Lounaskokouksen 28.4.2014 aluksi kuultiin Vesa Rinkisen terveiset Keski-Suomen Ilmailumuseolta

Tikkakoskelta. Siellä on päätetty koota museokuntoon jatkosodan aikainen Valtion Lentokonetehtaan

valmistama Myrsky-hävittäjä. Siitä on säilynyt muutamia vaillinaisia runkoja, joista saadaan kootuksi yksi

täydellinen runko, sekä joukko erilaisia enemmän tai vähemmän ruostuneita osia. Lisäksi on käytettävissä

alkuperäiset piirustukset ja rakenneselostukset.

Tällainen kone pitäi-

si osista saada ko-

koon. Kuvassa on

Myrskyn prototyyppi

ja sen koelentäjä

lentomestari Aarre

Siltavuori

Kuvat Vesa Rinkinen

ja Suomen Ilmailu-

museo

Ruutiukkoja lounaskokouksessa 28.4.2014

Vesa Rinkisen esityksen jälkeen siirryttiin ohjelman mukaiseen esitelmään, jonka piti sadanpäämies DI Ilkka

Mäntyvaara aiheesta EU tuotteiden turvallisuuden takaajana. Esitys perustui hänen omiin kokemuksiinsa

eurooppalaisesta standardisoinnista ja direktiivien valmistelusta 30 vuoden ajalta CENin teknisen komitean

TC 10:n jäsenenä. Esitelmän lyhennelmä on luettavissa seuraavalta sivulta alkaen.

Entinen sadanpäämies Vesa Rinkinen palkitsi Ilkka Mäntyvaaran kirjalahjalla

Kokouskuvat Jorma Hautala

EU tuotteiden turvallisuuden takaajana (lyhennelmä)

Ilkka Mäntyvaara, Ruutiukot 28.4.2014

Euroopan yhdentymisen alku

Euroopan yhdentymisen tarkoituksena oli alunperin taloudellisen yhteistyön kehittäminen ja uuden sodan

välttäminen ottamalla entiset vihollismaat mukaan. Aloitteen tekijöiksi mainitaan yleensä liikemies Jean

Monnet ja Ranskan ulkoministeri Robert Schuman. Aluksi saatiin mukaan ns. kuutosmaat eli D, I, F, B, NL ja

L, jotka päättivät perustaa Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön vuonna 1951. Seuraava askel yhdentymisessä oli

Euroopan Talousyhteisön (EEC) ja Euroopan Atomienergiayhteisön (Euratom) perustaminen Roomassa v.

1957. Kaikilla näillä yhteisöillä oli omat komissionsa, ministerineuvostonsa, edustajakokouksensa ja tuomio-

istuimensa. Vuonna 1965 tehtiin Brysselissä sulautumissopimus, jonka mukaan nämä toimielimet yhdistet-

tiin siten, että yhteisöillä oli yhteinen komissio, ministerineuvosto, parlamentti ja tuomioistuin. Kuutosten

ulkopuolelle jääneet maat GB, S, N, DK, A, CH ja P solmivat v. 1960 Euroopan Vapaakauppasopimuksen eli

EFTAn. Suomi ja EFTA tekivät v. 1961 ns. FIN-EFTA-sopimuksen. Vuonna 1973 Suomi teki monien vaiheiden

jälkeen vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa.

Euroopan Unioni

EFTAsta siirtyi aikojen kuluessa yhä useampia maita Talousyhteisöön ja

kun Euroopan Unioni v. 1992 perustettiin, siinä oli mukana jo 12 maa-

ta. Jäljelle jääneet EFTA-maat ja EU muodostivat Euroopan Talousalu-

een eli ETAn ja kun Suomi, Ruotsi ja Itävalta v. 1995 liittyivät Unioniin,

sen ulkopuolelle ETA:aan jäivät enää Norja ja Islanti. Heitäkin sitovat

EU:n direktiivit, joiden valmisteluun he eivät kuitenkaan voi osallistua.

Sveitsi jäi yhdentymisen ulkopuolelle ja on hoitanut suhteensa EU:hun

kahdenvälisin sopimuksin. Se päättää itse, mitkä direktiivit se ottaa

käyttöön.

