Opettaja Anne Komos en puhe Kirvun hautausmaalla 9.6.2013 O · Mauno Koivisto Venäjän idea Kanava...
Transcript of Opettaja Anne Komos en puhe Kirvun hautausmaalla 9.6.2013 O · Mauno Koivisto Venäjän idea Kanava...
6
Opettaja Anne Komosen puhe Kirvun hautausmaalla 9.6.2013
Olemme kokoontuneet tänne Kirvun hautausmaalle kunnioittamaan esi-isiemme
viimeistä leposijaa. Tällä hautausmaalla lepäävät minunkin isoisovanhempani. Tämä
sankaripatsaan reunakivistä tehty muistomerkki pystytettiin vuonna 1996. Se kertoo
meille jälkipolville vahvasta kunnioituksesta ja rakkaudesta edesmenneitä kohtaan.
Kirvun kirkonmäen kauneus, hoidetut kirkkomaat ja istutetut kukat tämän
muistomerkin ja sankaripatsaan edessä ovat tehneet syvän vaikutuksen jokaisella
Kirvun matkallani. Puhuttelevaa on myös se, että Venäjän armeija poisti
hautausmaalla sijainneen tykki- ja tankkivarikon kirvulaisten pyynnöstä. Tämän
siunatun maan hoitaminen on siis viestittänyt myös nykyisille asukkaille pyhistä
arvoista. Kirvulaisten luoma ystävyyden ja yhteistyön ilmapiiri näkyy myös siinä, että
nykyiset asukkaat ovat tuoneet löytämiään hautakiviä muistomerkin läheisyyteen ja
kastelleet istutettuja kukkia. Tällaisessa ilmapiirissä on meidän jälkipolvienkin
kotoista vierailla kesäisen kauniissa Kievussa.
Tänä päivänä pohditaan sitä, kuinka karjalaiset juuret saadaan pysymään
jälkipolvien tiedossa. Sanotaan, että sukujuuret alkavat kiinnostaa siinä vaiheessa,
kun ikäää on noin neljäkymmentä. Uskon kuitenkin, että kiinnostus omiin juuriin voi
syntyä jo lapsena, jos sukupolvien ketju on vahva. Eilen julkaistussa Anneli Ilosen
väitöskirjassa Rajan lapset - identiteettityö Karjalan evakkojen sukupolvissa
todetaankin, että karjalainen identiteetti on tietoisen kasvatuksen tulos. Lapsena
muistan ihmetelleeni Karjalan vaakunaa mummolan seinällä ja miettineeni, millaista
siellä Kirvussa oikein oli. Ensimmäinen matka tänne Kirvuun 90-luvun alussa olikin
sykähdyttävä kokemus. Paikan päällä melkein saattoi nähdä menneet sukupolvet. Oli
hienoa kulkea isän lapsuuden polkuja ja istua mummolan pihakivellä.
Nämä Kirvu-säätiön ja Kirvun Pitäjäseuran järjestämät kotiseutumatkat ovat
meille jälkipolville tärkeää perinteen siirtoa ja juurien vahvistumista. Näiden matkojen
ansiosta omatkin lapseni ovat kiinnostuneet jo varhain karjalaisista juuristaan.
Tärkeintä perinteen siirrossa onkin sukujuurista kertominen, yhteiset matkat ja
yhdessä tekeminen.
Kotiseuturetkien lisäksi kirvulaiset ovat varmistaneet tiedon kulun hienolla tavalla
koulupiirikirjojen avulla. Upeat kirjat ovat syntyneet, koska kirvulaiset ovat
arvostaneet ja rakastaneet omaa kotiseutua ja siihen liittyviä muistoja. Arvokas lahja
jälkipolville on myös kotiseutuarkiston ja museon kokoaminen ja ylläpitäminen.
"Sukupolvet ennen meitä vaivan teitä täällä ovat kulkeneet, valossa ja
pimennossa ahdingossa uskoneet ja toivoneet." Nämä kohta laulettavan virren sanat
kertovat siitä vahvasta toivosta ja uskosta, joka kirvulaisilla on säilynyt suurten
menetysten jälkeenkin. Tällä pyhällä maalla ovat menneet sukupolvet rukoilleet ja
siunanneet läheisiään viimeiselle matkalle. Saamme uskoa, että se siunaus kantaa
meitäkin tässä hetkessä ja matkamme päässä. Voiko parempaa perintöä lapsille ja
tuleville polville antaa kuin mustomerkissä olevat Psalmin sanat: "Sinä, Herra, olet
meidän turvamme polvesta polveen."
7
Tuomari emeritus Markku Leporannan puhe Kirvun sankaripatsaalla 9.6.2013
Hyvät meikäläiset
Yli kaksikymmentä vuotta sitten kävi mahdolliseksi näille maille matkailla, mistä kiitos
kirvulaisten taitaville neuvottelijoille!
