YLE-ELÄ

Matkaopas

Asko Korpela

20090909-14

Pääasiassa Wikipedian tietoja matkareitin varrelta. Tartto-Petseri-Pihkova-Novgorod-Hatsina-Narva

2

Tartto (Wikipedia)

Tartto (viroksi Tartu) on Viron toiseksi suurin kaupunki (102 817 asukasta vuoden 2009 alussa). [2] Tartto on Etelä-Viron keskus ja Tartumaan maakunnan pääkaupunki.

Tarttoa pidetään Viron kulttuurin ja sivistyksen pääkaupunkina. Kaupungissa toimii maan vanhin ja suurin yliopisto, vanhin vironkielinen teatteri Vanemuine, Viron opetusministeriö, korkein oikeus ja Viron kansallismuseo (Eesti Rahva Muuseum). Emajoen varrella sijaitseva Tartto on Tampereen ja Turun ystävyyskaupunki ja Suomessakin se tunnetaan yliopistostaan, joka on vanhempi kuin Turun yliopisto.

Maantiede ja väestöTartto sijaitsee Emajoen keskijuoksulla Võrtsjärven ja Peipsijärven välillä. Emajoen laakso halkaisee kaupungin luoteesta kaakkoon 800–2000 metriä leveänä. Laakeaa laaksoa ympäröivät aaltoilevat moreenitasanteet. Tarton keskusalueella sijaitsee tasalakinen Toomemägi, jota ympäröivät pienemmät notkelmat.

Tartto on liikenteellinen solmukohta: sen kautta kulkee rautatie Tapaan, Valgaan ja Petseriin sekä Tallinnan–Võrun sekä Jõhvin–Valgan kantatiet. Tartosta lähtee lisäksi tie Viljandin, Jõgevan ja Räpinan suuntiin. Tarton lentokenttä sijaitsee Ülenurmella.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

Tartto

vaakuna lippu

Sijainti 58°22′47″N, 26°43′17″E

Valtio Viro

Maakunta Tartumaa

Perustamisvuosi 1030

Väkiluku 102 817 (1.1.2009)

Pinta-ala 38,8 km²

Väestötiheys 2 650 as./km²

Korkeus 79 (suurin korkeus merenpinnasta)

Kaupunginjohtaja

Urmas Kruuse [1]

Sivusto www.tartu.eeMuut nimitykset: Tarbatu (alkup. nimi), Dorpat (saks.), Dorpt, Derpt, Jurjev (ven.), Tarto (eteläviron murteella)

3

Kaupungin pinta-alasta (39 km²) 28 % (11 km²) on asuinmaata, 13 % (5 km²) soista vesijättö- ja joutomaata, 13 % (5 km²) katuja ja rautateitä, 10 % (4 km²) puistoja ja viheralueita sekä 7 % (3 km²) teollisuusalueita.

Kaupungissa sijaitsevasta yli 8000 yrityksestä kolmannes toimii kaupan, palveluiden ja kiinteistönvälityksen alalla. Tartossa on kehittynyt huonekalu-, kone- ja tekstiiliteollisuus. Lisäksi elintarviketeollisuuden alalla toimii kaksi suuryritystä: A Le Coq -juomatehdas ja Salvest-säilyketehdas. Tarttoon on sijoitettu myös useita valtakunnallisesti tärkeitä instituutioita yliopiston lisäksi esimerkiksi Baltic Defence College, Valtakunnanoikeus, opetus- ja tiedeministeriö sekä muun muassa Viron kansallismuseo ja Viron kirjallisuusmuseo.

Vuonna 2007 valmistunut 23-kerroksinen Tigutorn ("Kotilotorni") on Tarton korkein asuinkerroskerrostalo.

Tarton asukasluku ylitti ensimmäisen kerran 100 000 asukkaan rajan v. 1977. 1990-luvulla väestö väheni jatkuvasti, kunnes vuosituhannen vaihteen jälkeen väkiluku on kasvanut vähän vuosittain:

1989: 113 000 as. 2000: 101 241 as. 2001: 101 207 as. (vähennystä edellisvuodesta -34) 2002: 101 140 as. (-67) 2003: 101 190 as. (+50) 2004: 101 297 as. (+107) 2005: 101 483 as. (+186) 2006: 101 740 as. (+257)

2007: 101 965 as. (+225) 2008: 102 414 as. (+449) 2009: 102 817 as. (+403)

Viron muiden suurten kaupunkien tapaan Tartossakin on merkittävä venäjänkielinen vähemmistö: 16 % kaupungin asukkaista on venäläisiä ja 1,2 % ukrainalaisia. Suomalaisia on 1,1 % ja muita kansallisuuksia 4–7 %. Virolaisten osuus on 80 %.

Tarttoa ei ole jaettu hallinnollisiin kaupunginosiin kuten Tallinna. Se jaetaan kuitenkin 17 kaupunginosaan (linnaosa) ja 31 alueeseen (asum), jotka vaihtelevat asukasluvultaan ja pinta-alaltaan suuresti. Väkirikkaimmat kaupunginosat ovat itäinen lähiökaupunginosa Annelinn (28 000 asukasta), puutalokaupunki Karlova (9000 as.) ja omakoti- ja viheralue Tammelinna (8000 as.). Väestömäärältään pienimpiä ovat Maarjamõisa (500 as.) sekä läntisimpänä sijaitseva Ränilinn, maaseutumainen Ihaste keskustan kaakkoispuolella ja puutalokaupunki Supilinn (1800 as.). Pinta-alaltaan suurimmat kaupunginosat ovat Annelinn (536 km²), Ihaste (424 km²) ja eteläinen teollisuusalue Ropka (354 km²). Alueeltaan pienimpiä kaupunginosia ovat Supilinn (48 km²), Vaksali (75 km²) ja Variku (77 km²).

HallintoKaupungin päättävänä elimenä toimii 49-jäseninen kaupunginvaltuusto eli linnavolikogu, jonka jäsenet valitaan kuntavaaleissa neljän vuoden kausiksi. Kaupunkia hallinnoi toimeenpanevana elimenä kaupunginhallitus eli linnavalitsus, johon kuuluu kaupunginjohtajan (linnapea) lisäksi viisi apulaiskaupunginjohtajaa (abilinnapea).

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

4

Kaupunginvaltuusto

Kaupunginvaltuuston vaalit pidetään joka neljäs vuosi: viimeksi 16.10. 2005 ja seuraavan kerran syksyllä 2009. Kaupunginvaltuuston tämänhetkinen poliittinen jakauma on seuraavanlainen:

oikeistoliberaalinen Reformierakond (Reformipuolue): 20 paikkaa oikeistolainen Isänmaan ja Res Publican Liitto (IRL): 11 keskustapopulistinen Keskerakond: 7 sosialidemokraattinen Sotsiaaldemokraatlik Erakond (SDE): 6 keskustalainen Rahvaliit (Kansanliitto): 4 riippumattomia: 1

Kaupunginvaltuuston työtä johtaa puheenjohtaja Olev Raju (Keskerakond) ja varapuheenjohtaja Verni Loodmaa (Reformierakond). Puheenjohtajat muodostavat valtuustoryhmien johtajien kanssa valtuuston johtoelimen. Kaupunginvaltuuston työtä tukee ja asioita valmistelee yhdeksän lautakuntaa, joilla on oikeus tehdä aloitteita. Valtuuston päätäntävallassa ovat kaupungin tulo- ja menoarvio, lainat, varojen jakaminen hallintoalojen kesken, kaupunkisuunnittelu ja kaavoitus jne.[1]

Kaupunginhallitus

Kaupunkia hallinnoi reformi- ja keskustapuolueiden muodostama kaupunginhallitus. Kaupunginjohtajana on toiminut huhtikuusta 2007 Urmas Kruuse. Hänen apunaan toimii viisi apulaiskaupunginjohtajaa, jotka kukin vastaavat eri hallintoalojen toiminnasta. Lisäksi kaupunginjohtajan alaisuudessa työskentelee kaupunginsihteeri ja hänen johtamansa kaupunginkanslia. Hallituksen jäsenet ja vastuualueet ovat seuraavat:[2]

Urmas Kruuse, kaupunginjohtaja: suhdetoiminta (tiedotus, markkinointi- ja matkailupalvelut, protokollaosasto), kaupunginsihteeri ja kaupunginkanslia (kirjanpito, henkilöstöasiat, oikeuspalvelut, sisäinen tarkastus, it-palvelut)

Karin Jaanson, apulaiskaupunginjohtaja: yrittäjyysasiat (rekisteröinti) ja taloustoimi (kirjanpito)

Jüri Sasi, apulaiskaupunginjohtaja: sivistystoimi ja kulttuuritoimi (kulttuuripalvelut, liikunta- ja nuorisoasiat)

Vladimir Šokman, apulaiskaupunginjohtaja: sosiaalitoimi ja terveydenhoito

Margus Hanson, apulaiskaupunginjohtaja: varainhallinta (katu- ja puisto-osasto, liikenneosasto, puhtaanapito) ja tilapalvelut (asunto- ja rakennuspalvelut)

Väino Kull, apulaiskaupunginjohtaja: suunnittelu- ja maankäyttötoimi (kehittämispalvelut, kaupungin ja maankäytön suunnittelu, insinööripalvelut) ja rakennusoimi (arkkitehtuuripalvelut, rakennustarkastus, suojelukohteet)

Kaupunginjohtaja Urmas Kruuse toimi aikaisemmin Elvan kaupunginjohtajana (2002–2007). Hänen edeltäjänsä Laine Jänes siirtyi Tarton kaupunginjohtajan tehtävistä kulttuuriministeriksi, ja sitä aiempi kaupunginjohtaja Andrus Ansip työskentelee nykyään Viron pääministerinä.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

5

HistoriaaTartto on Viron vanhin ja Pohjois-Euroopan vanhimpia kaupunkeja. Ensimmäinen kirjallinen maininta siitä on vuodelta 1030 – esimerkiksi Moskova, Tallinna, Riika, Tukholma ja Turku ovat nuorempia kuin Tartto.

Venäläisten, saksalaisten, puolalaisten ja ruotsalaisten kiistakapula

Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että Tarton kohdalla Toomemäen laella on ollut virolaisten muinaislinna jo 400-luvulla. Vuonna 1030 Kiovan ruhtinas Jaroslav I Viisas valloitti Tarbatun ja rakensi paikalle oman linnansa nimeltään Jurjev. Tarton kautta kulkivat kauppatiet Suomenlahdelta länteen liiviläisten maille sekä itään Pihkovan ja Novgorodin valtakuntiin. Joenylityskohta Tarton kohdalla oli strategisesti tärkeä.

Saksalaiset ristiritarit valloittivat Liivinmaan ja Vironmaan vuoteen 1224 mennessä, mutta Tarton linna piti puoliaan pisimpään. Tarbatun linnoitusrakennelmat jäivät 1200-luvun loppupuolella rakennetun saksalaisten piispanlinnoituksen muurien alle. Samalla Toomemäen pohjoisosaan alettiin rakentaa Baltian suurinta kirkkoa, P. Dionysiuksen tuomiokirkkoa, joka jäi käytöstä reformaation levittyä alueelle 1525. Kaupunkina Tartto mainitaan ensimmäisen kerran

vuonna 1262. 1200-luvun lopusta lähtien se kuului Hansaliittoon saksalaisella nimellä Dorpat.

