SAMAA SUKUA, ERI MAATA

VIRO JA SUOMI – HISTORIASTA HUOMISEEN

Seppo Zetterberg

Kustantaja: Taloustieto Oy

Kansi: Antti Eklund

Painopaikka: Yliopistopaino 2004

ISBN 951-628-405-1

www.eva.fiEVAn kotisivuilla raportteja, puheita ja

artikkeleita suomeksi ja englanniksi

ESIPUHE

Viron EU-jäsenyys on merkittävä virstanpylväs sekä Viron että Suo-men taloudelle, kulttuurille ja politiikalle. Kanssakäymisen institutio-naalisten esteiden poistuminen – joko välittömästi tai siirtymäaikojenjälkeen – mahdollistaa maidemme suhteiden muodostumisen ehkä lä-heisemmiksi kuin ne ovat koskaan olleet, mukaan lukien ajat, jolloinolemme kuuluneet samaan valtakuntaan. Elinkeinoelämälle uusi tilannetarjoaa uusia mahdollisuuksia, joita on osattava hyödyntää.

Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA käynnisti viime vuonna projektin,jonka tavoitteena on arvioida Suomen ja Viron suhteiden nykytilaa jatulevaisuutta. Projektin puitteissa on aikaisemmin julkaistu molemmis-sa maissa toteutettu asennetutkimus ’Partners in the European Union’,joka on saatavilla myös suomenkielisenä EVAn verkkosivulla. Viimesyksyn EVA-päivä, jossa Ruotsin, Suomen ja Viron pääministerit kes-kustelivat maidensa yhteistyöstä ja kilpailusta, liittyi myös projektiin.

Käsillä oleva raportti jatkaa Suomen ja Viron suhteiden tarkastelua –historian näkökulmasta, koska sen tunteminen on keskeisen tärkeää,jotta voisimme toimia nykyhetkessä ja valmistautua tulevaisuuteen.Raportin kirjoittajaksi pyydettiin professori Seppo Zetterberg, pitkäai-kainen Viron asioiden harrastaja sekä johtava Suomen ja Viron historiantutkija. Kyseessä ei kuitenkaan ole historian kertaus, vaan yritys selittäätätä päivää ja huomista historian avulla.

Tämä teos julkaistaan sekä viroksi että suomeksi samana päivänä, sa-massa asussa. Tämä on suhteiden uutta tasa-arvoa.

Professori Zetterbergiä on työssä tukenut Viro-projektin ohjausryhmä,johon ovat kuuluneet tutkimusjohtaja Kari Alho, suurlähettiläs JaakkoBlomberg, maanviljelysneuvos Marcus H. Borgström, suurlähettiläsMatti Maasikas ja hallituksen puheenjohtaja Antti Piippo. Ohjausryh-män puheenjohtajana on toiminut EVAn johtaja Risto E.J. Penttilä.Tutkimusasiamies Kai Torvi on toiminut työn koordinoijana. Lausunheille kaikille parhaat kiitokseni.

Helsingissä 13.4.2004

Pentti Vartia

LUKIJALLE

Tähän raporttiin olen laatinut joukon kirjoituksia, joista useat tarkaste-levat Suomen ja Viron suhteita niin menneisyydessä kuin nykyhetkellä,osa taas keskittyy pohtimaan Suomen ja Viron yhtäläisyyksiä tai ero-avaisuuksia.

Kirjoitukset eivät ole tutkielmia, vaan pikemminkin esseitä, jotka salli-vat kirjoittajalleen kärjistyksiä ja kannanottoja. Aiheita valitessani en olepyrkinyt siihen, että “kaikki” tärkeät asiat tulisivat kirjatuiksi; sellaista-han ei tilakaan sallisi. Olen nostanut esiin tapahtumia ja ilmiöitä, joidentuntemisesta uskon olevan hyötyä – ehkä hieman riemuakin – suoma-laisille ja virolaisille.

Jos lukijassa herää halu olla perustellusti toista mieltä kirjoittajan kanssa,kirjanen on osaksi täyttänyt tehtävänsä, ja kokonaan silloin, kun nyky-hetkeä elävä havaitsee, että maiden välisissä suhteissa tai kummankinmaan nykytilanteessa on paljon sellaista, joka selittyy menneisyydenkautta. Historia näet tarjoaa kosolti rakennuspuita – ahaa-elämyksiä –nykytilanteen ymmärtämiseksi.

Tiedotusvälineet kertovat päivittäin monenlaisia asioita Suomen ja Vi-ron talouselämästä, puolustuspoliittisista ratkaisuista, elintasosta, huume-ongelmista, alkoholin hinnoista ja niin edelleen. Rohkenen katsoa täl-laiset aiheet niin tunnetuiksi, että en ole niitä kovinkaan paljon käsitel-lyt. Sen sijaan olen kaivanut esille joukon sellaisia – useimmiten men-neisyydestä kumpuavia – piirteitä, jotka ovat valistuneelle nykylukijalletarpeen hänen puntaroidessaan Suomen ja Viron suhteita nykyisessämaailmanmenossa.

Työni valmistuttua ansaitsevat lämpimän kiitoksen suurlähettiläs Jaak-ko Blomberg ja suurlähettiläs Matti Maasikas sekä EVAn johtaja RistoE. J. Penttilä ja asiamies Kai Torvi, jotka ovat osoittaneet suurta harrastu-neisuutta hanketta kohtaan. Raportin koko teksti menee tietysti yksinminun tiliini.

Helsingissä 5. huhtikuuta 2004

Seppo Zetterberg

SISÄLLYS

EsipuheLukijalle

1. Vuoden 1991 käänne ja miten siihen tultiin 9

“Mistä Virossa kiikastaa?” 9

Moraalista tukea 11

“Neuvostoliiton legitiimit turvallisuusedut” 14

Suomi siirtyy Pohjoismaiden ruotuun 17

Isoveli läksyttää 19

2. Vapaa suomalainen, epävapaa virolainen 20

Kartanoherruus ja maaorjuus 20

Vapaudesta kolhoosiin 22

Maanviljelijät ja EU 24

3. Puolitoista kuvernementtia ja yksi suuriruhtinas-kunta 26

4. Itsenäistymisajatuksen lyhyet juuret 28

Houkuttelevat mutta vaaralliset tirkistysaukot 28

Kaksi virolaista analogiaa 30

5. Yksinkertainen sisällissota, kaksinkertainenvapaussota 32

Viron “Terijoen hallitus” 32

“Ryssänpelko” ja “ryssänviha” 34

6. Vahva presidentti – tai ei presidenttiä ollenkaan 36

Suomen voimakas valtionpäämies 36

Viron heikko riigivanem 37

7. Hidas ja nopea tunnustaminen 41

Hidas mutta silti toiseksi nopein Suomi 1920 41

Diplomaattisuhteiden palauttaminen 1991 43

8. Talvisodan trauma 45

Laidoner: “Viro tulee taistelemaan Suomen rinnalla” 45

Paasikivi: “Kauniita heimoveljiä!” 46

9. Vähemmistöt riesana ja rikkautena 49

10. Lähenemishaaveet 52

Pätsin utopia kaksoisvaltiosta 52

Taloudellisia etuja – mutta kummalle? 56

11. Uhkia ja mahdollisuuksia 60

“Veljet ja siskot Suomessa” 60

Suomi virolaisten “vapauden maana” 61

Yhteinen uhka yhdisti 62

Mutta missä on nöyrä pikkuveli? 64

Vankilan ikkuna 67

12. Entäs nyt? 68

Holman unelma toteutui 68

Uudet näkymät 69

Eri vaaka, erilaiset silmälasit 70

Kirjallisuutta 72

9

1. VUODEN 1991KÄÄNNE JA MITENSIIHEN TULTIIN

“MISTÄ VIROSSA KIIKASTAA?”

Maanantaiaamuna 19. elokuuta 1991 maailmaa hämmästytti Neuvosto-liiton virallisen uutistoimiston TASSin ilmoitus. Siitä saattoi päätellä,että Moskovassa oli tehty jonkinlainen vallankaappaus ja että valtaan olinoussut poikkeustilakomitea, juntta. Parissa päivässä hanke kuitenkinkuivui kokoon.

Viro käytti syntynyttä hämminkiä nopeasti hyväkseen, ja tasavallankorkein neuvosto teki jo tiistai-iltana 20. elokuuta päätöksen maan itse-näisyydestä. Viro oli tarttunut kiitävään hetkeen palauttaessaan 1940menettämänsä itsenäisyyden. Suomi oli saanut uuden naapurin.

Viro ei neuvostovallan vuosikymmeninä juuri ollut noussut suomalais-ten lehtien sivuille – mitä nyt silloin tällöin oli ilmestynyt joku Neu-vostoliiton viranomaisten ohjauksessa laadittu kirjoitus, joka kertoi neu-vostotasavallassa kaiken olevan hyvin. Virottaret tanssivat kauniissa kan-sanpuvuissaan – ainakin folklore eli, ja hyvä niinkin. Viroa seurattiin – sevähä mitä seurattiin – eräänlaisella kiertokatseella: suoraan etelään ja lä-helle katsottiin kaukaa idän kautta koukaten. Ja kun Kremlin tornientähdissä paloi punainen valo, se oli suomalaisille selvä merkki: systeemioli pystyssä, ja Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli osa Neuvostoliit-toa. Virosta ei sopinut liikaa kiinnostua.

Mutta pientä väreilyä suomalaisen julkisuuden pinnalla alkoi olla. Jo1981 Seppo Heikinheimo oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa Virontilanteesta ja päätynyt siihen, että Viron kansa ja kulttuuri olivat ahdin-gossa. Kirjoitus sai Virosta ärtyneen vastineen, jolle puolestaan ärähti 15virolaisen sivistyneistön edustajaa pitkässä, Tallinnassa maaliskuussa1982 päivätyssä kirjeessään. Siinä osoitettiin seikkaperäisesti venäläisty-misen määrätietoinen eteneminen neuvostotasavallassa. Tämä kirjoitusei enää – pituutensa takia – päässyt Helsingin Sanomien sivuille.

10

Seppo Kuusisto taas otsikoi kirjoituksensa Uudessa Suomessa 17. loka-kuuta 1982 “Mistä Virossa kiikastaa?” Niin läntisten kuin neuvostoviro-laisten tietojen perusteella hän kysyi, oliko Suomenlahden toisella puo-lella käynnissä kummia, vai nähtiinkö meillä ja muualla lännessä vainmörköjä. Kirjoittaja päätyi hienovaraisesti ensiksi mainitun vaihtoehdonkannalle; Baltiassa oli jopa ounasteltavissa Puolan-taudin vaara. Ja Krem-lin näkökulmasta se oli hyvin vakava sairaus.

Vielä voimaperäisemmin kissan nosti pöydälle nimimerkki “Sirje Sini-lind” – suomenvirolainen Juhan Talve – joka 1984 julkaisi teoksen Viroja Venäjä. Laajan materiaalin perusteella kirjoittaja osoitti Virossa olevankäynnissä intensiivisen venäläistämisen. Teoksen Helsingin Sanomissaarvioinut Seppo Zetterberg totesi: “Sinilinnun karu kirja, jonka useim-mat tiedot ovat peräisin neuvostovirolaisesta kirjallisuudesta ja lehdis-töstä, antaa erityisesti suomalaisille ajattelemisen aihetta. Se on hyvä lu-kea ennen Tallinnan-matkaa – ja jättää sitten kotiin.”

Toinenkin nimimerkki sai näihin aikoihin kriittisen kirjansa julkisuu-teen Suomessa, kun “Siniveljen” – sen takana oli nuori kansallismieli-nen poliitikko ja myöhempi pitkäaikainen pääministeri Mart Laar – sa-mizdat-käsikirjoitus ilmestyi nimellä Viro taistelee vapaudestaan. Vuosi1944 tuntemattoman todistajan silmin. Kaikessa subjektiivisuudessaanteos avasi uuden näkökulman vuoteen 1944, jolloin puna-armeijatyöntyi saksalaisten perässä Viroon.

Yhtä ja toista tietoa siitä, että Virossa oli jotakin tapahtumassa, oli siis jotarjolla. Mutta vain silmille, jotka halusivat nähdä.

Lähes puoli vuosisataa kestänyt apaattisuus muuttui Virossa vireäksi po-liittiseksi toiminnaksi 1987. Se, että kasvaneet paineet lähtivät purkau-tumaan, tuskin oli yllätys virolaisille, mutta suurimmalle osalle suoma-laisista hämmästys oli iso.

Kansallisen mobilisoinnin lähtölaukaus oli viranomaisten päätöksiä vas-tustava Koillis-Viron fosforiittitaistelu, josta Helsingin Sanomat kirjoittiheinäkuussa 1987 otsikolla “Fosforiittikaivoshankkeet voivat tuhotakolmanneksen Viron maaperästä.” Marraskuussa Suomen Kuvalehtipuolestaan julkaisi lyhennettynä “Viron sosialistisen neuvostotasavallanansioituneen kirjailijan ja Kirjailijaliiton johtokunnan sihteerin” Suo-meen toimitetun kirjoituksen, joka syyskuussa oli ilmestynyt EestiKommunist -lehdessä. Kirjoituksessa Lennart Meri esitti vahvan huo-

11

lensa viranomaisten Koillis-Viroon suunnitteleman fosforiittikaivoksentakia.

Syksyllä 1987 julkaistiin niin sanottu IME-ohjelma Viron sosialistisenneuvostotasavallan taloudellisesta itsenäisyydestä, ja joulukuussa näkipäivänvalon maan historian kunnianpalautusta ajava Eesti Muinsuskait-se Selts. Se ryhtyi virkistämään Viron kollektiivista muistia täyttämällämenneisyyden valkoisia läiskiä. Neuvostomiehityksen vuosikymmenetkiellettynä ollut Viron sinimustavalkoinen lippu sai kesällä 1988 kansal-lislipun aseman. Vanhat tabut murrettiin, kun sisällissota-termi sai väis-tyä vapaussodan (1918–20) tieltä, Virolle kohtalokas Molotovin–Rib-bentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja elokuulta 1939 tuotiin ih-misten tietoisuuteen, eikä kesän 1940 tapahtumista enää puhuttu spon-taanina vallankumouksena ja Viron vapaaehtoisena liittymisenä Neu-vostoliittoon, vaan maan miehityksenä ja pakkoliittämisenä.

MORAALISTA TUKEA

Samaan tahtiin kuin toiminnan vauhti Virossa kiihtyi, yleistyivät jututSuomen tiedotusvälineissä; usein niissä tyydyttiin selostamaan virolai-sissa lehdissä esitettyä systeeminvastaista kritiikkiä. Valtionjohtokin sa-noi jo jotain. Lokakuussa 1988 presidentti Mauno Koivisto jäähdyttelisuomalaisten tunteita toteamalla, että “meillä on virallista ulkopolitiik-kaa vieraisiin valtakuntiin, ei kansanliikkeisiin”. Näinhän asia oli. VaikkaSuomi ei ollutkaan de jure tunnustanut Viron liittämistä, oli toisen maa-ilmansodan jälkeen tietenkin lähdetty siitä, että Viro de facto oli osaNeuvostoliittoa.

Viron kommunistinen puolue, joka käsityksensä mukaan toimi yhteis-kunnan suunnannäyttäjänä, sai rinnalleen kilpailevan yhteiskunnallisenuudistusliikkeen, kun uudistuspolitiikkaa ajava kansanrintama Rahva-rinne perustettiin. Se ei vielä 1988 tähdännyt Viron eroon Neuvostolii-tosta, vaan vaati neuvostotasavallalle “suvereeniutta” liittovaltion yhtey-dessä. Varsinainen pommi pudotettiin, kun Viron korkein neuvosto 16.marraskuuta 1988 hyväksyi julistuksen maan itsemääräämisoikeudesta.Sekään ei tosin tarkoittanut irtautumista, vaan lähti siitä, että Viron ase-ma Neuvostoliiton osana tuli määritellä erityisessä liittosopimuksessa.Jyrkentyvät vaatimukset veivät Viron törmäyskurssille Moskovan kans-sa.

12

Helsingin Sanomat totesi “Viron henkeäsalpaava hetki” -otsikoidussapääkirjoituksessaan maan pyrkimysten olevan ymmärrettäviä ja tuttujaja sanoi niiden saavan suomalaisten täyden myötätunnon. “Vaikka siisViron itsenäistyminen Neuvostoliiton puitteissakin huutaa Venäjän janeuvostovaltion logiikkaa vastaan, puhuu tämänhetkinen kansainvälinenpoliittinen tilanne Viron aikomusten osittaisen menestymisen puolesta.”Neuvostoliiton suurlähettiläälle presidentti Koivisto puolestaan totesiViron tapahtumien koskettavan Suomen kansan syviä tuntoja.

Niin ne koskettivatkin. Hyvä ilmapuntari oli marraskuun 1988 tapah-tumien tunnelmissa järjestetty Eino Leinon seuran kokous, jossa olipaikalla Viron kansallisen liikkeen aktiiveja. Virolaiset haluavat vain sen,mistä sovittiin Tarton rauhansopimuksessa 1920, totesi runoilija HandoRunnel suomalaiselle intelligentsijalle. “Jos me joudumme suhteessaNeuvostoliittoon valitsemaan jommankumman – Suomen tai Viron –tottakai me uhraamme Viron”, tähdensi Yleisradion entinen pääjohtajaEino S. Repo. Ja kun Kaarle Stewen kysyi virolaisilta, millaista apua heodottavat Suomelta, Runnel vastasi: “Moraalista tukea.” “Moraalisestatuesta virolaiset voivat olla aivan varmoja”, professori Kai Laitinen va-kuutti. Kokouksen ilmapiiri oli Viron pyrkimyksiä ymmärtävä tai aina-kin vältti niiden jyrkkää tuomitsemista.

Viron marraskuinen suvereeniusjulistus nosti esiin konkreettisia ehdo-tuksia Suomen suuntaan. Neuvosto-Viron varaulkoministeri kertoiSuomen televisiossa, että maalla oli tarve saada Helsinkiin oma edustus-to: konsulaatti, lähetystö tai osasto Neuvostoliiton suurlähetystöstä. Vi-ron talousuudistuksen kärkeen kuulunut Tiit Made toivoi samaa: Virollejoululahjaksi konsulaatti Helsinkiin. Helsingin Sanomien mukaan oliilahduttavaa ja tervetullutta, että Virosta tuli “vuolaana koskena ehdo-tuksia ja mielipiteitä”, mutta lehti tähdensi pääkirjoituksessaan 24. mar-raskuuta, että asioiden ydin oli kuitenkin Tallinnan–Moskovan akseli.“Siellä on tehtävä Neuvostoliiton sisäiset ratkaisut. Niitä ei kyetä teke-mään Helsingissä, Tukholmassa tai Washingtonissa.”

Suomalaisten tuli olla tyrkyttämättä neuvojaan virolaisille, sillä jokaisenkansan ja sen johtajien oli itse osattava arvioida mahdollisuuksiensa ra-jat, Erkki Pennanen puntaroi kolumnissaan Helsingin Sanomissa 28.marraskuuta 1988. Aloite oli jätettävä virolaisille, mutta suomalaisetvoivat olla avoimia näiden toivomuksille ja ehdotuksille. Pennanen va-roitti erityisesti siitä, että virolaisten ei pidä erehtyä käyttämään suoma-

13

laisia poliittisena pelivälineenä Moskovaa vastaan.

Tässä olikin viileä viisaus, joka Suomen horisontista katsottuna oli ym-märrettävä ja laajalle levinnyt, mutta joka Suomenlahden etelärannallaoli vaikea sulattaa. Voi ajatella, että virallisen Suomen varovaisuutta lisäsipuoluejohtaja Mihail Gorbatšov, joka näinä aikoina antoi maansa televi-siossa Virolle vihaisen ja paikoin kiihkeän, tunnin mittaisen ripityksen.Viron suvereeniusjulistus oli ollut “seikkailupolitiikkaa”. “Se, mitä ontapahtunut Virossa, tekee meidät hyvin levottomiksi. Hyvin levottomiksi.”

Sen sijaan Suomen kansalaisyhteiskunnan halu moraaliseen tukeen kas-voi ripeästi, eikä Viron orastavia päämääriä kyseenalaistettu. Tämä lieneepantu Virossa tyytyväisenä merkille. Kansalaistoiminnalla oli hyvä kas-vualusta, jota ravitsivat “tavallisten” suomalaisten omakohtaiset koske-tukset virolaisiin. Edellytyksiä tälle loivat presidentti Urho Kekkosenvuoden 1964 Viron-matkan jälkeen alkanut matkustajalaivayhteys Hel-singin ja Tallinnan välillä, suomalaisten Virossa käynnistämät rakennus-urakat sekä Moskovan vuoden 1980 olympialaisten purjehduslajien kil-pailujen järjestäminen Tallinnassa.

Viron kommunistipuolueen yksi uusista johtohahmoista Mikk Titmasanoikin joulukuussa 1988 ymmärtävänsä Suomen hallituksen vastaha-koisuuden esittää arvioita Viron tilanteesta ja painotti, että oli oltava“selkeä ero sen välillä, mikä on Suomen hallituksen kanta, ja mikä toi-saalta erilaisten kulttuuriyhteisöjen, joilla ei ole virallista vastuuta”.

Vauhtiin päässyt liike kiihdytti Virossa kierroksiaan. Kun Viro kesällä1989 päätti seuraavan vuoden alusta toteuttaa taloudellisen itsemäärää-misoikeuden, Viron korkeimman neuvoston puhemiehistön puheen-johtaja Arnold Rüütel ennakoi huomattavaa laajenemista siihen astimelko varovaisessa yhteistyössä Suomen ja suomalaisten yritystenkanssa. Nyt voitiin luoda vankka lainsäädännöllinen pohja muun muassayhteisyrityksille ja lisätä näin luottamusta taloussuhteisiin, Rüütel en-nusti haastattelussaan.

Helsingin Sanomien Erkki Pennanen sanoi taloudellisen autonomianmerkitsevän sitä, että ovet olivat auki suorille liikeyhteyksille. “Enää eitarvitse edes häveliäisyyssyistä kiertää Moskovan ministeriöiden tai ul-komaankauppayritysten kautta.” Pääkirjoituksessaan 29. heinäkuutaHelsingin Sanomat vertasi Viron taloudellista itsemääräämisoikeuttaSuomen vuoteen 1863. Silloin suuriruhtinaskunta sai oman valuutan,

14

joka eriytti sen talouselämän vakaalle uralle “tsaari-Venäjän inflaatioalt-tiista, feodaalisesta suurvaltataloudesta”.