Euroopan Unioniin sisältyi entisten Euroopan Yhteisöjen (EY) lisäksi

yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa. Lisäksi sopimuksella luotiin

talous- ja rahaliitto ja laajennettiin Euroopan parlamentin toimivaltuuksia (yhteispäätösmenettely). Sen

mukaan direktiivit antaa neuvosto ja parlamentti yhdessä. Oikeushenkilö ja direktiivien antaja oli edelleen

EY. EU:n perustamissopimusta on muutettu useaan kertaan:

— Amsterdamin sopimus 1997 — Nizzan sopimus 2001

— Lissabonin sopimus 2007

Vasta Lissabonin sopimuksella EU:sta tuli oikeushenkilö, jonka nimissä direktiivit voitiin antaa.

Kaupan esteiden poistaminen

Tämän esityksen aiheen kannalta tärkein on EEC:n perustamissopimus, joka määritteli kuuluisat neljä vapa-

utta: henkilöiden, palvelujen, tavaroiden ja pääomien vapaa liikkuvuus. Sopimusta on myöhemmin muutet-

tu ja lisäilty useaan kertaan. Alkuperäisen sopimuksen artikkeli 100 antaa talousyhteisölle oikeuden antaa

yhteismarkkinoita koskevia direktiivejä:

"Neuvosto antaa yksimielisesti komission ehdotuksesta sekä Euroopan parlamenttia ja talous- ja sosiaali-

komiteaa kuultuaan direktiivejä jäsenvaltioiden sellaisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten

lähentämisestä, jotka suoraan vaikuttavat yhteismarkkinoiden toteuttamiseen tai toimintaan."

EU:n lippu on alunperin Eu-

roopan Neuvoston lippu vuo-

delta 1956

Tavaroiden vapaa liikkuvuus edellytti tullien ja tuontimaksujen poistamista. Pian huomattiin kuitenkin, että

aivan yhtä suuri vapaan kaupan este olivat eri maissa voimassa olevat tuotteiden erilaiset turvallisuusmää-

räykset eli kaupan tekniset esteet. Yhteisöjen ministerineuvosto teki toukokuussa 1969 päätöksen kaupan

teknisten esteiden poistamisesta tietyissä tavararyhmissä. Työkaluiksi siinä määriteltiin direktiivit, viittauk-

set standardeihin sekä tarkastuslaitosten ja niiden antamien tyyppitarkastustodistusten vastavuoroinen

tunnustaminen.

Standardi (normi) on jonkin organisaation esittämä määritelmä siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Standar-

disointi on lähtenyt liikkeelle rakenteiden mittojen standardisoinnista (ruuvit, kierteet, teräsprofiilit jne),

mutta nykyään on rakenne- ja turvallisuusstandardeilla yhä suurempi merkitys. Standardeja laativat stan-

dardisointijärjestöt, kuten Suomessa SFS. Eurooppalaiselta kannalta tärkeät järjestöt ovat CEN, CENELEC ja

ETSI. Näistä järjestöistä vanhin on CEN, jonka perustivat EU- ja EFTA-maiden kansalliset standardisointijär-

jestöt v. 1961. Myöhemmin perustettiin sähköalan standardisointia varten CENELEC ja tietoliikennealaa

varten ETSI. Muiden alojen standardisointi kuuluu CEN:lle. Nämä järjestöt julkaisevat eurooppalaisia stan-

dardeja (EN), joiden noudattaminen on periaatteessa vapaaehtoista. CENin jäsenmaiden on kuitenkin saa-

tettava ne voimaan ja julkaistava kansallisina standardeina. Viranomainen voi määrätä jonkin standardin

noudattamisen pakolliseksi, jos siihen viitataan lainsäädännössä tai muussa viranomaisohjeessa. Tämä oli

yleinen menettely talousyhteisön direktiiveissä ja myös Suomessa ennen EU:hun liittymistä.

Sähköalalla eri maiden erilaiset turvallisuusmääräykset ovat olleet merkittävä kaupan este Euroopassa. Eräs

ensimmäisiä kaupan teknisiä esteitä poistavia direktiivejä olikin ns. pienjännitedirektiivi 73/23/ETY, jonka

Neuvosto antoi v.1973 yhdenmukaistaakseen jäsenvaltioiden alle 1000 V jännitealueella toimivia sähkölait-

teita koskevat lait.