Liivin sodassa venäläiset valloittivat Tarton. Sen jälkeen valta vaihtui tiuhaan tahtiin, kun venäläisten jälkeen tulivat puolalaiset, sitten ruotsalaiset, sen jälkeen taas puolalaiset. Venäläisvalta kesti pisimpään (1558–82), mutta Venäjän–Puolan rauhansopimuksessa 1583 Tartto jäi Puolalle. Alkoi katolilainen vastauskonpuhdistus, jota tekivät kaupunkiin saapuneen jesuiitat. He perustivat myös Viron ensimmäisen korkeakoulun, kymnaasin, Tarttoon 1583.

Ruotsin valtaan kaupunki joutui jälleen 1625. Kaupunkia alettiin luterilaistaa kovin ottein. Vuonna 1630 ruotsalaiset perustivat kaupunkiin kymnaasin ja 1631 kirjapainon. Seuraavana vuonna (1632) perustettiin Tarton yliopisto – Academia Dorpatensis – josta kaupunki parhaiten tunnetaan. Puhdasoppisuuden hengessä kansalta vaadittiin lukutaitoa, minkä vuoksi tarvittiin opettajia. Tarttoon perustettiin koko Ruotsin valtakunnan ensimmäinen kyläkouluopettajien seminaari, ns. Forseliuksen seminaari.

Tsaarin aika ja kansallinen herääminen

1786 valmistunut Tarton raatihuone hansapäivien aikana

Toisessa maailmansodassa tuhoutuneen Kivisillan pienoismalli nykyisen Kaarisillan luona

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

6

Suuressa Pohjan sodassa venäläiset pääsivät taas Tarton isänniksi. Ruotsalaiset veivät yliopiston sodalta turvaan Pärnuun, ennen kuin sen toiminta lakkasi kokonaan. Ruotsalaisten paluuta pelätessään venäläiset karkottivat vuonna 1708 kaupungin kaikki 800 saksalaista asukasta Venäjälle sekä hävittivät kaupungin talot ja puolustusrakennelmat. Taistelutoiminnan päätyttyä Liivinmaalla 1710 oli Tartossa jäljellä neljä ehjää taloa ja 21 asukasta.

Kaupunki palautui sodasta hitaasti, ja 1700-luvun kuluessa kaupunkia tuhosivat myös tulipalot 1755, 1763 ja pahimmin v. 1775, jolloin kaupungista tuhoutui kaksi kolmasosaa. Sen jälkeen, keisarinna Katariina Suuren hallintokaudella, Tartto rakennettiin lopullisesti uudelleen. Keisarinna lahjoitti kaupungille myös Kivisillan, joka oli ensimmäinen pysyvä silta joen yli.

Vuodesta 1782 lähtien Tartto ei ole ollut enää linnoituskaupunki. Tuolloin Toomemäki siirtyi kaupungin hallintaan. Asukkaita kaupungissa oli 1700-luvun lopulla 3500. Yliopisto avattiin uudelleen vuonna 1802. Sen ansiosta kaupungin elämä vilkastui ja se alkoi kasvaa nopeaan tahtiin, niin että 1800-luvun lopulla asukkaita oli jo 42 000. 1876 Tartto sai rautatien, joka yhdisti sen Tallinnaan ja sitä kautta Pietariin. Myöhemmin rautatieyhteyttä jatkettiin Valgaan ja Riikaan.

Tartto oli yliopiston ansiosta koko Vironmaan ja Liivinmaan henkinen keskus. Siksi ei myöskään ole ihme, että siitä tuli Viron kansallisen heräämisen keskipiste 1800-luvun loppupuolella. Kaupungissa alkoi ilmestyä Eesti Postimees -sanomalehti ja siellä perustettiin Vanemuine-yhdistys. Tartossa perustettiin myös Eesti Kirjameeste Selts (Viron kirjailijoiden seura) ja Õpetatud Eesti Selts (Viron sivistysseura). Täällä aloitti toimintansa myös ensimmäinen vironkielinen oppikoulu, Miina Härman tyttökoulu 1906.

Lokakuun vallankumous tapahtui Tartossa rauhanomaisesti ja toi mukanaan lähinnä maltillisia muutoksia. 24.2.1918 kaupunki joutui kuitenkin saksalaisten ankaran miehityksen alle. Vallankumous Saksassa pakotti saksalaiset miehitysjoukot lähtemään, ja seuraavaksi kaupunki joutui Viron työkansan kommuunin joukkojen hirmuhallinnon alle 22.12.1918. Viron joukot vapauttivat kaupungin lopulta 14.1.1919 Julius Kuperjanovin johdolla.

Itsenäisen Viron sivistyspääkaupunki

Tartossa solmittiin rauhansopimus (Tarton rauha) Neuvosto-Venäjän ja Viron välillä 2.2.1920 sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä 14.10.1920.

Itsenäisessä Virossa Tarton asema sivistyspääkaupunkina jatkui ja jopa vahvistui. Kaupungissa toimi kansallinen yliopisto, musiikkikorkeakoulu, taidekorkeakoulu Pallas, ja museoita kaupungissa oli yhtä paljon kuin muualla maassa yhteensä.

Viro liitettiin Neuvostoliittoon 6.8.1940, minkä seurauksena alkoivat suuret sosialistiset reformit. Kaupungin budjetti kasvoi peräti kolminkertaiseksi, kun terveydenhuoltoa ja sivistystointa tehostettiin. Yritykset ja kiinteistöt kansallistettiin, ja monia omistajia vainottiin. Ensimmäiset suurkarkotukset olivat virolaisille suuri järkytys: 14.6.1941 kaupungista vietiin karjavaunuissa lähes tuhat henkeä.

Kun Saksa hyökkäsi NL:oon 22.6.1941, alkoivat Tartossa pakkoevakuoinnit summittaiset vangitsemiset. Saksalaiset joukot saapuivat kaupunkiin 13.7. Neuvostojoukot pitivät puoliaan Emajoen toisella puolella vielä reilun viikon tuhottuaan joen yli vievät sillat, muun muassa historiallisen Kivisillan.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

7

Vaikka saksalaiset otettiin aluksi vastaan vapauttajina, pian huomattiin, että hirmuhallinto oli vain vaihtunut toiseen. Saksalaiset perustivat kaupungin laidalle jopa keskitysleirin, johon koottiin vasemmistoaktivistit, juutalaiset ja mustalaiset. Teloitukset suoritettiin kaupungin etelälaidalla, eikä panssarikaivantoihin haudattujen ruumiiden määrää tiedetä nykyisinkään.

Puna-armeija alkoi lähestyä Viroa murrettuaan Leningradin saartorenkaan. Elokuussa 1944 puna-armeijan joukot saapuivat Tarttoon etelästä Peipsijärven eteläpuolelta. Tällä kertaa taistelut olivat ankarammat kuin sodan alussa. Saksalaiset polttivat kaupunkia vetäytyessään. Keskikaupunki jäi puna-armeijan haltuun 25.8., mutta saksalaiset onnistuttiin ajamaan Emajoen takaa vasta 17.9. Taisteluissa ja tykistön tulituksessa kaupungista raunioitui kaksi kolmasosaa, muun muassa kaikki sillat, Armas Lindgrenin suunnittelema Vanemuisen teatteri ja Raadin kartano, jossa toimi Viron kansallismuseo. Yliopisto ja Raatihuone sen sijaan säästyivät.

Sodan jälkeen kaupunkilaiset velvoitettiin mittaviin raivaus-, purku- ja rakennustöihin. Vaativimmat rakennustyöt jäivät saksalaisten sotavankien vastuulle. Kaupungin keskustassa olevat puistot ja viheralueet ovat peräisin sodanjälkeiseltä ajalta, sillä kaupunginarkkitehti Arnold Matteus vaati, että keskikaupunkiin jätettäisiin tilaa.

Suljettu neuvostokaupunki

Vuoden 1949 suurkarkotus oli suunnattu erityisesti kulakkeja vastaan eikä se kohdistunut niinkään kaupunkiväestöön. Tartosta vietiin noin 700 henkeä, maakunnasta kaikkiaan 3800 henkeä.

Nikita Hruštšovin aikana asuntopulan tyydyttämiseksi alettiin rakentaa nopeasti yksinkertaisia asuinrakennuksia. Näiltä ajoilta ovat peräisin ensimmäiset tyyppitalot, viisikerroksiset harmaatiiliset asuintalot, joita nimitetään hruštšovkaksi. Myös Brežnevin kaudella, ns. pysähtyneisyyden aikana, rakennustoiminta oli vireää. Tuolloin siirryttiin kuitenkin tehokkaampaan elementtirakentamiseen. Erityisesti Emajoen itäpuolella Annelinnassa on laajoja elementtitalolähiöitä eli mikrorajooneja (ven. микрорайон).

Neuvostoliiton aikana Tartto oli ulkomaalaisilta suljettu kaupunki, sillä kaupungin itäosissa, Raadilla, oli yksi Neuvostoliiton suurimpia sotilaslentokenttiä. Siksi esimerkiksi yliopiston kansainväliset tieteelliset konferenssit piti järjestää Tallinnassa. Lentotukikohdan henkilökuntaa varten rakennettiin kaupungin itäosiin kokonainen uusi kaupunginosa. Raadin lentokenttä on nykyisin joutomaata, ja sinne kaavaillaan Viron kansallismuseon uutta päärakennusta. Maaperän puhdistaminen ja yleinen siivoaminen on vaatinut sotilastukikohdan lakkauttamisen jälkeen valtavasti resursseja.

Tartto oli henkisenä pääkaupunkina ja yliopistokaupunkina myös Viron vapaustaistelun keskus. Sieltä saivat alkunsa 1980-luvulla kuuluisa venäläistämistä vastustava "40:n kirje" ja vuoden 1986 "fosforiittisota". Tartossa käytettiin julkisesti ensimmäistä kertaa kansallisvärejä, kun kansallisperintöä vaaliva Muinsuskaitse Selts (Muinaismuistoyhdistys) piti siellä massakokoontumisensa 1988.

Uudelleen itsenäistyneessä Virossa

Itsenäisyyden aikana Tartto on joutunut kilpailemaan pääkaupunki Tallinnan kanssa. Uusi poliittis-taloudellinen järjestelmä toi mukanaan aluksi elintason laskun, työttömyyden, sosiaaliset ongelmat, kaupunkikuvan

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

8

kurjistumisen. V. 1989 Tartossa oli asukkaita 113 000, mutta vuoteen 2000 mennessä se oli laskenut 101 000:een. Taloudellinen ja sosiaalinen tilanne on kehittynyt viimeisen vuosikymmenen aikana hyvään suuntaan.

Patsas irlantilaisen kirjailija Oscar Wilden ja virolaisen kirjailijan Eduard Vilden kuvitteellisesta tapaamisesta.