Kesästä 1989 lähtien voimistuneen vironvenäläisten Interliikkeen sävyt-tämässä ilmapiirissä Tartossa käynyt Helsingin Sanomien Olli Kivinenhuomasi virolaisten katseiden kohdistuvan yhä selvemmin Suomeen,mistä toivottiin niin henkistä kuin materiaalista apua hyvin vaikeaan ti-lanteeseen. Neuvosto-Viron uusi varaulkoministeri, Suomen yliopis-toissa vuosikymmenen viron kielen lehtorina toiminut Toivo Kuldseppkopaisi haastattelussaan aihetta, joka nyt 2000-luvun alussa Viron liitty-essä Euroopan unioniin on yhä mitä ajankohtaisin. Kuldsepp torjui Suo-messa virinneet toiveet saada Virosta halpaa työvoimaa: “Suoraan sanot-tuna minä karsastan ajatusta virolaisten siivoojien tai muurarien käyttä-misestä lääkkeenä Suomen työvoimapulaan.” Suomi auttakoon Vironjälleenrakentamista tarjoamalla tänne saapuville virolaisille kokemusta jakoulutusta, jota nämä hyödyntäisivät kotiin palattuaan.

“NEUVOSTOLIITON LEGITIIMITTURVALLISUUSEDUT”

Viron korkein neuvosto hyväksyi vuoden 1989 loppupuolella päätös-lauselman, jonka mukaan Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 olilaiton, ja helmikuussa 1990 lähes 4 000 paikallisneuvostojen ja kor-keimman neuvoston edustajaa antoi julistuksen, jossa itsenäisyyden pa-lauttaminen asetettiin päämääräksi. Näihin aikoihin valittu epävirallinenmutta arvovaltainen Viron kongressi asettui samalle kannalle. Uudenvaalilain mukaan valittu korkein neuvosto totesi maaliskuussa 1990, et-tei se tunnusta Neuvostoliiton miehitystä Virossa ja että vanha Viron ta-savalta on oikeudellisesti yhä olemassa. Siksi Viron sosialistisen neuvos-totasavallan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Moskova julisti tällaisenpäätöksen laittomaksi.

Joka tapauksessa Virossa alkoi nyt siirtymäkausi kohti itsenäisyyttä. Jyr-kentynyt kurssi oli haaste Suomelle, jonka virallinen viileys sai pian kit-kerää palautetta. Korkeimman neuvoston puhemies Ülo Nugis totesihaastattelussa huhtikuun alussa 1990: “En haluaisi millään moittia hei-moveljiä, suomalaisia, mutta on totta, että kaikista länsimaista kaikkeinarimpia ja varovaisimpia näyttävät olleen Ruotsi ja Suomi.” Hänenmielestään tehokkain Suomesta saatava tuki ehkä olisi, jos Suomen hal-

15

litus julkistaisi Viroa tukevan kannan.

Uuden korkeimman neuvoston “esimieheksi” eli valtionpäämieheksi(presidentiksi) valittu Arnold Rüütel oli ehkä hitusen pidättyvämpi:“Suomen hallitus ja presidentti päättävät itse, mikä heistä on oikein,mutta ilman muuta odotamme kaikilta kansoilta tukea Viron kansan ta-voitteille.” Pisimmälle Suomen ymmärtämisessä meni ulkoministeriksinousemassa oleva Lennart Meri, joka Helsingin Sanomien haastattelus-sa huhtikuun alussa sanoi, että Suomen ulkopolitiikka on ollut taitavissakäsissä ja Virolla oli siitä paljon oppimista. – Tällaisesta linjauksesta Merion pitänyt kiinni myöhemminkin.

Nugisin ja Rüütelin toivomaa tuen ilmaisua Suomesta ei tullut, päin-vastoin. Puolustusvoimien pääesikunnan päällikkö, kenraaliluutnanttiGustav Hägglund ilmoitti keskustelussaan ruotsalaisen lehtimiesryh-män kanssa, että Neuvostoliitolla oli legitiimit turvallisuusedut Itäme-ren rantavaltioissa ja että Neuvostoliiton rajat ovat pyhät. Ja kun huhti-kuussa presidentti Koivisto keskusteli ulkomaantoimittajien kanssa, hänvastasi kysymykseen, oliko Neuvostoliitolla legitiimejä turvallisuusin-tressejä Baltian alueella: “On.”

Liettuan jouduttua itsenäistymispäätöksensä takia yhteentörmäykseenMoskovan kanssa ja tilanteen kärjistyessä kriittiseksi maan presidenttiesitti länsimaille avunpyynnön. Maaliskuun 27. päivänä 1990 antamas-saan lausunnossa ulkoministeri Pertti Paasio tähdensi, että Suomen kan-nalta oli tärkeää, että Baltian alueen ristiriidat ratkaistaan neuvottelujenavulla turvautumatta voimakeinoihin. “Neuvostoliiton naapurina ja Itä-meren valtiona Suomi haluaa korostaa, että Baltiassa, ja nyt ajankohtai-sessa Liettuan tilanteessa, olisi osoitettava malttia ja kärsivällisyyttä.”Ministeri myös torjui Suomen pidättyviä kannanottoja kohtaan suun-natun kritiikin; Suomen lausunnot eivät poikkea asiasisällöltään muidenlänsimaiden lausunnoista. “Sävyeroja ehkä on, mutta ne johtunevatkulttuurieroista.”

Televisiossa Paasio vielä alleviivasi, että on eri asia, mitä julkinen sanasanoo ja mitä maan vastuullinen johto lausuu. “Sillä on oma painonsa.”Kun ulkoministeriltä oli tivattu, miksi kansalaisten ja virallisen Suomenkannanottojen välillä oli niin suuri ero, hän lausahti: “Ja ei kai kansanmielipidettä ole mitattu.”

16

Taistolaiskommunistien johtajan, kansanedustaja Esko-Juhani Tennilänmielestä oli mitattu. Hän arvioi enemmistön suomalaisista toivovan,että Neuvostoliiton rajat pysyisivät nykyisellään, eli että Baltian maateivät lähtisi omille teilleen. Poliittisen muutosliikkeen kärjessä olevatBaltian kansanrintamat olivat Tennilän mielestä “separatistisia liikkeitä”,jotka “leikkivät kansojen kansallismielisillä tunteilla”. Helsingin apu-laiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja sen sijaan patisti sosiaalidemo-kraatteja ilmaisemaan selvän myönteisen kannan Liettuan itsenäisty-mispyrkimyksille.

Tavattuaan alkuvuodesta 1990 Viron kommunistisen puolueen johtajanVaino Väljaksen presidentti Koivisto kirjasi mietteitään Suomen Viron-politiikasta: ensi sijalla olivat suhteet Moskovaan, toisella sijalla suhteetMoskovan silloiseen johtoon ja kolmannella sijalla suhteet virolaistenpyrkimyksiin. Yllättävää on, että Koivisto – muistelmiensa mukaan –vasta nyt määräsi, että Viron tapahtumien seuranta oli pantava syste-maattiselle pohjalle. Koiviston ajattelu lienee kulkenut sitä rataa, ettäylläpitämällä yhteyttä Gorbatšoviin ja tukemalla – tai ainakin olemallajärkyttämättä – tämän uudistuspolitiikan jatkumista hän ikään kuinkiertotien kautta tukisi myös Baltian olojen vapautumista.

Suomessa katsottiinkin Baltian kehitystä paljolti Neuvostoliiton näkö-kulmasta. Jo syyskuussa 1989 Koivisto oli kirjoittanut Yhdysvaltainpresidentille George Bushille pelostaan, että baltit menevät liian pitkäl-le ja siten vaarantavat sekä oman tilanteensa että Neuvostoliiton kokouudistusprosessin etenemisen.

Suomen pienten askelten politiikan mukaisesti valtiollinen Finnairkäynnisti maaliskuun lopulla 1990 säännölliset reittilennot Tallinnaan –neitsytmatkalla oli mukana eduskunnan puhemies Kalevi Sorsa – jahuhtikuun puolimaissa avattiin Viron pääkaupungissa Suomen sivukon-sulaatti. Vanhastaan Suomen Leningradin-pääkonsulaatin virkailija olikäynyt tiettyinä päivinä Tallinnassa.

17

SUOMI SIIRTYY POHJOISMAIDENRUOTUUN

Keväällä 1990 Tanskan ulkoministeri Uffe Elleman-Jensen puuhasiKööpenhaminaan Pohjoismaitten ulkoministerien kokousta keskuste-lemaan mahdollisesta avusta Baltian tasavalloille. Kokoukselle suunni-teltiin julistusta, jossa mainittaisiin Baltian maiden oikeus itsenäisyy-teen. Tanskan ulkoministerin otteista ärtynyt Koivisto sanoi ulkominis-teri Pertti Paasiolle, että Suomen ulkopolitiikkaa ei voida tehdä siten,että yksi Pohjoismaa kutsuu koolle kokouksen, ja sitten hyväksytäänkantoja, jotka eivät ole Suomen omaksumien kantojen mukaisia. Suora-naista painostusta harjoitti Suomessa käynyt ja Neuvostoliiton johdonkantoja edustanut Juri Derjabin – suomalaisten hyvin tuntema nimi-merkki Juri Komissarov – todetessaan Paasiolle, että jos Kööpenhami-nassa hyväksyttäisiin julkilausuma, jonka Moskova tulkitsisi Neuvosto-liitolle epäystävälliseksi, sillä olisi huomattavia ja välittömiä vaikutuksiaBaltian maiden kanssa käytäviin keskusteluihin.

Tanskalaisten kokouksen hyväksyttäväksi laatima julkilausuma oli Koi-viston mielestä provokatiivinen. Suomi kieltäytyi hyväksymästä sitä jalähetti Kööpenhaminaan ministerin sijasta valtiosihteerin. Kokous ve-sittyi, mihin Suomi oli tanskalaisten mielestä syyllinen.

Euroopan neuvoston yleiskokouksessa Strasbourgissa toukokuun alku-puolella 1990 kutsuvieraana ollut ja Baltian ongelmiin julkisuudessaniukasti kantaa ottanut presidentti Koivisto sanoi Suomen seuraavanhuolestuneena ja myötätuntoisena Baltian kansojen pyrkimyksiä löytääoikeat menettelytavat pyrkiessään itsenäisyyteen, “johon Neuvostolii-ton perustuslakikin heidät oikeuttaa”. Koivisto myös huomautti, ettäBaltian maat eivät ottaneet tarpeeksi huomioon Moskovan tarpeita.Hän tähdensi, että tietomme Baltian alueen asioista olivat sillä hetkellävähäiset. Siksi hän ei Euroopan neuvoston parlamentaarikkojen pyyn-nöistä huolimatta suostunut Baltian ja Moskovan välisten neuvottelujenvälittäjäksi.

Peräänkuuluttamiaan tietoja Koivisto ei hevin saanutkaan. Kun presi-dentti Rüütel vieraili Helsingissä elokuussa 1990, Koivisto teki hänellekysymyksiä, joihin hän mielestään sai “mitä epätyydyttävimpiä, ympä-ripyöreitä” vastauksia. “Kerroin Rüütelille Suomen kokemuksista ja

18

sotien opetuksista, siitä että oli parempi hakea ystävät läheltä ja viholli-set kaukaa. Totesin, että Neuvostoliitto oli meille tärkeä ja hyvä naapu-ri.” – Tässä kiteytyikin Suomen valtionjohdon pitkän linjan näkemys.

Syksyllä 1990 lehdistä tapaa sellaisia otsikoita kuin “Viron laulavan val-lankumouksen kiihko vaimeni väsymykseksi” ja “Harva uskaltaa enääuskoa nopeaan itsenäistymiseen”. Samalla alkoi myös siihen asti jok-seenkin tiiviissä virolaisrintamassa esiintyä rakoilua, ja loppusyksystäTallinnassa oli jo meneillään reipas valtataistelu. Yhteinen vihollinen eienää jaksanut yhdistää.

Kun Pariisissa marraskuussa 1990 oli koolla Etyk-maiden huippukoko-us, presidentti Koivisto käytti Suomen puheenvuoron. Muut Pohjois-maat ottivat voimakkaasti kantaa Viron, Latvian ja Liettuan puolesta jatoivoivat näkevänsä ne Etykissä, mutta Koivisto ei edes maininnut näitämaita. Helsingin Sanomat kummasteli tätä. Suomen yleinen mielipidelähes varauksetta tuki Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä, ja siksipresidentin liioiteltu Baltiaa koskeva varovaisuus herätti lehden mieles-tä ajatuksen, että hän otaksui Neuvostoliiton palaavan voimapolitiik-kaan ja soveltavan uudelleen väkivaltaa suhteissaan pienempiin naapu-reihinsa.

Joulukuussa 1990 kanta näyttäisi lieventyneen, sillä Suomikin esiintyipohjoismaisessa ruodussa. Kööpenhaminassa koolla olleet Pohjolan ul-koministerit antoivat julkilausuman, jossa he ilmaisivat toivonsa, ettäBaltian tasavaltojen itsenäisyyspyrkimykset toteutuisivat Neuvostolii-ton hallituksen kanssa uudelleen aloitettavien neuvottelujen kautta. Ul-koministeri Paasion mukaan lausuma merkitsi muutosta Suomen sii-henastiseen Baltian-politiikkaan; paikalla olleen ulkoministeri LennartMeren mielestä lausuman sanamuoto olikin paras siihenastisista. Kun ai-emmin Suomi oli puhunut Baltian kohdalla kansallisesta itsemääräämis-oikeudesta, muut Pohjoismaat taas itsenäisyydestä, Suomi läheni nytmuuta Pohjolaa.

Mutta ei railo aivan ummessa ollut, vain riitteessä. Tammikuun alussa1991 Helsingissä pääministeri Harri Holkerin tavannut Viron päämi-nisteri Edgar Savisaar jaotteli maat kahteen luokkaan sen mukaan, mi-ten ne suhtautuivat Baltian tilanteeseen. Toiset pitivät kysymystä Neu-vostoliiton sisäisenä asiana, toiset taas katsoivat sen olevan kansainväli-nen, toisen maailmansodan seurausten korjaamiseen liittyvä kysymys.Suomi kuului Savisaaren mielestä ensiksi mainittuihin.

19

ISOVELI LÄKSYTTÄÄ

Kun tilanne kärjistyi erityisesti Liettuassa, Koivisto sanoi hallituksen ul-koasiainvaliokunnan kokouksessa 9. tammikuuta 1991, että häntä olientistä enemmän alkanut askarruttaa Baltian-kysymys. Niin Suomenkansalle kuin balteillekin oli kerrottava realiteetit. “Baltit ovat tihene-vässä tahdissa pyytäneet meitä puuttumaan heidän asioihinsa, ja nyt sit-ten puututaan”, presidentti sanoi ulkoministerilleen.

Seuraavana päivänä Koivisto piti reaalipolitiikan oppitunnin, tiedotusti-laisuuden, jossa hän Helsingin Sanomien mukaan suorastaan häkellyttä-vän tylysti ja isovelimäisesti läksytti eteläisiä naapureitamme poliittises-ta taitamattomuudesta ja ihmetteli, miksi siellä ei ole otettu varteenSuomen arvokkaista kokemuksista suhteiden rakentelussa suureen naa-puriin. “Koiviston ryhtyminen balttien julkiseksi oppimestariksi onpaitsi kiusallista myös yllättävää, koska hän itse on aiemmin osoittanuterityistä herkkähipiäisyyttä ruotsalaisia isoveli-asenteita kohtaan.” Koi-visto tähdensi, että Suomen kansallinen etu on, että Neuvostoliitto ei hajoa.

Entä jos neuvostojoukot turvautuvat voimatoimiin, jopa verenvuoda-tukseen Baltiassa? “Minun tiedossani ei ole, että olisi olemassa jokinerikoinen vaara verenvuodatukseen”, Koivisto sanoi, vaikka Baltian par-lamenttien puhemiehet olivat sellaiseen viitanneet.

Seuraavana päivänä veri vuoti Liettuan Vilnassa, ja 13.1. toistakymmen-tä ihmistä sai surmansa, kun Neuvostoliiton erikoisjoukot ottivat hal-tuunsa Vilnan televisiotornin. Verenvuodatus levisi myös Latvian Rii-kaan, mutta ei Viroon. Tammikuussa Baltian tasavallat löysivät pelastus-renkaan, kun ne solmivat Boris Jeltsinin Venäjän kanssa sopimuksen,jossa muun muassa tunnustettiin osapuolten oikeus valtiolliseen itsenäi-syyteen. Venäjällähän oli sama päämäärä kuin balteilla: irti Neuvostoliitosta.

Vilnan verilöylystä kesti vielä runsaat puoli vuotta, ennen kuin Mosko-van elokuinen vallankaappaussekoilu johti Baltian tasavaltojen itsenäi-syyden palauttamiseen. Sen tunnustamisessa – tai itse asiassa vanhojendiplomaattisuhteiden palauttamisessa – Suomi sitten toimikin nopeasti.

Nyt kun näistä tapahtumista on kulunut puolentoista vuosikymmentä,saa sekä sanoista että teoista sen kuvan, että menneet on unohdettukummankin puolen Suomenlahtea. Unohtaminenkin on reaalipolitiik-kaa – niin kuin virallisen Suomen tuolloinen viileä linja.

20

2. VAPAASUOMALAINEN,EPÄVAPAA VIROLAINEN

KARTANOHERRUUS JA MAAORJUUS

Amerikanvirolainen yhteiskuntatieteilijä, professori Rein Taageperalausahti taannoin kirjoittajalle oman selityksensä sille, miksi Viro taipuisyksyllä 1939 Neuvostoliiton vaatimuksiin ja menetti pian itsenäisyy-tensä, mutta suomalaiset ryhtyivät vastarintaan ja säilyttivät itsenäisyy-tensä. Taageperan mukaan tämä johtui siitä, että virolainen talonpoika –siis kansan ydin – oli vuosisadat ollut (saksalaisen) aatelin alistamassaepävapauden tilassa ja lopuksi suoranaisessa maaorjuudessa, mutta suo-malainen talonpoika taas oli vanhastaan ollut itsenäinen ja itsepäinen,siis vapaa.

Perustelu ei liene mahdoton; voihan näinkin tarkastella kansallisen his-torian piirteitä ja niiden vaikutusta poliittiseen käyttäytymiseen. Jokatapauksessa voi sanoa, että suurin historiallinen ero suomalaisten ja viro-laisten välillä on siinä, että virolaisen talonpojan menneisyyttä leimaaepävapaus, kun taas suomalainen talonpoika on ollut vapaa. Ja tämä eropätee vielä uudemmassakin historiassa, sillä koko toisen maailmansodanjälkeisen Neuvostoliiton-miehityksen ajan virolainen talonpoika oliepävapaa.

Tanskalaiset ja saksalaiset valloittajat työntyivät virolaisten alueelle1200-luvun alkupuolella ja juurruttivat sinne feodalismin eli läänitys-järjestelmän. Kantaväestö painettiin asteittain epävapauden tilaan. Viro-laiset joutuivat yhä enemmän ja enemmän luovuttamaan alun perinomistamaansa talonpoikaismaata muukalaiselle eli saksalaiselle aatelille– Tanska vetäytyi Virosta 1300-luvun puolivälissä – sekä suorittamaansille kasvavia päivätöitä ja monenlaisia maksuja. Virolainen talonpoikasidottiin turpeeseen, eli hän joutui perintöalamaisuuteen; hän ei voinutedes muuttamalla pois vapautua kartanonherran otteesta.

21

Kohtalokasta oli vielä se, että Viroon – tätä käsitettä voinee selkeydenvuoksi käyttää, vaikka oikeampaa olisikin ennen vuotta 1918 puhua vi-rolaisten asuinalueesta – feodalismi levisi ankarimmassa muodossaan.Saksalaismaailman läntisellä vyöhykkeellä ei erioikeuksia ollut luovu-tettu yhtäaikaisesti samalle henkilölle, vaan yhdet olivat saaneet lääni-tysherruuden puitteissa alustalaistensa henkilöön, toiset näiden verovel-vollisuuteen tai työsuorituksiin kohdistuvia oikeuksia, kolmannet taastuomiovaltaan liittyviä valtuuksia. Oli syntynyt ruumiinherruuksia,maanherruuksia tai tuomioherruuksia.

Viroon sen sijaan juurtui läänitysherruuden pisimmälle kehitetty muo-to, kartanoherruus, kun lääninherrat alueita vasalleilleen läänittäessä an-toivat näille oikeuden kantaa verot alustalaisiltaan, vaatia näiltä päivätöi-tä ja käyttää heihin tuomiovaltaa. Julkisoikeudelliset valtuudet keskit-tyivät siis yksiin ja vieläpä yksityisiin käsiin. Kartanoherruus ja perintö-alamaisuus syvenivät seuraavina vuosisatoina, ja syvimpään epävapau-den tilaansa virolainen talonpoika joutui vasta 1700-luvulla, valistuksenvuosisadalla. Tuolloin virolaisten asuinalueella oli runsaat tuhat kartanoaeli moisiota. Syytä on vielä huomata, että koska Viroon ei milloinkaansiirtynyt saksalaista talonpoikaistoa, sosiaalinen raja ja kansallisuusrajakulkivat käsi kädessä. Yläluokka oli saksalaista, epävapaa rahvas virolaista.Olla virolainen tarkoitti samaa kuin olla talonpoika.

Vertailu suomalaisen talonpojan kohtaloon paljastaa jyrkän eron. Ruot-sin vallan työntyminen 1100-luvulta lähtien ei kyseenalaistanut yksi-tyistä talonpoikaista maanomistusta ja talonpoikien henkilökohtaistavapautta; feodalismi ei näet sanan varsinaisessa merkityksessä tullutSuomeen eli Ruotsin Itämaahan.

Itämaan talonpojissa oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, joten kielirajaei tässä mielessä merkinnyt sosiaalista rajaa. Säätyläistö, herrasväki, olikyllä pitkään ruotsinkielistä, mutta kansallisuudeltaan suomalaista, ei siisruotsalaista. Oma omituisuutensa oli sekin, että suomalaiset saivat vuo-desta 1362 oikeuden osallistua Ruotsin kuninkaanvaaliin. Tätä koske-van julistuskirjeen mukaan 12 talonpojan oli saavuttava Itämaan kansanedustajina kuningasta valitsemaan. Kun 1500-luvulla Ruotsin valtakun-taan vakiintuivat säätyvaltiopäivät, talonpojatkin saivat sellaisen eu-rooppalaisen harvinaisuuden kuin oman täysivaltaisen säädyn, johonedustajat valittiin koko valtakunnan alueelta, siis myös Suomen puolel-ta.

22

Virolaisen talonpojan historian tärkeä rajapyykki saavutettiin 1810-lu-vulla, jolloin talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden, mutta kaikkise maa, jota he olivat viljelleet, jäi kartanonherran omistukseen ja talon-poika itse pysyi vielä tämän tuomiovallan puristuksessa. Työpanostaanvastaan talonpojat alkoivat vuokrata kartanolta maata viljeltäväkseen.Maaorjuuden lakkauttaminen ei siis tyydyttävästi ratkaissut ongelmia,vaan siihen kului vielä vuosikymmeniä.

