedeakatemiain Valtuuskunnan (STAV), Tie-

deakatemiajaoston (TAJ) ja Tiedeakatemiain neuvotte-lukunnan (TANK) pöytäkirjat 1975–2010.

Ilmo Helan puhe Suomen Tiedeseuran vuosikokouksessa huhtikuussa 1975.

Nordiska rådet. A 584/k Medlemsförslag. Opetusministeri-ön lausuntopyyntö 10.6.1980. N:o 6661/85/80.

TTA:n arkistoTTA:n toimintasuunnitelma vuosiksi 1981–1985.Jan-Erik Jansson, haastattelu 13.12.2006.Jan-Erik Jansson ja Viljo Kuuskoski opetusministeriölle

8.5.1978.Sten Stenij, kirje TTA:n hallituksen jäsenille, eriävä mielipi-

de TTA:n opetusministeriölle antamasta lausunnosta.

Eduskunnan kirjasto Komiteamietintö KM 1977:62, Markku Linna. Tieteellisten

seurojen asema ja tehtävät.

KirjallisuusEnbom, Sten. Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Fin-

land 80 år. Art-Print Oy, Helsingfors 2001.Korppi-Tommila, Aura ja Heikkilä, Hannu. Hyvässä seu-

rassa Tieteellisten seurain valtuuskunnassa. Tieteessä tapah tuu 6/2009.

König, Wolfgang. Technical education and industrial perfor-mance in Germany: a triumpf of heterogeneity. Teok-sessa Education, technology and industrial performance in Europe, 1850–1939 (toim. Robert Fox ja Anna Guag-nini). Maison des Sciences de l’Homme and Cambrid-ge University press 1993.

Lehto, Olli. 35 vuotta tiedeakatemioiden yhteistyötä. Tietees-sä tapahtuu 3/2010.

Michelsen, Karl-Erik. Valtio, teknologia, tutkimus. VTT ja kansallisen tutkimusjärjestelmän kehitys. Painatuskes-kus Oy, Espoo 1993.

Nykänen, Panu. Kortteli sataman laidalla. Teknillisen korkea-koulun historia I. WSOY 2007.

Nykänen, Panu. Tekniikan tiennäyttäjät. Teknillisten Tietei-den Akatemia 1957–2007. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2007.

Paaskoski, Jyrki. Oppineiden yhteisö. Suomalainen Tiedeaka-temia 1908–2008. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2008.

Treue, Wilhelm. Die Geschichte des Technischen Unterrichts. Festschrift zur 125-Jahrfeier der Technischen Hochschule Hannover 1831–1956. Druckerei Dr. Serger & Hempel, Braunschweig 1956.

Kirjoittaja on Suomen ja Skandinavian historian dosentti, Teknillisten Tieteiden Akatemian pääsih-teeri ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologi-an laitoksen tutkija.

STRATEGINEN YHTEISTYÖ SOVELTAVASSA TUTKIMUKSESSA

Työ- ja elinkeinoministeriön nimeämä SHOK-johtoryhmä on tarkastellut strategisen huippu-osaamisen keskittymien nykytilaa ja niiden toi-minnasta saatuja kokemuksia.

Suomessa tarvitaan raportin mukaan yritys-lähtöistä, liiketoiminnan tarpeista ja mahdol-lisuuksista lähtevää soveltavaa tutkimusta kil-pailukyvyn ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. SHOK-johtoryhmä katsoo, että SHOK-toiminta on onnistunut nimenomaan tutkimuksen ohjaa-misessa yritysvetoiseksi. Tutkimus- ja inno-vaatiopolitiikan yhtenä tavoitteena tulisi olla, että Suomessa toimii vuoteen 2020 mennessä ainakin 2–3 kansainvälisesti kilpailukykyistä, vetovoimaista ja merkittävän liiketoimintapo-tentiaalin omaavaa keskittymää biotalouden, cleantechin, digitalisaation ja terveysalan kaltai-silla kasvun painopistealueilla.

Johtoryhmä esittääkin, että hallitus tukee bio-talouden tavoin digitalisaatiota hyödyntävän lii-ketoiminnan syntyä uudella kärkihankerahoi-tuksella. Se ehdottaa, että hallitus kohdistaa vuosina 2016–18 digitalisaatioon perustuvaan innovaatio- ja tutkimusyhteistyöhön 200 miljoo-nan euron lisämäärärahan. SHOK-johtoryhmän mielestä hallitusohjelmakauden kärkihankkei-den rinnalle tarvitaan pidemmän aikavälin visioi-ta sekä sitoutumista tavoitteisiin, uudistuksiin ja investointeihin.


KATSAUKSIA

Akateemikko Georg Henrik von Wright (1916–2003) on kaikkien aikojen kansainvälisesti tunne-tuin suomalainen filosofi, joka oli myös kotimaas-saan johtava intellektuelli. Korkean 87 vuoden iän saavuttaneen ajattelijan ja julistajan työ on yhä arvostettua ja ajankohtaista, mitä osoittaa hänen 100-vuotissyntymäpäiväänsä 14. kesäkuuta 2016 liittyvä juhlinta. Ohjelmassa ovat kansainväliset kongressit Helsingin yliopistolla toukokuussa ja Cambridgen yliopistossa syyskuussa, kolmas Georg Henrik von Wright Lecture toukokuussa, ystävien muistoja sisältävä kirja Georg Henrik von Wright’s Book of Friends (Acta Philosophica Fennica-sarjas-sa) sekä puiston nimikkoterassin avaaminen Hel-singissä Eirassa.

Kansalliskirjaston juhlanäyttely Ajatus ja julis-tus, johon liittyi myös neljän kaksoisluennon sarja ja konsertti, tuo esiin G. H. von Wrightin koko filosofisen elämänkaaren innostuneena opiskelijana, luovana tutkijana, ihailtuna profes-sorina, akateemisena vaikuttajana ja vastuulli-sena aikalaiskriitikkona. Se kertoo myös rakas-tetun herrasmiesfilosofin elämästä perheen, ystävien ja taiteen parissa. Näyttelyn kävijä saa seurata valokuvien, kirjeiden, leikkeiden ja teos-ten avulla filosofin uran huippukohtia maail-man yliopistoissa ja matkoja Etnan huipulta kesähuvilalle Vålön saaren Inkoossa. Näyttelyyn liittyy Bernt Östermanin ja Risto Vilkon toimit-tama kolmikielinen kuvitettu teos Georg Henrik von Wright – Filosofin elämä, En filosofs liv, A Philosopher’s Life (Into 2016).

Kansainvälinen filosofiyhteisö tunsi von Wrightin monipuolisena logiikan ja analyytti-sen filosofian tutkijana sekä ajattelijana, jonka avarakatseisuus auttoi myös rakentamaan sil-toja yli koulukuntarajojen. Suomessa ja Poh-

joismaissa von Wright oli johtava ja kiistojakin herättävä julistaja, joka osallistui ajankohtaisiin keskusteluihin kotimaisilla kielillä henkeväs-ti kirjoitetuilla esseillä ja ennakkoluulottomasti kantaa ottavilla puheenvuoroilla.

Nuoremmille filosofeille ”G. H.” oli ystäväl-linen isähahmo, joka oli aina valmis kannusta-viin keskusteluihin ja harkittuihin neuvoihin. Itse tutustuin häneen, kun rohkeutta pitkään kerät-tyäni uskalsin soittaa arvovaltaiselle akateemikol-le keväällä 1968 ja pyytää häntä edellisenä vuonna perustetun filosofian opiskelijoiden yhdistyksen Dilemma ry:n ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Von Wrightistä oli tullut opiskelijanuorison idoli julkaistuaan marraskuussa 1967 sanomalehdissä kirpeän kirjoituksen Vietnamin sotaa vastaan.

Toinen henkilökohtainen muisto kertoo filo-sofin hienostuneesta persoonasta. Kaksi vuot-ta myöhemmin 1970 von Wright soitti minulle ja pyysi minua sihteeriksi Suomen Filosofiseen Yhdistykseen, jossa hän itse toimi puheenjohta-jana. Vuosikokouksen jälkeen juuri valittu halli-tus meni jatkoille Pörssiklubiin, jonka vahtimes-tari kieltäytyi päästämästä minua sisään ilman solmiota. Akateemikko sai käyttää koko henki-lökohtaisen vaikutusvaltansa ja suostuttelutai-tonsa ennen kuin ovet aukenivat nuorelle mais-terille. Seuraavana päivänä hän soitti minulle kotiin ja pyysi anteeksi klubin vahtimestarin epäystävällistä käytöstä.

G. H. von Wright ajattelijanaGeorg Henrik von Wright syntyi 14. kesäkuuta 1916 Helsingissä suomenruotsalaiseen aatelis-perheeseen, jonka kantaisä oli muuttanut Suo-meen Narvan kautta Skotlannista 1600-luvulla. Georg Henrik kävi Helsingissä ruotsinkielistä norssia. Kiinnostus ja kutsumus filosofiaan herä-

Georg Henrik von Wright 100 vuotta

Ilkka Niiniluoto


sivät jo 13-vuotiaana. Vuonna 1934 hän pääsi ylioppilaaksi ja aloitti Helsingin yliopistossa teoreettisen filosofian opinnot, muina aineinaan historia, valtio-oppi ja matematiikka. Pääaineen professorina toimi karismaattinen opettaja Eino Kaila, psykologi ja tieteenfilosofi, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tuonut Suomeen Wienin piirin loogisen empirismin. Tämä radikaali filosofinen suuntaus korosti logiikan merkitystä, eksaktia ajattelua ja perinteisen metafysiikan kritiikkiä.

Kailan ehdotuksesta von Wright kirjoit-ti vuonna 1941 valmistuneen tieteenfilosofisen väitöskirjansa The Logical Problem of Induc-tion, joka käsittelee David Humen muotoilemaa induktion ongelmaa ja sen ratkaisemiseen liitty-viä todennäköisyysteorian kehitelmiä.

Sukulaisuussuhteiden merkitystä yliopis-ton historiassa osoittaa se, että Georg Henri-kin isänäiti oli nimeltään Nykopp, minkä kautta hänen varhaisiin esi-isiinsä kuuluu Turun Aka-temian ensimmäinen teoreettisen filosofian pro-fessori Nils Nycopensis. Georg Henrikin äidin serkku Anna Snellman, joka oli J. V. Snellmanin pojantytär, oli naimisissa Eino Kailan kanssa.

Eino Kailalla oli läheiset suhteet Wienin pii-rin, jonka jäsenet joutuivat muuttamaan tai pakenemaan Hitlerin tieltä Englantiin ja Yhdys-valtoihin. Toisin kuin saksaksi kirjoittanut Kai-la, von Wright onnistui pian integroitumaan uuteen anglosaksiseen analyyttiseen filosofiaan. Hän matkusti vuonna 1939 Cambridgen yliopis-toon Englantiin tapaamaan induktiota tutki-nutta C. D. Broadia, mutta tapasi siellä kuului-san Ludwig Wittgensteinin, jonka syvällinen ja ankara persoonallisuus teki nuoreen suomalai-seen suuren vaikutuksen.

Vuonna 1946 von Wright, tuolloin vasta 29 vuoden ikäisenä, nimitettiin Helsingin yliopis-ton ruotsinkieliseksi filosofian professorik-si. Kun Wittgenstein seuraavana vuonna erosi Cambridgen professorin virasta, yliopisto kutsui 31-vuotiaan von Wrightin hänen seuraajakseen keväällä 1948. Nuori perhe – mukana vaimo Elisabeth (o.s. von Troil) ja kaksi lasta Anita ja Benedict – asettui uuteen kotiin, taloon nimeltä Strathaird. Kun syöpää sairastanut Wittgenstein

kuoli 1951, von Wright päätti palata seuraavan vuoden alusta takaisin virkaansa Helsingin yli-opiston professorina. Samalla von Wright sai yhdessä Elizabeth Anscomben ja Rush Rheesin kanssa julkaisuoikeudet Wittgensteinin valta-vaan käsikirjoitusten ja muistiinpanojen koko-elmaan. On suuressa määrin von Wrightin sit-keyden ja huolellisuuden ansiota, että tämä ainutlaatuinen kokoelma on vuosikymmenien kuluessa järjestetty ja julkaistu tutkijoiden käyt-töön. Sen aineisto muodostaa edelleen perustan Helsingin yliopistossa ylläpidetylle Von Wright–Wittgenstein-arkistolle (WWA).

Cambridgen kaudella von Wrightin mielen-kiinto siirtyi induktion tutkimisesta filosofiseen logiikkaan. Uudeksi tärkeäksi alueeksi kohosi modaliteettien (välttämättömyys, mahdollisuus, mahdottomuus) tutkiminen teoksessa An Essay on Modal Logic (1951). Mind-lehdessä 1951 jul-kaisemassaan kuuluisassa artikkelissa ”Deontic Logic” von Wright totesi, että saamisen (per-missio) ja pitämisen (obligaatio) käsitteet nou-dattavat loogisia periaatteita, jotka muistuttavat mahdollisuuden ja välttämättömyyden logiik-kaa. Tämän työn ansiosta hänestä tuli modernin deonttisen logiikan perustaja.

Kailan kuoltua vuonna 1958 von Wright nimi-tettiin Suomen Akatemian jäseneksi vuonna 1961. Vuonna 1963 hän julkaisi kaksi pää teostaan The Varieties of Goodness ja Norm and Action, joilla on ollut suuri vaikutus hyve-etiikan, normi-logiikan ja oikeusfilosofian kansainväliseen tut-kimukseen. G.H. von Wrightin maail malla ehkä laajimmin tunnettu teos on vuonna 1971 ilmes-tynyt Explanation and Understanding, jossa hän tarkastelee selittämisen ja ymmärtämisen kiistaa historiassa ja yhteiskuntatieteissä. Se muistuttaa Manner-Euroopassa suosittuja, tulkintaa ja inten-tionaalisuutta korostavia ajattelutapoja, kuten hermeneutiikkaa ja fenomenolo giaa. von Wrigh-tin ”analyyttistä hermeneutiikkaa” onkin pidetty merkittävänä yrityksenä yhdistää kilpailevia filo-sofisia koulukuntia.

G. H. von Wright jäi virallisesti eläkkeel-le akateemikon virastaan vuonna 1986, mutta hän säilytti elämänsä loppuun saakka työhuo-neen Helsingin yliopiston filosofian laitoksella


ja otti aktiivisesti osaa kansainväliseen ja koti-maiseen filosofiseen toimintaan. Viimeisiksi teoksiksi jäivät mielen filosofiaa pohtiva In the Shadow of Descartes (1998) sekä muistelmateos Mitt liv som jag minns det (2001; suom. Elämäni niin kuin sen muistan, 2002). Hän myös lahjoitti arvokkaan kirjakokoelmansa ja huolella tallen-netun 20 000 kirjeen kokoelman Kansalliskirjas-tolle. Akateemikko kuoli kotonaan Helsingissä 16. kesäkuuta 2003 täytettyään juuri 87 vuotta.

G. H. von Wright julistajanaKorkean tieteellisen profiilin rinnalla Georg Henrik von Wright oli aktiivinen kulttuuriper-soona. Nya Argus -lehdessä ilmestyneitä tyylik-käitä esseitä kirjallisuudesta ja historian filoso-fiasta koottiin teokseen Tanke och förkunnelse (1955; suom. Ajatus ja julistus, 1961).

Esseet tiedon hyväksikäyttöön ja vaarallisuu-teen liittyvistä myyteistä herättivät laajemmin huomiota vasta ilmestyessään uudelleen teok-sessa Humanismen som livshållning (1978; suom. Humanismi elämänasenteena, 1981). Kirjoituk-sissaan ja haastatteluissaan von Wright otti har-kitusti kantaa moniin ajan ilmiöihin – sotaa ja asevarustelua vastaan, ajattelun vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta. Hän arvosteli länsi-maisen elintason jatkuvaa kohottamista ja siitä seuraavaa luonnon saastuttamista. Teos Vetenska-pen och förnuftet (1986; suom. Tiede ja ihmisjär-ki, 1987) herätti runsaasti debattia myös Ruotsis-sa. Teoksen viileätä kulttuuripessimismiä sävyttää tinkimätön sitoutuminen tieteelliseen järjenkäyt-töön ihmiskunnan viimeisenä toivona.

Elävä filosofiJo 1970-luvun alussa ryhdyttiin toimittamaan von Wrightin ajattelua käsittelevää nidettä The Library of Living Philosophers -sarjaan. Pitkän toimitustyön jälkeen teos ilmestyi vuonna 1989 sarjan niteenä nro XIX. Pääsyä tähän kirjasar-jaan on pidetty Nobelin palkinnon veroisena kunnianosoituksena filosofian piirissä, sillä se on myönnetty vuoden 1939 jälkeen vain 33 kertaa. Saman huomion Pohjoismaissa on saa-nut osakseen vain kesällä 2015 edesmennyt von Wrightin oppilas Jaakko Hintikka.

Syksyllä 1856 pitämässään luentosarjassa ”Akateemisesta opiskelusta” filosofian professo-ri Johan Vilhelm Snellman esitti kauniin perus-telun sille, miksi meidän on aiheellista tutus-tua tieteen suurten mestarien teoksiin. Voimme oppia heiltä rohkeutta ja itsenäisyyttä totuuden etsinnässä. Snellman myös vakuuttaa, että koh-taamalla menneisyyden suuria henkiä ja opiske-lemalla heidän teoksiaan ja ajatuksiaan voimme jälleen herättää heidät henkiin.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen filo-sofian professori (emeritus).

UUDET STRATEGISEN TUTKIMUKSEN OHJELMAT

Strategisen tutkimuksen neuvosto rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tutkimusta. Konsortiot etsivät konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteis-tä otetta vaativiin haasteisiin. Yhteistyö tiedon-tuottajien ja -hyödyntäjien välillä koko hank-keen ajan on tärkeää.

Strategisen tutkimuksen neuvosto on valin-nut neljätoista konsortiota tutkimusohjelmiin. Kolmetoista konsortiota aloittaa neljässä uudes-sa strategisen tutkimuksen ohjelmassa: Kaupun-gistuva yhteiskunta, Osaavat työntekijät – menes-tyvät työmarkkinat, Turvallisuus verkottuneessa maailmassa sekä Terveys, hyvinvointi ja elämän-tavat. Yksi konsortio täydentää vuonna 2015 aloittaneen Ilmastoneutraali ja resurssiniukka Suomi -ohjelman kokonaisuutta. Konsortioiden rahoitukseen käytetään yhteensä 50,2 miljoonaa euroa vuosina 2016–19. Neljässätoista monitie-teisessä konsortiossa on yhteensä 82 osahanket-ta yhteensä 33 organisaatiossa. Hieman yli puolet osahankkeista työskentelee yliopistoissa ja noin neljäsosa tutkimuslaitoksissa.


Tieteen historialla on merkittävä tehtävä tieteen maailmassa. Tätä sanomaa 50-juhlavuotta viettävä Suomen Oppihistoriallisen Seura levittää toimin-tansa ja eri tapahtumien kautta. Seuran perustajiin kuuluivat sen ajan merkittäviä akateemisia vaikut-tajia ja tiedemiehiä. Meidän päiviemme tieteelli-sessä ilmapiirissä erikoistuminen on avain akatee-miseen menestymiseen. Vähemmän kiinnitetään huomiota tieteen historiaan, puhumattakaan tren-deistä ja paradigmoista, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen tieteen kehitykseen laajem-min.

Oppihistoria ja tieteen historia edustavat myös tieteen muistia sekä kertovat, miten ja mik-si ihmisen tietämys eri asioista on kehittynyt. Oppihistoria tarjoaa avaimen tieteen prosessien ymmärtämiseen. Sitä, miten tiede, sivistys ja oppiminen toimivat ja kehittyvät, voidaan valais-ta monesta eri näkökulmasta ja eri historial lisia vaiheita tarkastelemalla.

Suomen Oppihistoriallisen Seuran 50-vuo-tisjuhlavuonna on kiinnostavaa herättää het-keksi näkyviin, mitä 50 vuotta sitten tapahtui. Helsingin yliopiston historian professori Jaakko Suolahti (1918–87) ja filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2003) kuuluivat Suomen Oppi-historiallisen Seuran nimekkäisiin perustaja-jäseniin. Suolahti oli historioitsija ja myös von Wrightin esseissä on historiallinen perspektiivi läsnä. Ne tekivät vaikutuksen jo ilmestyessään myös tämän katsauksen kirjoittajaan.

von Wrightin 100-vuotismuistoa kunnioite-taan tänä vuonna eri tavoin muun muassa Aja-tus ja julistus -näyttelyllä Kansalliskirjastossa. Näyttelyssä ja sen yhteydessä julkaistussa kir-jassa Georg Henrik von Wright – Filosofin elämä (Into Kustannus) kuvaillaan von Wrightin roolia

johtavana pohjoismaisena intellektuellina hänen filosofian parissa tekemänsä elämäntyön ohella. Oppihistoriallisen Seuran varapuheenjohtajana toimineesta von Wrightistä tuli ympäristökysy-myksiä, luonnonriistoa, teknologian kehitystä, humanismia, ihmisoikeuksia, rauhaa ja suvait-sevaisuutta käsittelevien esseidensä kautta vaiku-tusvaltainen ja laajalti huomattu intellektuelli eri-toten Suomessa ja Pohjoismaissa.

Oppihistoriallisen Seuran ensimmäinen puheenjohtaja Suolahti oli arvostettu ja tunnet-tu historioitsija ja antiikintutkija. Hän, kuten von Wright, omaksui roolinsa intellektuellina laajempana kuin akateeminen ympäristö sinän-sä vaati. Suolahti oli karismaattinen opettaja ja antiikin historian tuntemuksen edistäjä. Hänen oma tutkimusalansa oli Rooman sosiaalihis-toria. Omien akateemisten julkaisujen lisäksi hän julkaisi useita satoja kirjoituksia eri leh-dissä sekä piti satoja radioesitelmiä antiikista ja sen muinaisesta kulttuurista. Suolahden ansio-ta on hyvin pitkälti yleisen historian kehittymi-nen akateemiseksi oppiaineeksi Suomessa. Hän toimi lisäksi muutamia vuosia 60 vuotta sitten perustetun Suomen Rooman-instituutin johta-jana (Suolahdesta lisää: http://www.kansallis-biografia.fi/kb/artikkeli/7036/).

On selvää että Oppihistoriallista Seuraa perustaessaan von Wright ja Suolahti kokivat tärkeänä edistää tieteenalojen rajoja ylittävää vuorovaikutusta aate-, oppi- ja tieteenhistorian aloilla. Mutta mikä 1960-luvun akateemisessa ympäristössä tai yhteiskunnallisessa tilanteessa sai heidät perustamaan uuden seuran tavoittee-naan myös muun kuin akateemisen maailman kiinnostuksen herättäminen erilaisiin kysymyk-siin? Mitkä olivat ne ajatukset, jotka vaikuttivat heihin ja innostivat toimimaan tähän suuntaan?

”Tieteen kehityksen edistyksellinen saaga” – Suomen Oppihistoriallinen Seura 50 vuotta

Cecilia af Forselles

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/7036/

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/7036/


Minkälainen vaikutus 1960-luvun ilmapiirillä ja erilaisilla ihmissuhteilla oli heidän ajatusmaail-maansa? Näitä ja muita kysymyksiä toivottavasti pohditaan tulevaisuudessa vielä lisää, kun tutki-muksessa syvennytään ennakkoluulottomasti ja laveasti pohtimaan intellektuaalisia mielenmai-semia ja ympäristöjä sekä akateemisia että muita ihmistenvälisiä vuorovaikutussuhteita.

Yllä oleva kuvaus Suolahdesta ja von Wrigh-tistä antaa kuitenkin meille välähdyksen siitä, minkälaisessa ilmapiirissä Suomen Oppihistori-allinen Seura perustettiin. Tieteellisillä seuroilla oli ja on edelleen tärkeä tehtävä toimia intellek-tuellien välisinä mutta myös monenlaisesta tie-dosta, tieteestä ja sivistyksestä kiinnostuneiden ihmisten kohtaamispaikkoina. Tässä merkityk-sessä niillä on laaja ja yhteiskunnallisesti tärkeä tehtävä. Seurojen merkitystä tieteen ja tutki-muksen arvostuksen ylläpitämiseksi yhteiskun-nassa ei voida liikaa korostaa. Samalla yllä olevat kuvaukset muistuttavat, että tutkijoilla voi olla laaja rooli yhteiskunnassa ja että ”oppineiden” ei tarvitse syventyä vain omiin tutkimuksiinsa, vaan he voivat toimia aktiivisesti yhteiskunnassa ja herättää kiinnostusta kysymyksiin, jotka edis-tävät tieteen arvostusta, sivistystä ja ihmiskun-taa laajemmin.

Suomen Oppihistoriallisen Seuran missio on herättää ja ylläpitää harrastusta oppineisuu-den, eri tieteiden ja tiedollisten oppisuuntien sekä tekniikan menneisyyteen ja niiden histo-rialliseen kehitykseen, toimia eri tieteenalojen edustajien yhdyssiteenä sekä antaa heille mah-dollisuuksia keskinäiseen vuorovaikutukseen ja yhteistoimintaan. Lisäksi seura edistää oppihis-torian tutkimusta Suomessa sekä edistää oppi-historiallisen tiedon ja ajattelun leviämistä ylei-seen tietoisuuteen.

Seura toimii monitieteisenä keskustelufoo-rumina pyrkien edistämään aate- ja oppihisto-riallista tutkimusta eri tieteenaloilla sekä kattaa laveasti muun muassa eri tieteenalojen, aattei-den ja oppineisuuden, tieteellisten instituutioi-den ja tieteenfilosofian historian. Seura järjestää esitelmätilaisuuksia, seminaareja ja konferensse-ja.

Suomen Oppihistoriallisen Seuran juhlavuo-den päätapahtumana järjestettiin Säätytalossa Seuran VIII Jaakko Suolahti -luento 31. maa-liskuuta. Juhlaluennon piti professori Hasok Chang, joka on yksi tämän hetken kansainvä-lisesti näkyvimpiä tutkijoita tieteenhistoriassa. Changin tutkimuksessa yhdistyvät sekä tieteen-historian että -filosofian kannalta kiinnostavia kysymyksiä. Hän toimii tieteenhistorian ja -filo-sofian Hans Rausing -professorina Cambridgen yliopistossa. Chang on kirjoittanut hyvin kiin-nostavasti ”tieteen kehityksen edistyksellises-tä saagasta” lainatakseni yhden hänen mones-ta loistavasta muotoiluistaan kirjassa Is Water H2O? Evidence, Pluralism and Realism (2012). Changin näkemykset ovat myös herättäneet vil-kasta keskustelua ja näin tapahtui myös Sääty-talossa, jossa luennon otsikkona oli ”Putting Science back into History of Science” (http://www.oppihistoriallinenseura.fi/julkaisut.htm).

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja SKS:n kirjaston-johtaja, joka toimii Tieteellisten seurain valtuus-kunnan varapuheenjohtajana ja Suomen Oppi-historiallisen Seuran puheenjohtajana. Kirjoitus perustuu hänen avauspuheeseensa seuran järjes-tämässä VIII Jaakko Suolahti -luentotilaisuudessa Säätytalossa 31.3.2016.

http://www.oppihistoriallinenseura.fi/julkaisut.htm

http://www.oppihistoriallinenseura.fi/julkaisut.htm


Vuotta 2017 voi hyvällä syyllä kutsua sukupolvem-me suurimmaksi merkkivuodeksi ja myös lähiaiko-jen merkittävimmäksi mahdollisuudeksi reflektoi-da kansallista identiteettiä Suomessa. Tuolloin vie-tetään Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa ja samana vuonna tulee kuluneeksi myös 500 vuotta reformaation alkamisesta Saksan Wittenbergissä. Näitä merkkivuosia huomioidaan Suomessa myös akateemisesti monin eri tavoin: sekä Suomen itse-näisyyttä että reformaatiota koskevia kirjahankkei-ta ja tapahtumajärjestelyitä on meneillään useita.

Suurin osa hankkeista ja tapahtumista keskit-tyy merkkivuosista jompaankumpaan, mut-ta joukossa on joitakin hankkeita, jotka pyrki-vät yhdistämään niiden teemat. Yksi näistä on vuonna 2014 perustettu monitieteinen tutkija-verkosto ProFini 2017 (engl. Protestant Roots of Finnish National Identities; ks. http://blogs.hel-sinki.fi/Profini2017). Verkoston tavoitteena on selvittää ja arvioida, millä tavoin reformaatio ja sen jälkimainingit (esimerkiksi pietismi), ja yli-päätään luterilainen ajattelu, ovat voineet vai-kuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja kansallisi-dentiteettiin ja miten tällaiset mahdolliset jäljet voivat olla edelleen nähtävissä yhteiskunnassa. Tutkijaverkostoon kuuluu noin 40 tutkijaa kah-deksasta, pääosin kotimaisesta yliopistosta ja he edustavat eri tieteenaloja historiasta talous-tieteeseen ja sosiaalipsykologiaan sekä oikeus-tieteestä kasvatustieteeseen, teologiaan ja kieli-tieteeseen.

Mikä motivoi eri humanistis-yhteiskun-tatieteellisten alojen tutkijoita yhdistämään nämä teemat tutkimuksessaan? Eikö aihe kuulu pikemminkin teologien tutkimuskenttään? Syitä tälle on varmasti useita, mutta kolme keskeistä syytä lienevät seuraavat.

Ensinnäkin sekä tutkijoita että laajempaa yleisöä kiinnostaa jatkuvasti kysymys suomalai-sen yhteiskunnan kehityksestä ja muutoksesta, samoin kuin suomalaisuuden määrittelystä ylei-semminkin. Suomen historiaan, yhteiskunnan muotoutumiseen ja kansallisidentiteettiin liitty-vät kysymykset ovatkin suomalaisen humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksessa keskeisiä aiheita. Nykyisen yhteiskuntamme kehittymistä ja muutosta on kuitenkin vaikea ymmärtää, ellei oteta huomioon uskontojen, Suomen tapauk-sessa päällimmäisenä luterilaisuuden, mahdol-lista vaikutusta elämänmuodollemme (Sihvola 2011: 10). Esimerkiksi arvotutkijoiden mukaan yhteiskunnan kulttuuri tietyllä ajanhetkellä hei-jastaa koko sen historiallista perintöä, mukaan lukien uskontoa (ns. polkuriippuvuus; Norris ja Inglehart 2011). Hent de Vriesiä (2006) mukail-len voidaankin väittää, että keskeisin yhteiskun-nallinen kysymys tällä hetkellä on se, miten eri uskonnot ja niiden perinnöt ”uudelleenartiku-loituvat ja -muotoutuvat” osaksi 2010-luvun nykyisyyttämme.

Toinen syy lienee se, että huolimatta uskon-non mahdollisesta vaikutuksesta tämän päi-vän yhteiskuntaan tutkijoilla ei yleisesti ottaen ole kovin selkeää ja kattavaa kokonaiskäsitystä, millainen tämä rooli voisi olla. Suomalaisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuk-sessa on tarkasteltu verrattain vähän uskontoa nimenomaan yhteiskunnallisena voimana tai yhtenä mahdollisena selittävänä tekijänä yhteis-kunnan muutoksessa. Keskustelua on kyllä käy-ty, mutta pääasiassa toiseusvetoisesti keskit tyen muun muassa maahanmuuttoon ja islamiin. Tavallaan on jo käynytkin niin, että toiseus on kutsunut tarkastelemaan perinteisiä suomalai-suuden ”muuttumattomia” ulottuvuuksia erityi-

Reformaation jäljet tämän päivän yhteiskunnassa

Kaius Sinnemäki, Anneli Portman ja Jouni Tilli

http://blogs.helsinki.fi/Profini2017

http://blogs.helsinki.fi/Profini2017


sesti niiden yhteisvaikutusten näkökulmasta.Ajatus uskonnon yhteiskunnallisesta roo-

lista tuntuu ymmärrettävämmältä vaikkapa 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnassa, jolloin kirkko vielä vastasi paikallishallinnosta pitäjis-sä. Modernin yhteiskunnan leimalliset piirteet, kuten tasa-arvo, demokratia ja koulutus, on sitä vastoin yleensä selitetty talouskehityksen, teol-listumisen, kaupungistumisen, kansalaisjärjes-töjen muotoutumisen ja sekulaarin rationaa-lisuuden avulla – ei uskonnon avulla. Koska uskonnon roolia ei ole tutkittu kattavasti suh-teessa yllä mainittuihin teemoihin, on mahdol-lista sekin, että uskonnosta on tullut sokea piste tutkimuksessa, kuten kirjallisuustieteilijä Daniel Weidner väittää etenkin humanististen tieteiden osalta (Weidner 2012).

Teologiassa uskonnon yhteiskunnallisia ulot-tuvuuksia on toki tutkittu, esimerkiksi diako-niaa, arvoja, kansalaisjärjestöjä ja uskontokas-vatusta. Etenkin 1990-luvun lamasta lähtien teologit ja kirkon johto alkoivat myös keskustella hyvinvointiyhteiskunnan luterilaisesta arvopoh-jasta. Yleisesti ottaen teologiassakaan ei liioin ole perusteellisesti arvioitu luterilaisuuden mer-kitystä yhteiskunnalle, joskin yksittäisiä kontri-buutioita kyllä löytyy (Hallamaa 1999; Saarinen 2005). Omalla tavallaan tätä aikaa hyvin kuvaa-va kysymys on myös se, onko luterilainen poliit-tinen teologia ylipäätään enää mahdollista ja mielekästä – ja jos on, niin minkälainen ja missä kontekstissa (Andersen 2013).

Kolmas syy voi olla se, että viimeaikaises-sa tutkimuksessa on yhä enemmän esitetty, että uskonnolliset tekijät, etenkin reformaatio ja sen pitkäaikaisvaikutukset, olisivat vaikut-taneet moderneihin yhteiskuntiin, esimerkik-si Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, enem-män ja monimutkaisemmin kuin tähän asti on ymmärretty (esim. Van Kersbergen ja Manow 2009; Arneson ja Wittrock 2012; Ojakangas 2015). Uskontoon keskittyvästä tutkimuksesta onkin tullut yksi ajankohtaisimmista teemoista eri tieteenaloilla, kuten poliittisessa filosofiassa (Taylor 2007) ja ihmisoikeuksien tutkimuksessa (Banchoff ja Wuthnow 2011). Sosiologiassa tätä muutosta yhteiskunnan ja kulttuurin tutkimuk-

sessa on kutsuttu ”teologiseksi” tai ”sosioteologi-seksi käänteeksi” (ks. Gane 2008; Juergensmey-er 2013). Kehityskuluissa on toki huomattavia eroja eri tieteenalojen ja maiden välillä, mutta näistä eroista huolimatta käsitys uskonnon tule-misesta uudella tavalla marginaalista tärkeäksi tutkimuskohteeksi kuvaa yleistä kehityslinjaa.

Legacy of the Reformation -symposiumiHypätäksemme paremmin mukaan tähän kehi-tykseen myös Suomessa suunnittelimme Hel-singin yliopiston tutkijakollegiumissa 11.–12. helmikuuta 2016 kaksipäiväisen symposiumin koskien reformaation perintöä yhteiskunnan eri osa-alueilla Suomessa, mutta myös laajemmin. Keskustelun kohteena olivat etenkin demokra-tian kehittyminen ja vakiintuminen sekä oikeus- ja koulutusjärjestelmät. Tapahtuman tavoitteena oli löytää vastauksia siihen, miten reformaation jäljet voisivat näkyä näillä yhteiskunnan alueilla tänäkin päivänä, millaisten mekanismien ja toi-mijoiden kautta uskonnon vaikutus on voinut välittyä ja miten näitä kysymyksiä tulisi kriitti-sesti tarkastella eri tieteenaloilla.