Matkailu ja nähtävyydetTartto oli neuvostoaikana kielletty kaupunki, eikä matkailu Neuvosto-Viroon muutenkaan ollut koskaan massiivista. Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana matkailu on Tartossa kuitenkin kasvanut jatkuvasti. Samalla kun turismin kysyntä eli turistien määrä on kasvanut, on kehittynyt myös tarjonta, esim. majoituspalvelut. V. 2003 matkailijoita kävi Tartossa yhteensä 91 000, ja v. 2006 130 700. Ulkomaalaisia kävijöitä vastaavasti 40 000 ja 63 000, joista suomalaisten osuus on melkein puolet.

Toomemäen puistoalue

Toomemägi on saanut nimensä mäelle rakennetuista Tarton tuomiokirkosta ja piispanlinnasta. Alue on todennäköisesti ollut asuttuna jo nuoremmalla kivikaudella. Vuonna 1708 venäläiset tuhosivat lähes kaikki keskiaikaiset linnoitteet alueelta. Nykyisin paikka on Tarton omaleimaisin puisto, jota kaunistavat yliopiston maineikkaimmille opiskelijoilleen ja opettajilleen pystyttämät muistomerkit sekä lukemattomat vaahterat, lehmukset ja jalavat.

Tarton tuomiokirkko oli aikanaan koko Baltian merkittävimpiä goottilaistyylisiä tiilirakennuksia. Sen rakentaminen aloitettiin ilmeisesti 1200–luvun puolivälissä; tiilikirkkoa laajennettiin 1300–luvulla. Kirkon kuoriosaa laajennettiin 1400–luvun jälkipuoliskolla; samalla länsifasadiin lisättiin mahtavat kaksoistornit ja koko portaalin levyinen muuri.

Kirkko jäi käytöstä uskonpuhdistuksen myötä, ja se raunioitui tulipalossa vuonna 1624. Vuosina 1804–1807 Tarton yliopiston arkkitehti J.W. Krause kunnostutti kirkon kuoriosan ja teki siitä yliopiston pääkirjaston. Kirjasto muutti vuonna 1982 uuteen kirjastotaloon. Nykyään tiloissa toimii Tarton yliopiston museo. Tornit on kunnostettu näköalapaikaksi, jotka ovat yleisölle avoinna kesäkausina. Raunioissa järjestetään kesäisin teatteriesityksiä ja konsertteja.

Tuomiokirkon vieressä seisoo Kistjan Jaak Petersonin (1801–1822) patsas. Hän ehti lyhyen elämänsä aikana luoda vironkielisen kirjallisuuden perustan. Hän myös käänsi viroksi maailman runouden klassikoita ja ehtipä hän kääntää ruotsista saksaksi Kristian Gananderin Mytologica Fennicankin.

Toinen muistomerkki Toomemäellä on K.E. von Baerin patsas. Keski-Virossa syntynyt baltiansaksalainen Karl Ernst von Baer (1792–1876) oli yksi 1800–luvun monipuolisimmista luonnontieteilijöistä sekä tunnetuimpia Tarton yliopiston kasvatteja ja professoreita. Baer muistetaan alkio-opin eli embryologian kehittäjänä. von Baer tutki myös muun muassa geologiaa, oli antropologian kehittäjiä Venäjällä sekä selvitti jokien virtaamisen lainalaisuuksia.

Toomemäen lounaislaidalla on Tarton Tähtitorni (J.W.Krause 1810). Se rakennettiin entisen bastionin päälle. Vuonna 1825 valmistui uusi, kääntyvä torni. Lisäksi Toomemäellä on vanha

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

9

anatomian laitos eli Vana anatoomikum (J.W.Krause 1805), Valtakunnanoikeuden rakennus sekä naisklinikka.

Toomemäelle johtavien katujen yli on rakennettu kaksi siltaa: ns. Enkelinsilta ja Pirunsilta. Niistä etenkin v. 1838 valmistunut Enkelinsilta on suosittu nähtävyys. Toomemäen toisella puoella sijaitseva vaatimattomampi Pirunsilta on rakennettu 1913 Romanovien dynastian 300-vuotisjuhlien kunniaksi.

Raatihuoneen tori

Nykyinen raatihuone on jo kolmas samalla paikalla. Se rakennettiin vuosina 1782–1786 arkkitehti Johann Reinrich Bartholomäus Walterin suunnitelmien mukaan. Julkisivun 12 kapiteelia valmistuivat vuonna 1789. Raatihuone on Viron parhaiten säilyneitä varhaisklassisia rakennuksia.

Raatihuoneen edessä oleva pitkä aukio kapenee Emajokea kohti. Tämän ns. valeperspektiivin ansiosta aukio näyttää suuremmalta kuin todellisuudessa on. Aukion yläpäässä on ollut v:sta 1998 suutelevia opiskelijoita kuvaava suihkulähde. Aukio päättyy etelässä Emajoen yli rakennettuun Kaarisiltaan, jonka paikalla toiseen maailmansotaan saakka oli vaikuttava Kivisilta.

Raatihuoneen torin rakennukset muodostavat harmonisen klassistisen kokonaisuuden, joka koostuu suurelta osin 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa rakennetuista 3- ja 4-kerroksista asuintaloista. Yhtenäisestä julkisivusta erottuu tosin uudempiakin rakennuksia, muun muassa sodan jälkeen stalinismin kaudella rakennettu eteläpuolen kortteli, joka on sovitettu kokonaisuuteen hyvin. Kiinnostavin rakennus torin Emajoen-puoleisessa päässä on Tarton taidemuseon rakennus, ns. vino talo (1793). Sen kapea julkisivu on tosiaankin kallellaan vasemmalle, sillä sen oikea sivu on rakennettu vanhan kaupunginmuurin päälle ja vasen sivu uuden perustan päälle.

Yliopiston päärakennus

Tarton yliopisto

Tarton yliopiston toiminta keskeytyi sadaksi vuodeksi Suuren pohjan sodan alettua. Se avattiin uudelleen 1802, ja 1809 se sai uuden, J.W.Krausen suunnitteleman, empireklassistisen päärakennuksen. Päärakennuksen kauniissa juhlasalissa pidetään yliopiston tärkeimpiä tilaisuuksia ja konsertteja. Rakennuksen vasemmassa siivessä toimii myös yliopiston taidemuseo ja yläkerrassa vanha arestihuone. Myös suomen kielen laitos ja professuuri toimii päärakennuksessa.

Päärakennuksen takana sijaitsee Kustaa II Aadolfin, yliopiston perustajan patsas. Se paljastettiin vuonna 1928. Kommunistit poistivat patsaan vuonna 1950, ja paikalle jäi kukkapenkki. Vuonna 1992 valmistetun uuden muistomerkin malliksi otettiin Göteborgissa sijaitseva Kustaa Aadolfin kipsiveistos. Kustaa II Aadolf allekirjoitti Tarton yliopiston perustamisasiakirjan sotaleirillä lähellä Nürnbergiä 30. kesäkuuta 1632.

Vanhankaupungin korttelit

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

10

Tarton vanhimmat säilyneet rakennukset keskittyvät Yliopiston päärakennuksesta pohjoiseen Jaaninkadun ympäristöön.

Johanneksen kirkko on kunnostettu äskettäin

Johanneksen eli Jaanin kirkko rakennettiin todennäköisesti 1300-luvun ensimmäisellä kolmanneksella, torni vasta 1300-luvun jälkipuoliskolla. Kirkko vaurioitui Liivinmaan sodissa. 1830-luvulla kirkkoa uudistettiin klassismin ja puhdasoppisuuden hengessä. 1800-luvun lopussa kirkko palautettiin taas vanhaan asuunsa. Kirkko paloi toisen maailmansodan aikana. Kirkko on tunnettu terrakottaveistoksistaan. Veistoksia on alun perin ollut yli tuhat, ja niitä on edelleen jäljellä huomattava määrä. Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön pitkällisten korjaustöiden jälkeen 2005. Nykyisin se palvelee seurakuntakirkkona sekä konserttitilana. Kirkon tornissa on yleisölle avoin galleria ja näköalatasanne.

Johanneksen kirkkoa vastapäätä sijaitsee Tampere Maja, Tarton ystävyyskaupunki Tampereen kulttuuri- ja yhteistyökeskus, jossa toimii pieni majatalo ja galleria. Tampere Majan rakennus on tyypillinen 1700-luvun loppupuolella rakennettu puinen porvaristalo. Tällaisia taloja Jaaninkadun varressa ovat vielä Kaupunginmuseon porvariskotimuseo ja Uppsala Maja, joka Tampere Majan tapaan on ystävyyskaupunki Upsalan varoilla kunnostettu majataloksi.

Lutsunkadulla on lisäksi Tarton Leikkikalumuseo ja Antoniuksen käsityökillan talo, jossa voi käydä tutustumassa työpajojen toimintaan ja tehdä ostoksia. Killan pihalla pidetään myös konsertteja ja muita tapahtumia. Lutsunkadun yläpäässä seisova ns. Lutsun teatteritalo on viimeisiä suuria kunnostuskohteita vanhassakaupungissa. Rakennukseen kaavaillaan viereisen leikkikalumuseon lisätiloja, ja sen kunnostustyöt aloitetaan v:n 2008 aikana.

Kasvitieteellinen puutarha ja kaupunginmuurin rauniot

Yliopiston kasvitieteellinen puutarha on aivan kaupungin sydämessä. Se on Baltian kasvitieteellisistä puutarhoista vanhin (perustettu 1803) ja pienin (3,1 ha). Puutarhassa kasvaa 6000 eri kasvilajia. Keskusrakennuksena on palmusali, jonka takana on vuoristo-osasto ja myös pieni lampi.

Tarton kaupunginmuuri rakennettiin 1300–1400-luvuilla. Muuri oli kahden kilometrin pituinen; siinä oli yhdeksän porttia ja 27 tornia. Kolme lyhyttä osaa muurista on säilynyt. Vallihautaa on kunnostettu yliopiston kasvitieteellisen puutarhan lammikoksi.

Tarton yliopiston kirjaston edessä on abstrakti patsas, jonka kohteena on Juri Lotman.

Tarton suomalaiskohteet

Tartossa paljon Suomeen ja suomalaisiin liittyviä kohteita. Suomalaisen matkailijan kannattaa yllä mainitun Tampere Majan lisäksi käydä tutustumassa myös Suomen Viron-instituuttiin Viron kirjailijaliiton talossa (Vanemuise 19), missä on pieni kirjasto-lukusali ja galleria. Kolmas kohde on Turun kaupungin infopiste (Ülikooli 1 sisäpiha), jossa on Turku-infon lisäksi myös pieniä näyttelyitä. Toomemäen takana on myös Suomen kunniakonsulaatti ja Viron inkerinsuomalaisten liiton toimisto, ns.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

11

Inkerin talo (Veski 35). Täällä voi arkipäisin käydä edullisella lounaalla, ja myös majoittuminen on mahdollista.

Tampere Maja on tamperelaisen, suomalaisen ja tarttolaisen kulttuurin kohtaamispaikka.

Tartossa on myös joitakin suomalaisen arkkitehdin suunnittelemia rakennuksia. Tähtveren kaupunginosassa on Alvar Aallon varhainen työ: funktionalismia edustava Villa Tammekann (1932) (Kreutzwaldi 6), jossa toimii Turun yliopiston ja Tarton yliopiston yhteinen Granö-keskus. Lähistöllä on Armas Lindgrenin ja Wivi Lönnin yhteistyönä toteutettu Sakala-osakunnan talo (Veski 69), joka edustaa tyyliltään hillittyä jugendia. Lindgren suunnitteli myös Tarton Vanemuise-teatteritalon (valm. 1906), mutta se raunioitui toisen maailmansodan taisteluissa.