Suomessa torpparilaitos vastasi aika pitkälle Virossa nyt vallitsevaa tilan-netta. Torppari oli vuokraviljelijä, joka maksoi päätilalle vuokraa teke-mällä sille töitä. Torppareita oli 1860-luvulla yli 60 000. Torpparilaitosei ollut luonteeltaan feodaalinen, sillä maanomistajan ja maanvuokraajansuhde oli pelkästään taloudellinen eikä antanut edelliselle julkisoikeu-dellista valtaa jälkimmäiseen nähden.

Vuonna 1866 annettiin Virossa laki kunnallisesta itsehallinnosta, ja sesiirsi paikallisten asioiden hoitoa talonpojille. Kaikki veroa maksavat ta-lonpojat, niin talolliset kuin vuokraviljelijät, tietyssä määrin jopa tilatto-matkin, saivat olla valitsemassa kunnan päättävää elintä, kuntakokousta.Sen toimialaan kuuluivat muun muassa poliisitoimi, veroista päättämi-nen ja kouluista huolehtiminen.

Tärkeää oli sekin, että 1860-luvulla vihdoin käynnistyi myös maanmyyminen. Se eteni Pohjois-Virossa hitaammin kuin etelämpänä Lii-vinmaalla, missä 1880-luvun alkuun mennessä 60 prosenttia tiloista olilunastettu talonpoikien omiksi. Vuosisadan lopulla Etelä-Viron lukemaoli 86 prosenttia, mutta Pohjois-Virossa vasta runsaat 50 prosenttia. Al-koi syntyä maansa omistavien tilallisten luokka, kun viljelmiä rupesi os-tojen kautta siirtymään talonpoikien yksityisomaisuudeksi.

Samoihin aikoihin 1860-luvulla Suomessa alkoi säännöllinen valtiopäi-vätyö, ja oman, täysivaltaisen säätynsä kautta talonpojat pääsivät vaikut-tamaan suuriruhtinaskunnan asioihin.

VAPAUDESTA KOLHOOSIIN

Huomattava, jopa ratkaiseva, vaikutus rahvaan aseman kohentumiseenja talonpoikien valveutumiseen oli virolaiskansallisella ja suomalaiskan-sallisella liikkeellä 1800-luvun puolimaissa. Äidinkielen – viron ja suo-men – viljely otti pitkiä askeleita omakielisten koulujen ja sanomaleh-

23

tien yleistyessä. Esimerkiksi virolaisten asuinalueella oli 593 kansakou-lua vuonna 1834, ja vuonna 1852 niitä oli jo 1 017. Niin virolaistenkuin suomalaistenkin lukutaito oli yleinen – edellisten yleisempi kuinjälkimmäisten – mikä oli tärkeä edellytys osallistumiselle yhteiskunnal-liseen toimintaan.

Virossa talonpoikaismaan myyminen oli edennyt siten, että ensimmäi-sen maailmansodan aattona koko virolaisalueen talonpoikaismaasta rei-lut 80 prosenttia oli myyty talonpojille. Tästä huolimatta saksalainenaateli säilytti maaseudulla taloudellisen ylivallan. Niinpä 1914 suurtilatomistivat yhä 42 prosenttia viljelysmaasta, ja niiden keskimääräinenpinta-ala oli runsaat 2 000 hehtaaria, kun taas virolaisiin käsiin myyty-jen tilojen pinta-ala oli keskimäärin 32 hehtaaria. Koska talonpojillemyytävän maan määrä oli rajallinen ja hinta korkea, virolaiseen talon-poikaan jäi maannälkä, joka tyydyttyi vasta itsenäistymisen jälkeen to-teutetussa maareformissa – ei tosin silloinkaan täysin.

Vuoden 1919 radikaali maareformi oli edellisenä vuonna itsenäistyneenViron tasavallan voitto sisäisessä herruustaistelussa. Saksalaisten omista-mien suurtilojen pinta-alasta 96,6 prosenttia eli 2 346 500 hehtaariapakkolunastettiin valtiolle, ja niistä maksettiin korvaus, joka oli ehkänoin kolme prosenttia käyvästä arvosta. Pakkolunastetusta maasta muo-dostettiin 56 000 asutustilaa, jotka talonpojat saivat haltuunsa joko osta-malla pitkäaikaisten lainojen turvin tai vuokraamalla eliniäksi. Etusijaoli vapaussodan rintamamiehillä. Vuonna 1929 Virossa oli 133 000 maa-tilaa, ja niiden keskimääräinen viljelyala oli 23 hehtaaria.

Suomessakin maanomistusasioita järjesteltiin. Maanvuokraajien ja kokotilattoman väestön aseman kohentaminen sai vauhtia syksyllä 1918 hy-väksytyssä torpparilaissa. Se antoi maanvuokraajalle oikeuden lunastaatilansa itsenäiseksi. Toiseen maailmansotaan mennessä lunastusoikeuttaoli käyttänyt yhteensä 100 000 maanvuokraajaa, joiden haltuun siirtyilähes miljoona hehtaaria maata. Torpparivapautusta täydensi 1922 hy-väksytty Lex Kallio, joka antoi valtiovallalle oikeuden pakkolunastaamaata jaettavaksi maata omistamattomille maatyöläisille. Tällaiset toi-met lisäsivät Suomessakin pientilavaltaisuutta. Niinpä 1929 lähes kol-me maatilaa neljästä omisti peltoa vähemmän kuin kymmenen hehtaa-ria.

Viron tasavallan synnyn jälkeen lujittuneen itsenäisen talonpoikaisluo-

24

kan elinaika jäi lyhyeksi. Kun Viro toisen maailmansodan aikana liitet-tiin Neuvostoliittoon, alkoi talonpojan matka uudenlaiseen kartanoher-ruuteen, kohti kollektivoitua maataloutta ja sen sovhooseja ja kolhoose-ja. Neuvostovallan ensimmäisinä vuosina maatalouspolitiikka oli varo-vaista. Maauudistuksessa valtio kyllä takavarikoi maa-alueita, mutta ra-dikaali ja väkivaltainen kollektivointi toteutettiin vasta keväällä 1949.Kun kollektivoitujen tilojen osuus oli 20. maaliskuuta 8,2 prosenttia jakolhooseja oli 641, luvut olivat kuukautta myöhemmin jo 63,8 pro-senttia ja 2 753 kolhoosia, joissa keskimäärin oli noin 30 taloutta. Loka-kuussa 1949 kollektivoitujen tilojen osuus oli 78 prosenttia, ja kesällä1952 luvuksi ilmoitettiin 97,1 prosenttia.

Pakkokollektivointia vauhdittivat joukkokarkotukset, ja kymmeniätu-hansia maaseudun asukkaita kyyditettiin maaliskuussa 1949 muutamas-sa päivässä Neuvostoliiton sisäosiin. Juuri tämä selittää edellä kuvatunkollektivoinnin huipun ajoittumisen. Karkotuksin paitsi helpotettiinkollektivointia myös nujerrettiin virolaisten kansallista selkärankaa janiin sanottujen metsäveljien liikkeen merkeissä jatkunutta miehityksenvastustamista.

MAANVILJELIJÄT JA EU

Suomessakin toinen maailmansota aiheutti maanomistukseen ja kokoyhteiskuntaan ulottuvia järjestelyjä. Moskovan välirauhan jälkeen syk-syllä 1944 oli luovutetun Karjalan väestö, noin 450 000 henkeä, joistavaltaosa oli maatalousväestöä, asutettava uudelleen muualle Suomeen.Heille oli hankittava maata viljeltäväksi, eikä vain heille, vaan myösrintamamiehet sekä sotalesket ja -orvot tarvitsivat sitä. Siirtoväen asut-taminen onnistui nopeasti sekä viranomaisten että siirtoväen oman ak-tiivisuuden ansiosta. Vuoden 1945 maanhankintalain mukaan ensisijai-sesti valtio, kunnat, seurakunnat ja yhtiöt olivat velvollisia luovuttamaanmaata edellä kuvattuihin tarkoituksiin, mutta myös yksityiset tietyn as-teikon mukaan.

Toteutettu maanomistusreformi oli Euroopan radikaaleimpia. Suurinosa siirtoväestä asutettiin Etelä- ja Keski-Suomeen, mutta jotta kuntienkielisuhteet eivät muuttuisi – siirtoväkihän oli suomenkielistä – siirto-laisia ei juuri lainkaan sijoitettu ruotsinkielisiin kuntiin.

25

Purettaessa kollektivoitua systeemiä Virossa 1990-luvulla maat on pa-lautettu entisille omistajille – oli tämä sitten tallinnalainen liikemies taikanadalaisessa vanhainkodissa elämänsä ehtoota viettävä ulkovirolainenleskirouva. On selvä, että valmiudet tarttua auran kurkeen ja aloittaayksityinen maanviljely eivät ole olleet hyvät. Perinne puuttuu, ja taidotovat ruostuneet.

Muitakin haasteita riittää. Viron maataloustuotteille ratkaisevan tärkeävienti itään, erityisesti Pietariin, on korkeiden tullimaksujen vuoksi ro-mahtanut. Myöskään Euroopan unioniin ei uppoa – ainakaan kohtuu-hintaan – maataloustuotteita. Suomessa maataloustuottajat suhtautuivatkriittisesti Euroopan unioniin liittymiseen, koska maataloustukien kat-sottiin pienenevän ja alan ajautuvan ahdinkoon. Muutaman vuoden jä-senyys on osoittanut pelot ainakin jossakin määrin oikeutetuiksi, ja uu-sien jäsenmaiden liittyminen keväällä 2004 kiristää unionin rahapussinsuun yhä tiukemmalle.

Virolaisen talonpojan mielipide eroaa kiinnostavalla tavalla suomalaises-ta. Vuoden 2002 mielipidetiedustelussa noin 75 prosenttia sikäläisistämaataloustuottajista tuki EU:hun liittymistä. Miksi? Siksi, että unioninmaataloudelle maksama tuki on supistettunakin tuntuvasti suurempikuin se, minkä Viron valtio on maksanut viljelijöille.

26

3. PUOLITOISTAKUVERNEMENTTIA JAYKSI SUURIRUHTINAS-KUNTASuomi ja Viro itsenäistyivät samoihin aikoihin: Suomi joulukuussa1917, Viro helmikuussa 1918. Tässä tärkeässä käänteessä niiden takanaoli erilainen historia ja siksi myös erilaiset eväät itsenäisyyden rakenta-miseksi.

Venäläiset miehittivät virolaisten asuinalueen 1710, ja juridisen vahvis-tuksen liitos sai Uudenkaupungin rauhassa 1721. Sitä ennen Pohjois-Viro oli kuulunut Ruotsin suurvaltaan vuodesta 1561 ja muukin osavirolaisten asuinaluetta vuodesta 1629. Vuoden 1710 antautumissopi-muksessa tsaari tunnusti alueen (saksalaiselle) aatelille sen aikaisemmaterioikeudet, ja näin tulivat voimaan määräykset evankelisesta uskon-nosta, saksalaisesta hallinnosta ja oikeudenkäytöstä, saksan kielestä viral-lisena kielenä sekä aatelin maanomistusoikeudesta ja talonpoikien epä-vapaudesta.

Hallinnollisesti virolaisten asuinalue kuului keisarikunnassa kahteen ku-vernementtiin eli provinssiin: pohjoisosa Tallinnan tai Viron kuverne-menttiin ja eteläinen osa Liivinmaan kuvernementtiin. Ajoittain ne yh-dessä Kuurinmaan kuvernementin kanssa muodostivat kenraalikuver-nöörin hallitseman kokonaisuuden, kenraalikuvernementin. Se oli ken-raalikuvernöörin kautta suoraan tsaarin alainen, kun taas yksittäiset ku-vernementit oli alistettu Venäjän sisäministeriölle.

Viron ja Liivinmaan provinssien saama aatelinen itsehallintojärjestelmätarkoitti sitä, että aatelin vanhat itsehallinto-oikeudet vahvistettiin,mutta väestön pääosalla, virolaisella rahvaalla, oli oikeuksia niukasti. Bal-tiansaksalaisilla aatelisilla itsehallintoelimillä – maapäivillä ja maaneu-vostolla – oli paitsi lainsäädäntö- ja verotusoikeus myös tuomiovalta.Kaupungeilla säilyi vanha itsehallinto 1800-luvun loppupuolelle asti.

Paikallisen itsehallinnon toteutuminen Virossa 1860-luvulta alkaen

27

kouli rahvasta oman yhteisönsä asioiden hoitoon, mutta ei kasvattanutsellaista laaja-alaisempaa poliittista kokemusta, jota suomalaiset autono-misen asemansa takia hankkivat keisarikunnassa runsaan sadan vuodenajan ennen itsenäistymistään.

Venäjään 1809 liitetyn Suomen autonomia oli laaja. Suuriruhtinaskun-nalla oli omat nelisäätyiset valtiopäivänsä, kunnes 1906 siirryttiin ylei-sellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavaan yksikamariseen eduskun-taan. Toimeenpanovaltaa suuriruhtinaskunnassa käytti suomalaisistakoostuva senaatti eli hallitus, ja lisäksi Suomella oli oma sotaväkensä,joka vuoden 1878 lain mukaan perustui yleiseen asevelvollisuuteen.Oma rahayksikkö, markka, tuli käyttöön 1860, ja suuriruhtinaskunnanja keisarikunnan välillä oli virallinen tulliraja. Venäläisten levittäytymi-sen esti Suomen oma kansalaisuus.

Virolaisilla ei siis ollut mahdollisuutta “harjoitella” valtiollisten asioidenhoitamista ennen itsenäistymistä, kun taas suomalaisilla tällaista koke-musta kertyi yli vuosisadan ajalta. Sopii kuitenkin kysyä, oliko koke-mattomuudesta virolaisille haittaa itsenäistä valtiota rakennettaessa jaoliko hankitusta kokemuksesta suomalaisille etua. Pikaisesti ajatellenvastaaminen tuntuu helpolta, mutta sitä se ei ole. Vastaamista yritetäänluvussa 6.

28

4. ITSENÄISTYMIS-AJATUKSEN LYHYETJUURET

HOUKUTTELEVAT MUTTA VAARALLISETTIRKISTYSAUKOT

Ajatus itsenäisyydestä on tyypillisesti ilmiö, jonka juuret halukkaastitahdotaan työntää mahdollisimman syvälle menneisyyden multaan. It-senäisyyttä näet pidetään usein kansakunnan historiallisen kehityksenhuipentumana. Kun lopputulos, itsenäistyminen, tunnetaan, katsotaanmenneisyyteen sen tirkistysaukosta ja nähdään helposti sellaisia itsenäis-tymishalun merkkejä, joita aikalaiset eivät ollenkaan huomanneet, kos-ka niitä ei ollut. Suomen tirkistysaukko on 6. joulukuuta 1917, ja Virollaniitä on kaksi: 24. helmikuuta 1918 ja 20. elokuuta 1991.

On myös muistettava, että vapaus ja itsenäisyys eivät välttämättä tar-koita samaa. Menneisyydessä kyllä näkee vapaustahdon runollisia ilma-uksia – aina kansanrunoudesta alkaen. Kun Virossa alkoi venäläistäminen1880-luvulla ensin baltiansaksalaisten erioikeuksia ja sittemmin viro-laisten kansallista liikettä vastaan, virisi vapautta tähdentäviä, usein sym-boliseen peitekieleen puettuja runollisia ilmauksia. Samoin oli laitaSuomessa, kun 1899 alkoi ensimmäinen venäläistämiskausi. Määrätie-toisen itsenäistymisohjelman signaaleina ilmauksia ei kuitenkaan saa pi-tää.

Milloin sitten konkreettiset itsenäistymishalun ilmaukset tulivat poliit-tisten puolueiden ohjelmaan Virossa ja Suomessa? Eivät sen aikaisem-min kuin syksyllä 1917.

Venäjän helmikuun vallankumous 1917 sysäsi tsaarin syrjään. Valtaannoussut väliaikainen hallitus myöntyi virolaisten vaatimuksiin ja suostuihuhtikuussa yhdistämään virolaisten asuinalueen yhdeksi – Viron – ku-vernementiksi. Sille myönnettiin väliaikainen, vuoden 1919 alkuunvoimassa oleva itsehallinto. Itsehallinnon elimiksi perustettiin vaaleilla

29

valittava maaneuvosto eli maanõukogu ja maahallitus eli maavalitsus.Vanhat saksalaisten itsehallintoelimet lakkautettiin. Tällaiseen autono-miaan Virossa tyydyttiinkin, eikä lähdetty vaatimaan eroamista Venäjäs-tä.

Venäjän väliaikainen hallitus palautti venäläistämisvuosien viemät Suo-men autonomiset oikeudet, ja tämä alkuun tyydyttikin suomalaistentarpeet. Heinäkuussa 1917 eduskunta kuitenkin lähinnä sosiaalidemo-kraattien äänin hyväksyi niin sanotun valtalain, jolla eduskunta julistau-tui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. Valtalaki ei ollut itsenäi-syysjulistus, sillä ulkopolitiikka ja sotilasasiat jätettiin siinä edelleen Ve-näjän hallitukselle. Valtalaki oli voitto sosiaalidemokraateille, sillä läheskaiken vallan siirtäminen sosialistienemmistöiselle eduskunnalle näyttiavaavan tien sosialistiseen Suomeen.

Vastavetona Venäjän hallitus hajotti valtalain säätäneen eduskunnan, javaltalaki jäi lopulta vahvistamatta. Uusissa vaaleissa sosiaalidemokraatitmenettivät ehdottoman enemmistönsä eduskunnassa.

Kun äärivasemmisto – bolševikit – teki Venäjällä vallankaappauksen lo-kakuussa 1917, vaikutukset tuntuivat niin Suomessa kuin Virossa. Nytalettiin haluta irti kaaokseen joutuneesta ja bolševikkien terrorisoimastaNeuvosto-Venäjästä. Suomessa porvarienemmistöinen eduskunta päätti15. marraskuuta ryhtyä toistaiseksi rajoituksetta käyttämään korkeintavaltaa. Eduskunta nimitti porvarillisen hallituksen toteuttamaan suuri-ruhtinaskunnan itsenäistymisen, minkä eduskunta hyväksyi 6. joulu-kuuta.

Suunnilleen samaan tahtiin edettiin Virossakin. Syksyyn 1917 asti Vironpuolueet laidasta laitaan toivoivat Venäjän federalisoimista ja Viron kuu-lumista siihen autonomisena osavaltiona. Esimerkiksi heinäkuussa ko-koontunut, koko poliittista kenttää paitsi bolševikkeja edustanut Vironkansalliskongressi (rahvuskongress) totesi ainoaksi mahdolliseksi valtio-muodoksi Venäjän federatiivisen tasavallan, jossa Viro olisi autonomisenaosavaltiona. Irti Venäjästä ei siis vielä pyritty.

Bolševikkivallankaappauksen jälkeen Virossakin alkoi äärivasemmistonterrori kasvaa, ja määräysvalta rupesi siirtymään paikallisen itsehallinnonelimiltä – maaneuvostolta ja maahallitukselta – työläis- ja sotamiesneu-vostoille. Marraskuun 15. päivänä maaneuvosto – siis samaan aikaankuin Suomen eduskunta – julistautui korkeimman vallan haltijaksi.

30

Konferenssissaan 23. ja 24. joulukuuta vasemmistokeskustalainen työ-puolue ensimmäisenä Viron puolueena virallisesti päätyi itsenäisyydenkannalle: Viro oli pikaisesti irrotettava Neuvosto-Venäjästä. Tammikuun13. päivänä 1918 Estonia-teatterissa koolla olleet kaikkien puolueidenedustajat – paitsi bolševikkien, jotka edelleen pitivät kiinni Neuvosto-Venäjän yhteyteen jäämisestä – päättivät julistaa Viron mitä pikimminitsenäiseksi. Näin tapahtui 24. helmikuuta 1918.

Itsenäistymisen juuret eivät siis kummassakaan maassa olleet syvässä,vaan asia ajankohtaistui viime kädessä Neuvosto-Venäjän tapahtumien– bolševikkien valtaantulon ja terrorin – seurauksena. Tämän jälkeen it-senäisyyden julistaminen kävikin nopeasti, muutamassa viikossa.

KAKSI VIROLAISTA ANALOGIAA

Suomi julistautui itsenäiseksi viime vuosisadalla vain yhden kerran, Virokaksi. Ensimmäisellä kerralla Viro irtautui 1918 Neuvosto-Venäjästä jatoisella kerralla 1991 Neuvostoliitosta. Kaksi kiinnostavaa analogiaa onsyytä nostaa esiin.

Ensiksikin. Virolaiset olivat syksyyn 1917 asti imperiumin lojaaleja ala-maisia, eivät separatisteja. He tähtäsivät siihen, että Venäjästä muodostet-taisiin federaatio, jonka autonomisena osana Viro olisi. Vasta bolševistisenNeuvosto-Venäjän terrori ajoi virolaiset itsenäistymään.

Poliittisessa kansalaistoiminnassa tärkeään rooliin noussut kansanrinta-ma, Rahvarinne, ei 1988 ajanut Viron eroa imperiumista, vaan vaati silletodellista autonomiaa Neuvostoliiton osavaltiona. Helmikuussa 1990itsenäisyyden palauttaminen asetettiin päämääräksi, ja viimeinen askelsen toteuttamiseksi oli Moskovassa 19. elokuuta 1991 tapahtunut val-lankaappausyritys. Seuraavana päivänä Viron korkein neuvosto hyväksyiitsenäisyysjulistuksen.

Nyt kun itsenäisyyttä on kestänyt jo reilut kymmenen vuotta, on nä-kyvissä, että uuden itsenäistymisen päivästä 20. elokuuta 1991 on tullutsamantyyppinen tirkistysaukko kuin oli 24. helmikuuta 1918. Uuden-kin itsenäistymisen juuret halutaan – onnekas lopputulos tietäen –työntää huomattavasti kauemmas kuin todellisuus antaisi myöten. Eikai voi kieltää, ettei ainakin osa virolaisista olisi hiljaa mielessään toivo-nut itsenäisyyttä jo kauan neuvostovallan aikana, mutta politisoituneen

31

“heräämisliikkeen” julkisuudessa esittämiä lausumia tarkastellessa saasen kuvan, ettei vielä 1988 eikä ehkä 1989:kään Neuvostoliitosta ir-taantuminen suinkaan ollut päämäärä. Oltiin kyllä – aivan kuten 1917 –partikularisteja, mutta ei vielä separatisteja.