Kutsuimme symposiumiin puhujia eri tie-teenaloilta, historiantutkimuksesta, kasvatus-tieteestä, taloustieteestä, yhteiskuntatieteistä, oikeustieteestä, teologiasta ja kansatieteestä tar-koituksena painottaa laaja-alaisuutta ja eri tie-teenalojen välistä vuoropuhelua.

Yksi keskeinen teesi demokratia-tutkimuk-sessa on, että tasa-arvo ja demokratia lisäänty-vät yhteiskunnan muuttuessa sekulaarimmak-si samalla, kun uskonnollisten instituutioiden ja oppien tuomat valtarakenteet menettävät mer-kitystään. Tässä valossa yksi odottamattomim-pia keskustelunaiheita symposiumissa oli protes-tanttisen uskon mahdollinen vaikutus liberaalin demokratian leviämiseen ja vakiintumiseen. Suo-rimmin asiaa tarkasteli sosiologi Robert D. Wood-berry (Singaporen kansallinen yliopisto), joka on tutkinut empiirisesti protestanttisen lähetystyön mahdollista vaikutusta demokratiaan ja talous-kehitykseen entisissä siirtomaissa historiallisen suur aineiston avulla (mm. Woodberry 2012).

Länsimaat tekivät siirtomaissa julmia vää-ryyksiä ja oman osuutensa niistä on kantanut


myös lähetystyö, mistä johtuen siirtomaakau-teen on kirkollisissa piireissä paikoin suhtaudut-tu askeettisella itseruoskinnalla. Woodberryn aineisto tuo tähän narratiiviin myös toisenlaisen näkökulman. Sen valossa protestanttinen, val-tiosta riippumaton lähetystyö on keskeisesti vai-kuttanut Afrikan ja Aasian entisissä siirtomaissa liberaalin demokratian osatekijöihin, kuten kir-japainotuotteiden massatuotantoon, lehdistön kehittymiseen, lukutaidon leviämiseen ja väki-vallattomien kansalaisjärjestöjen muodostu-miseen – riippumatta lähetystyön hengellisten tavoitteiden menestyksestä. Tutkimuksen poik-keuksellinen aihe on omiaan herättämään kes-kustelua, mutta aineiston yksityiskohtaisuus ja laajuus antaa erinomaiset edellytykset arvioida hankkeen tuloksia ja lisäksi kiintoisan esimer-kin siitä, millaisia kysymyksiä digitaalinen ver-taileva valtio-oppi voi suuraineistojen avulla tar-kastella.

Useissa puheissa sivuttiin luterilaisen ajatte-lun ja kirkon suhdetta demokratian kehittymi-seen Suomessa. Instituutiotasolla valtiolla on ollut läheinen suhde kirkkoon jo 1200-luvul-ta lähtien. Valtion ja kirkon suhde on ollut sitä myönteisempi, mitä vahvempi kansallisvaltio on ollut, kuten historioitsija Henrik Meinan-der totesi esityksessään. Lisäksi Suomessa ei ole historiallisesti esiintynyt samanlaista valta-kamppailua kirkon ja valtion välillä kuin Etelä-Euroopassa. Kirkon yhteiskunnallinen rooli on kuitenkin vähentynyt sitä mukaa, kun kansal-lisvaltio on heikentynyt. Mitä tulee luterilaiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen, useissa keskusteluissa viitattiin herätysliikkeiden rooliin kansalaisjärjestöjen synnyssä 1800-luvulla ja sitä kautta osallistuvan demokratian kehittymiseen sekä luterilaisuuden vaikutukseen lain raken-teissa, muun muassa rikoslaissa ja perhelaissa.

Päällimmäiseksi demokratiaan ja oikeusjär-jestelmään liittyvästä keskustelusta jäi kuitenkin se, että uskonnon suhdetta niiden kehittymi-seen ei monien kysymysten osalta ole tarkasteltu kovin syvällisesti ja että aihe vaatii lisätutkimus-ta. Yhden varteenotettavan teoreettisen mallin tähän keskusteluun voisi antaa edellä mainittu polkuriippuvuuden käsite, jonka mukaan yhteis-

kunnassa historiallisesti vallinnut uskonto jättää pysyvän jälkensä yhteiskunnan normeihin.

Kolmas merkittävä huomio symposiumis-sa liittyi luterilaisuuden mahdollisiin muut-tuneisiin tulkintoihin. Se, mitä nykyään ajat-telemme luterilaisuutena, ei teologi Patrik Hagmanin mukaan heijasta niinkään Lutherin ajatuksia, vaan on myöhempi, nationalismiin ja antikatolisuuteen liittyvä rekonstruktio eten-kin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tällaisten mahdollisten epäjatkuvuuksien tiedostaminen luterilaisessa teologiassa ei ole itsestään selvää niille, jotka eivät ole teologeja, mutta aihe herät-tää keskustelua myös teologien parissa. Luteri-laisuuden läheinen suhde kansallisvaltioon ja nationalismiin nousi esiin useissa puheenvuo-roissa ja on myös aikaisemmassa tutkimuksessa hyvin tiedostettu (esim. Ihalainen 2005).

Luterilaisuuden suhde nationalismiin voi osaltaan myös selittää sitä, miksi edelleen lähes kolme neljästä suomalaisesta kuuluu kirkkoon. Kirkko on monille tärkeä paikka, jolla ilmais-taan kuulumista yhteisöön ja jaettuun kokemus-maailmaan. Voidaankin sanoa, että luterilaisuus on erottamaton osa suomalaista siviiliuskon-toa. Emilio Gentilen (2006) typologian mukaan Suomessa ei kansankirkkojärjestelmän vuok-si voi kuitenkaan olla siviiliuskontoa sellaisessa merkityksessä kuin esimerkiksi Yhdysvallois-sa tai Ranskassa. Sen sijaan meillä on luterilai-nen nationalismi, joka on kiinnittynyt tiukasti nimenomaan valtioon.

Millaista sitten olisi nationalismista riisuttu luterilaisuus? Kun kansallisvaltion merkitys on heikentynyt, kirkosta on tullut vähitellen enem-män osa muuta kansalaisyhteiskuntaa. Tämä kehityskulku tullee jatkumaan tulevaisuudes-sa vähintään samaan malliin. Yksi mahdolli-nen suunta on se, että kirkko mukautuu tähän muutokseen ottamalla etäisyyttä nationalisti-sesta historiastaan ja omaksuu yhteiskunnallisia epäkohtia voimakkaammin kritisoivan roolin. Tähän kehitykseen viittaavat esimerkiksi ark-kipiispa Kari Mäkisen tuoreet kommentit siitä, että Suomen edun puolustaminen ei ole kirkon asia (Berner 2015). Lisäksi symposiumin kes-kusteluiden perusteella nationalismista riisuttu


luterilaisuus ei ehkä olekaan niin omaleimaista muihin kristillisiin traditioihin nähden kuin on ajateltu.

Symposiumin kolmatta pääteemaa, reformaa-tion vaikutusta koulutukseen, käsiteltiin useissa puheenvuoroissa. Yksi reformaation keskeinen ajatus oli, että kaikilla täytyy olla mahdollisuus lukea Raamattua omalla äidinkielellään. Sen myötä Raamattu, virsikirja ja katekismus kään-nettiin kansankielille ja niitä levitettiin massoille kirjapainotekniikan avulla, mikä synnytti uutta kansankielistä kulttuuria ja tarvetta äidinkieli-seen koulutukseen. Kansankieltä oli toki käytet-ty messujen saarnoissa jo ennen reformaatiota ja kansankielinen kirjallisuus oli alkanut viritä muun muassa Italiassa renessanssin innoitta-mana. Reformaatio antoi kuitenkin tähän kehi-tykseen uuden sykäyksen, kun painopiste siirtyi vaatimukseen kristillisen opin ymmärtämisestä ja sisäistämisestä.

Tämä uusi painotus ei kuitenkaan johta-nut opilliseen yksimielisyyteen, vaan repiviin oppiriitoihin ja pluralismiin, ja siten ongelmiin tiedontuotannon kriteerien kanssa. Tiedon-tuottamisen sekularisaatioon liitetään yleensä empiiristen luonnontieteiden nousu, historian-kirjoituksen kehittyminen ja eurooppalaisten tietoisuuden lisääntyminen muista uskonnoista. Historioitsija Brad Gregoryn (Notre Damen yli-opisto) mukaan tämä narratiivi jättää kuitenkin huomiotta reformaation myötä syntyneen opil-lisen pluralismin, joka oli mahdotonta sovittaa yhteen uusien tutkimusyliopistojen vaatimus-ten (objektiivisuus ja universaalius) kanssa ja joka siten osaltaan vaikutti tiedontuottamisen sekularisaatioon. Gregoryn katolisoiva tulkin-ta reformaatiosta (Gregory 2012) on herättä-nyt maailmalla sekä kiinnostusta että kritiikkiä, ja se antaa mielenkiintoisen lisän Suomessakin käytävään keskusteluun esimerkiksi tiedontuot-tamisesta.

Siitä huolimatta, että Luther painotti opin ymmärtämistä omalla äidinkielellä, hänellä ei ollut juurikaan sanottavaa sekulaarista koulu-tuksesta. Tätä taustaa vasten kasvatustieteilijä Hannele Niemi pohti, mitä tekemistä Suomen koulutusjärjestelmän kansainvälisellä menes-

tyksellä voi olla luterilaisen uskonnollisen perin-teen kanssa. Keskustelussa nousivat esiin jälleen luterilaisuuden läheinen suhde kansallisvalti-oon, pietismin merkitys sekä luterilaisen arvo-maailman vaikutus suomalaisen koulutuksen arvopohjaan. Yksi näistä arvoista on luottamus, joka on myös toimivan demokratian perusedel-lytys.

Toisen näkemyksen sekulaariin koulutukseen toi Daniel Tröhler (Luxemburgin yliopisto), jon-ka mukaan maailman ja sen ongel mien peda-gogisointi on protestanttinen tapa olla vuoro-vaikutuksessa maailman kanssa. On sitten kyse jengiväkivallasta, teiniraskauksista tai kilpailuky-vyn vahvistamisesta, moderni länsimainen vas-taus ongelmaan on koulutus. Ennen 1700-luvun puoliväliä ongelmien pedagogisointi ei kuiten-kaan ollut itsestään selvää länsimaissa. Kehityk-sen juuret juontavat Tröhlerin mukaan yhteis-kunnan suurin muutoksiin ja niistä selviämiseen, joihin vastaus löytyi protestanttisesta tulkinnas-ta pelastuksesta, jossa painotettiin yksilön sielua instituution sijaan. Vastaus oli koulutuksen avulla vahvistaa ja varustaa lasta selviämään epävarmas-sa ja kapitalistisessa yhteiskunnassa sivistämällä mieltä ja painottamalla hyveitä ja sisäistä harmo-niaa, jotta sielu olisi järkkymätön ja riippumaton kriiseistä tai rahasta. Näiden ajatusten voidaan nähdä heijastuneen myös snellmanilaisuuteen ja suomalaisen kansallisvaltion rakentamiseen sivistyksen varaan.

Kun puhutaan reformaatiosta ja nyky-yhteis-kunnasta ei voi olla ottamatta kantaa Max Webe-rin klassiseen teesiin protestanttisesta etiikas-ta ja sen mahdollisesta myötävaikutuksesta kapitalismin kehitykseen. Vaikka aiheesta kir-joitetaan edelleen ahkerasti (esimerkiksi Nel-son 2012; Gane 2012), teesi sai osakseen mel-ko vähäistä huomiota symposiumissa: uskontoa tai teologiaa ei välttämättä tarvita selittämään kapitalismia, joka valjastaa ihmisen luontaista itsekkyyttä. Mikäli reformaatiolla on ollut jokin rooli kehityksessä, se lienee liittynyt reformaa-tion myötä muodostuneisiin rationaalisiin pro-sesseihin, jotka yhdistettyinä materiaaliseen kulttuurin saattoivat edesauttaa hedelmällisen alustan kehittymistä kapitalismille.


Monitahoista keskusteluaReformaatio oli hidas hallitsijavetoinen pro-sessi Ruotsi-Suomessa, ei sellainen kansanliike, mitä se oli Keski- ja Länsi-Euroopassa. On sil-ti hyvin perusteltu kysymys, millainen vaikutus reformaatiolla ja luterilaisuudella on voinut olla yhtäältä yhteiskunnallisiin instituutioihin ja toi-saalta kansan syviin riveihin Suomessa, ja onko siitä nähtävissä merkkejä vielä tämän päivän yhteiskunnassa.

Pääanti symposiumista liittyy kahteen ylei-seen teemaan. Yhtäältä useissa puheenvuoroissa ja keskusteluissa tuli selväksi, että historiallisesti perinteisellä uskonnolla on kauaskantoisia vai-kutuksia tämän päivän yhteiskunnan normei-hin ja käytänteisiin. Osa keskustelijoista oli jopa sitä mieltä, että tämän päivän sekulaari ihminen on syvällisen uskonnollinen olematta siitä kui-tenkaan kovin tietoinen. Keskustelu uskonnosta rajautuu tyypillisesti traditionaalisiin riitteihin, ulkoisiin tunnuksiin, kuten pukeutumiseen ja uskonnolliseen kieleen, sekä rajoituksiin, kuten syömiseen ja juomiseen. Ne ovat helpommin tunnistettavia tunnusmerkkejä ja kategorisoi-tavissa uskonnollisiksi kuin ajatukset, joiden ilmaisussa ei käytetä uskonnollisia täkyjä, kuten sanoja ”Jumala”, ”lunastus” tai ”uskontunnustus” (Tröhler 2011: 3–4). Mutta kaikki, mikä liittyy uskontoon, ei ole helposti tunnistettavaa, eten-kin jos sen ilmaisuun ei käytetä traditionaaliselle uskonnolle tyypillistä uskonnollista kieltä. Mut-ta onko uskonto määriteltävissä ja tunnistetta-vissa ilman siihen liitettävää uskonnollista kieltä ja kuka määrittää, mikä on uskonnollista kieltä?

Toisaalta traditionaalisen uskonnon vaiku-tukset yhteiskunnassa ovat epäsuoria ja niiden välittymisen mekanismit tunnetaan vielä mel-ko huonosti. Esimerkiksi kansalaisuusajatte-lun kehittymisessä uskonnollisten ajattelijoiden merkitystä on saatettu aliarvioida aatehistorial-lisessa tutkimuksessa (Poulter 2013: 65). Mene-telmällisesti ei kuitenkaan ole hedelmällisintä lähestyä kysymystä kapeasti pelkästään teolo-gisen opin näkökulmasta, koska se koskettaa etupäässä teologeja eikä maallikoita. Uskon-nollista ajattelua ja sen epäsuoria vaikutuksia onkin hedelmällisempää tarkastella laajemmin

kiinnittämällä huomiota siihen, mitä eri toimi-jat tekevät ja sanovat, tutkimalla heidän vuoro-vaikutustaan ja kannanottojaan sekä ajattelun-sa kehittymistä. Siihen antaa hyvät eväät muun muassa aatehistoriallinen, kulttuurihistorialli-nen sekä retoriikan tutkimus. Kiinnostava avaus on myös implisiittisen uskonnollisen argumen-toinnin tarkastelu talouden ja ympäristönsuoje-lun vuoropuhelussa (Nelson 2014).

Monitieteisen tutkimusverkoston, kuten ProFini 2017, suurin anti lienee nimenomaan monitahoisen keskustelun edistäminen. Siihen tähtäävät myös seuraavat verkoston tapahtu-mat, kuten ”Pyhä raha – onko talous uskonto?” (Helsinki, 15.–16.9.2016). Tuloksena keskuste-lun edistämisestä on syvenevä ymmärrys niistä hienosyisistä versoista, joita reformaation vaiku-tuksesta edelleen Suomen aatemaailmaan kas-vaa. Tilaa ja tilausta tutkimukselle siis on. Ja nyt on aika tähän tarttua!

Kirjallisuus

Andersen, S. 2013. Can we still do Lutheran political theo-logy? Studia Theologica. Nordic Journal of Theology. 67(2): 110–127.

Arneson, J. ja B. Wittrock (toim.). 2012. Nordic Paths to Modernity. Oxford: Berghahn Books.

Banchoff, T. ja R. Wuthnow (toim.) 2011. Religion and the Global Politics of Human Rights. Oxford: Oxford Uni-versity Press.

Berner, A.-S. 2015. Arkkipiispa Kari Mäkinen: Kirkon teh-tävä ei ole puolustaa Suomen etua. Helsingin Sanomat 13.9.2015.

Gane, N. 2008. Religion, theology and culture: Introduction. Theory Culture and Society 25(7–8): 119–123.

Gane, N. 2012. Max Weber and Contemporary Capitalism. Basingstoke: Palgrave MacMillan.

Gentile, E. 2006. Politics as Religion. Princeton, NJ: Princ-eton University Press.

Gregory, B. S. 2012. The Unintended Reformation: How a Religious Revolution Secularized Society. Cambridge, MA: Belknap Press of Harvard University Press.

Hallamaa, J. (toim.), S. Knuuttila, M. Kotiranta ja A. Raunio 1999. Rahan teologia ja Euroopan kirkot: Lopun ajan sosiaalietiikka. Juva: Atena Kustannus Oy.

Ihalainen, P. 2005. Lutheran national community in 18th century Sweden and 21st century Finland. Redescrip-tions: Yearbook of Political Thought and Conceptual His-tory 9: 80–112.

Juergensmeyer, M. 2013. The sociotheological turn. Journal of the American Academy of Religion 81(4): 939–948.

Kersbergen, K. van ja P. Manow (toim.) 2009. Religion, Class Coalitions, and Welfare States. New York: CUP.

Nelson, R. H. 2014. New Holy Wars: Economic Religion ver-sus Environmental Religion in Contemporary America,


uudistettu painos. University Park: Pennsylvania State University Press.

Nelson, R. H. 2012. Is Max Weber newly relevant? The Prot-estant-Catholic divide in Europe today. Finnish Journal of Theology 5.

Norris, P. ja Inglehart, R. 2011. Sacred and Secular: Religion and Politics Worldwide, 2. painos. Cambridge: Cam-bridge University Press.

Ojakangas, M. 2015. Lutheranism and Nordic Bio-Politics. Retfaerd. Nordisk juridisk tidsskrift 38(3): 5–23.

Poulter, S. 2013. Kansalaisena maallistuneessa maailmassa: Koulun uskonnonopetuksen yhteiskunnallisen tehtävän tarkastelua. Helsinki: Suomen ainedidaktinen tutki-musseura.

Saarinen, R. 2005. Otsa hiessä: Luterilaisuuden vaikutus suo-malaiseen ajatteluun. niin & näin: filosofinen aikakaus-lehti 12(3): 79–84.

Sihvola, J. 2011. Maailmankansalaisen uskonto. Helsinki: Otava.

Taylor, C. 2007. A Secular Age. Cambridge, MA: Belknap Press of Harvard University Press.

Tröhler, D. 2011. Languages of Education: Protestant Lega-cies, National Identities, and Global Aspirations. Lon-don: Routledge.

Weidner, D. 2012. Return of religion, theological turn? The humanities and their religious wound. The Future of the Humanities and the Order of Academic Disci-plines, Summer Workshop 2012 Reader, 9–12 August 2012, The Van Leer Jerusalem Institute. http://mhc.tau.ac.il/en/wp-content/uploads/2014/02/FH-2012-Work-shop-ReaderA.pdf.

Woodberry, R. D. 2012. The missionary roots of liberal democracy. American Political Science Review 106(2): 244–274.

Vries, H. de ja Sullivan, L. E. (toim.) 2006. Political Theolo-gies: Public Religions in a Post-Secular World. New York: Fordham University Press.

Kaius Sinnemäki on filosofian tohtori ja tutkija Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Anneli Portman on valtiotieteiden tohtori ja tuntiopetta-ja Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella. Jouni Tilli on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutki-ja Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian lai-toksella.

HELSINGIN BIOPANKKI

Helsingin yliopiston patologian tuore profes-sori Olli Carpén piti professoriluentonsa bio-pankeista yksilöllistetyn lääketieteen vauhditta-jina. Yli miljoonan potilaan näytteet siirretään tänä keväänä Helsingin Biopankkiin. Siirto on mittakaavassaan Suomen suurin. HUSin tutki-musstrategian kärkihankkeisiin kuuluvasta Bio-pankista odotetaan uutta lääketieteen innovaa-tiolähdettä.

Siirron jälkeen Helsingin Biopankki on Suo-men suurin yliopistosairaalan yhteydessä toimi-va biopankki. Helsingin Biopankin toimintaan osallistuvat muut perustajaosakkaat ovat Hel-singin yliopisto sekä Carea ja Eksote. Helsin-gin Biopankki on osa Helsinki Health Capital -konseptia. Biopankin kautta potilaan näytteitä ja tietoja voidaan käyttää korkeatasoiseen tutki-mustyöhön sairauksien syiden selvittämiseksi ja uusien hoitojen kehittämiseksi.

”Biopankit luovat hyvän edellytyksen sille, että maamme sairaaloiden potilaat saavat myös tulevaisuudessa tehokasta ja laadukasta hoitoa. Uudet hoitoinnovaatiot antavat puolestaan koti-maisille terveysteknologioiden kehittäjille lisää vientimahdollisuuksia. On täysin mahdollis-ta, että juuri terveysala synnyttää Suomeen sen kauan kaivatun uuden Nokian”, HUSin tutki-musjohtaja, professori Anne Pitkäranta arvioi.

Lääketieteellisissä tutkimuksissa tarvitaan usein mittavien kansainvälisten aineistojen yhdistämistä. Suomi onkin yksi biopankkitoi-minnan edelläkävijämaista maailmalla. Tätä kehitystä tukee valtioneuvoston tekemä, kan-sainvälisestikin merkittävä päätös 17 miljoonaa euron sijoituksesta kansalliseen genomikeskuk-seen, syöpäkeskukseen ja biopankkitoimintaan.

http://mhc.tau.ac.il/en/wp-content/uploads/2014/02/FH-2012-Workshop-ReaderA.pdf




”Miksei kukaan tee mitään?” on tuttu kysymys maailman menosta. Yleensä kysyjä ei itse tee, ei aio tehdä eikä kuvittelekaan tekevänsä mitään muiden kuin itsensä eteen. Hyvä niin. On pal-jon niitäkin, jotka eivät huolehdi edes itsestään. Kysymys on myös perusteeton, sillä viimeaikai-sia, tunnettujakin vastaesimerkkejä on useita:

29.2.2016 Edward O. Wilson julkaisemassaan esseessä: ”Puolet maapallon pinta-alasta ja meri-alueesta tulisi varata luonnonsuojelulle.”

22.2.2016 Bill Gates vuosittaisessa kirjees-sään: ”Maailma tarvitsee ihmeen selvitäkseen ilmastonmuutoksesta. Sanoessani ’ihmeen’ en tarkoita, että se olisi mahdoton. Ihmeitä on näh-ty ennenkin.”

29.2.2016 Leonardo DiCaprio Oscar-gaalas-sa: ”Ilmastonmuutos on todellinen. Se on vaa-rallisin lajiamme kohtaava uhka. Maailman joh-tajat: on aika vastata ihmiskunnan suurimpaan haasteeseen.”

Monet ovat käyttäneet pääosan elämästään jossain muodossa maailman pelastamiseen. Mut-ta heitä vastassa on suurempi joukko, joka on vakuuttanut, että asiat ovat paremmin kuin kos-kaan. Molemmat ovat oikeassa – jälkimmäiset tosin lyhytjänteisellä ja puolueellisella tavalla.

Planeetta ja ihmiskuntaOn todennäköistä, että maailmankaikkeuden sataan miljardiin galaksiin kätkeytyy ainakin kymmenen miljardia sellaista planeettaa, joissa on tietoista elämää. Siis enemmän kuin maapal-lolla on ihmisiä. Kuvitelkaamme ajatusleikkinä, että olisi neutraali tarkkailija, joka luokittelisi nuo planeetat ja antaisi niille arvosanoja.

Suurella osalla planeetoista eläisi useita eliölajeja ja monilla jokin evoluution kärkiolen-to, joka pitäisi itsevaltaista komentoa omalla tai-vaankappaleellaan. Rikkaimmilla planeetoilla on miljoonia eri eliölajeja ja joillakin ne olisi-

vat onnistuneet säilyttämään elämän tasapainon satojen tuhansien vuosien ajan. Mihin arvioi-jamme mahtaisi kiinnittää huomionsa löydet-tyään Linnunradasta Maa-planeetan? Saisim-meko hyvät pisteet?

Hän varmaan ihastuisi planeettamme vuo-riin ja monimuotoisiin vesistöihin, ilmakehään ja pilviin, koralliriuttoihin, sademetsiin, hiek-karantoihin, auringon nousuihin ja laskuihin, jäätikköihin, saaristoihin, aavikoihin, pakah-duttavaan lajirikkauteen, ehkä kaupunkeihin ja teihinkin. Hän huomaisi, että planeetan miljoo-nat eliölajit ovat kehittyneet evoluution polveile-vassa virrassa noin 3,5 miljardin vuoden aikana. Hän haltioituisi planeetan erilaisista ilmastois-ta, vuodenaikojen vaihteluista ja vuorokausien valoisuuseroista, jotka tietysti ovat perustana lajirunsaudelle.

Tarkkailija kiinnittäisi tietysti huomionsa myös planeetan valtalajiin, joka on ollut maise-missa vasta katoavan lyhyen ajan, 0,00001-osan, elämän koko kestosta. Se on kuin viisi minuuttia vuodesta. Tämä laji – Cro Magnon – on katsonut asiakseen lisääntyä, kehittää työkaluja, muokata maisemia, orjuuttaa, käyttää hyväkseen kaikkea näkemäänsä ja rehvastella omalla aikaansaan-noksellaan, jota kutsuu kulttuuriksi.

Laji on sotainen ja vallanhimoinen. Sen tuho-tekniikan ilkein osa on ollut olemassa vasta kol-men sekunnin ajan – tuossa aikaisemmassa, vuoden mittakaavassa tarkasteltuna. Näyttää siltä, että laji on nyt raiskaamassa planeettansa arvokkaimman perinnön vielä tuotakin lyhem-män ajanjakson kuluessa.

Tarkkailija kiinnittäisi huomionsa ihmisen arvomaailmaan, joka on kapea-alainen ja pin-nallinen. Valta-asema planeetan lajien joukos-sa ei vielä näytä sille riittävän, vaan otus tuhlaa resursseja myös sisäiseen valtataisteluunsa. Lajin pöyristyttävä asennevirhe näyttää olevan täydel-

Ihmiskunta ei ole maailma

Eero Paloheimo


linen piittaamattomuus itse taivaankappalees-ta. Sille lajin etu on synonyymi planeetan edul-le. Valta ja erityisesti sen alalaji talousvalta ovat lajin enemmistön yksisilmäisesti hyväksymä päämäärä. Hallitsevalla kulttuuriolennolla ei ole pitkän tähtäyksen suunnitelmaa planeetan tule-vaisuudesta, vaan laji touhottaa millisekunnin aikataululla – taas tuossa aikaisemmassa mitta-kaavassa ilmaistuna.

Tarkkailija päätteleekin, että evoluution kär-kiolento saattaa muuttua planeettansa vaka-vaksi sairaudeksi. Paraneminen tuosta taudista edellyttäisi lajin syvällistä itsekritiikkiä ja jyrk-kää asennemuutosta omiin oikeuksiinsa. Rehel-lisen arvioinnin puuttuminen ja sen korvaa-minen perusteettomalla omahyväisyydellä on muodostunut planeetan suurimmaksi ongel-maksi. Tarkkailija jatkaa tarkastuskierrostaan kohti Linnunradan naapurigalaksia ja jättää pie-nen viestin tuolle Maan joukolle, joka nimittää itseään ihmiskunnaksi. Se sisältää kolme kohtaa.

ArvotTarkkailija kiinnittää viestissään aluksi huomi-on arvojen näivettymiseen. Vallan alalaji, talous-valta, on takertunut aineellisen suuruuden pysy-väksi kylkiäiseksi. Asenne on lyhytjänteinen. Se painottaa hyvän asemesta vahvan oikeutta ja tämän vuoksi määrää, ei laatua. Asenteen eetti-nen ja esteettinen pohja on olematon. Tarkkai-lija kehottaa ihmiskuntaa tuomitsemaan kapea-alaisen itsetyytyväisyyden, pohtimaan planeetan tulevaisuutta vähintään tuhansien vuosien aika-jänteellä, arvostamaan elämän muovautumisen aikana syntynyttä korvaamatonta luonnonrik-kautta, sen eettistä ja esteettistä loistokkuutta sekä luomaan planeetalleen syvällisen ja kau-askantoisen suunnitelman pinnallisen ja pikku-sieluisen valtataistelun asemesta.

Tarkkailija kirjoittaa, että pitkällä tähtäyksel-lä maapallo voisi kehittyä jättimäiseksi avaruu-den taideteok seksi, jossa kaikki elämän muodot kypsyisivät rinnakkain, kaikilla olisi olemassa-olon oikeutuksensa, ihmiskunta säilyisi mää-rällisesti kohtuullisena vuosituhannesta toiseen ja harjoittaisi kulttuuriaan materiaalien ja ener-gian kierron kauniina sivuvirtana. Hän kehottaa

torjumaan uskontojen vahingolliset vaikutukset ja ihmiskeskeisen etiikan harhan. Hän muistut-taa myös, että kauneus on luonnonmukaisuutta, ei päinvastoin. Erityisesti hän varoittaa ilmiös tä, joka salakavalasti on soluttautunut taudin sär-kylääkkeeksi. Se toimii huumeena ja vieraan-nuttaa laajat ihmisryhmät vakavista ongelmista. Viihde lukemattomissa muodoissaan saa ihmi-set sokeiksi kaikille vaaroille, jotka uhkaavat planeettaa seuraavien vuosikymmenten aikana. Ihmiskunta piehtaroi hetken nautinnossa, kiil-lossa ja tavarassa.

Ihmiskunnalla olisi mahdollisuus vielä kehit-tyä galaksinsa suureksi taiteilijaksi. Nyt se on hyvää vauhtia ränsistymässä viihdepelleksi. Mutta tarkkailija ymmärtää, että perustava asennemuu-tos tarvitsee sukupolvien pohdinnan tullakseen hyväksytyksi, sillä Cro Magnon on laumaeliö.

ToimintaVierailunsa aikana tarkkailija havaitsee häm-mästyksekseen huvittavan piirteen ihmiskun-nan ajankäytössä. Muut elolliset olennot eivät tuota mallia ole omaksuneet. Valtaisan paino-arvon – joka tietysti perustuu edellä eriteltyihin asennevääristymiin – on saanut toimintapari, joka näyttää sisäisesti ja vastavuoroisesti ruokki-van itseään. Ihminen nimittää sitä tuotannon ja kulutuksen liitoksi. Käsittämättömästä syystä tuo kokonaisuus – ja ennen muuta sen volyymi – on muodostunut tavoiteltavaksi arvoksi. Sen suu-ruutta mittaillaan, siitä kilpaillaan, taistellaan ja sen mittapuilla menestyneet yksilöt ja kansoiksi nimitetyt joukkiot nousevat arvostetuiksi olioiksi.

Näyttää siltä, että planeetan kärkiolento on haksahtanut syvempää tarkoitusta vailla olevan kokonaisuuden palvelijaksi huomaamattaan. Tarkkailija on havainnut saman sukuisia ilmiöi-tä jo joillakin aikaisemmilla vierailukohteillaan ja huomannut, että tarkoitukseton mellasta-minen johtaa lyhyessä ajassa taivaankappaleen ränsistymiseen ja lopulta myös touhun isän-nän, kärkiolentona itseään pitävän eliön kär-simyksiin. Ennen tuota lopputulosta on koko luomakunta, kuten ihmiskunta kaikkea elollista leikkisästi kutsuu, saanut ikävällä tavalla tuntea nahoissaan hölmöilyn seuraukset. Prosessilla on


kiihtyvä luonne ja tämä on jäänyt kärkiolennolta huomaamatta.

Toiminnan syvemmän tarkoituksen puuttu-misesta närkästyneenä lisää tarkkailija planee-talle jättämäänsä kirjelappuseen huomautuksen siitä, että entropia etenee maailmankaikkeudessa muutenkin ja sen tarkoituksellisesta lisäämises-tä ei sählärille hyvä seuraa. Hän varoittaa viestis-sään vakavasti lyhytjänteisestä toiminnasta ja sen tulosten pinnallisesta arvostuksesta. Hän kehot-taa kärkiolentoa keskittymään syvempään henki-syyteen ja kulttuuriin sekä arvioimaan toimintan-sa tuloksia tuhansien vuosien mittatikulla.

Tässäkin asiassa vieraileva tarkkailija haluaa lopuksi painottaa erästä keskeistä seikkaa. Hän on huomannut, että vuosisatojen saatossa kär-kiolennon yksilöluku on kasvanut käsittämät-tömän suureksi. Hän kehottaa kärkiolentoa ver-taamaan lukumääräänsä läheisten sukulaistensa, vuorigorillojen lukumäärään. Jokaista vuorigo-rillaa kohti planeetalla on 10 miljoonaa ihmis-olentoa. Itseään vielä läheisemmät eliöt, kuten neandertalilaiset, on Cro Magnon eliminoinut jo kokonaan. Tämä rötöstely ei kestä mitään kriittistä tarkastelua, ei eettistä eikä esteettistä.

Erityisen painokkaasti tarkkailija kehottaa pohtimaan, mikä olisi sellaisen ihmiskunnan koko, jonka planeetta sietäisi vuosituhannesta toiseen. Edelleen: mitkä ovat tuon valinnan kes-keiset perustelut? Ja vielä: mikä olisi aikataulu tuloksen saavuttamiseksi, mitkä keinot päämää-rään päätymiseksi?

EnsiapuTarkkailija on hyvistä neuvoistaan huolimatta alakuloinen. Hänelle jää tunne, että laumaeliö turvautuu asioita ratkaistessaan pitkään sovel-tamaansa keinoon, jolle on antanut korskean nimen: demokratia. Se on mukava ja leppoisa malli, jonka ihmiskunta aina sivuuttaa keskinäi-sissä sotatoimissaan. Siihen kuuluu kosolti val-heellisuutta ja tekopyhyyttä, mutta laajalti omak-suttu opetus on, että miellyttävä valhe otetaan vastaan innostuneemmin kuin epämiellyttävä totuus. Käytäntönä ovat loputtomat kokoukset, istunnot, seminaarit, symposiot, työryhmät ja komiteat. Tähän jaaritteluun tuhrautuu aikaa.

Tarkkailija ehdottaa rohkeaa muutosta koko maailmaa koskevaan päätöksentekoon. Globaa-lit kysymykset, kuten väestönkasvu, maankäyt-tö, vesien ja lajirikkauden suojelu on alistettava poliittisesti riippumattomien, kiistattoman vii-saiden lajitovereitten muodostamalle kollegiolle.

Tarkkailijaa kummastuttaa myös ihmeellinen ristiriita. Miksi tuo kulttuurillaan ylvästelevä joukko – ihmiskunta – ei ole analysoinut tulevai-suutensa vaihtoehtoja, laatinut pitkän tähtäyk-sen suunnitelmia, tehnyt päätöksiä radikaaleista toimenpiteistä ja toimien vaatimasta aikataulus-ta? Miksi se ei esimerkiksi käytä tarjolla olevaa voimavaraa, sotajoukkoja, hyödyllisesti? Miksi tuota kokonaisuutta ei velvoiteta puolustamaan koko planeetan tulevaisuutta? Miksi sen anne-taan olla vahingollisissa teoissa, tuhoamassa itseään ja oheistuotteena paljon muutakin? Sota-voimien suuntaaminen kohti hyvää tavoitetta olisi ratkaisu ilmiselviin, jättiläismäisiin ongel-miin (ks. http://unite-the-armies.org).