Myös hissialalla toimi useita yrityksiä, jotka möivät tuotteitaan eri maihin. Alalla ryhdyttiin jo 1950-luvulla

pohtimaan, miten eri maiden hissimääräyksiä voitaisiin yhdenmukaistaa. Kun ministerineuvosto oli antanut

kaupan teknisten esteiden poistamista koskevan päätöksensä, hissialalla lähdettiin laatimaan hisseille eu-

rooppalaista turvallisuusstandardia. Tätä varten CENin neuvosto perusti v. 1972 teknisen komitean TC 10.

Se on CENin vanhin vieläkin toimiva komitea. Turvallisuusstandardin ensimmäinen osa EN 81-1 saatiin val-

miiksi v. 1977, mutta vasta 1984 EEC:n neuvosto antoi ensimmäisen hissidirektiivin, jolla tämä standardi

saatettiin voimaan EEC-maissa. Kaikkien jäsenmaiden tuli hyväksyä sen mukaan tehdyt hissit.

CEN/TC10 koolla Berliinissä v. 1994, mukana 1 - 3 edustajaa kustakin jäsenmaasta

Uusi lähestymistapa

Toukokuussa vuonna 1986 EY:n ministerineuvosto julkaisi niin sanotun valkoisen kirjan, joka sisälsi uuden

lähestymistavan tekniseen harmonisointiin ja standardeihin. Sen mukaan tuotteita kokevissa direktiiveissä

ei enää anneta yksityiskohtia koskevia määräyksiä eikä suoraan viitata standardeihin. Direktiivissä annetaan

vain niin sanotut olennaiset terveys- ja turvallisuusvaatimukset (ESR), jotka tuotteen on täytettävä. Jäsen-

maiden on sovitettava nämä direktiivit omaan lainsäädäntöönsä. Komissio antaa standardisointijärjestölle

toimeksiannon laatia direktiiviin liittyviä standardeja, jotka se hyväksyy ns. harmonisoiduiksi eli yhdenmu-

kaistetuiksi standardeiksi julkaisemalla viitteen ko. standardiin EU:n virallisessa lehdessä. Tällaisen standar-

din mukaan tehdyn tuotteen katsotaan täyttävän direktiivin olennaiset turvallisuusvaatimukset. Valmista-

jan ei kuitenkaan tarvitse käyttää harmonisoitua standardia, jos hän voi todistaa, että tuotteen turvallisuus

on saman arvoinen standardin mukaan tehdyn tuotteen turvallisuuden kanssa. Yleensä tällaista todistusta

varmentamaan tarvitaan ilmoitettu laitos. Tuotteelle voidaan myös hakea tyyppitarkastustodistus joltakin

eurooppalaiselta ilmoitetulta laitokselta, jolloin vaatimustenmukaisuusvakuutus voidaan perustaa sille.

Ilmoitettu laitos (notified body) on direktiivin täytäntöönpanoa valvomaan perustettu laitos. Se on kansalli-

sesti sertifioitu tarkastuslaitos, jonka jäsenmaan hallitus ilmoittaa komissiolle päteväksi valvomaan tietyn

direktiivin toimeenpanoa. Sama laitos voi olla pätevä valvomaan useampaakin direktiiviä. Menettelytapojen

yhdenmukaistamiseksi kutakin direktiiviä valvoville ilmoitetuille laitoksille on perustettu yhteiselin.

Tuotteen vaatimustenmukaisuudesta vastaa viime kädessä sen valmistaja

tai maahantuoja, joka tuo sen EU:n alueelle. Hänen tulee antaa tuotteelle

vaatimustenmukaisuusvakuutus ja kiinnittää siihen CE-merkintä. Tällöin

tuotetta voi markkinoida vapaasti EU:n alueella. CE-merkinnän perusteena

voi olla riskien suuruudesta riippuen joko valmistajan omat mittaukset tai

laskelmat, ilmoitetun laitoksen tyyppitarkastus tai sen yksittäiselle laitteel-

le tekemä tarkastus.

Tämä järjestelmä antaa viime kädessä vastuun tuotteen turvallisuudesta sille, joka antaa tuotteelle vaati-

mustenmukaisuusvakuutuksen ja kiinnittää siihen CE-merkinnän. Jo Lenin sanoi aikanaan, että luottamus

on hyvä, mutta kontrolli parempi. Niinpä EU:ssa toimii myös markkinavalvonta, jota käytännössä tekevät

kansalliset viranomaiset. Suomessa Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) suorittaa tuotteiden valvontaa

pistokokeina, joista aina silloin tällöin seuraa tuotteen vetäminen pois markkinoilta.