Toiseksi. Itsenäisyysjulistusten antamisessa niin 1918 kuin 1991 Viroosoitti erinomaista tilannetajua – osaksi tosin pakon sanelemana. Tallin-na oli 23. helmikuuta 1918 kaaoksessa: bolševikit olivat perääntymässäsatamassa oleviin laivoihin päästäkseen turvaan Pietariin, ja etelästätyöntyneet saksalaiset olivat jo Tallinnan ympäristössä. Juuri tässä kape-assa ovenraossa Viro sai julkistetuksi itsenäisyysjulistuksensa 24. helmi-kuuta. Seuraavana päivänä saksalaiset marssivat Tallinnaan, tukahduttivatitsenäisyyden ja aloittivat yhdeksän kuukauden miehityksen. Ellei itse-näisyysjulistuksen antaminen olisi onnistunut tuona sunnuntaipäivänä,seuraava mahdollisuus olisi avautunut aikaisintaan marraskuussa 1918.

Sama yhden päivän mahdollisuuteen tarttuminen toistui 1991. Kunjuntta eli poikkeustilakomitea yritti 19. elokuuta kaapata vallan Mos-kovassa, epäselvään poliittiseen tilanteeseen nopeasti reagoinut Viro an-toi 20. elokuuta itsenäisyysjulistuksen. Taas ajoitus oli täsmälleen oikea.

32

5. YKSINKERTAINENSISÄLLISSOTA,KAKSINKERTAINENVAPAUSSOTA

VIRON “TERIJOEN HALLITUS”

Vuosien 1917 ja 1918 itsenäistymistä seurasi kummassakin maassa sota.Suomessa se oli leimallisesti sisällissota, Virossa taas jokseenkin yksiselit-teisesti vapaussota, vieläpä kaksinkertainen.

Suomessa sisäinen tilanne kärjistyi pitkin syksyä 1917, ja jakolinja kulkiporvarillisten (“ei-sosialististen”) ryhmien ja sosiaalidemokraattien (so-sialistien) välissä. Kumouksellisten käsiin joutunut sosiaalidemokraatti-sen puolueen, ammattiyhdistysliikkeen ja punakaartin johto muodosti-vat vallankumouksellisen keskusneuvoston, joka 14. marraskuuta julistimaahan yleislakon. Keskusneuvosto teki jo päätöksen ryhtyä vallan-kaappaukseen, mutta perui sen melkein heti – ja sai sittemmin Leninin,Trotskin ja Stalinin moitteet siitä, ettei yleislakon luomaa otollista het-keä nousta valtaan ollut käytetty hyväksi.

Sisäinen juopa näkyi myös siinä, kun korkeimman vallan haltijana edus-kunta asetti maahan hallituksen 27. marraskuuta. Kahdesta hallituslistas-ta äänestettäessä voitti P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaattiluvuin 100–80. Ja sama asetelma toistui 6. joulukuuta, kun eduskuntaäänesti Suomen itsenäisyysjulistuksesta. Porvaripuolueiden julistuseh-dotus voitti äänin 100–88. Tappiolle jääneessä sosiaalidemokraattien ju-listuksessa oltiin myös itsenäistymisen kannalla, mutta itsenäistymisestäolisi tullut ensin neuvotella Neuvosto-Venäjän vallanpitäjien kanssa.

Sosiaalidemokraattisen puolueen johdon enemmistö oli tammikuussa1918 edelleen vallankaappausta vastaan, mutta äkkijyrkkien punakaar-tien taholta tuleva paine johti siihen, että radikaalien haltuunsa saamapuolueen toimeenpaneva komitea julisti lähtevänsä toteuttamaan val-tiollista ja yhteiskunnallista vallankumousta, jonka avulla Suomeen luo-

33

taisiin sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Punakaartit miehittivät 28.tammikuuta tärkeimmät kohteet Helsingissä ja perustivat vallanku-moushallitukseksi kansanvaltuuskunnan.

Sota hallituksen joukkojen ja punakaartien välillä alkoi, ja vaikka siihenosallistui myös ulkomaalaisia – saksalaisia hallituksen tukena ja venäläi-siä kapinallisten apuna – se oli luonteeltaan ensisijaisesti sisällissotaa, jos-sa suomalainen oli toista suomalaista vastassa. Sota päättyi runsaat kol-me kuukautta kestettyään toukokuun puolimaissa, ja katkeruutta jakansakunnan kahtiajakoa lisäsivät runsaasti uhreja vaatineet sodan jälki-selvittelyt vankileireineen. Vasta talvisotaan 1939 mennessä haavojenkatsottiin parantuneen.

Virossakin äärimmäinen vasemmisto – bolševikit – radikaalistui vuo-den 1917 mittaan ja laajensi kannatustaan, mutta maltillisempi vasem-misto – sosiaalidemokraatit (menševikit) ja sosialistivallankumoukselli-set – pysyi yhteisrintamassa porvarillisten puolueiden kanssa suunnitel-taessa Viron valtiollista tulevaisuutta.

Kun alkuvuodesta 1918 ajatus itsenäistymisestä kiteytyi ohjelmaksi, sentakana olivat kaikki puolueet paitsi bolševikit, jotka tietenkin halusivatpitäytyä Neuvosto-Venäjän yhteydessä. Kaikkien muiden puolueidentukema itsenäisyys julistettiin 24. helmikuuta 1918, ja bolševikkienpääosa vetäytyi Virosta saksalaisten tieltä Neuvosto-Venäjälle. Alkanutsaksalaismiehitys, ja jo sen uhka, romahdutti siis bolševikkien määräys-vallan kasvun Virossa – joskin myös mitätöi julistetun itsenäisyydenyhdeksäksi kuukaudeksi.

Saksan romahdettua Neuvosto-Venäjä hyökkäsi Viroon – ja muihinBaltian nuoriin tasavaltoihin – marraskuun lopussa 1918 ja eteni jou-luun mennessä jo lähelle Tallinnaa. Alkoi vapaussota, jossa asetelma olisellainen, että yhdellä puolella olivat virolaiset, toisella venäläiset bolše-vikit. Tosin hyökkääjienkin joukossa oli virolaisia, mutta määrä on ollutsen verran pieni, että sotaa ei voi luonnehtia sisällissodaksi. Virolaiset javenäläiset bolševikit sen sijaan muodostivat Pietarissa Viron väliaikaisenvallankumouskomitean pystyttämään Viroon “työväenvaltaa”, ja hetikun Viron itäinen uloke, Narva, oli joutunut hyökkääjien käsiin, vallan-kumouskomitea julisti Viron sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, jonkanimenä oli Viron työväenkommuuni. Leninin hallitus tunnusti sen itse-näisyyden.

34

Tällaista taktiikkaa Neuvostoliitto käytti myöhemmin useasti, ja esi-merkiksi Suomeen talvisodan alussa 1939 muodostettu Terijoen halli-tus on saman kaavan jatkoa. Niin Viron työväenkommuuni kuin Terijo-en hallitus hävisivät vähin äänin näyttämöltä realiteettien muututtua.

“RYSSÄNPELKO” JA “RYSSÄNVIHA”

Viron vapaussodan lopputulos oli, että venäläiset lyötiin. Mutta sodassavirolaiset saivat toisenkin voiton. Baltiassa operoi myös saksalaisten jabaltiansaksalaisten joukkoja, ja nimenomaan virolaisia ja latvialaisia vas-taan. Voimakkaaksi kasvanut Viron armeija löi 23. kesäkuuta 1919 Poh-jois-Latviassa käydyssä Võnnun taistelussa kenraalimajuri Rüdiger vonder Goltzin johtamat saksalaiset. Sama kenraali oli Suomen sisällissodas-sa tukenut hallituksen joukkoja punaisia vastaan. Virolaisten historiallis-ta voittoa saksalaisista, perivihollisesta, juhlistettiin julistamalla taistelu-päivä voiton pyhäksi, joka nykyäänkin on suuri kansallinen juhlapäivä.

Virolaisten käymä sota oli siis kaksinkertainen vapaussota. Siinä lyötiinkaksi historiallista vihollista, ja näin valettiin uskoa nuoren valtion mah-dollisuuteen säilyä itsenäisenä.

Viron vapaussota antoi toisenlaiset eväät itsenäisyyden rakentamiseksikuin Suomen vuoden 1918 sota. Viron sota yhdisti kansan, Suomessasota jakoi kansan. Virossa voitettiin sotatoimissa kaksi vanhaa vihollista,kun taas Suomi ei lyönyt rajantakaista historiallista vihollista, koskaNeuvosto-Venäjä oli vain punaisia tukemalla – ja siis välillisesti – mu-kana sodassa.

Rauhanteot olivat edullisia niin Suomelle kuin Virolle. Helmikuussa1920 Viron ja Neuvosto-Venäjän solmimassa Tarton rauhassa Viro sai 15miljoonan kultaruplan “sotakorvauksen” sekä “uusia” alueita Narvajoenitäpuolelta ja Kaakkois-Viron Petserinmaalta. Myös Suomen lokakuus-sa 1920 niin ikään Tartossa solmimassa rauhassa ehdot olivat edulliset,epäileväisten mielestä liiankin edulliset.

Suomen itsenäisyyden neuvostohallitus oli tunnustanut jo ennen sisäl-lissotaa, kun taas Viron itsenäisyyden Neuvosto-Venäjä tunnusti vastaVirolle voittoisan sodan jälkeen solmitussa rauhassa.

Vielä yksi seikka on syytä nostaa tällä kohtaa esiin: “ryssänviha”. Suo-messa se oli voimissaan itsenäistymisestä alkaen, vaikka juuret olivat si-

35

täkin vanhemmat. Suomessa “ryssänviha” oli kuitenkin enemmän “rys-sänpelkoa” – pelkohan on vihan äiti – jonka voimistumiselle antoi osal-taan pontta se, että Suomi ei ollut vuoden 1918 sodassa suoraan mitel-lyt sotilaallista voimaansa neuvostoarmeijan kanssa saatikka lyönyt sitä.Näin pelko ja siitä sikiävä viha jäivät elämään.

Virossa ei sen sijaan ollut maailmansotien välisenä aikana näkyvää “rys-sänvihaa”. Virohan oli lyönyt Neuvosto-Venäjän armeijan vapaussodas-saan. Näin virolaisiin ei jäänyt Neuvosto-Venäjää kohtaan tunnettuapelkoa, joka olisi muuntunut “ryssänvihaksi”. Virolaisten “ryssänviha”kypsyi vasta toisen maailmansodan jälkeen, Neuvostoliiton miehityk-sen vuosikymmeninä.

Ja vielä: joihinkin suomalaispiireihin jäi hyvistä rauhanehdoista huoli-matta katkeruus siitä, että Itä-Karjala kuitenkin jäi uuden itärajan taakse.Tästä syntyi revanssihenki, Suur-Suomen aate, joka sekin tarjosi pontta“ryssänvihalle”.

Virolle Tarton rauha sen sijaan antoi kaiken halutun myös maa-alueidenosalta. Aluenälän ruokkimaa revanssihenkeä, Suur-Viron aatetta, ei pääs-syt syntymään, joten tätäkään kautta “ryssänviha” ei saanut kasvualustaa.Tässä on siis taas yksi kiinnostava ero Viron ja Suomen maailmansotienvälisen ajan historiassa.

36

6. VAHVA PRESIDENTTI– TAI EI PRESIDENTTIÄOLLENKAAN

SUOMEN VOIMAKAS VALTIONPÄÄMIES

Suomalainen vaikuttaja, ministeri Aatos Erkko ehdotti jokin aika sitten,että presidentin viran voisi Suomessa lakkauttaa. Puuttumatta ehdotuk-seen sen lähemmin on syytä kiinnittää huomiota seikkaan, johon julki-suudessa näkyvissä kommenteissa ei ole viitattu. Nimittäin siihen, ettäetelänaapurissamme on vuodesta 1918 vuoteen 1934 ollut järjestelmä,joka ei tuntenut valtionpäämiestä. Miksi tällainen ratkaisu syntyi ja mi-ten se toimi?

Aloitetaan kuitenkin Suomesta. Suomi julistautui itsenäiseksi tasaval-laksi. Tammikuusta toukokuuhun 1918 käyty sisällissota lujitti kuiten-kin uskoa vahvaan kuningasvaltaan. Kun hallitus oli sisällissodassa saanutsotilaallista tukea keisarilliselta Saksalta, Suomessa kypsyi kesän 1918kuluessa ajatus sekä monarkiasta että siitä, että kuningas olisi saatavaSaksasta. Näin taattaisiin mahtavan suurvallan tuki nuorelle valtiollevastaisuudessakin.

Vajaalukuinen niin sanottu tynkäeduskunta, josta vasemmisto käydynsisällissodan takia oli poissa, valitsikin syksyllä kuninkaaksi saksalaisenprinssin. Kun Saksa marraskuussa romahti, Suomi luopui kuninkaasta jasuuntasi ulkopolitiikkansa maailmansodan voittaneisiin länsivaltoihinpäin. Kevään 1919 vaaleissa tasavaltalaiset voittivat, ja tältä pohjalta alet-tiin laatia tasavaltaista hallitusmuotoa. Vasemmisto, jolla oli 80 paikkaaeduskunnan 200 paikasta, halusi voimakasta eduskuntavaltaa ja siis pre-sidentille ja hallitukselle heikkoa roolia. Jos vasemmiston tahto olisi to-teutunut, Suomen valtionpäämiehestä olisi tullut lähinnä vain edustus-tehtäviä hoitava keulakuva, jonka eduskunta olisi valinnut.

Keskusta ja etenkin monarkiahaaveiluistaan luopunut oikeisto, joilla olienemmistö eduskunnassa, puolestaan pyrkivät saamaan presidentille jahallitukselle vahvan aseman. Tasavallan presidentin hallituskauden tuli

37

olla suhteellisen pitkä, ja hänen piti saada valtuutuksensa suoraan kansal-ta, ei eduskunnan kautta. Ranskasta saatiin argumentteja vahvan presi-denttivallan tueksi: itsenäinen presidentti voisi toimia välittävänä ja ta-soittavana tekijänä mahdollisissa ristiriitatilanteissa.

Lopputulos oli kompromissi. Kesällä 1919 hyväksytty Suomen halli-tusmuoto asetti vallan painopisteen eduskunnalle, mutta presidentti saihuomattavan suuret valtaoikeudet. Hän oli puolustusvoimien ylipääl-likkö, hänellä oli oikeus hajottaa eduskunta, ja hän johti ulkopolitiikkaa,nimitti hallituksen ja myönsi sille eron. Presidentin riippumattomuuttalisäsi vielä se, että häntä ei valinnut eduskunta, vaan presidentinvaali olivälillinen kansanvaali.

Viro päätyi toisenlaiseen ratkaisuun. Jo historiallisista syistä monarkiaa –saksalaisesta hallitsijasta puhumattakaan – ei voinut edes ajatella. Virolai-set olivat nyt ensi kertaa pitkän historiansa aikana itsensä herroja. Vie-raista sortajista oli päästy, ja nyt tuli ohjat pitää tiukasti virolaisissa käsis-sä. Kansan vallasta ei saanut tinkiä tuumaakaan. Kansansuvereniteetti olipäivän iskusana.

Keväällä 1919 valittuun perustuslakia säätävään kokoukseen (AsutavKogu) vasemmisto sai lähes 50 paikkaa 120:stä ja oikeisto vain 13, jo-ten vasemmiston lisäksi keskipuolueet olivat vahvat. Tältä pohjalta käy-tiin rakentamaan perustuslakia. Perustuslakikomiteassa vallitsi yksimie-lisyys siitä, että kansan tuli olla vallan korkein haltija. Erimielisyyttä olisiitä, miten tämä toteutettaisiin. Sosialistit katsoivat – kuten Suomessa-kin – kansanvallan toteutuvan sitä paremmin, mitä heikompi toimeen-panovalta oli ja mitä enemmän se oli alistettu kansanedustuslaitokselle.Oikeistossa taas painotettiin eri valtioelinten vallan tasapainon tärkeyt-tä. Joissakin mielipiteissä esitettiin myös valtionpäämiesinstituution elipresidentin viran perustamista.

VIRON HEIKKO RIIGIVANEM

Vuonna 1920 voimaan tullut Viron perustuslaki rakentui kansansuvere-niteetille siten, että kansa käytti valtaa valitsemalla parlamentin (rii-gikogu) mutta myös kansanäänestyksen ja kansanaloitteen kautta. Rii-gikogu sääti lait, asetti pääministerin eli riigivanemin ja ministerit sekänimitti korkeimman oikeuden tuomarit. Hallituksensa tavoin riigiva-nem oli täysin riigikogusta riippuvainen – hallitus oli siis, kuten Sveit-

38

sissä, vain eräänlainen parlamentin valiokunta. Riigivanem ei ollut sota-väen ylipäällikkö, eikä hänellä ollut oikeutta vahvistaa lakeja. Riigiko-gun hajottaminen oli mahdollista vain kansanäänestyksen perusteella.

Perustuslain pykäliksi historian pohjalta konkretisoituneet ihanteet tör-mäsivät pian arkipäivän realiteetteihin, kun riigikogun valtaa tasapai-nottava valtionpäämies puuttui. Periaatteessa valtion vahva mies oli rii-gikogun puhemies, mutta hänestäkään ei käytännössä tullut sisäpolitii-kassa kaivattua johtohahmoa.

Vuoden 1920 perustuslaki julistetaan yleensä Viron sotienvälisen ajan si-säpolitiikan ongelmien ainoaksi syntipukiksi. Suurihan sen osuus olikin,mutta ei pelkästään lain itsensä takia vaan myös siksi, että dominoivassavaltioelimessä, riigikogussa, toimivat puolueet olivat kokemattomia, jausein puolueen etu oli edustajia lähempänä kuin maan etu. Viron puo-luekenttä oli lisäksi tavattoman sirpaloitunut. Muutaman suuremmanpuolueen lisäksi riigikogussa oli runsaasti pieniä puolueita. Esimerkiksivuoden 1923 vaaleissa 100-jäseniseen parlamenttiin tuli 14 puoluetta.Oikeistolaisilla agraareilla oli 23 paikkaa, sosiaalidemokraateilla 15 jakeskustalaisella työpuolueella 12, eli kolmella suurimmalla puolueellaoli puolet paikoista. Suomessa 1924 eduskunnassa oli kuusi puoluetta,joista kolmella suurimmalla oli yhteensä 142 paikkaa 200:sta, ja pie-nimmälläkin 17 edustajaa.

Enemmistöhallitusten muodostaminen Viroon vaati useiden, poliittisil-ta tavoitteiltaan erisuuntaisten puolueiden ottamista mukaan, mikä tekihallituspohjasta heterogeenisen eikä mahdollistanut pitkäaikaista halli-tusyhteistyötä eikä jämäkän poliittisen kurssin noudattamista.

Oikeistossa alettiinkin jo 1926 vaatia perustuslain muuttamista riigiko-gun suurten valtuuksien vähentämiseksi toimeenpanovallan hyväksi, japian vaatimuksiin liitettiin myös valtionpäämiehen viran perustaminen.Tyytymättömien kärkeen asettautui äärioikeistolainen vapaussoturieneli vapsien liike, jonka uhan tarjuakseen riigivanem Konstantin Päts ju-listi maahan 1934 poikkeustilan ja pystytti autoritäärisen järjestelmän.Sille tarjosi pohjaa vuoden 1934 alusta voimaan tullut uusi perustuslaki,joka tunsi laajoin valtaoikeuksien varustetun valtionpäämies-instituuti-on (nimenä oli edelleen riigivanem). Eri vaiheiden jälkeen Päts valitut-ti itsensä 1938 maansa ensimmäiseksi presidentiksi. Tällainen instituutiooli perustettu uudessa perustuslaissa.

39

Valtiovallan erilaisesta jakaantumisesta ja puolueiden määrän erostahuolimatta hallitukset niin Suomessa kuin Virossakin olivat lyhytikäisiä.Suomessa oli vuosina 1917–34 (1936) 20 hallitusta, Virossa 24. Jos eivätSuomen hallitusten elinpäivät järin pitkiä olleet, niin Virossa ne siis oli-vat vielä lyhyemmät. Suomen sisäpolitiikassa oli omat kiemuransa,mutta presidentti-instituution olemassaolon etu saattoi olla siinä, että eisyntynyt sellaista raastavaa poliittista kamppailua vahvan toimeenpano-vallan puolesta, joka Virossa virisi jo 1920-luvulla ja johti sitten Pätsinautoritääriseen järjestelmään.

Jossitellen: mikäli vuoden 1920 perustuslaki olisi tuntenut valtionpää-miesinstituution ja supistanut riigikogun valtaa valtionpäämiehen hy-väksi, yhteiskuntarauhalle kohtalokas oikeistoradikalismi olisi Virossakinsaattanut jäädä laimeammaksi ja siten demokraattinen järjestelmä olisisäilynyt koko ensimmäisen tasavallan ajan.

Ja lisää jossittelua, eli yritys vastata luvussa 3 esitettyyn kysymykseensiitä, vaikuttiko Viron itsenäistyminen 1918 ilman kokemusta valtiollis-ten asioiden hoidosta siihen, että sisäpolitiikka oli epävakaata, mikä lo-pulta johti autoritääriseen hallintoon. Voi sillä katsoa olleen jotakinosuutta. Mikäli virolaiset olisivat 1800-luvulla saaneet olla aktiivisesti jatasaveroisina baltiansaksalaisten rinnalla mukana päättämässä “valtiolli-sista” asioistaan, tämä olisi saattanut lieventää kansansuvereniteetin vaa-timuksia vuoden 1918 jälkeen ja estää vallan yliampuvan keskittämisenkansalle eli riigikogulle. Tällainen näkemys olisi saattanut sallia myösjokseenkin vahvan valtionpäämiehen viran perustamisen poliittista elä-mää tasapainottamaan, mikä olisi vienyt terää oikeiston – erityisestivapsien – yltyvältä kritiikiltä, joka taas viime kädessä johti autoritääri-sen järjestelmän perustamiseen. Suomessahan parlamentarismin kriisinhuipentumassa, Mäntsälän kapinassa 1932, nimenomaan valtionpäämie-hen, presidentin, tiukka linja johti tilanteen rauhanomaiseen laukeami-seen.

Kun Viro vihdoin 1938 sai ensimmäisen presidentin, hänen valtaoikeu-tensa olivat uuden perustuslain mukaan erittäin laajat. Näin Pätsin 1934aloittama autoritaarinen hallinto jatkui “ensimmäisen tasavallan” lop-puun saakka.

Uudelleen itsenäistyneessä Virossa on perustuslain mukaan valtionpää-mies, presidentti, mutta hänen valtaoikeutensa ja mahdollisuutensa vai-

40

kuttaa poliittisena toimijana ovat jokseenkin pienet. 2000-luvun alkuuntultaessa Viro ja Suomi ovatkin valtionpäämiehen roolin osalta vihdoinlähentyneet toisiaan, kun Suomessa presidentin valtaoikeuksia on supis-tettu ja pääministeristä on tullut keskeinen poliittinen toimija. Vironkinperustuslain mukaan toimeenpanovalta kuuluu parlamentille vastuulli-selle hallitukselle, jota johtaa pääministeri.