Planeetta on valtavien haasteiden edessä, jotka useissa tapauksissa vaikuttavat toisiaan kiihdyt-tävästi. Sen ilmakehä, maa-alueet ja valtameret ovat suurten, vahingollisten muutosten kourissa ja sen loistavin piirre, eliölajien runsaus, on näi-vettymässä. Vaikka haitalliset muutokset kohdis-tuvat planeetan perusluonteeseen, ne väistämättä vahingoittavat myöhemmin myös ihmiskuntaa.

Tarkkailija päättelee, että kysymys on joiden-kin yksilöiden vallanhimosta, joka on sukupuo-liseen kiimaan verrattava elävän olion piirre ja evoluution perustava polttoaine. Viisaus ja val-lanhimo eivät näytä viihtyvän samassa yksilössä. Kun tuo haitallinen piirre yhdistyy sitten lauma-eläimen tottelevaisuuteen, on lopputulos mikä on. Jopa älymystöksi itseään kutsuva kärkiolen-non osajoukko on juonessa mukana. Valtavia resursseja suunnataan vallanhimon tyydyttä-miseen, vaikka ne olisivat käytettävissä viisau-den työkaluiksi. Tiivistetysti tarkkailija toteaa, että hieno planeetta Maa ansaitsisi paremman ihmiskunnan. Ja päättää viestinsä lopulta kysy-mykseen: ”Miksei jokainen tee edes jotain?”

Kirjoittaja on tekniikan tohtori ja tietokirjailija.

http://unite-the-armies.org


LYHYESTI

”SUURI TYYLI” – ERIK TAWASTSTJERNA 100 VUOTTA

Professori Erik Tawaststjernan syntymäs-tä (1916–93) tulee lokakuussa kuluneeksi sata vuotta. Kansalliskirjastossa on avattu yleisöl-le näyttely, joka esittelee monipuolisesti tämän legendaarisen yliopisto-opettajan, musiikintut-kijan, arvostelijan, pianistin ja pedagogin vai-heita ja saavutuksia.

Tawaststjernan elämä keskittyi olennaises-ti Jean Sibeliuksen elämäkerran kirjoittamiseen ja julkaisemiseen viitenä niteenä (1965–1988) suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi sekä osit-tain venäjäksi. Hänen väitöskirjansa käsitte-li Sibeliuksen pianotuotantoa, ja pianistina hän äänitti suomalaista musiikkia eri maiden radi-oissa. Tawaststjerna toimi Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorina vuosina 1960–1983 ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina vuosina 1977–1983.

Tawastjsternasta kehittyi yleisönsä vangit-seva puhuja, joka teki radioesitelmillään myös musiikkitieteen suosituksi laajoissa piireissä. Hän oli musiikkiarvostelijana lahjakas esseis-ti, jonka työskentelytavoista on monia tarinoi-ta, sekä aikansa vaikutusvaltaisimpia ja värik-käimpiä musiikkipersoonallisuuksia. Näyttely valottaa hänen maailmaansa, näkemyksiään tai-teesta, kulttuurihistoriasta, estetiikasta ja elä-mästä ylipäätään. Näyttely on Kansalliskirjaston Café Rotundassa (23.5.–22.10.2016).

Filosofi Georg Henrik von Wrightin sata-vuotisnäyttely ”Ajatus ja julistus” jatkuu myös Kansalliskirjastossa (26.8. asti). Muistelmis-saan von Wright kertoo, että hän tuli ylioppi-laaksi samana vuonna kuin Tawaststjerna ja että he kävivät opiskeluaikana yhdessä klassisen musiikin konserteissa. Myöhemmin hän seurasi Sibelius-monografian syntyä, jota Tawaststjerna luki ääneen hänelle ja hänen Elisabeth-vaimol-leen.

Tawaststjerna kirjoitti myös muistikuvia lap-suudestaan, jotka hän julkaisi Voces intimae -nimellä vuonna 1990. Hän mainitsee kirjassa, että hänen kohtalokseen muodostui Helsingis-sä Katajanokka. von Wright asui puolestaan pit-kään Eiran kaupunginosassa. Osa Eiranpuistoa on juuri nimitetty Georg Henrik von Wrightin terassiksi.

ARKI AVARUUSASEMALLA

Suomalaistaustainen astronautti, komentaja Timothy Kopra vieraili tiedekeskus Heurekas-sa vuonna 2010. Nyt hän on Maata kiertäväl-lä kansainvälisellä avaruusasemalla ja ehdotti muutama viikko sitten Heurekalle puolen tun-nin suoraa lähetystä avaruusasemalta. Suora yhteys avaruudesta NASAan ja sieltä Heurekaan oli toukokuun lopulla (27.5.2016). Suomalaiset lähettivät etukäteen Kopralle yli sata kysymys-tä, joista ennätettiin kysyä 18 noin puoli tun-tia kestäneen yhteyden aikana. Lähetystä edelsi suomalaisten tiedetoimittajien Jari Mäkisen ja Anne Liljeströmin esitys.

Yhteys avaruudesta toimi erinomaisesti ja yllättävän pienellä viiveellä. Kopra esiintyi lep-poisasti ja sympaattisesti. Hän vastasi esimer-kiksi tällaisiin kysymyksiin: Onko avaruusase-malla ahdasta, kun joudutte olemaan pitkään samojen ihmisten kanssa? Onko sinulla vapaa-aikaa avaruudessa? Mikä on kauneinta mitä olet nähnyt avaruudessa matkatessasi?

”Itse asiassa kansainvälinen avaruusasema tuntuu yllättävän suurelta, koska painottomuu-dessa voi käyttää jokaista pintaa lattiana ja kel-lua toisten ohitse vaikka yläpuolelta... Huomen-na lauantaina nukun pitkään, ja sitten hommiini kuuluu imuroiminen, joka täälläkin on hyvin tärkeää. Sitten olen ajatellut valokuvata, ja tie-tysti soittaa kotiin… Myrskyt ja salamat ovat fantastisen upeita ylhäältä nähtyinä, ja kun ava-


ruusasema meni revontulien lävitse, kylvimme vihreässä valossa. Öisten kaupunkien valot ovat upeita, samoin Suomen metsät ja rannat, jotka valokuvasinkin.”

NASAn tallenne koko lähetyksestä on näh-tävissä osoitteessa: http://media.heureka.fi/kop-ra2016/

LOKI-PALVELU

Kaikille meren ystäville ja rannikolla lomaile-ville on julkaistu uusi yhteinen verkkopalvelu, Loki. John Nurmisen Säätiön ja suomalaisten merimuseoiden toteuttama maksuton verkko-palvelu opastaa merellisten retkien ja kesäisten rannikkoseikkailujen suunnittelussa sekä kult-tuurihistoriallisen tiedonjanon sammuttami-sessa. Palvelu kokoaa (osoitteessa www.lokisto-ries.fi) kartalle merenkulkijoiden ja merellisten organisaatioiden jakamia tarinoita, museoiden kiinnostavimpia sisältöjä sekä parhaita retki-kohdevinkkejä Suomen rannikoilta ja saaristos-ta. Verkkokartta on hyödyllinen apuväline myös kesäisten saaristoreissujen tai veneretkien suun-nittelussa, sillä Loki on suunniteltu palvelemaan selaajaansa myös erilaisilla mobiililaitteilla.

Ensimmäiset lokimerkinnät ovat muun muassa suomalaisten merimuseoiden, Yle Elä-vän arkiston ja Suomen majakkaseuran tekemiä. Museoiden ja muiden merellisten tahojen ohella kuka tahansa palveluun kirjautunut meren ystä-vä voi kiinnittää Lokin kartalle oman tarinansa. Loki palvelee suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi sekä sisältää kaksi vaihtoehtoista karttanäkymää meriväylineen.

Lokin yksi keskeinen tehtävä on pidentää ja syventää museokäyntiä. Palvelu julkistettiin Merikeskus Forum Marinumin uuden ”Töis-sä merellä” -päänäyttelyn avajaisten yhteydes-sä 12.5.2016. Palvelu on tehty yhteistyössä John Nurmisen Säätiön sekä Ahvenanmaan meren-kulkumuseon, Merikeskus Forum Marinumin, Rauman merimuseon sekä Suomen merimuse-on kanssa. Palvelun toteutuksesta vastaa Futu-rice Oy ja sitä ovat rahoittaneet Jane ja Aatos Erkon Säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahas-to.

UUSI TUTKIMUSALUS TVÄRMINNEEN

Helsingin yliopisto on päättänyt hankkia noin 1,7 miljoonan euron arvoisen uuden tutki-musaluksen Tvärminnen eläintieteelliselle tut-kimusasemalle. Uusi alus on 16 metriä pitkä katamaraani, joka soveltuu rannikonläheiseen tutkimukseen. Katamaraani varustetaan tarkoi-tuksenmukaisilla nostimilla ja vinsseillä sekä nykyaikaisella näytteenottovälineistöllä. Lisäksi aluksella on tilaa enintään 30 hengen kurssi- ja tutkimusryhmille.

Uusi alus otetaan näillä näkymin käyttöön ennen vuoden 2017 loppua Suomen 100-vuotis-juhlan yhteydessä. Rahoitusta hankintaan saa-tiin lahjoituksista, jotka ohjattiin vuorineuvos Stig Gustavsonin merkkipäiväkeräykseen.

Alus tulee merkittävästi parantamaan Tvär-minnen mahdollisuuksia harjoittaa korkealaa-tuista ja nykyaikaista merentutkimusta ran-nikkoympäristössä. Uusi alus kasvattaa myös Suomen kapasiteettia rannikonläheisessä Itäme-ri-tutkimuksessa ja merentutkimuksessa kan-sanvälisellä huipputasolla.

Ilari Hetemäki

http://media.heureka.fi/kopra2016/

http://media.heureka.fi/kopra2016/

http://www.lokistories.fi/

http://www.lokistories.fi/


KESKUSTELUA

Otto Auranen ja Anu Nuutinen esittivät Tieteessä tapahtuu -lehden viime numerossa oman tulkin-tansa Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskun-nan tutkimuksen toimikunnan rahoittaman tutki-muksen tuotoksista. Aurasen ja Nuutisen tunte-mus eri tieteenalojen julkaisukäytännöistä ja tie-teellisistä tietokannoista on puutteellista, vaikka kirjoittajat toimivat tiedeasiantuntijoina Suomen Akatemiassa. Korjaamme seuraavassa kirjoittajien virheellisiä argumentteja.

Tutkimuksemme (Oksanen ja Räsänen 2016)tarkastelee Suomen Akate mian rahoittamien hankkeiden korkeatasoisia tutkimusnäyttöjä jul-kaisu- ja viitetietojen perusteella. Vastaavaa han-kekohtaista julkaisuja viitetietoja koskevaa sel-vitystä ei ole tehty aiemmin. Tutkimuksesta nousi keskustelu, joka koski pitkälti Scopus-tietokantaa ja sen soveltuvuutta kulttuuri- ja yhteiskuntatietei-siin. Vaihtoehdoksi Suomen Akatemian edustajat ovat tarjonneet kotimaista Juuli-tietokantaa, jos-sa on mukana kirjava joukko eritasoisia julkaisu-ja. Heidän selvityksensä tukee päätelmiämme jul-kaisujen niukkuudesta rahoitetuissa hankkeissa, vaikka he eivät huomioi tieteenalakohtaisia eroja.

Scopus on kattava tietokantaTutkimuksemme kartoitti hankkeiden korkea-tasoisia ja vertaisarvioituja julkaisuja. Nykyisin Web of Sciencen ja Scopuksen kaltaiset tietokan-nat ovat tärkeitä, koska julkaisumarkkinoilla on paljon epämääräisiä toimijoita ja roskakustanta-jia (Beall 2016; ks. myös Bohannon 2013). Osa maail malla roskakategoriaan luokitelluista kus-tantajista ja julkaisuista kelpaa esimerkiksi Aura-sen ja Nuutisen suosimaan Juuli-tietokantaan.

Suomessa Tieteellisten Seurain Valtuuskun-

nan Julkaisufoorumihankeen (JUFO) luoki-tuksella pyritään kuvaamaan julkaisujen laa-tua. Selvitimme, kuinka hyvin julkaisufoorumin ”korkeimman tason” (3) ja ”johtavan tason” (2) julkaisut löytyvät Scopuksesta. Humanististen tieteiden ja yhteiskuntatieteiden tason 3 julkai-suista (N=404) 98,9 prosenttia on Scopuksessa ja tason 2 (N=1417) julkaisuistakin 93,2 pro-senttia. Scopus on näin ollen JUFOn valossa erittäin kattava kulttuuri- ja yhteiskuntatietei-den tarkasteluun, ja sieltä löytyvät lähes kaikki parhaimmat tieteelliset julkaisut.

Auranen ja Nuutinen vetoavat Suomen Aka-temian huippuyksiköitä käsittelevään raporttiin, jossa hyödynnetään Scopukseen rinnastettavaa Web of Science -tietokantaa (CWTS Leiden Uni-versity 2015). Toinen heidän viittaamansa raport-ti (OKM 2014, 79) kertoo yleisellä tasolla Akate-mian rahoittamien tutkijoiden menestymisestä verrattuna kotimaisiin ja ulkomaisiin tutkijoihin. Olennaisempaa olisi nähdä, miten miltei miljoo-narahoituksia saavat suomalaistutkijat pärjäävät verrattaessa heitä muualla maailmalla vastaavia resursseja saaneisiin tutkijoihin. Tällainen selvitys olisi tehtävissä eri tieteenaloittain.

Tieteenalojen käytännöt muuttuvatKorostamme artikkelissamme, että ”julkaisuja viitetietoja on […] tulkittava varoen ja tarkoin eivätkä kaikki alat ole täysin vertailukelpoi-sia” (Oksanen ja Räsänen 2016, 17). Aurasen ja Nuutisen ehdottama alakohtainen normalisointi ei poista ongelmia. Tällaisen operaation myötä tehokkaammat tieteenalat vain kärsivät suhtees-sa vähemmän tehokkaisiin.

Aurasen ja Nuutisen kirjoituksessa on esitetty ongelmallisia argumentteja. Yksi näistä koskee

Läpinäkyvyyttä kilpailuun tutkimusrahoituksesta

Atte Oksanen ja Pekka Räsänen


monografiajulkaisemista verrattuna artikkelijul-kaisemiseen. Tieteellisten monografioiden jul-kaiseminen on kustantajille bisnestä ja arvioin-tikäytännöt kirjavia. Nykyisin monografian asema tärkeimpänä tieteellisenä tuotoksena on lähes kaikilla tieteenaloilla kyseenalainen.

Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät koros-tavat mielellään tieteidenvälisiä eroja. Etenkin julkaisupassiiviset tutkijat jaksavat muistuttaa, kuinka toisten tutkijoiden ansiot ovat vain tiimi-työn hedelmiä. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteet hyötyisivät julkaisukäytäntöjensä modernisoi-misesta. Ei ole esimerkiksi mitään syytä, miksi kirjallisuustieteessä tai historiassa ei voitaisi siir-tyä yhteisjulkaisemiseen. Kyse ei ole vain julkai-sumääristä vaan myös siitä, että tutkimusryh-missä saadaan aikaan parempaa laatua.

Muutamien tieteenalojen näytöt ovat heikko-ja. Esimerkiksi sosiaalitieteissä julkaistaan keski-määrin hyvin vähän, vaikka nykyään sosiaalitie-teilijät julkaisevat yhdessä. Tulos ei ole yllättävä, kun otetaan huomioon, miten vähäisillä merii-teillä tutkimusrahoituksia myönnetään. Esimer-kiksi European Research Council (ERC) ja vas-taavat rahoittajat painottavat tutkijoiden ansioita Akatemiaa enemmän. Akatemiankin olisi syytä edetä tähän suuntaan. Aiempi julkaisuhistoria luo luotettavan ennusteen tutkijan tulevaisuudes-sa keräämästä impaktista (Acuna ym. 2012).

Hakemusten määrä ja laatuToinen keskeinen ongelma Aurasen ja Nuuti-sen kirjoituksessa liittyy siihen, että kirjoituk-sessa viitataan hakemusten laatuun. Painopiste on ”tutkimussuunnitelman tieteellisessä laadus-sa eikä hakijoiden aiemmissa ansioissa” (Aura-nen ja Nuutinen 2016, 51). Akatemian ratkaisu näyttää olevan hyvin erilainen kuin esimerkiksi ERC:n, joka arvioi tutkimussuunnitelmaa tutki-jan aiempien näyttöjen valossa.

Auranen ja Nuutinen esittelevät yliopistoit-tain lukuja hakemusten määristä ja rahoitus-myönnöistä todistuksena sille, ettei Helsingin yliopistoa ole suosittu rahoituspäätöksiä tehtä-essä. Tämä on hyvä periaate, mutta lähetettyjen hakemusten määrä tulisi pitää erillään hakemus-ten laadusta. Akatemia on todennut, että tieteen

taso vaihtelee eri yliopistoissa (esim. SA 2014). Aurasen ja Nuutisen ensisijaisena tarkoitukse-

na lienee puolustaa Suomen Akatemian vakiintu-neita käytäntöjä ja peitellä arviointiprosesseihin mahdollisesti liittyviä ongelmia. Loppujen lopuk-sihan iso joukko arvioituja hakemuksia päätyy kulloisenkin toimikunnan kokoukseen päätettä-väksi. Pienessä maassa olisi entistäkin tärkeäm-pää panostaa hakuprosessien läpinäkyvyyteen. Akatemian käytännöt edustavat vanhaa ja men-nyttä tiedemaailmaa, jolloin virkoja ja rahoituk-sia oli tapana jakaa kavereille. Avoin ja läpinäkyvä kilpailu on nyt murtamassa tätä asetelmaa.

Akatemia ilmoitti huhtikuun lopulla 2016 uudistuksista akatemiatutkijan ja tutkijatohto-rin rahoitusmuotoihin. Akatemian toiminnas-sa ja tiedeviestinnässä on parannettavaa ja olisi hyvä, jos iso yhteiskunnallinen toimija tunti-si oman vastuunsa rahoittajana. Mikäli Suomi haluaa pysyä kiinni huipputieteessä, on tärkeää jatkaa keskustelua eri tieteenalojen julkaisukäy-tännöistä ja niiden uudistustarpeista.

KirjallisuusAcuna, D. E., Allesina, S., ja Kording, K. P. (2012).

Future impact: Predicting scientific success. Natu-re, 489(7415), 201–202.

Auranen, Otto ja Nuutinen, Anu (2016). Bibliometriikka on hyvä renki mutta huono isäntä. Tieteessä tapahtuu, 34(3), 49–53.

Beall, J. (2016) Beall’s List: Potential, possible, or probable predatory open-access publishers. https://scholarlyoa.com/publishers/. Viitattu 23.5.2016.

Bohannon, J. (2013). Who’s afraid of peer review. Scien-ce, 342(6154), 60–65.

CWTS Leiden University (2015): Bibliometric impact analy-sis of the Academy of Finland’s Centre of Excellence Pro-grammes. CWTS Bibliometric report. http://www.aka.fi/globalassets/31huippuyksikot/cwts_bibliometric_impact_coe_programmes_2015.pdf. Viitattu 23.5.2016.

Ministry of Education and Culture (OKM) 2015. Evaluation of the Academy of Finland. Reports of the Ministry of Education and Culture, Finland 2013:14. http://www.minedu.fi/export/sites/default/. Viitattu 23.5.2016

Oksanen, Atte ja Räsänen, Pekka (2016). Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksen tieteelliset tuotokset kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä. Tieteessä tapahtuu, 34(3), 16–23.

Suomen Akatemia (SA) (2014) Tieteen tila 2014. http://www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tiedos-tot/julkaisut/aka_tieteen_tila_yhteenveto_2014_web.pdf. Viitattu 23.5.2016

Atte Oksanen on sosiaalipsykologian apulaispro-fessori ja Pekka Räsänen taloussosiologian profes-sori.

https://scholarlyoa.com/publishers/

https://scholarlyoa.com/publishers/

http://www.aka.fi/globalassets/31huippuyksikot/cwts_bibliometric_impact_coe_programmes_2015.pdf



http://www.minedu.fi/export/sites/default/

http://www.minedu.fi/export/sites/default/

http://www.aka.fi/globalassets/awanhat/documents/tiedostot/julkaisut/aka_tieteen_tila_yhteenveto_2014_web.pdf





Tutkimuksen heikkenevästä tasosta ja rahoituk-sen tarkoituksenmukaisuudesta on oltu tietoisia jo useam man vuoden ajan. Yksi konkreettinen muis-tutus siitä on viime numerossa ilmestynyt Atte Oksasen ja Pekka Räsäsen laskelma, jossa osoite-taan Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden alhainen julkaisumäärä. Julkaisujen laskeminen on vain yksi tapa arvioida tutkimuksen tuottavuut-ta, eikä paras mahdollinen. Tosiasia kuitenkin on, että Suomen tutkimusjärjestelmä on vanhentunut, ajautumassa kohti katastrofia ja kaipaa pikaisesti peruskorjausta. Akatemia ei ole yksin vastuussa.

Yliopistojen, varsinkin Helsingin yliopiston, reaktio resurssien vähenemiseen vaikeuttaa tilannetta entisestään. Ongelmaa ei voi ratkaista yliopistojen ja korkeakoulujen sisäisillä organi-saatiouudistuksilla eikä koko järjestelmän kes-kittämisellä, kuten usein ehdotetaan (esimer-kiksi Arto Mustajoen ja Tuula Teeren raportti EVAlle 2015 ja UNIFIn Rakenteellisen kehit-tämisen loppuraportti 2015). Isotkin yliopistot ovat voimattomia, koska rahoituspäätökset teh-dään niiden ulkopuolella: Suomen Akatemiassa, Tekesissä, ministeriöissä, yrityksissä, EU:ssa ja säätiöissä. Yliopistoilla ja varsinkaan niiden joh-dolla ei ole juuri mitään vaikutusta tutkimuksen ohjautumiseen.

Apteekkirahojen poistaminen oli askel aivan väärään suuntaan. Helsingin yliopistossa ne tar-josivat edes pienen mahdollisuuden omarahoit-teiseen tutkimukseen, josta yliopisto itse päätti. Ulkoinen rahoitus ohjautuu rahoittajien intres-sien ja näkemysten mukaan, mikä onkin hyvä lisä sekä moniarvoistava tekijä varsinkin huma-nistisissa ja yhteiskuntatieteissä, mutta se ei sai-si liiaksi määrätä tutkimuksen suuntaa. Esimer-kiksi tohtoriopiskelijoiden osuus yliopistojen julkaisutuloksesta on huomattava, mutta yli-

opistojen omat tutkijakoulut kattavat siitä tuskin kymmentä prosenttia. Tohtoreita tulee liikaa, vuonna 2015 lähes kolme sataa enemmän kuin opetus- ja kulttuuriministeriön tavoite eli 1 600 vuodessa. Yliopistoilla ei ole intressiä rajoittaa määrää, koska tohtoriopiskelijat tuovat tulos-pisteitä ja usein myös rahaa. Päärahoittajia ovat säätiöt, jotka tavoittelevat panostuksensa näky-vää vaikuttavuutta.

Pääsyy tutkimuksen heikkoon tulokseen ja ennen muuta sen tasoon on tutkijoiden kehno asema. He ovat määräaikaisissa, lyhyissä työsuh-teissa tai apurahojen varassa. Tutkimuksen siirtä-minen kilpaillun rahoituksen piiriin ja pysyvien työsuhteiden karsiminen yliopistoissa on jyrkästi heikentänyt tutkijoiden uramahdollisuuksia. Val-tion tutkimuslaitosten voimavarojen ohjaaminen yliopistoihin ja muualle kilpaillun rahoituksen piiriin on olennaisesti heikentänyt uramahdolli-suuksia monilla aloilla. Yliopistojen irtisanomiset ilman nimitysprosessia vastaavaa sisällöllistä ver-taisarviota ovat lisänneet akateemiseen uraan liit-tyvää epävarmuutta entisestään.

Pahin tutkimuksen tasoa heikentävä tekijä on rahoituksen pirstaleisuus ja liioiteltu riskien hajauttaminen. Yksi akatemiahanke riittää kah-den tohtorin palkkaamiseen neljäksi vuodeksi. Akatemian tutkimusrahoituksesta vain kym-menen prosenttia jaetaan isommille tutkimus-ryhmille. Periaate, että tutkijat otettaisiin koko rahoituskaudeksi, toteutuu harvoin, sillä työtar-jouksia on otettava vastaan kesken projektinkin, jos se edistää työllistymistä jatkossa. Hankkeen suunnitteluun osallistuneet tutkijat tulevat sii-hen mukaan vasta, kun edellinen työsuhde päät-tyy, jolloin rahoituskaudesta on vain osa jäljel-lä. Kaksi vuotta ennen projektin päättymistä on taas ryhdyttävä hankkiutumaan seuraavan rahoituksen piiriin.

Tutkimuksen rahoitusjärjestelmä pantava remonttiin

Pekka Sulkunen


Vain harvoin tutkijat voivat panostaa yhteen hankkeeseen ja tutkimuslinjaan, koska jatku-vuutta ja työsuhdeturvaa ei ole tarjolla. Erään tutkimuksen mukaan yli puolet projektitutki-joista tekee useamman kuin yhden projektin töitä. On tavallista, että rahoitetun hankkeen tutkimusaineisto saadaan juuri ja juuri kerä-tyksi, mutta tulosten tuottaminen jää tekemät-tä. Hankkeita johtavien professorien aika menee rahoituksen hankkimiseen ja sekavaan henki-löstöhallintoon. Olen johtanut neljää akatemia-hanketta ja lukuisan joukon muita. Vain kak-si tutkijaa noin kolmestakymmenestä mukana olleesta on palvellut samassa projektissa täydet neljä vuotta, hekin ovat siinä sivussa katselleet myös muita töitä. Keskittyminen on vaikeaa eikä sitä ole mahdollista vaatia, kun ei ole tar-jota muuta kuin epävarmoja lyhyitä ja vieläkin lyhyempiä työsuhteita. Tutkimusrahoista menee hukkaan enemmän kuin nyt toteutettavat sääs-töt yliopistoissa.

On laadittava suunnitelma, jolla kansallisen tutkimuksen rahoitusjärjestelmää kehitetään vähemmän hajanaiseen suuntaan. Myös säätiöi-den on oltava siinä mukana ja sitouduttava sii-hen. Yksi ratkaisu on yliopistojen omien tutki-musvarojen lisääminen palauttamalla assistentit ja ”apteekkirahat” sekä turvaamalla professo rien ja varttuneiden tutkijoiden työn perusedelly-tykset ilman turhaa ”kilpailua” ulkopuolisesta rahoituksesta.

Professorin valinta on merkittävä ratkai-su, jossa otetaan kantaa sekä laatuun, suorituk-siin että tutkimuksen suuntautumiseen. Siksi on oikein, että se tehdään huolella ja harkiten. Siihen sisältyy toki riskejä, kuten kaikkiin tut-kimuksen rahoituspäätöksiin, mutta kun se on tehty, siihen pitää luottaa ja puuttua virheisiin vasta, kun ne ovat ilmeisiä. Riskien hajauttami-sen sijaan on keskitettävä tutkimusrahoitusta, ei yliopistoja. Tämä edellyttää, että yliopistojen päätöksenteko palautetaan tutkimus- ja opetus-henkilöstön alaisuuteen sekä ulkopuolisten valta hallituksissa ja hallinnossa kumotaan.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiologian pro-fessori.

TAITEEN TÄHTITAIVAAT

Taide ja tiede hahmottavat samaa maailmaa mutta eri tavoilla. Joissain tapauksissa tähtitie-de tarjoaa apuvälineen symboliikan tulkintaan, tosinaan jopa keinon määrittää tarkasti ajan-kohta, jolloin taiteilija luonnosteli maalaustaan. Joskus taiteilija käyttää tieteen löytöjä ja keinoja mielikuvituksen palveluksessa.

Taiteen tähtitaivaat -näyttely Taidemuseo Göstassa Mäntässä (14.5.2016–8.1.2017) esit-telee sekä kotimaisia että ulkomaisia teoksia. Mukana on niin perinteistä taidetta kuin kiin-nostavaa nykytaidettakin. Jotkut työt ovat esil-lä ensimmäistä kertaa Suomessa. Joukossa on myös teos, joka on vieraillut kansainvälisel-lä avaruusasemalla. Näyttely luo uuden näkö-kulman taidehistoriaan ja muodostaa samalla yh teyk siä eri aikakausina vallinneisiin käsityk-siimme maailmankaikkeudesta.

Näyttelyn ovat kuratoineet Aalto-yliopiston taidekasvatuksen professori Helena Sederholm ja tietokirjailija, tiedetoimittaja Markus Hota-kainen. He ovat tehneet pitkään työtä taiteen ja tieteen yhdistämiseksi.


Yliopistoihin kohdistuu huomattavaa taloudellis-ta painetta. Yliopistojen määrärahoja leikataan ja yliopistot leikkaavat toimintojaan. Samalla yliopis-toilta vaaditaan yhä enemmän yhteiskunnallista ”vaikuttavuutta”. Lisäksi huolimatta ”autonomias-ta” puhumisesta yliopistojen ohjaus ei näytä vähen-tyneen (Koikkalainen 2015).

Historia tuntee vastaavia kamppailuja yliopis-tojen taloudesta yli vuosisatojen, samoin kuin erilaisia näkemyksiä yliopistojen yhteiskunnal-le tuottamista hyödyistä ja niiden määrän mak-simoimisen keinoista. Politiikan näkökulmi-en esittäjinä ovat olleet toimintaedellytyksiään puolustaessaan yliopistolaiset itsekin. Politii-kan viitekehyksiä on tarkasteltava kriittisesti (ks. myös Kurtakko ja Koikkalainen 2009).

Vallitsevassa yliopistoja tiedepolitiikas-sa kummittelevat parin viime vuosisadan aika-na jalostuneet käsitteet. 1800-luvulla puhut-tiin ”puhtaasta tieteestä” ja ”käytännöllisestä tieteestä”. Näistä jälkimmäisellä viitattiin tutki-mukseen, jossa tutkitaan ongelmia ja ratkaisuja, jotka ovat ”välittömästi” käytännöllisesti arvok-kaita. Käytännöllisen tieteen puitteissa saattoi olla suoria kytkentöjä liiketoimintaan. ”Puhdas tiede” viittasi tutkimukseen, jossa tulosten väli-tön käytännöllinen merkitys ei ollut nähtävissä. Lisäksi kyse oli tutkimuksesta, jonka harjoittajat eivät edistäneet, ja joiden ei sopinutkaan edis-tää, yksityisiä taloudellisia etuja, vaan tavoittee-na oli tieto itsessään. Sen lisäksi, että termeillä oli kuvailevaa merkitystä, varsinkin ”puhdas tiede” oli myös tutkijoiden käyttämää poliittis-ta retoriikkaa määrärahojen ja vapaamman tut-kimuksen mahdollistavien tehtävien määrän lisäämiseksi. Sivistyksen lisäksi vapaan tieteen perusteltiin tuottavan tietoa, josta niin käytän-

nöllisen tieteen tekijät kuin keksijätkin saattoi-vat ammentaa (esim. Lucier 2012; Schauz 2014).

Toisen maailmansodan jälkeen levisi tiede-politiikkaan viritetty käsiteapparaatti. Taustalla oli paitsi yliopistoihin kohdistuva paine, myös mahdollisuus yliopistojen resurssien kasvatta-miseen. Termejä kehitettiin erityisesti Yhdys-valloissa. Rauhanajan tutkimusta hahmotellut komitea1 lanseerasi tiedepolitiikkaan jo joitain vuosia aiemmin syntyneen käsitteen ”perus-tutkimus”. Se ei ollut enää vain mahdollisten käytännön ongelmien ratkaisujen lähde, vaan välttämätön edellytys ”soveltavalle tieteelle” ja teknologioiden kehittämiselle – ja laajemmin tarkasteltuna talouskasvulle. Vakuuttavana ajan-kohtaisena esimerkkinä tieteen merkityksestä käytettiin ydinfysiikan tutkimusta. Näin raken-nettua ”lineaarista mallia” ovat sittemmin kehit-täneet ja levittäneet monet tahot. Se on ollut kätevä yksinkertainen kuvaus yliopistotoimin-nasta niin OECD:n tilastoijille, liikkeenjohdon opettajille kuin tiedepolitiikan tekijöille. Yli-opistolaisillekin se on ollut hyödyllistä poliittista retoriikkaa, koska mukana on ollut vanha puh-taan tieteen ajatus, jonka mukaan perustutkimus tuottaa hedelmiään vain, jos sen annetaan riit-tävin resurssein toimia rauhassa. (Godin 2006; Miettinen ja Tuunainen 2010; Schauz 2014; Sto-kes 1997.)

Vallitseva tiedepolitiikka näyttää toimivan edelleen lineaarisen mallin pohjalta. Kyseisen mallin sisältämät termit ”perus- ja soveltava tut-kimus” sekä niiden määrittämä tuotantoputki perustutkimuksesta liiketoimintaan vilahtelevat yliopisto- tai sen kanssa limittäisen ”innovaatio-politiikan” esityksissä. Malli on näkynyt käytän-

1 Ks. Bush (1945).

Yliopistopolitiikan taustateorioita ja käytäntöjä on päivitettävä

Janne Kurtakko


nössä siten, että yliopistoilta on globaalin talou-den tuoksinassa alettu toden teolla vaatia sitä, mitä lineaarisessa mallissa luvataan. Siinähän luvataan, että yliopistot tuottavat teknologioita ja talouskasvua, ja siitä näkökulmasta yliopis-toja on jo vuosia lisääntyvästi mitattu ja ohjat-tu tiukemmin sen sijaan, että entiseen tapaan luotettaisiin tuotantolinjan toimivan. Tutki-musprosessia valvotaan kuin pitkällä kokoon-panolinjalla seurattaisiin tuotteiden asteittais-ta valmistumista. Oleellisiksi nähdään erilaisin mittarein korkealle rankatut julkaisut ja menes-tys rahoituskilpailuissa, koska niiden katsotaan kertovan ”huippututkimuksesta” ja lopulta syn-tyvistä huipputeknologioista ja -talouskasvusta. Mittareita voidaan viedä pidemmällekin. Äsket-täin on (jälleen kerran) ehdotettu (Niiniluoto 2015) yliopistojen patentti- ja spin-off-yritystuo-tannonkin mittaamista.

Managerointiin kannustamisen lisäksi lineaa-rinen malli kyseenalaistaa osan tutkimukses-ta kaikilla aloilla. Kaikki tutkimus ei kytkeydy yksioikoisesti tämän päivän ongelmiin. Talou-den kehitystä korostava lineaarinen malli on sokea myös osalle yhteiskunnallisesti merkit-täviä kehityskohteita ja niihin liittyvälle tutki-mukselle. Esimerkiksi suuri osa humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta voi täl-tä pohjalta näyttäytyä monille katselijoille vähä-merkityksisenä. Lineaarisessa mallissa, kuten ei talouskeskustelussa yleensä muutenkaan2, oteta huomioon sitä, etteivät yritykset ja yliopistot toi-mi tyhjiössä, vaan niiden olemassaolo perustuu enemmän tai vähemmän hyvin toimiviin ihmis-yhteisöihin, joiden sujuva vuorovaikutus ei ole itsestään selvää. Yritysten ja innovaatioiden tuottamiseksi on tarpeen esimerkiksi ylläpitää ja

2 Varsinkin taloustieteen tutkimuksen osalta tätä seikkaa on valaisevasti analysoinut ja kritisoinut ta-loustieteen historian tarkasteluissaan taloustieteel-listä ja taloussosiologisista analyyseistään tunnettu Joseph Schumpeter (1883–1950). Schumpeterin (esim. [1954] 1997) mukaan taloustieteen opiskelus-sa pitäisi olla sijansa paitsi historiallis-sosiologisella myös psykologis-biologisella tutkimuksella, joissa katsotaan yli talouden prosessien niin laajemmin yhteiskuntaa yhdellä hetkellä kuin taloutta ja laajempaa yhteiskuntaa yli kyseisen aika-paikka-kontekstin.

kehittää talouden pelisääntöjä, missä voitaisiin hyödyntää vaikkapa historian, kielitieteen, kas-vatustieteen tai maantieteen tutkimusta. Patent-teja ja liiketoimintaa ei tällaisilta aloilta välttä-mättä tule, mutta niitä ei myöskään synny ellei osata hahmottaa, rakentaa, ylläpitää ja kehittää toimivaa yhteiskuntaa.