Eräs ensimmäisiä uuden lähestymistavan mukaisia direktiivejä oli v. 1989 julkaistu konedirektiivi

89/392/ETY. Siinä kone oli määritelty varsin laajasti. Sen soveltamisalasta oli kuitenkin suljettu pois useita

laitteita, kuten esim. hissit ja muut henkilöiden nostolaitteet, mutta se koski liukuportaita ja –käytäviä.

Suomen lainsäädäntöön se on sovitettu Valtioneuvoston päätöksellä. Konedirektiiviä on sittemmin muutet-

tu useita kertoja ja otettu siihen mukaan mm. henkilönostolaitteita koskevia vaatimuksia.

Uuden hissidirektiivin valmistelu alkoi v. 1991. Siihen kohdistui voimakas lobbaus hissinvalmistajien taholta,

jotta saataisiin aikaan järkevä ja toteuttamiskelpoinen teksti. Se oli ensimmäisiä yhteispäätösmenettelyllä

laadittavia, eli siis neuvoston ja parlamentin yhteisiä direktiivejä. Parlamentillakin oli useita muutosehdo-

tuksia ja direktiivi kulki myös sovittelukomitean kautta. Hissidirektiivi 95/16/EY julkaistiin kesäkuussa 1995

ja se tuli voimaan kesäkuun lopussa 1999. Suomen lainsäädäntöön se sisällytettiin KTM päätöksellä

564/1997. Suurin näkyvä muutos oli, että ovettomat hissikorit kiellettiin.

Tällä hetkellä on jo olemassa suuri määrä uuden lähestymistavan mukaisia direktiivejä ja niihin liittyviä yh-

denmukaistettuja standardeja. Esim. hissidirektiiviin liittyy toistakymmentä yhdenmukaistettua standardia.

Standardeja valmistelevissa komiteoissa on yleensä kustakin jäsenmaasta 1 - 3 edustajaa, jotka edustavat

alan teollisuutta ja kansallista standardisointijärjestöä tai viranomaisia. Standardi hyväksytään painotetulla

äänestyksellä, jossa äänimäärä riippuu maan suuruudesta.

Lobbarit

Teollisuus on aina pyrkinyt vaikuttamaan standardien ja direktiivien sisältöön. Tavoitteena on saavuttaa

riittävä turvallisuus kohtuullisin kustannuksin. Standardien osalta se käy osallistumalla standardeja valmis-

televien CENin komiteoiden ja työryhmien työhön kansallisten standardisointijärjestöjen edustajina. Sen

sijaan direktiivien valmisteluun voidaan osallistua vain keskustelemalla komission direktiiviä valmistelevien

virkamiesten kanssa sekä, direktiivin tullessa europarlamentin käsittelyyn, asiaa käsittelevän valiokunnan

jäsenten kanssa. Tärkeä henkilö on valiokunnan raportoija, joka valmistelee asian valiokuntakäsittelyyn.

Tähän tarvitaan teollisuuden omia lobbausorganisaatioita, joita onkin Brysselissä melko paljon. Lisäksi voi-

daan kansallisia näkökohtia yrittää saada komission tietoon Suomen hallituksen virkamiesten kautta, jotka

yleensä osallistuvat direktiivien valmisteluun. Teollisuuden nykyisistä eurooppalaisista yhteistyöelimistä

mainittakoon tässä kone- sähkö- ja elektroniikkateollisuuden Orgalime, nosto- ja siirtoalan FEM (Fédération

Européenne de la Manutention ja hissialan ELA (European Lift Association).

EU:lla on myös tuoteturvallisuusdirektiivi. Jos tuotteiden turvallisuudesta on unohdettu määrätä muualla,

tämä direktiivi täyttää sen aukon. Huolimatta kaikista direktiiveistä ja standardeista tuotteen valmistaja tai

maahantuoja on kuitenkin viime kädessä vastuussa siitä, että tuote on käyttäjälle turvallinen.

Hissialan kansallisten toimialajärjestöjen yhteistyöelimen EFLAn perustava kokous pidettiin Brysselissä

1.7.1997. Vuonna 2003 EFLA ja European Elevator Association yhdistyivät ja syntyi ELA.

Teksti: Ilkka Mäntyvaara, kuvat kirjoittajan arkisto