41

7. HIDAS JA NOPEATUNNUSTAMINEN

HIDAS MUTTA SILTI TOISEKSI NOPEINSUOMI 1920

Vertailu ei historiantutkimuksessa ole aina mielekästä, mutta silti onhoukuttelevaa tarkastella rinnakkain Suomen suhtautumista Viron itse-näisyyden tunnustamiseen 1918–20 ja 1991.

Itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918 julistautuneen Viron pääkaupunki jou-tui jo seuraavana päivänä Saksan miehittämäksi, ja viikon kuluttua kokoViron alue oli Saksan miehittämänä. Samoihin aikoihin saksalaiset olivattulossa Suomeen osallistumaan senaatin (hallituksen) pyynnöstä sisällis-sotaan. Suomessa vallitsi vuoden 1918 lopulle saakka saksalaissuuntaus,itse asiassa saksalaisvalta. Tällaisessa tilanteessa Suomen ei ollut mahdol-lista tunnustaa Saksan miehittämän Viron itsenäisyyttä. Merkkejä onkuitenkin siitä, että yhteydenpitoa oli Suomen viranomaisten ja maanalle painuneiden itsenäisen Viron väliaikaisen hallituksen edustajienkanssa.

Saksan romahdettua marraskuussa Suomi suuntasi ulkopolitiikan kurs-sinsa läntisiin voittajavaltoihin. Itseään puolustaakseen Suomi myös tukiViron vapaussotaa bolševikkeja vastaan, mutta maan itsenäisyyden ripeätunnustaminen ei ollutkaan niin itsestään selvää.

Helsingissä oleva Viron diplomaattiedustaja Oskar Kallas pyysi 18. hel-mikuuta 1919, että Suomen hallitus tunnustaisi Viron tasavallan itsenäi-syyden. Ulkoministeriö vastasi tähän elokuussa (!), että lähettämällädiplomaattisen edustajan – konsuli Yrjö Putkisen – Tallinnaan ja vas-taanottamalla Viron diplomaattiedustajan Suomen hallitus oli “tosiasial-lisesti osoittanut kohtelevansa Viroa riippumattomana, täysivaltaisenavaltiona”, eli Suomi katsoi tunnustaneensa Viron itsenäisyyden de facto.

Heinäkuun 23. päivänä 1919 hallituksen yksityisessä neuvottelussa olitosin päätetty, että Viron itsenäisyys tunnustettaisiin de jure kaksi päiväämyöhemmin. Mutta, mutta... Ennen lopullista askelta katsottiin välttä-

42

mättömäksi tiedustella suurvaltojen kantaa Suomen aikomaan askelee-seen. Länsivallat empivät Venäjän pirstomista, mikä näkyi Helsinkiinsaaduissa vastauksissa. Pariisi katsoi, ettei Viro koskaan tule saamaanenempää kuin autonomian, ja Washingtonista kuultiin, ettei Yhdysvallattoistaiseksi tunnusta Viron itsenäisyyttä. Lontoosta tuli tieto, ettei Hä-nen Majesteettinsa hallitus katso voivansa neuvoa, miten Suomen halli-tuksen tulisi menetellä. Italian osalta kuultiin, ettei se ainakaan lähiai-koina antaisi Virolle de jure -tunnustusta.

Kotimainen ekspertti, professori Rafael Erich, kehotti varovaisuuteen.Koska suurvallat toimivat Euroopan olojen järjestäjinä, oli hänen mu-kaansa aiheellista, että Suomi ei erikseen anna sen konkreettisempaatunnustusta Viron itsenäisyydelle kuin minkä Suomen tekemät teot si-sältävät. Tunnustus annettaisiin vasta yhdessä muiden valtioiden kanssa.Lyhyesti sanottuna: de facto -tunnustaminen riittäisi toistaiseksi.

Tunnustaminen olikin osoittautunut luultua mutkikkaammaksi. Viroonmyönteisesti suhtautuva ulkoministeri Rudolf Holsti piti omassa poh-dinnassaan luonnollisena, että Suomi ottaisi ensimmäisenä ratkaisevanaskeleen täyden tunnustuksen antamiseksi Viron itsenäisyydelle. Mo-raalisesti tällainen vaikuttaisi mitä edullisimmin Viron kansaan sen vai-keuksissa, mutta toisaalta Suomen de jure -tunnustus ei kuitenkaan voi-si auttaa Viroa sen pitemmälle. Suurvaltojen ilmaisema pidättyvyys li-säksi velvoitti Suomen toimimaan niin, ettei voitaisi sanoa Suomenryhtyvän käyttämään “vastikään annettua itsenäisyyttään” ottamattalainkaan huomioon suurvaltojen ja toisten vanhempien itsenäisten val-tioiden politiikkaa “tällaisissa jotakuinkin arkaluontoisissa asioissa”.

Holsti vielä painotti, että de facto -tunnustus oli formaalisesti samakuin de jure -tunnustaminen, “jonka Suomi kiireimmiten tulee julki-lausumaan niin pian kuin ulkopoliittiset olosuhteet ja suurvaltain suh-tautuminen Viroon sen sallivat”. Tälle kannalle hallitus päätyi 8. elokuu-ta, vaikka maalaisliittolainen ministeri Santeri Alkio piti suotavana, ettäSuomi jo nyt antaisi de jure -tunnustuksen.

Kului vielä kymmenen pitkää kuukautta. Kesäkuun 3. päivänä 1920 Vi-ron hallitus esitti jälleen pyynnön, ja 7. kesäkuuta tasavallan presidenttiantoi Suomen de jure -tunnustuksen. – Keskiviikkona 9. kesäkuuta J. K.Paasikiven johtama Suomen rauhanvaltuuskunta nousi Tallinnassa mai-hin aloittaakseen Tartossa rauhanneuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa.

43

Kiitoksessaan Viron hallitus totesi, ettei vapaa Viro koskaan unohdaSuomen veljellistä tukea Viron valtion perustamisen historiallisina päi-vinä.

Vitkuttelustaan huolimatta Suomi oli Neuvosto-Venäjän jälkeen en-simmäinen Viron itsenäisyyden de jure tunnustanut valtio. Länsivallatantoivat tunnustuksensa tammikuussa 1921, ja Skandinavian kuningas-kunnat – Ruotsin aktiivisesti puoltaessa ja Tanskan ollessa sitkeä jarru-mies – helmikuussa 1921. – Vuosina 1990–91 Tanska ajoi Pohjoismaistaradikaaleinta linjaa Viron itsenäistymisen tukemiseksi.

DIPLOMAATTISUHTEIDENPALAUTTAMINEN 1991

Kun Viron tunnustaminen 1920 oli kestänyt muutamia vuosia, elo-kuussa 1991 selvittiin muutamalla päivällä. Moskovassa tehty vallan-kaappausyritys johti Viron korkeimman neuvoston 20. elokuuta teke-mään päätöksen maan itsenäisyydestä. Boris Jeltsinin johtama Venäjätunnusti itsenäisyyden kolme päivää myöhemmin, mikä poisti esteitä,ja useat valtiot harkitsivat nyt tunnustamista uudelta pohjalta. Sunnun-taina 25. elokuuta muun muassa Norja ja Tanska tunnustivat Baltian ta-savaltojen itsenäisyyden toteamalla, että vuoden 1921 tunnustukset oli-vat voimassa. Vielä edellisenä päivänä Suomen ulkoministeri Paavo Väy-rynen oli katsonut, että Baltian maat eivät täyttäneet suvereenien valti-oiden tunnusmerkkejä.

Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunta kokoontui jo sunnuntai-iltana.Presidentti Mauno Koivisto totesi, että Suomi ei saisi joutua siihen ti-lanteeseen, että ottaisi kannan Neuvostoliiton hajoamisen puolesta, eikäsiihen, että olisi yksin jollakin kannalla. Tarvetta ryntäilyyn ei presiden-tin mukaan ollut. Kannanottonaan ulkoasiainvaliokunta lausui: “Baltianmaiden itsenäistymisprosessi on viime aikojen tapahtumien seuraukse-na selvästi nopeutunut. Suomen hallitus on valmis ryhtymään neuvot-teluihin diplomaattisuhteitten solmimiseksi Baltian maihin.”

Asia ratkaistiin näin. Baltian maita ei tarvinnut erikseen tunnustaa, kos-ka Suomi ei ollut koskaan perunut ensimmäisen maailmansodan jäl-keen antamiaan tunnustuksia. Toisin oli tilanne esimerkiksi Ruotsinkohdalla.

44

Julkisuuteen antamassaan selostuksessa 28. elokuuta Koivisto ilmoitti:“Olemme tunnustaneet Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoonkäytännössä vuonna 1940, silloisissa oloissa itse eristettynä ja ahdistet-tuna. Voi olla, että olemme tunnustaneet tämän vähemmin muodoinkuin muut pohjoismaat.” Presidentti jatkoi: “Kun viikonvaihteessaolimme tilanteessa, jossa tapahtumat vyöryivät nopeasti, ulkoasiainmi-nisteriö asettui sille kannalle, ettei meidän tarvitse uudestaan tunnustaaBaltian maita, koska emme ole virallisesti todenneet niitä Neuvostoliit-toon liitetyiksi. Näin ovat näköjään tehneet kaikki ne maat, jotka mei-dän tavallamme eivät ole muodollisesti päätöksiä tehneet.”

Vielä Koivisto sanoi antavansa Baltian kansoille tunnustuksen siitä, ettäne olivat ajaneet sitkeästi asioitaan ja peränneet oikeuksiaan ja olivattehneet sen levollisesti ja järjestäytyneesti ja pyrkineet välttämään kaik-kea provokaatiota.

Sopimukset diplomaattisuhteiden palauttamisesta allekirjoitettiin tors-taina 29. elokuuta 1991.

45

8. TALVISODAN TRAUMA

LAIDONER: “VIRO TULEE TAISTELEMAANSUOMEN RINNALLA”

Suomen talvisota 1939–40 oli erittäin traumaattinen Suomen ja Vironsuhteille. Mutta jo muutamaa vuotta aiemmin suhteisiin oli syntynytsuuri kuoppa, siihen mennessä vakavin kriisi. Vuonna 1934 Päts oli pe-rustanut johtajavaltaisen, autoritäärisen järjestelmän – ei kuitenkaandiktatuuria; se termi varattakoon Baltian naapureille, Stalinin Neuvos-toliitolle ja Hitlerin Saksalle. Suomessa Pätsin otteisiin suhtauduttiinkriittisesti. Vasemmisto, joka aiemminkin oli arvostellut Pätsin hallintoa,löysi yhteisen kielen äärioikeiston kanssa – Pätsin kurittamat vapsithanolivat sen aateveljiä – mutta myös maltilliset porvarilliset puolueet ar-vostelivat Pätsin Viroa.

Vapsit suunnittelivat joulukuun 8:nneksi 1935 vallankaappausta Tallin-nassa, ja hankkeessa oli mukana myös Suomen äärioikeistoa edustavaIsänmaallinen Kansanliike (IKL). Kaappaus meni myttyyn, mutta yri-tyksen paljastuminen sai Viron osoittamaan syyttävällä sormella myösSuomea. Suomalaisia arvosteltiin terävästi Viron sisäisiin asioihin puut-tumisesta.

Vuosien 1934 ja 1935 tapahtumat jättivät Suomen ja Viron suhteisiinaina toiseen maailmansotaan ulottuvan railon. Suomen Tallinnan-lähet-tiläs P. J. Hynninen summasi tilanteen toteamalla, etteivät maiden väli-set suhteet olleet koskaan aiemmin olleet niin kärjistyneet kuin 1935,ja puhuessaan Tallinnassa Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi joulu-kuussa 1937 Viron ulkoministeri Friedrich Akel sanoi, että maita yhdis-tävä veriside ei aina näkynyt käytännössä. Suomessa näet oli piirejä, jot-ka tietoisesti olivat yrittäneet vahingoittaa maiden välistä hyvää ystä-vyyttä.

Samoihin aikoihin Viron sotaväen ylipäällikkö kenraaliluutnantti JohanLaidoner viittasi ainoan sallitun puolueen, Isamaaliit-puolueen, kon-gressissa Suomessa oleviin “tiettyihin piireihin”, jotka olivat yrittäneetpuuttua Viron sisäisiin asioihin. Sitten kenraali sohaisi – ei ensimmäistä

46

kertaa – varsinaista muurahaispesää sanoessaan Viron olevan kiitollinenSuomen avusta vapaussodassa, mutta ilmoitti maanmiestensä tietävän,ettei apua annettu pelkästään virolaisten takia, vaan operaatio palvelimyös Suomen etuja. – Niinhän asia kieltämättä olikin.

Tammikuun lopussa 1939 Laidoner vieraili Suomessa. Suomalaisille pi-tämässään juhlapuheessa hän oli jo toisilla linjoilla kuin edellä siteera-tussa, muutamaa vuotta aikaisemmin virolaisille puoluetovereille pitä-mässään. Laidoner sanoi Helsingissä: “– – luulen, että yhteiset taistelut jayhdessä [vapaussodassa] vuodatettu veri ovat parhaana takeena siitä, ettänämä kaksi kansaa ja valtiota, Suomi ja Viro, tulevaisuudessakin tulevatkäymään ja toimimaan rinnan, niin rauhan aikana kuin myös vaaranuhatessa.”

Laidoner puhui Viron kunniavelasta Suomelle; sen Viro suorittaisi siten,että kulkisi lojaalisti yhteisymmärryksessä Suomen kansan ja valtionkanssa sekä rauhan aikana että sodan sattuessa. “Tietäkäämme: jos koh-talo sattuisi vaatimaan kansojamme puolustautumaan taas vihollista vas-taan, Viro tulee taistelemaan Suomen rinnalla.”

Presidentti Päts oli myös julistanut virolaisten puolustustahtoa. Kesällä1939 hän sanoi: “Koska meidän vapautemme on verellä lunastettu, meemme myöskään anna vapautemme luisua käsistämme. – – Viron kansapuolustaa vapauttaan, ja jos on tarve, on se myös aina valmis vapautensapuolesta vuodattamaan verta – –.”

PAASIKIVI: “KAUNIITA HEIMOVELJIÄ!”

Puheet olivat puheita. Kymmenen kuukautta Laidonerin puheen jäl-keen Viro oli talvisodassa Suomen vihollisen liittolainen, eikä Pätsin pu-heesta ennättänyt kulua kuin muutama kuukausi, kun Viro alistui luo-vuttamaan Neuvostoliitolle tukikohtia ja liittyi kesällä 1940 vastarin-natta neuvostokansojen suureen perheeseen.

Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmiman hyökkäämättö-myyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan niin Suomi kuin Vi-rokin joutuivat Neuvostoliiton etupiiriin. Syyskuussa Viro taipui Neu-vostoliiton vaatimuksesta luovuttamaan sille alueeltaan sotilastukikoh-tia. Alkoi itsenäisyyden viimeinen vaihe, kesään 1940 kestänyt tuki-kohtakausi. Kun Neuvostoliitto vähän myöhemmin esitti vaatimuksia

47

myös Suomelle, Suomi ei myöntynyt niihin, ja marraskuun lopussa al-koi talvisota. Viro oli nyt faktisesti Neuvostoliiton liittolainen. Ottaes-saan joulukuun alussa 1939 vastaan Viron uuden lähettilään AleksanderWarman presidentti Kyösti Kallio totesi, että “Viron liittolainen on tällähetkellä Suomen vihollinen”.

Viron myötäsukaisuus syksyllä 1939 olikin – pidettyihin puheisiin näh-den – yllätys niin suomalaisille kuin ehkä monelle virolaisellekin. Neu-vostoliiton liittolaiselta Viro kuitenkin sai kehuja. Keskusteltuaan Hitle-rin kanssa Viron Berliinin-lähettiläs Rudolf Möllerson raportoi Tallin-naan 19. joulukuuta 1939: “Hitler sanoi, että Viro on ollut viisas, muttaettä [sotaan joutuneella] Suomella on ollut huonot neuvonantajat.”

Virallisesti Viro julisti talvisodan aikana voimakkaasti puolueettomuut-taan, mutta ei pystynyt estämään Neuvostoliiton jatkuvia pommitus-lentoja Suomeen Virossa olevista tukikohdista käsin. Asia oli arka Vironjohdolle – ulkoministeri Ants Piip totesi maansa olevan kokonaanMoskovan otteessa – ja se nostatti Suomessa voimakasta vironvastaistamielialaa. Ulkoministeri Väinö Tanner sanoi syyttävästi, että Virostanousevat Neuvostoliiton pommikoneet kylvivät kuolemaa ja hävitystäsuojattomissa suomalaiskylissä ja -kaupungeissa, ja J. K. Paasikivi luon-nehti päiväkirjassaan virolaisia kahdella sanalla ynnä huutomerkillä:“Kauniita heimoveljiä!”

Virallisen kulissin takana Suomessa käsitettiin Viron tiukka tilanne, jaVirossa ymmärrettiin suomalaisten suuttumus. “Tahdomme vain täh-dentää, että [Suomen-kysymyksessä] hallituksen on pakko erittäin voi-makkaasti hillitä omia tunteitaan ja myös meidän kansamme tunteita,”ulkoministeri Piip sanoi valtiopäivien ulko- ja puolustusasioiden ko-missiossa 21. helmikuuta 1940. Tavallisten virolaisten myötätunto Suo-mea kohtaan olikin lämmin: Suomen lähetystöön Toompealle tuliavustusta pienistä rahasummista ja koruista aina villasukkiin asti, ja talvi-sotaan osallistui useita satoja virolaisia vapaaehtoisia. Lisäksi Viron soti-lastiedustelu sieppasi Neuvostoliiton salakirjoitettuja radioviestejä, avasine ja toimitti Tallinnan ja Helsingin välistä merikaapelia pitkin Suo-meen.

Olemalla syksyllä 1939 suostumatta Neuvostoliiton vaatimuksiin Suo-mi joutui sotaan, mutta säilytti itsenäisyytensä. Myöntymällä vaatimuk-siin Viro vältti sodan, mutta menetti itsenäisyytensä kesällä 1940. Viro-

48

laiset ryhtyivät vastarintaan, omaan talvisotaansa, vasta vuonna 1944,kun maata vuodesta 1941 miehittäneet saksalaiset vetäytyivät idästävyöryvän puna-armeijan edestä. 1950-luvulle kestänyt virolaisten sissi-toiminta – metsäveljien liike – oli tietenkin Neuvostoliitolle ja muulle-kin maailmalle osoitus siitä, ettei kesän 1940 liittyminen ollut vapaeh-toinen. Mutta yhtä lailla se oli myös kansanpsyyken jälkijättöistä hoita-mista. Vasta uuden itsenäisyyden aikana 1990-luvulla on Virossa syvälli-semmin alettu pohtia vuosien 1939 ja 1940 vapaaehtoisen alistumisensyitä ja seurauksia. Surutyö on vaikea, ja se on vielä kesken.

49

9. VÄHEMMISTÖTRIESANA JARIKKAUTENAMikähän olisi ollut suomalaisten kanta venäläisiin, jos heitä ja muitaslaaveja olisi 1980-luvulla ollut maassa lähes kaksi miljoonaa ja Helsin-gissä yli puolet asukkaista, jos nuorukaisemme olisivat joutuneet suorit-tamaan pitkän asepalveluksensa muualla kuin kotimaassa ja vielä hen-kensä tai terveytensä kaupalla, jos monia arkipäivän palveluja olisi ollutlähes mahdoton tai ainakin vaikea saada suomeksi ja jos pitkässä asunto-jonossa ei-suomalainen olisi päässyt helposti suomalaisen ohitse?

Juuri tällainen tilanne, mutatis mutandis, vallitsi Virossa neuvostovallanloppuaikoina. Omien kokemusten puuttumisen takia suomalaisten on-kin vaikea ymmärtää kansallisuusongelman vakavuutta Virossa.

Mutta eivät virolaisetkaan ole selvillä Suomen “vähemmistökysymyk-sestä”. Kun saksalainen – “balttilainen paroni” – on vuosisatojen ajanmerkinnyt Virossa maanomistajaa ja alistajaa, virolaiset helposti katsovat,että suomenruotsalaiset ovat enemmän tai vähemmän verrattavissa hei-dän baltiansaksalaisiinsa. Asiahan ei ole ollenkaan näin. Suomenruotsalai-set ovat suomalaisia, mutta heidän äidinkielensä on ruotsi, joka sekin onSuomen virallinen kieli. Tosin nykyisin useimmat suomenruotsalaisetovat täysin kaksikielisiä.

Viron historiassa kansallisuusraja merkitsi samalla sosiaalista rajaa – ollavirolainen oli sama kuin olla talonpoika – mutta suomenruotsalaisia onaina ollut kaikissa ammateissa, ei vähiten maanviljelijöinä. Ja vaikkaSuomessa yläluokka vielä 1800-luvulla oli selvästi ruotsinkielistä, senasema ei kuitenkaan tuolloin eikä aikaisemminkaan ollut sellaisten feo-daalioikeuksien turvaama kuin Virossa saksalaisen aatelin.

Kun Venäjällä oli ensimmäinen väestönlaskenta 1897, virolaisalueen eliViron kuvernementin ja Liivinmaan kuvernementin pohjoisosan asuk-kaista 91 prosenttia eli 858 000 oli etnisiä virolaisia, neljä prosenttia olisaksalaisia ja samoin neljä venäläisiä, ja rannikolla asuvia ruotsalaisia oli0,6 prosenttia. Homogeenisuus vallitsi vielä itsenäistymisen jälkeenkin

50

1922, jolloin etnisten virolaisten osuus oli 87,7 prosenttia, venäläistenosuus oli noussut 8,2 prosenttiin ja saksalaisten osuus pudonnut 1,7prosenttiin. Luvut olivat lähes samoja myös 1934. Venäläisten määrää olinostanut uusien itäalueiden liittäminen Tarton rauhassa 1920, ja saksa-laisten määrää taas vähentänyt muun muassa vuoden 1919 radikaalimaareformi.

Maailmansotien välisenä aikana kansallisilla vähemmistöillä oli Virossaomia sanomalehtiä, saksalaisilla myös valtiopäiväpuolue. Vuoden 1925lain perusteella kansalliset vähemmistöt saivat kulttuuriautonomian.