Lineaarinen malli ei ole yliopistolaisillekaan entisellä tavalla edullista ”puhtaan tieteen” työ-tä mahdollistavaa retoriikkaa, mutta yhteiskun-nalle laajemminkin se on teoriana ja yliopisto-politiikan perustana onneton. Tutkimustiedon valossa lineaarinen malli ei ylipäänsäkään kuvaa hyvin yliopistojen ja muun yhteiskunnan välis-tä suhdetta. Tieteen ja teknologiahistorioitsijat ovatkin todenneet sen teoriana jo aikoja sitten ”kuolleeksi” (Rosenberg 1994: 139).

Tutkimus ei suurelta osin sijoitu kauniisti joko ”perus- tai soveltavan tutkimuksen kate-gorioihin” (Stokes 1997; Miettinen ja Tuunai-nen 2010; Nelson ym. 2011). Tutkimuksessa tutkitaan ilmiöitä, jotka voivat olla luonnon-ilmiöitä (joihin lasken tässä myös ihmisen toi-minnan) tai ihmisen tuottamia teknologioita, ja tutkimuksella voi olla käytännön merkitystä heti tai vasta myöhemmin, mahdollisesti hyvin-kin monimutkaisten prosessien kautta. Yrityk-set hakevat yliopistoista usein jotain muuta kuin valmiita tuoteaihioita, eikä yliopistoista ole saa-tu puristamallakaan ulos merkittävästi lisää tuo-teaihioita tai yrityksiä (Sampat ja Nelson 2002; Mowery ja Sampat 2004; Mowery ym. 2004). Voi ennustaa, että niitä tulee jatkossakin silloin täl-löin, mutta yliopistojen päätuotteeksi niistä ei ole. Muu yhteiskunta, mukaan lukien yritykset, eivät vain ”vaikutu” teknologiapuolivalmisteis-ta, vaan ovat vuorovaikutuksessa tutkimuksen kanssa – siis kaikenlaisen tutkimuksen (Kline ja Rosenberg 1986; Nelson ym. 2011).

Kapeaa yksisuuntaista putkiajattelua juurrutta-vien käsitteiden sijaan tarvittaisiin (tieteen tutki-musta ja sen tuottamia) jäsentelyjä, jotka parem-min ottaisivat huomioon yliopistojen ja muun yhteiskunnan moninaiset roolit sekä niiden väli-set suhteet (ks. myös Miettinen ja Tuunainen 2010). Prosessissa kulkeva yliopistojen ”päätuo-tekin” voi olla tarpeen nähdä toisin ja dynaami-


sempana kuin lineaarisen mallin staattisessa yksi-suuntaisessa tavaratuotantolinja-ajattelussa.

Mikä on yliopistojen päätuote? Sitä voi lähestyä vaikkapa tarkastelemalla viime vuosi-kymmenien uusia yritysjättiläisiä, kuten App-le, Microsoft tai Google. Kyse ei ole yliopisto-jen tuottamista patenteista, yrityksistä tai edes valmistuneista. Huomiota ansaitsevat niiden perustajat. Niiden perustajat ovat vaihtelevassa määrin ennen yrityksensä perustamista ottaneet vauhtia yliopistoista, osa vain osan perustutkin-nostaan (esim. Steve Jobs ja Bill Gates) tai osan tohtorintutkinnostaan suorittaen (esim. Larry Page ja Sergei Brin). Samankaltaisia tapauksia löytyy yritys- ja poliittisten johtajien ja heidän organisaatioissaan toimivien ongelmanratkaisi-joiden joukosta. Yliopistot ovat myötävaikutta-neet yliopistojen ulkopuolella toimivien osaami-seen ja heidän toimintaansa altistamalla heidät eri puolilla maailmaa tutkimuksessa jalostetuille menettely- ja tarkastelutavoille. Niistä yliopis-tolle altistuneet ovat voineet ammentaa apuja ratkoessaan vastaan tulleita käytännön ongel-mia. Osa ulkopuolella toimineista on tuonut yli-opistoon oman lisänsä ratkottuaan käytännön ongelmia.

Kun katsotaan lineaarimallin näkökulmas-ta toivottuja yliopistojen tuottamia patentteja-kin – niitäkin toki joskus ilmenee – yliopistoil-la on ”vaikuttavuutta” vain, kun yhteiskunnassa on kansalaisia, joilla on riittävästi ymmärrystä ja jotka voivat siltä pohjalta toimia toisin kuin olisivat muutoin toimineet yksin ja yhdessä. ”Tieto” julkaisuina, ”patentit” ja muut irralliset objektit ovat yhteiskunnallisesti merkityksettö-miä ilman sopivaa perustaa. Oleellinen on aina ihmis(t)en (yhteis)toiminta ja sen laatu. Yksilöi-den on osattava toteuttaa ja mieluummin myös nähdä ne laajemmin kuin vain yksityistä etua edistävänä yritystoimintana. Kyse on niin yli-opistojen ulkopuolisen kuin yliopistolaistenkin osalta sivistyneestä ja osaavasta ihmisestä – täs-sä järjestyksessä.

Rajoja ylittämään kykenevien ihmisten koros-taminen voi vaikuttaa itsestään selvältä ilman vilkaisua (liiketaloudellista) ”vaikuttavuutta” vaativaan yliopistopolitiikkaan. Yliopistoja ei

ohjata nykypolitiikassa kasvattamaan ”opiske-lijoita palvelemaan isänmaata ja yhteiskuntaa”, vaikka yliopistolaissakin (vielä) niin sanotaan, vaan painotus on tutkimuksessa. Yliopistojen koulutustehtävä typistyy ministeriö(ide)n vaih-televantasoisten3 pohdintojen määräämän kan-didaatti-, maisteri- ja tohtorimäärän tuottami-seen.

Koulutustuotteiden, toisin kuin esimerkiksi tutkimusjulkaisujen, laatuun ei yliopistojen mit-taamisessa ja ohjauksessa ja siten rahoituksessa oteta juurikaan kantaa – ei arvoihin eikä osaa-miseen. Rahoitusmallissa laadun mittarina huo-mioitu ”työllistyminen” kertoo näistä asiois ta vähän tai ei mitään. Arvojen osalta opiskelijoihin halutaan kannanotoissa ja käytännön toimissa, joskaan ei vielä mittareissa, iskostaa yrittäjyyttä. Laajempi valmennus yhteiskuntaa rakentaviksi kansalaisiksi jää huomiotta. Silloin kun opiske-lijoita tarkastellaan ihmisinä, eikä vain tulevina tuotantoapparaatteina, nähdään heidät yliopis-topolitiikassa välttämättömiksi pahoiksi, laiski-aisiksi ja ongelmiksi, jotka on vietävä nopeasti opintoputken läpi.

Ottaen huomioon rajalliset resurssit ja pit-kähköt opiskeluajat, kannustaminen ahkeraan opiskeluun on perusteltua, mutta voi kysyä, onko vikaa rakenteissa4 ja myös ongelmallisis-sa tavoissa ajatella asiaa – siinä on eroa, ahdis-tetaanko opiskelija valmistumaan helpoimman kautta vai haastetaanko ajattelemaan. Voi kysyä, missä on yliopistojen ja erityisesti opiskelijoi-den kannustaminen koettelemaan rajoja(an) ja

3 Esimerkiksi tohtorituotantomäärien osalta viitataan usein tohtorien työllistymiseen kandidaatteja ja maistereita paremmin, mutta voi hyvin kysyä, olisi-vatko nuo henkilöt työllistyneet ilman tohtorintut-kintoaankin ja joissain tapauksissa jopa paremmin. Jatkoksi voi kysyä, onko tohtorien lisääntyvien työllistymisongelmien ratkaisu ”uravalmennuk-sessa” vai yksinkertaisesti siinä, että tohtoripolulle ohjataan paremmin tarvetta vastaava määrä henki-löitä, joiden koulutukseen samalla voidaan panostaa nykyistä enemmän.

4 Viittaan muun muassa pitkään opintoputkeen, jossa maisterintutkinto on kandidaatintutkinnon sijaan perustavoite ja ennen jatko-opintoja on tehtävä maisterin tutkinto sekä sen päälle vielä väitöskirja-opintoja. Valmistuneita houkutellaan kevyehköin perustein ja suurin joukoin väitöskirjantekijöiksi.


käyttämään hyväkseen sitä parasta antia, mitä erityisesti monialaiset yliopistot voivat tarjota. Entä ovatko alumnit vain potentiaalisia rahan lahjoittajia vai tervetulleita yhteisön jäseniä vie-lä yliopistoilta lähdettyäänkin? Eivätkö nimen-omaan kyky pohtia arvoja, opiskelijoille kehit-tynyt osaaminen, kyky omaksua nopeasti tietoa ja taitoja sekä käydä syvällisempiäkin keskuste-luja ole erilaisten paperisaavutusten sijaan niitä tekijöitä, joiden kautta yliopisto vaikuttaa kan-sakunnan menestykseen? Ovatko yliopistot tuo-tantolinjoja vai ymmärrystä jalostavia yhteisöjä? Ainakin kirjoittajan näkökulmasta yliopistopo-litiikan keskeiset taustateoriat, keskeiset käsit-teet ja käytännöt vaativat päivittämistä.

Kirjallisuus

Bush, V. (1945). Science The Endless Frontier. A Report to the President by Vannevar Bush, Director of the Office of Scientific Research and Development, July 1945. Washington: United States Government Printing Office.

Godin, B. (2006). The Linear Model of Innovation. Science, Technology ja Human Values, 31 (6), s. 639–667.

Kline, S. J. ja Rosenberg, N. (1986). An overview of inno-vation. Teoksessa Landau, R. ja Rosenberg, N. (toim.), The Positive Sum Strategy: Harnessing Technology for Economic Growth. Washington: National Academy Press, s. 275–305.

Koikkalainen, P. 2015. Onko suomalaisista yliopistoista tul-lut täysi-ikäisiä? niin & näin 22 (1): 39–42.

Kurtakko, J. ja Koikkalainen, P. 2009. Mitä yhteiskunta odot-taa yliopistoilta ja miksi?– ”Bushin malli” tulisi päivit-tää 2010-luvulle. Tieteessä tapahtuu 27(3):40–43.

Lucier, Paul. 2012. The Origins of Pure and Applied Science in Gilded Age America. Isis 103 (3): 527–536.

Miettinen, R. ja Tuunainen, J. 2010. Perus- ja soveltava tutki-mus tiedepolitiikan luokittelukategorioina ja retorisina resursseina. Tiedepolitiikka 35(3):7–16.

Mowery, D.C. ja Nelson, R.R. ja Sampat, B.N. ja Ziedonis, A.A. 2004. Ivory Tower and Industrial Innovation: Uni-versity-Industry Technology Transfer Before and After the Bayh-Dole Act. Stanford: Stanford University Press.

Mowery, D.C. ja Sampat, B. N. (2004). Universities in National Innovation Systems. Teoksessa Fagerberg, J. ja Mowery, D.C. ja Nelson, R.R. (toim.), Oxford Handbook of Innovation, s. 209–239. Oxford: Oxford University Press.

Nelson, R. R. ja Buterbaugh, K. ja Perl, M. ja Gelijins, A. 2011. How Medical Know-How Progresses. Research Policy 40 (10): 1339–1344.

Niiniluoto, I. 2015. Tiivistelmä. Teoksessa Vastuullinen ja vaikuttava: tulokulmia korkeakoulujen yhteiskunnalli-seen vaikuttavuuteen. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:13. Helsinki: Opetus- ja kulttuurimi-nisteriö. http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm13.pdf?lang=fi. Haet-

tu 2.2.2016.Rosenberg, N. 1994. Exploring the Black Box. Cambridge:

Cambridge University Press.Sampat, B. N. ja Nelson, R. R. 2002. The Evolution of Univer-

sity Patenting and Licensing Procedures: an Empirical Study of Institutional Change. The New Institutionalism in Strategic Management, 19, 135–164.

Schauz, D. 2014. What is Basic Research? Insights from Historical Semantics. Minerva: A Review of Science, Learning ja Policy 52 (3): 273–328.

Stokes, D. E. (1997). Pasteur’s Quadrant: Basic Science and Technological Innovation. Washington: The Brookings Institution.

Kirjoittaja on filosofian tohtori.

NOBELISTIN VIINI

Mitä yhteistä on Nobel-palkinnolla ja Pinot Noir -viinillä? Yhdysvaltalais-australialainen astro-fyysikko Brian Schmidt. Vuonna 2011 Schmidt jakoi Nobelin fysiikan palkinnon Saul Perlmut-terin ja Adam Riessin kanssa maailmankaik-keu den kiihtyvän laajenemisen havaitsemisesta. Schmidt omistaa vaimonsa Jennifer Gordonin kanssa Maipenrai-viinitilan Suttonissa lähellä Canberraa Uudessa Etelä-Walesissa. Ollessaan Tukholmassa vastaanottamassa palkintoa Schmidt lahjoitti pullollisen tilansa tuotetta Ruotsin kuninkaalle Kaarle XVI Kustaalle – ja toinen pullollinen päätyi mielenkiintoisten kontaktien ansiosta Suomeen. Tieteessä tapah-tuu -lehti oli mukana maistiaisissa. Palaamme sekä ”Nobel-viiniin” että vuoden 2011 fysiikan-palkinnon perusteisiin syksyn ensimmäisessä numerossa. Kuva: Markus Hotakainen.

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm13.pdf?lang=fi

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2015/liitteet/okm13.pdf?lang=fi


Ympäristön muutosten seurannan perusyksikkö on biomi eli eloyhteisö, jonka muodostavat alueen eliöstö, maaperä ja ilmasto. Pohjoisella pallonpuo-liskolla koko maapallon kiertävä boreaalinen havu-metsävyöhyke on maapallon suurin eloyhteisö, jon-ka pinta-ala kattaa 15 % maapallon mannerten alas-ta. Käsite ”boreaalinen” tuntuu olevan päätöksente-kijöiltä tällä hetkellä hukassa. Osoituksena tästä Val-tioneuvosto määritti periaatepäätöksellään vuonna 2013 koko Suomen olevan arktista aluetta. Samaa huolettomuutta osoittaa puhuminen pohjoisesta pallonpuoliskosta, joka todellisuudessa kattaa alu-een päiväntasaajalta pohjoisnavalle.

Pohjoinen havumetsävyöhyke on avain ilmas-tonmuutoksen sekä pohjoisen metsäluonnon ekologian ja kestävän metsätalouden ymmärtä-miseen. Boreaalinen vyöhyke rajoittuu etelässä lauhkean vyöhykkeen lehtimetsiin ja aroihin, pohjoisessa arktiseen tundraan. Luoteis-Euroo-passa se ulottuu Smoolannista ja Liettuan ylän-göiltä Lapin tuntureille. Lämpimän Golf-virran ja vallitsevien lounaisten ilmavirtausten ansios-ta vyöhyke sijaitsee meillä 500–1000 kilometriä pohjoisemmassa kuin Siperiassa ja Kanadassa.

Ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeet ovat ennusteiden mukaan siirtymässä pohjoiseen. Kasvillisuuden ja ilmaston välisen vuorovaiku-tuksen seuranta eli se, millä viiveellä kasvilli-suus, metsien hiilensidonta ja luonnon perus-tuotanto reagoivat ilmaston muuttumiseen, edellyttää enemmän kuin koskaan alueellisesti tarkkoja ja pitkäaikaisia havaintosarjoja.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat olleet ympä-ristön seurannan eturintamassa. Meillä on tällä hetkellä käytössämme maailman parhaat ja yli sadan vuoden mittaiset tai vieläkin pidemmät havaintosarjat ilmastosta, vesistöistä ja metsistä.

Mikäli niin haluamme, säilytämme kärkipaikan myös tulevaisuudessa. Pohjoismaissa ja Baltias-sa maatilojen, asutuksen, tiestön sekä sähkön-siirron ja tietoliikenteen verkostot kattavat pohjois–eteläsuunnassa koko boreaalisen havu-metsävyöhykkeen. Muualla boreaalisella vyö-hykkeellä kelvollinen infrastruktuuri ja asutus kattavat vain vyöhykkeen eteläisimmän osan, niin sanotun hemiboreaalin. Muut neljä osavyö-hykettä ovat pääosin asumatonta erämaata, jossa ei ole ja johon ei kannata perustaa kattavia, pit-käaikaisia havaintoverkostoja.

Kanadan ja Siperian mantereisilla alueil-la ilmaston ja kasvillisuuden vuorovaikutus on joissakin suhteissa erilaista kuin meri- ja väli-ilmaston alueilla. Ainoa keino saada näiden alueiden laajoista erämaista kattavia havaintoja on kaukokartoitus. Kaukokartoitushavaintojen kunnollinen tulkinta, mihin menetelmien kehit-tyessä on jatkuva tarve, on mahdollista vain, mikäli ne kalibroidaan suorien maastomittaus-ten avulla. Tämä onnistuu vain tiheän havainto-verkoston alueilla eli Luoteis-Euroopassa, ja eri-tyisesti Suomessa.

Pitkäaikaishavainnoinnin pahin este on Suo-messa tällä hetkellä raha. Metsäntutkimuksen koeverkostoja ylläpitävä Luonnonvarakeskus on rahapulassa pakotettu karsimaan maastomit-tauksia ja tekemään ennusteitaan entistä enem-män teoreettisilla mallisimuloinneilla. Myös Ilmatieteen laitos on säästösyistä vähentänyt sadantaa ja lumensyvyyttä mittaavia asemiaan vuosien 1971–90 tasosta peräti 60 prosentilla. Suomessa on tuoreita esimerkkejä siitä, miten sateisiin ja lumentuloon liittyvät riskit on paljol-ti unohdettu taloudellisesti vakavin seurauksin.

Tulevaisuuden ilmastonmuutosten vaikutuk-siin sopeutumisen vuoksi boreaalisen havumet-

Suomi on avainasemassa ilmastonmuutosten seurannassa

Kari Mielikäinen ja Reijo Solantie


sävyöhykkeen pitkäaikaisia havaintosarjoja ei saa päästää katkeamaan. Kattavista ja pitkäaikai-sistä havaintosarjoista tulisi huolehtia nimen-omaan alueilla, jossa mittaukset voidaan tehdä kustannustehokkaasti koko maapallon ympä-ri kiertävän boreaaliseen vyöhykeen hyödyksi. Pohjoismaisten havaintoverkostojen säilyttä-minen ja kansainvälinen rahoitus pitäisi ottaa ilmastoasioiden osalta käsiteltäväksi Maailman ilmatieteen järjestössä (WMO) ja metsäasioissa Euroopan unionin tutkimusverkostoissa.

Kari Mielikäinen on Metsäntutkimuslaitoksen emeritusprofessori ja Reijo Solantie filosofian toh-tori ja Ilmatieteen laitoksen eläkkeellä oleva ylime-teorologi.

MENESTYJIEN ELÄMÄNKULKU

Nuorisotutkimusverkoston yhteiskunnallisen vastuun vahvistamiseksi käynnistettiin vuon-na 2015 uusi kirjoitussarja, Näkökulma. Sarjas-sa avataan verkostossa tehtävän tutkimuksen tuloksia yhteiskunnallisiksi puheenvuoroik-si ja kannanotoiksi. Uusin Näkökulma käsitte-lee huippu-urheilijaksi ja taiteilijaksi kasvamis-ta 2000-luvun Suomassa. Se perustuu vuosina 2012–15 toteutettuun ja opetus- ja kulttuurimi-nisteriön rahoittamaan tutkimushankkeeseen.

Hankkeen vastaava tutkija Mikko Salasuo ja tutkija Mikko Piispa luovat katsauk sen keskeisiin tuloksiin ja vertailevat urheilijoiden ja taiteilijoi-den elämänkulkuja. Aihetta käsitellään mm. per-heen merkityksen, elämänkulun siirtymien sekä monikulttuurisuuden kautta. Perhekäytäntöjen merkitys osoittautui sitkeäksi pääomaksi.

Huippu-urheilijaksi kasvamisessa keskeistä on lapsuuden liikuntaharrastamisen monipuo-lisuus ja hauskuus. Kokeilujen kautta löytynyt oma laji ja nautinto luovat niin syvän suhteen lajiin, että se kannattelee huipulle saakka. Hui-pulle päässeillä urheilijoilla lajiharrastus vaka-voitui vasta noin 12 ikävuoden jälkeen. Salasuo ja Piispa kritisoivat nykyistä järjestelmää siitä, että se vaatii lapsilta liikaa ja liian varhain. Jär-

jestelmä ei palvele liikunnan kevyempää harras-tamista eikä tuota huippuja.

Taiteilijaksi kasvamisessa ja kehittymises-sä koulutus on tietynlainen kulmakivi. Koulu-tusvalintoja ohjaa useimmiten teini-iän lopulle ajoittuva ”oivallus taiteilijuudesta”, joka toimii alkukipinänä sille, että suhde taiteelliseen työ-hön muuttuu kutsumukselliseksi. Koulutusta seuraava etsikkoaika puolestaan määrittää sen, tuleeko taiteesta todella ammatti vai ei.

Menestyjien elämänkulku -hanke käynnis-tyi tarpeesta saada tutkittua tietoa liikuntapo-litiikan käyttöön suomalaisten huippu-urhei-lijoiden elämästä, kasvusta ja kehittymisestä. Tiedontarve oli paitsi akateeminen myös yhteis-kunnallinen. Menestyneet taiteilijat otettiin mukaan siksi, että kahden hyvin erilaisen elä-mänalueen tutkiminen avaisi laajemmin huipun saavuttamisen taustalla olevia mekanismeja. Tutkimushanke valottikin onnistuneesti nuor-ten elämänkulkuja sekä tarjosi lähtökohtia tule-valle tutkimukselle ja politiikalle.

Taiteilijan elämänkulku ja Huippu-urheilijan elämänkulku -kirjoista on julkaistu lyhennetty englanninkielinen versio, Exceptional Life Cour-ses – Elite Athletes and Successful Artists in 2000s Finland (Nuorisotutkimusseura 2016). Sivus-to www.youthresearch.fi/exceptionallifecourses kokoaa yhteen myös suomeksi laajan tutkimus-hankkeen keskeiset tulokset ja tuotokset sekä siitä käydyn julkisen keskustelun.

http://www.youthresearch.fi/exceptionallifecourses


Metsien ja niiden käytön roolista ilmastonmuutok-sen hillinnässä on käyty vilkasta keskustelua. Täs-sä keskustelussa metsä on näyttäytynyt stabiilina ja ennustettavana systeeminä, jonka rakennetta ja hiilensidontaa voidaan säädellä ja muokata tar-peen mukaan metsien käsittelyn kautta (ks. esi-merkiksi Suomen ilmastopaneelin raportit). Argu-mentointi on perustunut pääosin mallitarkaste-luihin, joilla pyritään ennustamaan, miten metsät kasvavat ja sitovat hiiltä tulevaisuudessa suhteessa ympäristötekijöiden, lähinnä lämpötilan ja sadan-nan, ennustettuihin muutoksiin. Ilmastonmuutok-sen vaikutuksia metsäekosysteemiin on kuitenkin tarkasteltu tällöin varsin yksipuolisesti.

On jopa todennäköistä, että metsien hiilinieluun ja -varastoon vaikuttavat vähittäisiä kasvumuu-toksia enemmän metsien altistuminen vaikeasti ennustettaville ääri-ilmiöille, kuten laaja-alaisil-le ilmastoperäisille tuhoille ja puustokuolemille (Gauthier ym. 2015). Metsissä esiintyy tuhoja, kun joku ekosysteemin toiminnalle kriittinen – usein ennalta tuntematon – ympäristötekijän kynnysarvo ylitetään (esim. Scheffer ym. 2012).

Vaikka Pariisin ilmastosopimus saataisiin täysimääräisesti voimaan, tulee Suomen ilmas-to vääjäämättä lämpenemään voimakkaasti lähi-vuosikymmeninä (IPCC 2014). Muutos uhkaa nopeutensa takia perustavalla tavalla met sien terveyttä ja ekologista kestävyyttä (Gauthier ym. 2015). Tätä kuvaa se, että ilmastovyöhyk-keet siirtyvät tällä hetkellä pohjoista kohti noin kymmenen kertaa nopeammin kuin puulajit pystyisivät luontaisesti leviämään. Ilmaston-muutoksen nopeus altistaa puut monenlaisille stressitekijöille, kuten kesän kuivuuskausille ja erilaisille, myös uusille, tuhonaiheuttajille.

Periaatteessa ilmastonmuutoksen riskeihin voidaan varautua kahdella tavalla. Ensinnä-kin metsiä voidaan muokata mahdollisimman kestäviksi tunnettuja riskejä vastaan sovelta-malla metsäekologista tietoa. Esimerkiksi met-sien rakennetta ja puulajisuhteita voidaan tehostetulla metsänhoidolla muuttaa niin, että metsät kestävät paremmin kuivuutta ja lisään-tyviä myrskyjä, vähentävät metsäpalojen syt-tymistodennäköisyyttä ja ovat vastustuskykyi-sempiä tuholaisia vastaan. Keinoina voivat olla esimerkiksi lehtipuusekoituksen lisääminen ja metsien kasvattaminen jatkuvapeitteisinä. Myös metsäpuiden jalostusta voidaan käyttää hyväksi. Metsä ikään kuin räätälöidään mahdollisimman kestäväksi odotettuja uhkia vastaan.

Ongelmaksi jäävät kuitenkin sellaiset ilmas-tonmuutokseen liittyvät riskit, joiden laatua, esiintymistä ja voimakkuutta on vaikea tai lähes mahdoton sekä ennustaa että torjua. Tuhot voi-vat olla odottamattomia, nopeita ja laaja-alaisia. Esimerkiksi käy äskettäinen nilurikuoriaisen massaesiintyminen Länsi-Kanadassa ja sitä seu-ranneet puustokuolemat 160 000 neliökilomet-rin alueella. Tuho oli seurausta talvilämpötilojen noususta ja osaltaan myös tehostetusta, kuoriai-sen isäntäpuuta suosineesta metsänhoidosta.

Paras keino varautua odottamattomiin ris-keihin on pitää metsät mahdollisimman sopeu-tumis- ja palautumiskykyisinä (Gauthier ym. 2015). Tällainen metsä on rakenteellisesti ja lajistollisesti monimuotoinen. Se voi kärsiä pahoistakin tuhoista, mutta lajiston ja perimä-tyyppien riittävästä joukosta valikoituvat kes-tävimmät. Metsä toipuu ajan myötä itsestään ennalleen, jopa entistä paremmin muuttuneisiin oloihin sopeutuneena.

Ilmastonmuutos, monimuotoisuus ja metsien ekologinen kestävyys

Timo Kuuluvainen


Strategiapapereiden mukaan Suomen met-sätaloudessa halutaan reagoida ilmastonmuu-tokseen tehostamalla metsänhoitoa ja lisäämäl-lä metsien kasvua. Puubiomassan käyttöä niin sanotussa biotaloudessa halutaan lisätä. Näin pyritään kasvattamaan metsien hiilinielua ja korvaamaan fossiilisia polttoaineita. Tavoitteet ovat periaatteessa hyviä mutta vaarana on, että tällöin jätetään huomiotta vaikeammin tun-nistettavia, mutta merkittäviä ilmastonmuu-tokseen liittyviä riskejä. Tehostamalla metsien hoitoa voidaan varautua joihinkin tunnettui-hin uhkiin, mutta samalla monimuotoisuuden väheneminen voi altistaa metsät uusille ja ehkä vielä suuremmille riskeille (Gauthier ym. 2015). Esimerkiksi puubiomassan laajamittainen keruu metsistä tulee vääjäämättä vaikuttamaan nega-tiivisesti metsien monimuotoisuuteen ja eko-logisiin prosesseihin. Ilmastonmuutoksen hil-litseminen ei tietenkään saisi pahentaa toista keskeistä globaaliongelmaa, monimuotoisuuden hupenemista, vaan nämä kaksi tavoitetta tulisi pystyä sovittamaan yhteen (Felton ym. 2016).

On syytä tunnustaa, ettemme tässä hetkessä pysty ennustamaan, mitkä metsänhoidon mene-telmät tai metsäpuiden lajiyhdistelmät – ehkä Suomelle uudetkin – osoittautuvat parhaiksi tulevaisuuden ilmastossa ja toimintaympäristös-sä. Muuttuvassa ilmastossa metsien monimuo-toisuudesta ja samalla sopeutumiskyvystä huo-lehtiminen on siksi tärkeää. Rakenteellisesti ja

lajistollisesti monimuotoinen metsä lisää mah-dollisuuksia ylläpitää metsien tuottamia hyöty-jä ja ekosysteemipalveluja – myös hiilensidon-taa – pitkällä tähtäimellä. Metsän lajistollisen ja geneettisen monimuotoisuuden turvaaminen ei ole vain ”pelkkää” luonnonsuojelua, vaan kes-keinen osa ilmastonmuutokseen liittyvien ris-kien hallintaa. Ilman sitä metsien käytön kestä-vyys on pelkkää sanahelinää.

Kirjallisuus

Felton, A., Gustafsson, L., Roberge, J.-M., Ranius, T., Hjäl-tén, J., Rodolphi, J., Lindbladh, M., Weslien, J., Rist, L., Brunet, J., Felton, A. M. 2016. How climate change adaptation and mitigation strategies can threaten or enhance the biodiversity of production forests: Insights from Sweden. Biol. Cons. 194: 11–20.

Gauthier, S., Bernier, P., Kuuluvainen, T., Shvidenko, A. Z., Schepaschenko, D.G., 2015. Boreal forest health and global change. Science 349, 819–822.

IPCC, 2014. Climate Change 2014: Synthesis Report. Core Writing Team, Pachauri, R. K., Meyer, L. A. (toim.), Contribution of Working Groups I, II and III to the Fifth Assessment Report of the Intergovernmental Panel on Climate Change. IPCC, Geneva, Switzerland, p. 151.

Scheffer, M., Hirota, M, Holmgren, M, Van Nes, E. H., Cha-pin, F. S., 2012. Thresholds for boreal biome transi-tions. Proc. Natl. Acad. Sci. U. S. A. 109, 21384–21389.

Kirjoittaja on yliopistonlehtori ja metsäekologian dosentti Helsingin yliopiston metsätieteiden lai-toksella.


Etsiessäni Pehr Kalmin juhlavuoden johdosta hän-tä koskevia tietoja löysin erittäin mielenkiintoisen tiedon, joka ei kuitenkaan ehtinyt hänestä tähän lehteen kirjoittamaani artikkeliin (Portin 2016) ja joka lienee meillä ennestään tuntematon. Kalm oli ensimmäinen, joka julkaisi tieteellisen kuvauk-sen Pohjois-Amerikassa esiintyvästä laulukaskai-den heimoon kuuluvasta täsmälleen 17 vuoden väliajoin massoittain esiintyvästä kaskaasta.

Carl von Linné antoi tälle kaskaalle nimen Magi-cicada septendecim Kalmin kuvauksen ja tämän hänelle tuoman näytteen perusteella Systema Naturae -teoksen 10. painoksessa vuonna 1758 (lat. septendecim = seitsemäntoista).1 Suomek-si lajista käytetään nimeä seitsemäntoistavuotis-kaskas. Havaintoja lajista Kalm oli tehnyt vuosi-na 1749 ja 1750. Tutkimus ilmestyi ensin Ruotsin Kuninkaallisen tiedeakatemian Tiedonannoissa vuonna 1756 (Kalm 1756) ja sittemmin englan-niksi käännettynä Ohion tiedeakatemian julkai-susarjassa vuonna 1953 (Davis 1953). Se oli ollut näin kauan enemmän tai vähemmän unohduk-sissa, sillä Kalm oli luokitellut otuksen jo tutki-muksen otsikossa heinäsirkaksi, minkä vuok-si siihen ei ollut kaskastutkijoiden keskuudessa kiinnitetty huomiota.

Magicicada-suvun kaskailla on ainutlaatui-nen elinkierto. Niillä on massaesiintyminen joko 13 tai 17 vuoden välein kullakin esiintymis-alueellaan. Sukuun kuuluu kaikkiaan seitsemän lajia, joista neljä on 13-vuotiskaskaita ja kolme on 17-vuotiskaskaita. Lajien levinneisyys rajoit-tuu Pohjois-Amerikan itä- ja eteläosiin. Massa-esiintyminen kestää 4–6 viikkoa, jonka aikana

1 https://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada_septende-cimhttps://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada_septen-decim (haettu 22.4.2016)

yksilöt parittelevat ja naaraat munivat hedel-möityneet munat maahan. Maan alla kaskaat sitten kehittyvät kunnes lajista riippuen joko 13 tai 17 vuoden kuluttua seuraa uusi massaesiin-tyminen.

Mikä on yhteistä luvuille 13 ja 17? No, nehän ovat jaottomia alkulukuja, millä täytynee olla jotain tekemistä tällaisen erikoislaatuisen elin-kierron kanssa. (On muuten arveltu, että voisi olla olemassa myös 19-vuotiskaskas; myös 19 on alkuluku.)

Tarkkaa syytä erikoislaatuiseen elinkierto-rytmiin ei tunneta. On kuitenkin esitetty hypo-teesi, että alkulukuihin perustuva esiintymisryt-mi käytännössä minimoi eri laumojen välisen vuorovaikutuksen. Kaskasesiintymät toistuvat-kin samanlaisina vasta yli kahdensadan vuoden välein.2 Päinvastoin kuin monilla muilla hyön-teisillä, Magicicada-suvun lajien maan alla elä-villä kehitysvaiheilla ei ole loisia. On mahdollis-ta, että tämä johtuu siitä, että loiset eivät kykene jakamaan kaskaiden jaottomiin lukuihin nojaa-vaa elinkiertoa osiin, minkä vuoksi ne eivät voi sopeuttaa omaa elinkiertoaan kaskaiden vastaa-vaan eivätkä iskeä niiden kimppuun.

Olipa näiden kaskaiden ainutlaatuisen elin-kierron evoluution syy mikä hyvänsä, se on yksi harvoista tapauksista, että biologinen evoluutio on johtanut täydelliseen sopeutumaan. Yleensä evoluutio johtaa vain riittävän hyvään lopputu-lokseen. Täydellinen sopeutuminen edellyttää, että olosuhteet, joihin on sopeuduttava, pysyvät pitkiä aikoja vakioisina, ja alkuluvuthan pysyvät ikuisesti samoina.

Toinen esimerkki täydellisestä sopeutumises-ta koskee täysikasvuisten nisäkkäiden ruumiin-

2 https://fi.wikipedia.org/wiki/Magicicada (haettu 22.4.2016)

Mielenkiintoinen uusi tieto Pehr Kalmista

Petter Portin

https://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada_septendecimhttps

https://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada_septendecimhttps

http://en.wikipedia.org/wiki/Magicicada

https://fi.wikipedia.org/wiki/Magicicada


Suomalaisen sosiologian isä Edvard Wester-marck (1862–1939) muistelee omaelämäkerras-saan British Museumin kirjaston lukusalia:

Se osoittautui minulle ei ainoastaan autuuden saarekkeeksi, jossa pystyin häiriytymättä lukemaan ja tekemään muistiin-panojani aamusta iltaan, vaan myös temppeliksi. Olen käy-nyt monissa katedraaleissa eri maissa, mutta koskaan en ole kokenut samanlaista omistautumista kuin lukusalin suuren kupolin alla... Tämä on ajatusten jumalan asunto. Tämä on varasto kaikelle kautta vuosisatojen kerätylle tiedolle... Lukija ei ainoastaan tunne olevansa armollisuuden nöyrä vastaanottaja, vaan hänet täyttää luova ylpeys; hän tuntee olevansa kokonaisuuden osa, ja hän nauttii kuin jumaluu-desta hurmioitunut panteisti.