Siitä lähtien olen itsekin monta kertaa Kirvun Rätykylässä käynyt isovanhempieni mailla, isäni
lapsuudenkodissa.
Isäni ei sitä aikaa nähnyt. Elossa oli yksi sedistäni, joka lähti Rätykylään meitä opastamaan.
Mielikuvissa liittyy noihin matkoihin aina luonnon kauneus – siellä tuomet kukkivat ja käet
kukkuivat. Tulimme kauniiseen koivikkoon. Setä siinä: ”Ei uskoisi, että minä olen tuossa
kyntänyt.”
Vanhojen karttojen avulla metsissä vaeltaessa saattoi suupuneista sarkaojista päätellä, missä
oli entistä peltoa. Jossakin saattoi kasvustosta huomata tulleensa maatalon pihaan. Jonkin
matkaa voi seurata jalan alla tuntuvaa taloon johtanutta tietä, joka sitten kuitenkin katosi.
Menneiden sukupolvien työ on siellä jäänyt käyttämättömänä metsittymään ja soistumaan.
Isossa Kirjassa Saarnaaja (2:21) lausui aikoinaan näin:
Sillä voihan käydä niin, että kaiken, minkä on vaivaa nähden ja viisaasti,
taitavasti ja menestyen saanut aikaan, joutuu sitten jättämään toiselle, vaikka
tämä ei ole nähnyt siitä lainkaan vaivaa. Sekin on turhuutta ja suuri vääryys.
Akateemikko Paavo Haavikko julkaisi vuonna 1966 runokirjan Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Se sisältää myös osan ”Selvä johdatus myöhempään historiaan” Siinä runoilija käsittelee
Suomen historiaa sen kriittisimmissä vaiheissa 1930 ja 1940 luvuilla. Siitä lainaus:
”Ja niin on että se joka ei ole seissyt mahdottoman edessä,
sen porteilla,
ei tiedä mikä paikka tämä maailma on.”
Tänne haudatut sankarit sen joutuivat kokemaan.
Kun olen syntynyt vuonna 1947, olen itse säästynyt noita aikoja kokemasta. Kertomuksia on
kuultu ja kirjoja luettu. Silti tässä rikkumattoman rauhan aikana on vaikea kuvitella mitä se
sukupolvi joutui kokemaan.
Sotilaan osa on kova – olipa hän sitten taistelussa voittavalla tai häviävällä puolella.
Toisaalta – silloisille suurvaltain johtajille yksittäinen sotilas näyttää olleen kuin muukin
varustus – kulutustavaraa. ”Sotamies on asetettava edestäpäin tulevan todennäköisen
kuoleman ja takaapäin tulevan varman kuoleman väliin.”
Toisaalta - eräs suomalainen rintamakomentaja muistelmateoksessaan pohti sotilasjohtajan
ja yksittäisen taistelijan tehtäviä muun muassa: ”Taistelua johtavan komentajan
vastuunalaisena tehtävänä on ensikädessä saavuttaa hänen yksikölleen annettu päämäärä
mahdollisimman pienin tappioin.”
”Ja jokainen hänen tielleen osunut kaatunut tai haavoittunut toistaa äänettömän kysymyksen:
onko taistelun johtamisessa tehty kaikki mahdollinen.”
Presidentti Mauno Koiviston kirja Venäjän idea julkaistiin venäjän kielellä vuonna 2002.
Moskovassa suorassa radiohaastattelussa kysyi toimittaja Koiviston haastattelun päätteeksi,
mikä sitten on Suomen idea. Sujuvaa venäjää puhuvan Koiviston vastaus, joka tuli
8
hetkeäkään epäröimättä, kuului: säilyä hengissä.
Ihmisellä on muisti - kansakunnalla on historia. Meille saapuvilla oleville on itsestään selvää,
että muistamme menneitä sukupolvia ja heidän työtään ja taisteluaan, mistä meille on koitunut
pelkkää hyvää. Tulee aika, jolloin ei enää ole elossa heitä, joilla on henkilökohtaisia muistoja
elämästä näillä mailla. Jälkeen tulevien tietoisuuteen olisi säilytettävä, mitä täällä on ollut ja
tapahtunut.
Sukupolvet vaipuvat unholaan, mutta ne sukupolvet, jotka ovat Suomelle itsenäisyyden
taistelleet, sen taistellen säilyttäneet ja maan jälleenrakentaneet ovat pysyvät
muistomerkkinsä ansainneet.
Tämän naapurimaan hautausmailla on tavallista, että haudalle on sijoitettu vainajasta kuva.
Suomen puolella se on harvinaisempaa.
Toki Aulikki Ylösen Kirvun kirjassa on sodissa kaatuneiden kirvulaisten nimet ja useimmista
valokuvatkin. Siinä meitä jälkipolvia katsovat he – nuoret miehet, joilta elämän loppu jäi
näkemättä – vakavina tai joku hymyillenkin - tietämättä mihin he joutuisivat.