Syksyllä 1939 Hitler kutsui omansa kotiin Baltian siirryttyä Neuvosto-liiton etupiiriin. Berliinistä tulleen käskyn seurauksena noin 13 000saksalaisen siirtyminen (Umsiedlung) hoidettiin tehokkaasti pääosinmarraskuun loppuun mennessä. Talvella 1941 loputkin saksalaisistamuuttivat maasta.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvosto-Virossa kiihtyi kehitys, jonkaseurauksena virolaiset uhkasivat jäädä vähemmistöksi omassa maassaan.Määrätietoisesti johdetun muuttoliikkeen takia tasavaltaan virtasi venä-läistä – hiukan myös ukrainalaista ja valkovenäläistä – väestöä siten, ettäkun 1959 etnisten virolaisten osuus oli vielä 74,6 prosenttia, se oli1979 enää 64,7 prosenttia, ja 1989 osuus oli painunut 61,5 prosentiksi.Itsenäistymisen jälkeen osuus oli 2000-luvun alussa noussut lähelle 70prosenttia.

Suomessa tilanne on aivan toista maata. Esimerkiksi ruotsia äidinkiele-nään puhuvia oli vuoden 2002 lopussa 290 251, kun maan asukaslukuoli 5,2 miljoonaa. Muita kieliä äidinkielenään puhuvia oli 117 013, jois-ta suurimman ryhmän äidinkieli oli venäjä (33 401 henkeä). Seuraavanatuli viro, jota äidinkielenään puhui 11 932 henkeä.

Vastaavaan aikaan Suomessa asui noin 103 700 ulkomaiden kansalaista.Eniten, 24 336, oli Venäjän kansalaisia, ja seuraavaksi eniten Viron kansa-laisia (12 428). Vuoden 2002 lopussa Suomessa asui runsaat 152 000muualla kuin Suomessa syntynyttä. Vertailun vuoksi: 1980 maassa asuivain 12 843 ulkomaan kansalaista.

Mutta vähemmistöt eivät ole pelkkiä prosentteja. Ne voivat olla myöspoliittinen ongelma. Tässä on mahdoton käsitellä pitkin 1990-lukua Ve-näjän suunnalta Viron venäläisvähemmistön asemaa kohtaan esitettyä

51

kritiikkiä. Riittää kun todetaan, että EU asetti jo jäsenyysprosessin alus-sa Virolle tiukat vaatimukset siitä, että maan oli tehtävä huomattaviamuutoksia kansalaisuus- ja vähemmistölakeihinsa. Nämä ehdot Viro onyksiselitteisesti täyttänyt.

Moskova on kuitenkin pitänyt asiaa esillä ja käyttänyt poliittisena pai-nostuskeinona syytöksiä vähemmistöjen sortamisesta. Esimerkiksi kunHelsingin Sanomat käsitteli 17. tammikuuta 2004 pääkirjoituksessaankriittisesti Venäjän painostustoimia, maan Helsingin-suurlähettiläs alle-viivasi vastauksessaan Venäjän halua puolustaa maanmiestensä oikeuksiaja kummasteli, että Viron 1, 4 miljoonasta asukkaasta 170 000 on vaillakansalaisuutta ja siis myös ilman perusoikeuksia.

Jatkuneessa keskustelussa muun muassa todettiin, että neuvostomiehi-tyksen aikana maahan lähinnä vierastyöläisiksi tulleet venäläiset olivatkansainvälisen oikeuden mukaan edelleen ulkomaalaisia, ja että suurinosa suurlähettilään mainitsemista kansalaisuudettomista venäläisistä oliomasta tahdostaan väliin pudonneita, kun eivät olleet halunneet hakeaViron kansalaisuutta. Venäjän kansalaisuuden he saisivat heti, jos sitä ha-kisivat. Viron passin vetovoima kasvanee 1. toukokuuta 2004 jälkeen.

52

10. LÄHENEMISHAAVEET

PÄTSIN UTOPIA KAKSOISVALTIOSTA

Suomen ja Viron yhteyksistä on usein käytetty kielikuvaa Suomen silta.Konkreettisimmillaan se on näkynyt maiden välisissä lähentymissuun-nitelmissa, joita on viljelty 1860-luvulta alkaen.

Viron ensimmäisille yleisille laulujuhlille 1869 saapuneiden suomalais-ten kanssa viriteltiin myös kansojemme välistä lähentymistä. RunoilijaLydia Koidula kehitteli ajatusta Suomen ja Viron lähenemisestä jonkin-laisen Suur-Suomen tai Suur-Viron merkeissä. “Suomi on meille ainakuin laajempi ja suurempi isänmaa mielessä ja sydämessä”, Koidula kir-joitti.

Samaiset laulujuhlat muuten merkitsivät myös lähtölaukausta Suomenja Viron “yhteiselle” kansallislaululle. Fredrick Paciuksen Maamme, jokaoli jo saanut Suomessa jalansijan isänmaallisena lauluna, kuului virolaisinsanoin varustettuna laulujuhlien ohjelmistoon, ja pian laulu juurtuimyös Virossa suosituksi isänmaalliseksi lauluksi. Kun sitten Suomi jaViro itsenäistyivät, Maamme – Mu isamaa sai itseoikeutetusti kummas-sakin maassa kansallislaulun asema ja on sellaisessa edelleenkin.

Korkeimpaan potenssiin Koidula nosti Suomen sillan symbolin runosi-kermässään Soome sild (1881): Suomi, Suomi! Sinä et katoa / Mielestäetkä sydämestä!”, hän lauloi. “Sydämemme ovat liitetyt yhteen: / Her-ra itse antaa palkaksi, / että tiemme käyvät yhteen!”.

1900-luvun puolella Suomen sillan politisoituessa lähenemisajatus saikonkreettisen sisällön. Ensimmäisenä Suomen ja Viron valtioliittoa kaa-vaili runoilija ja myöhempi kirjallisuudenprofessori Gustav Suits. Syk-syllä 1917 hän esitti, että Suomi ja Viro – jotka eivät vielä tuolloin ol-leet itsenäisiä, mutta pian itsenäistyisivät – solmisivat valtioliiton. Virovoisi maanviljelysmaana toimittaa Suomelle elintarvikkeita torjumaanuhkaavaa nälänhätää. Lisäksi Suomi ja Viro voisivat unionin muodosta-malla saada Euroopan suurvaltojen kannatuksen itsenäisyyspyrkimyk-silleen. Suitsin idea oli siis se, että kumpikin valtio olisi itsenäinen unio-nin puitteissa.

53

Suoranaisena ohjelmana kaksoisvaltioajatus oli Viron maailmansotienvälisen ajan merkittävimmällä valtiomiehellä Konstantin Pätsillä. Jo1909 hän kirjoitti Suomen olevan esikuva Virolle, ja maiden välisiä yh-teyksiä olisi kehitettävä mitä moninaisimmilla aloilla. Viron itsenäisty-minen avasi uudet mahdollisuudet. Saksalaismiehityksen takia maan allaollut Päts laati keväällä 1918 muistion Mahdollisen suomalais-virolai-sen valtioliiton (liittovaltion) perusteet.

Hän esitti, että liittovaltion kummallakin osavaltiolla olisi autonomia jaomat lainsäädäntölaitokset. Sen sijaan presidentti olisi yhteinen, ja hänetvalittaisiin kummankin osavaltion lainsäädäntölaitosten yhteiskokouk-sessa. Yhteisiä olisivat edelleen ulkoministeri, sotaministeri sekä armeijaja se sen ylin johto. Kummankin osavaltion parlamentit valitsisivat kes-kuudestaan valtuuskunnan, joka ratkaisisi sotaa ja rauhaa koskevat kysy-mykset ja hyväksyisi kansainväliset sopimukset.

Viron vapaussodan alettua Päts esitteli tammikuussa 1919 Suomen leh-dissä julkaistussa haastattelussa unioniajatustaan, joka seuraili edellisenkevään kaavailuja: unioni olisi perusrakenteeltaan entisen Itävalta-Un-karin kaksoisvaltion kaltainen. Suomessa ajatus torjuttiin jokseenkinyleisesti. Unioni olisi epärealistinen ja Suomelle vaarallinen, ja mie-luummin puhuttiin vain halusta taloudelliseen ja kulttuuriseen yhteis-työhön Viron kanssa. Ulkoministeri Carl Enckellin mukaan suomalais-ten ei ollut syytä ottaa vastuulleen liittohanketta.

Viron lehdistössä vastaanotto oli suopeampi. Esimerkiksi Postimees-lehti hyväksyi Pätsin ehdotuksen, mutta piti tärkeänä Viron aseman ko-rostamista unionissa. Ihanteena olisi Ruotsi-Norjan tai Itävalta-Unkarinkaltainen valtiokokonaisuus. Sosiaalidemokraattien lehdissä vastaanottooli lämmin, sillä yksinään Viro olisi liian heikko säilyäkseen. Sosialistiensuopeuteen lienee vaikuttanut toive siitä, että kummassakin maassa so-siaalidemokraatit nousisivat pian määrääväksi puolueeksi. Silloin hei-moveli olisi samalla aateveli.

Kommentoidessaan vuoden 1919 lopulla virolaista ilmapiiriä SuomenTallinnan-asiainhoitaja Erkki Reijonen sanoi, että liiton tarve Virossakyllä tunnettiin, mutta sitä vastaan puhui virolaisten omanarvontunto japelko joutua Suomen alistamaksi, “sanalla sanoen itsesäilytysvaisto sekäVenäjää vastaan että Suomen suhteen”.

54

Kiinnostavan kannanoton esitti Suomen ulkoministeriön arkistopääl-likkö ja myöhempi lähettiläs, filosofian tohtori Harri Holma. Virostaluotaisiin Suomelle luja puskuri germaanista ja slaavilaista vaaraa vas-taan ja tämä tapahtuisi tukemalla maata poliittisesti ja taloudellisesti jaorganisoimalla Viron hallinto Suomen hallinnon kaltaiseksi. Tällä tavallaSuomi hyötyisi Virosta ja tavallaan saisi ne edut, jotka unionikin toisi,vaarantamatta kuitenkaan itseään. Jos Viro ei jäisikään pysyvästi itsenäi-seksi, ei Suomelle koituisi mainitusta toiminnasta vahinkoa. Jos Viro taaspysyisi itsenäisenä, Suomi voisi yhä kiinteämmin sitoa sen itseensä“edellyttäen, että he [virolaiset] jossakin generatsioonissa nousevat edesjotenkin meidän tasollemme”.

Holman mielestä Suomen oli toimittava ripeästi. “Mikä voima onkaanmeille, että toinen maa orientoituu meidän hallituslaitostemme mu-kaan!” Hyvä alku oli jo se, että Virossa oli Suomen markka laillisenamaksuvälineenä. “Meidän rahaamme käyttää siis nyt de facto 1 200 000henkeä enemmän kuin ennen! Se ei liene väheksyttävä tosiasia.” Kokotässä Viron “organisoimisessa” täytyi kuitenkin olla varovainen, ettei an-nettaisi virolaisille sitä käsitystä, että Suomi halusi Virossa määräämisval-lan. Silloin he pian luulisivat suomalaisia uusiksi sortajiksi, Holma vii-saasti varoitteli. Ja samanlaiseen vaaraanhan Reijonenkin viittasi.

Holman viittaus yhteiseen rahaan johtui siitä, että Viron vaikean rahati-lanteen takia hallitus julisti joulukuussa 1918 Suomen markan lailliseksimaksuvälineeksi maassa. Toukokuun alussa 1919 hallitus kuitenkinpäätti maan saatua oman rahayksikön, että vain Viron markka oli lailli-nen maksuväline.

1920-luvun alussa Suomen, Viron, Latvian ja Puolan kesken harjoitet-tiin niin sanottua reunavaltiopolitiikkaa, jonka intensiivisestä ajamisestaSuomi pian irrottautui. Seuraavina vuosina pyöriteltiin kyllä vielä aja-tuksia puolustusliitosta, mutta Suomi suhtautui niihin hyvin pidättyväs-ti.

Suomen Tallinnassa oleva asiainhoitaja Eljas Erkko kiteytti näkemyk-sensä Suomen ja Viron erilaisista liitoista syksyllä 1924 näin: “En ym-märrä oikein, mitä kumpikin maa olisi hyötynyt, jos ne ’julkisesti’ olisi-vat tulleet liittolaisiksi. Viro ehkä hiukan, mutta Suomi ei. – – Suomi,joka aina on pannut painoa ja arvoa sille, että se muodostaa oman eri-koisen ’ryhmänsä’ eikä kuulu Skandinaviaan eikä liioin n. s. ’balttilaisiin’

55

maihin, olisi tämän kautta ehdottomasti siirtynyt jälkimmäisten jouk-koon.”

Päts palasi rakastamaansa kaksoisvaltion ajatukseen vielä kesällä 1940,juuri ennen kyydittämistään Neuvostoliittoon, laatimassaan muistiossa,niin sanotussa poliittisessa testamentissaan. Se on kirjoitettu tilanteessa,jossa Viro oli jo ajautumassa Neuvostoliiton osavaltioksi. Päts ehdottijälleen Suomen ja Viron yhdistymistä liittovaltioksi, jolla olisi yhteinenvaltionpäämies, maanpuolustus, ulkopolitiikka, talouspolitiikka ja raha.Muistion Suomeen tuonut lähettiläs P. J. Hynninen kertoi ehdotuksestamuun muassa ulkoministeri Rolf Wittingille sekä entiselle ulkominis-terille Antti Hackzellille, joiden reaktio oli pidättyvä, siis suomalaistenvuosikymmeniä jatkuneen linjan mukainen.

Elokuussa 1940 Viro liitettiin Neuvostoliittoon, ja kesällä 1941 Neu-vostoliittoon hyökännyt Saksa miehitti Viron. Toistui sama asetelmakuin 1918. Suomi oli Saksan myötäsotija, Saksa Viron miehittäjä. Suo-messa oli myötämielisyyttä Viroa kohtaan, ja suomalaiset kiinnittivät josyksyllä 1941 sekä oman maansa johdon että Saksan huomion Viron-kysymykseen. Aluksi suomalaiset jopa uskoivat – niin kuin virolaiset-kin – että Saksa palauttaisi Baltian maille itsenäisyyden. Optimismiosoittautui turhaksi, ja Viron-kysymyksestä tuli Suomen jatkosodanvuosina (1941–44) hankaava kivi saksalais-suomalaisiin suhteisiin.

Uskoa Suomen mahdollisuuksiin auttaa Saksan miehittämää Viroa ku-vastaa osaltaan Viron vapaussodan aikaisen laivaston komentajan, kont-ra-amiraali Joh. Pitkan presidentti Risto Rytille 29. marraskuuta 1941jättämä unioniehdotus. Pitka oli jo 1920 kehitellyt erilaisia suomalais-virolaisia liittosuunnitelmia. Nyt hän totesi Viron kansan spontaaninatoivomuksena olevan luoda maiden välille “valtioyhdistyksen”, jokaperustuisi niiden väliseen tasa-arvoisuuteen ja jonka ytimenä olisivatyhteinen valtionpäämies, ulkopolitiikka, sotaväen ylipäällikkö ja puo-lustuslaitos.

“Virolaiset ovat syvästi vakuutettuja siitä, että täten luotu yhteys takaamolemmille veljeskansoille turvallisuuden, kulttuurielämän kehityksenja talouden kukoistuksen, sekä vie nämä kansat kohti onnellisempaa tu-levaisuutta”, amiraali kirjoitti selvästi Päts-henkisessä muistiossaan.

Suomen ulkoministeri Rolf Witting totesi Saksan Helsingin-lähetti-läälle Wipert von Blücherille, että Suomella olisi, siinä tapauksessa, että

56

sota Neuvostoliittoa vastaan päättyisi Suomen voittoon, yllin kyllin te-kemistä oman, entisestä laajentuneen alueensa jälleenrakennustyössä.Koska Suomenlahti kaiken lisäksi oli puoli vuotta jäässä, Suomi ei pys-tyisi puolustamaan Viron aluetta vihollisen hyökkäystä vastaan. Ja lisäksimolempien kansojen luonne ja mielenlaatu olivat liian erilaiset, jottasuomalaiset ja virolaiset voisivat kasvaa yhteen yhdeksi kansaksi. Wit-tingin mukaan tätä samaa mieltä oli Suomen kansan suuri enemmistö.– Unioni jäi utopiaksi.

Viron sosialistisen neuvostotasavallan ja Suomen väliset poliittiset yhte-ydet olivat pakastimessa 1980-luvun lopulle saakka. Tämän takia myös-kään erilaiset lähentymisajatukset eivät voineet versoa, ennen kuin Viropalautti itsenäisyytensä elokuussa 1991. Uudessa tilanteessa mitä moni-naisimmat yhteistyön muodot ovatkin saaneet jalansijaa, mutta varmas-ti Päts olisi tyytyväinen, jos hän tietäisi, että vanha kaksoisvaltioajatus-kin on välillä pulpahtanut pintaan. Tuoreena esimerkkinä olkoon EestiPäevaleht -lehden verkkoversiossa 10. lokakuuta 2003 julkaistu kom-mentti, jossa kehotettiin Suomea ja Viroa liittymään yhteiseksi valtioksi.Gustav Suitsin vuoden 1917 ideaan viitaten kirjoittaja totesi: “Mieles-täni nyt olisi aika nostaa se taas uudelleen päiväjärjestykseen.”

Keväällä 2004 saavutetaan kyllä vihdoin yksi “unioni”, kun Virokin liit-tyy Euroopan unionin jäseneksi.

TALOUDELLISIA ETUJA – MUTTAKUMMALLE?

Suomen ja Viron välillä on nykyisin yhteistyön muotoja tai suunnitel-mia enemmän kuin koskaan. Yksi ainakin Suomen puolella ahkerastiheitettyjä ajatuksia on Helsingin ja Tallinnan enemmän tai vähemmäntoisiinsa kietoutunut kaksoiskaupunki Talsinki tai Hellinna. Sen syntyävauhdittamaan on jopa kaavailtu tunnelia Suomenlahden alitse. Tuskin-pa kovin nopeasti näemme oikein sopimuksille perustuvaa ja tunnelinyhdistämää kaksoiskaupunkia, mutta sen sijaan yhä kiinteämmäksi käy-vän de facto -yhteistyön varaan rakentuva Tallinnan ja Helsingin yhtei-nen talousalue vankistuu päivä päivältä.

Viron kiinnostus Suomea kohtaan kumpusi 1860-luvulta toiseen maa-ilmansotaan saakka tuen saamisen tarpeesta ja vastaavasti Suomen pi-

57

dättyvä suhtautuminen imi motivaationsa varovaisuudesta: sitoutumi-nen pieneen etelänaapuriin voisi vetää Suomenkin vaarallisiin syöverei-hin. Kärjistäen: Viro tarvitsi Suomea, Suomi ei Viroa.

Nyt tilanne on herkullisella tavalla toinen. Viro ei oikein tarvitse Suo-mea – vai tarvitseeko? – mutta Suomi tarvitsee sitäkin enemmän Viroa,erityisesti talouselämän alalla. Eikä vähiten sparraajana. “Viro on Suo-melle kuin Jumalan lahja”, Virossa toimiva suomalainen investointi-pankkiiri Joakim Helenius sanoo Talouselämä-lehden haastattelussa 19.maaliskuuta 2004. “Viron antaman esimerkiksi avulla Suomi tulee säi-lyttämään korkeamman kilpailukyvyn kuin moni muu Euroopan maa.”Heleniuksen mielestä 10–15 vuoden kuluttua Suomen ja Viron talou-det ovat joka tapauksessa yhdistyneet.

Kylmän rauhallisesti Helenius myös toteaa, että Virosta muodostuueräänlainen Pohjoismaiden Hongkong suurine mahdollisuuksineen jasuurine elintasoeroineen; siitä siis tulee Suomenkin veroparatiisi.

Kai Viro sitten on tällainen ihantola Suomen talouselämälle – onhan seainakin lähempänä kuin Kiina. Sivustakatsoja ei kuitenkaan voi välttyäajatukselta, että suomalaiset ovat mielellään noukkimassa rusinat pullas-ta: Viron alhaisesta verokannasta ja matalasta tulotasosta halutaan hyötyä,kunhan vaan virolaiset eivät vaadi siitä Suomen etuja vahingoittavaamaksua, kuten työvoiman vapaata liikkumista maiden välillä. Näkemyspikkuveljen kustannuksella hyötyvästä isostaveljestä on hyvin herkkä.

Pyrkimättä mitenkään vertaamaan kahdeksan vuosikymmenen takaistatilannetta nykyiseen, sallittakoon kuitenkin palauttaa mieliin, mitenSuomen talouselämä yritti tunkeutua Viroon ensimmäisen itsenäisty-misen jälkeen.

Kaivetaan aluksi esille eräs lehtihaastattelu tammikuun lopulta 1919, siisViron vapaussodan ajalta. Lausunnossaan itsenäisyyssenaattori ja vakuu-tusyhtiö Salaman toimitusjohtaja O. W. Louhivuori piti taloudellisen ja-lansijan saamista Virosta tärkeänä. On syytä pitää mielessä, että senaatto-ri ei ollut kuka tahansa viileä bisnesmies, vaan hän oli myös Viroon suo-malaisia vapaaehtoisia sotilaita värväävän Viron Avustamisen Päätoimi-kunnan puheenjohtaja.

Uuden sodan mahdollisesti syttyessä ja Suomen tuontiyhteyksien kat-ketessa Suomi voisi muodostaa Viron kanssa omillaan toimeentulevan

58

omavaraistalouden, Louhivuori sanoi. Siksi Suomen oli viipymättä käy-tävä solmimaan taloudellisia suhteita Viron kanssa, “ennen kuin muutViron markkinoille ehtivät, vahingoksi Virolle ja meille”. VarsinkinRuotsissa suunniteltiin Louhivuoren mukaan aktiivisesti Viron talou-dellista hyväksikäyttöä.

Kiinnostusta taloudelliseen yhteistyöhön oli myös Virossa. PääministeriPäts ehdotti samoihin aikoihin 1919, että suomalaiset pankit perustaisi-vat virolaisen pääoman tuella Viroon yksityispankkeja, “joihin kansaluottaisi tätä nykyä paremmin kuin valtion rahalaitoksiin”. – Suoma-lais-virolaista pankkia Päts oli muuten ehdottanut jo 1909.

Nyt 1919 Päts sanoi maansa hallituksen toivovan, että suomalaiset va-kuutusyhtiöt perustaisivat Tallinnaan konttorinsa ja levittäisivät maa-seudulle asiamiesverkostonsa. Hän myös toivoi, että Suomen liikemies-ten keskuudessa nousisi mahdollisimman pian suuri innostus suomalais-virolaisen teollisuuden perustamiseksi. Tätä edesauttaisi, jos suomalaisetpyrkisivät ostamaan venäläisiltä ja saksalaisilta osakkeenomistajilta Vi-rossa olevien teollisuuslaitosten osakkeita.