Minulla oli aikoinaan tapana lukea Kansal-liskirjastossa, jossa koin jotakin samankaltaista, toki paljon laimeampana. Mutta miten ja mistä tulevaisuuden oppineet huumaantuvat? Voiko sähköisten kirjojen ja artikkeleiden lukumäärä sekä saatavuuden helppous herättää ylellisyyden tunnetta siitä, että saa seurustella vuosisatojen aikana kerätyn tiedon kanssa? En tunne ketään, joka olisi haltioitunut internetistä tietovarasto-na, kuten Westermarck haltioitui kirjastossa. Sil-ti luulen, että älyllisen siunauksellisuuden tila ei tarvitse erityisen arvokasta ympäristöä. Olen nähnyt, miten älyllisesti suuntautunut nuo-

ri kykenee löytämään tieteellisen ja kirjallisen inspiraationsa kaikkialla läsnä olevien älyvem-paimien avulla.

Toisaalta kirkkojen massiivisuus ja akustiik-ka yhdistettynä urkujen desibeleihin on ollut yksi tekijä luomaan rahvaassa jumalanpelkoa ja muita uskonnollisia tunteita. Samat menetel-mät epäilemättä toimisivat myös tiedepropagan-dassa. Esimerkiksi Toulousen avaruuskeskuk-sen elokuvasaleissa kävijä voi tuntea luultavasti jotakin samankaltaista kuin mitä yksinkertainen talonpoika tunsi ainoana vapaapäivänään kylän kirkossa.

Kaikkia ei tietenkään ole mahdollista saada innostuneeksi tieteestä, aivan kuten kaikki eivät voi saada arvostusta terävinä ajattelijoina tai kynäniekkoina. Suuri osa ihmisistä ei edes kyke-ne nauttimaan fiktion lukemisesta. Tiede silti jatkaa hitaasti universumin arvoitusten ja sii-nä sivussa ihmisen ongelmien ratkomista; ehkä tiedetemppelit ja prameat planetaariot ovat tar-peen muistuttamaan suurta yleisöä näistä ihmis-lajin jaloimmista pyrkimyksistä.

Kirjoittaja on vapaa tutkija ja tietokirjailija.

Tarvitseeko tiede katedraaleja?

Osmo Tammisalo

lämmön evoluutiota, joka näyttää perustuvan luonnonvakioon. Ruumiinlämpö, 36,8 celsiusas-tetta, on nimittäin sama kuin veden nestemäise-nä pysymisen termodynaaminen tasapainopiste, joka saadaan jakamalla 100 celsiusastetta luon-nollisen logaritmijärjestelmän kantaluvulla, e = 2,718… (Portin 2005). Vesi nestemäisessä olo-muodossa puolestaan on elämän välttämätön ehto.

Kirjallisuutta

Davis, J. J. 1953. Pehr Kalm’s Description of the Periodical Cicada, Magicicada Septendecim L. The Ohio Journal of Science 53 (3): 138–142.

Kalm, P. 1756. Beskrifning pa et slags Grashopper uti Norra America. Kongliga Svenska Vetenskaps Academiens Handlingar 17: 101–116.

Portin, P. 2005. Voiko evoluutio johtaa täydelliseen lopputu-lokseen? Luonnon Tutkija 109 (1): 4. artikkeli.

Portin, P. 2016. Pehr Kalmin syntymästä 300 vuotta. Tietees-sä tapahtuu 34 (2): 20–27.

Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystie-teen emeritusprofessori.


TUTKIMUSTA SUOMESSA

Yhden atomikerroksen paksuinen grafeeni nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään vuoden 2013 alussa, kun materiaali nostettiin EU:n tutki-muksen kärkihankkeeksi. Ihmeaineelta odotetaan paljon, mutta toistaiseksi varsinainen läpimurtoa tuotteistamisessa ei ole tapahtunut. Suomessa gra-feenitutkimus on keskittynyt Espoon Otaniemeen.

Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuussa 2013 raflaavasti ”Suomalaistutkija sai EU:lta miljardi-potin” tarkoittaen Göteborgin yliopistossa työs-kentelevää professori Jari Kinaretiä, joka on Euroopan unionin grafeenitutkimuksen puuha-mies. Grafeeni oli nostettu EU:n toiseksi tutki-muksen kärkihankkeeksi yhdessä aivojen mal-lintamisen kanssa.

EU:n Graphene Flagship -kärkihankkeen tavoitteena on, että grafeenitutkimuksesta syn-tyisi uutta teollisuutta, jonka avulla Euroopan takkuileva talous saisi piristystä. Miljardin tut-kimusrahoitus on tietenkin suuri summa, vaik-ka se todellisuudessa jakautuukin kymmenelle vuodelle ja yli sadalle tutkimusryhmälle. Rahat tulevat EU:n lisäksi kansallisilta rahoittajilta, tut-kimuslaitoksilta ja yrityksiltä. Suomesta mukana on Aalto-yliopisto, VTT ja Nokia sekä myöhem-min mukaan liittynyt Itä-Suomen yliopisto.

Suurien summien lisäksi kiinnostusta lisä-si grafeenin maine ihmeaineena, jonka uskot-tiin pystyvän melkein mihin vaan. Vuonna 2004 löytynyt aine olikin jo ehtinyt tuoda fysiikan Nobelin löytäjilleen Konstantin Novoseloville ja Andre Geimille vuonna 2010.

Kärkihankkeen toinen vaihe alkoi nyt kolmea vuotta myöhemmin huhtikuussa. Ensimmäises-sä vaiheessa valittiin hankkeen osallistujat haul-la ja kutsumalla. Siinä vaiheessa tutkimusaiheet

oli sovittu. Toisessa vaiheessa tutkimusaiheita on täsmennetty ja yhdistetty. Mukaan on otet-tu myös lisää etenkin teollisia toimijoita. Grafee-nitutkimus on osa EU:n Horisontti 2020 -ohjel-maa.

– Nyt on tarkoitus siirtyä enemmän kohti tuotteita ja sovellutuksia, sanoo professori Har-ri Lipsanen Aalto-yliopiston Mikro- ja nanotek-niikan laitokselta. Hänen mukaansa grafeenin ominaisuudet tunnetaankin jo hyvin, ja tutki-mustyö on yhä enemmän tuotekehitystä.

Lisäksi grafeenin myötä on löydetty uusia kaksiulotteisia materiaaleja, joita on ainakin teoriassa jopa tuhansia erilaisia. Puhutaankin jo GRM-materiaaleista eli grafeenista ja sen kaltai-sista materiaaleista (graphene and related mate-rials).

– Aika monessa sovelluksessa uudet mate-riaalit ja niiden valmistustavat ovat kehityskoh-teena. Grafeeni sopii myös hyvin yhdistelmäk-si muiden uusien materiaalien kanssa, Lipsanen toteaa.

Grafeenin yleisin valmistustapa on kemial-linen kaasufaasipinnoitus (CVD). Sen sijaan uudet materiaalit tehdään pääasiassa edelleen menetelmällä, jossa lähdeaineesta irrotetaan liuskamaisia kaksiulotteisia hiukkasia esimer-kiksi teipillä.

Grafeenin hyppääminen tutkijoiden labo-ratorioista tehtaisiin ja tuotteisiin vaatii vie-lä paljon työtä. Ensinnäkin tarvitaan tapa, jolla grafeeni voitaisiin valmistaa ja prosessoida teol-lisena tuotantona kohtuullisella kustannuksella.

Sovellus haussaToinen kaivattu keksintö on niin sanottu tap-pajasovellus eli grafeenille pitäisi löytyä jokin

Grafeenitutkimus etsii tappajasovellusta

Jukka Lehtinen


käyttötapa, jossa se olisi ylivoimainen toimin-noiltaan ja hinnaltaan muihin materiaaleihin verrattuna. Parhaimmillaan grafeenia voitai-siin käyttää johonkin, mihin muut materiaalit eivät pysty. Tämän hetken grafeenisovelluksissa on hyödynnetty sen fysikaalisia ominaisuuksia, kuten mekaanista vahvuutta ja pinta-alaa. Näitä ovat esimerkiksi akkuihin liittyvät superkapasi-tanssit.

– Tyypillisesti keksitään uusi materiaali ja vasta sitten keksitään, mitä sillä voisi tehdä. Sen pitäisi olla jotain, mitä ei muilla materiaaleilla voi tehdä. Tällaista ei grafeenin osalta ole vie-lä keksitty, professori Peter Liljeroth Aalto-yli-opiston teknillisen fysiikan laitokselta sanoo.

Grafeenista on valmistettu erilaisia sähköisiä komponentteja, kuten transistoreja, mutta ole-massa olevaan teknologiaan verrattuna nämä ovat kilpailukykyisiä vain jossain erikoissovelluk-sissa. Grafeenitransistorien kehittäminen piipoh-jaisia paremmaksi on nykytekniikalla hankalaa. Potentiaalisia tappajasovelluksia voi löytyä muu-alta elektroniikasta, sensoreista, energiateknii-koista tai joustavasta elektroniikasta.

– On mahdollista että nyt meneillään olevista tutkimushankkeista nousee tällaisia läpimurto-ja. Sitä ainakin haetaan, Lipsanen sanoo.

VTT:n tutkijan Sanna Arpiaisen mukaan lupaavimmat grafeenin sovellukset löyty-vät integroidun optiikan ja fotoniikan alalta sekä molekyylien värähtelytaajuuksilla, kuten terahertsialueella, toimivista ilmaisimista ja kuvantamisesta. Tärkeitä sovelluskohteita voivat olla myös herkät sensorit, kuten magneettikent-tä- ja biosensorit. Grafeenin käsittelyn ja sovel-lusten kehittäminen kulkee rinnakkain, sillä usein käyttötapa määrittää myös miten grafeeni tehdään.

Valmistus kehittynytTällä hetkellä grafeenia valmistetaan Aalto-yli-opistossa kahdella CVD-laitteella, joista toi-nen on kehitetty Otaniemessä Aallon ja VTT:n yhteistyönä ja toinen taas ostettu kaupalliselta valmistajalta. Tutkijoille materiaalia siis riittää, mutta moneen kaupalliseen tuotteeseen valmis-tus on liian kallista.

Grafeenista voidaan nyt Suomessakin valmis-taa helposti noin 15 senttiä läpimitaltaan olevia kalvoja. Läpinäkyvänä ja äärimmäisen ohue-na grafeeni täytyy aina valmistaa kiinni jossain toisessa pinnassa, joka usein on kuparilevy, jos-ta grafeeni sitten siirretään toiselle materiaalille. Kun kyse on esimerkiksi elektroniikkakompo-nenteista, niin siirtokohde on usein piikiekkole-vy. Se on hankalaa, sillä grafeeni ei saisi vahin-goittua siirrossa. Parempien siirtomenetelmien kehittäminen on siksi hyvin merkittävässä ase-massa grafeeniteknologiassa.

Grafeeninkäsittelyn ja sovelluskehityksen parissa työskentelee grafeeniryhmän vetäjänä toimiva tutkija Juha Riikonen Aalto-yliopiston Sähkötekniikan korkeakoulun mikro- ja nano-tekniikan laitokselta.

– Olemme kehittäneet tavan, jolla grafeenin voi siirtää muovikalvolle. Menetelmää patentoi-daan parhaillaan, ja se tulee luomaan aivan uusia hyödyntämismahdollisuuksia grafeenin teollis-tamiselle, Riikonen kertoo.

Muovikalvon pinnoittaminen grafeenilla on yksi esimerkki käytännöllisestä sovelluksesta, joka grafeenista voitaisiin tehdä. Grafeenipin-noitettuna muovikalvo johtaa sähköä, on täy-sin läpinäkyvä ja taivuteltava. Kalvoa voitaisiin käyttää esimerkiksi lämmitettävänä linssinsuo-jana, kosketusnäyttönä tai päälle puettavassa elektroniikassa. Tämän tyyppisten sovellusten prototyyppejä Riikonen on tehnyt.

– Hinta ja valmistettavuuden luotettavuus ovat luonnollisia haasteita läpimurrolle, Riiko-nen sanoo.

Riikonen on tyytyväinen siitä, että kärki-hankkeessa on mukana yrityksiä, jotka voivat viedä sovelluksia tuotantoon. Samoin Euroopan laajuinen hanke parantaa tiedonkulkua ja uudet löydöt siirtyvät usein toisten tietoon ennen var-sinaista julkaisemista.

Perustutkimus pitää pintansaGrafeenintutkimuksen painopiste on sovelluk-sissa, mutta perustutkimus on edelleen vahvaa etenkin muiden kaksiulotteisten materiaalien tutkimuksessa. Grafeenin perustutkimusta tekee muun muassa Peter Liljerothin tutkimusryhmä.


Tutkimuksen saavutuksia on muun muassa vii-me vuoden lopulla julkistettu koe grafeenista tehtyjen nanonauhojen ominaisuuksista.

Kokeessa todistettiin, että hyvin ohuet grafee-ninanonauhat ovat joko metallisia tai puolijoh-teita riippuen niiden leveydestä. Viiden hiiliato-min levyinen grafeeninanonauha johtaa sähköä metallin tavoin, kun taas seitsemän atomin levyinen nauha on puolijohde. Tuloksesta on vielä pitkä matka käytäntöön, mutta sen avul-la tiedetään, että grafeenilla voitaisiin korvata kuparia elektroniikassa, kun mittakaava kutiste-taan atomitasolle.

Yksi saavutus on Aalto-yliopiston kylmä-laboratoriossa työskentelevän professori Pert-ti Hakosen työryhmän onnistunut Cooperin parin jakaminen grafeenissa. Hakosen mukaan EU:n asettamat teollistamisen vaatimukset nos-tavat grafeenitutkimukselle paineita. Esimer-kiksi Cooperin parien jakaminen mahdollistaa tietynlaisten kvanttiteknologisten komponentti-en valmistamisen, mutta tällaiset suunnitelmat eivät mahdu Graphene Flagship -projektin puit-teisiin.

– Se syö tutkimuksen vapautta. Vielä on epä-selvää, kuinka perustutkimuksesta siirrytään teolliseen tuotantoon. Meillä on ollut pitkään yhteistyötä VTT:n kanssa sovelluksien teossa ja tästä työstä on ollut tuloksena monta spin-off-firmaa. Myös grafeenin kanssa aiomme jatkaa samalla linjalla, Hakonen kertoo.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja.

PALKITTUJA

Tekniikan Akatemia (TAF) on jakanut miljoo-nan euron arvoisen Millennium-teknologiapal-kinnon yhdysvaltalaiselle biokemistille Frances Arnoldille. Hänen uraauurtava innovaationsa, suunnattu evoluutio (directed evolution), mat-kii laboratoriossa luonnonvalintaa. Menetel-mällä voidaan luoda uusia ja parempia proteii-neja, joita voidaan käyttää hyödyksi esimerkiksi uusiutuvan energian sovelluksissa ja lääkkeiden valmistuksessa. Halutun geenin DNA-rakentee-seen voidaan tehdä sattumanvaraisesti mutaati-oita, kuten luonnossakin spontaanisti tapahtuu.

Geenitutkija, dosentti Henna Tyynismaa on saanut For Women in Science -apuraha, jonka myöntää L’Oréal Finland Oy ja Suomen Unes-co -toimikunta. Hän on akatemiatutkijana Hel-singin yliopiston melekyylineurologian tutki-musohjelmassa. Tyynismaa on pitkäjänteisesti selvittänyt mitokondrioiden toimintaa ja sen liit-tymistä neurologisiin sairauksiin.

Amerikan geeni- ja soluterapiayhdistys (American Society of Gene and Cell Therapy) on myöntänyt vuoden 2016 korkeimman tut-kijapalkintonsa akatemiaprofessori Seppo Ylä-Herttualalle, jonka tutkimusryhmä toimii Itä-Suomen yliopiston A. I. Virtanen instituutissa. Outstanding Achievement Award -palkinto on merkittävin vuosittain jaettava geeniterapian alan palkinto ja se myönnettiin vasta toisen ker-ran eurooppalaiselle tutkijalle. Palkinnon perus-teluissa todetaan professori Ylä-Herttualan merkittävä ja pitkäjänteinen työ geenihoitojen kehittämiseksi kansanterveyden kannalta kes-keisten tautien, kuten sydän- ja verisuonitauti-en, ja pahalaatuisten kasvainten hoitoon.


MUISTIKUVIA

Vappumarssi sosiaalidemokraattien riveissä oli Turun museotoiminnanjohtajalle Knut Drakelle itsestään selvä. Hän oli aatteellinen demari vaik-ka ei tätä työssään korostanut. Suomen Akate-mian tutkija Drake valittiin vuonna 1972 Turun kaupungin historiallisen museon (vuodesta 1981 alkaen Turun maakuntamuseo) johtajaksi. Dra-ke (1927–2013) oli syntynyt Helsingissä, valmistui filosofian kandidaatiksi Lundin yliopistosta ja väit-teli tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1969 Hämeen linnasta tehdyllä tutkimuksella. Hämeen linna oli työllistänyt Draken yli vuosikymmenen ajan, mutta Turussa odottivat vielä kiehtovammat kohteet Turun linna ja Turun tuomiokirkko. Ehkä häntä viehätti myös muutto kaksikieliseen Tur-kuun ja dosentuuri Åbo Akademissa.

Tieteelliseen tutkimukseen ei museon joh-tajalle juuri aikaa jäänyt. Museoiden määrä oli Turussa asukaslukuun nähden maamme suurin. Draken johdolla toimi näistä viisi ja 1980-luvul-la jo kuusi, kun Elävän historian kylä aloitti toi-mintansa vuonna 1988 paljolti juuri hänen pon-nistelujensa tuloksena. Minun mielestäni hänen merkittävin saavutuksensa oli yleisölle näkymä-töntä: nuorten, kyvykkäiden tutkijoiden otta-minen Turun maakuntamuseon palvelukseen. Kalastajakadun hallintorakennuksesta kehittyi-kin Draken aikana varsinainen asiantuntijoiden keskus. Budjetti ylittyi tällä menetelmällä reip-paasti, mutta Drake oli niin huono talousmies, että ei huomannut tätä, tai rohkea yrittäjä, joka pelasi uhkapeliä siinä onnistuen.

Turun biologiseen museoon perustettiin Dra-ken ansiosta tutkijan työsopimussuhde vuonna 1982. Se on tämän museon ja myös Turun kau-pungin ensimmäinen ammattibiologin kokopäi-väinen toimi. Drakella oli oma ehdokkaansa tut-kijaksi, mutta museolautakunta päätti toisin ja valitsi minut tehtävään. Sain kuitenkin osakseni

Draken täyden luottamuksen. Hän sanoi aina-kin minulle, että luonnontieteellisten museoi-den tulisi olla ihmiskunnan tärkeimmät mu seot. Hän muisteli usein oppikoulunsa (Svenska lyce-um i Helsingfors) saksanopettajaa Ivar Hort-lingia. Tämä oli paitsi etevä kielimies myös kuuluisa ornitologi. Draken ansiota on, että huonokuntoinen Biologinen museo ainutlaa-tuisine dioraamoineen saatiin runsaassa vuosi-kymmenessä kunnostettua ja ajanmukaistettua.

Olen usein miettinyt, miksi tulimme niin hyvin toimeen keskenämme. Me kaksi olimme poikakoulun käyneitä maakuntamuseon kum-majaisia, reservinupseereita. Drakella oli vieläpä sotilaalle sopiva karkea komentoääni, jota hän vältti käyttämästä työtovereitaan kohtaan. Hän oli kuitenkin ehdoton pasifisti, minä en. Enemmän merkitsi yhteinen tieteellinen ajattelu ja toimin-ta sekä vain seitsemän vuoden ikäero. Merkityk-setöntä ei ollut, että Turun biologinen museo oli perustettu suomenruotsalaisena lahjoituksena ja ruotsinkieltä pidettiin siellä arvossa.

Drake oli joukosta selvästi erottuva, hyvin karismaattinen henkilö. Alaisten oli helppo lähestyä häntä. Olen vieläkin häpeissäni, että paukautin kerran hänen henkseleitään henki-lökunnan juhlissa. Drake oli sisimmässään aka-teeminen tutkija. Eläkkeelle siirryttyään hän paneutuikin linna- ja kirkkotutkimuksiinsa Turussa ja kulki edelleen päivittäin polkupyöräl-lä, vaikka ei oikein päässyt sinuiksi sen komean pyörän kanssa, jonka sai työtovereiltaan lahjaksi. Hänelle järjestyi Kalastajakadun rakennuksessa työpöytä, mikä oli poikkeuksellinen menettely. Viimeiset elinvuotensa hän teki tutkimustyötä Åbo Akademin tiloissa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva eläintieteilijä ja museotutkija. Kirjoitussarja päättyy.

Käy eespäin väki voimakas

Ilpo Haahtela

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 5910 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6

Parasta suomalaista tietokirjallisuutta

Nassim Nicholas Taleb: Antihauras.Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 €

Daron Acemoglu jaJames A. Robinson: Miksi maat kaatuvat.Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty.Ovh. 50 €

Daniel Kahneman: Ajattelunopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 €

David Mamet: Teatteri.Ovh. 25 €

James Owen Weatherall:Wall Streetin fysiikka.Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 €

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 €

Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajaltawww.terracognita.fi


Rupijäkälät ovat kuivilla ja karuilla kasvupaikoilla elämisen pioneereja

Mattias Tolvanen

Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Pykälä ja Teuvo Ahti (toim.): Suomen rupijäkälät. Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS 2015.

Luonnontieteellisen keskusmuseon (LUOMUS) julkaisema Suomen rupijäkälät esittelee 300 Suomessa tavattavaa rupimaista jäkälää. Se-kä harrastajille että ammattilaisil-le suunnattuun kirjaan on valikoi-tu yleisimpiä ja kiinnostavimpia la-jeja, jotka se kuvaa tieteellisen tar-koin tiedoin. Vaikka lajien tarkka tunnistaminen luonnossa onkin hankalaa, kaikilla Suomessa tava-tuilla jäkälillä on myös suomen-kieliset nimet.

Teoksen toimituskunnan Soili Stenroos, Saara Velmala, Juha Py-kälä ja Teuvo Ahti lisäksi kirjoittaji-na ovat olleet Helge Eskelinen, Jaa-na Haapala, Filip Högnabba, Kim-mo Jääskeläinen, Annina Launis, Leena Myllys ja Orvo Vitikainen. Luonnontieteellinen keskusmuseo on julkaissut jo aikaisemmin osit-tain saman työryhmän kokoaman teoksen Suomen jäkäläopas (2011), joka palkittiin Tieto-Finlandialla.

Elintilaa valtaavia kaksoiseliöitä

Kaikki jäkälät ovat kaksoisorga-nismeja, joissa yhteyttävä viherle-vä tai syanobakteeri elää yhteiselä-

mää sienen kanssa. Jäkälän molem-mat osapuolet hyötyvät yhteistyö-tä. Menestyksellisen symbioosin ansiosta ne ovat pystyneet valtaa-maan elintilaa maalla siitä lähtien kun elämänmuodot alkoivat siirtyä merestä kuivalle maalle.

Rupijäkälät kasvavat tiiviisti kasvualustansa myötäisinä kasvus-toina kallioilla ja puiden rungoil-la peittäen kasvupaikkansa usein ääri ään myöten harmaana, viher-tävänä tai kellertävänä pintana. Esimerkiksi aivan paljaalta näyttä-vällä silokalliolla voi huomata kart-tajäkälien (Rhizocarpon sp.) muo-dostamaa läiskikästä kuviota, jo-ka todellakin muistuttaa vanhan ajan karttoja. Suomessa suvun la-jeja tunnetaan kaikkiaan 45 lajia.

Kahden erilaisen eliön sym-bioo si on auttanut sopeutumaan hyvin erilaisiin ympäristöihin. Jä-kälän sieniosakas antaa yhteyttä-välle osapuolelle hyvät kasvuolo-suhteet suojaamalla sitä auringon säteilyä vastaan sekä tarjoamal-la sadevedestä saamiaan mineraa-liravinteita ja tietenkin kosteutta. Levä tai syanobakteeri yhteyttää ja tarjoaa valmistamiaan hiilihyd-raatteja sienen käyttöön, lisäk-si sya nobakteeri pystyy sitomaan myös ilmakehän typpeä. Uudet tutkimukset voivat vielä paljas-taa lisää tietoa jäkälien yhteiselä-män laadusta, sillä joidenkin käsi-tysten mukaan sieniosakas hyötyy ehkä jopa enemmän kuin yhteyttä-vä osapuoli.

Kaikkiaan jäkäliä tunnetaan Suomesta 1 652 lajia ja maailmas-sa niitä arvioidaan olevan lähes

20 000. Noin 99 prosenttia jäkä-lissä esiintyvistä sienistä kuuluu kotelosieniin (Ascomycota), joista yleisemmin tunnettuja esimerkke-jä ovat hiivat ja tryffelit. Vastaavas-ti noin 90 prosenttia jäkälien levis-tä kuuluu viherleviin. Yleisimmät niistä ovat suvuttomasti lisääntyviä yksisoluisia lajeja, jotka elävät vain harvoin vapaina. Trentepohlia-su-vun viherlevät ovat kiinnostavia sisältämiensä keltaisten ja punais-ten karotenoidien vuoksi. Usein ru-pijäkälissä onkin keltaisia, oransse-ja ja jopa punaisia värisävyjä, jot-ka värittävä joskus hyvin huomiota herättävästi koko kasvustoa.

Jäkälistä on löydetty myös fos-siileja, joista vanhin on noin 600 miljoonaa vuotta vanha. Mikro -skoop pisten sienten ja syanobak-teerien tai viherlevien yhteistyö on ollut hyvin merkityksellinen elämän siirtyessä merestä kuival-le maalle, koska se on edellyttänyt organismeilta sopeutumista aivan uudenlaisiin olosuhteisiin.

Ympäristön tilan indikaattoreita

Hitaasti kasvavat rupijäkälät elävät usein hyvin äärimmäisissä olosuh-teissa. Kasvupaikan valoisuus, kos-teus, happamuus ja alkuainepitoi-suudet saattavat vaikuttaa ratkai-sevasti lajistoon, sillä suuri osa ru-pijäkälistä vaatii kasvupaikaltaan erityisiä ominaisuuksia. Esimer-kiksi kalkkipitoisilla kallioilla kas-vaa erilainen lajisto kuin silikaat-tikallioilla. Osa lajeista on puoles-taan generalisteja, jotka viihtyvät hyvin monenlaisilla kasvualustoil-la, kuitenkin vain harva laji kasvaa

KIRJALLISUUS


sekä puun rungolla että kalliolla. Jäkälien kasvuun vaikuttavat

kasvupaikan kemiallisten ja fysi-kaalisten olosuhteiden lisäksi myös kasvutekijöissä tapahtuvat muu-tokset. Koska jäkälät kasvavat hi-taasti, ne myös reagoivat hitaasti ympäristön muutoksiin.

Jäkäliä onkin käytetty indikaat-toreina erityisesti ilmanlaadun ja metsien luontoarvojen arvioinnis-sa. Epifyyttijäkälät ovat herkkiä il-mansaasteille, sillä ne ottavat kaikki tarvitsemansa kosteuden ja ravin-teensa suoraan ilmasta ja runkoja pitkin valuvasta vedestä. Suurten kaupunkien keskustoissa puiden rungoilla kasvavien jäkälien häviä-minen onkin huomattu jo 1800-lu-vun alkupuolella. Saasteille her-kimpiä ovat naavamaiset jäkälät.

Kun ilmansaasteille herkät jä-kälät katoavat, myös saasteita hy-vin kestävät lajit alkavat runsas-tua. Esimerkiksi puistopuilla hyvin yleisenä kasvava seinäsuomujäkä-lä (Hypocenomyce scalaris) peittää runkoa usein laajana ja tiiviinä vi-hertävänharmaana rupijäkäläker-roksena.

Luontoharrastusta ja tutkimusta

kaikkina vuodenaikoina

Maastossa jäkäliä voi tarkkailla kaikkina vuodenaikoina, sillä mo-net lajit ovat talvellakin hyvin esil-lä puiden rungoilla ja kalliojyrkän-teillä. Jäkälien harrastaja voi va-rautua tekemään havaintoja myös hiihtoretkillään, sillä talvella lu-men heijastama valo parantaa nä-kyvyyttä samaan aikaan kun lehti-puiden latvuksetkin ovat lehdettö-miä. Myös sateen ja kostean ilman virkistämiä runkojäkäliä on help-poa tarkkailla sekä puistoissa että ulkoilualueiden metsissä.

Jo yksinkertaisesta suurennus-

lasista on paljon hyötyä jäkälähar-rastajalle, sillä sen avulla voi näh-dä paljon enemmän rupijäkäläkas-vuston yksityiskohtia kuin paljain silmin. Lisäksi jäkälien valokuvat voivat olla apuna lajia tunnistetta-essa, hyvillä valokuvilla on usein muutakin hyödyllistä käyttöä. Va-lokuvaaminen on kehittynyt hyvin paljon tekniikaltaan viime aikoina, kirjassa annetaankin myös käytän-nöllisiä ohjeita jäkälien makro- ja kerroskuvauksesta sekä maastossa että keinovalossa.

Vain harvoja rupijäkälälaje-ja voi määrittää luonnossa silmä-määräisesti. Tutkimusta varten tar-vitaan myös jäkälänäytteitä, joiden avulla aikanaan tehtyjä lajinmääri-tyksiä voidaan tarkistaa vielä vuo-sikymmentenkin kuluttua. Kirjassa annetaan tarkat ohjeet myös näyt-teiden keräämistä ja dokumentoi-mista varten. Maastossa helpos-ti tunnistettavia lajeja on noin sa-ta, niistä ehkä huomiota herättävin on haavan ja muidenkin lehtipui-den rungoilla usein laajoina ja jau-hemaisina vaaleina laikkuina kas-vava haavanläiskäjälälä (Phlyctis argena). Sen voi luonnonharras-tajakin tunnistaa monien metrien päästä.

Lajien tarkka määrittäminen vaatii tavallisesti sekä mittaokulaa-rilla varustettua valomikroskoop-pia että jäkäläreagenssien käyttöä. Reagensseilla voidaan todeta jäkä-län sekovarren sekundaariaineen-vaihdunnan tuottamia yhdisteitä eli niin sanottuja jäkäläaineita. Jä-käläaineet reagoivat jäkäläreagens-seihin erilaisilla värireaktioilla. Osa jäkäläaineista on voimakkaasti fluoresoivia, ja ne antavat värireak-tion ultraviolettivalon alla tarkas-teltaessa.

Jäkälän sekovarren kuvauk-

sen ja tarkkojen mikroskooppis-ten mittojen sekä kemiallisten tun-tomerkkien lisäksi teos luettelee lajin kasvupaikat, levinneisyyden Suomessa ja yleisesti Euroopas-sa ja muilla mantereilla. Kaikista lajeista on kuvauksen yhteydessä myös suuri värivalokuva, joka ker-too kaikkine yksityiskohtineen hy-vin paljon jäkälän olemuksesta.

Teoksen lopussa on luettelo kaikista Suomessa tavatuista jäkä-lälajista, alalajeista ja muunnok-sista, joista suuri osa on esitelty Luonnontieteellisen keskusmuse-on uusissa jäkäläkirjoissa. Jäkälien 81 sivua laaja luettelo sisältää tie-teellisen nimen lisäksi mahdolli-set suomen- ja ruotsinkieliset ni-met, tieteellisten nimien tärkeim-mät synonyymit, levinneisyyden eliömaakuntien lyhenteillä ilmais-tuna sekä lyhyen kuvauksen lajin elinympäristöistä ja kasvupaikois-ta. Lajistosta kertyy jatkuvasti uutta tietoa ja siten esimerkiksi Suomen jäkäläoppaassa käytetty nimistö on saattanut jo osittain muuttua.

Kirjassa on aukeaman laa-juinen sanasto, johon on koottu lajikuvauk sissa käytettyjen sano-jen merkitykset. Kirjan käyttöä on helpotettu myös ulkomaalaisille lu-kijoille kolmisivuisella suomi–eng-lanti-sanastolla

Vaikka rupijäkälät ovatkin pie-niä, niiden olemassaolo korostuu kaikkine yksityiskohtineen ja vä-reineen aukeamalle suurennetuis-sa hienoissa luontokuvissa. Jo rupi-jäkäläkirjan selaaminen antaa hy-vän käsityksen jäkälälajiston moni-muotoisuudesta, vaikka ne ovatkin luonnossa huomaamattomia ja täy-dellisesti kasvualustaansa sulautu-via eliöitä, joita vain harvat osaa-vat tarkkailla. Teoksen valokuvaa-jista erottuvat edukseen Helge Es-


kelinen, Veli Haikonen, Reidar Haugan, Juha Pykälä ja Einar Tim-dal, joiden hienoista jäkäläkuvista kirjan kuvitus suurimmalta osal-taan koostuu.

Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelma eli Puutteellisesti tunnet-tujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma on tarjonnut ra-hoitusta myös tässä suuressa hank-keessa. Jäkälien lajiston selvittämi-nen on perustutkimusta, jonka merkitystä ei aina edes ymmärre-tä, vaikka se voi luoda myös uusia hyödyllisiä sovellutuksia. Myös jä-kälien aineenvaihduntatuotteita on tutkittu. Hyvä esimerkki niiden si-sältämien yhdisteiden käyttömah-dollisuuksista on äskettäin havaittu oransseista kultajäkälistä ja keltajä-kälistä saatavan parietiini-pigmen-tin vaikutus syöpäsoluja vastaan.

Luonnontieteellisen keskusmu-seon tehtävinä on luonnontieteel-listen kansalliskokoelmien hoi-taminen, tutkimus ja tieteellisen tiedon julkaiseminen ja populari-soiminen, niin että toiminta lisää myös luonnontuntemusta ja mie-lenkiintoa luontoa kohtaan. Ai-nakin jäkälätutkimuksen kohdalla nämä tarkoitukset ovat toteutuneet erinomaisesti. Suomen rupijäkälät muodostaa yhdessä Suomen jäkä-läoppaan kanssa todella painavan, lähes tuhatsivuisen perustan aktii-viselle jäkälien harrastamiselle ja tutkimukselle.

Kirjoittaja on biologi ja tietokir-

jailija.

Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa

Osmo Tammisalo

Adam Smith: Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY 2015.

Minulla on kaksi ylivoimaista suo-sikkia 1700-luvun ajattelijoissa: David Hume ja Adam Smith. Mo-lemmat ymmärsivät, että tunteet ovat ratkaisevassa asemassa ihmi-sen käyttäytymisessä ja moraalisis-sa järjestelmissä. Molemmat olivat myös lähellä kertoa, mistä emoo-tiot ovat peräisin. Tästä syystä heitä voidaan pitää varhaisina evoluuti-opsykologeina.[1] Smith, ystävyk-sistä tunnetumpi, muistetaan kui-tenkin aivan muusta. Kansojen va-rallisuus -kirjan johdosta häntä pi-detään kansantaloustieteen isänä ja usein myös kivikovan kapitalismin kannattajana.

Teoksen (1776) ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi vuonna 1933 (WSOY, suom. Toivo Kai-la). Jostakin syystä jälkimmäinen osa jäi tuolloin kääntämättä. Koko kirja saatiin suomeksi vasta viime vuonna eli melkein neljännesvuo-situhannen myöhässä – aivan ku-ten Smithin toinen pääteos Moraa-lituntojen teoria (1759), joka kään-nettiin vuonna 2003.