Meillä jälkeen tulevilla on aihetta olla pelkästään kiitollisia heille siitä, mitä heiltä on
perinnöksi jäänyt. Rauhansopimuksissa Suomen maa-aluetta oli menetetty. Järkytys oli
suuri, mutta paljon muuta Suomelle jäi. Kansakunta sentään jäi eloon, muutoinkin kuin
Ruotsiin ja Tanskaan lähetetyt sotalapset. Suomen kansalaisia ei pakkosiirretty vieraille
seuduille. Säilyivät demokraattinen yhteiskuntamuoto, kieli ja oikeusjärjestys.
Tämä muistomerkki Kirvun kirkonmäellä on tärkeä omalla paikallaan.
Käymäseltään taas täällä olemme mutta –
Suomen idea on selviytyminen.
Lähteitä
Max Jakobson Väkivallan vuodet 20. vuosisadan tilinpäätös I s.308
Mauno Koivisto Venäjän idea
Kanava 2/2013 s. 20 – 21 René Nyberg Suomen suuri tarina – he juhlivat, mutta me voitimme
J. K. Paasikivi Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41 II mm. s. 184
Paavo Susitaival Aktivisti ei hellitä s. 182 – 183
Aulikki Ylönen Kirvun kirja
Matti A. Aarnio Talvisodan ihme s. 277 – 300 ym.
9
Liite 1
Unkarissa Egerin kaupungissa näin muistokiven, joka oli sijoitettu kaupungin keskustaan.
Siinä oli kirjoituksena vain vuosiluku 1956 - mutta se oli kaupungin keskustassa - kaupungin
asukkaiden edessä joka päivä.
Onhan Lappeenrannan keskustassa on Äiti Karjala muistomerkki, missä säilyvät
kaatuneiden nimet. Kouvolassa myös on kaupungin keskustan puistossa muistomerkki,
missä on seudun kaatuneiden nimet. Helsinkiin Kasarmintorille on ryhdytty suunnittelemaan
Talvisodan muistomerkkiä.
Jos nuorisoaan ei saa lähtemään kotiseuturetkelle, on mahdollista ottaa selvää sukunsa
sankarivainajien vaiheista jopa kotonaan tietokoneen ääressä.
Suomen sodissa 1939 – 1945 menehtyneistä saa perustietoa kansallisarkiston sivuilta.
http:kronos.narc.fi/menehtyneet
Henkilötietojen perusteella Puolustushallinnon henkilöasiakirjoista saa tilata kopiot
kansallisarkistosta. Sitä varten on saatavilla lomake http://www.arkisto.fi
Mahdollisimman hyvin tiedoilla täytetty lomake lähetetään osoitteeseen
Kansallisarkisto PL 258, 00171 Helsinki [email protected]
Sieltä saaduista asiakirjoista ilmenee mm. joukko-osasto, missä henkilö on palvellut. Joukko-
osaston perusteella löytyvät Kansallisarkiston tiedostoista sotapäiväkirjat kotitietokoneella
luettavaksi. http://digi.narc.fi
Sotapäiväkirjoissa on käsin kirjoitettuja alkuperäisiä ja niistä koneella puhtaaksi kirjoitettuja.
Karjalan kartat tarjoaa apuaan paikkojen etsimisessä. http://www.karjalankartat.fi
Sotapäiväkirjassa esiintyvää paikan nimeä käytetään hakusanana, esim. Lemetti,
syöttämällä löytyy kartta Impilahdelta.
Hakukoneelta google tai muukin voi hyvinkin löytyä hakusanalla esim. Impilahti tai Lemetti
kirjoja, paljonhan niitä on kirjoitettu.
Nykynuoriso on näiden keinojen käyttämisessä paljon minua etevämpää.
Monien muiden mukana Kirvun kirkonmäellä on saanut sijansa myös setäni,
kersantti Matti Leporanta, jota en ole koskaan tavannut. Hän sananmukaisesti
kaatui hangelle syntymämaan helmikuun 2. päivänä 1940 Lemetissä
Impilahdella ja ehti tulla haudatuksi Kirvuun, ennen kuin kotiseutu oli
luovutettava vieraille. Helmikuussa ei vielä voitu tietää, että näiden sankareiden
haudat jäävät kohta karttaan piirrettävän rajan taakse, alueelle, jota heiltä ei
koskaan saatu vallatuksi.
Jääkäripataljoona 4:n sotapäiväkirjoista selviää, että tuolloin 2.2.1940
pataljoonan tehtävänä oli Länsi-Lemetin valtaaminen. Ja hakukoneelta löytyi JP
4:n silloisen komentajan majuri, sittemmin eversti Matti Aarnion kirja Talvisodan
ihme (ilmestynyt v. 1966 ja 3. painos vuonna 1979), missä hän mm. kertoo,
miten se tehtiin.