Suurena Suomen ystävänä Päts myös sanoi, että suomalaiset olisivat no-peasti päättäväisiä, sillä Viron hallitukselle oli jo tehty edullisia tarjouksiaBritanniasta ja Saksasta. Pätsin hallitus tahtoi kuitenkin antaa Suomentalouselämälle ensisijaisen tilaisuuden päästä “tänne mitä laajimmille lii-kemarkkinoille, avustaen ja tukien jokaista pienintäkin yritystä suoma-laisten puolelta”.

Suomen Tallinnan-konsuli Yrjö Putkinen kannatti Pätsin ehdotuksia,mutta puuttui myös taloudellisen ekspansion psykologiseen puoleen.Hänestä oli tärkeää, ettei Viroon perusteta raha-, vakuutus- ja liikelaitos-ten puhtaasti suomalaisia haarakonttoreita, vaan että laajan yhteistyönpuitteissa otettaisiin niihin mukaan virolaisia osakkaita ja yhtiömiehiä.“Tästä on hallituksen ja kansan suosio tällaisia liikkeitä kohtaan suora-naisena seurauksena”, konsuli teroitti, ja viisaus on soveltuvin kohdinsyytä pitää mielessä myös 2000-luvulla.

Suomessa virisikin toimintaa 1919. Alettiin suunnitella suomalais-viro-laista vakuutusyhtiötä ja pankkia, ja tyytyväinen Päts kirjoitti ulkomi-nisterilleen: “Nyt alkavat myös kauppaintressit vaikuttaa ja kanssakäy-minen vilkastua. Tällä hetkellä ovat he [suomalaiset] kyllä niitä, jotka

59

hyötyvät, mutta olkoot. Ainakin toivomme, että he osaltaan auttavatsysäämään meidän talouselämäämme liikkeelle kuolleesta pisteestä.”

Helmikuussa 1919 arvovaltainen suomalainen kauppavaltuuskunta käviTallinnassa neuvotteluja virolaisvaltuuskunnan kanssa, ja maalis–huhti-kuun vaihteessa virolaisia talouselämän vaikuttajia kävi kauppa- ja teol-lisuusministerin johdolla Helsingissä. Samoihin aikoihin mainittu mi-nisteri kuitenkin kirjelmöi Suomen konsulille Tallinnassa, että Suomes-ta tulevat laivat toivat Viroon joukoittain suomalaisia liikemiehiä, kuntaas virolaisten liikemiesten pääsy Suomeen oli viisumivaikeuksienjohdosta hyvin vaikeaa. “Seurauksena on, että Viron liikemiehet pakoi-tetaan ottamaan heille tarjotun tavaran, kun tavarain valinta ja parempi-en ehtojen saavuttaminen on heille aivan mahdotonta.”

Hankauskohtia tuli lisää. Suomalaisia loukkasi Viron käyttöön ottamauusi tullitariffi, jota laadittaessa ei Putkisen mukaan ole haluttu “ojentaaSuomelle kättä” eikä antaa sille minkäänlaisia etuoikeuksia muihin mai-hin nähden. Kun virolaiset lisäksi olivat pystyttämässä puhtaasti viro-laista pankkia ja vakuutusyhtiötä, katkera konsuli sanoi, että Virossa tulierittäin räikeänä esille “suuri varmuus omaan kykyyn”, mikä taas näkyimuun muassa Suomen sillan rakentamispyrkimysten vastustamisena.Tämä kaikki oli Putkisen mukaan osoituksena virolaisten kiittämättö-myydestä.

Vuoden 1919 ensi kuukausina, jolloin Suomen sotilaallinen apu oli Vi-rolle tuiki tarpeellista, oli virolaisten suhtautuminen kaikkeen suoma-laiseen erittäin lämmin ja ystävällinen. Niin pian kuin apua oli annettuja olosuhteet sotaonnen osalta kääntyneet virolaisille suopeiksi, muut-tuivat myös suhteet suomalaisiin toisenkaltaisiksi, konsuli kirjoitti. Ase-telma oli paljastava. Itsenäistymisellään itseluottamusta ja itsetietoisuut-ta hankkinut Viro työnsi määrätietoisesti suomalaiset samalle viivallemuiden maiden kanssa, mikä Suomessa tulkittiin Viron kiittämättö-myydeksi.

Virolaisilla tuskin on mitään sitä vastaan, että isoveli, Suomi, tuo maahanpääomia, työpaikkoja ja tietotaitoa. Ongelma kehkeytyy silloin, jos vi-rolaiset katsovat Suomen vain pyrkivän hyötymään heidän kustannuk-sellaan. Tällainen asenne ei ollut vieras 1920- ja 1930-luvulla, ja Vironnyttemmin saatua suvereeniutensa takaisin terve itsetunto on kasvanut,ja halu olla suomalaisten kanssa tasaveroisia on normaali piirre.

60

11. UHKIA JAMAHDOLLISUUKSIAEi liene epäilystä siitä, että Suomen ja Viron viralliset suhteet ovat nytparemmat ja intensiivisemmät kuin koskaan ennen. Mutta johtuukotämä siitä, että suhteet aikoinaan olivat viileähköt, vaiko siitä, että suh-teet nykyään ovat todella hyvät ja ongelmattomat? Luultavasti jälkim-mäinen syy on lähempänä totuutta. Nykytilannetta on kuitenkin vai-kea ymmärtää, ellei pidä mielessä maailmansotien välisen ajan viileäh-köjä – tai kauniisti sanoen: “korrekteja” – virallisia suhteita. Ajatusleik-kinä sietäisi myös kysyä, millaiset olisivat Suomen ja Viron virallisetsuhteet nyt, vuonna 2004, jos Viro olisi itsenäinen, mutta Neuvostoliit-to olisi vielä olemassa. Siinäpä pohtimista kerrakseen!

Juuri nyt puhutaan ahkerasti niistä uhkista ja mahdollisuuksista, joitaSuomi ja Viro toisilleen tarjoavat. Jotta paremmin ymmärtäisi nykyhet-ken näkemyksiä, on syytä vielä hahmotella edes karkein vedoin niitäuhkia, etuja ja mahdollisuuksia, joita maat ovat toistensa silmissä tarjon-neet puolentoista vuosisadan aikana.

“VELJET JA SISKOT SUOMESSA”

Jo 1860-luvulla, kun kansallinen herääminen teki virolaiset tietoisiksiitsestään, Suomi oli kovaa valuuttaa esikuvamaana. Se oli mahdollisuus,jota kohti kurkotettiin. Lydia Koidula haaveili runoissaan virolaisten jasuomalaisten lähentymisestä Suomen sillan runokuvan merkeissä, ja vi-rolaiskansallisen liikkeen jyrkempää suuntaa edustava Carl Robert Ja-kobson kirjoitti 1866: “Suomalaiset ja virolaiset olkoot vastaisuudessahenkisessä työssä yksi kansa. Me voimme heidän ja he voivat meidänkirjojamme ilman suurempia muutoksia käyttää hyväksi, ja ensimmäi-senä velvollisuutenamme on nyt sulautua henkisesti yhä enemmän hei-hin. Ainoastaan siten me voimme vastaisuudessa pysyä isäntinämme javaroa, ettemme joudu emmekä jää muiden torppareiksi.”

Kari Alenius on osoittanut, että Viron painetussa sanassa alkoi 1800-lu-vun jälkimmäisellä puoliskolla orastaa puhe suomalais-virolaisesta suku-

61

laisuudesta; käytettiin sellaisia luonnehdintoja kuin “veljet ja siskot Suo-messa”, “heimoveljet” ja “veljeskansa”. Sukulaisuuden mieltäminenkeskittyi kuitenkin lähinnä virolaiseen eliittiin, ja yleensäkin Suomensillan ylläpito, suomalaisten ja virolaisten välisten yhteyksien kehittämi-nen, oli ensisijaisesti virolaisten, ei siis suomalaisten, varassa.

Puhuessaan sukulaisuudesta myönteisessä sävyssä ja korostaessaan suo-malaisten hyviä ominaisuuksia virolaisälymystö käytti virolaisten itse-tuntoa ruokkivaa suomalaisten esimerkkiä eräänlaisena vipuna. Jos suo-malaiset olivat osoittautuneet kelpaavansa kansakunnaksi, myös heidänsukulaisillaan virolaisilla täytyi olla edellytyksiä siihen.

Suomalaisten rehellisyyden ja ahkeruuden kehumisessa heijastuivat vi-rolaisten omat toiveet ja ihanteet siitä, millainen Viron kansan olisi suo-tu olevan. Asennetta voi luonnehtia jonkinlaiseksi alhaalta ylöspäin kat-somiseksi tai toisin termein: pikkuveljen ihannoivaksi suhtautumiseksiisoonveljeen.

SUOMI VIROLAISTEN “VAPAUDENMAANA”

Jo 1800-luvun lopussa ja erityisesti 1900-luvun alussa Suomen siltamuuttui romanttisesta unelmasta poliittiseksi realiteetiksi. Suomi oli vi-rolaisille yhä suurempi mahdollisuus. Voimakkaasti tämä korostui, kun1900-luvun alussa Suomeen rantautui merkittävä joukko Viron nuortaälymystöä, joka aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa. Yhtenä ensim-mäisistä Suomeen hakeutui kansatieteilijä ja myöhempi diplomaattiOskar Kallas, joka julkaisi Helsingissä väitöskirjansa 1901.

Huomattavin tulijajoukko oli Noor-Eesti-nimisenä kirjailijaryhmänätunnetuksi tullut parvi, joka halusi “eurooppalaistaa” Viron kirjallisuu-den ja pyrki “Suomen kautta Eurooppaan”. Ensimmäisenä ryhmästäsaapui 1901 myöhempi runoilija ja kirjallisuudenprofessori GustavSuits, ja kesällä 1903 lähti ensimmäiselle matkalleen Suomeen Noor-Eestin ryhmästä pian irtautuva ja sosialismiin kääntyvä Hella Murrik(Wuolijoki). Syksyllä 1905 Suomeen tuli Villem Grünthal (Ridala), javuoden lopulla saapui kirjailijaryhmän ytimeen kuuluva Johannes Aa-vik. Ja kun vihdoin syksyllä 1906 Helsinkiin siirtyi kirjailija FriedebertTuglas, olikin koko Noor-Eestin johtoryhmä Suomessa.

62

Samaan aikaan Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja hallituksen ran-gaistustoimet ajoivat Suomeen maanpakoon virolaispoliitikkoja. HeilleSuomi oli “vapauden maa”, pakopaikka, johon Venäjän viranomaistenpitkä käsi ei ulottunut sillä tavoin kuin Viroon. Helsinkiin tuli esimer-kiksi radikaalien intellektuellien äänenkannattajana tunnetun Teataja-lehden toimittaja ja itsenäisen Viron myöhempi “vahva mies” Konstan-tin Päts, sosiaalidemokraattien johtaja Mihkel Martna, myöhemmätvaltionpäämiehet Otto Strandman ja Jaan Teemant ja monet, monetmuut. Osa jäi Suomeen useaksi vuodeksi, osa taas siirtyi jonkin ajanpäästä muualle, kuten Sveitsiin.

Politisoitunut Suomen silta siis välitti verraten paljon liikennettä tai toiViron kirjallista ja poliittista eliittiä Suomeen, mutta liikenne oli yksi-suuntaista. Kielentutkijoita lukuun ottamatta suomalaiset kävivät Viros-sa varsin harvoin, Viro ei ollut suomalaisille poliittinen turvapaikka taieräänlainen tulevaisuuden maa, kuten Suomi monille virolaisille, jayleensäkin Suomessa tiedot Viron oloista olivat vaatimattomia. Suoma-laisten suhtautumista voikin kuvailla välinpitämättömyydeksi; puuttuimotivaatio kiinnostua Virosta.

On kuitenkin muistettava, että virolaisten suuri kiinnostus Suomestaoli osittain pakon sanelemaa ja että Suomea alettiin katsoa liiankinihannoivassa valossa. Hakematta tulee mieleen – ainakin jonkinlaisenaanalogiana – toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten Suo-men merkitys virolaisille “vankilan ikkunana”. Sekin oli paljolti pakonsanelemaa, kun toista ikkunaa länteen ei ollut.

Tunnettu estofiili, kielentutkija Lauri Kettunen kirjoitti 1909, että Vi-rossa olivat vallalla “liioitellun kauniit” käsitykset Suomesta ja maanoloista ja että “asioitamme ideaalistetaan ylenmäärin, voisipa sanoaenemmän kuin tarpeellista”.

YHTEINEN UHKA YHDISTI

Vuonna 1918 Suomen hallitus oli kutsunut Saksan avukseen käytävässäsisällissodassa, mutta Virossa Saksa oli kutsumaton miehittäjä ja itsenäi-syyden tukahduttaja. On merkkejä siitä, että tässä tilanteessa eräät maanalla olevat virolaispoliitikot yrittivät Suomeen, Saksan ystävään, lähen-tymällä saada sen ankaraa miehityspolitiikkaa lievennetyksi. Suomi siiskoettiin mahdollisuutena, mutta toive osoittautui turhaksi. Suomalaiset

63

taas kokivat virolaisten tukemisen uhkaksi Suomen elintärkeille Sak-san-suhteille. Niitä ei kannattanut vaarantaa.

Marraskuun lopulla 1918 Viron vapaussodan alettua Suomen kiinnostusViroa kohtaan aktivoitui. Taistelevaa Viroa ei koettu uhkaksi, vaan senähtiin Suomen etuvarustuksena, jota tukemalla Suomi samalla puolus-ti itseään. Viron pyydettyä Suomi antoi rahalainaa, aseita ja vapaaehtoi-sia. Viroa ei suinkaan autettu “heimoveljenä” eikä edes pyyteettömästi.Avustaminen sopi Suomen ulkopoliittiseen suuntaukseen, aggressiivi-sen bolševismin nujertamiseen, ja palveli maan omia etuja. “Viro onSuomen ulkovarustus. Viron tarve on meidän tarpeemme”, sanottiin, japääministeri Lauri Ingman totesi: “Jos Suomenlahden etelärannikkomenee bolševismille, asemamme on valitettava.”

Virolle oli tärkeää, että Suomi auttoi sitä, ja Suomelle oli tärkeää, ettäViro taisteli Suomenkin puolesta bolševikkeja vastaan. Kummankinmaan edut osuivat harvinaisella tavalla yksiin.

Viron vapaussota nosti pintaan – erityisesti Pätsin ajamana – unioniaja-tuksen: Suomea lähestymällä tai sen kanssa peräti unioniksi tai kaksois-valtioksi liittyen Virokin saisi lujuutta ja turvaa. Tällaisen edun vuoksiViro oli valmis tinkimään suvereeniudestaan. Suomessa Viron lähene-mishalukkuus koettiin poliittisessa mielessä uhkana. Sitoutuminen Suo-mea heikompaan ja vaaranalaisempaan etelänaapuriin voisi vetää Suo-menkin arvaamattomiin konflikteihin ja vaarantaa sen olemassaolon.

Taloudellinen läheneminen – lue: Viron hyväksikäyttö – sen sijaan hou-kutteli suomalaisia. Se ei sitoisi Suomea vaarallisiin kohtaloihin, muttanäytti tarjoavan runsaasti hyötyä ja avaavan houkuttelevia mahdolli-suuksia. Tällaisesta Suomi oli erittäin kiinnostunut. Keväällä 1919 suo-malaisten vapaaehtoisten ollessa Virossa suomalainen intressi ja virolai-nen intressi kohtasivat. Vilkkaita neuvotteluja käytiin ja suunnitelmiatehtiin. Mutta ei mennyt pitkään, kun Viron asenne muuttui pidätty-väksi. Maan sotilaallinen tilanne oli kohentunut, eikä suomalaisia vapaa-ehtoisia enää tarvittu.

Suomen voimakas kiinnostus alettiinkin kokea uhkana, ja näin Suomenja Viron välille syntyi itsenäisille ja keskenään tasaveroisille valtioilletyypillinen asetelma. Omaa reviiriä vartioidaan mustasukkaisesti, ja va-rotaan, ettei toinen – “isoveli” – pääse hyötymään toisen kustannuksella.Suomen ja Viron suhteissa tämä on näkynyt selvästi Viron itsenäisyyden

64

aikana 1918–40 ja taas – joskin lievempänä – vuodesta 1991 alkaen.Sen sijaan silloin, kun Viro ei ole ollut itsenäinen – ennen vuotta 1918ja toisen maailmansodan jälkeen vuoteen 1991 – Viro on olosuhteidenpakosta alistunut pikkuveljen rooliinsa ja Suomi on itsestään selvästi ol-lut Virolle ulkomaa numero yksi.

MUTTA MISSÄ ON NÖYRÄ PIKKUVELI?

Kun Viro nousi 1980-luvun lopulla uudella tavalla suomalaisten tietoi-suuteen, nämä kaivoivat jostakin muistojen lokeroista kliseisen kuvansiitä, että “vanhan” itsenäisyyden aikana maailmansotien välillä Suomi jaViro olisivat olleet kaksi käsi kädessä kulkevaa ja toinen toistaan tuke-vaa pikkuvaltiota. Kuva oli kaunis, mutta väärä. Suomi koki 1920- ja1930-luvulla Viron monilla aloilla uhkana, ja Viro Suomen.

Suomalaisten ja virolaisten ruohonjuuritason – yksityisten ihmisten –suhteet olivat positiiviset niin paljon kuin tuolloin, ennen massamatkai-lun aikaa, yleensä yhteyksiä ylläpidettiin. Esimerkiksi monille suomalai-sille kirjailijoille Viro oli eksoottista, inspiroivaa etelää, ja heimoaate sii-vitti kontakteja.

Jyrkästi toisenlaiset olivat maiden viralliset suhteet. Niissä heimoaate eimerkinnyt mitään, vaan virallisia suhteita leimasivat mitä moninaisim-mat kiistanaiheet. Kärjistäen voisi sanoa, että maiden välillä käytiin jat-kuvaa maaottelua. Suomi pyrki isonveljen elkeillään ohjailemaan Viroa,mistä omanarvontuntoiset virolaiset eivät pitäneet. Suomalaisten olivaikea niellä tällainen vapaussodan jälkeen tapahtunut asetelman muu-tos, ja helposti puhuttiin virolaisten kiittämättömyydestä – ymmärtä-mättä, että kyseessä oli itsenäisen valtion normaali reaktio. Virossa mo-net Suomen isonveljen otteet ja ylimielinen suhtautuminen synnyttivätkatkeruutta.

Suomi ja Viro olivat kaksi tavallista pikkuvaltiota, jotka ajoivat musta-sukkaisesti ja itsekkäästi omaa etuaan ja valvoivat tarkasti, että naapuriei päässyt hyötymään toisen kustannuksella.

Kiistanaiheita ja uhkakuvia riitti. Esimerkiksi kauppasopimusten solmi-minen kiihdytti useaan otteeseen tunteita. Virossa pelättiin Suomen ha-luavan hyötyä Virosta, ja suomalaiset puolestaan eivät halunneet taipuavirolaisten vaatimuksiin, joita pidettiin protektionistisina. Suomessa

65

vuoteen 1932 voimassa ollut kieltolaki vauhditti ravintolamatkailuaTallinnaan ja pirtun salakuljetusta Suomeen. Salakuljetus aiheutti Suo-men ja Viron välille jatkuvaa ulkopoliittista kitkaa ja loputonta noot-tienvaihtoa, mutta lähes tuloksetta. Viron lähettiläs Oskar Kallas – raitti-usmies – totesi joulukuussa 1921 Viron-vastaisen ilmapiirin olevan voi-makkaan; virolaisia syytettiin erityisesti Suomen rannikkoväestön de-moralisoimisesta. Kun hän kävi pyytämässä lykkäystä vapaussodanaikai-sen lainan maksamiseen, hänelle todettiin suunnilleen näin: No, Virohanon nyt yhteistyössä viinan salakauppiaiden kanssa ja saa varmasti niinpaljon Suomen rahaa kasaan, että velan voi vaikeuksitta maksaa.

Suomalaisten mielestä Viron viranomaiset eivät olleet lainkaan haluk-kaita rajoittamaan salakauppaa. Tämä taas johtui siitä, että pirtun valmis-tus ja myynti oli Viron valtiolle merkittävä tulonlähde.

Yksi kipupiste oli se, että Suomen ulkopolitiikassa ei ollut Viron-suun-tausta. Maailman silmissä Suomi halusi kuulua Skandinaviaan, ei pien-ten, nuorten ja heikkojen Baltian maiden joukkoon. Viron ulkoministe-ri valitteli 1928, että Suomen pyrkimys kiinteään poliittiseen yhteistoi-mintaan Skandinavian kanssa ja vieraantuminen Baltian maista olivatmasentaneet virolaisia. Pelkät pyrkimykset yhteistyöhön eivät riittä-neet lähentämään Suomea ja Viroa, vaan virolaiset odottivat Suomelta“moraalista tukea ja intressiä pienen veljeskansan kohtaloihin”. Virolais-ten katkeruutta lisäsi se, että myös Viro halusi leimautua Skandinavianmaaksi, mutta ei pettymyksekseen saanut tälle Pohjolasta vastakaikua.Tallinnassa toimiva suomalaisdiplomaatti puolestaan alleviivasi sitä, ettäSuomessa ei ymmärretty itsenäisen Viron olemassaolon reaalipoliittistamerkitystä Suomelle. Jos Viro joutuisi Neuvostoliiton valtaan, tästä koi-tuisi Suomellekin raskaat seuraukset.

Yksi kiinnostava poikkeus maiden viileän korrekteissa suhteissa oli. JariLeskinen on seikkaperäisesti osoittanut, että Suomen ja Viron välille vi-risi intensiivinen, salainen ja ammattimaisen tehokas sotilaallisen yhteis-työ. Sen päämääränä oli Suomenlahden sulkeminen kummankin maanrannikkotykistön avulla. Kesällä 1931 Suomen estofiilisin presidentti P.E. Svinhufvud ja Viron fennofiilisin valtionpäämies Konstantin Päts ta-pasivat Naantalin Kultarannassa ja yksityisissä neuvotteluissaan siunasi-vat Suomenlahden sulkusuunnitelman. Tosipaikan tullen sulkua ei kui-tenkaan syntynyt, kun Viro suomalaisten pettymykseksi taipui syksyllä

66

1939 Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin.

Suomen talvisota 1939–40 katkeroitti Suomen ja Viron suhteet. Virostatuli Suomelle uhka, koska neuvostoliittolaiset pommikoneet operoivatSuomea vastaan Virossa olevista tukikohdista. Kun Viro elokuussa 1940liitettiin Neuvostoliittoon, itäisen naapurin painostuksen alla niin sanot-tua välirauhan aikaa elänyt Suomi seurasi myötätuntoisesti sivusta. Paa-sikiven mukaan Baltian maiden kohtalo vaikutti tyrmistyttävästi. Hänkirjoittaa: “Kun eduskunnat kaikissa kolmessa maassa yksimielisesti oli-vat päättäneet luopua itsenäisyydestä ja liittyä Neuvosto-Venäjään, seoli meistä epäilyttävää. Baltian maiden tapaukset olivat omansa meitäsuomalaisia syvästi vavahduttamaan. Näiden kolmen pienen kansankohtalo oli joka hetki mielessäni.”