Lähellä Sakalan osakuntaa on myös Eesti Üliõpilaste Seltsin (Viron ylioppilasseuran) kansallisromanttinen tiilirakennus (G. Hellat, valm. 1902) (Tõnissoni 1, Tõnissonin ja Kastanin kulmassa). Talossa käytiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut ja solmittiin Tarton rauha 14.10. 1920 . Edelleen etelämpänä Riian maantiellä on Tarton merkittävin suomalaisarkkitehtuurin näyte, Paavalin eli Paulusen kirkko. Massiivisen tiilikirkon on suunnitellut Eliel Saarinen 1913 ja se valmistui lopullisesti 1919. Kirkon ulkoasusta on Saarisen tyyli helposti tunnistettavissa, ja se luokitellaan suomalaisen kansallisromantiikan yhdeksi merkkiteokseksi. 1944 kirkko paloi, sodan jälkeen se korjattiin, mutta kirkkosali jaettiin, niin että vain osa siitä toimi kirkkona. Kirkon entistäminen on parhaillaan kesken. Kirkkosali palautetaan alkuperäistä muistuttavaan asuunsa suomalaisen arkkitehtiryhmän (Kari Järvinen, Merja Nieminen ja Markku Norsi) suunnitelman pohjalta.

Puutalokaupunginosat Karlova ja Supilinn

Toisin kuin Suomessa, on Virossa vielä jäljellä runsaasti laajoja puutaloaleuita. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä oli suunnitelmia purkaa puutaloalueita. Paikallisten kaupunkisuunnittelijoiden vastarinnasta johtuen alueita ei purettu, mutta ne rapistuivat. Neuvostokauden jälkeen heikossa kunnossa olevat puutaloalueet ovatkin viime vuosina kohentuneet huomattavasti. Virolaiset ovat myös uskollisia perinteellisille rakennusteknologioille, minkä vuoksi ns. kestävä rakentaminen on muodissa puutalojen kunnostuksessa. Kaupunki palkitsee vuosittain parhaiten toteutettuja kunnostuskohteita.

Tarton keskustasta kaakkoon sijaitseva Karlovan kaupunginosa keskittyy Kalevin- ja Tähenkatujen sekä niiden välisille pienille poikkikaduille. Toinen puutalokaupunginosa Tartossa on keskustasta luoteeseen, Emajoen varressa sijaitseva pienempi Supilinn (suom. 'keittokaupunki'), joka on saanut nimensä kasvisten mukaan nimetyistä kaduistaan. Tyyliltään puutalot edustavat aikakautensa – vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun alun – tyylejä. Enimmäkseen ne ovat kaksikerroksisia ja suomalaisittain puutaloiksi suuria. Useat ulkoisesti kivitalolta näyttävät, massiiviset rakennukset ovat hirsirakenteisia.

Myös keskustasta lounaaseen sijaitsevan Kastaninkadun varressa on joukko komeita vuosisadan alun puurakenteisia asuintaloja.

Ystävyyskaupungit

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

12

Tartolla on lukuisia ystävyyskaupunkeja eri puolilla Eurooppaa ja yksi Yhdysvalloissakin. Suhteiden toimivuus vaihtelee kuitenkin huomattavasti. Aktiivisimmat ja tiiviimmät suhteet Tartolla on Tampereen, Turun sekä Uppsalan kanssa, joilla kaikilla on Tartossa myös omat edustustonsa.

Bærum, Norja Deventer, Alankomaat Ferrara, Italia Fredriksberg, Tanska Hafnarfjörður, Islanti Hämeenlinna, Suomi Kaunas, Liettua Lüneburg, Saksa

Pihkova, Venäjä Riika, Latvia Salisbury (Maryland), USA Tampere, Suomi Turku, Suomi Uppsala, Ruotsi Veszprém, Unkari Zutphen, Alankomaat

SetukaisetWikipedia

Setukaiset eli setut tai setot ovat kaakkoisimmassa Virossa Setumaan maakunnassa sekä Venäjän puolella elävä virolaisten ryhmä. Heidän puhumaansa seton kieltä pidetään usein yhtenä võron kielen murteena, ja sitä puhuu noin 5 000 ihmistä. Setukaiset ovat olleet uskonnoltaan ortodoksisia kristittyjä, ja heidän kulttuurissaan on venäläisten vaikutteiden ohella runsaasti omintakeisia ja muusta Virosta poikkeavia piirteitä. Setukaiset tunnetaan etenkin hyvin säilyneestä runonlauluperinteestä.[1]

Setukaisten eepos Peko on ilmestynyt 1995 Suomessa Snellman-instituutin kustantamana. Se on ilmestynyt suomeksi 2006 nimellä Pekko, ja sen on suomentanut Seppo Suhonen.

Lähteet1. ↑ Missä on Setomaa ja keitä ovat setot? Viro.org viitattu 27.4.2009

Kirjallisuutta Vabarna, Anne: Pekko: Setukaiseepos. Laulanut Anne Vabarna. Käännös setun kielestä

suomeen: Seppo Suhonen. Runoasuun muotoilu: Seppo Suhonen ja Kai Nieminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1082. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-768-0.

Aiheesta muualla Setukaisten ystävät ry Setomaa.ee (viroksi) Missä on Setomaa ja keitä ovat setot? Viro.org

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

13

Setukaiset ja Setumaa / Setomaa

Setukaiset eli setot ovat kaakkois-Viron ja Venäjän rajan tuntumassa elävä pieni virolainen heimo. Setukaiset ovat Viron valtaväestöstä poiketen uskonnoltaan ortodokseja. Arvion mukaan setukaisia asuu Virossa 10.000–13.000, joista kanta-asukkaina Setumaalla noin 3.000–4.000. Venäjän puoleisella Setumaalla asuu enää n. 100 itsensä setukaiseksi määrittelevää henkilöä. Lisäksi pieni määrä asuu Siperiassa Krasnojarskin alueella ja muualla maailmassa.

Vuoden 1995 alkupuolella aloitti Suomessa toimintansa Setukaisten ystävät -yhdistys. Sen tarkoituksena on edistää setukaisten kielen, kulttuurin, perinteiden ja

yhteiskuntaolojen tuntemusta Suomessa. Yhdistys pyrkii tukemaan kaikenlaista Setumaahan ja setukaisiin liittyvää tutkimusta ja edistämään setukaisten oman elämänmuodon, kielen, laulujen, perinteiden, tapojen ja uskomusten säilymistä.

Setumaa sijaitsee suunnilleen kuvan oikeassa alakulmassa olevan soikion sisällä

Yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja on professori Seppo Suhonen, email: seppo.suhonen(at)helsinki.fi. Lisätietoja antaa yhdistyksen sihteeri Tapio Mäkeläinen, email: tapio.makelainen(at)tuglas.fi, puh. (09) 681 1430 (Tuglas-seura) sekä muut yhdistyksen johtokunnan jäsenet: Osmo Pekonen, email: pekonen(at)mit.jyu.fi Jyväskylästä, Mauno Pekonen Hollolasta, Tapio Mustonen Joensuusta, Tapani Pitkänen Toivakasta, email: tiedot(at)tie.to, Vesa Hytönen, Erkki Nickul ja Pulmu Manninen Helsingistä. Yhdistyksen jäseneksi voi ilmoittautua sihteerille. Jäsenmaksu v. 2008 on 15 EUR/v, opiskelijoilta 7,5 EUR/v ja yhteisöiltä 100 EUR/v.

Hyvä lähdeteos setukaisten maailmaan on Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen julkaisema, Timo Leisiön toimittama kirja: Setumaalta Harjumaalle, A.O.Väisäsen tutkimusmatka Viroon vuonna 1913.

Setukaisten kansalliseepos Peko julkaistiin Snellman-instituutin kustantamana elokuussa 1995 Kuopiossa. Snellman-instituutti on kustantanut myös teoksen Koltat, karjalaiset ja setukaiset - pienet kansat maailmojen rajoilla, johon on koottu syksyllä 1994 Kuopiossa pidetyn Idän viimeiset vartijat länttä vastaan -seminaarin luennot.

Petseri (Wikipedia)

Petseri (ven. Печоры, Petšory, viroksi Petseri) on kaupunki Pihkovan alueen Petserin piirissä Venäjän länsiosassa. Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 kaupunki jäi Virolle ja muodosti Petserimaan hallinnollisen keskuksen. Neuvostoliiton sisäisissä rajamuutoksissa vuonna 1944 suuri osa Petserimaata liitettiin Pihkovan alueeseen.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

14

Petserin kaupungissa sijaitsee vuonna 1473 perustettu Petserin luostari, joka jatkoi toimintaansa myös koko Neuvostoliiton ajan.[1]

Petseri on Pskovin alueen vanhimpia kaupunkeja. Siellä on paljon historiallisia, sotilaallisia ja siviili-rakennuksia. Kiinnostavin paikka on Petserin Luostari. Se on erikoine luostari, koska sen toiminta ei koskaan tauonnut, ja se on toiminut yhtäjaksoisesti yli 500 vuotta.

Petserin Luostari sijaitsee 50 kilometrin päässä Pskovista. Se perustettiin vuonna 1473 elokuussa. 15./28. elokuuta v. 1473 Luostarin perustaja Jonah (Shesnik) pyhitti Pyhän Jumalan äidin kuoloon nukkumisen kirkkoa.

Luostari alkoi kehittyä ja piakkoin tuli runsaaksi ja kuuluisaksi Venäjällä. Erityisesti 1500-luvulla luostari vaurastui isä Korneliuksen johdolla, rakensi kirkkoja ja elätti parhaimmillaan parisataa munkkia. Luostari suojautui rakentamalla muurin ja torneja. Luostarissa oli suuri kirjasto ja ikonimaalauspaja. Luostari tuli tärkeäksi Ortodoksisen uskonelämän keskukseksi Venäjällä.

16. ja 17. vuosisadalla Luostari kärsi puolalaisen, ruotsalaisen ja liettualaisen päällehyökkäyksistä. Vuonna 1582 tapahtui suurin rynnäkkö kun Puolalainen kuningas Stephan Batry halusi anastaa Venäjän luoteis-osan.

20. vuosisadalla Petserin maakunta kuului 1920 solmitun Tarton rauhansopimuksen mukaan Virolle, ja Luostari oli Venäjän ulkopuolella. Toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla alkoi Luostarin elpyminen. Arkkimandriitta Alipin johdolla suuret korjaukset tehtiin Luostarissa, jälleenrakennettiin kirkkoja, muuria ja torneja.

Nykyään Luostarissa on 10 kirkkoa. Luostarissa elää 90 munkkia. On olemassa ikonimaalauspaja. Luostarissakin on suuri puisto. Vuonna 2003 Luostari vietti sen 530 vuosijuhlan.