Kansojen varallisuuden uusi suo-mentaja Jaakko Kankaanpää kertoo viihtyneensä Smithin parissa:

Monet Smithin käsittelemistä yksittäi-sistä taloudellisista kysymyksistä ovat vaipuneet historian hämäriin, ja hänen todistelunsa saattavat perusteellisuu-dessaan tuntua työläännyttäviltä. Silti hänen vakaassa ajatuksenkulussaan ja pyrkimyksessään kaivaa todellisuuden lainalaisuudet esiin mitä erilaisimpien käytettävissä olevien lähdeaineistojen

uumenista on jotakin perin viehät-tävää.

Kirjan vanhanaikaisuus unoh-tuu nopeasti, koska Smith on pe-rusteellinen ja tarkkanäköinen, mutta myös jouhevan uuden suo-mennoksen vuoksi.

Smithin kuuluisin ajatus on "näkymätön käsi", joka spontaa-nisti synnyttää järjestystä ja hyvin-vointia, kun ihmiset saavat tavoi-tella omia etujaan. Smithin laina-tuimmaksi virkkeeksi on tullut seu-raava: ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajatte-levat omaa etuaan.”

Tämä on siis ajatus, joka Kanso-jen varallisuudesta nostetaan yleen-sä esiin ja josta Smith tunnetaan. It-sekkäät motiivit voivat tuottaa yh-teisöllistä hyötyä. Saman peruste-lun Smith esitti hieman eri sanoin jo moraalikirjassaan parikymmen-tä vuotta aiemmin (1759/2003):

Mutta vaikka jalot ja epäitsekkäät motiivit eivät olisikaan aikaansaamas-sa välttämätöntä keskinäistä autta-mista, vaikka yhteiskunnan jäsenten kesken ei vallitsisikaan keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä, yhtei-sö ei välttämättä hajoaisi, joskin olisi vähemmän onnellinen ja miellyttävä. Yhteisö voi säilyä ihmisten välisenä, niin kuin kauppiaitten välisenä, sen johdosta että tunnetaan sen hyödyl-lisyys, ilman keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä. Vaikka kenelläkään ei olisi mitään kiitollisuudenvelkaa toista kohtaan, se voi silti säilyä, hyvien pal-velusten sovittuun arvoon tapahtuvan kaupallisen vaihtamisen tuloksena.

Perään Smith tosin toteaa, että ”ihmisellä on luontainen mielty-mys yhteisölliseen elämään ja hän haluaa, että ihmisten keskeinen yh-teisyys säilyisi itsensä takia siitäkin riippumatta saako hän siitä hyö-tyä”. Smithin mukaan yhteisön jär-jestäytynyt ja kukoistava tila miel-


lyttää ihmistä ja hän tarvitsee lak-kaamatta suurten ihmisjoukkojen apua ja yhteistyötä.

Myös monet viimeaikaiset ha-vainnot tasa-arvosta todistavat, et-tä oman edun tai voittojen tavoit-telu ei ole kaikkivoipaa. Taloudel-lisesti tasa-arvoisimmat ja korkean verotuksen Pohjoismaat esimer-kiksi arvioidaan useimpien kan-sainvälisten instituutioiden ver-tailuissa paitsi vauraimmiksi val-tioiksi myös parhaiksi paikoik-si asua. Taloudellinen tasa-arvo näyttää luovan luottamusta, josta versoo sekä vaurautta että sosiaa-lisia etuja. Tämä oli myös Humen (1752/2006) käsitys:

...siellä missä rikkaudet ovat harvojen käsissä, heillä täytyy olla käsissään myös kaikki valta, jolloin he juonivat helposti keskenään sysätäkseen kaiken taakan köyhien harteille. Tällainen yhä lisääntyvä sorto on omiaan lamaan-nuttamaan kaiken toimeliaisuuden.

On oikeastaan hassua, että vaik-ka Smith mainitsee termin nä-kymätön käsi vain pariin ottee-seen koko kirjallisessa tuotannos-saan[2], siitä silti tuli rakennelma, jonka avulla yhä vedotaan markki-navoimien ylivertaisuuteen hyvin-voinnin tuottajana. Usein näky-mättömällä kädellä on puolustettu valtion vähäistä väliintuloa talou-den, tuotannon ja markkinoiden säätelyssä. Säännöstelemättömyy-den on väitetty hoitavan kaikille parhaat mahdolliset oltavat.

Kansojen varallisuuden markki-noita koskevat ajatukset ovat kui-tenkin paljon syvällisempiä ja va-kavampia kuin Smithin nimissä hoettu mantra voittojen ja markki-noiden vapauden maksimoinnis-ta. Markkinoiden täydellinen va-paus ei ensinnäkään ole mahdol-lista. Jos markkinat olisivat täysin vapaat, esimerkiksi lapsityövoiman

käyttö olisi sallittua. Lisäksi toimi-va talous vaatii väestön koulutta-mista, mihin markkinavoimat ei-vät näytä kykenevän.

Myös Smith pitää ilmeisenä, et-tä kaikkea ei tule jättää näkymät-tömän käden hoidettavaksi. Hänen mukaansa yhteiskunnan on huo-lehdittava vähintään valtion puo-lustamisesta, lakien ylläpitämises-tä oikeudenmukaisuuden turvaa-miseksi ja sellaisten julkisten töi-den ja laitosten tarjoamisesta, joita yksittäiset ihmiset eivät pidä kan-nattavina. Smith varoittelee myös siitä, että saadessaan toimia vapaas-ti tuottajat alkavat solmia kuluttajia vastaan tähdättyjä ja hintoja nosta-via salaliittoja. Lisäksi hänen mie-lestään työväestön olojen paran-taminen ei voi olla yhteiskunnan etujen vastaista, sillä kansakun-nan enemmistö on aina työväkeä. Smith kehottaakin olemaan usko-matta liikemiestä, koska tämän etu ei ole sama kuin yhteiskunnan etu:

Kaikenlaisia taloutta koskevia laki- ja säädösehdotuksia, jotka ovat peräisin tältä ryhmältä (liikemiehiltä), on aina kuunneltava hyvin varovasti, eikä nii-tä ole koskaan syytä hyväksyä ennen kuin niitä on tutkittu pitkään ja huo-lellisesti, paitsi erityisen tarkasti myös erityisen suurella epäilyksellä. Ne ovat peräisin miehiltä, joiden edut eivät koskaan täysin vastaa yleistä etua, joiden etujen mukaista on yleensä petkuttaa ja jopa sortaa kansan suurta enemmistöä ja jotka myös ovat monis-sa tapauksissa sekä petkuttaneet että sortaneet sitä.

Smith varoitteli myös siitä, et-tä oman edun tavoittelun anne-taan tapahtua politikoinnin avulla. Jotta näkymätön käsi siis saisi hy-vää aikaan, sillä on jo oltava käytös-sään joukko instituutioita sekä riit-tävän hyvin määriteltyjä ja ihmis-ten sisäistämiä normeja sekä sään-töjä. Modernit kommentoijat ovat selvästi liioitelleet ja pelkistäneet

Smithin uskoa näkymättömän kä-den voimaan.

Missä määrin Smithin teoriat sitten kykenevät ennustamaan tai kuvaamaan yksilöiden ja yhteis-kuntien käyttäytymistä? Edellä mainituista varauksista huolimat-ta Smithin taloutta ohjaava käsi on osoittautunut vakaaksi ja tarkak-si. Smithin teoriaa kilpailun, työn-jaon ja voitontavoittelun myön-teisistä vaikutuksista on perustel-tua pitää yhtenä 1700-luvun tär-keimmistä ajatuksista. Vastaavilla perusteilla seuraavan vuosisadan tärkeimmäksi ajatukseksi nousee Charles Darwinin teoria eloonjää-mis- ja lisääntymiskilpailun vaiku-tuksista. On jopa perusteltua aja-tella, että Darwinin teoria luon-nonvalinnasta on Smithin teoria luontoon siirrettynä, koska eloon-jäämistaistelussa yksittäiset eliöt toimivat kuin yritykset kilpailuti-lanteessa ja lisääntymismenestyk-sestä tulee voiton vastine. Smithin ajatukset eivät välttämättä toimi ai-na taloudessa, mutta biologiaan ne sopivat täydellisesti[3].

Darwinin yhteys Smithiin on siis ilmeinen, molempien teoriois-sa järjestystä voi syntyä ilman jär-jestelijää. Luonnonvalinta ja näky-mätön käsi ovat ajatuksia kilpailus-ta ja optimoinnista (yksilön ja yri-tyksen tasolla) sekä tasapainosta (populaation ja markkinoiden ta-solla).

Eläinten käyttäytymisen ja yri-tysmaailman välillä on kuitenkin eräs merkittävä ero, joka vähen-tää luonnonvalinnan ja näkymät-tömän käden välistä vastaavuut-ta. Eläimet eivät harrasta sellaista vaihtokauppaa, jossa kaksi eri ai-neellista seikkaa vaihtaa omistajaa. Smithkin toteaa, että eläimet eivät kaupankäyntiin pysty: ”Kukaan ei


ole koskaan nähnyt yhden eläimen eleillään tai luontaisilla äännäh-dyksillään viestivän toiselle: tämä on minun, tuo on sinun, annan si-nulle tämän, jos saan tuon.”

Toki luonnossa tavataan mo-nenlaisia symbiooseja (esim. kuk-kivan kasvin ja pölyttäjähyönteisen välillä), mutta niitä ei ole mielekäs-tä kutsua kaupankäynniksi. Saa-dakseen muilta haluamansa eläi-met turvautuvat vaihtokaupan si-jasta ”emotionaaliseen valuuttaan”. Hyvä esimerkki on joidenkin lau-massa elävien koiraeläinten taipu-mus tehdä kerjäys- ja alistumise-leitä ruoan saamiseksi lajitovereil-ta – tai ihmiseltä. Smith toteaa tä-mänkin: ”Pentu liehakoi emäänsä, ja spanieli yrittää lukemattomin eri tavoin herättää illallispöydässä is-tuvan isäntänsä huomion, kun se haluaa tältä ruokaa.”

Toinen merkittävä ero ihmisen talouden ja luonnontalouden välil-lä on se, että luonnossa ei ole palk-katyöhön verrattavaa ilmiötä. Työ-voimaan liittyvät seikat tunnetus-ti mutkistavat markkinoiden toi-mintaa.

Kansojen varallisuudessa on paljon historiallisia analyyseja esi-teollisista ja epädemokraattisis-ta yhteisöistä. Sopivana esimerk-kinä toimii kolmannen osan nel-jäs luku: ”Miten kaupunkien kau-pankäynti edesauttoi maaseudun kehittymistä” (s. 405–417). Luvus-ta käy ilmi Smithin perusteellisuus ja teemojen vanheneminen, mut-ta samalla hänen huomioidensa yleispätevyys. Smith aloittaa poh-timalla, mitä suurmaanomistaja te-kee maassa, jossa ei harjoiteta ulko-maankauppaa eikä valmisteta hie-noja tavaroita. Hänellähän ei ole mitään, mihin hän voisi vaihtaa ylijäämän maidensa tuotannosta.

Tällaisessa tilanteessa maanomis-taja Smithin mukaan joutuu kulut-tamaan sen maalaismaiseen kesti-tykseen omassa taloudessaan:

Jos tämä ylijäämä riittää elättämään sata tai tuhat miestä, hänellä ei ole sille muuta käyttöä kuin sadan tai tuhannen miehen elättäminen. Niinpä häntä ympäröi jatkuvasti sankka pal-veluskunnan ja seuralaisten joukko, ja koska heillä puolestaan ei ole tarjota mitään vastineeksi ylläpidostaan, vaan he elävät kokonaan hänen anteliai-suutensa varassa, heidän on toteltava häntä samasta syystä kuin sotilaiden on toteltava ruhtinasta, joka maksaa heidän palkkansa.

Tämä oli tilanne Euroopassa ennen kaupan ja käsiteollisuuden nousua. Nykypäivänä ilmiötä voi tarkkailla enää historiallisissa elo-kuvissa ja TV-sarjoissa, mutta niis-sä ei ymmärrettävästi päästä oikei-siin mittasuhteisiin eli jopa tuhan-sien seuralaisten kestitsemiseen vauraissa linnoissa ja kartanoissa.

Kärjistäen tilanne oli se, että ku-ninkaalla oli vähän valtaa, talon-pojat olivat maaorjia ja ylimysten mielivallan alainen sotatila oli lähes jatkuva. Yhteiskuntaluokkien mu-kaan vakiintuneet valtasuhteet lu-kuisine palveluksineen ja velvolli-suuksineen eivät siis kyenneet hil-litsemään sekasortoa ja väkivaltaa, etenkään maaseudulla. Miksi tilan-ne muuttui? Miksi olot alkoivat ko-hentua? Smithin mukaan hallinto parani sekä vapaus, turvallisuus ja järjestys lisääntyivät lähinnä kau-pankäynnin, mutta myös ihmisen turhamaisuuden kautta:

...se, mitä feodaalihallinnon väki-pakolla ei olisi koskaan voitu saada aikaan, tapahtui huomaamatta ja kai-kessa hiljaisuudessa ulkomaankaupan ja käsiteollisuuden ansiosta. Ne toivat vähitellen suurtilallisten saataville sel-laista, mihin he saattoivat vaihtaa mai-densa koko ylijääneen tuotannon ja minkä he pystyivät kuluttamaan koko-naan itse, jakamatta sitä alustalaistensa

tai seurueensa kanssa. ”Kaikki minulle eikä mitään muille” tuntuu olleen jokaiseen maailmanaikaan ihmiskun-nan suurten ja mahtavien viheliäinen tunnuslause.

Eli kun suurmaanomistajat pys-tyivät käyttämään maidensa tuo-ton itse, omaan kulutukseensa, he eivät enää jakaneetkaan sitä mui-den kanssa. He lakkasivat ylläpitä-mästä suurta joukkoa alustalaisia, ja ”he mitä lapsellisimman, itsek-käimmän ja alhaisimman turha-maisuuden tyydyttämiseksi vähi-tellen vaihtoivat pois kaiken mah-tinsa ja vaikutusvaltansa”.

Rikkaat eivät siis enää halun-neet käyttää tulojaan muiden yl-läpitoon. Sen sijaan he ryhtyivät epäsuorasti elättämään toisenlais-ta ihmisjoukkoa. Hankkimalla kä-siteollisuuden tuottamia ylellisyys-tavaroita rikas maksoi tuotteen val-mistuttajien ja työntekijöiden pal-kan. Smith kirjoittaa:

Yleensä hän tosin antaa heille jokai-selle hyvin pienen osan, muutamille hyvin harvoille ehkä kymmenyksen, monille tuskin sadasosaa ja joillekin ei ehkä tuhannesosaakaan, josko edes kymmenettätuhatta osaa heidän vuo-tuisesta ylläpidostaan.

Rikas maanomistaja osallis-tui edelleen muiden ylläpitämi-seen, mutta nämä ihmiset olivat tulleet rikkaasta yksilöstä riippu-mattomiksi. He tulivat toimeen myymällä erikoistunutta osaamis-taan, ilman isäntää ja tämän vie-raanvaraisuutta. Vähitellen suur-tilallisten seurueet hupenivat ole-mattomiin, eivätkä he enää pysty-neet samalla tavoin vaikuttamaan oikeudenkäyttöön tai omista-maan sotaväkeä. Varakkuudestaan kevyt mielisinä he olivat viehätty-neet ”helyistä ja rihkamasta”, jotka olisivat Smithin mielestä sopineet paremmin lasten leluiksi kuin ai-kuisten miesten pyrinnöiksi. Pro-


sessin myötä suurmaanomistajista tuli ”yhtä merkityksettömiä kuin kaupunkien varakkaat porvarit ja liikemiehet olivat”. Ja näin myös maaseudulle levittäytyi valtakun-nan yleinen järjestys: kenelläkään ei ollut enää voimaa häiritä jär-jestyksenpitoa. Smithin päätelmä kuulostaa näkymättömältä kädeltä:

Suurimman yleistä hyvinvointia edistäneen mullistuksen saivat näin aikaan kaksi ihmisryhmää, joilla ei ollut pienintäkään tarkoitusta palvella yhteiskunnan etua. Suurmaanomista-jien tavoitteena oli mitä lapsellisim-man turhamaisuuden tyydyttäminen. Liikemiehet ja käsityöläiset eivät olleet pyrkimyksissään yhtä naurettavia, mutta he ajattelivat vain omaa etuaan ja pyrkivät kunnon kauppamiesten tapaan keräämään lantit talteen sieltä mistä niitä sai. Kummallakaan ei ollut tietoa tai kaukonäköisyyttä ymmärtää suurta mullistusta, jonka toisen type-ryys ja toisen työteliäisyys hiljalleen saivat aikaan.

Adam Smith käsitteli pitkälti myös muita ihmisen psykologisia ominaisuuksia kuin rikkaiden tur-hamaisuutta ja itserakkautta, esi-merkiksi ihmisten herkkyyttä pie-nille todennäköisyyksille.

Ylenpalttisen korkeat kuvitelmat, joita useimmilla ihmisillä on omista kyvyis-tään, ovat ikiaikainen pahe, josta filo-sofit ja moralistit ovat kautta aikojen kirjoittaneet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ihmisten yletön usko hyvään onneensa. Se kuitenkin on vieläkin yleisempää, jos vain mahdollista. Ei ole ainuttakaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa olevaa miestä, jota se ei jossakin määrin vaivaisi. Jokainen mies arvioi menestyksen mahdol-lisuuden jossakin määrin todellista suuremmaksi, useimmat arvioivat tap-pion mahdollisuuden jossakin mää-rin tavallista pienemmäksi ja tuskin kukaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa oleva arvioi sitä todellista suuremmaksi.

Smithin (moraali)psykologinen silmä ja ihmisluonnon merkitys ta-loudellisessa päätöksenteossa tule-vat siis esiin myös Kansojen varal-

lisuudessa. Lupaavasta alusta huo-limatta taloustiede kuitenkin pää-tyi hylkäämään ihmisluonnon, lähes läpi 1900-luvun. Markkinoi-den ulkopuolinen käyttäytyminen (esimerkiksi ystävyys, avioliitto ja vanhemmuus) jätettiin muille tie-teenaloille – jotka puolestaan in-nostuivat muun muassa Freudista ja Marxista. (Jälkimmäisen ajatuk-set kapitalismista ja luokkaristirii-doista tosin ovat peruja Smithil-tä.) 2000-luvulle tultaessa tilan-ne muuttui. Käyttäytymistalous-tiede todensi kokeellisesti useita Smithin moraali- ja talouspsyko-logisia oivalluksia, muun muassa sen, että ihmiset eivät pidä soveli-aana sitä, että heitä pakotetaan vas-tavuoroisuuteen (Bewley 2003, ks. Tammisalo 2014). Samoihin aikoi-hin esitettiin useita puheenvuoro-ja ylipäätään ihmistieteiden yksey-den puolesta (Alcock 2001, Wilson 2001; Pinker 2002; McIntyre 2006).

Lopuksi on paikallaan kuunnel-la Smithiä parista teemasta, joista toistuvasti käydään keskustelua. Kun puhutaan taloudellisesta tasa-arvosta, usein etenkin vasemmisto nostaa esiin suhteellisen köyhyy-den käsitteen. Siinä köyhänä pide-tään sellaistakin ihmistä, joka tulee kyllä siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selväs-ti muita pienempiä. Hänellä on kat-to päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole va-raa asioihin, joita keskiverto kansa-lainen pitää normaalina. Joissakin oikeistopiireissä karsastetaan suh-teellisen köyhyyden ajatusta. Köy-hinkin elää turvattua, joskin vaa-timattomampaa elämää, se riittä-köön tasa-arvosta.

Mitä Smith ajatteli? Ensin hän luokittelee kulutustavarat välttä-mättömyyksiin ja ylellisyyksiin.

Määritelmässään hän ottaa huo-mioon kulttuuriympäristön ja ih-misten mielipiteiden vaikutuksen:

Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suora-naisesti välttämättömiä elämän jatku-miselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla.

Smithin esimerkki on liinakan-kainen paita, joka ei ole elämän jat-kumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja rooma-laiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työ-läiselle olisi ollut ”liian häpeällis-tä näyttäytyä julkisesti ilman liina-paitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi.

Laveasti tulkiten Smithin voi-daan siis ajatella suosivan suhteel-lisen köyhyyden näkökulmaa. Hän piti välttämättömyytenä ”kaik-kea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vakiintuneet vaa-timukset ovat asettaneet välttämät-tömäksi alimman kansankerrok-sen ihmisille”. Kunniallisuuden tai normaaliuden vaatimukset ja köy-hän määritelmä tietysti vaihtelevat aikakaudesta, alueesta ja ryhmästä toiseen, mutta mukana on aina ih-misluontoon kuuluva yleisen mie-lipiteen huomioiminen ja hyväk-syttävyyden tavoittelu.

Toinen esimerkki Smithin käsit-telemästä ajankohtaisesta teemasta koskee juuri alkoholia, sen saata-vuutta ja verotusta. Työnjako en-sinnäkin pitää oluen hinnan halpa-na, jolloin riskinä on liikakulutus:

Yleensä työmiehen kannattaa ostaa panimosta olut, jonka hän tarvitsee, sen sijaan, että hän panisi oluensa itse, ja jos hän on köyhä, hänen kannattaa


yleensä ostaa se mieluummin pieninä annoksina vähittäiskauppiaalta kuin suurina erinä panimosta. Hän saattaa epäilemättä ostaa olutta liikaa, kuten hän saattaa ostaa liikaa myös muilta lähiseudun kauppiailta, esimerkiksi teurastajalta, jos hän on suursyömäri, tai kangaskauppiaalta, jos hän haluaa esiintyä toveriensa joukossa keikarina.

Perään Smith toteaa, että vaik-ka toisinaan yksityiset ihmiset hä-vittävät omaisuutensa käyttämällä kohtuuttomasti väkijuomia, koko-nainen kansakunta ei näytä siihen kykenevän. Aina on oleva paljon enemmän ihmisiä, jotka käyttävät alkoholiin paljon vähemmän rahaa kuin mihin heillä olisi varaa. Smith kirjoittaa kuin ottaakseen kantaa viinin myyntiin ruokakaupoissa:

On syytä huomata se, minkä kokemus paljastaa, nimittäin että halpa viini ei näytä aiheuttavan juopumusta vaan kohtuullisuutta. Viinimaiden ihmiset ovat yleensä Euroopan asukkaista vähiten taipuvaisia juopumukseen, kuten osoittavat esimerkiksi espanja-laiset, italialaiset ja Ranskan eteläisten maakuntien asukkaat. Ihmiset eivät yleensä ole taipuvaisia kohtuutto-muuksiin siinä, mikä on heille arkea ja jokapäiväistä. Kukaan ei yritä esiin-tyä anteliaana ja pitää yllä toveri-henkeä tarjoamalla muille runsaas-ti väkijuomaa, joka on halpaa kuin laimea olut. Sen sijaan maissa, joissa viiniköynnös ei kylmän tai kuuman ilmaston vuoksi menesty ja joissa viini sen takia on kallista ja harvinaista, juoppous on yleinen vitsaus, kuten se on esimerkiksi pohjoisilla kansoilla sekä kääntöpiirien välisten maiden asukkailla, vaikkapa Guinean ranni-kon neekereillä.

Yli kaksisataa vuotta jatkunees-ta väittelystä huolimatta teemasta tarvitaan lisää tutkimusta ja kes-kustelua. Mitä pitäisi esimerkik-si ajatella niistä syrjäseudun kylis-tä, joissa alkoholistien osuus näyt-tää olevan paljon muuta väestöä suurempi? Tulisiko siellä alkoho-lin hankkiminen tehdä kansan-terveyden nimissä vaikeammak-si tai kalliimmaksi? Entä painottu-vatko alkoholisteille sattuvat tapa-

turmat niihin aikoihin, kun he ovat saaneet palkan tai sosiaalituen? Jos yhteiskunnan maksama tuki tässä väestönosassa ”aiheuttaa” onnet-tomuuspiikin, miten siihen tuli-si suhtautua? Kaikkihan eivät osaa hillitä viinanhimoaan. Pitäisikö tu-ki antaa rahan sijasta esimerkiksi ruokakuponkeina?

Smith ei vastaa tällaisiin kysy-myksiin yksilönvapaudesta ja yh-teiskunnan vastuusta. Kirja tar-joaa silti valtavasti materiaalia lä-hes minkä tahansa yhteiskuntaa ja talout ta koskevan mielipiteen-vaihdon pohjaksi. Teosta voi suo-sitella niin ruoan ”halpuuttamis-ta” vastustaneille maataloustuot-tajille ja vientitukien kannattajil-le kuin äärilibertaareille sääntelyn vastustajille. On hyvä muistaa, et-tä tietyt ristiriidat tulevat aina seu-raamaan ihmisyhteisöjä, kuvitteli-pa yksilö tavoittelevansa yksityistä tai yleistä hyvää.

Viitteet[1] David Hume (1779/2015) kirjoit-taa purjelaivojen kehittymisestä, ikään kuin hahmotellen luonnonvalinnan toimintaperiaatteita – jo noin sata vuotta ennen Darwinia:"Jos tarkastelemme laivaa, miten miel-täylentävä idea meidän täytyykään muodostaa puusepästä, joka pani kokoon niin monimutkaisen, hyödylli-sen ja kauniin laitteen! Miten meidän täytyykään yllättyä, kun huomaamme hänet typeräksi mekaanikoksi, joka jäljitteli muita ja kopioi taitoa, joka oli kehittynyt vähitellen pitkän aikakau-sien seuraannon, monien kokeilujen, erehdysten, korjausten, pohdiskelujen ja kiistojen jälkeen! Ikuisuuksien aika-na monet maailmat on ehkä kyhätty ja hutiloitu kokoon ennen tämän järjes-telmän tekaisemista. Paljon työtä on mennyt hukkaan, monia hedelmättö-miä kokeiluja on tehty, ja maailman-luomisen taidon hidas mutta alituinen kehitys on jatkunut loputtomien aiko-jen läpi." Hume pohtii myös, miksi luojaolen-toja olisi vain yksi. Kuten laivanraken-tajien työnjaon tapauksessa, monta eri tehtäviin erikoistunutta jumalaa saisi

enemmän ja parempaa aikaan. Lisäksi yhdelle jumalalle asetetut ylivoimai-set odotukset tekevät Humen mukaan kyseisen olennon olemassaolon entistä epätodennäköisemmäksi. Humea ennen vastaavan laivaver-tauk sen esitti satiirikko Bernard Mandeville (1729/1992), joka Smit-hin tavoin tarkasteli myös yksityisis-tä paheista syntyvää yleistä hyvää. Mandevillenkin voidaan nähdä kier-televän luonnonvalintateorian ympä-rillä: ”...me usein luemme ihmisten nerouden ja syvällisen ymmärryksen ansioksi sellaisia asioita, jotka todelli-suudessa ovat seurausta pitkästä ajasta, monista sukupolvista, niin että kyseiset asiat eroavat vain hiukkasen toinen toi-sistaan, mitä tulee niiden luonnollisiin osiin ja tarkkanäköisyyteen” (suom. Sarmaja 2009). Heikki Sarmajan teos Kuka keksi luonnonvalinnan (Terra Cognita) on paras johdatus aiheeseen (ja se on samalla oivaa luettavaa biolo-giasta, taloudesta, tieteenhistoriasta ja myös dekkarijännityksestä kiinnostu-neelle).

[2] Moraalituntojen teoriassa Smith kirjoittaa: ”Näkymätön käsi johtaa hei-dät (rikkaat) tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi jos maa olisi jaettu kaikki-en sen asukkaiden kesken yhtä suuriin osiin, ja niin he, sitä tarkoittamatta ja sitä tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua ja tuottavat välineitä lajin lisään-tymiseksi.” (Sanan melkein korostus lisätty; alkuperäiskielellä ”nearly the same distribution”.) Kansojen varalli-suudessa taas sanotaan: ”Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän (yksittäinen ihminen) ajattelee vain oman ase-mansa turvaamista; ja suuntaamal-la tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etu-aan, ja tässä, kuten monessa muussa-kin tapauk sessa, häntä ohjaa näkymä-tön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiin-sä.” Siinä olivat kaikki Smithin mainin-nat näkymättömästä kädestä (lukuun ottamatta ensimmäistä mainintaa täh-titieteen historiaa koskevassa esseessä). Myös David Hume (1752/2006) esit-ti näkymätöntä kättä muistuttavia aja-tuksia. Hän kirjoitti sotaisuuden yhtey-destä taloudelliseen yhteistyöhön ja toimeliaisuuteen: ”Mikäli kykenisim-me muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innos-tamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia ylei-


sen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudel-lista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.” Humen jat-kohuomio siitä, miten tämänkaltai-sen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, on kuin Smithin kynästä: ”Mutta koska tällaiset periaat-teet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hal-lita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudel-liseen toimeliaisuuteen, taitoon, taitee-seen ja ylellisyyteen vetoamalla.”

[3] On ironista, että niin monet Yhdys-valtain konservatiiveista hyväksyvät näkymättömän käden tehon taloudes-sa, mutta hylkäävät sen biologisessa evoluutiossa, turvautuen luomisop-piin. Tosin konservatiivien uskonnolli-suus saattaa olla lähinnä uskoa siihen, että kansalaisten uskonnollisuudes-ta koituisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Jo Seneca nuorempi totesi: ”Uskontoa pitää tavallinen kansa totena, viisaat valheena ja vallanpitäjät hyödyllisenä.”

Kirjallisuus

Alcock, J. (2001): The Triumph of Socio-biology. Oxford University Press. Oxford.

Bewley, T. (2003): Fair’s fair. Nature. 422: 125–126.

Chen, K. Ym. (2006): How basic are behavioral biases? Evidence from capuchin monkey trading beha-vior. Journal of Political Economy. Vol114(3): 517–537.

Hume, D. (1752/2006): Kaupasta ja kanssakäymisestä. Teoksessa Esseitä. Vastapaino. Tampere.

Hume, D. (1779/2015): Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin & näin. Tampere.

Mandeville, B. (1729/1992): The Fable of the Bees, Vol 2. Liberty Fund.

McIntyre, L. (2006): Dark Ages – The case for a science of human beha-vior. MIT Press.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate. Pen-guin Viking.

Quervel-Chaumette, M. ym. (2015): Familiarity affects other-regarding preferences in pet dogs. Scientific Reports. 5: 18102; doi: 10.1038/srep18102.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luon-nonvalinnan. Terra Cognita.

Shermer, M. (2008): The Mind of the Market. Times Books.

Smith, A. (1776/1933): Kansojen varal-lisuus. Suom. Toivo Kaila. WSOY.

Smith, A. (1776/2015): Kansojen varal-lisuus. Suom. Jaakko Kankaan-pää. WSOY.

Smith, A. (1790/2003): Moraalitun-tojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus.

Tammisalo, O. (2014): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuu-rin biologiaa. Terra Cognita.

Wahlstedt, P. (2009): Hyötyajatteluun sidottu evoluutioteoria. Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009.

Wilson, E. O. (2001): Konsilienssi. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.

Kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjai-

lija ja vapaa tutkija.

Apua kansallisen tragedian ymmärtämiseen

Seikko Eskola

Marko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2016.

Dosentti Marko Paavilainen on kir-joittanut yhdestä perhetrage diasta tutkimuksen, joka auttaa ymmär-tämään pian sata vuotta täyttävän Suomen itsenäisyyden alkuvaihet-ta. Kohteena on jo nuorena merkit-tävän elämäntyön tehneitten kol-men Thomé-veljeksen surmaami-nen punakapinan ensi päivinä ja sitä seuranneet tapahtumat.

Arkkitehdit Valter (s. 1874) ja Ivar (s. 1882) sekä metsänhoita-ja William (s. 1880) Thomé olivat kasvaneet Alajärvellä Etelä-Poh-janmaalla ruotsinkielisen metsän-hoitajaisän kruununtorpassa. Siel-lä he olivat omaksuneet vahvan eteläpohjalaisen identiteetin, oppi-neet hyvin suomenkielen, saaneet kosketuksen maatalousväestöön ja

ajan uskonnollisiin herännäisliik-keisiin. Oppikoulun he kävivät Ou-lun ruotsinkielisessä lyseossa. Nel-jäntenä veljessarjaan kuului vie-lä merkittävä taidemaalari Verner (1878–1953).

Valter opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehdiksi sa-maan aikaan kuin suuret tähdet Herman Gesellius, Armas Lind-gren ja Eliel Saarinen. Hän ja Karl Lindahl voittivat vuonna 1900 ju-gendtyylisellä ehdotuksellaan ark-kitehtikilpailun Polyteknikkojen talosta Helsingin Lönnrotinkadul-le. Kaksikon seuraava suuri työ oli Otavan toimitalo Uudenmaanka-dulle. He olivat myöhemmin myös kärkisijoilla Helsingin rautatiease-man kilpailussa, jonka Eliel Saari-nen voitti.

Pian oman toimiston perusta-nut Valter nousi aikakautensa kär-kiarkkitehtien joukkoon ja sai run-saasti töitä suurliike-elämältä, eri-tyisesti Serlachiukselta ja Ahl-strömiltä. Toimistoon liittyi myös hiljattain valmistunut nuorin ve-li Ivar. He voittivat vuonna 1916 Stockmannin tavaratalosta järjes-tetyn arkkitehtikilpailun. Lähes tyhjästä lähtenyt Valter kuului nyt Helsingin suurituloisiin. Ivar valit-tiin 1917 Hämeenlinnan kaupun-ginarkkitehdiksi.

Yhtä hyvin menestyi metsän-hoitaja Williamin yritys W. G. Thomés Skogsbyrå – W. G. Thomén Metsätoimisto. Sotakysynnän syn-nyttämä talouden korkeasuhdan-ne tuotti runsaasti tilauksia. Wil-liamin hyvää asemaa osoittaa myös, että Oskari Tokoin senaat-ti kutsui hänet keväällä 1917 jäse-neksi valtion metsäkomiteaan te-kemään ehdotusta valtion metsien hoidosta yhdessä muiden muassa A. K. Cajanderin kanssa. William

http://10.1038/srep

http://10.1038/srep


oli myös mahtavan paperiyhtiön G. A. Serlachius Oy:n johtokun-nan jäsen. Loppukesällä 1917 hän teki Gösta Serlachiuksen toimek-siannosta matkan Kaukasukselle tutustuakseen sikäläisten metsä-varojen luomiin mahdollisuuksiin.

Kaiken kaikkiaan veljekset, ”Bröderna Thomé”, olivat saavut-taneet tunnustetun aseman Hel-singin seurapiireissä. Valter ja Ivar olivat jo perustaneet perheen. Wil-liam oli kesällä 1917 kihlautunut Märta von Bornin kanssa. Morsia-men isä oli johtavia ruotsinkielisiä poliitikkoja ja Sarvilahden karta-non paroni Viktor von Born. Yh-dessä veljekset olivat vuoden 1913 alussa ostaneet Kirkkonummel-ta Medvastön kartanon. Siitä oli muodostunut suvun keskuspaikka.

Katastrofi

Syksy 1917 oli Helsingissä levo-ton. Sisäpoliittisen jännityksen ohella, ja pahemminkin, vaikut-ti kurinsa menettänyt ja päällys-töstään vähät välittävä venäläinen sotaväki. Heitä oli enemmän kuin 20–50-vuotiai ta suomalaisia mie-hiä. Marraskuun suurlakko lukui-sine murhineen kärjisti tilanteen. Venäläisten sotilaitten kanssa vel-jeilleet radikaalit saivat otteen loka-kuun vaalit hävinneessä sosiaalide-mokraattisessa puolueessa. Se joh-ti 27. tammikuuta 1918 aloitettuun kapinaan.