Suomen Tallinnan-lähettiläs P. J. Hynninen puolestaan kirjoitti Helsin-kiin 15. heinäkuuta 1940 viitaten Viron uuden parlamentin, riigivoliko-gun, päätökseen pyytää Neuvostoliiton korkeinta neuvostoa hyväksy-mään Viron sosialistisen neuvostotasavallan Neuvostoliiton osavaltioksi.“Olen juuri tullut tilaisuudesta, jossa haudattiin itsenäinen Viron tasa-valta, meille suomalaisille niin rakkaalta kajahtava ’Eesti vabariik’”,Hynninen sanoi. “Tuntuu ikään kuin olisi menettänyt jotain omaa,mikä menetettynä on entistäkin rakkaammassa mielessä”, syvästi jär-kyttynyt lähettiläs päätti raporttinsa, jonka otsikkona oli Finis Estoniae,Viron loppu.

Jatkosodan aikana 1941–44, jolloin Viro oli Saksan miehittämä ja Suo-mi Saksan aseveli, Suomessa yritettiin vaikuttaa Saksaan, jotta se lieven-täisi ankaraa miehityspolitiikkaansa, mutta turhaan. Vuosina 1943 ja1944 Suomenlahden ylitse rakentui jälleen Suomen silta, kun Virostasiirtyi Suomeen useita tuhansia pakolaisia. Heistä Saksan asevelvolli-suuskutsuntoja pakoon lähteneet liittyivät yleensä Suomen armeijaantaistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Tällaisia Suomen-poikia oli yli3 000, ja he löivät Suomen siltaan lujimmat mahdolliset naulat uhraa-malla henkensä, terveytensä tai tulevaisuutensa Suomen hyväksi. Kat-sottiin, että Suomen-poikien kautta oli suomalaisten vapaaehtoistenosallistumisesta Viron vapaussotaan syntynyt “velka” tullut maksetuksi.

67

VANKILAN IKKUNA

Neuvostoliiton miehityksen vuosikymmeninä Viro alistui Suomeennähden pikkuveljen rooliin. Liikenne Suomen sillalla käynnistyi 1960-luvulla Suomesta Viroon – siis toisinpäin kuin 1800- ja 1900-luvuntaitteessa – ja Suomesta tuli virolaisille mahdollisuus, vankilan ikkuna,jonka kautta saattoi nähdä sinistä taivasta. Tavallinen suomalainen ottivirolaisten asian omakseen. Kummiperheitä oli lähes jokaisella, ja mitta-vat määrät apua kulki matkalaukuissa Suomenlahden yli.

Yhteydet Suomeen – vaikka virolaiset eivät sinne juuri päässeet – ava-sivat ikkunoita länteen, ja Suomesta kehkeytyi virolaisille olosuhteidenpakosta, ei niinkään vapaan valinnan tuloksena, ulkomaa numero yksi.Suomen apu otettiin mieluusti vastaan – joskus vähän nöyryyttävänä,mutta niskan oli helpompi taipua, kun oltiin köyhiä eikä itsenäisiä, eisiis tasaveroisia suomalaisten kanssa.

Suomalaisille ei etelänaapureista ollut Neuvostoliiton aikana vaaraa, hei-tä ei koettu kilpailijoiksi tai uhkaksi – ei liioin mahdollisuudeksi. Mesuomalaisethan olimme itsenäisiä ja vauraita. Virolaiset sen sijaan elivätMoskovan valvomassa aitauksessa, vähän niin kuin kotieläimet, ja söivätmitä ruokkiva pohjoinen käsi tarjosi. Tämä oli mannaa suomalaistenheikolle itsetunnolle.

68

12. ENTÄS NYT?

HOLMAN UNELMA TOTEUTUI

Sitten tuli vuosi 1991– Viro itsenäistyi, Neuvostoliitto romahti. Vanharoolipeli yli Suomenlahden toimi vielä alkuun, mutta ei enää kauan.Suomi ei enää ollutkaan virolaisille se tärkein ulkomaa, ainoa ikkunamaailmaan. Nyt he olivat itsenäisiä ja tasavertaisia ja saattoivat suunnatakatseensa niihin maihin, jotka heitä ihan aidosti kiinnostivat. Neuvosto-aikaisten olosuhteiden synnyttämä Suomen monopoliasema oli men-nyttä. Suomalaisten oli vaikeaa ymmärtää, että itsenäiset ja itsetietoisetvirolaiset eivät enää olleetkaan se vanhemman veljen neuvoja ja määrä-yksiä noudattava pikkuveli, joka Neuvostoliiton-miehityksen vuosi-kymmeninä oli nöyrtynyt syömään armopaloja suomalaisten kädestä.

Vanhana kulttuurikansana virolaiset omaksuivat täydestä sydämestäänitsenäisyyden ja vapauden. Suomalaisten mielestä heistä tuli liiankin ta-saveroisia ja itsetietoisia ja turhan tunteenomaisesti pohjoisesta tuleviinneuvoihin ja määräilyihin suhtautuvia. Yli kymmenen itsenäisyysvuo-den aikana uuteen tilanteeseen on ehditty tottua, ja suhteiden pahim-mat pärskeet ovat tasoittuneet.

Nyt, vuonna 2004, kai voi jonkinlaisena tilinpäätöksenä todeta, ettäSuomen tuki Virolle useilla sektoreilla, kuten rajavartioinnissa ja maan-puolustuksessa, on ollut merkittävä. Investoinneissa Suomi on ollutkakkonen Ruotsin jälkeen, ja maiden välisessä kauppavaihdossa Suomion kaukana muiden edellä; välillä vaihto on jopa ollut Virolle ylijää-mäistä.

Ja kyllä kai voi sanoa, että joskus kuulluista murinoista huolimatta Suo-mi koetaan Virossa tärkeänä viitemaana, mallina ja esikuvana – aivanniin kuin jo 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suomi on virolaisille edelleenylivertaisesti samanlainen vertailukohta kuin Ruotsi on perinteisesti ol-lut suomalaisille. Kun tohtori Harri Holma haaveili 1919 Viron “orga-nisoimisesta” Suomen mallin mukaan, niin tässäkin on edetty aika pit-källe, sillä monet Viron instituutiot on pystytetty Suomen vastaavienlaitosten mallia seuraten. Mutta mikä tärkeintä: tämä on tapahtunut Vi-rossa vapaaehtoisesti.

69

Erojakin toki on, kuten se, että Viro ei ole lähtenyt rakentamaan poh-joismaista hyvinvointiyhteiskuntaa, vaan on valinnut ääriliberalistisenmallin panostaen yrittämisen vapauteen ja verokannan alhaisuuteen.

UUDET NÄKYMÄT

Viron itsenäisyys ja liittyminen sekä Euroopan unioniin että Natoonovat tuoneet suhteisiin uudet uhkat ja uudet mahdollisuudet. Se, näh-däänkö joku asia uhkana tai mahdollisuutena, ei riipu pelkästään siitä,onko katsoja suomalainen tai virolainen. Osa suomalaisista näkee edulli-sen ja määrältään rajoittamattoman alkoholin tuonnin suurena etuna, vi-ranomainen taas uhkana niin verotuloille kuin kansanterveydelle. Vironalhainen verotus houkuttaa yrityksiä ja yksityisiä, mutta huolestuttaaSuomen viranomaisia.

Viron alhaiset työvoimakustannukset ovat avanneet 80 kilometrin pää-hän Helsingistä suomalaisten oman “Kiinan”, mutta tarjonneet samallauhkakuvan, että elintasoaan kohentava virolainen työvoima sankoinjoukoin vyöryy Suomen työmarkkinoille polkemaan palkkatasoa. Mi-talin toinen puoli on kuitenkin siinä, että näin pystyttäisiin torjumaanSuomea uhkaavaa työvoimapulaa.

Tunteenomaiset uhkat eivät mielipidetiedustelujen perusteella näyttäisiolevan niin suuria kuin halutaan uskoa. Elinkeinoelämän ValtuuskunnanEVAn kesällä 2003 teettämä haastattelututkimus heijastelee kiinnosta-vasti näkemyksiä. Suomalaiset ja virolaiset tuntuvat suhtautuvan toi-siinsa myönteisesti, mutta vanhat, isonveljen ylemmyydentuntoon koh-distuvat ennakkoluulot pilkistävät edelleen; lähes puolet virolaisistakatsoi, että suomalaiset eivät pidä heitä vertaisinaan.

Naapurissa asuminen – erityisesti Suomessa viljelty uhkakuva – ei olekovin tavoiteltu päämäärä, joten pelko laajamittaisesta muuttoliikkeestäyli Suomenlahden ei näyttäisi perustellulta. Vain viidennes virolaisistaoli erittäin tai melko kiinnostunut asumaan ja opiskelemaan tai työs-kentelemään Suomessa. Suomalaisia tällainen kiinnosti vielä hieman vä-hemmän. Yllättävänkin suuri on maiden taloudellisen integraation suo-sijoiden osuus. Noin kaksi kolmesta suomalaisesta piti tällaista hyödylli-senä molemmille osapuolille, ja virolaisten osuus oli vieläkin suurempi.

Oma ongelmansa saattaa tulla siitä, jos suomalaiset haluavat yksipuoli-

70

sesti pelkästään hyötyä Viron tarjoamista eduista. Tämä uhkakuvahan onhistoriallisesti relevantti. Haastatelluista virolaisista 64 prosenttia olinytkin sitä mieltä, että investoimalla Viroon suomalaiset yritykset yrit-tävät vain hyötyä alemmasta palkkatasosta ja väljistä työelämän nor-meista.

Luottamus yhteistyöhön EU:n puitteissa on luja, vaikka mieli tekeekinepäillä sitä, mitä vastaajat tällaisella ymmärtävät ja mitä yhteistyö unio-nissa oikein käytännössä tarkoittaa.

Uhkakuviakin on. Melkein 60 prosenttia suomalaisista vastasi pelkää-vänsä huumeiden, rikollisuuden ja muiden ei-toivottujen ilmiöiden li-sääntyvän Suomessa Viron EU-jäsenyyden seurauksena.

ERI VAAKA, ERILAISET SILMÄLASIT

“Suomi on ollut meille kuin jokin ihannekuva, jota kohti tuli pyrkiä,mutta jota ei ollut mahdollista tavoittaa, ei ainakaan meidän sukupol-vellamme.” Sitaatti voisi sopia nykypäiväänkin, mutta se on virolaisenSakala-sanomalehden Helsingin-kirjeessä 30. maaliskuuta 1916.

Suomalaisten Viron-kuvaa ja virolaisten Suomen-kuvaa tutkinut KariAlenius arvelee, että suomalaisen yleisön Viron-kuva muuttui sodanjäl-keisinä vuosikymmeninä vähitellen yhä epämääräisemmäksi, niin ettälaajoilla ihmisryhmillä ei ollut enää mitään käsitystä Virosta 1980-luvunpuolivälissä. Jopa virolaisten sukulaisuus suomalaisiin saattoi olla tunte-maton asia, puhumattakaan syvällisemmästä Viroa ja virolaisia koskevis-ta tiedoista. Poikkeuksina olivat sotien välisen ajan heimoaktiivit sekänuoremman polven Viron-harrastajat.

Pohjois-Virossa näkyvä Suomen televisio oli tärkeä mielipidevaikuttaja,ja koska monien asioiden havaittiin Suomessa olevan ainakin aineelli-sesti paremmin, myönteinen Suomen-kuva vahvistui. Suomesta tuli1980-luvulla jälleen esikuva, jota kohti tuli pyrkiä ja josta tuli ottaa op-pia. Suomalaisilla vastaavia kiihokkeita Viron suuntaan ei ollut.

Viron uuteen vapaustaisteluun toivottiin suomalaisilta tukea; virallisenSuomen viileys kuitenkin aiheutti laajaa pettymystä. Viron suvereeniu-den palaaminen kohensi suhteita, kun maat olivat tasa-arvoisia keske-nään. Pikkuveli oli kasvanut isoksiveljeksi isonveljen rinnalle.

71

Vaikka suomalaisia käykin Virossa satojatuhansia ja enemmänkin vuo-dessa, suurinta osaa tuskin kannustaa tutustuminen maahan ja sen kan-saan ja kulttuuriin. Tärkeämpiä matkailun motiiveja ovat halvat elintar-vikkeet ja alkoholi sekä edulliset kylpylät. Ja egovammaista suomalaistatietysti hivelee se, että “Virossa on ihan kuin Suomessa” – on Anttilaa jaStockmannia, Seppälää ja Nokiaa – ja että tallinnalaista tarjoilijaa voikomentaa suomeksi ja sinutella niin kuin ainakin isäntä renkiä.

Alenius toteaa, että suomalaisten ja virolaisten välisiä, sinänsä varsin tii-viitä ja lämpimiäkin suhteita, ei ole useinkaan koettu sellaisiksi. Virolai-sethan eivät todellisuudessa ole saaneet miltään muulta suunnalta niinpaljon apua ja myötätuntoa kuin Suomesta. Ratkaisevaa on kuitenkin,että virolaisten odotukset ovat olleet vielä suurempia. Se, mikä virolais-ten mielestä on riittänyt osoittamaan monien muiden kansojen erin-omaisen hyvää suhtautumista Viroon, ei ole Suomen tapauksessa riittä-nyt. Suomea ja suomalaisia on punnittu eri vaa’alla kuin muita.

Suomalaisille Viro taas ei koskaan ole ollut samalla tavalla tärkeä. Suo-messa ei 1800-luvulla, ei 1918–19, ei maailmansotien välisenä aikanaeikä liioin 1988–91 ymmärretty, mikä asema suomalaisilla oli virolais-ten mielissä.

Suomalaiset ovat luulleet virolaisten katsovan Suomeen yhtä heikkote-hoisilla silmälaseilla kuin suomalaiset katsovat virolaisia, vaikka Suo-menlahden etelärannalta on pohjoiseen aina katsottu voimakkaasti suu-rentavilla laseilla.

72

KIRJALLISUUTTA

Alenius, Kari, Ahkeruus, edistys, ylimielisyys. Virolaisten Suomi-kuva kansallisen heräämisen ajastatsaarinvallan päättymiseen (n. 1850–1917). Studia Historica Septentrionalia 27. Rovaniemi 1996.

Alenius, Kari, Veljeskansan kahdet kasvot. Naapurimaa-kuva. – Virallista politiikkaa, epävirallista kans-sakäymistä. Suomen ja Viron suhteiden käännekohtia 1860–1991. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväs-kylä 1997.

Alho, Kari – Kaitila, Ville – Kotilainen, Markku, EU:n laajenemisen vaikutukset suomalaisten yritys-ten strategioihin. Keskustelunaiheita No. 885. Elinkeinoelämän Tutkimuslaitos 2004.

Eesti ja Soome suhted 1920–1925. Dokumentide kogumik. Koostanud Heino Arumäe. Tallinn 1997.

Eesti NSV loominguliste liitude juhatuste ühispleenum 1.–2. aprillil 1988. Tallinn 1988.

Estonia and Finland. A Retrospective Socioeconomic Comparison. Edited by Olev Lugus andPentti Vartia. Helsinki 1993.

Graf, Mati, Eesti rahvusriik. Ideed ja lahendused: Ärkamisajast Eesti Vabariigi sünnini. Tallinn 1993.

Graf, Mati, Parteid Eesti Vabariigis 1918–1934. Tallinn 2000.

Heikinheimo, Seppo, Mätämunan muistelmat. Keuruu 1997.

Holm, Vesa, Balttilainen vai skandinaavinen suuntaus? Suomalais-virolaiset suhteet Suomen ulkopoli-tiikassa vuosina 1925–1934. – Virallista politiikkaa, epävirallista kanssakäymistä. Suomen ja Viron suh-teiden käännekohtia 1860–1991. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 1997.

Jakobson, Max, Tilinpäätös. Keuruu 2003.

Jõerüüt, Jaak, Eesti ja Soome Euroopa Liidus – Viro ja Suomi Euroopan unionissa. Tallinn 2003.

Karjahärm, Toomas, Venäjän varjossa. Suomi ja Viro Venäjän naapureina. – Virallista politiikkaa, epävi-rallista kanssakäymistä. Suomen ja Viron suhteiden käännekohtia 1860–1991. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 1997.

Karjahärm, Toomas, Ida ja lääne vahel. Eesti-Vene suhted 1850–1917. Tallinn 1998.

Kesäkuun 14. päivä. Muistelmia ja dokumentteja virolaisten kyydityksestä 1941. Toimittaneet MartLaar ja Anja Salokannel. Keuruu 1989.

Kiin, Sirje – Ruutsoo, Rein – Tarand, Andres, Neljänkymmenen kirje. Keuruu 1990.

Koidula ja Kreutzwaldi kirjavahetus I. Tartu 1910.

Koivisto, Mauno, Historian tekijät. Kaksi kautta II. Juva 1995.

Kuusisto, Seppo, Punaisesta sinimustavalkoiseen. Raportteja Virosta 1982–1991. Helsinki 1991.

Laar, Mart, Unohdettu sota. Sissi- ja tiedustelusotaa Virossa toisen maailmansodan aikana ja sen jäl-keen. Jyväskylä 1993.

Laitinen, Kai, Suomen silta. – Aino Kallaksen maailmaa. Kuusi tutkielmaa Aino Kallaksen vaiheilta.Keuruu 1978.

Leskinen, Jari, Veljien valtiosalaisuus. Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliitonhyökkäyksen varalle vuosina 1918–1940. Porvoo 1999.

Lindstedt, Risto, Viro on aina ollut suomalaisten sokea piste. Suomen Kuvalehti 18.11.1988.

Lukkari, Matti, Viron itsenäistyminen. Kerran me voitamme kuitenkin. Keuruu 1996.

Made, Tiit, Mu isamaa. Viron toivo ja pelko. Hämeenlinna 1988.

Meri, Lennart, Viron fosforiittidraamassa syytettynä rikollinen kevytmielisyys. – Suomen Kuvalehti20.11.1987.

73

Misiunas, Romuald J. – Taagepera, Rein, The Baltic States. Years of Dependence 1940–1980. London1983.

Niitsoo, Viktor, Vastupanu 1955–1985. Tartu 1997.

[Ollila, Esko], Suomi ja Viro EU:ssa – Eesti ja Soome Euroopa Liidus. Valtioneuvoston kanslian jul-kaisusarja 11/2003. Helsinki 2003.

Polvinen, Tuomo, Barbarossasta Teheraniin. Suomi kansainvälisessä politiikassa I: 1941–1943. Porvoo1978.

Pullat, Raimo, Itämeren rutto. Pirtun salakuljetusta vuosina 1919–1939. Oulu 1993 (viroksi: Salapiiri-tusevedu Eestist Soome 1919–1939. Tallinn 1993.

Rahvakongress. Eestimaa Rahvarinde kongress 1.–2.10.1988. Materjalide kogumik. Tallinn 1988.

Roiko-Jokela, Heikki, Ihanteita ja reaalipolitiikkaa. Rudolf Holstin toiminta Baltian maiden kan-sainvälisen de jure -tunnustamisen ja reunavaltioyhteistyön puolesta 1918–1922. Studia Historica Jy-väskyläensia 52. Jyväskylä 1995.

Roiko-Jokela, Heikki, Unelma vapaudesta. Virolaisten pako Saksan sorron alta Suomeen. ElämääSuomessa. Salamatkustusta Ruotsiin. Luovutuksia Neuvostoliittoon noin 1942–1955. Jyväskylä 2001.

Roiko-Jokela, Heikki, Yli Suomenlahden – kohtalona Suomi. Toinen maailmansota suhteiden kään-nekohtana. – Virallista politiikkaa, epävirallista kanssakäymistä. Suomen ja Viron suhteiden käänne-kohtia 1860–1991. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 1997.

Ruokokoski, Aila, Realismia ja varovaisuutta. Suomen Baltian-politiikan linjat vuosina 1987–1991. –Virallista politiikkaa, epävirallista kanssakäymistä. Suomen ja Viron suhteiden käännekohtia 1860–1991. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylä 1997.

Saarenheimo, Eero, Presidentti Kekkosen avaus Viroon 11.–14.3.1964. – Kieliposti 4/1989.

Sahlström, André, Under blåsvarta färger. Den estniska konstitutionella krisens verkningar i de finsk-estniska relationerna åren 1934–1938. Bibliotheca Historica 51. Helsinki 2000.

Sinilind, Sirje, Viro ja Venäjä. Huomioita Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikasta Virossa 1940–1984.Jyväskylä 1984.

Siniveli, Viro taistelee vapaudestaan. Vuosi 1944 tuntemattoman todistajan silmin. Jyväskylä 1985.

Toomla, Rein, Eesti erakonnad. Tallinn 1999.

Torvi, Kai, Kumppanit Euroopan unionissa. Suomalaisten ja virolaisten ajatuksia toisistaan. EVA Hel-sinki 2003.

Turtola, Martti, Presidentti Konstantin Päts. Suomi ja Viro eri teillä. Keuruu 2002.

Zetterberg, Seppo, Die finnisch-estnischen Unionspläne 1917–1919. – Jahrbücher für GeschichteOsteuropas 32. Heft 4/1984.

Zetterberg, Seppo, Itsenäisen Suomen historia. Keuruu 1995 (viroksi: Iseseisva Soome ajalugu. Tal-linn 1994)

Zetterberg, Seppo, Konstantin Pätsin ’poliittinen testamentti’. – Musarum minister. Studia in hono-rem Kari Tarkiainen. Helsinki 1998.

Zetterberg, Seppo, The Status of Minorities in the Baltic States. – Images and Mutual Perceptions ofthe Finns, the Estonians and the Russians in the 20th Century. Edited by Heikki Roiko-Jokela. Jy-väskylä 1998.

Zetterberg, Seppo, Suomi ja Viro 1917–1919. Poliittiset suhteet syksystä 1917 reunavaltiopolitiikanalkuun. Historiallisia Tutkimuksia 102. Forssa 1977.

Zetterberg, Seppo, Suomi ja Viro. Suomen sillan monet kasvot. – Teologinen Aikakauskirja 6/2003.

Zetterberg, Seppo, Suomi ja Viron ensimmäiset yleiset laulujuhlat 1869. – Historiallinen Aikakaus-kirja 4/1974.

Zetterberg, Seppo, Viro ja Suomen talvisota 1939–40. Julkaisematon käsikirjoitus kirjoittajansa hallus-sa.

74