Pihkova (Wikipedia)Pihkovan linnake ja Pyhän Iivanan katedraali (1100-luvulta) Koordinaatit: 57°49′N 28°20′E

Vaakuna

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

15

Valtio Venäjän federaatioLiittovaltiosubjekti Pihkovan aluePerustettu 903Kaupungiksi 903 - Kaupunginjohtaja Jan LuzinPinta-ala – Kaupunki 95 5 km²Sivusto: http://www.pskovgorod.ru/

Väkiluku (2008) – Kaupunki 194 179 – Tiheys 2 033 as./km²Aikavyöhyke UTC+3 - (Kesäaika) UTC+4Postinumero 180xxxSuuntanumero(t) +7 8112Pihkovan alueen keskus

Pihkova (ven. Псков, Pskov, aikaisemmin Пльсковъ, Plskov) on Venäjän kaupunki, jossa on noin 200 000 asukasta. Pihkova sijaitsee 70 kilometriä itään Viron rajalta Velikajajoen varrella. Kaupunki on ikivanha; aikaisin maininta siitä on vuodelta 903. Nykyisin se on Pihkovan alueen hallinnollinen keskus. Kaupungissa oli Venäjän armeijan päämaja vuosina 1915–1917. Nikolai II luopui kruunusta Pihkovassa 1917.

Pihkovan alue (Wikipedia)

Pääkaupunki Pihkova57°49′N 28°20′E (200 080 2005)Kuvernööri Andrey TurtšakPinta-ala 55 300 km²Väkiluku (2005) 736 728 – väestötiheys 13,3 as / km² Rekisterikilven numero 60Perustettu 23. elokuuta 1944

Pihkovan alue (ven. Псковская область, Pskovskaja oblast) on hallinnollinen alue Länsi-Venäjällä Itä-Euroopassa. Se rajoittuu pohjoisessa Leningradin alueeseen, idässä Novgorodin ja Tverin alueisiin, kaakossa Smolenskin alueeseen, etelässä Valko-Venäjään sekä lännessä Latviaan ja Viroon.

MaantiedePihkovan alue sijaitsee Itä-Euroopan tasangolla. Viron vastaisella rajalla sijaitsevat Pihkovanjärvi ja Peipsijärvi. Merkittävin joki on Pihkovanjärveen laskeva Velikaja.

VäestöPihkovan alueen asukasluku on 705 300 henkeä (vuonna 2008). Kaupunkiväestön osuus on 68 %.[1] Suurimmat kaupungit ovat Pihkova ja Velikije Luki. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan alueen väestöstä on 94 % venäläisiä, 2 % ukrainalaisia ja 1 % valkovenäläisiä. Alueen luoteisosassa sijaitsevassa Petserin piirissä asuu virolaisiin kuuluvia setukaisia. Vuonna 2002 virolaisia oli 1122 henkeä (0,1 % väestöstä), näistä 172 henkeä ilmoitti olevansa setukaisia. Suomalaisia oli samana vuonna 356 henkeä.[2]

Asukasluvun kehitys

846 000 (1989) 746 652 (2004)

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

16

827 100 (2000) 760 810 (2002)

736 728 (2005)

HallintoPihkovan alue on yksi Venäjän federaation alueista (subjekti) ja sen pääkaupunki on Pihkova. Alue on jaettu hallinnollisesti 24 piiriin ja kahteen kaupunkipiirikuntaan. Alueen johdossa ovat kuvernööri ja lakiasäätävä kokous.

Kaupunkipiirikunnat:

Pihkova Velikije Luki

TalousAlueen tärkeimmät teollisuudenalat ovat koneenrakennus, kevyt-, elintarvike- ja puunjalostusteollisuus. Lisäksi alueella on turpeen tuotantoa. Maatalous tuottaa viljaa, pellavaa ja vihanneksia. Alueella harjoitetaan myös on karjanhoitoa.

Alueella on hyvät rautatie- ja maantieyhteydet.

HistoriaPihkova mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran 903. Pihkovan alue kuului Novgorodin valtioon vuoteen 1348 asti, jolloin siitä tuli itsenäinen Pihkovan valtio. Pihkova liitettiin Venäjään 1510. Toisessa maailmansodassa Pihkovan alue oli Saksan miehittämä 1941-44. Pihkovan alue muodostettiin 23. elokuuta 1944 Leningradin alueen lounaisosasta. Kun Viro oli liitetty Neuvostoliittoon, siirrettiin sen itäiset osat Venäjään kuuluviksi. Pihkovan alueeseen liitettiin tällöin Petserin piiri, jonka väestö on pääasiassa virolaista.lähde? Viron uudelleen itsenäistyttyä Viro ja Venäjä ovat kiistelleet rajan paikasta.

PskovFrom Wikipedia, the free encyclopedia

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

17

Kremlin (Krom) in Pskov

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

18

Location of Pskov Oblast on the map of Russia

Population (2002   Census )202,780 inhabitants[1]

Founded 903[citation needed]

Official website http://www.pskovgorod.ru/

Pskov (Russian: Псков, ancient Russian spelling Пльсковъ Pleskov, Latvian Pleskava, Estonian Pihkva, German Pleskau) is an ancient city located in the north-west of Russia about 20 kilometers (12 mi) east from the Estonian border, on the Velikaya River. The city of Pskov serves as the administrative center of Pskov Oblast. Population: 202,780 (2002 Census);[3] 203,789 (1989 Census).[4]

Early historyThe name of the city, originally spelled "Pleskov", may be loosely translated as "the town of purling waters". Its earliest mention comes in 903, which records that Igor of Kiev married a local lady, St.   Olga . Pskovians sometimes take this year as the city's foundation date, and in 2003 a great jubilee took place to celebrate Pskov's 1,100th anniversary.

The first prince of Pskov was St. Vladimir's younger son Sudislav. Once imprisoned by his brother Yaroslav, he wasn't released until the latter's death several decades later. In the 12th century and 13th centuries, the town adhered politically to the Novgorod Republic. In 1241, it was taken by the Teutonic knights, but Alexander Nevsky recaptured it several months later during a legendary campaign dramatized in Sergei Eisenstein's 1938 movie.

View of the Pskov kremlin from the Velikaya River.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

19

In order to secure their independence from the knights, the Pskovians elected a converted Lithuanian prince, named Daumantas (known in Russian as Dovmont), as their military leader and prince in 1266. Having fortified the town, Daumantas routed the knights at Rakovor and overran much of Estonia. His remains and sword are preserved in the local kremlin, and the core of the citadel, erected by him, still bears the name of "Dovmont's town".

Pskov RepublicBy the 14th century, the town functioned as the capital of a de-facto sovereign republic. Its most powerful force was the

merchants who brought the town into the Hanseatic league. Pskov's independence was formally recognized by Novgorod in 1348. Several years later, the veche promulgated a law code (called the Pskov Charter) which was one of the principal sources of the all-Russian law code issued in 1497.

For Russia, the Pskov Republic was a bridge towards Europe. For Europe, it was a western outpost of Russia and subject of numerous attacks throughout the history. Unbelievably, the kremlin (called by Pskovians the Krom) withstood 26 sieges in the 15th century alone. At one point, five stone walls ringed it, making the city practically impregnable. A local school of icon-painting flourished, and local masons were considered the best in Russia. Many peculiar features of Russian architecture were first introduced in Pskov.

Siege of Pskov by Stefan Batory, by Karl Brullov.

Finally, in 1510, the city fell to Muscovite forces. The deportation of noble families to Moscow is a subject of Rimsky-Korsakov's opera Pskovityanka (1872). As the second largest city of Muscovy, Pskov still attracted enemy armies. Most famously, it withstood a prolonged siege by 50,000-strong Polish army during the final stage of the Livonian War (1581–1582). The king of Poland Stefan Batory undertook some 31 attacks to storm the city, which was defended mainly by civilians. Even after one of the city walls was broken, the Pskovians managed to fill the gap and repel the attack. "It's amazing how the city reminds me of Paris", wrote one of the Frenchmen present at Batory's siege.

Modern historyPeter the Great's conquest of Estonia and Latvia during the Great Northern War in the early 18th century spelled the end of Pskov's traditional role as a vital border fortress and a key to Russia's interior. As a consequence, the city's importance and well-being declined dramatically, although it

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

20

has served as a capital of separate government since 1777. It was here that the last Russian tsar abdicated in March 1917.

During World War I, Pskov became the center of much activity behind the lines, and after the Russo-German Brest-Litovsk Peace Conference (December 22, 1917–March 3, 1918), the Imperial German Army invaded the area. Pskov was also occupied by the Estonian army between February 1919 and July 1919 during the Estonian War of Independence.

Dozens of quaint old churches are scattered throughout Pskov.

The medieval citadel provided little protection against modern artillery, and during World War II Pskov suffered substantial damage during the German occupation from July 9, 1941 until July 23, 1944. However, many ancient buildings, particularly churches, suffered destruction before the Wehrmacht could occupy the city. Though a huge portion of the population died during the war, Pskov has since struggled to regain its traditional position as a major industrial and

cultural centre of Western Russia.

Landmarks and sightsPskov still preserves much of its medieval walls, built from the 13th century on. The Krom, or medieval citadel, looks as impressive as ever. Within its walls rises the 256-foot-tall Trinity Cathedral, founded in 1138 and rebuilt in the 1690s. The cathedral contains the tombs of saint princes Vsevolod (died in 1138) and Dovmont (died in 1299). Other ancient cathedrals adorn the Mirozhsky abbey (completed by 1152), St. John's (completed by 1243), and the Snetogorsky monastery (built in 1310 and painted in 1313).

Pskov is exceedingly rich in tiny, squat, picturesque churches, dating mainly from the 15th and the 16th centuries. There are many dozens of them, the most notable being St. Basil's on the Hill (1413), St. Kozma and Demian's near the Bridge (1463), St. George's from the Downhill (1494), Assumption from the Ferryside (1444, 1521), and St. Nicholas' from Usokha (1536). The 17th-century residential architecture is represented by merchant mansions, such as the Salt House, the Pogankin chambers, and the Trubinsky mansion.

A Russian coin commemorating Pskov's 1,100th anniversary

Among the sights in the vicinity of Pskov are Izborsk, a seat of Rurik's brother in the 9th century and one of the most formidable fortresses of medieval Russia; the Pskov Monastery of the Caves, the oldest continually functioning monastery in Russia and a magnet for pilgrims from all over the country; the 16th-century Krypetsky Monastery; Elizarovo Monastery, which used to be a great cultural and literary centre of medieval Russia; and Mikhailovskoe, a family nest of Alexander Pushkin where he wrote some of the best known

lines in the Russian language. The national poet of Russia is buried in the ancient cloister at the Holy Mountains nearby. Unfortunately, the area presently has only a very minimal tourist

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

21

infrastructure, and the historic core of Pskov requires serious investments to realize its great tourist potential.

Pskov is served by Pskov Airport which was also used for military aviation.