Tilanteen kärjistyminen oli saa-nut William Thomén päättämään, että kesäksi sovittut häät oli järjes-tettävä heti. Polterabend oli ehdit-ty juuri viettää, kun kapina seuraa-vana päivänä julistettiin. Kapinan toisena päivänä vietettiin pienessä piirissä Märta von Bornin ja Wil-liamin häitä.

Veljekset olivat päättäneet, et-

tä Helsinki oli jätettävä ja heidän on pyrittävä punaisen alueen ul-kopuolelle muodostumassa ole-viin valkoisiin joukkoihin. Heihin liittyi myös nuori arkkitehti Väinö Hollo ja kolme miestä Williamin metsätoimistosta. Joukko onnis-tui 30.1. välttämään punaisten var-tijat ja hiihtämään ulos Helsingistä Medvastöön.

Sieltä lähdettiin kolmella reellä tavoittelemaan valkoisia, jotka oli-vat jossakin Pori–Tampere-linjan takana. Kirkkonummen jälkeen matka jatkui Vihdin suuntaan. Tar-koituksena oli ohittaa tämän va-semmistolaisen pitäjän keskus. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä lä-hellä Nummelan asemaa kohdat-tiin aamun hämärissä punakaartin vartiomiehiä. He veivät herraseu-rueen esikuntaansa työväentaloon. Siellä heitä kuulusteli paikallisen työväenyhdistyksen johtaja puu-seppä Edvard Helle. Hän oli maltil-lista linjaa edustava kansanedusta-ja, myöhemmän keskeisen sosiaa-lidemokraattisen vaikuttajan Veik-ko Helteen isä.

Tilanne muuttui, kun paikalle ilmestyi Hyvinkäältä punakaartin lentävä osasto. Se oli vähän aikai-semmin kohdannut toisen Helsin-gistä valkoisia kohti lähteneen ryh-män. Näitä yhdeksää miestä johti yliopiston amanuenssi, filosofian tohtori Holger Rancken. Hyvin-käältä tulleet ottivat heidät kiinni ja ampuivat jokaisen.

Saavuttuaan Nummelan työ-väentalolle lentävä osasto vaati Thomé-ryhmän vankeja haltuun-sa. Edvard Helle kieltäytyi viitaten kansanvaltuuskunnan määräyk-seen ja siihen, että hyvinkääläisillä ei ollut mitään tekemistä vangittu-jen kanssa. Lentävät uhkasivat nyt Hellettäkin syyttäen tätä ”herrojen

kätyriksi”. Paikallinen demarijoh-taja joutui suorastaan pakenemaan. Vangit otettiin mukaan. Noin kilo-metrin matkan jälkeen vangit am-muttiin.

Tämän nuorista miehistä koos-tuneen lentävän ryhmän johtajana oli hyvinkääläinen 25-vuotias säh-kömies Lauri Kara. Hän oli komea mies, paikkakunnalla arvostet-tu, mutta myös kovista otteistaan tunnettu urheilija. Nämä lentävät osastot olivat valiojoukkoja. Niiden tehtävä oli varmentaa punaista val-taa vallankumouksen alueilla.

Eliittiyksikkönä sotaan lähtenyt lentävä osasto muuttui Karan joh-dolla murharyhmäksi, joka mur-hasi ja rosvosi mielensä mukaan kuuntelematta punaisten johtajia ja kumousta johtavan Helsingin kan-sanvaltuuskunnan mielipidettä.

Näitä vallankumouksellisia anar -kisteja oli punakaartin joukois-sa useita muitakin. Eräs tapaus sat-tui juuri samoina päivinä Kangasa-lan Suinulassa. Siitä tiedon saatuaan punaisten yleisesikunta kielsi kai-kenlaisen väkivallan vankeja koh-taan. Se jäi kuitenkin kauniiksi sa-noiksi, koska esikunnalla ei ollut voi-maa panna määräystä käytäntöön.

Nämä kiellot eivät vakuutta-neet valkoisia. Heille kaikki punai-set olivat samaa joukkoa. Osastojen teot nimenomaan näyttivät edusta-van koko vallankumousliikettä.

Kuva punaisten väkivallasta tuli valkoisille yhä karmeammaksi, kun surmattujen ruumiita tuotiin Hel-sinkiin haudattaviksi. Niiden välin-pitämätön siirtely ja hautaaminen ensin märkään suohon oli jättänyt ruhjeita ja jälkiä, jotka tunnistet-tiin kidutukseksi ja rääkkäykseksi vaikka mitään sellaista ei olisi teh-tykään.


Seurauksia

Punaisessa Suomessa ei ilmestynyt muita kuin ”punaisia” lehtiä, joiden tietoja valkoiset eivät ottaneet va-kavasti. Radiotahan ei vielä silloin ollut. Sen sijaan jatkuvasti paisuvia huhuja väkivallanteoista kulki run-saasti. Kun valkoisten lehdet lopul-ta pääsivät ilmestymään, ne täyttyi-vät vastapuolen julmuuksien ku-vailusta. Tähän valkoiset voittajat sitten reagoivat, ei myöhemmän tutkimuksen numeroihin väkival-lanteoista.

Tällainen historian sattuma, hyvin tunnettujen ja arvostettujen Thomé-veljesten surmaaminen, antoi Hyvinkään nuorten miesten toimille suuren merkityksen. Väki-vallanteot nähtiin valkoisessa Suo-messa elimelliseksi ja suunnitel-malliseksi osaksi punaisten sodan-käyntiä, jonka tarkoituksena oli pe-lottaa ja eliminoida vastustajia.

Tässä oli taustaa sodan jälkei-selle jyrkälle reaktiolle. Tapahtues-saa juuri sodan alussa Thoméitten murha vahvisti heti kuvaa punais-ten brutaalista väkivallasta. Hehän eivät edes olleet olleet poliittisia vaikuttajia. Tapaus herätti erityi-sesti vihaa ruotsinkielisten piiris-sä, kun molemmat Vihdissä sa-maan aikaan surmatut ja valkois-ten puolelle pyrkineet ryhmät oli-vat ruotsinkielisiä.

Tämä näkyi erityisesti valkois-ten kenttäoikeuksien toimissa. Noin kolmessa viikossa surmattiin Vihdissä sellaisen päätöksellä viiti-senkymmentä punaista, kaikkiaan enemmän kuin sata. Myös Hyvin-käällä kostotoimet kiihtyivät suu-rimpien joukkoon koko maassa. Kaikkiaan punaisia teloitettiin ko-ko maassa lähes 8 000.

Miten kävi Thoméitten surmaa-jan Lauri Karan? Sodan lopussa hän

joutui valkoisten vangiksi. Mut-ta varsinaisista surmatöistään hän-tä ei tunnistettu ennen kuin onnis-tui karkaamaan ja pakenemaan ra-jan yli itään. Siellä hän sai sotilas-koulutuksen ja osallistui taisteluihin kenraali Judenitsin Pietariin hyök-kääviä joukkoja vastaan. Kara kaatui lokakuussa 1919 näissä taisteluissa.

Jälkimietteitä

Karan lentävällä osastolla ei ilmei-sesti ollut mitään tarkempaa tietoa siitä, keitä heidän Vihdin työväen-talosta sieppaamansa porvarit oli-vat. Eikä ole ainoatakaan todistet-ta siitä, että Kara olisi komennettu surmaamaan valkoisia ja siten to-teuttamaan ”punaisen johdon ve-ristä suunnitelmaa”. Punaisten joh-to tuomitsi väkivallantyöt, mutta se jäi vain sanoiksi. Kara saikin koko ajan jatkaa tehtävissään.

Pohtiessaan Karan ryhmän mo-tiiveja verisille otteilleen Paavilai-nen päätyy siihen, että kysymys oli ”sodan villitsemästä nuorten mies-ten sakista, joka miehisessä voi-maintunnossaan mellasti oman mielensä mukaan”. Tämä tuntuu uskottavalta. Mutta silloin ei voi välttää ajatusta, että sen taustal-la vaikutti työväenliikkeen vuosia harrastama vihapuhe porvarillisia riistäjiä ja epäoikeudenmukaisuut-ta kohtaan. Syksyllä 1917 se oli vie-lä kiihtynyt.

Punaisten ja valkoisten terro-rista ja surmatöistä on saatu paljon kvantitatiivista tietoa. Se on kuiten-kin kovin kyseenalainen tapa ver-rata tekijäin motiiveja. Teot suori-tettiin niiden tietojen varassa, mi-tä ajan tietolähteet antoivat. Ne oli-vat pääosin huhuja, ja vielä usein kovin liioiteltuja, eivät tutkimus-ten tuloksia.

Kolme kuukautta ennen kapi-

naa pidetyissä eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit olivat saaneet 92 paikkaa ja Santeri Alkion joh-tama Maalaisliitto 26 paikkaa. Al-kio katsoi puolueensa olevan lähin-nä vasemmistolainen talonpoikais-puolue. Hän oli kovin kriittinen porvaripuolueita kohtaan. Vasta marraskuun suurlakon väkivaltai-suuksien jälkeen hän lähentyi jäl-kimmäisiä.

Helsinkiin sodan ajaksi jää-mään joutuneen Alkion päiväkirjat kertovat, että kapinan aloittaminen oli hänelle yllätys, pettymys ja suuri rikos. Sama käsitys hallitsee myös toisen pääkaupunkiin jääneen li-beraalin, Juhani Ahon, päiväkirjaa Hajamietteitä kapinaviikoilta.

Maalaisliiton kanssa sosiaalide-mokraateilla olisi ollut selvä enem-mistö yhteiskunnallisten tavoitteit-tensa ajamiseksi. Suomi olisi hyvin voinut heidän yhteistyöllään läh-teä 1920-luvulla rakentamaan hy-vinvointiyhteiskuntaa, olimmehan vuoden 1917 päättyessä sillä tiellä pidemmällä kuin Ruotsi. Täällä oli päätetty kunnallisesta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja kah-deksan tunnin työpäivästä. Svin-hufvudin senaatti oli jo ennen ka-pinan aloittamista antanut edus-kunnalle lakiesityksen torpparien vapauttamisesta. Itsenäisyysjulis-tuksessa se oli todennut Suomen tasavallaksi.

Jos Edvard Gylling, Kullervo Manner, O.V. Kuusinen, Yrjö Sirola ja kumppanit olisivat jättäneet tart-tumatta aseisiin, he olisivat olleet 1920-luvulla tasavaltalaisen Suo-men ministereitä. Joku heistä olisi saattanut viettää kesiään Naantalin Kultarannassa.

Kapinan aloittamisessa häm-mästyttää sen tavattoman heikko valmistelu. Johtajilla ei ollut min-


käänlaista kokemusta maan hallin-nosta. Thomén veljesten kohtalo-kin osoittaa, että he eivät hallinneet lainkaan joukkojaan. Punaisen ar-meijan ja järjestysvallan valmiste-lut olivat aivan alkutekijöissään.

Suomelle kohtalokasta oli, et-tä sosiaalidemokraattinen puolue ei hajonnut radikaaliin ja maltilli-seen siipeen, kuten Ruotsissa. Sii-nä tapauksessa kapinaa ei olisi edes syntynyt. Mutta vanha työväen-puolue oli heikoissa käsissä ja lii-an lumoutunut marxilaisesta ideo-logiasta sekä työväenliikkeen yh-tenäisyyden ensisijaisuudesta. Sen johtajat tervehtivät ilolla Leninin vallankumous ta, kun Ruotsissa Hjalmar Brantingin johtamat to-verit olivat aivan eri mieltä. Ruot-sin sosiaalidemokra attien johdol-le Leninin vallankumous ja kapina Suomessa olivat rikoksia demokra-tiaa vastaan.

Viime vuosikymmenien histo-riakeskustelussa on korostettu val-koista terroria ja vähätelty punais-ta. Takana on ilmeisesti ollut pyrki-mys vahvistaa kansan yhtenäisyyt-tä Neuvostoliiton uhkaa vastaan ja toisaalta korostus heijastaa so-siaalidemokratian keskeistä otetta maan politiikassa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaa-nilla on siinä ollut suuri merkitys. Sitä taustaa vasten Linnaa voisi jo-pa kutsua kansallisromantikoksi. Hän puhui punaisten puolesta sii-nä kuin Runeberg Suomen sodan sotilaitten.

Valkoisten valtiorikosoikeuk-sia on paljon moitittu, ja aiheesta. Ne joutuivat työskentelemään liian nopeasti ja puutteellisten tietojen varassa. Myöhemmin on yleises-ti päädytty siihen, että vain johta-jat ja raskaisiin rikoksiin syyllisty-neet olisi pitänyt tuomita ja muut

päästää vankileireiltä vapaiksi. Tä-tä ajatellessa tulee mieleen tämän-päiväinen suhtautuminen turva-paikanhakijoihin. Sen mukaanhan jokaista pakolaista on kohdeltava yksilönä. Sitähän yritettiin vangit-tuihin punaisiinkin. Käytännössä se vain osoittautui mahdottomaksi.

Oikeudenmukaista ei ollut se-kään, että valkoisten rikokset jä-tettiin tuomitsematta. Mutta Lau-ri Karan ja kumppanien luomassa vihan ilmapiirissä maan vapautta-jien tuomitseminen olisi ollut mah-dotonta.

Kaiken kaikkiaan täytyy tode-ta, että kapinan aloittaminen oli suurin virhe, mitä itsenäisyysai-kamme politiikassa on tehty. Se es-ti työväen liikkeen johtaja-aseman itsenäisyyden ensi vuosikymme-ninä ja vaati kymmeniä tuhansia ihmishenkiä. Se oli vanhan työvä-enliikkeen konkurssi. Onneksi sen rau nioil le pystyttiin rakentamaan vahva edistyksellinen sosiaalide-mokraattinen puolue.

Paavilaisen hieno analyysi yh-den perheen tragediasta avaa nä-kökulman koko traagiseen tapah-tumasarjaan ja sen kohtalokkaisiin seurauksiin.

Kirjoittaja on professori (emeritus) ja

entinen Kanava-lehden päätoimittaja.

Rehu-Virtasen komea elämänkaari

Anto Leikola

Touko Perko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö. Otava 2015.

Rooman kirjallisuuden professo-ri Edwin Linkomies ja biokemian professori A. I. Virtanen, molem-mat raskaan sarjan miehiä, olivat joskus joutuneet erimielisyyksiin Helsingin yliopiston konsistorissa. Kun Linkomies huomasi jäävänsä väittelyssä tappiolle, hän laukaisi: ”Kyllä minun täytyy koko konsisto-rin kuullen tunnustaa, että profes-sori Virtasellakin on jonkinlaiset aivot – mutta en minä niitä omii-ni vaihtaisi!” Muistan kuulleeni tä-män kaskun eläinfysiologian pro-fessori Paavo Suomalaiselta, joka oli istunut konsistorissa samaan ai-kaan kuin mainitut herrat. Vertai-luun oli aihetta, sillä dosentti Tou-ko Perko kertoo uudessa kirjassaan professori Unto Vartiovaaran mai-ninneen, ettei hän ollut Suomessa tavannut Virtasen veroista älyllis-tä kapasiteettia muilla kuin Edwin Linkomiehellä. ”Tasan ei käy on-nen lahjat”, totesi J. L. Runeberg ai-koinaan. Samaan aikaan kun Vir-tanen valmistautui juhlimaan No-belin palkintoaan, Linkomies jou-tui sotasyyllisenä vankilaan.

Artturi Ilmari Virtasesta (1895–1973) on aikaisemmin kirjoitettu kaksi kirjaa, jotka yhdessä muo-dostavat hyvinkin laajan elämäker-ran. Tekniikan tohtori Matti Heiko-sen AIV – Keksintöjen aika (1990) käsitti (viitteet pois luettuna) 144 sivua ja saman tekijän AIV – Isän-maan aika (1993) 286 sivua. Perko on pannut paremmaksi, sillä hänen


kirjansa on varsinainen häräntap-poase, 678 selvästi Heikosen kirjo-ja tiiviimpää sivua. Tämä merkitsee melkoista luku-urakkaa, joka kui-tenkin kannattaa, sillä teos antaa perusteellisen kuvan Virtasen tut-kimuksista ja niiden merkitykses-tä, mukaan luettuna Nobelin pal-kintoon johtanut tie ja palkinnon juhlinta. Mukana on myös aika-naan vaiettu skandaali, joka ei sen-tään suorastaan ryvettänyt palkin-nonsaajaa itseään, joskin vahvistaa kuvaa hänestä erittäin autoritaari-sena luonteena. Ajatukset menevät väkisinkin nykyisiin puheisiin tut-kimusvilpistä.

Hyviä tiedemiehiä on Suomessa ollut useita ja monet heistä ovat saa-neet huomattavaa kansainvälistä tunnustusta. Nobelin palkintoa on kuitenkin yleisesti pidetty tunnus-tusten huippuna. Ruotsalaiset ovat markkinoineet palkintoa hyvin, jos sana sallitaan. Palkinnon rahalli-nen arvo on pysynyt varsin suurena ja kuningasperhe on aina antanut jakotilaisuudelle erityistä hohtoa, vaikka kysymyksessä on itse asi-assa yksityisen sää tiön huomion-osoitus. Vähemmän merkittävältä on tuntunut se, että monet tieteen-alat jäävät palkintojen ulkopuolel-le. Alojen rajoja on joskus kuiten-kin venytetty, niinpä esimerkiksi eläinten käyttäytymisen tutkimus mahdutettiin vuonna 1973 ”lääke-tieteen ja fysiologian” piiriin.

Suomessa Virtasen saama pal-kinto sai aikanaan erityistä huo-miota suorastaan kansallisena tun-nustuksena, koska sen myöntämi-nen osui poliittisesti hankalaan vaiheeseen vuonna 1945, eikä pal-kinnon saaja silloin tai myöhem-minkään kaihtanut vastavirtaisten mielipiteidensä esittämistä. Kulu-neiden seitsemän vuosikymmenen

mittaan Virtasen Nobel on yhä ko-rostunut, kun Suomeen ei ole enää tullut yhtään tieteellistä Nobelin palkintoa, olkoonkin että vuon-na 1967 palkittu Ragnar Granit oli syntyään suomalainen, tehnyt pal-kintoon johtaneet työnsä Suomessa sekä katsoi itsekin, että puolet hä-nen palkintonsa kunniasta kuului Suomelle ja puolet Ruotsille.

Perkon elämäkertateos antaa myös monipuolisen kuvan Virta-sen luonteesta ja mielipiteistä. Jo aikanaan häntä pidettiin ankara-na ja mielipiteissään jyrkkänä. Ku-vaavia olivat Perkon selostamat asi-antuntijatehtävät. Jo keväällä 1938 Virtanen oli antanut yliopistolla täytettävänä olleesta mikrobiolo-gian ylimääräisestä professuurista lausunnon, joka oli toisen hakijan suhteen niin tyrmäävä, että ”kir-joittajalla oli aihetta pelätä haastet-ta raastupaan”. Viisi vuotta myö-hemmin hän toisesta professuuris-ta päätettäessä tyrmäsi kaikki pyy-detyt asiantuntijalausunnot ja sai tahtonsa läpi. ”Virtanen ei tässä vi-rantäytössä uusia ystäviä saanut – sen sijaan hänen maineensa pelot-tavana vastustajana kasvoi.”

Alkuvuodesta 1948 perustettiin matemaatikko Leo Sarion ideoi-ma Suomen Akatemia, jonka jä-seniksi tuli kaksitoista tieteen ja taiteen huippuedustajaa, joukossa jokseenkin itseoikeutettuna A. I. Virtanen, joka samalla joutui jättä-mään professorinvirkansa, joskaan ei Valion edelleen kustantamia la-boratorioitaan. Akatemian perus-tamista oli edeltänyt kiivas poliitti-nen väittely, joka osaltaan kohdis-tui myös joidenkin tulevien aka-teemikkojen poliittisiin kantoihin. Tätä prosessia on kuvattu jo mo-neen kertaan, mutta Perkon selos-tus on silti paikallaan, aina J. K. Paa-

sikiven puhemies Urho Kekkosel-le lausumaa raivokasta jyrähdystä myöten: ”Mitä sinä sekaannut kult-tuuriasioihin! Mitä saatanaa sinä niistä ymmärrät?” Samalla Paasi-kivi oli lyönyt nyrkkinsä pöytään, niin että mustepullo kaatui ja mus-te levisi sekä pöydälle että lattial-le. Perko huomauttaa sattuvasti, et-tä akatemiahanketta puolustivat etenkin ne professorit, joilla saat-toi olla toivoa pääsystä joskus Aka-temian jäseneksi, kun taas ne, joilla ei mielestään ollut mahdollisuuksia tähän, pitivät koko Akatemiaa tur-hana. Kuten tunnettua, Kekkonen onnistui presidenttinä lakkautta-maan Suomen Akatemian vuoden 1970 alusta, jolloin sen nimi siir-tyi – varsinkin monien ulkomaa-laisten kummastukseksi – valtion tieteellisten toimikuntien järjestel-mälle. Tuolloin Virtanen oli jo eläk-keellä eikä enää jaksanut puuttua tiedepolitiikkaan, joskin hänen ja Kekkosen näkemykset sen kehittä-misestä olivat Perkon mukaan sel-västi lähestyneet toisiaan.

Kun Suomen Akatemia syntyi, oli miltei itsestään selvää, että Vir-tasesta tuli sen esimies. Perko tuo vakuuttavasti esiin sen, että monet Akatemian esitykset tieteen olojen kehittämisestä olivat lähtöisin Vir-tasesta, eikä hänellä akateemikko-jen piirissä ollut kilpailijoita tai vas-tustajia. Ei ollut syytäkään, koska Virtasen esitykset olivat useimmi-ten järkeviä ja toteuttamiskelpoisia.

Tärkeimpänä aiheena Virtasen Nobelin palkintoon oli epäilemättä hänen kehittämänsä AIV-rehu, jo-ka hyvinkin oikeuttaa hänestä käy-tetyn lempinimen – tai pilkkani-men – ”Rehu-Virtanen”. Vähem-män tärkeäksi jäi AIV-voisuola, jol-la silläkin oli aikanaan melkoinen käytännön merkitys. Sekä Valion


kustantamien laboratorioiden jär-jestelyssä että muussakin toimin-nassaan Virtanen korosti puhtaan tieteen ja soveltavan tutkimuksen yhteyttä. Perko lainaa hänen to-teamustaan Akatemian vuosijuh-lassa vuonna 1950: ”Maan etu vaa-tii, että tieteellisesti koulutetut ai-vot voivat tehokkaasti työskennel-lä sivistyksemme ja taloutemme hyväksi.” Tämä voisi soveltua tänä päivänäkin kaiken maailman mi-nistereiden juhlapuheisiin, joskin niissä sivistys enimmäkseen jää vä-hemmälle osalle.

Palkintonsa jälkeen, sekä Suo-men Akatemian jäseneksi ja esi-mieheksi jouduttuaan, nobelis-ti jatkoi työtään (termiä ”nobelis-ti” Perko tosin käyttää väsyttävän tiuhaan), mutta hänen aikaansaan-noksensa tuntuvat jääneen verra-ten vähäisiksi. AIV-rehun valmis-tus toki levisi jossain määrin Ruot-siin ja vähän Saksaankin, mutta py-syvää hyötyä siitä ei maataloudelle tullut. Biologisesta typensidonnas-ta, johon Virtanen kiinnitti suu-ren osan tutkimuskapasiteettiaan, ei tuntunut tulevan valmista, eikä karjan urearuokinta, jota Virtanen harjoitti maatilallaan innokkaas-ti, tuottanut kovinkaan suuria tu-loksia. Nämä vastoinkäymiset Per-ko kuittaa ehkä turhankin vähällä, ikään kuin hän ei haluaisi pudot-taa sankariaan jalustalta ja alentaa häntä tavallisten kuolevaisten tut-kijoiden joukkoon. Ymmärrettävää kylläkin, sillä elämäkerran laatija joutuu aina mittaamaan kohdet-taan toisiin vertaamalla, ja harva kykenee pysyttelemään vertailussa niin tasapuolisena kuin lukija jos-kus toivoisi.

Kirjoittaja on oppihistorian emeritus-

professori.

Sodan kauhuista rauhan päiviin

Merja Leppälahti

Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944−1950. Toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Marja Hytönen. Vastapaino 2015.

Ville Kivimäen ja Kirsi-Marja Hy-tösen toimittama Rauhaton rau-ha tarttuu varsin vähän tutkit-tuun ajanjaksoon Suomen histo-riassa, nimittäin jatkosodan päät-tymiseen, Moskovan välirauhan ja lopullisen rauhansopimuksen sol-mimisen väliseen aikaan. Sota-ai-ka oli poikkeusaikaa, mutta so-tatoimien päättyminen ei ilman muuta merkinnyt palaamista nor-maalioloihin. Kirjan artikkelit kä-sittelevät aihettaan pääasiassa aika-laislähteiden avulla.

Kirjan aloitukseksi on valittu kaksi runoa, Antti Nummen "Sai-rasvuoteella" (1944) ja Aila Me-riluodon "Lasimaalaus" (1946). Nummen runossa näkyy sodanjäl-keinen ahdistus, Meriluoto kuvaa elämänjanon kirkkaita värejä.

Varsinaiseen käsittelyyn johdat-telee kaksi artikkelia, Ville Kivimä-en, Kirsi-Maria Hytösen ja Petri Ka-rosen ”Ennen huomispäivää. Toi-sen maailmansodan päättyminen Suomessa ja Euroopassa” ja Mar-ja Tuomisen Lapin sotaa käsittelevä ”Lapin ajanlasku. Menneisyys, tu-levaisuus ja jälleenrakennus histo-rian reunalla”. Artikkelit on yhdis-tetty yhteisen otsikon alle, ”Sodan ja rauhan välissä”, ja ne johdattavat lu-kijat siihen tilanteeseen, joka vallit-si syksyllä 1944 Moskovan välirau-han solmimisen hetkellä.

Johdantoartikkelien jälkeiset artikkelit on ryhmitelty kolmeen

osioon. Otsikon ”Kotiinpaluut” alla on neljä artikkelia, otsikolla ”Rauhankriisi” kolme ja viimeisenä kaksi artikkelia osiossa ”Väkival-lan jälkeen”. Kirjoittajat painottu-vat vahvasti Jyväskylän yliopiston histo rian ja etnologian laitokselle, mutta mukana on myös tutkijoita muista yliopistoista. Kaikkien ar-tikkelien viitteet ja lähteet on koot-tu kirjan loppuun, samoin kirjoitta-jien esittelyt. Lähdeluettelojen yh-teydessä on useimpien artikkelien kohdalla myös abstrakti, mikä jos-sain määrin – vaikka ei täysin – kor-vaa hakemiston puuttumista.

Muutoksia sodan päätyttyä

Kirjan toisen osan ”Kotiinpaluut” aloittaa Ville Kivimäen artikkeli ”Hämärä horisontti, avautuvat tu-levaisuudet. Suomalaissotilaat ja syksyn 1944 tunnemaisema”. Kivi-mäki käsittelee erityisesti rintama-sotilaiden tuntoja rauhan tullessa ja osoittaa, miten moninaisia odo-tuksia ja pelkoja sotilaiden mieles-sä liikkui. Pohdittiin sekä Suomen tulevaa kohtaloa että omaa ja per-heenjäsenten elämisen mahdolli-suuksia. Päällimmäisenä monen sotilaan mielessä oli luonnollisesti siviiliin pääsy, mutta siihenkin liit-tyi ristiriitaisia tunteita. Joidenkin rintamalla olleiden oli vaikea aja-tella sopeutumista normaalielä-mään, toisilla taas odotukset olivat liiankin korkealla. Artikkeli kuvaa samalla laajemminkin epävarmaa tilannetta sodan päättyessä, kun ei tiedetty, mitä oli odotettavissa.

Tavalliseen arkeen palaaminen ei käynyt ongelmattomasti. Asun-topula oli suuri ongelma erityisesti kaupungeissa, ja myös luovutettu-jen alueitten asukkaille piti järjes-tää elinmahdollisuudet maalla ja kaupungissa. Antti Malinen käsit-


telee artikkelissaan ”Koditto mien ja kotien rauhaa. Kaupunkilaisten asuinolot” asuntopulaa ja sen ai-heuttamia ongelmia. Nuoret pa-riskunnat, erityisesti sota-aikana avioituneet, saattoivat joutua asu-maan vuosikausia erillään esimer-kiksi kumpikin omien vanhem-piensa luona. Isoihin asuntoihin määrättiin ottamaan alivuokralai-sia, joten useampi ruokakunta jou-tui käyttämään yhteistä keittiötä ja yhteistä liettä. Malisen käyttämät tekstit kertovat turhautumisesta ja tuskastumisesta hankaliin oloihin.

Maaseudulla uusia koteja ra-kennettiin hartiapankilla ja val-tion lainarahan turvin, vaikka ra-kennustarvikkeita oli vaikea saada. Miesten palaaminen rintamalta ai-heutti järjestelyjä työnjakoon, kos-ka sodan aikana naiset olivat teh-neet kaikkea, myös vahvasti mies-ten alueelle kuuluneita töitä. Sei-ja-Leena Nevala ja Kirsi Hytönen kuvaavat artikkelissaan ”Toimet, työt ja taakat. Perhe-elämä maaseu-dulla sodan jälkeen” tilanteen risti-riitaisuutta. Toisaalta haluttiin pa-lata sotaa edeltävään ”normaaliin” järjestykseen, toisaalta kaikki nai-set eivät olleet innokkaita luopu-maan sodanaikaisista työpaikois-taan tai yhteiskunnallisista toimis-taan. Maatiloilla naiset olivat sodan aikana selviytyneet kaikesta, mut-ta miesten paluu rintamalta mer-kitsi helpotusta raskaisiin töihin. Joskus invalidina palannut isäntä ei pystynyt enää tekemään kaikkia entisiä töitään, mikä väistämättä ai-heutti muutoksia myös sodan jäl-keiseen työnjakoon. Toisaalta so-takorvausteollisuus tarvitsi myös naisten työpanosta ja palkkatyötä tekevien naisten määrä kasvoi. So-dan traumoja hukutettiin uutteral-la työnteolla.

Erilaiset tavat ja karjalainen vilkkaus olivat monille ällistyk-sen aiheita siirtokarjalaisten tul-lessa paikkakunnalle. Kaikki eivät toivottaneet tulijoita tervetulleik-si, muukalaisille piti antaa asuin-tilaa ja luovuttaa maatakin. Ennen kaikkea he aiheuttivat muutoksia totuttuun. Eksoottisimpia saapu-jia olivat ortodoksit, joista osa pu-hui lisäksi vielä karjalan kieltä. Ar-tikkelissa ”Kylmille asuinsijoille. Miten paikallisväestö otti vastaan ortodoksisen siirtoväen” Heli Ka-nanen kuvaa tilannetta erityisesti Lapinlahdella vuonna 1949 koot-tujen haastattelujen avulla. Tuli-jat korostivat sopeutumista ja kai-ken sujuvuutta, kielteisistä asiois-ta kerrottiin niukasti, jos lainkaan. Aikanaan tämä tulkittiin niin, et-tä kaikki oli hyvin. Nykyään tiede-tään, että vaikka suhtautumises-sa siirtoväkeen oli paljon negatii-vista, näitä asioita ei haluttu tuoda julkisesti esille. Paikalliselle väes-tölle suunnattu osa kyselyä onkin tässä mielessä erittäin valaiseva ja kertoo varsin kielteisistä asenteis-ta tulijoita kohtaan.

Rauha toi epävarmuutta

Kun Moskovan välirauhan sopi-mus solmittiin, Suomen ja Neu-vostoliiton suhde muuttui. Sodan aikana sensuuri oli valvonut lehti-kirjoittelua, sama jatkui vielä rau-han tultua, mutta uusin ohjein. Esimerkiksi entisestä vihollisesta ei enää sopinut käyttää ”ryssä”-sa-naa. Samalla myös länsivaltoja piti käsitellä harkiten. Timo Auvinen, Antero Holmila ja Niina Lehtimä-ki kirjoittavat artikkelissaan ”Epä-varma itsenäisyys. Julkinen kes-kustelu sodan päättyessä” Suomen hatarasta asemasta sodan loppu-vaiheilla. Lehdissä viitattiin sotata-

pahtumiin varsin sovinnollisesti ja kirjoituksissa tuotiin julki toive, et-tä rauhanehdot takaisivat hyvien ja vakaiden suhteiden muodostumi-sen itänaapurin kanssa. Pelissähän oli loppujen lopuksi Suomen tule-va kohtalo, joka määriteltäisiin vas-ta lopullisessa rauhansopimukses-sa. Artikkeli kuvaa kiinnostavas-ti ajankohtaisen tilanteen sekä so-ta-ajan käsittelyä lehdistössä, usein analogioina aikaisempiin historial-lisiin tapahtumiin.

Vuonna 1947 solmittiin Pariisin rauha, jonka Suomi ratifioi nopeas-ti. Tällöin liittoutuneiden valvonta-komission toiminta päättyi ja Suo-men itsemääräämisoikeus kasvoi. Suhde Neuvostoliittoon oli aivan uudenlainen, diplomaattisuhteita muihin maihin solmittiin uudel-leen ja kotimaan sisäisissä asioissa oli paljon järjestämistä. Artikke-lissa ”Suomi vuonna yksi. Sodas-ta rauhaan siirtyminen valtakun-nallisena ongelmana” Petri Karo-nen käsittelee valtiovallan säätely-toimia tilanteessa, jossa maksettiin sotakorvauksia ja korvattiin oman maan kansalaisten menetyksiä. Lähes kaikesta oli pulaa, hinnat ja palkat nousivat hallitsemattomasti. Sotakorvausteollisuuden käynnis-tyminen muutti työttömyysongel-man työvoimapulaksi, esimerkiksi kesällä 1947 varusmiehiä määrät-tiin uitto- ja lastaustehtäviin pal-kattujen työntekijöiden puuttues-sa. Myös koulutukseen panostet-tiin kansakouluista yliopistoon, uusia oppikouluja ja ammattikou-luja perustettiin. Erityisesti teknil-lisillä aloilla järjestettiin asepalve-luksesta vapautuneille myös pika-koulutusta.

Artikkelissa ”Pitkä murros. Ammattiyhdistysliike ja kommu-nistit Nokian tehdasyhdyskunnas-


sa” Keijo Rantanen käsittelee ti-lannetta Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tultua laillisek-si syyskuussa 1944 ja kommunis-tien julkista mukaantuloa ammat-tiyhdistysliikkeiden toimintaan. Ammattiosastojen sisällä sosiaali-demokraatit ja kommunistit kävi-vät kiivasta valtataistelua, myös si-säpolitiikassa riideltiin rajusti ja ta-lous oli epävakaa. Silti rauhanteon jälkeinen tilanne Nokialla näyttää pysyneen suhteellisen vakaana ja tyydyttävänä.

Uuttera työ ja itsekuri nähtiin yleisesti keinoina, joilla sekä yhteis-kunta että yksilöt pääsisivät vähitel-len siirtymään normaaliin rauhan aikaan, kohti parempaa. Ponniste-lu omalla tilalla tai oman kodin ra-kentamiseksi ohjasi erityisesti rin-tamalta palanneiden miesten toi-mintatarmoa yhteiskunnan kan-nalta rakentavaan ja turvalliseen suuntaan, toteaa Jenni Kirves ar-tikkelissaan ”Elämä omiin käsiin. Traumoista selviytymiseen”. Sodan jälkeen panostettiin tulevaisuuteen. Kova työ hyödyttäisi aikanaan lap-sia, jotka saisivat myös taloudelli-sesti turvallisemman elämän. Sota oli vienyt monelta mieheltä paitsi nuoruuden ja ehkä myös terveyden, myös mahdollisuuden kouluttau-tua. Monet miehet helpottivat trau-mojaan alkoholilla, mutta työ ja perhe tarjosivat kiinnekohtaa elä-mään ja uskoa tulevaisuuteen.