Notable people associated with Pskov NHL and Russian hockey legend Sergei Fedorov Konstantin Luzyanin , chemist Oksana Fedorova , Miss Universe 2002

Sister cities Arles, France

Białystok , Poland Chernihiv , Ukraine Gera , Germany

Kuopio , Finland Mianyang , China Neuss , Germany Nijmegen ,

Netherlands

Norrtälje , Sweden Paderborn , Germany Perth , United Kingdom Roanoke , United States

Tartu , Estonia Valmiera , Latvia Vitebsk , Belarus

Novgorod (Wikipedia)

PerustiedotSijainti 58°32′ N, 31°16′ EPinta-ala 76,6 km²Väestö 216 856 (vuonna 2002)Asukastiheys 2 831,0 henkilöä / km²

Novgorod (ven. Но́вгород, vuodesta 1989 lähtien virallisesti Veliki Novgorod, Вели́кий Но́вгород[1] eli ”Suur-Novgorod” erotuksena Volgan rannalla sijaitsevasta Nižni Novgorodista) on kaupunki Luoteis-Venäjällä. Se sijaitsee Olhavanjoen rannalla 6 kilometrin päässä Ilmajärvestä. Kaupunki on Novgorodin alueen keskus. Asukkaita on 216 700 henkeä (vuonna 2007).

Vuonna 2009 Novgorodissa vietetään kaupungin 1150-vuotisjuhlallisuuksia.[2]

HistoriaNovgorodin markkinat ja näkymä kremliin. Apollinari Vasnetsovin maalaus.

Novgorod on yksi Venäjän vanhimmista kaupungeista. Nestorin kronikka mainitsee Novgorodin ensimmäisen kerran jo vuoden 859 yhteydessä, joskin todellisuudessa kaupunki on satakunta vuotta nuorempi.[3] Nestorin kronikan mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

22

sotiin he kuitenkin kutsuivat varjagit ja näiden ruhtinaan Rurikin hallitsijakseen vuonna 862. Tämän kertomuksen todenperäisyys on hyvin kiistanalainen.[4]

Novgorodin edeltäjä lienee ollut Ilmajärven rannalla sijainnut Rjurikovo Gorodištše eli Rurikin muinaislinna, joka oli käytössä jo 800-luvulla.[5] Rurikinlinnan kaivauksissa on löydetty sekä slaavilaiseksi että suomalais-ugrilaiseksi katsottua esineistöä. On arveltu, että skandinaavisissa lähteissä mainittu nimi Holmgård olisi tarkoittanut tätä kohdetta.[5] 900-luvulla asutus siirrettiin nykyiselle paikalle, mihin perustunee sen nimitys ”Uusi kaupunki”.[6] Karjalaisten tiedetään kutsuneen kaupunkia nimellä Uusilinna.[7]

Kaupunki oli Kiovan Venäjän toisiksi tärkein keskus. Sen sijainti Itämereltä Välimerelle johtaneen Viikinkien idäntien sekä Volgaa pitkin itään suuntautuneen reitin risteykseksessä vauhditti kaupan, käsityöammattien ja kultturin kehitystä.

Vuosina 1136–1478 Novgorod oli Novgorodin tasavallan pääkaupunki.

1500-luvun puolivälissä Novgorod oli Moskovan ja Pihkovan jälkeen Venäjän keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki. Vuonna 1570 Iivana IV:n opritšnikat tuhosivat lähes koko sen väestön. Vuosien 1611–1617 ruotsalaismiehityksen aikana kaupunki koki jälleen suuria menetyksiä, mutta 1600-luvun puoliväliin mennessä sen asukasluku kasvoi taas huomattavasti.

1700-luvulla Novgorod menetti Pietarin kehityksen takia taloudellisen merkityksensä. Vuonna 1727 siitä tuli Novgorodin läänin pääkaupunki. 1800-luvun loppuun mennessä sillä oli enää hallinnollisen ja kirkollisen keskuksen rooli. Vuonna 1927 Novgorodin lääni lakkautettiin, ja kaupungista tuli aluksi Leningradin alueen piirikunnan ja vuodesta 1930 lähtien hallintopiirin keskus. Nykyinen Novgorodin alue on perustettu vuonna 1944.

Toisen maailmansodan aikana Novgorod oli saksalaisten miehittämä ja tuhoutui pahoin. Sodan jälkeen kaupunki on rakennettu uudelleen ja sen historiallisia muistomerkkejä on restauroitu. Neuvostoaikana Novgorodista muodostui huomattava teollisuuskeskus.[8]

HallintoNäkymä kaupunkiin kremlin Kokui-tornista.

Hallinnollisesti Novgorod on kaupunkipiirikunta, jota johtaa kaupunginduuma ja yleisillä vaaleilla valittava kaupunginjohtaja.[9] Nykyinen kaupunginjohtaja on maaliskuussa 2008 valittu Juri Bobryšev, joka edustaa Yhtenäinen Venäjä -puoluetta.[10] Kaupunki on myös sitä ympäröivän Novgorodin piirin sekä Novgorodin alueen hallinnollinen keskus.

LiikenneNovgorod on Pietariin, Tšudovoon ja Batetskiin johtavien rautateiden risteysasema. Sen kautta kulkee Moskovan ja Pietarin välinen M10-valtatie. Kaupungin lähellä on kaksi lentokenttää, joilla ei ole ollut säännöllistä liikennettä 1990-luvun puolivälin jälkeen. Lähin kansainvälinen lentokenttä

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

23

on Pulkovon lentoasema. Pietarista on Novgorodiin säännölliset juna- ja linja-autoyhteydet.[11] Olhavanjoella on laivaliikennettä.

TalousVuoden 2008 kolmen ensimmäisen vuosineljänneksen aikana kemian teollisuus muodosti 54 % kaupungin teollisuustuotannosta, elintarviketeollisuus 19 % ja sellu- ja paperiteollisuus 8 %.[12] Kaupungin suurimmat yritykset ovat kemian tehdas Akron, pakkausvalmistaja Amkor, Dirolin purukumitehdas, Novgorodin metallitehdas ja Splav-yhtymä. Pienyritysten palveluksessa toimii 19 % työvoimasta. Tärkeä merkitys on myös matkailulla. Vuonna 2007 kaupungin majoituslaitoksissa yöpyi 163 400 asiakasta, kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2000.[13]

Koulutus ja kulttuuriKaupungissa toimii Jaroslav Viisaalle nimetty Novgorodin valtionyliopisto sekä muualla sijaitsevien korkeakoulujen osastoja. Kulttuurilaitoksia ovat mm. teatteri ja filharmonia.

NähtävyyksiäOlhavanjoki jakaa Novgorodin kahteen osaan. Vasemmalla rannalla sijaitsee ns. Sofian puoli (Sofijskaja storona) ja oikealla rannalla ns. Kauppapuoli (Torgovaja storona). Niiden joelle avautuvat rakennustaiteelliset muistomerkit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen kokonaisuuden, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Kaupunki on huomattava kansainvälinen matkailukohde.

Detinets

Novgorodin kremlin muureja ja torneja.

Sofian puolella Olhavanjoen rannalla sijaitsee 900–1100-luvuilla syntynyt kreml, josta Novgorodissa käytetään nimitystä Detinets. Tiilellä päällystetty kalkki- ja mukulakivinen muuri on rakennettu vanhoille perustuksille vuosina 1484–1490. Alkuperäisistä 13 tornista on säilynyt 9. Niistä korkein on 30-metrinen Kokui-torni.

1770-luvun hallintorakennuksen eteläpuolella on 1600-luvun lopulla rakennettu yksitorninen Andreas Stratelatesin kirkko kellotorneineen ja 1700-luvun barokkityylinen Pokrovan kirkko. Kremlin keskellä on vuonna 1862 pystytetty Venäjän tuhatvuotisjuhlan muistomerkki, jonka hahmot kuvaavat maan historian, tieteen ja taiteen merkkihenkilöitä.

Suurin osa historiallisista rakennuksista sijaitsee kremlin pohjoisosassa.[14] Niistä tärkein on Novgorodin pääkirkko ja sen itsenäisyyden symboli,[15] vuosina 1045–1050 rakennettu korkeiden gallerioiden ympäröimä viisitorninen ja viisilaivainen Sofian katedraali. Sen sisällä on jäänteitä 1000–1100-lukujen freskoista, monumentaalinen 1300–1500-lukujen ikoneista koostuva pääikonostaasi sekä 1500-luvulta peräisin oleva sivuikonostaasi.[14] Katedraalin länsipäädyssä on pronssireliefein koristeltu Magdeburgissa valmistettu portti, joka tarinan mukaan on tuotu

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

24

sotasaaliina Sigtunan kaupungista vuonna 1187.[16] Todellisuudessa oven on valmistanut magdeburgilainen mestari Riquinus, joka on kuvannut itsensä oven alareunaan. Ovi oli alunperin tilattu Plockiin tai Polotzkiin, mutta ostettiin Novgorodiin.lähde? Eteläpäädyssä on Bysantissa 1000-luvulla valmistettu Chersonesin portti.[16]

Sofian katedraali Novgorodin kremlissä.

Sofian katedraalin lounaispuolella on 1770-luvulla rakennettu kaksikerroksinen metropoliitan residenssi. Sen takana sijaitsevat säilyneet piispanresidenssin rakennukset: kaksikerroksinen Fasettipalatsi (1433), ns. Arkkipiispan palatsi (1670), korkea vartiotorni (1673), siihen yhdistetty Sergei Radonežilaisen porttikirkko (1459 tai 1463) ym.[14] Fasettipalatsissa, jonka goottilaiset yksityiskohdat kertovat rakennustyöhön osallistuneista saksalaisista mestareista, on nykyään käsityötaiteen näyttely.[17] Sofian katedraalin

itäpuolella lähellä kremlin muuria on kirkon 1400-luvulla pystytetty ja myöhemmin uudelleenrakennettu kellotorni.

Entisessä läänin hallintorakennuksessa sijaitsee Novgorodin museon päänäyttely. Sen kokoelmissa on 1000–1400-lukujen tuohikirjeitä ja muita arkeologisia löytöjä, 1100–1600-lukujen ikoneja sekä 1700–1900-lukujen venäläistä maalaustaidetta.[14] Museon arvokkaimman osan muodostaa sen ikonikokoelma, jota voidaan verrata Tretjakovin gallerian ja Venäläisen taiteen museon vastaaviin kokoelmiin. Näytteillä on mm. Sofian katedraalia varten 1000-luvulla maalattu Pietarin ja Paavalin ikoni, joka on yksi Venäjän vanhimmista, sekä Novgorodin palvotuin Neitsyt Marian ennusmerkin ikoni, jonka kerrotaan pelastaneen kaupungin suzdalilaisten piiritykseltä vuonna 1169.[18]

Sofian puolen esikaupunki

Pietarin ja Paavalin kirkko Koževnikissa.

Olhavanjoen molemmin puolin sijaitsevat esikaupungit oli alun perin ympäröity vallihaudoin vahvistetulla puisella varustuksella. 1300-luvulla se korvattiin kivimuurilla, josta on säilynyt vain pyöreä Valkoinen torni Sofian puolen eteläkärjessä. Vallitusten eteläpuolella sijaitsevat vuosina 1185–1192 rakennettu Sinitšja-mäen Pietarin ja Paavalin kirkko, 1100-luvun perustuksille vuonna 1464 pystytetty Tuomaan kirkko ja Johanneksen kirkko vuodelta 1422.

Sofian puolen eteläosassa, entisessä Ljudin- tai Savenvalajien päädyssä sijaitsevat tyypillistä 1400-luvun novgorodilaista arkkitehtuuria edustavat yksitorniset Blasiuksen (1407) ja Kahdentoista apostolin kirkot (1454). Sofian puolen pohjoisosassa entisessä Narvan päädyssä on vuosina 1292–1294 pystytetty ja vuonna 1682 uudelleen rakennettu Theodore Stratelatesin kirkko. Vallituksen pohjoispuolella ovat vuonna 1557 rakennettu moskovalaistyylinen Kolminaisuuden kirkko, yksitorninen Koževnikin Pietarin ja Paavalin kirkko (1406) sekä entisen Zverinin luostarin Nikolaoksen (1312–1313), Neitsyt Marian suojeluksen (1300-luku) ja Simeonin (1467) kirkot. Jälkimmäisen sisällä säilyneet freskot ovat harvinainen esimerkki myöhäisnovgorodilaisesta monumentaalimaalaustaiteesta.[19]

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

25

Lähiseudun nähtävyydet

Novgorodin lähettyvillä on myös useita nähtävyyksiä. Entisen kaupunginmuurin itäpuolella Moskovaan vievän tien varrella sijaitsee vuosina 1381–1382 rakennettu Kristuksen syntymän hautausmaakirkko, jonka sisällä on bysanttilaistyylisiä freskoja.

Kaupungin eteläpuolella Olhavanjoen oikealla rannalla sijaitsee Rjurikovo Gorodištše. Arkeologisten kaivausten mukaan se oli 800–900-luvuilla kauppias- ja käsityöläisasutus, joka 1100-luvulta lähtien toimi Novgorodin ruhtinaiden residenssinä.[20] Aiemman kirkon perustuksille vuosina 1342–1343 rakennettu Marian ilmestyksen kirkko tuhoutui saksalaisten tykistötulessa vuonna 1941. Sodassa tuhoutui myös Gorodištšen itäpuolella sijainnut vuonna 1198 rakennettu Nereditsan Kristuksen kirkastumisen kirkko, jonka paikalle on pystytetty kopio 1900-luvun alussa laadittujen mittausten mukaan.

Olhavanjoen länsipuolella Mjatšino-järven rannalla on ulkomuseo, jonne on siirretty Novgorodin alueen perinteistä puuarkkitehtuuria edustavia rakennuksia ja kyläkirkkoja. Niistä näyttävin on 1500-luvulla rakennettu Peredkin kylän Marian syntymän kirkko. Museon eteläpuolella sijaitsee Jurjevin luostari, jota dominoi vuonna 1119 rakennettu korkea Georgioksen kirkko.

Luostarin lähellä Olhavanjoen niskalla on ns. Perunin kukkula, jolla ennen kristinuskon tuloa sijaitsi muinaisten slaavien ukkosenjumalan Perunin palvontapaikka. Novgorodilaisten kastamisen jälkeen puinen Perunin patsas kaadettiin ja heitettiin Olhavaan. Nykyään paikalla on 1200-luvulla rakennettu yksikupolinen Marian syntymän kirkko.[21]

Hatsina (Wikipedia)

Hatsinan palatsi

Hatsina (ven. Гатчина, Gattšina) on 84 900 asukkaan kaupunki Inkerissä, Venäjällä 46 km Pietarista Pihkovan tien varrella Leningradin alueella keskellä Inkerinmaata. Hatsina on Hatsinan piirin keskus. Hatsina on tullut kuuluisaksi Venäjän keisarien asuinpaikkana.

Kaupunki tunnetaan dokumenteista jo vuodesta 1499 nimellä Hotšino, jolloin se oli kylä Novgorodin hallinnassa. 1500-luvulla se joutui Puola-Liettualla ja sitten Ruotsille, josta se palautui Venäjälle Pietari Suuren valloitusten mukana 1712. Hän antoi sen lahjaksi sisarelleen Natalialle. Katariina Suuri antoi sen lahjaksi suosikilleen kreivi Orloville. Hän rakensi Hatsinaan italialaisen Antonio Rinaldin suunnitteleman palatsin, johon kuului 600 huonetta ja englantilaistyylinen puisto.

Keisarinna ihastui palatsiin niin, että osti sen Orlovin kuoleman jälkeen 1783 jälkeen ja lahjoitti pojalleen, tulevalle keisari Paavalille. Paavali sisusti palatsia uudelleen uusklassiseen tyyliin. Paavalin kuoleman jälkeen Hatsina ei ollut keisarien suosiossa, ennen kuin Aleksanteri III teki siitä terrorismin pelossa pääasuntonsa. Nikolai II, viimeinen keisari vietti näin ollen nuoruutensa Hatsinassa, jonne hänet myös vangittiin syrjättämisensä jälkeen.

Valkoisen kenraali Judenitšin joukot etenivät Venäjän sisällissodan aikana myöhäissyksyllä 1919 Virosta kohti Petrogradia aina Hatsinaan asti, ennen kuin Trotskin puna-armeija sai torjuttua valkoisten joukot.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

26

Hatsinan palatsin ilmakuva

Toisen maailmansodan aikana Hatsinan palatsin tuhosivat vetäytyvät saksalaiset ja entistämistyöt ovat edelleen käynnissä.

Neuvostoaikana kaupunki nimettiin uudestaan muutaman kerran: vuonna 1923 Hatsina nimettiin Trotskin mukaan (ven. Троцк, Trotsk) sitten vuonna 1929, kun Trotski

joutui epäsuosioon kaupunki nimettiin Krasnogvardeiskiksi (ven. Красногвардейск, Krasnogvardeisk, suom. punakaartilainen). Vuonna 1942 saksalaisten miehityshallinto nimesi kaupungin Lindemannstadtiksi, ja lopulta 1944 kaupunki sai nykyisen nimensä Hatsina.

Kaupungissa on myös paljon suomalaista toimintaa. Kaupungissa on suomalainen kirkko, suomalainen monitoimikeskus ja Inkeri-seuran toimisto.

Suomalainen seurakuntaHatsinan luterilainen seurakunta on perustettu vuonna 1789. Aluksi sen jäseninä oli vain saksalaisia. Naapurikylien inkerinsuomalaiset kuuluivat Skuoritsan seurakuntaan. Venäjän keisarihuone rakennutti Hatsinaan vuonna 1794 puukirkon, ja vuonna 1828 valmistui uusi kivikirkko.

Hatsinan seurakunnasta tuli kaksikielinen vuonna 1846, kun kaupungin suomalaiset liitettiin siihen. Myöhemmin seurakuntaan liitettiin vielä eräitä lähiympäristön suomalaiskyliä. Vuonna 1860 seurakunnan 1200 jäsenestä viidennes oli saksalaisia ja loput suomalaisia. 1800-luvun lopulla seudulle muutti paljon virolaisia. Vuonna 1904 seurakuntaan, joka käsitti myös valtaosan Laukaan hallintopiiristä, kuului noin 4800 henkeä, joista 4000 oli virolaisia, 450 suomalaisia, runsaat 300 saksalaisia ja 35 mustalaisia.

Vallankumouksen jälkeen Hatsinan seurakunta jakautui saksalais-virolaiseksi ja suomalaiseksi seurakunnaksi. Suomalaiseen seurakuntaan liitettiin 1920-luvulla vielä pari Venjoen kylää. Seurakunnan toiminta päättyi vuonna 1938.[1]

Hatsinan kirkkoa käytettiin 1930-luvulta lähtien pitkään mm. urheilusalina, kunnes Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon uudelleen perustettu seurakunta sai sen käyttöönsä vuonna 1993. 1990-luvulla seurakuntaa avusti suomalainen lähetysseura Kylväjä. Hatsinan seurakunnan suomalaisia ystävyysseurakuntia ovat Kauniaisten seurakunta, Launeen seurakunta Lahdessa ja Haukivuoren seurakunta[2] Mikkelissä.

Hatsinan seurakuntaan kuuluneet kylätAla-Sakosta, Pieni-Hatsina, Hatsinanmylly, Karjakankylä, Kokkola (Suuri-Kokkola), Korhosi, Käppälä (Pieni-Kokkola, Vaija), Vanha-Mosina, Pieni-Mosina, Uusi-Mosina (p. Puhra), Mosinanmylly, Mäyrylä, Porttila, Rahkola, Sahala (Sahamylly), Saamusti, Vaijala, Verevä [3]

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

27

Hatsinan luterilainen kirkko ja virstanpylväs sen edessä

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

28

Gatchina

From Wikipedia, the free encyclopedia

Location of Leningrad Oblast on the map of Russia Gatchina on the map of Leningrad Oblast

Coordinates: 59°34′N 30°8′E 59.567°N 30.133°E

Holiday Third Saturday of September Head of Administration Alexander KaluginRepresentative body Council of Deputies[citation needed]

Area 28.75 km2 (11.1 sq mi)[citation needed]

Population (2002   Census ) 88,420 inhabitants[1]

- Density 3/km² [2]

Founded 1499 (first mentioned)[citation needed]

Official website http://www.gatchina-meria.ru/

Gatchina (Russian: Га́тчина, Finnish: Hatsina) is a city in Leningrad Oblast, Russia, located 45 km south of St.   Petersburg by the road leading to Pskov. Population: 88,420 (2002 Census);[3] 79,714 (1989 Census).[4] It is part of the World Heritage Site Saint Petersburg and Related Groups of Monuments.[5]

Early historyMain Gatchina palace

Khotchino (old name of Gatchina) was first documented in 1499, a village in possession of Novgorod the Great, Russia. In the 17th century, in a series of wars, it passed to Livonia, then to Sweden, and was returned to Russia during the Northern War. At that time, Gatchina was a southern vicinity of the new Russian capital, St. Petersburg. In 1708 Gatchina was given by Peter the Great.[6] to his sister Natalia Alekseevna, and

after her death, Peter founded an Imperial Hospital and Apothecary here. In 1765, Catherine the Great bought Gatchina with suburban 20 villages, then she granted it to her favourite General Count Orlov. Between 1766 and 1788 Count Orlov built a sombre castle with 600 rooms [7] and laid out an extensive English landscape park over 7 square kilometres, with adjacent zoo and a horse farm. A

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

29

triumphal arch was erected to a design by the architect of Gatchina, Antonio Rinaldi (1771, built 1777-82), forming a monumental entrance, the gift of Catherine The Great to Count Orlov for his efforts during a recent outbreak of plague at Moscow.

The Gatchina Palace was expanded several times by several imperial owners. Rococo interiors were designed by Rinaldi and Vincenzo Brenna and executed by Italian stuccoworkers and Russian craftsmen. Interiors were highlighted with parquetry floors, painted ceilings, and distinctly Italian furniture (illustrations, right).[8]

Imperial residence

Gatchina Palace. Dressing-Room for Count Orlov, 1770s, seen in a 19th-century watercolor: much of

the interior was burned by Nazis

Gatchina Palace. Chesma Gallery for Grand-Duke Paul, in the Neoclassical style of the 1790s

The Empress took such a great liking of the Gatchina Palace and park that at Orlov's death in 1783 she bought it from his heirs and presented it to her son, the future Emperor Paul I.