Kirjan viimeinen artikkeli on Ville Kivimäen ”Uusi Suomi. Sota-sukupolvi ja sodanjälkeinen aika”. Artikkelissa Kivimäki summaa yh-teen kirjan muita artikkeleja ja ve-tää linjaa kohti nykyisyyttä. Hän to-teaa, että suhde käytyyn sotaan on muuttunut. Moskovan välirauhaa tehtäes sä Suomi oli hävinnyt sodan, mutta vuonna 1956 lanseerattiin kä-

site ”torjuntavoitto” ja esimerkiksi 1990-luvulla ja vuonna 2009 toteu-tetuissa kyselyissä lähes kaikki vas-taajat olivat sitä mieltä, että Suomi oli voittanut talvi- ja jatkosodan. Kivi-mäki tiivistää näkemyksensä sodan-jälkeisestä kehityksestä: ”väkivallan, rauhattomuuden, turvattomuuden ja ehdottomien olosuhteiden suku-polvi loi yhteiskuntaa, jonka keskei-nen tehtävä oli näiden kaikkien teki-jöiden lievittäminen.”

Rauhaton rauha -teoksessa pyri-tään näkemään tilanne aikalaisten silmin nykypäivän tulkintojen si-jaan ja jälkiviisautta välttäen. Mo-ni asia näyttää erilaiselta aikalais-asiakirjojen valossa tarkasteltuna, kun ei vielä tiedetty, mitä oli tulos-sa. Ansiokasta teoksessa on myös moninaisuuden huomioonottami-nen. Jos yhdelle rauha merkitsi pe-lon loppumista, toiselle se vahvis-ti kodin ja kotiseudun menettämi-sen. Kaikille sota ei tuottanut sa-manlaisia traumoja ja menetyksiä, eikä rauhan solmiminen merkinnyt kaikille samaa.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja

tietokirjailija.

Karjala – maa jota ei ollut?

Olli Kleemola

Rainer Knapas: Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts ja Söderströms 2015.

Karjala kuuluu epäilemättä nii-hin paikkoihin, joita suomalainen, aluei siin keskittyvä historiankirjoi-tus on käsitellyt poikkeuksellisen

paljon. Samaan hengenvetoon voi-daan todeta, että Karjalaa käsittele-vä historiankirjoitus on ainakin toi-sen maailmansodan loppuun asti ollut varsin voimakkaasti politisoi-tunutta. Karjala on esitelty milloin suomalaisen kulttuurin kehtona, milloin puolestaan läntisen sivis-tyksen viimeisenä vartiona ”inhaa itää” vastaan. Edes Karjalan luovu-tetun osan joutuminen Neuvosto-liiton haltuun toisen maailmanso-dan lopputuloksena ei varsinaises-ti katkaissut Karjalaa käsittelevien historiateosten virtaa. Nyt politi-soituneesta historiankirjoitukses-ta huolehti Neuvostoliitto suoma-laisten keskittyessä lähinnä kaihoa-maan mennyttä onnen aikaa.

Kun tiedetään Karjalaan kes-kittyvän historiankirjoituksen laa-juus, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voiko Karjalasta oikeastaan kir-joittaa enää mitään uutta. Helsin-kiläinen kulttuurihistorioitsija Rai-ner Knapas on eittämättä onnistu-nut tässä tehtävässä. Uudessa kir-jassaan Karjalan kunnailla Knapas onnistuu osoittamaan lukijalle, mi-ten Karjalaan viittaava ”läntisyys-retoriikka”, jonka itse olisin osan-nut yhdistää lähinnä sotien välisen aikakauden suomalaisen oikeis-ton karelianismikiihkoiluun sekä suomalaiseen sotapropagandaan, juontaakin itse asiassa juurensa jo Ruotsin vallan ajalta. Knapas lähes-tyy kysymystä Karjalan suomalai-suudesta tai venäläisyydestä muun muassa alueen paikannimistöä tut-kimalla. Hän osoittaa taitavasti ja kiihkottomasti, miten niin histo-riaa kuin maantietoakin voidaan käyttää apuna luotaessa jollekin alueelle kulloiseenkin poliittiseen linjaan sopivaa identiteettiä.

Tarkastelemalla Karjalan his-torian eri osa-alueita ja ”aikaker-


rostumia” Knapas kykenee tyylik-käästi osoittamaan nationalistisen historiankirjoituksen sokeat pis-teet samalla, kun hän tarjoaa lu-kijalle luettavaksi eräänlaisen Kar-jalan historian ”suuren kaaren” ai-na alueen ”löytämisestä” toisen maail mansodan jälkeiseen aikaan asti. Knapaksen teoksen antama kuva Karjalan historiasta on on-nistuneen moniääninen. Karjalan kunnailla -teos voisikin soveltua luettavaksi historioitsijoille, jot-ka pohtivat, miten irrottautua pel-kästään kansallisen näkökulman omaavasta, perinteisestä historian-tutkimuksen traditiosta.

Knapaksen teoksesta näkyy tut-kijan aito innostus ja kiinnostus ai-heeseensa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että sanottavaa on paljon. Teos olisikin hyötynyt mää-rätietoisemmasta toimitustyöstä. Hiukan puolenvälin jälkeen luki-jaa siihen saakka tiukasti ottees-saan pitänyt, jopa historiallis-filo-sofiseksi luonnehdittavissa oleva kirjoitustapa vaihtuu yllättäen hy-vin perinteiseen sotahistorialliseen kronikointiotteeseen, jonka kes-keyttävät muun muassa linnoitus-tekniset selvitykset ja tarkennuk-set. Teoksen loppupuoli antaakin selvästi alkuosaa strukturoimatto-mamman vaikutelman.

Vaikka nykyään Suomessa jul-kaistaan satoja historiakirjoja vuo-sittain, teokset tarjoavat harvoin enemmän kuin lupaavat. Knapa-sin kirja onnistuu tässä, koska se tarjoaa tietoa monella tasolla ai-na faktanmurusista uusiin ajatte-lumalleihin. Olisikin ollut toivot-tavaa, että kustantaja olisi inves-toinut teokseen hieman enemmän kustannustoimittajan työtä, jolloin sen runsaudensarvimainen mo-nipuolisuus olisi noussut selvem-

min esille. Vähemmän olisi tässä tapauk sessa voinut olla enemmän.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja tohtori-

koulutettava Turun yliopistosta.

Eksoottinen ja vieras

Hannu Takala

Leila Koivunen: Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1920-luvuilla. SKS 2015

Opiskellessani 1980-luvulla ulko-mailla yhdysvaltalainen opiskelija-toverini totesi kerran, miten häntä kiinnostavat kaikki eksoottiset pai-kat, kuten Suomi. Alkuhätkähdyk-sestä toivuttuani meille kehkeytyi lopulta kiinnostava keskustelu sii-tä, miten eri asiat ja paikat tuntu-vat eri puolilta maailmaa olevista ihmisistä eksoottisilta.

Leila Koivunen on käsitellyt uu-simmassa teoksessaan, miten mää-ritellä eksoottinen ja vieraus sekä kuinka oman maan ulkopuolelta peräisin olevia esineitä on aikanaan esitelty museokokoelmissa. Kirjas-sa on 325 sivua ja yli 1000 lähde-viitettä. Kyseessä on laaja tutkimus.

Koivunen rajaa tutkimuksen-sa ajallisesti 1870-luvulta 1920-lu-vulle. Alkuajankohta on perusteltu, sillä silloin avattiin uusittuna Hel-singin (Keisarillisen Aleksanterin) yliopiston kansatieteellinen mu-seo, jolla oli laajat ulkomaiset ko-koelmat, jotka saatiin yleisön eteen, vaikkakin vain muutamaksi tun-niksi viikossa. Samalla vuosikym-menellä avattiin myös Taideteolli-

suusmuseo ja Suomen Lähetysseu-ran ylläpitämä näyttely.

Tutkimuksen tarkasteluajan-kohta päättyy 1920-luvulle, jolloin vieraita kulttuureja esittelevä näyt-telytoiminta hiipui maassamme eri syistä. Samaan aikaan koko maan museoiden perustamisessa oli aal-lonpohja, joka kesti 1930-luvulle saakka, joten teoksen aikarajausta voi pitää perusteltuna.

Koivunen käy huolellisesti läpi Kansallismuseon varhaisimman kokoelmapoliittisen tilanteen ja kokoelmien karttumisen sekä ensim mäiset näyttelysuunnitel-mat. Jo Turun akatemian aikainen keruutoiminta, joka loi perustan myöhemmälle Helsingin yliopis-ton museolle eli myöhemmälle Kansallismuseolle, tulee teokses-sa esiin. Valitettavasti Turun aka-temian kokoelmat tuhoutuivat Tu-run palossa.

Koivusen siteeraamissa lähteis-sä puhutaan runsaasti siitä, miten museotyöntekijät omilla valinnoil-laan, kuten mitä esineitä otetaan näyttelyyn ja millä tavalla ne esi-tellään, vaikuttavat museokävijöil-le syntyvään käsitykseen esimer-kiksi vieraista kulttuureista. Eri ih-misten ajatukset suunnitelmien ta-kana tulevat teoksessa hyvin esiin. Samassa yhteydessä Koivunen kä-sittelee näyttelyiden esillepanoon ja ylipäänsä esineiden arvottami-seen liittyviä kysymyksiä ja ajatuk-sia. Tärkeä havainto on, että mu-seokävijät voivat lopulta ymmär-tää näyttelyn eri tavalla, kuin näyt-telyn järjestäjät ovat ajatelleet.

Jokainen näyttelyitä käsikirjoit-tanut ja suunnitellut tietää myös sen, miten näyttelyn esillepano huolelli-sistakin suunnitelmista huolimatta ratkaistaan vasta rakennusvaihees-sa. Tällöin tulee poikkeuksetta esiin


näyttelytilaan, esineiden tai vitriini-en kokoon ja valaistukseen liittyviä seikkoja, joita ei huomattu tai kyet-ty ottamaan huomioon suunnitte-luvaiheessa. Teoria ja käytäntö eivät aina kohtaa, mutta mitä tarkemmin näyttelyn tarkoitus ja tavoitteet on etukäteissuunnitelmissa määritel-ty, sitä vähemmän esillepanoon tu-levilla muutoksilla on, tai pitäisi ol-la, vaikutusta museokävijän koke-mukseen.

Kansallismuseon ulkomaisen kokoelman syntyyn ja sen esillepa-non varhaisvaiheisiin liittyvien ta-pahtumien lisäksi Koivunen käsit-telee teoksessaan lähemmin kolme muuta ulkomaisia esineitä esitellyt-tä toimijaa: Suomen maantieteelli-sen yhdistyksen, Taideteollisuus-museon ja Suomen Lähetysseu-ran näyttelyt. Näistä kaksi viimek-si mainittua käydään läpi hyvinkin kattavasti ja mielenkiintoisesti run-saaseen arkistoaineistoon perustu-en. Näiden kolmen esimerkin va-lintaa olisi täytynyt perustella tar-kemmin. Nyt jää epäselväksi, miksi juuri ne on otettu mukaan ja miksi jotkut muut museot on jätetty kä-sittelyn ulkopuolelle. Samalla kir-joittaja olisi voinut, vaikka hyvin-kin lyhyesti, mainita muut tarkas-teluajankohtana Suomessa toimi-neet museot ja näyttelyt, joissa oli eksoottisia tai ulkomaisia kokoel-mia esillä. Näin lukijalle olisi syn-tynyt parempi kuva maamme mu-seotoiminnasta ja Koivusen loppu-päätelmiä olisi ollut helpompi ar-vioida.

Puhutaanhan teoksen johdan-nossakin siitä, että kirja käsittelee yleisesti Suomen museoiden ulko-maisten kokoelmien näyttelytoi-mintaa tutkittavana ajanjaksona. Koivunen toteaa muun muassa, et-tä ”tutkimuksen päätavoitteena on

selvittää, millaisia Euroopan ul-kopuolisten kulttuurien esineistöä kokoavia näyttelyhankkeita Suo-messa oli” sekä ”teos on ensimmäi-nen kattava tutkimus Euroopan ul-kopuolisten kulttuurien keruu- ja näyttelyhistoriasta Suomessa”.

Nämä tavoitteet eivät täysin to-teudu, sillä kirjasta puuttuu yk-si kaikkein keskeisimmistä 1800- ja 1900-luvun taitteen suomalai-sista museoista, jossa oli laaja ul-komaisten esineiden kokoelma, eli Viipurin historiallinen museo. Vuonna 1927 Viipurin museon kokoelmissa oli yli 10 400 esinet-tä, joista yli kolmannes kuului ul-komaiseen kokoe maan – joukossa muiden muassa perusnäyttelyyn otettu egyptologinen kokoelma. Museo sai vuonna 1900 taiteilija William Grommélta yli 3 500 esi-neen lahjoituksen, minkä lisäk-si museo hankki U. T. Sireliuksel-ta pienen ostjakkilaisen kokoelman ja osti yksityishenkilöiltä muumi-on sekä luuhaarniskan. Luuhaar-niska vertautuu Kansallismuseon Etholénin kokoelman vastaaviin esineisiin.

Olisikin ollut mielenkiintoista havaita, kun Koivunen tekee muu-ten niin perusteellista tutkimusta, miten hän olisi omaan tutkimusai-neistoonsa verraten arvioinut Vii-purin historiallisen museon kokoel-mia ja toimintaa. Samoin olisi ollut kiinnostava tietää Koivusen arvi-ot toisesta eksoottisia esineitä esi-telleestä karjalaisesta museosta eli Valamon saarella toimineesta Va-lamon muinaismuistokokoelmasta, joka tallensi erilaisia kuriositeetteja. Nyt suomalaisten museoiden ulko-maiset kokoelmat peilautuvat Kan-sallismuseon lisäksi vain kolmen esimerkkitapauk sen kautta.

Koivusen esittelemät loppupää-

telmät ulkomaisten kokoelmien esittelyistä ja niihin liittyvistä arvo-tuksista puoltavat paikkaansa käy-tettyjen esimerkkien valossa. Sen sijaan ajatus siitä, että Suomessa-kin olisi museonäyttelyissä tois-tettu suurempien eurooppalais-ten maiden alentuvaa suhtautu-mista vieraisiin kulttuureihin, oli-si saanut syvemmän käsittelyn ja ehkäpä johtanut kokonaan toisen-tyyppisiin päätelmiin, jos Koivusen esimerkkien joukossa olisi ollut edellä mainittu Viipurin museo. Jo vuonna 1910 museon silloinen hoi-taja Antti Helander mietti, miten suomalaiset esineet erosivat muse-on ulkomaisen eli läntisen kulttuu-rin Grommén osastosta: ”Jos vertaa niitä [suomalaisia esineitä] Grom-mén osaston esineisiin, huomaa helposti, miten suuresti lännen rikkaampi ja täyteläisempi sivistys eroaa meidän köyhemmästä.”

Edellä sanotusta huolimatta Koivusen kirja on kokonaisuudes-saan ansiokas lisä Suomen museo-kentän ja erityisesti museoiden ko-koelma- ja näyttelytoiminnan his-toriaan sekä varhaisten museo-työntekijöiden ajatusmaailmaan. Erityisenä ansiona on pidettävä si-tä, että teos perustuu tärkeiltä osil-taan alkuperäisaineistoon. Kokoel-ma- ja näyttelytoiminnan sekä alussa esitetyn eksoottisuuden kä-sitteen teoreettiset pohdinnat an-tavat ainakin museotyötä tekeväl-le tavanomaista enemmän ajatte-lemista.

Kirjoittaja on Lahden kaupunginmuse-

on tutkimuspäällikkö ja Turun yliopis-

ton arkeologian dosentti.


Terveysjournalismissa on yh-tenä vaikeutena se, että siihen si-sältyy sekä sairauksia, joiden puh-keamiselle ei itse voi mitään, että sairauksia, jotka ovat pitkälti itse-aiheutettuja. Vienna Setälä käyttää artikkelissaan ”Terveyden esiku-vat, pudokkaat ja inhimillinen epä-varmuus – monitieteinen näkökul-ma mediapuheeseen” käsitettä ter-veysnäytelmä.

Siinä asetetaan vastakkain ”esi-kuvat” eli terveitä elämäntapoja noudattavat ja ”pudokkaat”, jotka eivät edes välitä olla terveitä. Kär-jistyksellä on helppo tehdä selväk-si, kumpaan joukkoon kannattaa kuulua, mutta se ei välttämättä te-hoa sen paremmin kuin faktatie-toon vetoava valistus.

Media omaksuu mielellään neutraalin toimijan roolin, joka vain kertoo puolueettomasti maail-man asioista ja ilmiöistä, mutta ku-ten kirjassa todetaan: ”Media ei koskaan vain heijasta tai kuvaa to-dellisuutta, media osallistuu mo-nin tavoin todellisuuden rakenta-miseen muokkaamalla käsityksi-ämme ihmisyydestä ja ihmisyhtei-söistä.”

Oma ongelmansa on myös me-dian kaupallisuus. Sairauksista ker-tomalla voidaan herättää yleisössä huolta, johon sitten mainoksilla tarjotaan ratkaisuksi erilaisia hyö-dykkeitä – usein vielä niin, että nii-den avulla voi jatkaa epäterveelli-siä elämäntapoja ja pysyä silti ter-veenä. Se ei välttämättä lisää uuti-soinnin uskottavuutta, vaikka siinä ei välttämättä varsinaisia puutteita olisikaan.

Tiedon jatkuva lisääntyminen ja yhä uusien kanavien avautuminen on muuttanut myös yleisön roolia. Se ei ole enää passiivinen valistuk-sen ja terveysviestinnän vastaanot-

Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden

Markus Hotakainen

Ulla Järvi (toim.): Tautinen media. Duodecim 2014.

Sekä printti- että sähköisessä me-diassa on yhä enemmän asiaa ter-veydestä tai, kuten kirjan toimit-taneen Ulla Järven artikkelissa to-detaan, pikemmin sairauksista. Ne ovat journalistisesti kiinnostavam-pia kuin terveys, sillä sairaus on poikkeama ”normaalista” eli ter-veestä olotilasta.

Terveysjournalismi on kuiten-kin paljon muutakin kuin kau-histuttavia tai koskettavia kerto-muksia erilaisista sairauksista, nii-den uhreista tai niistä selvinneistä. Kirjassa lähdetäänkin liikkeelle kä-sitteestä terveysviestintä, joka voi-daan määritellä monella tavalla.

Maailman terveysjärjestön WHO:n määritelmä on, että ”ter-veysviestintä on keskeisin keino vä-littää yleisölle terveystietoa ja pitää yllä julkista keskustelua merkittä-vistä terveyskysymyksistä”.

Eri aikoina terveysviestintä on ollut hyvinkin erilaista ja sen ta-voitteet ovat vaihdelleet erilaisten epidemioiden välttämisestä ylei-seen hyvinvointiin ja yksilön sijas-ta enemmän yhteiskunnan kannal-ta tärkeiden asioiden – kuten ter-veen työ- tai sotavoiman – koros-tamiseen.

Siinä missä vuonna 1889 perus-tettu Suomen terveydenhoitoleh-ti joutui painimaan ”kansan piin-tyneiden tapojen” kanssa, 2000-lu-vulla alan asiantuntijoiden riesana on sosiaalinen media.

Se toimii monella tapaa sairauk-sista kärsivien korvaamattoman ar-vokkaana vertaistukena, mutta tar-kistamattoman tiedon, mutu-käsi-tysten ja jopa valheiden levittäjänä se myös nakertaa lääketieteen auk-toriteettia.

Jokainen voi halutessaan kokea olevansa asioista perillä, sillä ne-tistä on mahdollista löytää käytän-nössä mitä tahansa näkemystä tu-kevia mielipiteitä ja kommentteja. Tiedon, varsinkaan terveystiedon, kanssa niillä ei kuitenkaan ole vält-tämättä mitään tekemistä. Aivan viime aikoina jopa valtamediassa on päässyt läpi silkkaa humpuukia, kuten väitteitä parantumattomista sairauksista selviämisestä pelkän ajattelun voimalla.

Toisaalta tuoreiden tutkimus-ten mukaan asiallinen terveysva-lituskaan ei tehoa niin hyvin kuin aiemmin on kuviteltu tai ainakin toivottu. Ihmisten elintavat ja ruo-kailutottumukset ovat usein ter-veyden kannalta haitallisia, vaikka ”kaikki” tietävät, miten pitäisi olla, elää ja syödä.

Ongelma ei olekaan enää tie-don puute, kuten vielä vuosikym-meniä sitten, aikaisemmista vuosi-sadoista puhumattakaan, vaan sen suuri määrä. Tutkimustietoa tulee kaiken aikaa lisää, mutta ongelma-na on sen välittyminen niin, että sii-tä olisi tavallisen ihmisen kannal-ta hyötyä.

Etenkin ravitsemussuositukset tuntuvat vaihtuvan niin tiuhaan, että niitä noudattaakseen pitäi-si muuttaa ruokavaliota lähes vii-kottain. Syynä on kuitenkin pitkäl-ti median luoma harha: tutkimuk-sia kohu-uutisoidaan yleispätevinä tuloksina vaikka kyse olisi jonkin yksittäisen ruoka-aineen eduista tai haitoista.


taja, vaan aktiivinen tiedonhakija.Merja Drake pureutuu tähän as-

pektiin artikkelissaan ”Kansa ky-syy ja netti vastaa – mutta kuinka kauan?” Vuonna 2013 suomalaisis-ta 18–65-vuotiaista internetin käyt-täjistä yli 70 prosenttia on hakenut terveystietoa vähintään kerran. Vii-dessä vuodessa luku oli kasvanut kahdeksalla prosenttiyksiköllä.

Ristiriitaista on, että tietoa hake-vat eniten ne, jotka sitä todennäköi-simmin tarvitsevat vähiten. Kuvaa-vaa on myös se, että tärkeimpinä syi-nä internetin käytölle mainitaan sen nopeus ja jatkuva saatavilla olo. Luo-tettavuus ei ole keskeinen kriteeri.

Eikä oikein voikaan olla, sillä netin luotettavuus on pahimmil-laan hyvin hataraa. Paitsi että verk-ko on pullollaan virheellistä tietoa, hakukoneiden puolueettomuus on vähintäänkin kyseenalainen. Haun antamista tuloksista voi puolet olla niin sanotusti sponsoroituja eli ha-kusanat ovat maksettuja.

Tilannetta pahentaa se, että hy-vin monet klikkaavat kärsimättö-myyttään vain muutamia ensim-mäisiä linkkejä eivätkä välttämättä niiden kautta pääse ollenkaan oi-kean tiedon lähteille.

Kirjassa käydään netin ohel-la kattavasti läpi kanavat, joista ih-miset voivat terveystietoa saada. Tarkastelussa ovat niin lääkärisar-jat, jotka ovat aina olleet television tarjonnassa suosituimpien joukos-sa, mediassa nousseet tai nostate-tut kohut sekä niiden tarkoituksel-linen ylläpitäminen kuin julkisuu-dessa esiintyvät asiantuntijat.

Viimeksi mainittujen asema tuntuu kaiken aikaa heikentyvän, kun asiantuntijoiden esittämän fakta- ja tutkimustiedon rinnalle ovat nousseet lähes tasavertaiseksi kansalaisten mielipiteet. Tässäkin

voi ainakin osittain luoda pahek-suvan katseen kohti mediaa, jon-ka pyrkimys tasapuolisuuteen on usein liioiteltua ja tuottaa sinänsä perustellun tavoitteen sijasta tasa-puolisuusharhan (false balance).

Vaikka kaikki mielipiteet ovat-kin arvokkaita, kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Ja erityises-ti terveystiedossa ja -journalismissa pelkkiin mielipiteisiin nojaaminen voi olla jopa hengenvaarallista.

Tautinen media on ensimmäi-nen suomalainen kokonaisesitys terveysjournalismista ja siksi ter-vetullut teos. Kirja olisi toimitus-vaiheessa kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Ongelma ei ole se, että kirjoittajia on kaikki-aan 12. Artikkeleiden tyylit vaih-televat, mutta se ei häiritse, oike-astaan päinvastoin. Koska kyse on monessa suhteessa kontroversseis-ta asioista, kirjoittajan oma ääni saa kuulua. Sen sijaan kirjoitus- ja kie-lioppivirheet ovat paikoin häiritse-viä. Täysin virheetöntä kirjaa ei tie-tenkään pysty tekemään, mutta sii-hen pitää aina tähdätä.

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tieto-

kirjailija.

Hengeltään sairas teos

Jari Sedergren

Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana. niin & näin, Tampere 2015.

Tapani Kilpeläisen tuorein tieto-kirja keskittyy kauhuun. Se pyr-kii irrottautumaan tavanomaises-ta tietoteoksesta takakansitekstil-lään: ”Hengeltään sairas Silmät il-man kasvoja. Kauhu filosofiana ei

ole taiteellisesti tai muuten kor-keatasoinen vaan kauhua herättä-vä ja muulla tavoin mielenterveyt-tä vahingoittava kirja. Harvoin jos koskaan on ajatus kulkenut hyljek-syttävämpiä linjoja ja karmea aine esitetään tavalla, jota ei saisi esi-merkiksi suositella.” Takakannen mukaan teos on ”erikoisen raaka” ja ”teknisesti huono” ja onpa vie-lä ”ala-arvoinen ja vaikutuksiltaan kielteinen kotimainen tekele”.

Kyseessä on tietenkin ironi-nen tai ainakin satiirinen esitte-ly. Takakansitekstinsä varmaan it-se kirjoittanut Kilpeläinen käyttää esimerkkeinä paitsi kirjallisuutta myös kauhuelokuvia. Mieleen tu-lee elokuvatuottaja Markus Selinin tarina, jossa nimimerkki K.T. luon-nehti videon kansitekstissä eloku-vaa ”maailman parhaaksi ikinä”. Tekstin rustannut Selin kertoi, et-tä nimimerkki K.T. tarkoitti kan-nen tekijää.

Filosofia tietysti on mahdolli-nen kauhun kumppani jo siksi, et-tä se on yksi mahdollinen lähes-tymistapa. Kilpeläinen sanoo, et-tei hän tee teoriaa. Silti teoriat ovat teoksessa avainasemassa. Kauhu määrittyy Friedrich Nietzschen kuiluksi, joka tuijottaa tuijottajaan-sa ja on siis ”silmät ilman kasvoja” – siitä kirjalle nimi. Toinen avain-teos on Geor ges Franjun kauhuelo-kuva Silmät ilman kasvoja (Rans-ka 1960). Lainaus Nietzscheltä on teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), vaikkei Kilpeläinen sitä mainitse: ”Joka taistelee hirmu-ja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.” Hyvä ohje ihmiskunnalle.

Kilpeläisen kolmeen osaan jae-tun teoksen ensimmäinen osa esit-telee lyhyesti sekä kauhun histo riaa


1700-luvulta lähtien että kauhul-la teoretisoineet. Noël Carrollin jo klassikkoasemaan noussut teos The Philosophy of Horror, or the Parado-xes of Heart (1990) edustaa esteti-soivan kauhufilosofian linjaa, joka on saanut paljon seuraajia kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Toisen suositun linjan kauhun filosofiassa muodostavat eettiset, ontologiset ja yhteiskuntakriittiset pohdiskelut. Kolmas linjaus perustuu psykoana-lyysiin. Sen ongelmana on Kilpeläi-sen mukaan raskas teoria, joka pyr-kii patologisoimaan kauhun.

Kilpeläisellä on taipumus tuo-da esille kritiikki ja varsinkin argu-mentit toisia suuntauksia vastaan. Jos lukija ei ole aiemmin perehty-nyt aihepiiriin, voi sanottavan hal-tuunotto vaatia ponnisteluja, sil-lä Kilpeläinen ei ole maailman sel-keimpiä kirjoittajia, koska hänen on helpompi vastustaa kuin kan-nattaa jotakin teoriaa. Saamme yh-tä usein tietää, mistä ei ole kysymys kuin mistä kulloinkin on. Opimme myös, että ylitulkintoja ei kannata tehdä, kuten kirjan ensimmäisen osan päättävä Dracula-essee osoit-taa. Draculan kohtalona on aina ol-lut olla jotakin muuta kuin Dracula.

Ehkä tekijä ja lukija, joka ei ole fi-losofi, kuten minä, voimme hyväk-syä elokuvatutkija Anna Powellin (ja hänen teoreettisena taustanaan toimivan Gilles Deleuzen inspi-roiman) ajatuksen siitä, että kauhu tuottaa ajattelua, koska se ravistelee rutiineihinsa ja käsitekehikkoihin-sa tukeutuvaa yksilöä sekä paljas-taa, etteivät totutut tavat hahmot-taa maailmaa ole ainoat mahdolli-set. Näin tehdessään kauhu saattaa yltyä haastamaan elämän arvon, va-paan tahdon ja minuuden.

Teoksen toinen osa osoittaa, kuinka kiinni Kilpeläinen on an-

titeoriastaan huolimatta teoriois-sa. Kun lähtökohtana ovat tunteet ja kokeminen, eri vaihtoehdot saa-daan yksinomaan teoreetikoilta (Carroll, Kendall L. Walton, Hugo Clémot ja Yvonne Leffler). Toises-sa esseessä tulituksen kohteena on Carrollin hirviöteoria, jonka mu-kaan kauhun ytimessä on aina jokin yliluonnollinen hirviö. Silti hirviö, rakennelma tai projektio, osoittau-tuu varsin kiinnostavaksi tutkimus-kohteeksi, vaikkei kauhu Kilpeläi-sen mukaan taivu yksiselitteisiin määritelmiin. Olemme tekemisis-sä relativistisen näkemyksen kans-sa. Siinä suljetaan pois liian yksi-tyiskohtaiset kategoriat, mutta väl-tetään myös yleistyksiä. Jääkö vä-liin mitään?

Esseessä kauhutaiteesta näkö-kulma vaihtuu juuri tämän vuok-si, koska käsitteinä läsnä ovat este-tisoivan kauniin sijalla ylevä ja sen vastakohta inha. Ylevä kumpuaa Immanuel Kantin teorioista, joissa esteettinen ja itse asiassa myös kä-sityskyvyn ylittävä yhdistyy moraa-liin. Tällöin tarkkailijan etäisyys ei estä tunteiden toteutumista meis-sä. Kritiikki lähtee siitä, että kai-ken ytimeen tulee yksinomaan ih-misen maailma, vaikka maailman toiminta perustuukin pitkälti ihan muuhun.

Taiteessa ja analyysissa tämä on havaittu. Kirjailija H. P. Lovecraft jättää kuvailematta ihmisen käsitys-kyvyn ylittävät hirviönsä. Sigmund Freudin kauhuun sopiva avainkä-site on unheimlich, joka tarkoittaa vierasta ja uhkaavaa, joka on kui-tenkin samalla tuttua ja turvallis-ta. Julia Kristeva kehitti tästä oman versionsa, elokuvatutkimuksessa paljon käytetyn käsitteen abjektin, jotakin joka on välttämätöntä tor-jua ja sysätä pois, jotta maailman

kestäisi. Tämän lähelle osuu ajatus muodottomasta, joka taas pouk-koilee poissuljetun ja mukaan ote-tun välillä. Kilpeläinen kokoaa, et-tä kauhua ja sen retorisia ilmenty-miä ei voi palauttaa täysimääräisesti universaaleihin normeihin ja ratio-naalisiin periaatteisiin.

Teorioiden ja myyttien jälkeen Kilpeläisellä on vuorossa teoksen kolmannessa osassa empiria, te-kijät ja teokset. Lovecraftin lisäk-si Kilpeläinen nostaa kolmessa pie-noisesseessä esiin monimuotoi-sesta tieteiskirjallisuudesta tutut, para noiaan suuntaavat uhkat ava-ruudesta ja kuolemaa uhmaavat neuvottelukyvyttömät zombit, joi-den kohtalo on kuolemaakin pa-hempi.

Kilpeläisen teoksessa on monia lukijaa ärsyttäviä yksityiskohtia, jotka muistuttavat takakannen en-nustuksista. Viitenumeroinnin si-joittaminen ennen virkkeen lopet-tavaa pistettä on yksi historioitsija-lukijaa riepova asia. Kilpeläisen sa-navarasto on joskus kummallinen, muutaman kerran lukija ei edes voi tietää tarkoittaako sana jotain vai onko kyseessä lyöntivirhe. Joskus on huomaavinaan myös kiihtynei-syyden, ja mieleen tulee eräs tun-nettu elokuvakirjoittaja, jonka ko-nekirjoitustekstissä oli kohtia, jois-sa asian vihattavuus vaati lyömään näppäintä niin lujaa, että metalli-nen kirjake tunkeutui paperin läpi. Mutta luettavahan Kilpeläisen kirja on, jos kerran kauhu kiinnostaa – ja miksi ei kiinnostaisi.

Kirjoittaja on elokuva- ja televisiotut-

kimuksen dosentti sekä elokuvaan ja

historiaan erikoistunut tutkija.

Julkaisuavustusten, kansainvälisen toiminnan avustusten, konferenssi- ja seminaariavustusten sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten hakuajat syksyllä 2016

Avustukset tieteellisten seurojen julkaisutoimintaan ja kansainväliseen toi-mintaan ovat haettavissa 1.–30.9.2016.

Lisätietoja: julkaisupäällikkö Johanna Lilja, puh. (09) 228 69 229, [email protected]; tiedesihteeri Kirsi Siitonen, [email protected]

Julkaisutoiminnan ja kansainvälisen toiminnan valtionavun hakemisesta ja valtionapukäytäntöihin tulevista muutoksista saa opastusta TSV:n julkaisuavustusinfossa 26.8.2016. Tilaisuus järjestetään Tieteiden talolla ja sitä on mahdollista seurata myös etäyhteydellä. Ilmoittautumislomake ja kellonajat tulevat kesäkuun aikana verkkosivullemme www.tsv.fi

Avustukset kansainvälisten konferenssien ja kansallisten seminaarien sekä liikunta-alan kansainvälisten konferenssien ja kokousten järjestämiseen ovat haettavissa 1.–31.10.2016. Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien, puh. (09) 228 69 238, [email protected]

Hakuohjeisiin ja -lomakkeisiin voi tutustua verkkosivuillamme http://www.tsv.fi/fi/avustukset/julkaisutoiminta-ja-kansainvalinen-toiminta http://www.tsv.fi/fi/avustukset/kansainvaliset-konferenssit-ja-kansalliset-seminaarit

http://www.tsv.fi/fi/avustukset/liikunta-alan-kansainvaliset-konferenssit-ja-kokoukset

MIKONKATU 2, HELSINKIMA-PE 11.00 - 18.00

LA 11.00 - 17.00

FREDA 33, HELSINKIMA-PE 10.30 - 18.00LA 11.00 - 16.00

PUH. 09 611 611 WWW.AINO.NET

KESÄISTÄKEVEYTTÄ



http://www.tsv.fi


http://www.tsv.fi/fi/avustukset/julkaisutoiminta

http://www.tsv.fi/fi/avustukset/kansainvaliset

http://www.tsv.fi/fi/avustukset/liikunta

MIKONKATU 2, HELSINKIMA-PE 11.00 - 18.00

LA 11.00 - 17.00

FREDA 33, HELSINKIMA-PE 10.30 - 18.00LA 11.00 - 16.00

PUH. 09 611 611 WWW.AINO.NET

KESÄISTÄKEVEYTTÄ

Tiedekirjasta laatulukemista kesälaitumille!

Tiedekirjan myymälä palvelee kesällä:maanantaisin klo 10–16 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15.30.4.–29.7. myymälä on suljettu.Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki(09) 635 [email protected] palvelee läpi kesän! www.tiedekirja.fi

Tieteessä tapahtuu 4/2016

Documents

Transcript of Tieteessä tapahtuu 4/2016