Paul I was the owner of Gatchina for eighteen years. He invested much resources as well as used his experience from his travels around Europe to make Gatchina an exemplary town and residence. During the 1790s, Paul expanded and rebuilt much of the palace, and renovated palatial interiors in the sumptuous Neoclassical style (illustration, left). Paul I graced the park with numerous additions, bridges, gates, and pavilions, such as "The Isle of Love" , "The Private garden", "The Holland garden" and "The Labyrinth" among many other additions. In 1796, after the death of his mother, Catherine the Great, Paul became Emperor Paul I of Russia, and granted Gatchina the status of the Imperial City - official residence of the Russian Emperors.

A remarkable monument of Paul's reign is Priory Palace [9] on the shore of the Black Lake. Constructed for the Russian Grand Priory of the Order of St John, it was presented to the Order by a decree of Paul I of Russia dated August 23, 1799.

After Paul's death the grand palace and park were owned by his widow, Maria Feodorovna, from 1801 to 1828. Then Emperor Nicholas I was the owner from 1828 to 1855. He made the most significant expansion of the palaces and parks, adding the Arsenal Halls to the main palace. The

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

30

Arsenal Halls served as the summer residence of Tsar Nicholas I and his court. In 1851, Tsar Nicholas I opened the monument to his grandfather, Paul I, in front of the Gatchina Palace. In 1854 the railroad between St. Petersburg and Gatchina was opened. At that time the city of Gatchina's territory was expanded by incorporation of several villages and vicinity.[10]

Alexander II of Russia used Gatchina Palace as his second residence. He built a hunting village and other additions for his Imperial Hunting Crew, and turned the areas south of Gatchina into his retreat, where the Tsar and his guests could indulge in living country-style among unspoiled wilderness and woods of north-western Russia. Alexander II made updates and renovations in the Main Gatchina Palace.

Alexander III of Russia made Gatchina his prime residence, after experiencing a shock and stress of his father's assassination and the palace became known as 'The Citadel of Autocracy' after the Tsar's reactionary policies. He lived most of his time in Gatchina Palace. During his reign, Alexander III introduced major technological modernization in the Gatchina Palace and parks, such as electric lights, telephone network, non-freezing water pipes and modern sewage system.

Nicholas II, the last Russian tsar, spent his youth in the Gatchina Palace. His mother, Empress Maria Fedorovna, widow of Alexander III, was the patron of the city of Gatchina and Gatchina Palace and parks.

20th century historyGatchina was honored as the best-kept city of Russia at the 1900 World's Fair in Paris (Exposition Universelle (1900)). The quality of life, education, medical services and public safety in Gatchina were recognized as the best, and it was recommended as an example for other cities in Russia.

One of the first airfields in Russia was established in Gatchina at the end of the 19th century. The pilot Pyotr Nesterov was trained at Gatchina airfield and made his first long-distance flight from Gatchina to Kiev in the 1900s. At that time, an aviation industry was developing in Gatchina, eventually becoming one of the first centers of aviation and engine technology in Russia.

During the 1900s, Gatchina remained one of the official Imperial Residences of the Tsar Nicholas II, who was presiding over annual military parades and celebrations of the Imperial Russian Army garrisons, stationed in Gatchina until 1917.

During the WWI major medical hospitals in Gatchina were patronized by the Tsar Nicholas II and Empress Maria Fedorovna, the mother of Nicholas II, his wife the Empress Alexandra Fyodorovna, as well as their daughters: the Grand Duchess Olga, the Grand Duchess Tatiana, the Grand Duchess Maria, and the Grand Duchess Anastasia.

According to the some sources[11], "in May 1918, in the former imperial palace, one of the first museums in the country was opened for the victorious popular masses" of the Russian Revolution. From 1918 to 1941, the Gatchina Palace and parks were open to public as a national museum.

In 1923–1929, the town was called Trotsk (Троцк) after Leon Trotsky. After Stalin became General Secretary of the Communist Party and Trotsky was exiled, the town was called Krasnogvardeysk (Красногварде́йск), or "Red Guard City" until 1944, when the original name was returned and the city has been called Gatchina ever since.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

31

The Nazi Germans looted much of the Gatchina palace collections of art, while occupying the palace for almost three years during the Great Patriotic War (World War II). The Gatchina Palace and park was severely burnt, vandalized and destroyed by the retreating Germans. The extent of devastation was extraordinary, and initially was considered irreparable damage.

Restoration works continue over 60 years after the war, in order to restore some of the original handcrafted interiors of the Gatchina Palace. Some pieces of the art collection were recovered after WWII and returned to Gatchina. One section of the Gatchina Palace is partially completed and certain state rooms and the Arsenal Halls are now open to the public. Other areas of the Palace, including those of Tsar Alexander III, remain closed and unrestored.

Gatchina Palace. View from the park

Priory PalaceAccording to this memorial sign Gatchina was the first Russian town with electrical street lights

Twin cities Eskilstuna, Sweden Espoo, Finland Ettlingen, Germany Coatbridge, United Kingdom

Narva (Wikipedia)

Tämä artikkeli kertoo virolaisesta kaupungista. Narva on myös kylä Suomessa, lisäksi nahan karvapuolta kutsutaan narvaksi.

Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Itä-Virun maakunnassa Viron ja Venäjän rajalla. Kaupungin läpi virtaa Narvajoki. Joen läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu Venäjälle.

Kaupungissa on muun muassa tekstiiliteollisuutta.

Narva on Viron kolmanneksi suurin kaupunki ja sijaitsee Itä-Virun maakunnassa Viron ja Venäjän rajalla. Kaupungin läpi virtaa Narvajoki. Joen läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu Venäjälle.

Kaupungissa on muun muassa tekstiiliteollisuutta.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

32

Väestö65 900 asukkaan Narva on Tallinnan ja Tarton jälkeen Viron kolmanneksi suurin kaupunki. Viroa puhuu äidikielenään noin 4 % narvalaisista. Muutoin asukkaat ovat pääasiassa venäjänkielisiä, kuten kaikissa Itä-Virumaan kaupungeissa.

Historia

Narvan taistelu vuonna 1558

Narvan Hermannin linnoitus

Narvan kaupunki perustettiin 1200-luvulla, jolloin Eestinmaa (nykyinen Pohjois-Viro) oli Tanskan hallussa. Eestinmaa ja sen mukana Narvan linna ja sitä ympäröivä kaupunki myytiin Saksalaiselle ritarikunnalle 1347. Iivananlinnaa alettiin rakentaa Narvajoen toiselle rannalle 1492. Venäjä sai Narvan haltuunsa Liivin sodassa 1558, jonka jälkeen kaupungin omistaja vaihtui muutaman kerran, päätyen lopulta vuonna 1581 Ruotsille. Vuonna 1700 Narvassa käytiin Narvan taistelu Ruotsin ja Venäjän välillä. Venäjä valloitti Narvan 1704, jonka jälkeen se oli osa Venäjää aina vuoteen 1918, jolloin Viro itsenäistyi. Ennen toista maailmansotaa Iivananlinna oli osa Narvaa, mutta kun Viro päätyi sodan päätteeksi Neuvostoliitolle, siirrettiin Iivananlinna Venäjän SFNT:aan kuuluvaksi 1945.

MatkailuNarvajoen suussa, keskustasta noin 15 km pohjoiseen sijaitsee Narva-Jõesuun perinteikäs kylpyläkaupunki, joka tunnettiin tsaarinaikaan nimellä Hungerburg. Sen pitsihuvilat tuovat mieleen Terijoen ja 12 km pitkä, kaareva hiekkaranta jopa Rivieran. Uuden itsenäistymisen myötä lukuisat hotellit ja lomakeskukset jäivät pitkäksi aikaa rapistumaan, sillä Narvajoesta tuli rajajoki ja

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

vaakuna lippu

Sijainti 59.373611°   N 28.186667°   E

Valtio Viro

Maakunta Itä-Virumaa

Perustamisvuosi 1172

Väkiluku 65 900 (1.1.2009)

Pinta-ala 84,54 km²

Väestötiheys 830 as./km²

Kaupunginjohtaja Tarmo Tammiste

Sivusto www.narva.ee

33

matkailuvirrat tyrehtyivät. Narva-Jõesuun 30-luvulta peräisin oleva funkkiskylpylä avattiin kunnostettuna vuonna 2006. Myös Narvan kaupunkiin on valmistunut kaksi länsimaista tasoa edustavaa hotellia ja useita kauppakeskuksia.

MuutaNarva on Lahden yhteistyösopimuskaupunki. Narvan seudun eli Idaregioonin kunnilla (Narva, Narva-Jõesuu, Sillamäe, Vaivara) ja Kotkan–Haminan seudun kunnilla (Hamina, Kotka, Miehikkälä, Pyhtää, Virolahti) on yhteinen, keskinäinen kumppanuussopimus (allekirjoitettu 17. toukokuuta 2006).

Laajakulmakuva Narvasta länteen

Katso myös Narvan taistelu Narvan marssi

Aiheesta muualla Narvan matkailuinfo. Invest in Narva. (englanniksi) (viroksi) (venäjäksi) Narvan kaupunki. (englanniksi) (viroksi) (venäjäksi) Narva-Jõesuun kylpylä. Itä-Virumaan lääni. ViroWeb - matkailutiedot Virosta.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909

34

Toila

Pieni kylpyläkaupunki Toila sijaitsee Pyhäjoen suulla, Suomenlahden jyrkällä kalkkikivirannikolla. Perinteen mukaan Toila nimi on tullut suomen sanasta toive, joka aikaa myöten muuttui toilaksi. Pyhäjoki taas on saanut nimensä siitä, että ristiretkeilijät kastoivat

joessa, usein väkivalloin, paikallisia asukkaita.

Toila-Orun kansallispuisto on yksi Viron hienoimmista. Pietarilaisen kauppiaan Grigori Jelisejevin vuosina 1897-99 rakentama puisto lumoaa upeudellaan ja suuruudellaan. Linnan edessä joelle päin oli terassi, rakennuksen itäsiivessä kasvihuone (kesäpuutarha). Kokonaisuuteen kuului vielä talli, laituri joella, savikylpylä ja kotitalouskoulu. Puiston 70:n hehtaarin alueella kasvaa 250 kasvilajia, monet niistä eksoottisia Kauko-Idästä, Amerikasta, Euroopasta ja Venäjältä. Puisto oli niin upea, että se palveli Viron presidentin kesäpaikkana ennen sotaa. Valitettavasti sodan aikana linna tuhottiin, mutta entisöity puisto antaa kuvan entisajan suuruudesta.

Toilassa on säilynyt joitakin 1800-luvun taloja. Yhdessä niistä, Pikk kadulla, asui ja työskenteli runoilija Igor Severjanin. Hänen äitinsä ja vaimonsa on haudattu Toilan hautausmaalle. Läheisellä aukiolla on muistomerkki Abram Simonille , joka rakensi täällä ensimmäisen teatterin vuonna 1882.

Monet turistit lepäävät mielellään Toilan Kylpylässä.

Toilan läpi kulkee euroopan patikkareitti, joka kulkee pitkin Itä-Virumaan rannikkoa. Yöpymisiä tarjoavat niin kylpylä kuin leirintäalueen mökit.

Asko Korpela 2009-08-30 Matkaopas-YLE-ELÄ-200909